Minulla on ahmimishäiriö ja "hoidoksi" tarjottiin virkkaamista tai kävelylenkkiä, eli korviketta syömiselle sekä ruokaympyrän opettelua

Kaiken pahan alku ja juuri on laihdutuskuurit, ja älytön anorektisen vartalon ihannointi.

Kun laihiksella alkaa temppuilemaan ruuan kanssa, lopputuloksena on ikuinen laihduttaminen/lihominen. Koko juttu onkin sitten korvien välinen juttu. Yleensä koko elämän mittainen. Kun elämässäsi menee paremmin, laihdut ja pysyt helposti hoikana, kun menee huonosti lihomiskausi alkaa.

N.79 vee

Ps jo teini- iässä laihduttelin. Samaa rataa jatkunut koko elämä, välillä laihempana, välillä läskimpänä.( hyvät kaudet/ huonot kaudet)

Vierailija kirjoitti:

Yhä hullumaksi menee, kaakaojauhoa?

Mä lusikoin vaikka kuivia kaurahiutaleita suoraan laatikosta, jos muuta ei ole.

Kaikki käy, kun tilanne on päällä.

Mulla ahminta johtuu ainaisesta yksinolosta. Ei ole edes kavereita, joita tavata tai joille soittaa. Ilman syömistä mun elämä on täysin tyhjää silloin, kun en ole esim. ulkoilemassa tai hoitamassa asioita, kaupoilla tms.

Vietän paljon aikaa netissä. Tauoilla käyn keittämässä vettä ja katson, mitä syötävää kaapeissa on.

Syön päivittäin normaalia, terveellistä ruokaa. Sen jälkee alkaa ahmiminen.

En ole ylipainoinen. Luulen, että myös aineenvaihduntani on neuroottinen. 🙄

Motivaatio kirjoitti:

Ahmimisesta luulisi tulevan paha olo.Kun kerrankin syö sopivasti ja olo on hyvä,sen pitäisi motivoida.Huomion kiinnittäminen mieluisaan tekemiseen vie ajatukset pois syömisestä.Lisäksi rahaa säästyy paljon,voi tehdä jotain muuta kivaa kuin syödä.Ostaa vaikka uusia,kivoja,pienempiä vaatteita .

Ruuasta saa parhaat kiksit. Siksi sen korvaaminen ei onnistu. Ajattele nyt, jos pelkät "sahanpurukeksit" maistuvat ahmijan suussa hyviltä!

Toki huomion voi ajoittain kiinnittää muuhun, mutta sen jälkeen on entistäkin ihanampaa lappaa tavaraa pohjattomaan aukkoon.

Rakastuminen laihduttaa, koska se vie usein ruokahalun. Tosin ahminta iskee taatusti päälle viimeistään sitten, jos/kun tulee ongelmia suhteessa, riitoja tai ero.

Ympäristönvaihdos ja sen mukana täydellinen elmänmuutos voi auttaa.

Usein sanotaan, ettei muuttaminen auta mitään, vaan ongelmat seuraavat. En ole samaa mieltä. Kun aikoinani muutin yksin ulkomaahan, omaksuin kokonaan uuden identiteetin. Dissohäiriöiselle se ei ollut edes vaikeaa. 😁

Siis, olen 63 v. mummo ja edelleen kärsin ahmimis häiriöstä. Mutta kukaan vanhuslääkäri ei tunnista tätä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomessa olisi noin 50 vuotta sitten, sotien jälkeen, kaikkien pitänyt olla läskejä ahmimishäiriöisiä, jos traumat aiheuttaisivat syömistä. Mutta kun ei ollut.

Keksikäävaan jälleen että syy on toisissa ihmisissä (isä,äiti, mummo, siskot, kesä jne jne) mutta ei ole.

I

Ei kaikki traumatisoituneet ahmi. Oma sodan käynyt pappani ryyppäsi käytännössä koko ajan. Kollektiivinen trauma on lisäksi erilainen. Voin vakuuttaa, että suurten ikäluokkien lapsuus ei ole ollut niin ihanaa kuin ehkä kuvittelet, sillä traumatisoituneet vanhemmat siirsivät ongelmiaan jälkipolville. On ollut perheväkivaltaa, hyväksikäyttöä, tunnekylmyyttä, heitteillejättöä jne. Ruokaa vaan ei ollut tarjolla, jotta ahmiminen olisi voinut nousta ongelmaksi, mutta omat Isovanhempani läträsivät voilla ja suolalla ja kermalla, kun oli sota-ajan pula takaraivossa ja piti syödä varastoon.

