Koulukiusatut: millaisen anteeksipyynnön hyväksyisitte?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luotan karmaan. Useinhan ihmisen kohtalossa toteutuvat omat teot. Olen saanut tämän nähdä monta kertaa. Voi kun harmi että näin on käynyt ;)

Karmaa ei ole olemassakaan. Entiset kiusaajani porskuttavat menemään onnellisina omissa elämissään, ei ole mitään ylempää tahoa jakamassa oikeutta.

Ja aloituksen kysymykseen, ei ole olemassa anteeksipyyntöä joka tekisi minusta terveen tai traumattoman. Ihan uhriutumatta voin sanoa että vahingot on pysyviä, elämäni ei tule koskaan olemaan sitä mitä sen olisi pitänyt olla. Vahingot ovat pysyviä.

Karma ei välttämättä toteudukaan tuossa vaiheessa, mutta se toteutuu tavalla tai toisella kyllä ennemmin tai myöhemmin. Karmalla ei ole kiire. Se on hyvä kaikkien kiusaajien tiedostaa, vaikka luulevatkin muuta. Kiusaajasi kyllä kohtaavat karmansa aikanaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

maailma kuuluu vahvoille kirjoitti:

Miksi pitaisi pyytaa anteeksi niinkin luonnollista asiaa?

Eihän kiusaajat ole vahvoja. Eihän vahvat ketään kiusaa.

Kyllä meillä ainakin koiralaumoissa voimakkaimmat näykkii heikompia ja niitä joilla on heikko itsetunto.

Eläimillä on selvä nokkimajärjestys.

Joo mutta ei ne koirat jatka sitä alistuneen koiran alistamista siihen asti, että se koira menee hyppäämään jyrkänteeltä alas. Ja eläimiin vertaaminen on muutenkin heikkoa koska meidänhän pitäisi olla eläimiä ylempänä kaikessa suuressa viisaudessamme.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

maailma kuuluu vahvoille kirjoitti:

Miksi pitaisi pyytaa anteeksi niinkin luonnollista asiaa?

Eihän kiusaajat ole vahvoja. Eihän vahvat ketään kiusaa.

Kyllä meillä ainakin koiralaumoissa voimakkaimmat näykkii heikompia ja niitä joilla on heikko itsetunto.

Eläimillä on selvä nokkimajärjestys.

Ensinnäkin emme ole koiria emmäkä halua eläimen tasolle muutenkaan. Kiusaaja on heikompi ja tietää olevansa luuseri. Peittelee sitä toiminnallaan. Esittää voimakasta, ettei muut huomaa mikä ankea mielisairas ihmisen puolikas, elukka onkaan. Sellainen joka ihan oikeasti luulee että muutkin on elukoita. Omassa elukan mielessä.

Vierailija kirjoitti:

Vastenmielisiä juttuja kyllä kiusatuilla. Vaikea tuntea empatiaa. Osa on kasvanut aikuisiksikin, ja heitä kyllä arvostan.

Mene muualle puolustamaan kiusaajia. Hae hoitoon.

Vierailija kirjoitti:

Itse kiusasin ala-asteella yhtä tyttöä nimitellen ja ulossulkien. Meitä kiusaajia oli melkein kaikki luokan tytöistä. Kiusaaminen kesti alle vuoden, mutta omatunto soimaa vielä 20 vuoden jälkeen. Olen lähettänyt anteeksipyyntökirjeen, mutta en saanut vastausta (enkä toki sitä ansaitsekaan).

Ei kaikki lapsena kiusanneet ole persoonallisuushäiriöisiä tai parantumattomia sadisteja. Minua itseänikin kiusattiin. Loppuelämän jatkuva syyllisyys on lapsena tehdyn virheen hinta.

Näin on. Meidänkin luokassa oli yksi poika, joka oli erikoinen ja sai jotakin raivareita pienestäkin härnäämisestä. Myönnän olleeni provosoimassa sitä muiden kanssa. Halusimme huvia ja teimme sitten kaikkia jekkuja, jolloin tämä raivostui.

Näin aikuisena se tuntuu todella typerälle. En ole luonteeltani yhtään heikompien kiusaaja tai kiusaaja ylipäänsäkään, mutta lapset ja/tai nuoret porukassa osaavat olla tyhmiä. Mukana porukassa oli kyllä kunnon kiusaajiakin, mutta kun he menivät liian pitkälle, me muut vetäydyimme taustalle. Mikä ei poista vastuuta, mutta kuitenkin.

