Miten eläisit minuna? Minulla on hyllä säkällä 3-5 vuotta elinaikaa

Vierailija kirjoitti:

Eikös niitäkin tapauksia ole ollut, että on annettu 1 vuosi elinaikaa mutta vielä ollaan hengissä 5 vuoden kuluttua. Ei nuo lääkärien arviot aina ole kovin tarkkoja..

Voi se heittää toiseenkin suuntaan. Isälleni annettiin 2 vuotta aikaa, mutta lähtikin jo puolessa vuodessa. Kai se riippuu vähän elämäntavoistakin ja hänellä ne oli huonommat kuin lääkäri tiesi.

Totuus on kuitenkin toisenlainen kuin kirjoittajat kuvittelevat.

Niin minäkin tein nuoruudessani, eli kuvittelin kuinka ennen kuolemaani tekisin erilaisia asioita.

Sain yli 10 vuotta sitten diagnoosin agressiivisesta syövästä ja tilastoja katsellessani totesin, että aika harvoja ovat ne ihmiset jotka ovat vielä viiden vuoden päästä hengissä samanlaisen diagnoosin jälkeen.

Alussa vajosin syvemmälle kuin koskaan ennen. Oli kuin musta pilvi olisi laskeutunut päähäni ja kaikki näytti synkältä ja toivottomalta.

Nopealla aikataululla seurasi useita leikkauksia ja niistä toipumisten aikana alkoi lantussa tapahtua kummallisia asioita.

Jatkoin yksinkertaista elämääni, enkä enää haaveillut luottotietojen tappiin vetämisestä, mahdollisimman suuren pankkilainan ottamisesta, paratiisisaarelle matkustamisesta ja matkailusta teki mahdotonta se, että muutaman kuukauden päässä oli aina uusi leikkaus, röntgen, magneettikuvaus, sädehoito ja koko elämä pyöri sen syövän aikatauluilla.

Jossain vaiheessa tein sovun kuolemisen ajatuksen kanssa ja tyynnyin seuraamaan tilannetta kuin mitä tahansa tapahtumaa ympärilläni.

Jossain vaiheessa tulin onnelliseksi ja aloin odottamaan kuolemaa, nähdäkseni onko kuoleman rajan takana mitään nähtävää :-)

Hyvien hoitojen, sädehoidon, leikkausten, kahden vuoden interferonihoidon (elämäni pahinta aikaa, sillä interferoni sekoitti kaksi vuotta päätä ja kehoa) avulla selvisin kuitenkin lopulta pahimmasta ja elän edelleen, joskin hieman runneltuna, leikeltynä ja palasia sieltä täältä menettäneenä.

Uskon että suurimmalle osalle ihmisistä tapahtuu samalla tavalla, eli he jatkavat tavallista elämäänsä kuolemaansa saakka saatuaan ennakkoarvion kuolemansa ajankohdasta.

Syöpäni on remissiossa, eikä kukaan tiedä uusiutuuko se jollakin tavalla tulevaisuudessa.

Jatkan kuitenkin normaalia elämää kuolemaani saakka, kuten valtaosa meistä.

Keskittyisin läheisiini ja omaan henkiseen ja hengelliseen kasvuuni.

Nuo "söisin kaikkea hyvää" -vastaukset ovat kovin lapsellisia. Aikuinen ihminen nyt muutenkin voi syödä mitä haluaa, koska haluaa. Sitten kun se peräseinä on oikeasti näkyvissä, ei tuollaisilla asioilla ole niin hirveästi väliä. Toki se ruoka edelleen maistuu suussa hyvältä, mutta ei sillä voi itseään turruttaa ja tosiasioita kieltää.

Itse olen parantunut kuin ihmeen kaupalla sairaudesta, josta minun ei enää odotettu paranevan. Joten tiedän, mistä puhun.

Käyttäisin rahaa kokemuksiin, en materiaan (mitään kun ei täältä saa mukaan) niin että mahdollisuuksien mukaan menisin mahdollisimman moneen paikkaan ja aktiviteettiin mitä olen halunnut kokeilla, olisin paljon läheisteni kanssa ja ottaisin kaiken avun vastaan mitä minulle tarjottaisiin (en edes osaa kuvitella miltä tuntuisi). Söisin jatkuvasti lempiruokiani ja panostaisin muutenkin hyvään oloon: hemmottelua, hierontoja, saunomista, mitä vaan mistä pidän! Ottaisin lisäksi koiranpennun, josta olen haaveillut että "sitten joskus".

Olen pahoillani että sinulle kävi näin ja toivon sinulle oikein paljon voimia <3

Vierailija kirjoitti:

Keskittyisin läheisiini ja omaan henkiseen ja hengelliseen kasvuuni.

