Suomessa on perheitä, joissa eletään kahta eri elintasoa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ettei vaan yhtään hetkeä kukaan parisuhteessa joudu osallistumaan isommalla osuudella. Kun se nyt näkyy monella olevan se ykkösprioriteetti.

Täällä sotketaan iloistesti tilapäiset häiriötilanteet, "miljardööri ja siivooja"-suhteet ym. spesiaalikeissin spesiaalikeissit.

Yleisempi taitaa kuitenkin olla tilanne esim. 5000eur brutto ja 2500eur brutto, eli mitä sitten lieneekään progressiivisten verojen jälkeen: 2900eur ja 2000eur? Näissä sitten tuo KROONISESTI VUOSIKYMMENET vähemmän tienaava terve aikuinen pyrkii elämään parempituloisen rahoilla leveämmässä asunnossa kuin mihin hänellä on varaa ja pahimmillaan pyrkii kontrolloimaan talouden varallisuutta kuin omaansa, vaikka ei tuo sinne kuin murusia.

Jälkimmäistä esimerkkiäni pidän tyyppiesimerkkinä loisimisesta, en sitä että toista autetaan sairauden/työttömyyden tms. aikana.

 

Ja mikä tällaisessa sitten olisi ratkaisu? Molemmilla saattaa olla ihan samantasoinen koulutus, mutta jostain syystä tässä yhteiskunnassa toisen työtä vain arvostetaan enemmän ja se näkyy palkassa. Esim amk insinööri ja sairaanhoitaja ovat ihan yhtä koulutettuja, mutta eri palkkaisia. Pitääkö se sairaanhoitajan olla antamatta pildeä sille opistoinssille ja olla alkamatta suhteeseen vai mikä olisi se ratkaisu?

Eletään sairaanhoitajan tulojen mahdollistaman elintason mukaan? Miksi se ei kelpaa? Miksi on pakko saada kumppanin siivellä isompi kämppä kuin mihin on varaa? Jos haluaa elää ylemmän keskiluokan elämää, niin miksi ylipäänsä kouluttautuu sairaanhoitajaksi eikä esim. lääkäriksi tai juristiksi? Tai vaikka, öö, insinööriksi?

Koska se insinööri yleensä haluaisi elää sellaisella elintasolla jonka hänen tulonsa mahdollistaa. Ja toinen joutuu sitten elämään kädestä suuhun maksaakseen puolet siitä, viimeistään jos/kun tulee lapsia.

Yleensä ja yleensä. Tietysti jos maksetaan 50-50 niin pienempituloinen määrää elintason. Jos ei kelpaa niin insinööri on hyvä ja maksaa enemmän. Sitä en sen sijaan ymmärrä, että se sairaanhoitajaksi kouluttautunut itse odottaa parempaa elintasoa kuin palkkansa mahdollistaa. Miksei tätä ole alanvalinnassa huomioitu?

Kuka on sanonut että sairaanhoitaja odottaisi parempaa elintasoa? Ainoa mitä on odotettu on, että enemmän tienaava maksaisi hieman suuremman osan yhteisistä menoista koska voi. Ei se mitään hirveän suurta elintasohyppyä vielä tee, kyllä verotus pitää huolen siitä ettei insinöörin nettopalkka ole hirvittävän paljon suurempi kuin sairaanhoitajan. Ainakin jos sairaanhoitaja voi tehdä vuorotyötä, eikä pidä lasten hoidon takia vaihtaa päivätyöhön.

No tietysti hän vaatii parempaa elintasoa, jos hän vaatii että hänen palkallaan pitää saada enemmän kuin sillä normaalisti saisi. Siis parempi kämppä, kalliimpaa ruokaa, enemmän rahaa säästöön. Sitähän se käytännössä on, jos vaatii kumppania maksamaan enemmän asiasta jota molemmat käyttää saman verran. Vaadit puolikasta 1400 euron kämpästä muttet haluaisi maksaa siitä kuin 500 euroa. Tai satasen ruokakassista, mutta et halua maksaa kuin neljä kymppiä. Tai tonnin matkaa mutta et halua maksaa kuin 700.

Ja kahdellahan samantuloisellahan on joka tapauksessa parempi elintaso kuin yksin asuessa. Sille sairaanhoitajalle ei siis riitä edes sitä itse valittua elintasoa hieman parempi elintaso, vaan pitäisi olla vielä enemmän. Ei riitä asua yksiön hinnalla kolmiossa tai pienessä rivarissa, vaan pitäisi olla yli sata neliötä ja uusi. Muuten suhde on ihan p*ska.

Eikä siinä ole mitään vikaa että haluaa enemmän ja parempaa ja hienompaa. En vaan edelleenkään tajua, miksei sitä voi huomioida alanvalinnassa ettei tulotason mahdollistama elintaso riitä.

Mutta kun eihän hän niitä vaatisi ellei toinenkin niitä haluaisi. Ei ole paremman elintason vaatimista se, että haluaa molempien osallistuvan kykyjensä mukaan. Että haluaa elää kuin perhe. Oikeasti isoin ongelma ei edes ole raha, vaan periaate: jos ollaan perhe niin ajatellaan perheen etua, yhteistä etua. Ei sitä, että toinen nyt haluaa hyötyä jotenkin. Eletään sellaista elintasoa johon on yhdessä varaa.

Ei ole paremman elintason vaatimista, että vaatii sellaista elintasoa johon on yhdessä varaa, ja se elintaso on parempi kuin oma tulotaso mahdollistaisi? Siis tietysti se on paremman elintason vaatimista, haloo hei. Se, että perhettä ja rakkautta käytetään tekosyynä tällaisiin hyötymisvaateisiin ei asiaa muuta hyväksyttävämmäksi, päinvastoin. Jos rakastaisi, niin rakastaisi ilman hyötyäkin.

Ja jos rakastaisi, ei ajattelisi jotain hyötymistä vaan yhteistä hyvää.

Mutta silti se pienempituloinen saa vaatia hyötymistä? Miksi vain toinen saa ajatella sitä?

Itsekkyys raha-asioissa indikoi myös itsekkyyttä muissa asioissa. Jos toinen ei ole valmis jakamaan omastaan yhtään niin miettisin välittömästi onkohan se valmis kestämään niitä vastoinkäymisiä muutenkaan. Ns. rusinat pullasta-tyyppi.

No ihan samaa mieltä minä olen niistä, joille se raha on rakkauden merkki ja ehto. Juuri tuosta "jos et maksa olet itsekäs etkä rakasta". Minusta sekin ajatusmalli on tosi kaukana pyyteettömästä aidosta rakkaudesta. Vrt itse olen ollut suhteessa, jossa pienempituloinen itse halusi maksaa puolet. Sellaiselle on ilo tarjotakin.

Itsehän tässä ehtoja ja rakkauden merkkejä näytät vaativan. Et olisi maksanut ihan omasta hyvästä sydamestäsi tai oikeudenmukaisuuden mukaan?

Vaan kun pienempituloinen halusi itse maksaa niin sitten "ilolla tarjosit". Hän läpäisi testisi. Vallankäyttöä tuokin.

Rakkautta ei minun mielestäni. Rakkaus ei testaa eikä aseta ehtoja näinkään päin.

Jos kerran ei voi mielestäsi toiseenkaan suuntaan.

Nämä ovat ihan luonnekysymyksiä. Toinen maksaa parempituloisena isomman osan itsestäänselvästi, ei edes kehtaisi vaatia puolia. Ilmoittaa tai ei ilmoita se pienituloinen maksavansa puolta.

Ei edes mieti moista.

Miksi sen epäitsekkään varakkaan pitäisi ottaa itsekeskeinen kumppani? Eikö se ole ihan okei, että ihminen joka ei vaadi joka asiassa itselleen maksimihyötyä haluaa kumppanin joka ajattelee samoin? Jotkut varmasti maksaa kyselemättä ihan kaiken, ja osa näistä päätyy yhteen sellaisten kumppaneiden kanssa jotka eivät olisi ilman rahallista hyötyä heitä huolineet.

Se on ihan okei, että joustava ihminen jolle raha ei ole parisuhteen ykkösprioriteetti haluaa kaltaisensa ihmisen. Haluaa tulla rakastetuksi omana itsenään eikä rahapussina.

Myöskin se pienituloinen, omien kykyjensä mukaan kuluihin osallistuva ihminen, haluaa tulla rakastetuksi omana itsenään. Ei rahanmenona tai loisena.

Eihän ihmisen pienillä tuloillakaan pitäisi olla merkitystä. Jos on niin, että kumpikin rakastaa toistaan omana itsenään, ei köyhänä tai rikkaana.

Rahasta ei silloin edes tarvitse keskustella tai käyttää vallan välineenä kun se on sivuseikka. Se maksaa enemmän kuluja kenellä on siihen varaa.

Koska se köyhempi on arvokas omana itsenään.

No miksei se köyhän elintason mukainen elämä ole omana itsenä rakastamista? Eihän silloin tarvitse pelätä rahanmenoksi tai loiseksi joutumista. Eikä siinä silloin ole vallankäyttöäkään. Vallankäyttö tulee kuvioon vasta silloin, kun eletään yli pienituloisemman varojen. Mutta miksi niin pitäisi ylipäänsä tehdä? Miksi se omana itsenä rakastaminen vaatii elintason nousun? Ota huomioon, että osa varakkaista elää itsekin vaatimattomasti.

Ja minä en tunne kyllä yhtäkään paria joka ei keskustelisi rahasta. Minusta se kuuluu ihan normaaliin elämään että kumppanin kanssa keskustellaan. Ei sitä kannata pelätä.

Vierailija kirjoitti:

Entä kun kyse on omaisuudesta eikä palkasta? Meillä miehellä on tilillään 500 000 ja minulla 150 000. Meille tämä ei ole ongelma, mutta miten nämä tiukan jaon ihmiset asian näkevät?

Käytättekö te sitä omaisuutta johonkin, vai miksi kysyt? Eihän rahaa ole pakko käyttää, eikä jakaa ja jos sille ei ole tarvetta, niin mikä estää pitämästä sijoitukset ja säästöt erillään?

Jos nyt vaikka tulisi eteen tilanne, jossa jostain hypoteettisesta syystä joudutte dippaamaan noihin säästöihin(?) oikein urakalla, niin onhan siitä hyvä keskustella, että meneekö tasan puoliksi vai pitääkö molemmille jäädä sitä omaisuutta x määrä jäljelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä kun kyse on omaisuudesta eikä palkasta? Meillä miehellä on tilillään 500 000 ja minulla 150 000. Meille tämä ei ole ongelma, mutta miten nämä tiukan jaon ihmiset asian näkevät?

Mitä tarkoitat tiukalla jaolla? Miellän sen tässä ketjussa tarkoittavan niitä jotka jakavat kulut 50-50, mutta ei kai tuo heille ongelma ole kun on erilliset rahat muutenkin? Mutta voi olla epäreilua joistakin niistä, jotka kannattavat yhteisiä rahoja.

Entäpä mitä ketjussa ollaan mieltä siitä, että sekä maksut että omistus jaetaan tulojen suhteessa? Parempituloinen maksaa enemmän mutta myös omistaa enemmän? Nimim. maksan kaiken ja omistan 90% omaisuudesta.

Mun mielestä aivan fine, joissakin tilanteissa jopa järkevää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhteiset rahat alusta asti kun parikymppisinä pers´aukisina alettiin seurustelemaan. Vuorotellen opiskeltiin ja tehtiin töitä. Sitten lapsia ja minä kotona. Yhteinen tili - koskaan ei ole tarvinnut kysellä saako ostaa ruokaa tai talvihaalaria lapselle, käydä kampaajalla tai kosmetologilla. Kaikki rahat käytetään perheen hyväksi - mieluummin matkustellaan ja hankitaan elämyksiä kuin materiaa. 

