Miten sitä itsetuntoa sitten saisi paremmaksi?

Nro 40, kuulostaa tosi samanlaiselta kuin oma tarinani! Loistavaa että voit nyt hyvin! Itse en myöskään aikoinaan puhunut paljon kenellekään ja pidin itseäni ulkopuolisena. Nykyään puhun sujuvasti isoille porukoille ja esiinnyn ja jopa nautin siitä! Enkä mieti enää mitä muut ajattelevat. Eli näinkin isoja harppauksia on mahdollisuus vuosien aikana tehdä. Paljon tsemppiä kaikille näiden asioiden kanssa painiville!!! Heti tässä muutamissa viesteissä näki jotain negatiivisuuden pilkahduksia, mutta niille ei kannata antaa periksi. Kaikki ajatukset ja ajatusmallit ovat ihmisten itsensä luomia ja myös niinollen mahdollista muuttaa.

[quote author="Vierailija" time="05.05.2015 klo 22:24"]

Olen ihan oikeasti kokeillut todella paljon todella monenlaisia harrastuksia. Erilaisia liikuntalajeja, taidetta, teatteria, käsitöitä, vaikka mitä! Musiikkia en, sillä musikaalinen en ole ollenkaan. Olen valitettavasti ollut kaikissa muissakin harrastuksissa aivan surkea tai korkeintaan kohtalainen, ei mitään suuria onnistumisen kokemuksia...

ap

Oletko hyva keittiossa? Mene jollekin aloittelijoiden kurssille, johan saat loistaa! Tai mene kurssille jossa saat hioa taitojasi viela paremmiksi. Ala haihattele taiteen ja tieteen opiskeluissa jos sinulla ei ole niihin kiinnostusta eika taipumusta.

[/quote]

Vitut harrastuksista. Mika Myllyläkin oli maailman paras jossain ja kaikkien ihailema sankari, mutta eipä edes olympiakullat tehneet omien sanojensa mukaan oloa paremmaksi. Huonoitsetuntoinen ei ole koskaan riittävän hyvä. Olen kuullut hyvän, varmasti tosielämään perustuvan vertauksen siitä, että miljonääritkin voivat kokea jatkuvia alemmuuskomplekseja. Aina nimittäin löytyy piirejä, joissa omat autosi ja veneesi näyttävät surkeilta ja saavutuksesi olemattomilta. 

Sen sijaan hyväitsetuntoinen ei voi koskaan olla missään riittävän huono, sillä hän muistuttaa itseään, että jossain juuri sillä hetkellä joku fiksumpi ja filmaattisempi mokailee paljon häntä pahemmin, eikä se edes ole niin vakavaa.

Olen myös paininut paljon itsetunto-ongelmien kanssa. Ulkonäkö on ollut siinä melko keskeisessä roolissa. En itse tehnyt siitä kasvuvuosina mitään suurta numeroa itselleni, vaan kyllä muut ihmiset tekivät sen puolestani. Sanottiin ihan suoraan, että sä olet sen ja sen näköinen ja että tuon näköisellä ei ole uskottavuutta tehdä sitä ja tätä. Olen jopa osittain samaa mieltä, koska ihmisen uskottavuus monessa asiassa lähtee niin paljon kuitenkin ulkonäöstä. Sääli että se sanottiin minulle niin rumasti päin näköä muiden ihmisten kuullen. Ei sellaisesta niin vain toivuta.

Mulla on yks tuttu, jolla taas on täysin epärealistinen näkemys itsestään. Hän näkee itsensä seurustelemassa joku päivä vastakkaisen sukupuolen valioedustajien kanssa. Kannustaa minuakin tähtäämään seuranhaussa niihin kaikista parhaimman näköisiin. Sanoin hänelle, että kenelläkään minun näköisellä ihmisellä ei ole poikkeuksellisen hyvännäköistä seurustelukumpppania. Väitti, että on asenteesta kiinni.

Kyllä mä olen osin jo päättänyt, että vietän aikaa ihmisten kanssa keille kelpaan tällaisena ja seurustelen jonkun sellaisen kanssa kenelle kelpaan vaikken hyvännäköinen olekaan. Olen tosin pettynyt siihen miksi jaksoin niin kauan kuunnella samoissa porukoissa tyyppejä, jotka olivat aina valmiita tekemään pilaa minun kustannuksellani. 

Minä olen hyvä piereksimään :)

[quote author="Vierailija" time="05.05.2015 klo 21:27"]

Iän myötä se tulee.

[/quote]

Tai sitten ei. Mulla on käynyt aivan päinvastoin. Nuorempana mulla oli todella hyvä itsetunto. En piitannut muiden mielipiteistä, käytin juuri sellaisia vaatteita kuin halusin, uimarannalla pystyin olemaan bikineissä, "ihmisteilmoilla" oli helppo olla jne. Nyt, 35-vuotiaana tuntuu, että kaikki tuo on kadonnut. Kaupassakaan en enää käy niin rennosti kuin ennen. En tiedä mikä mun itsetunnon on vienyt. Ehkä mieheltäni tarttunut... Hänellä on ollut aina huono itsetunto eikä edes millään tavalla peittele sitä.

44 viestistä tuli itselleni mieleen, että on ihanaa kun on tuollaisia äitejä jotka kannustavat lapsiaan ja auttavat kehittämään heille hyvää itsetuntoa. Antavat turvallisuuden tunnetta ja ovat läsnä lapsen elämässä, niin suruissa kun iloissa. Mutta joskus se kaikki omistautuminen ei riitä. Mun äiti on ollut samanlainen, se on ollut mulle kaikki kaikessa. Mun äiti on rakastanut mua ja ainoa paikka missä olen tuntenut itseni hyväksytyksi on ollut oma koti. Siksi koska mua on kiusattu pienestä pitäen, mutta äiti on aina kuunnellut. Koti on vieläkin mulle ainut paikka jossa tunnen että mua ei arvostella. Jo pienenä naapurin lapset haukkuivat, sitten tuli harrastukset ja koulu. Mua on kiusattu yhteensä yli puolet mun elinajasta ja vaikka mun äiti on ollut maailman kannustavin niin se ei oo silti estänyt mun itsetuntoa romahtamasta. Mua vihastuttaa kaikki kiusaajat ja se että niiden kiusaajien takia vanhemmatkaan ei voi välttämättä estää lapsen musertumista. Mä olin joku 4-vuotias kun kaikki alkoi ja vasta 15-vuotiaana kiusaaminen loppui. Miks kukaan haluaa tuhota toisen itsetunnon ihan täysin? Mä en vieläkään tiedä kuka mä oon enkä tiedä mihin mä pystyn. Pelkään että epäonnistun. Oon pelokas ja mua pelottaa muuttaa kotoa koska sillon menetän mun ainoan turvan. Tää koti missä oon mun koko elämän asunut on mulle ihan kaikki. Ja mun perhe.