Nuo "söisin kaikkea hyvää" -vastaukset ovat kovin lapsellisia. Aikuinen ihminen nyt muutenkin voi syödä mitä haluaa, koska haluaa. Sitten kun se peräseinä on oikeasti näkyvissä, ei tuollaisilla asioilla ole niin hirveästi väliä. Toki se ruoka edelleen maistuu suussa hyvältä, mutta ei sillä voi itseään turruttaa ja tosiasioita kieltää.

Itse olen parantunut kuin ihmeen kaupalla sairaudesta, josta minun ei enää odotettu paranevan. Joten tiedän, mistä puhun.

Jatkan vielä, että ehkä tärkeimpänä pitäisin sitä, että läheiseni pääsevät mahdollisimman helpolla. Kun itse kuolee, se on tavallaan helppoa. Ei tarvitse tehdä enää mitään. Mutta läheisille on surun lisäksi se asioiden hoitamisen taakka. Joten jos jaksaminen sallisi, yrittäisin hoitaa kuntoon ne asiat mitkä voi etukäteen hoitaa.

Ja ennen kaikkea keskittyisin pysymään itse vahvana ja lohduttamaan läheisiäni. Koska ei se kuolema oikeasti ITSELLE niin paha juttu ole, vaan niille muille. Itse kestää kyllä, kun tietää, että pian loppuu. Mutta ne muut. Joten yrittäisin jakaa niin paljon lohtua läheisilleni niin kauan kuin olen maisemissa, ja myös salata heiltä ne pahimmat aallonpohjat. Viimeksi en tehnyt niin, vaan vuodatin kaiken pelkoni miesparkani niskaan. Se oli väärin.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäisin rahaa kokemuksiin, en materiaan (mitään kun ei täältä saa mukaan) niin että mahdollisuuksien mukaan menisin mahdollisimman moneen paikkaan ja aktiviteettiin mitä olen halunnut kokeilla, olisin paljon läheisteni kanssa ja ottaisin kaiken avun vastaan mitä minulle tarjottaisiin (en edes osaa kuvitella miltä tuntuisi). Söisin jatkuvasti lempiruokiani ja panostaisin muutenkin hyvään oloon: hemmottelua, hierontoja, saunomista, mitä vaan mistä pidän! Ottaisin lisäksi koiranpennun, josta olen haaveillut että "sitten joskus".

Olen pahoillani että sinulle kävi näin ja toivon sinulle oikein paljon voimia <3

Miksi olisit niin itsekäs, että ottaisit koiranpennun joka sitten menettäisi omistajansa? Ja miksi oletat, että sairaana mitenkään jaksaisit pennun kouluttaa?

Toisekseen, jos haaveilet koiranpennusta, saunomisesta, hieronnasta jne, mikä estää sinua tekemästä noita asioita jo nyt? Miksi te ihmiset kiellätte itseltänne tuollaisia ihan normaaleja asioita?

Kolmannekseen, jos söisit koko ajan lempiruokiasi, ne lakkaisi olemasta sellaisia. Paras tapa vieroittautua esim. suklaasta on päättää, että kahden viikon ajan on syötävä rivi suklaata joka aterian päätteeksi, myös aamiaisen. Voin kertoa, että kahden viikon päästä et tahdo nähdä edes Fazerin sinisen käärepaperia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keskittyisin läheisiini ja omaan henkiseen ja hengelliseen kasvuuni.

Nuo "söisin kaikkea hyvää" -vastaukset ovat kovin lapsellisia. Aikuinen ihminen nyt muutenkin voi syödä mitä haluaa, koska haluaa. Sitten kun se peräseinä on oikeasti näkyvissä, ei tuollaisilla asioilla ole niin hirveästi väliä. Toki se ruoka edelleen maistuu suussa hyvältä, mutta ei sillä voi itseään turruttaa ja tosiasioita kieltää.

Itse olen parantunut kuin ihmeen kaupalla sairaudesta, josta minun ei enää odotettu paranevan. Joten tiedän, mistä puhun.

Jatkan vielä, että ehkä tärkeimpänä pitäisin sitä, että läheiseni pääsevät mahdollisimman helpolla. Kun itse kuolee, se on tavallaan helppoa. Ei tarvitse tehdä enää mitään. Mutta läheisille on surun lisäksi se asioiden hoitamisen taakka. Joten jos jaksaminen sallisi, yrittäisin hoitaa kuntoon ne asiat mitkä voi etukäteen hoitaa.