Viime kesänä mies ei töiden vuoksi ehtinyt mukaan, minä kävin parilla etelän reissulla teinien kanssa. Mies vielä järjesti matkat ja hotellit kun on töiden puolesta tottunut järjestämään. Onneksi ei ole eläissäni tarvinnut kuunnella mitään nipotusta rahoista. Mies viihtyy urallaan, minä tykkään projekteista jotka loppuvat ja sitten voin tehdä jotain muuta - tai olen tekemättä. Hyvin viihdytään vielä 25-vuotisen avioliiton jälkeenkin yhdessä.

Eikö avioliitto ole juuri sitä varten solmittu, että kumppanin kanssa on hauskempaa kuin yksin? Eikö molempien onni ja tyytyväisyys ole tae avioliiton jatkuvuudelle mieluummin kuin joku taistelu siitä, kummalla on enemmän omaisuutta tai hienompi auto? Parempi auto on sillä, joka sitä enemmän tarvitsee tai sitten ne on yhtä hyvät. Ihan outoja näkemyksiä täällä parisuhteessta jonain kilpailuna tai sotatantereena??? 

Viimeiseen kappaleeseen. Minustakin avioliitto ja parisuhde on sitä varten että kumppanin kanssa on hauskempaa kuin yksin. Siksi en ymmärräkään, miksi siihen pitää sitoa vaatimus elintason noususta. Eikö sen ihmisen kanssa olekaan niin hauskaa, että elämä olisi parempaa vaikka elintaso säilyisikin ennallaan? Miksi ei? Siis jos ihminen on tyytyväinen asuessaan kaksiossa ja syödessään makaronilaatikkoa ja valinnut ammattinsa ja työpaikkansa sen mukaan, niin miksei se yhtäkkiä riitä kun rakastuu ihmiseen jolla onkin vähän pidempi koulutus ja parempi palkka? Yhtäkkiä kaksiot on rupusakille, makaroniloota pahaa, ladat luusereille ja kirppikset kerrassaan kamalia. Tässä on jotain sellaista jota en kertakaikkiaan pysty ymmärtämään.

Haluatko olla ymmärtämättä vai etkö vain ymmärrä.

Taidat vaan lyödä läskiksi keskustelun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhteiset rahat alusta asti kun parikymppisinä pers´aukisina alettiin seurustelemaan. Vuorotellen opiskeltiin ja tehtiin töitä. Sitten lapsia ja minä kotona. Yhteinen tili - koskaan ei ole tarvinnut kysellä saako ostaa ruokaa tai talvihaalaria lapselle, käydä kampaajalla tai kosmetologilla. Kaikki rahat käytetään perheen hyväksi - mieluummin matkustellaan ja hankitaan elämyksiä kuin materiaa. 

Viime kesänä mies ei töiden vuoksi ehtinyt mukaan, minä kävin parilla etelän reissulla teinien kanssa. Mies vielä järjesti matkat ja hotellit kun on töiden puolesta tottunut järjestämään. Onneksi ei ole eläissäni tarvinnut kuunnella mitään nipotusta rahoista. Mies viihtyy urallaan, minä tykkään projekteista jotka loppuvat ja sitten voin tehdä jotain muuta - tai olen tekemättä. Hyvin viihdytään vielä 25-vuotisen avioliiton jälkeenkin yhdessä.

Eikö avioliitto ole juuri sitä varten solmittu, että kumppanin kanssa on hauskempaa kuin yksin? Eikö molempien onni ja tyytyväisyys ole tae avioliiton jatkuvuudelle mieluummin kuin joku taistelu siitä, kummalla on enemmän omaisuutta tai hienompi auto? Parempi auto on sillä, joka sitä enemmän tarvitsee tai sitten ne on yhtä hyvät. Ihan outoja näkemyksiä täällä parisuhteessta jonain kilpailuna tai sotatantereena??? 

Viimeiseen kappaleeseen. Minustakin avioliitto ja parisuhde on sitä varten että kumppanin kanssa on hauskempaa kuin yksin. Siksi en ymmärräkään, miksi siihen pitää sitoa vaatimus elintason noususta. Eikö sen ihmisen kanssa olekaan niin hauskaa, että elämä olisi parempaa vaikka elintaso säilyisikin ennallaan? Miksi ei? Siis jos ihminen on tyytyväinen asuessaan kaksiossa ja syödessään makaronilaatikkoa ja valinnut ammattinsa ja työpaikkansa sen mukaan, niin miksei se yhtäkkiä riitä kun rakastuu ihmiseen jolla onkin vähän pidempi koulutus ja parempi palkka? Yhtäkkiä kaksiot on rupusakille, makaroniloota pahaa, ladat luusereille ja kirppikset kerrassaan kamalia. Tässä on jotain sellaista jota en kertakaikkiaan pysty ymmärtämään.

Mitä horiset? Kukaan ole vaatinut mitään "elintason nousua". Sä puhut jostain tyypeistä, joilla on jo jotain omaisuutta ja elämä rakennettu valmiiksi. Mä puhun siitä kun kaksi ihmistä aloittaa yhteiselämänsä. Totta kai tilanne, jossa molemmilla on jo oma elämä, pitää rakentaa jonkinlaisen yhteisen sopimuksen varaan ja jokainen tapaus on erilainen.

En kyllä katsoisi hyvällä jos kumppani haluaisi muuttaa yhteen ja jatkaisi kuitenkin jatkaa kuin minua ei olisikaan (vaikka kalastusreissuja, mökkeilyä, etelän lomia, veneilyä tai mitä tahansa josta jättäisi minut ulos). Treffailutilanne olisi sitten eri. Tuskin viitsisin treffaillakaan jos kerran serurani ei kiinnostaisi. Eihän siinä olisi mitään rakkauttakaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ettei vaan yhtään hetkeä kukaan parisuhteessa joudu osallistumaan isommalla osuudella. Kun se nyt näkyy monella olevan se ykkösprioriteetti.

Täällä sotketaan iloistesti tilapäiset häiriötilanteet, "miljardööri ja siivooja"-suhteet ym. spesiaalikeissin spesiaalikeissit.

Yleisempi taitaa kuitenkin olla tilanne esim. 5000eur brutto ja 2500eur brutto, eli mitä sitten lieneekään progressiivisten verojen jälkeen: 2900eur ja 2000eur? Näissä sitten tuo KROONISESTI VUOSIKYMMENET vähemmän tienaava terve aikuinen pyrkii elämään parempituloisen rahoilla leveämmässä asunnossa kuin mihin hänellä on varaa ja pahimmillaan pyrkii kontrolloimaan talouden varallisuutta kuin omaansa, vaikka ei tuo sinne kuin murusia.

Jälkimmäistä esimerkkiäni pidän tyyppiesimerkkinä loisimisesta, en sitä että toista autetaan sairauden/työttömyyden tms. aikana.

 

Ja mikä tällaisessa sitten olisi ratkaisu? Molemmilla saattaa olla ihan samantasoinen koulutus, mutta jostain syystä tässä yhteiskunnassa toisen työtä vain arvostetaan enemmän ja se näkyy palkassa. Esim amk insinööri ja sairaanhoitaja ovat ihan yhtä koulutettuja, mutta eri palkkaisia. Pitääkö se sairaanhoitajan olla antamatta pildeä sille opistoinssille ja olla alkamatta suhteeseen vai mikä olisi se ratkaisu?

Eletään sairaanhoitajan tulojen mahdollistaman elintason mukaan? Miksi se ei kelpaa? Miksi on pakko saada kumppanin siivellä isompi kämppä kuin mihin on varaa? Jos haluaa elää ylemmän keskiluokan elämää, niin miksi ylipäänsä kouluttautuu sairaanhoitajaksi eikä esim. lääkäriksi tai juristiksi? Tai vaikka, öö, insinööriksi?

Koska se insinööri yleensä haluaisi elää sellaisella elintasolla jonka hänen tulonsa mahdollistaa. Ja toinen joutuu sitten elämään kädestä suuhun maksaakseen puolet siitä, viimeistään jos/kun tulee lapsia.

Yleensä ja yleensä. Tietysti jos maksetaan 50-50 niin pienempituloinen määrää elintason. Jos ei kelpaa niin insinööri on hyvä ja maksaa enemmän. Sitä en sen sijaan ymmärrä, että se sairaanhoitajaksi kouluttautunut itse odottaa parempaa elintasoa kuin palkkansa mahdollistaa. Miksei tätä ole alanvalinnassa huomioitu?

Kuka on sanonut että sairaanhoitaja odottaisi parempaa elintasoa? Ainoa mitä on odotettu on, että enemmän tienaava maksaisi hieman suuremman osan yhteisistä menoista koska voi. Ei se mitään hirveän suurta elintasohyppyä vielä tee, kyllä verotus pitää huolen siitä ettei insinöörin nettopalkka ole hirvittävän paljon suurempi kuin sairaanhoitajan. Ainakin jos sairaanhoitaja voi tehdä vuorotyötä, eikä pidä lasten hoidon takia vaihtaa päivätyöhön.

No tietysti hän vaatii parempaa elintasoa, jos hän vaatii että hänen palkallaan pitää saada enemmän kuin sillä normaalisti saisi. Siis parempi kämppä, kalliimpaa ruokaa, enemmän rahaa säästöön. Sitähän se käytännössä on, jos vaatii kumppania maksamaan enemmän asiasta jota molemmat käyttää saman verran. Vaadit puolikasta 1400 euron kämpästä muttet haluaisi maksaa siitä kuin 500 euroa. Tai satasen ruokakassista, mutta et halua maksaa kuin neljä kymppiä. Tai tonnin matkaa mutta et halua maksaa kuin 700.

Ja kahdellahan samantuloisellahan on joka tapauksessa parempi elintaso kuin yksin asuessa. Sille sairaanhoitajalle ei siis riitä edes sitä itse valittua elintasoa hieman parempi elintaso, vaan pitäisi olla vielä enemmän. Ei riitä asua yksiön hinnalla kolmiossa tai pienessä rivarissa, vaan pitäisi olla yli sata neliötä ja uusi. Muuten suhde on ihan p*ska.

Eikä siinä ole mitään vikaa että haluaa enemmän ja parempaa ja hienompaa. En vaan edelleenkään tajua, miksei sitä voi huomioida alanvalinnassa ettei tulotason mahdollistama elintaso riitä.

Ja kuinka moneen tosielämän Sari sairaanhoitajaan olet törmännyt, joka VAATII näitä asioita? Että PITÄÄ olla reissua, parempaa ruokaa ja isompaa asuntoa paremmalta alueelta. Mä en ole törmännyt yhteenkään, tosin en elä elämääni instagramissa enkä reality-tvssä.

Se, että kalliimpi kämppä on yksi vaihtoehto, jota voi punnita ei ole vielä vaatimista.

Täh, etkö ole lukenut tätä ketjua? Juurihan vastasin viestiin jossa vaadittiin menojen jakamista tulojen suhteessa. Kuten selitin, sehän on käytännössä omaa tulotasoa paremman elintason vaatimista.

En näe asiaa ihan noinkaan. Mun mielestä ei ole hirveän suurta eroa niiden periaatteiden välillä, joissa kustannukset mitoitetaan siten, että ne jaetaan euromääräisesti tasan vs. esimerkiksi siten, että molemmat sijoittaa 50% tuloistaan yhteiseen talouteen.  Varsinkaan, jos tuloerot ei ole monen tonnin luokkaa. Jos tuloerot taas on monen tonnin luokkaa, mikä on todennäköisyys sille, että suurempituloinen haluaa elää pienempituloisen tulojen mukaan?