Ja siinä vastaus ongelmaan: ruokaa ei pidä olla tarjolla. Ei ruokaa kaappeihin kun kerran itsekuria ei ole.

Trauma ei johda ahmimisen, ette tarvitse terapiaa vaan itsekuria.

vakavaa kirjoitti:

Siis, olen 63 v. mummo ja edelleen kärsin ahmimis häiriöstä. Mutta kukaan vanhuslääkäri ei tunnista tätä.

63v on vielä työikäinen Suomessa, mihin sä sitä vanhuslääkäriä tarvitset?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomessa olisi noin 50 vuotta sitten, sotien jälkeen, kaikkien pitänyt olla läskejä ahmimishäiriöisiä, jos traumat aiheuttaisivat syömistä. Mutta kun ei ollut.

Keksikäävaan jälleen että syy on toisissa ihmisissä (isä,äiti, mummo, siskot, kesä jne jne) mutta ei ole.

I

Ei kaikki traumatisoituneet ahmi. Oma sodan käynyt pappani ryyppäsi käytännössä koko ajan. Kollektiivinen trauma on lisäksi erilainen. Voin vakuuttaa, että suurten ikäluokkien lapsuus ei ole ollut niin ihanaa kuin ehkä kuvittelet, sillä traumatisoituneet vanhemmat siirsivät ongelmiaan jälkipolville. On ollut perheväkivaltaa, hyväksikäyttöä, tunnekylmyyttä, heitteillejättöä jne. Ruokaa vaan ei ollut tarjolla, jotta ahmiminen olisi voinut nousta ongelmaksi, mutta omat Isovanhempani läträsivät voilla ja suolalla ja kermalla, kun oli sota-ajan pula takaraivossa ja piti syödä varastoon.

Ja siinä vastaus ongelmaan: ruokaa ei pidä olla tarjolla. Ei ruokaa kaappeihin kun kerran itsekuria ei ole.

Trauma ei johda ahmimisen, ette tarvitse terapiaa vaan itsekuria.

Syömishäiriö on sairaus.

Itsekuri ei paranna sairautta.

Kasvata sinä omaa itsekuriasi pitämällä typerät trollikommentit ominasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhä hullumaksi menee, kaakaojauhoa?

Mä lusikoin vaikka kuivia kaurahiutaleita suoraan laatikosta, jos muuta ei ole.

Kaikki käy, kun tilanne on päällä.

Mulla ahminta johtuu ainaisesta yksinolosta. Ei ole edes kavereita, joita tavata tai joille soittaa. Ilman syömistä mun elämä on täysin tyhjää silloin, kun en ole esim. ulkoilemassa tai hoitamassa asioita, kaupoilla tms.

Vietän paljon aikaa netissä. Tauoilla käyn keittämässä vettä ja katson, mitä syötävää kaapeissa on.

Syön päivittäin normaalia, terveellistä ruokaa. Sen jälkee alkaa ahmiminen.

En ole ylipainoinen. Luulen, että myös aineenvaihduntani on neuroottinen. 🙄

Onko siitä kauan kun viimeksi olet yrittänyt saada jotain sisältöä muuta kuin netti? Ei sillä ettetkö voisi päästä vaikka netinkin avulla irti. Mulla oli netistä riittävästi tyydyttävää sisältöä, joita pystyin käyttämään apuna mutta ei se ainoa keino ollut. Lääke oli mukana auttamassa. Käytin ahmimattomina hetkinä nopeatempoista sisältöä hyväksi siinä, että saisin mahdollisimman paljon elämyksiä vaikka yksi elementti puuttui. Tai luin jotakin, mihin en pystynyt syömisen aikana keskittymään.

Tai pystyisitkö kokeilemaan jotain muita harrastuksia vai onko se mahdotonta? Ihmisiä on vähän hankala saada elämäänsä, kun toisen tekemisiin ei viime kädessä voi itse vaikuttaa.