Pyytäisin varmasti anteeksi jos tyyppi tulisi jossakin vastaan ja pääsisi keskustelemaan. Ei tuottaisi ongelmia. 

En minkäänlaista.

Tuskin edes muistat minua. Jos satun tulemaan joskus vastaan ja tajuat kuka olen, pidä pääsi kiinni. Et voi muuttaa mennyttä ja se, että olet tajunnut sen olevan väärin, ei kiinnosta minua. Minä tiesin jo silloin, että se on väärin.

Anna minun olla täysin neutraali ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luotan karmaan. Useinhan ihmisen kohtalossa toteutuvat omat teot. Olen saanut tämän nähdä monta kertaa. Voi kun harmi että näin on käynyt ;)

Karmaa ei ole olemassakaan. Entiset kiusaajani porskuttavat menemään onnellisina omissa elämissään, ei ole mitään ylempää tahoa jakamassa oikeutta.

Ja aloituksen kysymykseen, ei ole olemassa anteeksipyyntöä joka tekisi minusta terveen tai traumattoman. Ihan uhriutumatta voin sanoa että vahingot on pysyviä, elämäni ei tule koskaan olemaan sitä mitä sen olisi pitänyt olla. Vahingot ovat pysyviä.

Karma ei välttämättä toteudukaan tuossa vaiheessa, mutta se toteutuu tavalla tai toisella kyllä ennemmin tai myöhemmin. Karmalla ei ole kiire. Se on hyvä kaikkien kiusaajien tiedostaa, vaikka luulevatkin muuta. Kiusaajasi kyllä kohtaavat karmansa aikanaan.

Karma kehittyy sielunvaelluksessa. Koulukiusaajasi ovat seuraavassa elämässä kiusattuja ja uhreja, samoin kuin sinä kiusattu olit edellisessä elämässä kiusaaja.

Kyse on sielun oppimisprosessista. Ja juuri siitä tässäkin ketjussa keskustellaan. Jos kannat sielussasi vihaa ja toivot kiusaajallesi pahaa, sielusi ei ole kehittynyt, vaan olet edelleen negatiivisten asioiden vallassa. Mutta jos annat asian olla ja pääset eteenpäin, sielusi kehittyy ja vie lähemmäs karmaa. Seuraavassa elämässä olet jo hyvin pärjäävä tyyppi, joka ei kiusaa ketään. Ja hyvä kehittyy karman mukana. Mutta jos hyvästä asemasta huolimatta alat jälleen kiusaamaan, karma siirtää sinut taas sinne kiusattaviin.

Jos haluatte pelastua ja päästä karmassa eteenpäin, teidän on annettava anteeksi ja mentävä eteenpäin. Ei enää kostofantasioita, ei ollenkaan. Vaan ajattelette, että hänellä oli varmaan paha olla itsensä kanssa ja siksi oli paha.

Kaikella on merkityksensä.

En mitään. Vika on minussa. Kun myöhemmin menin armeijaan, niin sain vittuilua osakseni ja minua kiusattiin sieläkin.

Kun myöhemmin yritin jatko-opintoja peruskoulun jälkeen, niin eihän siitä tullut mitään kun tiedätte mitä kävi.

Joku minussa on. Työntekoa yritin, mutta lopetin kun huomasin että minussa on joku asia mikä saa muut varpaille ja en vaan miellytä muita.

En ensinnäkään tervehdi muita ja halua olla keinotekoisesti muiden kanssa samassa pöydässä esim.

Haluan vain olla rauhassa itsekseni.

Nykyään olen pistänyt hyvällä omalla tunnolla yhteiskunnan maksamaan mun elämän.

pysyttelen sivussa niin mua ei tarvitse enää kiusata ja teidän ei tarvitse olla "pahiksia".

Te maksatte ja olette kunnon tyyppejä. oon antanut anteeksi teille kaikille

Vierailija kirjoitti:

En minkäänlaista.

Tuskin edes muistat minua. Jos satun tulemaan joskus vastaan ja tajuat kuka olen, pidä pääsi kiinni. Et voi muuttaa mennyttä ja se, että olet tajunnut sen olevan väärin, ei kiinnosta minua. Minä tiesin jo silloin, että se on väärin.

Anna minun olla täysin neutraali ihminen.

Karmasi on hyvä.

En minä kaipaa mitään anteeksipyytelyitä. Parempi että pysyy poissa elämästäni. 