En minäkään näe näissä suurta eroa. Mutta vain toista niistä käytetään ketjussa yleisesti merkkinä rakkauden puutteesta. Minusta kumpikin tapa on hyvä ja useimmiten reiluin lienee jossain välimaastossa. Mutta pidän aina epäterveenä lähtökohtana sitä, että vaaditaan sokeasti sitä omaa taloudellista maksimihyötyä ja kiukutellaan että toinen ei rakasta ellei siihen suostu. Oikeastaan molempiin suuntiin. Ellei parempituloinen jousta yhtään, niin ei se minusta kovin rakastavaa käytöstä ole. Mutta ei sekään, että tämän ketjun tyyliin julistetaan, että jos rakastaisit niin maksaisit enemmän. Minusta ihmisen tulisi olla valmis elämään omalla tulotasollaan, ja se että toinen maksaa jostain enemmän on vapaaehtoista eikä mikään lähtöoletus ja edellytys.

Suurin osa tässä ketjussa ajattelee juuri noin. Ei ole rakastavaa käytöstä jos ei yhtään ole valmis tinkimään, kumpaankin suuntaan. On todellista m*lkkuutta käyttää parempaa taloudellista asemaansa vallankäyttövälineenä suhteessa. Toisaalta on sekin, että vaatii toista maksamaan kaiken mielensä mukaan. Suurin osa ei näin käyttäydy, onneksi.

Mielestäni tässä ei keskustella siitä, että joku vaatii toista maksamaan kaiken. Se on taas ihan oma ihmistyyppinsä.

Uskon, että moni pienotuloisempi nimenomaan haluaa osallistua yhteisiin kuluihin. Sehän tässä ihmetyttää kun sitävastoin suurempituloiset eivät ole valmiita edes asumisen kuluja houkan isommalla potilla maksamaa. Saavathan he siinä juurii omaakin hyötyä ja elämänlaatua.

Ajatellaan, että esimerkiksi 150-300 euroa voisi panostaa asumisen laatuun, mutta ei halua. Asutaan koyhemmän mukaan.

Sitten kuitenkin se sama 150-300 euroa saattaa isompituloiselta mennä huolettomasti omiin ostoksiin, joita ei edes välttämättä tarvita tai ei mitenkään näy missään elämisen tasossa tms. Ja silti jää rahaa tilille.

Eikö sillloin olisi järkevämpää se sama summa, johon siis on hyvin varaa, laittaa tasokkaampaan asuntoon?

Vaikka sitten joutuisi maksamaan siitä hieman isomman osan kuin toinen.

Mutta eikö se olisi sen väärtti? Vai onko niin kauhea ajatus, että nyt ne muutkin perheessä pääsevät siitä nauttimaan?

Hieman ehkä ohis, mutta minusta on etenkin nyt epävarmoina aikoina, uhkaavan talouskriisin kynnyksellä ja koronan kurittaessa yrityksiä ihan hirvittävä riski mitoittaa asumiskulut tappiin. Siis jos lähdetään esimerkiksi niistä täällä esitetyistä 2000 vs 2900 euron nettopalkoista, niin onhan se ihan hullua virittää asuntolaina niin tappiin ettei se 2000 euroa tienaava selviä edes puolikkaasta. Ja sitähän se tarkoittaa, jos halutaan se tuloero käyttää asumismukavuuteen. Entä jos toinen jää työttömäksi? Sairastuu? Lomautetaan?

Ja toiseksi, nykyään ei ole mitenkään harvinaista että parempituloinen on nainen. Mites nämä perheen selviävät äitiyslomista, jos asumismenot on niin tapissa että niistä tulojen mukaisella jaolla juuri ja juuri selvitään?

No, ei välttämättä. Se voi tarkottaa vaikka sitä, että toinen laittaa yhteiseen talouteen tonnin ja toinen puolitoista. On aika todennäköistä, että silloin selviää kuluista myös pienemmän tuloilla, pienellä kulujen karsimisella, päivärahoilla ja säästöillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten se oletus, että myös raha-asiat hoidetaan tasapuolisesti molempia ajatellen parisuhteessa on jotenkin kohtuuton ja itsekäs vaatimus?

Lapset hoidetaan ja kuljetetaan harrastuksiin tasapuolisesti, mutta se kenellä on siihen paremmat mahdollisuudet tietysti tekee sitä enemmän. Tai joustaen tarpeen kukaan. Yhteistä perhettähän tässä ollaan.

Vai onko niin, että kun on Kallen vuoro viedä, mutta hän joutuukin olemaan ylitöissä niin vapaana oleva Kaisa ei voi viedä. Kun on kerran Kallen vuoro. Kalle lähtee kesken töistä viemään lapsia. Että tulee se 50/50.

Eikö oletus ole, että kodissa eletään ja toimitaan mahdollisimman tasapuolisesti, mutta tarpeen tullen joustaen, auttaen ja toisen tilannetta ajatellen. Jokainen ymmärtää, että täydellinen 50/50 ei ole mahdollinen. Ei mennä vahvemman mukaan vaan ymmärtäen.

Kun kerran puhalletaan yhteen hiileen.

Mutta sitten tämä raha! Siinä ei ole armoa eikä sitä tunneta. Se on 50/50, oli mikä oli.

Mitään joustoa, ymmärrystä toisen tilanetta tai jaksamista ei ajatella. Silloin se parempiosainen eli tässä tilanteessa se vahvempi sanelee sävelet.

Raha-asioissa ei perheessä puhalleta yhteen hiileen. Vaan raaka peli. Jos tienaat vähemmän tai liian vähän niin oma vika pikku sika. Ei kuulu mulle.

Miten tämä on mahdollista?

Kuinka yleistä se lopulta on, ettei 50-50 systeemissä yhtään jousteta? Itse ainakin olen puolustanut tuota jakoa useammassa kommentissa, mutta ei se kenelläkään minun tuntemallani parilla ole joustamaton rakenne vaan sellainen peruslähtökohta joka joustaa elämäntilanteiden mukana. Ei omassa kodissanikaan tuota tällä hetkellä noudateta eikä tulla ehkä koskaan enää noudattamaankaan. Mutta kyllä se minusta on ihan hyvä jako silloin, kun molemmille jää palkasta käteen joku järkevä summa, vähintään 2000-3000. Sillä saa jo asunnon ja ruokaa ja satunnaisia huvituksia. Jos ei tuon tulotason mahdollistama tavallinen keskiluokkainen elämä riitä, niin minusta ihmisen pitäisi vähän tarkistella niitä omiakin arvojaan eikä vaan huudella muiden ahneudesta ja itsekkyydestä.

Puhut nyt ihan eri tason tuloista ja ihmisistä, et pienistä tuloista tai poenituloisista. Noilla tuloilla tuskin rahasta tuleekaan sanomista. Ja pystyy todellakin maksamaan omat kulut ja myös oman osan yhteisistä.

Mutta ymmärrätkö, että on olemassa töitä, joissa käteen jää nettona 1000-1300 euroa. Koko palkka ei ole tuollaisia summia kuin kerroit jäävän omaan käyttöön. Silti ihminen tekee kokopäivätyötä, saattaa tosin olla vajaitakin viikkoja kun ei muita töitä vaan ole.

Jos toinen saa paljon isompaa palkkaa niin minun mielestäni ei ole oikein pyytää esim. 1000 euron nettopalkasta samaa osallistumisprosenttia. Puhutaan siis pariskuntien suurista palkkaeroista ja siitä, että toisella on pieni palkka.

Tai on kai se laillisesti oikein, muttei inhimillisesti. Joku puhui älykkyydestä. Olen samaa mieltä. Älykäs kumppani osaa ajatella myös kumppaninsa hyvinvointia, ei vain omaansa.

On eri asia kun molemmat ovat hyväpalkkaisia ja molemmille jää omaan käyttöön yhteisten kulujen jälkeen monia tuhansia.

Silloin varmaan mennään liki 50/50, mutta myöskin pystytään joustamaan ilman sen suurempia vaikeuksia. Mutta eihän tässä tapauksessa edes ole kyse kahdesta eri elintasosta.

On vain kaksi hyväpalkkaista, vain hiukan eri palkat keskenään.

Olet kyllä oikeassa, en tarkoittanut oikeasti pieniä tuloja vaan tilannetta jossa on merkittävä tuloero mutta molemmat vähintään keskituloisia. Tonnin palkalla olisi varmaan oikeutettu asumistukeenkin, aivan vähintään se tukien menetys pitäisi minusta kompensoida. Mutta en nyt ajatellut että pitäisi jäädä tonneja yli että voisi jakaa 50-50. Minusta on esim. ihan okei maksaa tonnin vuokra puoliksi, jos toinen tienaa nettona 2000 ja toinen 3500. Siitä palkasta jää silti ihan kivasti käteen. Minusta olisi jotenkin outoa, että 2000 nettotuloilla (eli yli 3000 bruttotuloilla) joku olisi sitä mieltä että 500 kuussa on kohtuuton asumiskulu. Sitten jos se varakkaampi vaatii jotain lukaalia joka maksaa yli 2000 kuussa, niin silloin saa toki maksaakin enemmän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhteiset rahat alusta asti kun parikymppisinä pers´aukisina alettiin seurustelemaan. Vuorotellen opiskeltiin ja tehtiin töitä. Sitten lapsia ja minä kotona. Yhteinen tili - koskaan ei ole tarvinnut kysellä saako ostaa ruokaa tai talvihaalaria lapselle, käydä kampaajalla tai kosmetologilla. Kaikki rahat käytetään perheen hyväksi - mieluummin matkustellaan ja hankitaan elämyksiä kuin materiaa. 

Viime kesänä mies ei töiden vuoksi ehtinyt mukaan, minä kävin parilla etelän reissulla teinien kanssa. Mies vielä järjesti matkat ja hotellit kun on töiden puolesta tottunut järjestämään. Onneksi ei ole eläissäni tarvinnut kuunnella mitään nipotusta rahoista. Mies viihtyy urallaan, minä tykkään projekteista jotka loppuvat ja sitten voin tehdä jotain muuta - tai olen tekemättä. Hyvin viihdytään vielä 25-vuotisen avioliiton jälkeenkin yhdessä.

Eikö avioliitto ole juuri sitä varten solmittu, että kumppanin kanssa on hauskempaa kuin yksin? Eikö molempien onni ja tyytyväisyys ole tae avioliiton jatkuvuudelle mieluummin kuin joku taistelu siitä, kummalla on enemmän omaisuutta tai hienompi auto? Parempi auto on sillä, joka sitä enemmän tarvitsee tai sitten ne on yhtä hyvät. Ihan outoja näkemyksiä täällä parisuhteessta jonain kilpailuna tai sotatantereena??? 

Viimeiseen kappaleeseen. Minustakin avioliitto ja parisuhde on sitä varten että kumppanin kanssa on hauskempaa kuin yksin. Siksi en ymmärräkään, miksi siihen pitää sitoa vaatimus elintason noususta. Eikö sen ihmisen kanssa olekaan niin hauskaa, että elämä olisi parempaa vaikka elintaso säilyisikin ennallaan? Miksi ei? Siis jos ihminen on tyytyväinen asuessaan kaksiossa ja syödessään makaronilaatikkoa ja valinnut ammattinsa ja työpaikkansa sen mukaan, niin miksei se yhtäkkiä riitä kun rakastuu ihmiseen jolla onkin vähän pidempi koulutus ja parempi palkka? Yhtäkkiä kaksiot on rupusakille, makaroniloota pahaa, ladat luusereille ja kirppikset kerrassaan kamalia. Tässä on jotain sellaista jota en kertakaikkiaan pysty ymmärtämään.