Mä pystyin toipumisaikana tekemään niin, että olin netissä ja ahmin sekä en ahminut eri laitteilla. Eriytin tiettyjä toimintoja eri laitteille, mutta tietysti jos ei ole kuin yksi se on mahdotonta. Eri selaimet ja sovellukset tulisi kyseeseen silloin sekä eri alustat ja ohjelmat eri hetkille. Kuten myös fyysisesti eri paikat asunnossa eri tekemiselle. Mulla oli yksi laite aina samassa paikassa, mutta yhtä siirtelin.

Olin siis netissä sekä sijais- että oheistoimintona. Tämä auttoi pitämään osaa ahmimisrituaalista mukana siihen asti kunnes itse ahmiminenkin jäi pois. Yhteyden katkaisuun meni vuosia, mutta sairastin pitkään.

Mulla myös meni vaikka pelkkää vettä, jota sitten oksensin, jos en muuten osannut olla. Pyörin kotona aina tiettyjä ratoja asunnossa ja siellä oli kohtia, joihin en välttämättä koskenut ollenkaan muuten kuin pakollisen siivouksen yhteydessä. Oleminen oli todella urautunutta ja pakonomaista.

Mulla työ oli yksi hyvä asia olla olemassa, joten en voi samaistua itse toipumisaikana mutta osalta sairastamisajalta kyllä. Vaikken saanut siitä aina tyydytystä, koko kuvio helpotti silti tyhjyyden kokemista. Mäkin olin yksinäinen ja ainainen kotona oleilu oli kyllä turhauttavaa. Tuntui että mulla oli useampi kokoaikatyö, vaikkei oikeasti ollut ainuttakaan. Sairastaminen oli yhdenlainen kokoaikatyö, ja siltä se toipuminenkin tuntui. Ja aika kun ei ahminut oli työtä sekin.

Vierailija kirjoitti:

Todella suosittelen niitä kävelylenkkejä. Vähentävät ahdistusta, masennusta ym.

Tää ei sovi kaikille. Mulla käveleminen aiheuttaa ahdistusta ja masennusta. Alkaa ajatukset pyöriä päässä.

Tämä on tätä nykyajan paskaa, jota toivottavasti jokus vuonna 2050 tai sen jälkeen pidetään yhtä naurettavana tulkintana kuin sitä, että masturbointi huonontaa näköä. Nykykäsityksellä ylensyöntiä pidetään jonainen huonona itsekurina ja pelkkänä mielitekona. Ohjeeksi annetaan, että muuta elintapojasi ja syö salaattia. Sama jumalauta kuin vaikeasti masentuneelle sanottaisiin, että ota itseäsi niskasta kiinni ja piristy, äläkä ole henkisesti noin heikko.

Ei kukaan syö, jos elimistö ei huuda nälkää. Ei kukaan kylläiseen mahaan mätä, koska se on äärimmäisen epämiellyttävää. Näiden ylipainoisten ihmisten nälänsäätely on sekaisin, eikä siihen auta mikään, että "syö vähemmän ja käy lenkillä". Tutkimusten mukaan lähes kaikki reilusti painoa pudottaneet lihovat takaisin. Nämä ihmiset tarvitsevat lääkehoitoa, joka normalisoi näläntunteen. Minun eräs työkaverini on laihtunut tällaisella lääkkeellä yli 20 kg ja sanoo, että ihanaa, kun ei enää tarvitse tuntea koko ajan nälkää ja voi laihtua ilman mahanmöyrintä-kurimusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella suosittelen niitä kävelylenkkejä. Vähentävät ahdistusta, masennusta ym.

Tää ei sovi kaikille. Mulla käveleminen aiheuttaa ahdistusta ja masennusta. Alkaa ajatukset pyöriä päässä.

Äänikirja ja korvakuulokkeet. Ei ihminen pysty ajattelemaan montaa asiaa kerralla

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahmimishäiriöön kannattaa ahmia hyvin vähäkalorista ruokaa tyyliin kukkakaalia, kurkkua ja sellaista. Vhh ei toimi ahmiessa, vaikka tavallisella ruokahalulla varustetuilla se pitääkin kylläisenä. Ahmimishäiriöinen ahmii, vaikka ei olisi nälkäkään. Ruokaympyrässä on taas liikaa energiaa hiilihydraatteina.

Nuo kukkakaalit ym ei ahmituta, vaan se on vaalea leipä, sämpylät, pastat, sipsit, pullat, jäätelöt, suklaat, karkit, pitsat, burgerit jne.

