Kolmen kympin kriisi: "Kaikilla" kavereilla jo avioliitto, omistusasunto, lapsia. Itsellä elämä junnaa paikallaan!

Nyt saattaa elämä näyttää tuolta, mutta lupaan että pian tulee avioerojen aalto myös sinun kaveripiiriisi. Itse aloin seurustella 20-vuotiaana, kihlat 22-vuotiaana, naimisiin 24-vuotiaana, eka lapsi 25-vuotiaana, toka lapsi 28-vuotiaana ja ero 31-vuotiaana. Tajusin, että puolisoni oli minulle aivan väärä, meillä oli ihan erilaiset käsitykset hyvästä elämästä ja siitä johtuen jatkuvasti isoa ja pientä riitaa kaikesta. Opiskeluaikoina halusimme samanlaisia asioita, osin siksi, että muuhun ei ollut varaa. Aikuistuminen näytti, että sitä yhteistä arvopohjaa olikin todella vähän. Olisin ollut onnellinen perhearkea eläessä ja yhteisiä lauantaisaunoja odotellessa, mutta hän halusi matkoja, elämyksiä, kalliita tavaroita ja myöhäisiä baari-iltoja. Nyt eron jälkeen hän saa joka toinen viikko heilua menemään elämysten perässä, ja joka toinen viikko minä itken silmäni turvoksiin, kun on niin ikävä lapsia.

Omassa ystäväpiirissä on kaksi tällaista minun kaltaistani nuorena kumppaninsa tavannutta, jotka ovat edelleen yhdessä. Muut ovat eronneet. Älä siis huoli! Nuorena parisuhteen löytäminen ei ole mikään takuuvarma tie onneen. Itse ajattelen, että itsetuntemus ja oman elämän suuntaviivojen tunteminen auttavat löytämään hyvän ja sopivan elämänkumppanin. Ei ole tarvetta sitoutua ensimmäiseen söpöön ja kivaan tyyppiin, joka fuksivuonna tulee samaan lounaspöytään istumaan. Tärkeintä on jaettu käsitys hyvästä elämästä ja hyvästä arjesta sekä aito halu puhaltaa yhteen hiileen ja auttaa toinen toistaan. 30+ ikäinen ei ole mitenkään liian vanha vielä saamaan parisuhteen, perheen ja valkoisen kivitalon pellonreunasta. Kannattaa joka tapauksessa tavoitella sitä itselle merkityksellistä hyvää elämää eikä kavereiden tai omien vanhempien määritelmää hyvästä elämästä.

Olen itse useinkin kipuillut samaisen aiheen parissa, odotin sen pahenevan kun täytän 30. Ajattelin sen olevan tietynlainen rajapyykki sille, että pitäisi nyt viimeistään "pistää elämä kuntoon", suunnitella jo perheen perustamista ja ottaa se asuntolaina..

Työttömänä ollessani tein syväluotaavan arvopohdinnan omasta elämästäni, minkä myötä minulle kirkastui se, ettei elämäni pidä eikä tarvitse noudattaa mitään tiettyä kaavaa tai mennä samalla tavalla kuin muiden, koska tämä on minun elämäni, ei yhteiskunnan tai kenenkään muun.

En ole koskaan ollut hyvä säästämään, joten säästöjä ei ole, eikä sitä asuntolainaakaan. Vuokralla on ihan hyvä asua, voin lähteä 1kk varoitusajalla milloin haluan, joten oloni on vapaa ja kevyt.

Omia lapsia halusin joskus, nyt en ole ihan varma. Ehkä. Ehkä ei. Adoptiokin on yksi vaihtoehto. Tai sijaisvanhemmuus. Ehkä otan sittenkin pari kissaa tai kilpikonnan.

Minun elämääni ei määrittele kukaan.

Suosittelen AP:lle ja kaikille tekemään omien arvojen kartoituksen ja miettimään aivan rauhassa, mikä elämässänne on tärkeintä ja mihin todella haluatte kaikista kallisarvoisimman resurssinne (ajan) käyttää :)

Vierailija kirjoitti:

Eipä ole kriisejän kun minulla oli otsikon mainitsemat asiat sekä hyväpalkkainen vakityö 21-vuotiaana.