Minä en ymmärrä mikä on vaikeaa tajuta siinä, ettei kyse loppujen lopuksi edes ole rahasta vaan arvomaailmasta. Kyse on siitä, että jos ollaan perhe niin perheenä eletään sellaisella elintasolla johon on rahaa yhdessä. Harvemmassa nyt ihan oikeasti on ne, jotka heti olettaa että toinen elättää, mutta siinä vaiheessa kun sitoudutaan toiseen tosissaan niin yhdistetään myös taloudet, ainakin osittain. Perhe on yksi yksikkö jossa puhalletaan yhteen hiileen, eikä puhuta siitä kuka maksaa. Siitä on kyse. Näin ajatteleva henkilö olisi ilman muuta valmis olemaan itse se hieman enemmän maksava tarpeen tullen, eikä ymmärrystä riitä sille miksi toinen on niin mustasukkainen rahoistaan. Se on myös epäluottamuksen osoitus: eikö toinen luota suhteen kestävän. Koska jos suhteessa on tarkoitus olla loppuelämä, niin mitä hyötyä siitä on että toinen kerää rahaa itselleen?

En minäkään kannata täysin yhteisiä rahoja, tai ainakin omat käyttötilit kannattaa pitää, mutta muuten useimmiten on reilua että enemmän tienaava maksaa hieman enemmän. Tietenkin on erilaisia tilanteita eikä kaikille sovi sama malli, jotkut voi tosiaan sössiä raha-asiansa ihan itse tai jostain muusta syystä taloudet on syytä pitää erillään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ettei vaan yhtään hetkeä kukaan parisuhteessa joudu osallistumaan isommalla osuudella. Kun se nyt näkyy monella olevan se ykkösprioriteetti.

Täällä sotketaan iloistesti tilapäiset häiriötilanteet, "miljardööri ja siivooja"-suhteet ym. spesiaalikeissin spesiaalikeissit.

Yleisempi taitaa kuitenkin olla tilanne esim. 5000eur brutto ja 2500eur brutto, eli mitä sitten lieneekään progressiivisten verojen jälkeen: 2900eur ja 2000eur? Näissä sitten tuo KROONISESTI VUOSIKYMMENET vähemmän tienaava terve aikuinen pyrkii elämään parempituloisen rahoilla leveämmässä asunnossa kuin mihin hänellä on varaa ja pahimmillaan pyrkii kontrolloimaan talouden varallisuutta kuin omaansa, vaikka ei tuo sinne kuin murusia.

Jälkimmäistä esimerkkiäni pidän tyyppiesimerkkinä loisimisesta, en sitä että toista autetaan sairauden/työttömyyden tms. aikana.

 

Ja mikä tällaisessa sitten olisi ratkaisu? Molemmilla saattaa olla ihan samantasoinen koulutus, mutta jostain syystä tässä yhteiskunnassa toisen työtä vain arvostetaan enemmän ja se näkyy palkassa. Esim amk insinööri ja sairaanhoitaja ovat ihan yhtä koulutettuja, mutta eri palkkaisia. Pitääkö se sairaanhoitajan olla antamatta pildeä sille opistoinssille ja olla alkamatta suhteeseen vai mikä olisi se ratkaisu?

Eletään sairaanhoitajan tulojen mahdollistaman elintason mukaan? Miksi se ei kelpaa? Miksi on pakko saada kumppanin siivellä isompi kämppä kuin mihin on varaa? Jos haluaa elää ylemmän keskiluokan elämää, niin miksi ylipäänsä kouluttautuu sairaanhoitajaksi eikä esim. lääkäriksi tai juristiksi? Tai vaikka, öö, insinööriksi?

Koska se insinööri yleensä haluaisi elää sellaisella elintasolla jonka hänen tulonsa mahdollistaa. Ja toinen joutuu sitten elämään kädestä suuhun maksaakseen puolet siitä, viimeistään jos/kun tulee lapsia.

Yleensä ja yleensä. Tietysti jos maksetaan 50-50 niin pienempituloinen määrää elintason. Jos ei kelpaa niin insinööri on hyvä ja maksaa enemmän. Sitä en sen sijaan ymmärrä, että se sairaanhoitajaksi kouluttautunut itse odottaa parempaa elintasoa kuin palkkansa mahdollistaa. Miksei tätä ole alanvalinnassa huomioitu?

Kuka on sanonut että sairaanhoitaja odottaisi parempaa elintasoa? Ainoa mitä on odotettu on, että enemmän tienaava maksaisi hieman suuremman osan yhteisistä menoista koska voi. Ei se mitään hirveän suurta elintasohyppyä vielä tee, kyllä verotus pitää huolen siitä ettei insinöörin nettopalkka ole hirvittävän paljon suurempi kuin sairaanhoitajan. Ainakin jos sairaanhoitaja voi tehdä vuorotyötä, eikä pidä lasten hoidon takia vaihtaa päivätyöhön.

No tietysti hän vaatii parempaa elintasoa, jos hän vaatii että hänen palkallaan pitää saada enemmän kuin sillä normaalisti saisi. Siis parempi kämppä, kalliimpaa ruokaa, enemmän rahaa säästöön. Sitähän se käytännössä on, jos vaatii kumppania maksamaan enemmän asiasta jota molemmat käyttää saman verran. Vaadit puolikasta 1400 euron kämpästä muttet haluaisi maksaa siitä kuin 500 euroa. Tai satasen ruokakassista, mutta et halua maksaa kuin neljä kymppiä. Tai tonnin matkaa mutta et halua maksaa kuin 700.

Ja kahdellahan samantuloisellahan on joka tapauksessa parempi elintaso kuin yksin asuessa. Sille sairaanhoitajalle ei siis riitä edes sitä itse valittua elintasoa hieman parempi elintaso, vaan pitäisi olla vielä enemmän. Ei riitä asua yksiön hinnalla kolmiossa tai pienessä rivarissa, vaan pitäisi olla yli sata neliötä ja uusi. Muuten suhde on ihan p*ska.

Eikä siinä ole mitään vikaa että haluaa enemmän ja parempaa ja hienompaa. En vaan edelleenkään tajua, miksei sitä voi huomioida alanvalinnassa ettei tulotason mahdollistama elintaso riitä.

Mutta kun eihän hän niitä vaatisi ellei toinenkin niitä haluaisi. Ei ole paremman elintason vaatimista se, että haluaa molempien osallistuvan kykyjensä mukaan. Että haluaa elää kuin perhe. Oikeasti isoin ongelma ei edes ole raha, vaan periaate: jos ollaan perhe niin ajatellaan perheen etua, yhteistä etua. Ei sitä, että toinen nyt haluaa hyötyä jotenkin. Eletään sellaista elintasoa johon on yhdessä varaa.

Ei ole paremman elintason vaatimista, että vaatii sellaista elintasoa johon on yhdessä varaa, ja se elintaso on parempi kuin oma tulotaso mahdollistaisi? Siis tietysti se on paremman elintason vaatimista, haloo hei. Se, että perhettä ja rakkautta käytetään tekosyynä tällaisiin hyötymisvaateisiin ei asiaa muuta hyväksyttävämmäksi, päinvastoin. Jos rakastaisi, niin rakastaisi ilman hyötyäkin.

Mulla ei ole yksin varaa asua kolmiossa, mutta vaadin parempaa elintasoa mieheltä mikäli jaetaan yhdessä kolmion kustannukset? Ok, olkoon näin, mutta kyllä siinä nousee miehenkin elintaso, kun hänelläkään ei ole varaa asua kolmiossa.

Oleellinen kysymys onkin: missä sinulla olisi varaa asua jos maksaisitte oikeudenmukaisella 50/50 suhteella sinun kipurajasi mukaan?

Tai missä miehesi pystyisi asumaan, jos hänellä olisi tasavertainen kumppani joka maksaisi hänen maksimiaan vastaavan satsauksen?

No me pystyttäis asumaan kolmiossa.

Mutta, jos vaikka olisi tilanne, jossa yhteenmuuton vuoksi tarvitaan esimerkiksi ylimääräinen huone, mutta varaa on minulla vain kaksioon ja miehellä kolmioon. Mikä tässä on oikeudenmukainen ratkaisu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ettei vaan yhtään hetkeä kukaan parisuhteessa joudu osallistumaan isommalla osuudella. Kun se nyt näkyy monella olevan se ykkösprioriteetti.

Täällä sotketaan iloistesti tilapäiset häiriötilanteet, "miljardööri ja siivooja"-suhteet ym. spesiaalikeissin spesiaalikeissit.

Yleisempi taitaa kuitenkin olla tilanne esim. 5000eur brutto ja 2500eur brutto, eli mitä sitten lieneekään progressiivisten verojen jälkeen: 2900eur ja 2000eur? Näissä sitten tuo KROONISESTI VUOSIKYMMENET vähemmän tienaava terve aikuinen pyrkii elämään parempituloisen rahoilla leveämmässä asunnossa kuin mihin hänellä on varaa ja pahimmillaan pyrkii kontrolloimaan talouden varallisuutta kuin omaansa, vaikka ei tuo sinne kuin murusia.

Jälkimmäistä esimerkkiäni pidän tyyppiesimerkkinä loisimisesta, en sitä että toista autetaan sairauden/työttömyyden tms. aikana.

 

Ja mikä tällaisessa sitten olisi ratkaisu? Molemmilla saattaa olla ihan samantasoinen koulutus, mutta jostain syystä tässä yhteiskunnassa toisen työtä vain arvostetaan enemmän ja se näkyy palkassa. Esim amk insinööri ja sairaanhoitaja ovat ihan yhtä koulutettuja, mutta eri palkkaisia. Pitääkö se sairaanhoitajan olla antamatta pildeä sille opistoinssille ja olla alkamatta suhteeseen vai mikä olisi se ratkaisu?

Eletään sairaanhoitajan tulojen mahdollistaman elintason mukaan? Miksi se ei kelpaa? Miksi on pakko saada kumppanin siivellä isompi kämppä kuin mihin on varaa? Jos haluaa elää ylemmän keskiluokan elämää, niin miksi ylipäänsä kouluttautuu sairaanhoitajaksi eikä esim. lääkäriksi tai juristiksi? Tai vaikka, öö, insinööriksi?

Koska se insinööri yleensä haluaisi elää sellaisella elintasolla jonka hänen tulonsa mahdollistaa. Ja toinen joutuu sitten elämään kädestä suuhun maksaakseen puolet siitä, viimeistään jos/kun tulee lapsia.

Yleensä ja yleensä. Tietysti jos maksetaan 50-50 niin pienempituloinen määrää elintason. Jos ei kelpaa niin insinööri on hyvä ja maksaa enemmän. Sitä en sen sijaan ymmärrä, että se sairaanhoitajaksi kouluttautunut itse odottaa parempaa elintasoa kuin palkkansa mahdollistaa. Miksei tätä ole alanvalinnassa huomioitu?

Kuka on sanonut että sairaanhoitaja odottaisi parempaa elintasoa? Ainoa mitä on odotettu on, että enemmän tienaava maksaisi hieman suuremman osan yhteisistä menoista koska voi. Ei se mitään hirveän suurta elintasohyppyä vielä tee, kyllä verotus pitää huolen siitä ettei insinöörin nettopalkka ole hirvittävän paljon suurempi kuin sairaanhoitajan. Ainakin jos sairaanhoitaja voi tehdä vuorotyötä, eikä pidä lasten hoidon takia vaihtaa päivätyöhön.

No tietysti hän vaatii parempaa elintasoa, jos hän vaatii että hänen palkallaan pitää saada enemmän kuin sillä normaalisti saisi. Siis parempi kämppä, kalliimpaa ruokaa, enemmän rahaa säästöön. Sitähän se käytännössä on, jos vaatii kumppania maksamaan enemmän asiasta jota molemmat käyttää saman verran. Vaadit puolikasta 1400 euron kämpästä muttet haluaisi maksaa siitä kuin 500 euroa. Tai satasen ruokakassista, mutta et halua maksaa kuin neljä kymppiä. Tai tonnin matkaa mutta et halua maksaa kuin 700.