Sun pitää jättää ne kauppaan.

Vierailija kirjoitti:

Todella suosittelen niitä kävelylenkkejä. Vähentävät ahdistusta, masennusta ym.

Niin ja kävelyllä olet tosiaan poissa jonottelemasta jääkaapille. Onhan sekin totta, että jos siellä kaapeissa on mahdollisimman vähän ahmittavaa, niin mitä sitten ahmit?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella suosittelen niitä kävelylenkkejä. Vähentävät ahdistusta, masennusta ym.

Tää ei sovi kaikille. Mulla käveleminen aiheuttaa ahdistusta ja masennusta. Alkaa ajatukset pyöriä päässä.

Se onkin kävelyn yksi tarkoitus, että ajatukset alkaa rullaamaan. Voi kelailla asiat ja samalla katsella luontoa, yleensä lenkin jälkeen on kepeä olo, hyvä fiilis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomessa olisi noin 50 vuotta sitten, sotien jälkeen, kaikkien pitänyt olla läskejä ahmimishäiriöisiä, jos traumat aiheuttaisivat syömistä. Mutta kun ei ollut.

Keksikäävaan jälleen että syy on toisissa ihmisissä (isä,äiti, mummo, siskot, kesä jne jne) mutta ei ole.

I

Ei kaikki traumatisoituneet ahmi. Oma sodan käynyt pappani ryyppäsi käytännössä koko ajan. Kollektiivinen trauma on lisäksi erilainen. Voin vakuuttaa, että suurten ikäluokkien lapsuus ei ole ollut niin ihanaa kuin ehkä kuvittelet, sillä traumatisoituneet vanhemmat siirsivät ongelmiaan jälkipolville. On ollut perheväkivaltaa, hyväksikäyttöä, tunnekylmyyttä, heitteillejättöä jne. Ruokaa vaan ei ollut tarjolla, jotta ahmiminen olisi voinut nousta ongelmaksi, mutta omat Isovanhempani läträsivät voilla ja suolalla ja kermalla, kun oli sota-ajan pula takaraivossa ja piti syödä varastoon.

Ja siinä vastaus ongelmaan: ruokaa ei pidä olla tarjolla. Ei ruokaa kaappeihin kun kerran itsekuria ei ole.

Trauma ei johda ahmimisen, ette tarvitse terapiaa vaan itsekuria.

joo, mutta kotivara pitää ihmisellä olla, se on vaan järkevää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomessa olisi noin 50 vuotta sitten, sotien jälkeen, kaikkien pitänyt olla läskejä ahmimishäiriöisiä, jos traumat aiheuttaisivat syömistä. Mutta kun ei ollut.

Keksikäävaan jälleen että syy on toisissa ihmisissä (isä,äiti, mummo, siskot, kesä jne jne) mutta ei ole.

I

Ei kaikki traumatisoituneet ahmi. Oma sodan käynyt pappani ryyppäsi käytännössä koko ajan. Kollektiivinen trauma on lisäksi erilainen. Voin vakuuttaa, että suurten ikäluokkien lapsuus ei ole ollut niin ihanaa kuin ehkä kuvittelet, sillä traumatisoituneet vanhemmat siirsivät ongelmiaan jälkipolville. On ollut perheväkivaltaa, hyväksikäyttöä, tunnekylmyyttä, heitteillejättöä jne. Ruokaa vaan ei ollut tarjolla, jotta ahmiminen olisi voinut nousta ongelmaksi, mutta omat Isovanhempani läträsivät voilla ja suolalla ja kermalla, kun oli sota-ajan pula takaraivossa ja piti syödä varastoon.

Ja siinä vastaus ongelmaan: ruokaa ei pidä olla tarjolla. Ei ruokaa kaappeihin kun kerran itsekuria ei ole.

Trauma ei johda ahmimisen, ette tarvitse terapiaa vaan itsekuria.

Syömishäiriö on sairaus.

Itsekuri ei paranna sairautta.

Kasvata sinä omaa itsekuriasi pitämällä typerät trollikommentit ominasi.

Joidenkin addiktio on yrittää loukata mahdollisimman monia ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suomessa olisi noin 50 vuotta sitten, sotien jälkeen, kaikkien pitänyt olla läskejä ahmimishäiriöisiä, jos traumat aiheuttaisivat syömistä. Mutta kun ei ollut.