Ja ennen kaikkea keskittyisin pysymään itse vahvana ja lohduttamaan läheisiäni. Koska ei se kuolema oikeasti ITSELLE niin paha juttu ole, vaan niille muille. Itse kestää kyllä, kun tietää, että pian loppuu. Mutta ne muut. Joten yrittäisin jakaa niin paljon lohtua läheisilleni niin kauan kuin olen maisemissa, ja myös salata heiltä ne pahimmat aallonpohjat. Viimeksi en tehnyt niin, vaan vuodatin kaiken pelkoni miesparkani niskaan. Se oli väärin.

42 vastaa.

Toi on niin totta.

Kaikkein vaikeinta on kohdata läheisten epätoivo ja hätä.

Jossain vaiheessa sitä tulee sinuiksi kuolemisen ajatuksen kanssa ja tyyntyy, mutta kuinka saada voimia lohduttaa omaa vaimoaan ja kuinka pystyy järjestämään elämäntilannetta sellaiseksi, että hän pystyy jatkamaan "hyvää" elämää oman todennäköisesti tapahtuvan kuoleman jälkeen?

Taloudellisia järjestelyjä, kulkuneuvojen siirtämistä toisten nimiin (helpottaa paperisotaa kuoleman jälkeen) on helppo tehdä, mutta mitä tehdä sille kauhulle jonka näkee toisen silmissä kun itse on juuri kotiutunut leikkauksesta ja yrittää saada omaa päätään ohjelmoitua jälleen kerran uudelleen.

Tästä vielä selvittiin ja nyt pitää vain odottaa tuloksia koepaloista, kuinka pitkälle syöpä on tällä kertaa edennyt ja onko sille enää mitään tehtävissä :-(

Opettelisin kirjoittamaan ja kielioppiakin harjoittelisin.

Ikinä ei voi tietää ennen kuin tilanne on oikeasti käsillä.

Tuntemani levinnyttä syöpää sairastaneet työkaverit ovat kaikki halunneet tehdä töitä niin pitkään kuin mahdollista. He ovat olleet aineenopettajia ja oppilashuollon ammattilaisia. Ilmeisesti näissä hommissa työ antaa muutakin kuin palkkaa. Tai ylipäänsä ihmiset haluavat lopulta sitä ihan tavallista elämää.

Minua on aina koskettanut Senecan mietelause "tee työtä kuin eläisit ikuisesti ja rakasta kuin kuo lisit huomenna". Miksi olisi väliä sillä onko aikaa kolme vai kolmekymmentä vuotta?

Minä tekisin enää vain asioita, joista nautin. Matkustaisin tropiikkiin, nauttisin eksoottisia drinkkejä ja kokeilisin uusia harrastuksia, joita olen aina halunnut kokeilla, mutta lykännyt asiaa milloin mistäkin syystä. Mm. ratsastusta meren rannalla, hedelmien kaiverrusta, sukeltamista.

Hakisin uusia vaikuttavia elämyksiä vaikka matkustamalla Machu Picchuun tai Kiinan muurille.

Viettäisin paljon aikaa läheisteni kanssa ja puhuisin kaikki tärkeät asiat selviksi. Ostaisin itselleni sen kalliin uuden vaatteen, jota olen aina himoinnut. Ja jos minulla olisi riitoja jonkun kanssa, niin selvittäisin ja sopisin ne. Lapselleni kirjoittaisin kirjeitä tuleviin elämänvaiheisiin ja muistoja ylös itsestäni. Sellaista mitä hän ehkä vanhempana haluaisi tietää.

Lukisin ne kirjat, joihin aiemmin ei ole ollut aikaa. Suomessa en juuri viettäisi enää aikaa, jos vain voisin olla muualla.

Vierailija kirjoitti:

Opettelisin kirjoittamaan ja kielioppiakin harjoittelisin.

Taivaan porteilla ei kysellä kieliopista.

Syöpäsolut karttavat emäksisyyttä. Viihtyvät happamassa kehossa. Kannattaa ainakin kokeilla, ei maksa mitään. Ruokasooda on sellainen joka vähentää kehon happamuutta. Ruokakaupassa euron purkki. Teelusikallinen veteen sekoitettuna päivittäin. Liikaa ei koska voi ärsyttää vatsaa. Kannattaa syödä vihreitä vihanneksia, pinaattia, parsakaalia jne. Kannattaa googlata emäksinen ruokavalio. Maidon juontia kannattaa vähentää.

On se hienoa et joku korvat höröllä ja silmät tarkkana kattelee onko kirjoitusvirheitä jonku tekstissä tai onko joku esine tai asia kirjotettu väärällä sanalla... Eli rullatuoli onkin pyörätuoli.. Jos on sairas ja kovat kivut niin ei hirveästi kielioppi kiinnosta... Eiköhän asia kuitenkin selviä kaikille tai ainakin suurimmalle osalle...

Jatka vaan samaan malliin.