Minä yritin vain käydä koulua rauhassa ja mulle olisi riittänyt että minut oltaisi jätetty täysin huomiotta. Minulle kelpaisi, että kiusaaja myöntäisi olleensa täysi kusipää, ja että häntä kiukutti minun älykkyyteni ja lahjakkuuteni. En keksi muuta syytä sille että käydään sellaisen ihmisen kimppuun, joka ei provosoi millään lailla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parempi jättää rauhaan. Jos omatunto kolkuttaa, niin siinäpä on rangaistusta nuoruuden tyhmyyksistä.

Tämä. Katumus on inhimillisistä tunteista raastavin, koska kun ihminen tajuaa katua jotain asiaa, se ei jätä häntä rauhaan. Kantakoon sitä mukanaan. Onhan minunkin nuoruuteni pilalla hänen takia. Miten sellaista edes voi pyytää anteeksi? Jollain tasolla olen antanut anteeksi, mutta en halua helpottaa kiusaajani oloa sanomalla sen hänelle. Hänellä menee jo ihan tarpeeksi hyvin.

Anteeksipyyntö toimii vain siinä tapauksessa, jos on kyseessä tuore tapaus. Silloin kiusaaminen ei ole vielä ehtinyt tehdä tuhojaan kiusatussa ja pilata koko elämän.

Jotkut kiusatut onnistuvat menestymään elämässään loistavasti, heistä tulee vaikka malli tai laulaja/näyttelijä. Heidänkin tapauksessa on ehkä myös hieman kyseenalaista alkaa pyydellä anteeksi menneitä, koska rikkaille ihmisille tulee paljon näitä "muistatko minut sieltä ja sieltä, tunnettiin joskus" tapauksia.

Jep ja nuoruutta ei saa takaisin. Varsinkin näin naisena se tarkoittaa myös sitä, että lasten hankinta aika on tosi nopeasti ohi, jos ei saa asioitaan ajoissa kuntoon. Olen onnistunut nyt keski-iässä saamaan mielenterveyteni edes jonkinlaiseen kondikseen. Nyt voin vasta alkaa olla siinä kunnossa, että voin ehkä alkaa miettiä terveellä tavalla esimerkiksi seurustelua. Mutta lapsia en enää tässä iässä voi hankkia. Tai siis "saada" koska lapsiahan ei hankita vaan saadaan. Ja olen kyllä ihan mielestäni oikeutetusti katkera siitä, että mun koko nuoruuteni meni hukkaan kiusaamisen takia. Tunnen jääneeni jopa normaalista kehityksestä jälkeen. Minulla on kaikki asiat tapahtuneet myöhemmällä iällä kuin muilla, enkä oikeastaan vieläkään tunne olevani ihan itsenäinen, täysipäinen aikuinen. Nojaan edelleen liikaa vanhempieni tukeen henkisesti ja taloudellisesti, enkä ole mikään "vahva itsenäinen nainen" ja se hävettää minua. Olen kuitenkin tehnyt parhaani ja itsemurhayrityksistä huolimatta olen vielä tässä.

Keskityn nykyään vain pärjäämiseeni, läheisteni auttamiseen ja positiivisuuteen ja sen levittämiseen eteenpäin, vaikkei itseltäni aina siltä tunnukaan. Koska en näe enää muutakaan mahdollisuutta. Mitä hemmetin muuta mahdollisuutta mulla nyt enää on? Velloa vihan tunteissa vieläkin? Koko nuoruuteni meni masennuksessa vihan tunteiden kanssa, enkä jaksa sitä enää. En kertakaikkiaan jaksa!

Tiedän, että monella kiusatulla ja kiusaajalla on asiat huonommin kuin mulla. Ja tässä kohtaa elämää ei enää voi mitään muuta, kuin olla kiitollinen kaikesta siitä vähästä mitä itsellä on elämästä jäänyt käteen, eli vähän rahaa ja menestystä, mutta paljon viisautta. Mulla on kiva söötti pikku koti ja kivat söpöt kissat, enkä kuuntele ketään jonka mielestä elän jotenkin väärin. Tää on mun elämä ja olen kiitollinen kaikesta kokemastani, koska osaan kokemusteni kautta myös asioita mitä monet muut eivät osaa. Näen esimerkiksi heti ihmisten läpi ja jos meille töihinkin tulee joku aran oloinen ihminen, minä osaan heti toimia hänen kanssaan oikein ja kannustavasti siinä missä muut vaan pyörittelee silmiään ja ihmettelee, mikä totakin tyyppiä oikein vaivaa ja onpas se outo. 

Liitän tähän voimabiisini kaikille kiusatuille. Tsemppiä teille kaikille, olette sodan käyneitä. 

Vierailija kirjoitti:

Että meidän synnit voidaan antaa anteeksi meidän pitää myös olla valmis antamaan anteeksi muille.