Ja kahdellahan samantuloisellahan on joka tapauksessa parempi elintaso kuin yksin asuessa. Sille sairaanhoitajalle ei siis riitä edes sitä itse valittua elintasoa hieman parempi elintaso, vaan pitäisi olla vielä enemmän. Ei riitä asua yksiön hinnalla kolmiossa tai pienessä rivarissa, vaan pitäisi olla yli sata neliötä ja uusi. Muuten suhde on ihan p*ska.

Eikä siinä ole mitään vikaa että haluaa enemmän ja parempaa ja hienompaa. En vaan edelleenkään tajua, miksei sitä voi huomioida alanvalinnassa ettei tulotason mahdollistama elintaso riitä.

Ja kuinka moneen tosielämän Sari sairaanhoitajaan olet törmännyt, joka VAATII näitä asioita? Että PITÄÄ olla reissua, parempaa ruokaa ja isompaa asuntoa paremmalta alueelta. Mä en ole törmännyt yhteenkään, tosin en elä elämääni instagramissa enkä reality-tvssä.

Se, että kalliimpi kämppä on yksi vaihtoehto, jota voi punnita ei ole vielä vaatimista.

Täh, etkö ole lukenut tätä ketjua? Juurihan vastasin viestiin jossa vaadittiin menojen jakamista tulojen suhteessa. Kuten selitin, sehän on käytännössä omaa tulotasoa paremman elintason vaatimista.

En näe asiaa ihan noinkaan. Mun mielestä ei ole hirveän suurta eroa niiden periaatteiden välillä, joissa kustannukset mitoitetaan siten, että ne jaetaan euromääräisesti tasan vs. esimerkiksi siten, että molemmat sijoittaa 50% tuloistaan yhteiseen talouteen.  Varsinkaan, jos tuloerot ei ole monen tonnin luokkaa. Jos tuloerot taas on monen tonnin luokkaa, mikä on todennäköisyys sille, että suurempituloinen haluaa elää pienempituloisen tulojen mukaan?

En minäkään näe näissä suurta eroa. Mutta vain toista niistä käytetään ketjussa yleisesti merkkinä rakkauden puutteesta. Minusta kumpikin tapa on hyvä ja useimmiten reiluin lienee jossain välimaastossa. Mutta pidän aina epäterveenä lähtökohtana sitä, että vaaditaan sokeasti sitä omaa taloudellista maksimihyötyä ja kiukutellaan että toinen ei rakasta ellei siihen suostu. Oikeastaan molempiin suuntiin. Ellei parempituloinen jousta yhtään, niin ei se minusta kovin rakastavaa käytöstä ole. Mutta ei sekään, että tämän ketjun tyyliin julistetaan, että jos rakastaisit niin maksaisit enemmän. Minusta ihmisen tulisi olla valmis elämään omalla tulotasollaan, ja se että toinen maksaa jostain enemmän on vapaaehtoista eikä mikään lähtöoletus ja edellytys.

Suurin osa tässä ketjussa ajattelee juuri noin. Ei ole rakastavaa käytöstä jos ei yhtään ole valmis tinkimään, kumpaankin suuntaan. On todellista m*lkkuutta käyttää parempaa taloudellista asemaansa vallankäyttövälineenä suhteessa. Toisaalta on sekin, että vaatii toista maksamaan kaiken mielensä mukaan. Suurin osa ei näin käyttäydy, onneksi.

Mielestäni tässä ei keskustella siitä, että joku vaatii toista maksamaan kaiken. Se on taas ihan oma ihmistyyppinsä.

Uskon, että moni pienotuloisempi nimenomaan haluaa osallistua yhteisiin kuluihin. Sehän tässä ihmetyttää kun sitävastoin suurempituloiset eivät ole valmiita edes asumisen kuluja houkan isommalla potilla maksamaa. Saavathan he siinä juurii omaakin hyötyä ja elämänlaatua.

Ajatellaan, että esimerkiksi 150-300 euroa voisi panostaa asumisen laatuun, mutta ei halua. Asutaan koyhemmän mukaan.

Sitten kuitenkin se sama 150-300 euroa saattaa isompituloiselta mennä huolettomasti omiin ostoksiin, joita ei edes välttämättä tarvita tai ei mitenkään näy missään elämisen tasossa tms. Ja silti jää rahaa tilille.

Eikö sillloin olisi järkevämpää se sama summa, johon siis on hyvin varaa, laittaa tasokkaampaan asuntoon?

Vaikka sitten joutuisi maksamaan siitä hieman isomman osan kuin toinen.

Mutta eikö se olisi sen väärtti? Vai onko niin kauhea ajatus, että nyt ne muutkin perheessä pääsevät siitä nauttimaan?

Hieman ehkä ohis, mutta minusta on etenkin nyt epävarmoina aikoina, uhkaavan talouskriisin kynnyksellä ja koronan kurittaessa yrityksiä ihan hirvittävä riski mitoittaa asumiskulut tappiin. Siis jos lähdetään esimerkiksi niistä täällä esitetyistä 2000 vs 2900 euron nettopalkoista, niin onhan se ihan hullua virittää asuntolaina niin tappiin ettei se 2000 euroa tienaava selviä edes puolikkaasta. Ja sitähän se tarkoittaa, jos halutaan se tuloero käyttää asumismukavuuteen. Entä jos toinen jää työttömäksi? Sairastuu? Lomautetaan?

Ja toiseksi, nykyään ei ole mitenkään harvinaista että parempituloinen on nainen. Mites nämä perheen selviävät äitiyslomista, jos asumismenot on niin tapissa että niistä tulojen mukaisella jaolla juuri ja juuri selvitään?

No, ei välttämättä. Se voi tarkottaa vaikka sitä, että toinen laittaa yhteiseen talouteen tonnin ja toinen puolitoista. On aika todennäköistä, että silloin selviää kuluista myös pienemmän tuloilla, pienellä kulujen karsimisella, päivärahoilla ja säästöillä.

Ohis, mutta meillä toinen tienaa 4000 ja toinen 2500 ja asumiskulut on 1200. Kelpaa meille, jo on kumma kun liki kaksi tonnia pienemmällä liksalla pitäisi asua jossain tuplat kalliimmassa lukaalissa. Ei ihme että ihmiset riitelee rahasta ja nääntyy velkaan.

Mulla 3 kertaa isommat tulot ollut jo muutaman vuoden. 50% tienatusta palkasta menee yhteistilille, josta sit kaikki kodin asiat (ruuat, matkat jne) hankitaan. Vähän maksan enemmän kuin toinen, mutta kyl mulle itelleni silti jää se puolet käyttöön vaikka sit niihin sisäfileisiin, jos niitä mielin ostella.

Turha tuossa mitään sen kummempaa on säätää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä kun kyse on omaisuudesta eikä palkasta? Meillä miehellä on tilillään 500 000 ja minulla 150 000. Meille tämä ei ole ongelma, mutta miten nämä tiukan jaon ihmiset asian näkevät?

Mitä tarkoitat tiukalla jaolla? Miellän sen tässä ketjussa tarkoittavan niitä jotka jakavat kulut 50-50, mutta ei kai tuo heille ongelma ole kun on erilliset rahat muutenkin? Mutta voi olla epäreilua joistakin niistä, jotka kannattavat yhteisiä rahoja.

Entäpä mitä ketjussa ollaan mieltä siitä, että sekä maksut että omistus jaetaan tulojen suhteessa? Parempituloinen maksaa enemmän mutta myös omistaa enemmän? Nimim. maksan kaiken ja omistan 90% omaisuudesta.

Mun mielestä aivan fine, joissakin tilanteissa jopa järkevää.

Tämä riippuu myös ihan tosi paljon siitä, miksi toinen ei maksa mitään. Tämmöisessä tilanteessahan se taloudellisen väkivallan uhriksi jääminen on riskinä, koska ei välttämättä ole taloudellisesti mahdollista lähteä. Jos siis esim toinen on jäänyt yhteisestä sopimuksesta kotiäidiksi niin ei todellakaan ole ok noin. Jos taas toinen on itse oman taloutensa sössinyt ja vaikka ulosotossa niin tuo on oikeastaan ainoa reilu tapa. Ei ole yksiselitteistä...

Minä asuin yksin pienessä kaksiossa. Se riitti minulle. Mies muutti luokseni sekä tuli tapaamiset lapsen kanssa säännöllisesti plus lomat ym.

Asunto oli liian ahdas. Muutimme isompaan, mutta kalliimpaan. Mies oli parempipalkkainen. Hän halusi itse maksaa kuluista enemmän kuin puolet. En kinannut vastaan.

Minun mielestäni niin olikin oikein, emme riidelleet rahasta yleensäkään.

Mainitsen, että mieheni oli myös älykäs. Toisaalta tyhmän miehen kanssa en olisikaan pariutunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhteiset rahat alusta asti kun parikymppisinä pers´aukisina alettiin seurustelemaan. Vuorotellen opiskeltiin ja tehtiin töitä. Sitten lapsia ja minä kotona. Yhteinen tili - koskaan ei ole tarvinnut kysellä saako ostaa ruokaa tai talvihaalaria lapselle, käydä kampaajalla tai kosmetologilla. Kaikki rahat käytetään perheen hyväksi - mieluummin matkustellaan ja hankitaan elämyksiä kuin materiaa. 

Viime kesänä mies ei töiden vuoksi ehtinyt mukaan, minä kävin parilla etelän reissulla teinien kanssa. Mies vielä järjesti matkat ja hotellit kun on töiden puolesta tottunut järjestämään. Onneksi ei ole eläissäni tarvinnut kuunnella mitään nipotusta rahoista. Mies viihtyy urallaan, minä tykkään projekteista jotka loppuvat ja sitten voin tehdä jotain muuta - tai olen tekemättä. Hyvin viihdytään vielä 25-vuotisen avioliiton jälkeenkin yhdessä.

Eikö avioliitto ole juuri sitä varten solmittu, että kumppanin kanssa on hauskempaa kuin yksin? Eikö molempien onni ja tyytyväisyys ole tae avioliiton jatkuvuudelle mieluummin kuin joku taistelu siitä, kummalla on enemmän omaisuutta tai hienompi auto? Parempi auto on sillä, joka sitä enemmän tarvitsee tai sitten ne on yhtä hyvät. Ihan outoja näkemyksiä täällä parisuhteessta jonain kilpailuna tai sotatantereena??? 

Viimeiseen kappaleeseen. Minustakin avioliitto ja parisuhde on sitä varten että kumppanin kanssa on hauskempaa kuin yksin. Siksi en ymmärräkään, miksi siihen pitää sitoa vaatimus elintason noususta. Eikö sen ihmisen kanssa olekaan niin hauskaa, että elämä olisi parempaa vaikka elintaso säilyisikin ennallaan? Miksi ei? Siis jos ihminen on tyytyväinen asuessaan kaksiossa ja syödessään makaronilaatikkoa ja valinnut ammattinsa ja työpaikkansa sen mukaan, niin miksei se yhtäkkiä riitä kun rakastuu ihmiseen jolla onkin vähän pidempi koulutus ja parempi palkka? Yhtäkkiä kaksiot on rupusakille, makaroniloota pahaa, ladat luusereille ja kirppikset kerrassaan kamalia. Tässä on jotain sellaista jota en kertakaikkiaan pysty ymmärtämään.