Voi luoja et ihmiset on yksinkertaisia, mistä oot saanu päähäs et kaikkien pitää elää noin saman kaavan mukaan, oo onnellinen voit huoletta löhteä vaikka intiaan reppureissaa.

Olen 35v nainen, okt-lainat nähty, ydinperhe nähty, kihlat nähty, erot nähty. Naimisiin en ole halunnut. Yksi iso lapsi on ja enempää ei tule, steri suunnitteilla, kohtaan ilmeisesti vain vauvakuumeisia miehiä.. Itselle kirkastunut nyt että ei missään nimessä enää sitä rumbaa. Se on minulle jo taaksejäänyt elämänvaihe, nuo jutut oli minulle ajankohtaisia 10 vuotta sitten. Nuoremmat naiset saa jatkaa tästä, herkeäisivät nuo ikäiseni miehet jo kiusaamasta tällaista ikäloppua kehäraakkia.

Täyttä kaaosta se lastenteko on, niin se vain on. Ainakin naiselle. Siinä menee helposti terveys ja työt.

Vierailija kirjoitti:

Ap, mitä sinä haluat? Haluatko sinä perheen, oman kodin, mitä muuta? Listaa vaikka asiat, joita oikeasti haluat ja mieti sitten, miten voisit edistää niiden saamista tänään, tässä kuussa, tänä vuonna, viiden vuoden sisään. 

Serkkuni löysi elämänsä rakkauden, kun oli 18, he menivät naimisiin, kun olivat 22 ja saivat esikoisensa kun olivat 25. Isotätini taas löysi elämänsä rakkauden, kun oli 44, he olivat yhdessä melkein 50 vuotta, kunnes mies kuoli. Lapsen voi saada nuorena tai vanhempana, lemmikin koska vain, asunnon voi ostaa missä iässä tahansa, koskaan ei ole liian myöhäistä opiskella, muuttaa, vaihtaa alaa, muuttaa elämäänsä. 

Älä vertaile itseäsi muihin, vaan nykyistä elämääsi siihen, minkä haluat sen olevan ja sitten rohkeasti sitä elämää kohti. Suunta voi muuttua matkan varrella, samoin seura, mutta onnea ja oman näköistä elämää kannattaa tavoitella aina.

En ole ap mutta ei tässä ole enää aikaa löytää noita kaikkia asioita koska vihreä globalisaatio tulee ja vie kaiken ihmisiltä lähitulevaisuudessa. Kaikki on pakko saada nyt koska tulevaisuutta ei ole, pelkkää orjuutta ja kärsimystä vihreiden elitistien maailmassa.

Vierailija kirjoitti:

Olen 35v nainen, okt-lainat nähty, ydinperhe nähty, kihlat nähty, erot nähty. Naimisiin en ole halunnut. Yksi iso lapsi on ja enempää ei tule, steri suunnitteilla, kohtaan ilmeisesti vain vauvakuumeisia miehiä.. Itselle kirkastunut nyt että ei missään nimessä enää sitä rumbaa. Se on minulle jo taaksejäänyt elämänvaihe, nuo jutut oli minulle ajankohtaisia 10 vuotta sitten. Nuoremmat naiset saa jatkaa tästä, herkeäisivät nuo ikäiseni miehet jo kiusaamasta tällaista ikäloppua kehäraakkia.

Täyttä kaaosta se lastenteko on, niin se vain on. Ainakin naiselle. Siinä menee helposti terveys ja työt.

Kannattaako oikeasti kuunnella epäonnistujan neuvoja? Tavoittelit onnellista liittoa ja perhe-elämää. Homma floppasi ensimmäiseen lapseen ja yhteisen kodin velkaan. Hyvä jos plet päässyt jaloillesi, mutta sinä et tosiaan ole hyvä neuvomaan muuta kuin kuinka siitä selviää kun parisuhde päättyy, perhe hajoaa, koti myydään... ei sinun neuvojasi siitä kannattaako perhettä ylipäänsä perustaa tai kuinka se kannattaa tehdä, kannata ollenkaan kuunnella. Sen verran kyynistä settiä ja muiden turhaa lannistamista.