Aika törtsiä vetää uskonto tähän keskusteluun mukaan. Eihän koulukiusaamisessa ole kyse yhdestä yksittäisestä, mahdollisesti tahattomasta teosta, vaan jopa vuosia jatkuneesta tahallisesta kidu tuk ses ta.

Pitäisi ottaa lapsituet pois loisilta niin ei syntyisi uusia kiusaajia niin paljoa.

Minua kiusattiin viitosluokalta lähtien ja koko yläasteen ajan. Kiusaajia oli paljon, pienellä paikkakunnalla kaikki tunsi toisensa. Minut jätettiin kaikesta ulkopuolelle. Jokainen päivä kouluun meno oli tuskaa. Näennäisesti minulla on kaikki nyt hyvin. On perhe ja hyvä työ. Silti en tuota kiusaamista tule koskaan unohtamaan, sillä se muokkasi minusta sellaisen kun olen. En luota toisiin ihmisiin vaan uskon heidän ajattelevan minusta pahaa. Itsetuntoni on paska. Hermoilen ja raivoan ihan turhaan. Tällainen minusta tuli ja ei, en todellakaan tule antamaan anteeksi enkä aio olla tekemisissä yhdenkään kiusaajan kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Itse kiusasin ala-asteella yhtä tyttöä nimitellen ja ulossulkien. Meitä kiusaajia oli melkein kaikki luokan tytöistä. Kiusaaminen kesti alle vuoden, mutta omatunto soimaa vielä 20 vuoden jälkeen. Olen lähettänyt anteeksipyyntökirjeen, mutta en saanut vastausta (enkä toki sitä ansaitsekaan).

Ei kaikki lapsena kiusanneet ole persoonallisuushäiriöisiä tai parantumattomia sadisteja. Minua itseänikin kiusattiin. Loppuelämän jatkuva syyllisyys on lapsena tehdyn virheen hinta.

Niin että ihan vahingossa tuli tehtyä tuollainen "virhe"? Et siis tarkoituksella kiusannut tyttöä nauttiaksesi, kun näit hänen pahoittavan mielensä ja jouduttuaan syrjään?

Miettikääpäs kiusaajat ja muut pahantekijät sitä, että karma voi toteutua tässä elämässä vuoksikymmenien päästä. Siihen voi mennä 70-80 vuottakin. Luulette päässeenne kuin koira veräjästä, mutta...

Niin kauan kun pysyvät kaukana minusta niin saavat elää ja puhun entisistä "työkavereista".

Sellainen, jossa pyydetään anteeksi perustellen huolellisesti, mitä on tehnyt väärin ja mistä se on johtunut sekä samalla ymmärretään omien tekojen tuhoisa vaikutus. Samalla kerrotaan, kuinka katuu tekojaan ja kuinka on itse aikuisena kärsinyt siitä, mitä on tehnyt.

Tällaisen anteeksipyynnön olen saanut ja anteeksi antanut. On silti eri asia antaa anteeksi ja päästää kiusaajia omaan elämäänsä, vaikka he haluaisivat osa sitä nykyään olla. Eivät tule koskaan olemaan, sillä niin sinuiksi en menneiden kanssa koskaan tule. Anteeksi voin silti antaa, jos anteeksipyyntö tulee suoraan sydämestä.

Vierailija kirjoitti:

Vastenmielisiä juttuja kyllä kiusatuilla. Vaikea tuntea empatiaa. Osa on kasvanut aikuisiksikin, ja heitä kyllä arvostan.

Masennus aiheuttaa empatiakyvyttömyyttä varsinkin alkuvaiheessa, jolloin vain velloo siinä vihassaan. Ja se viha on yleensä ihan oikeutettua siinä mielessä, että syystä tai toisesta on jätetty ulkopuolelle kaikesta. On se syy nyt sitten mikä hyvänsä. Ihan naurettavaa, että sen ulkopuolelle kaikesta jätetyn pitäisi heti olla kauhean empaattinen kaikkia kohtaan "kiitos teille ihanat kun jätitte mut ulkopuolelle, ymmärrän että teillä oli paha olla." Kyllä siinä aikansa menee, että saa prosessoitua näitä asioita päässään. 

Ja se aikuiseksi kasvaminen tapahtuu aikanaan. Hitaammin kyllä. On vaikea kasvaa aikuiseksi ihan yksin ja ilman niitä normaaleja nuoruuden kokemuksiam kun se kuilu oman ikäisiin "normaaleihin" tuntuu vain kasvavan vuosi vuodelta.