Minä en ymmärrä mikä on vaikeaa tajuta siinä, ettei kyse loppujen lopuksi edes ole rahasta vaan arvomaailmasta. Kyse on siitä, että jos ollaan perhe niin perheenä eletään sellaisella elintasolla johon on rahaa yhdessä. Harvemmassa nyt ihan oikeasti on ne, jotka heti olettaa että toinen elättää, mutta siinä vaiheessa kun sitoudutaan toiseen tosissaan niin yhdistetään myös taloudet, ainakin osittain. Perhe on yksi yksikkö jossa puhalletaan yhteen hiileen, eikä puhuta siitä kuka maksaa. Siitä on kyse. Näin ajatteleva henkilö olisi ilman muuta valmis olemaan itse se hieman enemmän maksava tarpeen tullen, eikä ymmärrystä riitä sille miksi toinen on niin mustasukkainen rahoistaan. Se on myös epäluottamuksen osoitus: eikö toinen luota suhteen kestävän. Koska jos suhteessa on tarkoitus olla loppuelämä, niin mitä hyötyä siitä on että toinen kerää rahaa itselleen?

En minäkään kannata täysin yhteisiä rahoja, tai ainakin omat käyttötilit kannattaa pitää, mutta muuten useimmiten on reilua että enemmän tienaava maksaa hieman enemmän. Tietenkin on erilaisia tilanteita eikä kaikille sovi sama malli, jotkut voi tosiaan sössiä raha-asiansa ihan itse tai jostain muusta syystä taloudet on syytä pitää erillään.

Miten niin mustasukkainen rahoistaan? Oletko ajatellut, että ihan niinkuin sinäkin uskot olevasi samaa mieltä myös silloin kun se ei ole sinulle edullista, niin myös se toisella tavalla ajatteleva voi olla näkökulmansa takana myös silloin kun ei itse ole se varakkaampi osapuoli? Minä en vaan koe tarvitsevani elämääni enempää rahaa tai elintasoa. En usko että tarvitsisin sitä vaikka puoliso tienaisi kymmenen kertaa enemmän kuin minä. En ainakaan ole kaivannut sitä seurustellessani yli tuplasti paremmin tienaavan kanssa. Näin ollen minun on vaikea ymmärtää niitä, joilla se raha sidotaan niin vahvasti rakkauteen. Minä koen, että sellainen ihminen joka kokee rahan merkiksi rakkaudesta ei vaan olisi yhtään samalla aaltopituudella kanssani. Toki tämä ei poissulje sitä etteikö todellisessa elämässä voisi maksaakin paremmin tienaavana enemmän tai vastaavasti ilahtua paremmin tienaavan kumppanin lahjoista. Mutta lähtöperiaate on minusta se, että aikuinen on valmis maksamaan haluamansa asiat itse ja toisaalta, on myös valmis tyytymään niihin asioihin joihin rahat riittää ja olemaan niistä onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhteiset rahat alusta asti kun parikymppisinä pers´aukisina alettiin seurustelemaan. Vuorotellen opiskeltiin ja tehtiin töitä. Sitten lapsia ja minä kotona. Yhteinen tili - koskaan ei ole tarvinnut kysellä saako ostaa ruokaa tai talvihaalaria lapselle, käydä kampaajalla tai kosmetologilla. Kaikki rahat käytetään perheen hyväksi - mieluummin matkustellaan ja hankitaan elämyksiä kuin materiaa. 

Viime kesänä mies ei töiden vuoksi ehtinyt mukaan, minä kävin parilla etelän reissulla teinien kanssa. Mies vielä järjesti matkat ja hotellit kun on töiden puolesta tottunut järjestämään. Onneksi ei ole eläissäni tarvinnut kuunnella mitään nipotusta rahoista. Mies viihtyy urallaan, minä tykkään projekteista jotka loppuvat ja sitten voin tehdä jotain muuta - tai olen tekemättä. Hyvin viihdytään vielä 25-vuotisen avioliiton jälkeenkin yhdessä.

Eikö avioliitto ole juuri sitä varten solmittu, että kumppanin kanssa on hauskempaa kuin yksin? Eikö molempien onni ja tyytyväisyys ole tae avioliiton jatkuvuudelle mieluummin kuin joku taistelu siitä, kummalla on enemmän omaisuutta tai hienompi auto? Parempi auto on sillä, joka sitä enemmän tarvitsee tai sitten ne on yhtä hyvät. Ihan outoja näkemyksiä täällä parisuhteessta jonain kilpailuna tai sotatantereena??? 

Viimeiseen kappaleeseen. Minustakin avioliitto ja parisuhde on sitä varten että kumppanin kanssa on hauskempaa kuin yksin. Siksi en ymmärräkään, miksi siihen pitää sitoa vaatimus elintason noususta. Eikö sen ihmisen kanssa olekaan niin hauskaa, että elämä olisi parempaa vaikka elintaso säilyisikin ennallaan? Miksi ei? Siis jos ihminen on tyytyväinen asuessaan kaksiossa ja syödessään makaronilaatikkoa ja valinnut ammattinsa ja työpaikkansa sen mukaan, niin miksei se yhtäkkiä riitä kun rakastuu ihmiseen jolla onkin vähän pidempi koulutus ja parempi palkka? Yhtäkkiä kaksiot on rupusakille, makaroniloota pahaa, ladat luusereille ja kirppikset kerrassaan kamalia. Tässä on jotain sellaista jota en kertakaikkiaan pysty ymmärtämään.

Minä en ymmärrä mikä on vaikeaa tajuta siinä, ettei kyse loppujen lopuksi edes ole rahasta vaan arvomaailmasta. Kyse on siitä, että jos ollaan perhe niin perheenä eletään sellaisella elintasolla johon on rahaa yhdessä. Harvemmassa nyt ihan oikeasti on ne, jotka heti olettaa että toinen elättää, mutta siinä vaiheessa kun sitoudutaan toiseen tosissaan niin yhdistetään myös taloudet, ainakin osittain. Perhe on yksi yksikkö jossa puhalletaan yhteen hiileen, eikä puhuta siitä kuka maksaa. Siitä on kyse. Näin ajatteleva henkilö olisi ilman muuta valmis olemaan itse se hieman enemmän maksava tarpeen tullen, eikä ymmärrystä riitä sille miksi toinen on niin mustasukkainen rahoistaan. Se on myös epäluottamuksen osoitus: eikö toinen luota suhteen kestävän. Koska jos suhteessa on tarkoitus olla loppuelämä, niin mitä hyötyä siitä on että toinen kerää rahaa itselleen?

En minäkään kannata täysin yhteisiä rahoja, tai ainakin omat käyttötilit kannattaa pitää, mutta muuten useimmiten on reilua että enemmän tienaava maksaa hieman enemmän. Tietenkin on erilaisia tilanteita eikä kaikille sovi sama malli, jotkut voi tosiaan sössiä raha-asiansa ihan itse tai jostain muusta syystä taloudet on syytä pitää erillään.

Miksi sama ei koskaan päde kotitöissä? Perhe on yksi yksikkö, jossa ei puhuta siitä, kuka maksaa eli oletusarvoisesti parempituloinen on maksajana. Samaan aikaan kotitöiden kanssa ei toimita samoin, ne pitää jakaa tasan tai jos mahdollista niin, että parempituloinen tekee vähän enemmän. Outoa, että toisen rahojen tuoma elintaso otetaan vastaan ja sitä pidetään oikeutena, mutta rakkaus ei koskaan ole niin iso, että pienempituloinen tekisi enemmän kotitöitä, koska se on riistoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten se oletus, että myös raha-asiat hoidetaan tasapuolisesti molempia ajatellen parisuhteessa on jotenkin kohtuuton ja itsekäs vaatimus?

Lapset hoidetaan ja kuljetetaan harrastuksiin tasapuolisesti, mutta se kenellä on siihen paremmat mahdollisuudet tietysti tekee sitä enemmän. Tai joustaen tarpeen kukaan. Yhteistä perhettähän tässä ollaan.

Vai onko niin, että kun on Kallen vuoro viedä, mutta hän joutuukin olemaan ylitöissä niin vapaana oleva Kaisa ei voi viedä. Kun on kerran Kallen vuoro. Kalle lähtee kesken töistä viemään lapsia. Että tulee se 50/50.

Eikö oletus ole, että kodissa eletään ja toimitaan mahdollisimman tasapuolisesti, mutta tarpeen tullen joustaen, auttaen ja toisen tilannetta ajatellen. Jokainen ymmärtää, että täydellinen 50/50 ei ole mahdollinen. Ei mennä vahvemman mukaan vaan ymmärtäen.

Kun kerran puhalletaan yhteen hiileen.

Mutta sitten tämä raha! Siinä ei ole armoa eikä sitä tunneta. Se on 50/50, oli mikä oli.

Mitään joustoa, ymmärrystä toisen tilanetta tai jaksamista ei ajatella. Silloin se parempiosainen eli tässä tilanteessa se vahvempi sanelee sävelet.

Raha-asioissa ei perheessä puhalleta yhteen hiileen. Vaan raaka peli. Jos tienaat vähemmän tai liian vähän niin oma vika pikku sika. Ei kuulu mulle.

Miten tämä on mahdollista?

Kuinka yleistä se lopulta on, ettei 50-50 systeemissä yhtään jousteta? Itse ainakin olen puolustanut tuota jakoa useammassa kommentissa, mutta ei se kenelläkään minun tuntemallani parilla ole joustamaton rakenne vaan sellainen peruslähtökohta joka joustaa elämäntilanteiden mukana. Ei omassa kodissanikaan tuota tällä hetkellä noudateta eikä tulla ehkä koskaan enää noudattamaankaan. Mutta kyllä se minusta on ihan hyvä jako silloin, kun molemmille jää palkasta käteen joku järkevä summa, vähintään 2000-3000. Sillä saa jo asunnon ja ruokaa ja satunnaisia huvituksia. Jos ei tuon tulotason mahdollistama tavallinen keskiluokkainen elämä riitä, niin minusta ihmisen pitäisi vähän tarkistella niitä omiakin arvojaan eikä vaan huudella muiden ahneudesta ja itsekkyydestä.

Puhut nyt ihan eri tason tuloista ja ihmisistä, et pienistä tuloista tai poenituloisista. Noilla tuloilla tuskin rahasta tuleekaan sanomista. Ja pystyy todellakin maksamaan omat kulut ja myös oman osan yhteisistä.

Mutta ymmärrätkö, että on olemassa töitä, joissa käteen jää nettona 1000-1300 euroa. Koko palkka ei ole tuollaisia summia kuin kerroit jäävän omaan käyttöön. Silti ihminen tekee kokopäivätyötä, saattaa tosin olla vajaitakin viikkoja kun ei muita töitä vaan ole.

Jos toinen saa paljon isompaa palkkaa niin minun mielestäni ei ole oikein pyytää esim. 1000 euron nettopalkasta samaa osallistumisprosenttia. Puhutaan siis pariskuntien suurista palkkaeroista ja siitä, että toisella on pieni palkka.

Tai on kai se laillisesti oikein, muttei inhimillisesti. Joku puhui älykkyydestä. Olen samaa mieltä. Älykäs kumppani osaa ajatella myös kumppaninsa hyvinvointia, ei vain omaansa.

On eri asia kun molemmat ovat hyväpalkkaisia ja molemmille jää omaan käyttöön yhteisten kulujen jälkeen monia tuhansia.

Silloin varmaan mennään liki 50/50, mutta myöskin pystytään joustamaan ilman sen suurempia vaikeuksia. Mutta eihän tässä tapauksessa edes ole kyse kahdesta eri elintasosta.

On vain kaksi hyväpalkkaista, vain hiukan eri palkat keskenään.