No keksi itsellesi mieleisiä asioita. Todennäköisesti monessa kahdehtimassasi liitossa seksi on loppu lasten takia ja velkaa on ihan helkutisti, joten rahat loppu koko ajan. Kulissit pidetään yllä.

Itse en lapsien ja avioliiton suhteen ole hädissäni,  oikeastaan en kaipaa avioliittoa kun ei ole tällä hetkellä ketään jonka kanssa voisin edes kuvitella meneväni naimisiin.

Omistusasunto ahdistaa eniten, en vain tiedä jäisinkö nykykaupunkiin vai muuttaisinko esim suurempaan. Välillä tuntuu ettei täällä enää tapaa kiinnostavia ihmisiä sen jälkeen kun opiskelut loppui. En tiedä olisko yhtään helpompaa suuremmassa kaupungissa. Mutta en siis osaa päättää ostanko täältä vai muualta omistusasunnon ja jään sen kanssa sitten jumiin jos ei saakaan helposti myytyä ilman suuria tappioita. Jotenkin ahdistaa olla sidottu omistusasuntoon vaikka tiedän ettei vuokran makselu loppuelämän sekään ole järkevää. Tosin nykyään asun vielä erittäin edullisella vuokralla.

Toinen ahdistava asia on juuri se että missä enää tapaa vastakkaista sukupuolta kun on siirtynyt työelämään? Töissä keski-ikä 15v vanhempi kuin minä eli ihan erilaista porukkaa. Ainoat harrastukset painottunut hyvin paljon samaan sukupuoleen.

33v

Jos perheen haluaa, niin kolmenkympin jälkeen tulee kiire. Ylivoimaisesti suurin osa hyvistä miehistä ja naisista on jo varattu, joten aivan helpolla ei enää löydä puolisoa. Lisäksi parisuhteen aloittamisesta perheen perustamiseen menee helposti viitisen vuotta, joten lastenteko voi helposti mennä sinne lähemmäksi neljääkymppiä.

Ei ap ei suotta hermoile, vaarana on että juna meni jo.

Tämäkin johtuu siitä miten sinut on kasvatettu. Vähäänkin voi olla tyytyväinen.

Mikä pakkomielle joillain naisilla on mennä naimisiin? Onko se sen takia kun kaikki muutkin? Vai pakko saada isot ihanat juhlat ja ylpeillä sillä? Ei se paperi mitään takaa että liitto tulee olemaan hyvä. Itse olen ollut mieheni kanssa 8v emmekä aio mennä naimisiin. Olemme kuintekin tunteneet nuoresta saakka ja tiedämme että tulemme olemaan loppuelämän yhdessä.

Itse olen velaton, lapseton, autoton ja vapaa muutenkin. Askartelen, teen käsitöitä, käyn välillä vähän töissä, tapaan kavereita. Ihan mukavaa, en kaipaa muuta kuin omakotitaloa maaseudulta, mutta sitten pitäis olla auto.

Eräs rikkaista piireistä lähtöisin ollut opiskelukaveri osti 25-vuotiaana 350k maksaneen ensiasunnon miehen kanssa, jonka oli tuntenut vasta puoli vuotta. Kadehtien seurasin hänen instaa, mies oli komea, asunto oli sisustettu design-huonekaluilla, heillä oli purjevene ja matkustelivat muutenkin jatkuvasti ympäri maailmaa. Sitten olivat unelmahäät ja saivat pari lastakin. Heti toisen lapsen syntymän jälkeen tuli ero, 5 vuotta tuon asunnon oston jälkeen.

Tämä kaverini ei taloudellisesti jäänyt tyhjän päälle, mappa och pappa betalar, mutta sanoi ettei suosittele samaa nopeaa toimintaa kenellekään. Käynyt terapiassakin purkamassa asiaa. 

Sama homma täällä ja ikää jo 33 v. Elämäni on ollut 18-vuotiaasta asti täysin samanlaista; sama duuni, sama harrastus ja samalla tavalla vietän vapaa-aikaani. Mikään ei muutu kun en saa elämääni ihmisiä, en osaa tutustua ihmisiin ja toisaalta en edes halua kun on niin huonoja kokemuksia. Miehen olen halunnut yläasteelta asti mutta sellaista mulle ei ole suotu kun olen niin ruma ettei miehiä kiinnosta. Harmittaa kun elämä menee hukkaan.