Keksikäävaan jälleen että syy on toisissa ihmisissä (isä,äiti, mummo, siskot, kesä jne jne) mutta ei ole.

I

Ei kaikki traumatisoituneet ahmi. Oma sodan käynyt pappani ryyppäsi käytännössä koko ajan. Kollektiivinen trauma on lisäksi erilainen. Voin vakuuttaa, että suurten ikäluokkien lapsuus ei ole ollut niin ihanaa kuin ehkä kuvittelet, sillä traumatisoituneet vanhemmat siirsivät ongelmiaan jälkipolville. On ollut perheväkivaltaa, hyväksikäyttöä, tunnekylmyyttä, heitteillejättöä jne. Ruokaa vaan ei ollut tarjolla, jotta ahmiminen olisi voinut nousta ongelmaksi, mutta omat Isovanhempani läträsivät voilla ja suolalla ja kermalla, kun oli sota-ajan pula takaraivossa ja piti syödä varastoon.

Ja siinä vastaus ongelmaan: ruokaa ei pidä olla tarjolla. Ei ruokaa kaappeihin kun kerran itsekuria ei ole.

Trauma ei johda ahmimisen, ette tarvitse terapiaa vaan itsekuria.

Syömishäiriö on sairaus.

Itsekuri ei paranna sairautta.

Kasvata sinä omaa itsekuriasi pitämällä typerät trollikommentit ominasi.

Joidenkin addiktio on yrittää loukata mahdollisimman monia ihmisiä.

siihenkin voi saada apua, kunhan ensin myöntää olevansa ilkeä kusipää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Todella suosittelen niitä kävelylenkkejä. Vähentävät ahdistusta, masennusta ym.

Tää ei sovi kaikille. Mulla käveleminen aiheuttaa ahdistusta ja masennusta. Alkaa ajatukset pyöriä päässä.

Äänikirja ja korvakuulokkeet. Ei ihminen pysty ajattelemaan montaa asiaa kerralla

en ole tuo, mutta mä en pysy niissä ääni kirjoissa mukana. musa voisi toimia kyllä.

Minulla oli masennuslääkkeistä sellainen kokemus, että ne veivät pois juuri sitä, mitä olisin tarvinnut toipumiseen. Hyvän olon tunnetta muista tekemisistä. Toivon saamista siihen, että voin onnistua olemaan ilman ahmimista ja voimaan silti hyvin. Tai ylipäätään selviytymään syömisestä ilman, että retkahdan oksentamaan. Kyky kuvitella itseni ilman syömishäiriöoireita oli todella tärkeää.

Tunteiden latistuminen ei mulla lopettanut ahmimista, mikä oli mulla masennuslääkkeissä ydintunne. Tai lisääntynyt ruokahalu, minä oli viimeinen asia mitä halusin. Olin todella tottunut ahminnan pakonomaisuuteen, ja ihmettelin, mikä ihme niiden tai psykoosilääkkeiden tarkoitus oikein on.

Oli fiilis että olen aineissa, ja persoonan muuttuminen sai päin vastoin tuntemaan inhoa ja paniikkia hoitotahoa kohtaan. Hehän halusivat että voin huonosti, oli monesti ajatus vaikka se ei tietysti pitänyt paikkansa kuin ajoittain. Houkuttelu lääkekokeiluihin tuntui juuri siltä, koska mulle ei motivoiduttu kokeilemaan toimivia. Kyseistä lääkeryhmää ei ikinä ehdotettukaan vaan se tuli lopulta sattuman kautta täysin eri ihmiseltä. On tosi pelottavaa muistella, miten pienestä voi olla kiinni että saa apua. Miten persoonakohtaista on saada toimivia lääkkeitä.

Vierailija kirjoitti:

Ahmimishäiriötä ei ole mahdollista hoitaa, jos et itse ole sillä kannalla, että haluat muutosta.

Tsemppiä!

No mutta häiriötä ei hoideta käskemällä kävelylle ja kehottamalla virkkaamaan. Toipuminen vaatii pitkän terapian, joka sisältää sen tiedostamisen, miksi ahmii ja kuinka hankalia tunteita voi käsitellä muuten kuin ahmimalla.

Terveisin vuosikausien syömishäiriöstä toipunut