Olet kyllä oikeassa, en tarkoittanut oikeasti pieniä tuloja vaan tilannetta jossa on merkittävä tuloero mutta molemmat vähintään keskituloisia. Tonnin palkalla olisi varmaan oikeutettu asumistukeenkin, aivan vähintään se tukien menetys pitäisi minusta kompensoida. Mutta en nyt ajatellut että pitäisi jäädä tonneja yli että voisi jakaa 50-50. Minusta on esim. ihan okei maksaa tonnin vuokra puoliksi, jos toinen tienaa nettona 2000 ja toinen 3500. Siitä palkasta jää silti ihan kivasti käteen. Minusta olisi jotenkin outoa, että 2000 nettotuloilla (eli yli 3000 bruttotuloilla) joku olisi sitä mieltä että 500 kuussa on kohtuuton asumiskulu. Sitten jos se varakkaampi vaatii jotain lukaalia joka maksaa yli 2000 kuussa, niin silloin saa toki maksaakin enemmän.

Pitää myös huomata, että vuokralla asuva lapseton pariskunta on täysin eri asia kuin lapsiperhe, monessa suhteessa. 500e kuussa vuokraan ei ole kohtuuton 2000e tuloilla, mutta sitten jos lisätään siihen 500e ruokaan ja päivittäistavaroihin, 200e auton kuluihin, 300e lasten kuluihin (päivähoitomaksut, harrastukset, vaatteet ym)., 200e vakuutuksiin, sähkölaskuun, vesilaskuun, puhelimeen, nettiin ym., niin sitten alkaakin kuulostaa jo vähän erille. Nämä nyt oli aika arviolta heitettyjä kuluja ja nämähän vaihtelee ja voi vaikuttaa, mutta ei se vuokra tosiaankaan ole ainoa kulu mitä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ettei vaan yhtään hetkeä kukaan parisuhteessa joudu osallistumaan isommalla osuudella. Kun se nyt näkyy monella olevan se ykkösprioriteetti.

Täällä sotketaan iloistesti tilapäiset häiriötilanteet, "miljardööri ja siivooja"-suhteet ym. spesiaalikeissin spesiaalikeissit.

Yleisempi taitaa kuitenkin olla tilanne esim. 5000eur brutto ja 2500eur brutto, eli mitä sitten lieneekään progressiivisten verojen jälkeen: 2900eur ja 2000eur? Näissä sitten tuo KROONISESTI VUOSIKYMMENET vähemmän tienaava terve aikuinen pyrkii elämään parempituloisen rahoilla leveämmässä asunnossa kuin mihin hänellä on varaa ja pahimmillaan pyrkii kontrolloimaan talouden varallisuutta kuin omaansa, vaikka ei tuo sinne kuin murusia.

Jälkimmäistä esimerkkiäni pidän tyyppiesimerkkinä loisimisesta, en sitä että toista autetaan sairauden/työttömyyden tms. aikana.

 

Ja mikä tällaisessa sitten olisi ratkaisu? Molemmilla saattaa olla ihan samantasoinen koulutus, mutta jostain syystä tässä yhteiskunnassa toisen työtä vain arvostetaan enemmän ja se näkyy palkassa. Esim amk insinööri ja sairaanhoitaja ovat ihan yhtä koulutettuja, mutta eri palkkaisia. Pitääkö se sairaanhoitajan olla antamatta pildeä sille opistoinssille ja olla alkamatta suhteeseen vai mikä olisi se ratkaisu?

Eletään sairaanhoitajan tulojen mahdollistaman elintason mukaan? Miksi se ei kelpaa? Miksi on pakko saada kumppanin siivellä isompi kämppä kuin mihin on varaa? Jos haluaa elää ylemmän keskiluokan elämää, niin miksi ylipäänsä kouluttautuu sairaanhoitajaksi eikä esim. lääkäriksi tai juristiksi? Tai vaikka, öö, insinööriksi?

Koska se insinööri yleensä haluaisi elää sellaisella elintasolla jonka hänen tulonsa mahdollistaa. Ja toinen joutuu sitten elämään kädestä suuhun maksaakseen puolet siitä, viimeistään jos/kun tulee lapsia.

Yleensä ja yleensä. Tietysti jos maksetaan 50-50 niin pienempituloinen määrää elintason. Jos ei kelpaa niin insinööri on hyvä ja maksaa enemmän. Sitä en sen sijaan ymmärrä, että se sairaanhoitajaksi kouluttautunut itse odottaa parempaa elintasoa kuin palkkansa mahdollistaa. Miksei tätä ole alanvalinnassa huomioitu?

Kuka on sanonut että sairaanhoitaja odottaisi parempaa elintasoa? Ainoa mitä on odotettu on, että enemmän tienaava maksaisi hieman suuremman osan yhteisistä menoista koska voi. Ei se mitään hirveän suurta elintasohyppyä vielä tee, kyllä verotus pitää huolen siitä ettei insinöörin nettopalkka ole hirvittävän paljon suurempi kuin sairaanhoitajan. Ainakin jos sairaanhoitaja voi tehdä vuorotyötä, eikä pidä lasten hoidon takia vaihtaa päivätyöhön.

No tietysti hän vaatii parempaa elintasoa, jos hän vaatii että hänen palkallaan pitää saada enemmän kuin sillä normaalisti saisi. Siis parempi kämppä, kalliimpaa ruokaa, enemmän rahaa säästöön. Sitähän se käytännössä on, jos vaatii kumppania maksamaan enemmän asiasta jota molemmat käyttää saman verran. Vaadit puolikasta 1400 euron kämpästä muttet haluaisi maksaa siitä kuin 500 euroa. Tai satasen ruokakassista, mutta et halua maksaa kuin neljä kymppiä. Tai tonnin matkaa mutta et halua maksaa kuin 700.

Ja kahdellahan samantuloisellahan on joka tapauksessa parempi elintaso kuin yksin asuessa. Sille sairaanhoitajalle ei siis riitä edes sitä itse valittua elintasoa hieman parempi elintaso, vaan pitäisi olla vielä enemmän. Ei riitä asua yksiön hinnalla kolmiossa tai pienessä rivarissa, vaan pitäisi olla yli sata neliötä ja uusi. Muuten suhde on ihan p*ska.

Eikä siinä ole mitään vikaa että haluaa enemmän ja parempaa ja hienompaa. En vaan edelleenkään tajua, miksei sitä voi huomioida alanvalinnassa ettei tulotason mahdollistama elintaso riitä.

Ja kuinka moneen tosielämän Sari sairaanhoitajaan olet törmännyt, joka VAATII näitä asioita? Että PITÄÄ olla reissua, parempaa ruokaa ja isompaa asuntoa paremmalta alueelta. Mä en ole törmännyt yhteenkään, tosin en elä elämääni instagramissa enkä reality-tvssä.

Se, että kalliimpi kämppä on yksi vaihtoehto, jota voi punnita ei ole vielä vaatimista.

Täh, etkö ole lukenut tätä ketjua? Juurihan vastasin viestiin jossa vaadittiin menojen jakamista tulojen suhteessa. Kuten selitin, sehän on käytännössä omaa tulotasoa paremman elintason vaatimista.

En näe asiaa ihan noinkaan. Mun mielestä ei ole hirveän suurta eroa niiden periaatteiden välillä, joissa kustannukset mitoitetaan siten, että ne jaetaan euromääräisesti tasan vs. esimerkiksi siten, että molemmat sijoittaa 50% tuloistaan yhteiseen talouteen.  Varsinkaan, jos tuloerot ei ole monen tonnin luokkaa. Jos tuloerot taas on monen tonnin luokkaa, mikä on todennäköisyys sille, että suurempituloinen haluaa elää pienempituloisen tulojen mukaan?

En minäkään näe näissä suurta eroa. Mutta vain toista niistä käytetään ketjussa yleisesti merkkinä rakkauden puutteesta. Minusta kumpikin tapa on hyvä ja useimmiten reiluin lienee jossain välimaastossa. Mutta pidän aina epäterveenä lähtökohtana sitä, että vaaditaan sokeasti sitä omaa taloudellista maksimihyötyä ja kiukutellaan että toinen ei rakasta ellei siihen suostu. Oikeastaan molempiin suuntiin. Ellei parempituloinen jousta yhtään, niin ei se minusta kovin rakastavaa käytöstä ole. Mutta ei sekään, että tämän ketjun tyyliin julistetaan, että jos rakastaisit niin maksaisit enemmän. Minusta ihmisen tulisi olla valmis elämään omalla tulotasollaan, ja se että toinen maksaa jostain enemmän on vapaaehtoista eikä mikään lähtöoletus ja edellytys.

Suurin osa tässä ketjussa ajattelee juuri noin. Ei ole rakastavaa käytöstä jos ei yhtään ole valmis tinkimään, kumpaankin suuntaan. On todellista m*lkkuutta käyttää parempaa taloudellista asemaansa vallankäyttövälineenä suhteessa. Toisaalta on sekin, että vaatii toista maksamaan kaiken mielensä mukaan. Suurin osa ei näin käyttäydy, onneksi.

Mielestäni tässä ei keskustella siitä, että joku vaatii toista maksamaan kaiken. Se on taas ihan oma ihmistyyppinsä.

Uskon, että moni pienotuloisempi nimenomaan haluaa osallistua yhteisiin kuluihin. Sehän tässä ihmetyttää kun sitävastoin suurempituloiset eivät ole valmiita edes asumisen kuluja houkan isommalla potilla maksamaa. Saavathan he siinä juurii omaakin hyötyä ja elämänlaatua.

Ajatellaan, että esimerkiksi 150-300 euroa voisi panostaa asumisen laatuun, mutta ei halua. Asutaan koyhemmän mukaan.

Sitten kuitenkin se sama 150-300 euroa saattaa isompituloiselta mennä huolettomasti omiin ostoksiin, joita ei edes välttämättä tarvita tai ei mitenkään näy missään elämisen tasossa tms. Ja silti jää rahaa tilille.

Eikö sillloin olisi järkevämpää se sama summa, johon siis on hyvin varaa, laittaa tasokkaampaan asuntoon?

Vaikka sitten joutuisi maksamaan siitä hieman isomman osan kuin toinen.

Mutta eikö se olisi sen väärtti? Vai onko niin kauhea ajatus, että nyt ne muutkin perheessä pääsevät siitä nauttimaan?

Hieman ehkä ohis, mutta minusta on etenkin nyt epävarmoina aikoina, uhkaavan talouskriisin kynnyksellä ja koronan kurittaessa yrityksiä ihan hirvittävä riski mitoittaa asumiskulut tappiin. Siis jos lähdetään esimerkiksi niistä täällä esitetyistä 2000 vs 2900 euron nettopalkoista, niin onhan se ihan hullua virittää asuntolaina niin tappiin ettei se 2000 euroa tienaava selviä edes puolikkaasta. Ja sitähän se tarkoittaa, jos halutaan se tuloero käyttää asumismukavuuteen. Entä jos toinen jää työttömäksi? Sairastuu? Lomautetaan?

Ja toiseksi, nykyään ei ole mitenkään harvinaista että parempituloinen on nainen. Mites nämä perheen selviävät äitiyslomista, jos asumismenot on niin tapissa että niistä tulojen mukaisella jaolla juuri ja juuri selvitään?

No, ei välttämättä. Se voi tarkottaa vaikka sitä, että toinen laittaa yhteiseen talouteen tonnin ja toinen puolitoista. On aika todennäköistä, että silloin selviää kuluista myös pienemmän tuloilla, pienellä kulujen karsimisella, päivärahoilla ja säästöillä.

Ohis, mutta meillä toinen tienaa 4000 ja toinen 2500 ja asumiskulut on 1200. Kelpaa meille, jo on kumma kun liki kaksi tonnia pienemmällä liksalla pitäisi asua jossain tuplat kalliimmassa lukaalissa. Ei ihme että ihmiset riitelee rahasta ja nääntyy velkaan.