Tuollaisiahan vanhat ihmiset ovat.

Se on muuten rulla- eikä mikään pyörä tuoli. Pyörällä ajetaan eikä tuolilla.

Matkustelisin ja hankkisin paljon uusia kokemuksia ja viettäisin paljon aikaa läheisteni kanssa. Pitäisin huolta terveydestäni liikkumalla ja syömällä terveellisesti, mutta toki välillä myös herkuttelisin. Pitäisin myös mielessä sen, että mikään lääkäri ei voi 100% varmasti tietää että tulet kuolemaan 5 vuoden sisällä. Katsoisin myös Heal -dokkarin Netflixiltä.

Valitse tilastollisesti levinnein uskonto ja käänny siihen.

Pyydä synnit anteeksi.

Sitten ota niin paljon lainaa kuin sielu sietää.

Loppo on sinusta kiinni

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keskittyisin läheisiini ja omaan henkiseen ja hengelliseen kasvuuni.

Nuo "söisin kaikkea hyvää" -vastaukset ovat kovin lapsellisia. Aikuinen ihminen nyt muutenkin voi syödä mitä haluaa, koska haluaa. Sitten kun se peräseinä on oikeasti näkyvissä, ei tuollaisilla asioilla ole niin hirveästi väliä. Toki se ruoka edelleen maistuu suussa hyvältä, mutta ei sillä voi itseään turruttaa ja tosiasioita kieltää.

Itse olen parantunut kuin ihmeen kaupalla sairaudesta, josta minun ei enää odotettu paranevan. Joten tiedän, mistä puhun.

Jatkan vielä, että ehkä tärkeimpänä pitäisin sitä, että läheiseni pääsevät mahdollisimman helpolla. Kun itse kuolee, se on tavallaan helppoa. Ei tarvitse tehdä enää mitään. Mutta läheisille on surun lisäksi se asioiden hoitamisen taakka. Joten jos jaksaminen sallisi, yrittäisin hoitaa kuntoon ne asiat mitkä voi etukäteen hoitaa.

Ja ennen kaikkea keskittyisin pysymään itse vahvana ja lohduttamaan läheisiäni. Koska ei se kuolema oikeasti ITSELLE niin paha juttu ole, vaan niille muille. Itse kestää kyllä, kun tietää, että pian loppuu. Mutta ne muut. Joten yrittäisin jakaa niin paljon lohtua läheisilleni niin kauan kuin olen maisemissa, ja myös salata heiltä ne pahimmat aallonpohjat. Viimeksi en tehnyt niin, vaan vuodatin kaiken pelkoni miesparkani niskaan. Se oli väärin.

42 vastaa.

Toi on niin totta.

Kaikkein vaikeinta on kohdata läheisten epätoivo ja hätä.

Jossain vaiheessa sitä tulee sinuiksi kuolemisen ajatuksen kanssa ja tyyntyy, mutta kuinka saada voimia lohduttaa omaa vaimoaan ja kuinka pystyy järjestämään elämäntilannetta sellaiseksi, että hän pystyy jatkamaan "hyvää" elämää oman todennäköisesti tapahtuvan kuoleman jälkeen?

Taloudellisia järjestelyjä, kulkuneuvojen siirtämistä toisten nimiin (helpottaa paperisotaa kuoleman jälkeen) on helppo tehdä, mutta mitä tehdä sille kauhulle jonka näkee toisen silmissä kun itse on juuri kotiutunut leikkauksesta ja yrittää saada omaa päätään ohjelmoitua jälleen kerran uudelleen.

Tästä vielä selvittiin ja nyt pitää vain odottaa tuloksia koepaloista, kuinka pitkälle syöpä on tällä kertaa edennyt ja onko sille enää mitään tehtävissä :-(

Vanhempani hylkäsivät minut kun olin 14 vuotias.

En usko jumalaan.

Osta klitoriskiihotin ja ala myymään torilla tavaraa jota sinulla ei ole.

Poliisilla ei ole aikaa tutkia niitä juttuja.

Hommaa prepaid.

Vierailija kirjoitti:

Valitse tilastollisesti levinnein uskonto ja käänny siihen.

Pyydä synnit anteeksi.

Sitten ota niin paljon lainaa kuin sielu sietää.

Loppo on sinusta kiinni

On se hienoa et joku korvat höröllä ja silmät tarkkana kattelee onko kirjoitusvirheitä jonku tekstissä tai onko joku esine tai asia kirjotettu väärällä sanalla... Eli rullatuoli onkin pyörätuoli.. Jos on sairas ja kovat kivut niin ei hirveästi kielioppi kiinnosta... Eiköhän asia kuitenkin selviä kaikille tai ainakin suurimmalle osalle...