Niin, no, tässä on vähän paikkakuntakohtaisia eroja, kun itse asun tilavassa kaksiossa, mukavalla asuinalueella ja asumiskulut on vajaa 700e/kk. Tuolla teidän summalla asuisin oikeasti lukaalissa samalla panostuksella, olettaen, että puoliso maksaisi puolet. Ja vaikka maksaisi vähemmän, voitais siltikin asua lukaalissa ilman, että talous menee edes tiukille.

Mutta me tienataankin ihan hyvin. Ja mä oletan, että se yhteinen talous kattaa muutakin, kuin asumiskulut?

Miten musta tuntuu että täällä keskustelevat lähinnä elämässään epäonnistuneet naiset jotka persaukisina eronneet persaukisesta miehestä tai eivät ole saaneet miestä ollenkaan ja kateellisena laskevat mitä joku naimisissa oleva nainen saa mieheltään, kun heidän mielestään ei pitäisi saada mitään kun eivät itsekään ole saaneet:) Todellisessa elämässä näitä juttuja kuulee just tällaisilta naisilta. Puhuvat rumasti paremmin pärjäävästä naisesta jonka tietävät tai tuntevat ja haukkuvat miehen rahoilla eläväksi. Aina se ei ole edes totta. Ja ne kaikki urbaanit jutut siitä että kun vanhenee niin saa sitten monoa mieheltä kun nuorempi nainen tulee kuviin ja joutuu köyhäksi:) Onneksi oikeasti tämä on harvinaista. Enemmänkin sellaisia urbaanitarinoita joita sitten Iltalehdet kopioivat sivuilleen:)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhteiset rahat alusta asti kun parikymppisinä pers´aukisina alettiin seurustelemaan. Vuorotellen opiskeltiin ja tehtiin töitä. Sitten lapsia ja minä kotona. Yhteinen tili - koskaan ei ole tarvinnut kysellä saako ostaa ruokaa tai talvihaalaria lapselle, käydä kampaajalla tai kosmetologilla. Kaikki rahat käytetään perheen hyväksi - mieluummin matkustellaan ja hankitaan elämyksiä kuin materiaa. 

Viime kesänä mies ei töiden vuoksi ehtinyt mukaan, minä kävin parilla etelän reissulla teinien kanssa. Mies vielä järjesti matkat ja hotellit kun on töiden puolesta tottunut järjestämään. Onneksi ei ole eläissäni tarvinnut kuunnella mitään nipotusta rahoista. Mies viihtyy urallaan, minä tykkään projekteista jotka loppuvat ja sitten voin tehdä jotain muuta - tai olen tekemättä. Hyvin viihdytään vielä 25-vuotisen avioliiton jälkeenkin yhdessä.

Eikö avioliitto ole juuri sitä varten solmittu, että kumppanin kanssa on hauskempaa kuin yksin? Eikö molempien onni ja tyytyväisyys ole tae avioliiton jatkuvuudelle mieluummin kuin joku taistelu siitä, kummalla on enemmän omaisuutta tai hienompi auto? Parempi auto on sillä, joka sitä enemmän tarvitsee tai sitten ne on yhtä hyvät. Ihan outoja näkemyksiä täällä parisuhteessta jonain kilpailuna tai sotatantereena??? 

Viimeiseen kappaleeseen. Minustakin avioliitto ja parisuhde on sitä varten että kumppanin kanssa on hauskempaa kuin yksin. Siksi en ymmärräkään, miksi siihen pitää sitoa vaatimus elintason noususta. Eikö sen ihmisen kanssa olekaan niin hauskaa, että elämä olisi parempaa vaikka elintaso säilyisikin ennallaan? Miksi ei? Siis jos ihminen on tyytyväinen asuessaan kaksiossa ja syödessään makaronilaatikkoa ja valinnut ammattinsa ja työpaikkansa sen mukaan, niin miksei se yhtäkkiä riitä kun rakastuu ihmiseen jolla onkin vähän pidempi koulutus ja parempi palkka? Yhtäkkiä kaksiot on rupusakille, makaroniloota pahaa, ladat luusereille ja kirppikset kerrassaan kamalia. Tässä on jotain sellaista jota en kertakaikkiaan pysty ymmärtämään.

Minä en ymmärrä mikä on vaikeaa tajuta siinä, ettei kyse loppujen lopuksi edes ole rahasta vaan arvomaailmasta. Kyse on siitä, että jos ollaan perhe niin perheenä eletään sellaisella elintasolla johon on rahaa yhdessä. Harvemmassa nyt ihan oikeasti on ne, jotka heti olettaa että toinen elättää, mutta siinä vaiheessa kun sitoudutaan toiseen tosissaan niin yhdistetään myös taloudet, ainakin osittain. Perhe on yksi yksikkö jossa puhalletaan yhteen hiileen, eikä puhuta siitä kuka maksaa. Siitä on kyse. Näin ajatteleva henkilö olisi ilman muuta valmis olemaan itse se hieman enemmän maksava tarpeen tullen, eikä ymmärrystä riitä sille miksi toinen on niin mustasukkainen rahoistaan. Se on myös epäluottamuksen osoitus: eikö toinen luota suhteen kestävän. Koska jos suhteessa on tarkoitus olla loppuelämä, niin mitä hyötyä siitä on että toinen kerää rahaa itselleen?

En minäkään kannata täysin yhteisiä rahoja, tai ainakin omat käyttötilit kannattaa pitää, mutta muuten useimmiten on reilua että enemmän tienaava maksaa hieman enemmän. Tietenkin on erilaisia tilanteita eikä kaikille sovi sama malli, jotkut voi tosiaan sössiä raha-asiansa ihan itse tai jostain muusta syystä taloudet on syytä pitää erillään.

Miksi sama ei koskaan päde kotitöissä? Perhe on yksi yksikkö, jossa ei puhuta siitä, kuka maksaa eli oletusarvoisesti parempituloinen on maksajana. Samaan aikaan kotitöiden kanssa ei toimita samoin, ne pitää jakaa tasan tai jos mahdollista niin, että parempituloinen tekee vähän enemmän. Outoa, että toisen rahojen tuoma elintaso otetaan vastaan ja sitä pidetään oikeutena, mutta rakkaus ei koskaan ole niin iso, että pienempituloinen tekisi enemmän kotitöitä, koska se on riistoa.

Ei kotityöt eroa oikeastaan mitenkään siitä rahasta. Se joka pystyy, maksaa enemmän, ja kotitöiden osalta tehdään niin, että se jolla on enemmän aikaa tekee enemmän. Jos molemmat on töissä yhtä paljon niin silloin tasajako on reilu, mutta ei sekään tarkoita että kaikkia hommia pitää jakaa täsmälleen tasan vaan kykyjen ja halujen mukaan. Jos toinen tykkää imuroida ja toinen pestä pyykkiä niin ei varmaan kannata jakaa pyykki- ja imurointivuoroja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhteiset rahat alusta asti kun parikymppisinä pers´aukisina alettiin seurustelemaan. Vuorotellen opiskeltiin ja tehtiin töitä. Sitten lapsia ja minä kotona. Yhteinen tili - koskaan ei ole tarvinnut kysellä saako ostaa ruokaa tai talvihaalaria lapselle, käydä kampaajalla tai kosmetologilla. Kaikki rahat käytetään perheen hyväksi - mieluummin matkustellaan ja hankitaan elämyksiä kuin materiaa. 

Viime kesänä mies ei töiden vuoksi ehtinyt mukaan, minä kävin parilla etelän reissulla teinien kanssa. Mies vielä järjesti matkat ja hotellit kun on töiden puolesta tottunut järjestämään. Onneksi ei ole eläissäni tarvinnut kuunnella mitään nipotusta rahoista. Mies viihtyy urallaan, minä tykkään projekteista jotka loppuvat ja sitten voin tehdä jotain muuta - tai olen tekemättä. Hyvin viihdytään vielä 25-vuotisen avioliiton jälkeenkin yhdessä.

Eikö avioliitto ole juuri sitä varten solmittu, että kumppanin kanssa on hauskempaa kuin yksin? Eikö molempien onni ja tyytyväisyys ole tae avioliiton jatkuvuudelle mieluummin kuin joku taistelu siitä, kummalla on enemmän omaisuutta tai hienompi auto? Parempi auto on sillä, joka sitä enemmän tarvitsee tai sitten ne on yhtä hyvät. Ihan outoja näkemyksiä täällä parisuhteessta jonain kilpailuna tai sotatantereena??? 

Viimeiseen kappaleeseen. Minustakin avioliitto ja parisuhde on sitä varten että kumppanin kanssa on hauskempaa kuin yksin. Siksi en ymmärräkään, miksi siihen pitää sitoa vaatimus elintason noususta. Eikö sen ihmisen kanssa olekaan niin hauskaa, että elämä olisi parempaa vaikka elintaso säilyisikin ennallaan? Miksi ei? Siis jos ihminen on tyytyväinen asuessaan kaksiossa ja syödessään makaronilaatikkoa ja valinnut ammattinsa ja työpaikkansa sen mukaan, niin miksei se yhtäkkiä riitä kun rakastuu ihmiseen jolla onkin vähän pidempi koulutus ja parempi palkka? Yhtäkkiä kaksiot on rupusakille, makaroniloota pahaa, ladat luusereille ja kirppikset kerrassaan kamalia. Tässä on jotain sellaista jota en kertakaikkiaan pysty ymmärtämään.

Mitä horiset? Kukaan ole vaatinut mitään "elintason nousua". Sä puhut jostain tyypeistä, joilla on jo jotain omaisuutta ja elämä rakennettu valmiiksi. Mä puhun siitä kun kaksi ihmistä aloittaa yhteiselämänsä. Totta kai tilanne, jossa molemmilla on jo oma elämä, pitää rakentaa jonkinlaisen yhteisen sopimuksen varaan ja jokainen tapaus on erilainen.

En kyllä katsoisi hyvällä jos kumppani haluaisi muuttaa yhteen ja jatkaisi kuitenkin jatkaa kuin minua ei olisikaan (vaikka kalastusreissuja, mökkeilyä, etelän lomia, veneilyä tai mitä tahansa josta jättäisi minut ulos). Treffailutilanne olisi sitten eri. Tuskin viitsisin treffaillakaan jos kerran serurani ei kiinnostaisi. Eihän siinä olisi mitään rakkauttakaan. 

Puhun siitä, että ihminen on ihan itse valinnut pienituloisen ammatin vaikkei ole valmis elämään pienituloisen elintasolla. Eli on okei elää sinkkuna pienessä kämpässä syöden halpaa perusruokaa (muutenhan olisi valinnut ammattinsa toisin), mutta heti jos tapaa parempituloisen kumppanin, niin se itse valittu elintaso ei enää riitä. Jos riittäisi, niin ei olisi mitään ongelmaa maksaa 50-50. Miksi olisi? Mutta nyt pitää päästä ulos syömään ja kalliille trendikampaajalle ja ostaa merkkilaukkuja siksi kun kumppanilla on rahaa. Se mitä minä en tässä yhtälössä ymmärrä on se, että jos ihminen arvostaa kalliita ravintoloita, merkkilaukkuja ja trendikampaamoja, niin miksi se ihminen ei ole itse tehnyt mitään tulotasonsa eteen?

Ja on olemassa ihmisiä joilla ei äly tai lahjat riitä. Ne eivät kuulu minun kumppaniehdokasvalikoimaan muutenkaan. Jos minua kiinnostava ihminen on pienituloinen, hän on sitä omasta valinnastaan. Siksi, että hänelle sopiva työhön panostus vs elintaso suhde on toisenlainen kuin minulla. Toisin sanoen vapaaehtoisesti downgreidannut.