Aikansa elänyt mantra. Nuoret aikuiset haluaa nykyään (onneksi!) muita asioita kuin maksaa ikänsä jotain linnaa, kuskata pentuja joka ilta ja nääntyä työhön.

Näin lapsettomana ja vapaana voi asua kuten haluaa ❤🌲

No mulla 40 kriisi. Kaikki kaverit toisella kierroksella, uusi ihana mies, joka hyväksyy monta lasta naisella. Lapsivapaata, hotelliöitä parisuhdeaikaa joka toinen viikko.

Itsellä salarakas hylkäsi 3 vuotta sitten, vaikka lupasi tulevaisuuden.

Naimisissa oleva katkera, väsynyt ydinperheellinen äiti 36v

Aloittajalle voin lohduksi kertoa, että noin 30v tienoilla valtaosa eroaa ekan kerran ja siinä menee maksamattomat kämpät ja autot alta ja alkaa kiistat huoltajuudesta ja veloista ja kaikki nollautuu, joten olet ihan hyvin "pelissä mukaan".

Terveisetmetsämökistä kirjoitti:

Aikansa elänyt mantra. Nuoret aikuiset haluaa nykyään (onneksi!) muita asioita kuin maksaa ikänsä jotain linnaa, kuskata pentuja joka ilta ja nääntyä työhön.

Näin lapsettomana ja vapaana voi asua kuten haluaa ❤🌲

No on aika kurja käsitys lapsista. Ei se tiivisty kuule pentujen kuskailuun ja elättämiseen. Lastenkin kanssa voi elää ihanaa elämää, monen elämästä lapset ja suuri rakkaus heitö kohtaan tekee elämästä monin verroin ihanampaa. Ei niitä ole pakko tehdä, ei se ole edes takuuvarmaa, että onnistuisi ja olisi helppoa. Lapsettomien vapaus rajoittuu sekin moniin tekijöihin ja on melko harhaista ylistää sitä elämänsä vapautta. Se on vapaata siinä missä se on perheellisellekin. Suomessa jokainen on itseasiassa vapaa jättämään lapsensa vaikka yhteiskunnan hoitoon jos todella heistä haluaisi vapautua. Näyttää kuitenkin siltä, että äärimmäisen harva vanhempi tosissaan kaipaa vapaaksi lapsistaan. Lastenkin kanssa voi vapaasti asua kuten haluaa, aikaslailla yhtä pitkälle kuin lapsetonkin. Tuo teidän käsityksenne vapaudesta ja vapaammuudestanne on vain niin järjettömän rajoittunutta.

Joo, itselläni oli myös vahvana tuo 30 kriisi noin 10 vuotta sitten. 

Ei ollut vakituista työtä, ei omistusasuntoa. Pitkä parisuhde tuossa vaiheessa jo onneksi oli, mutta työkuvioiden vuoksi asuimme vielä eri kaupungeissa, kun täytin 30 vuotta. Mitä tapahtui seuraavaksi?

- Kun täytin 31 vuotta, olin mennyt juuri vaimoni kanssa naimisiin. Hän oli valmistunut ja saanut oman alan työpaikan kaupungista, jossa asuimme.

- Kun olin täyttänyt 32 vuotta, useaan kertaan jatkettu määräaikaisuuteni vakinaistui. Tästä rohkaistuneena olimme ostaneet ensimmäisen (edullisen) omistusasunnon. Maksoimme lainaa ahkerasti pois. Ennen kuin täytin 33, vaimoni oli raskaana.

- Täytettyäni 33 vuotta elämä oli mennyt jälleen uusiksi. Ensimmäinen omistusasunto oli myyty, ja olimme ostaneet omakotitalon noin kolme viikkoa ennen esikoisemme syntymää.

- Täytettyäni 35 vuotta työtehtäväni vaihtui ja palkkani parani. Vaimoni oli saanut vakituisen työsuhteen.

- Täytettyäni 36 vuotta hankimme (hetken mielijohteesta) sijoitusasunnon. Saimme toisen lapsen. 

- Täytettyäni 37 vuotta hankimme (jälleen hetken mielijohteesta!) kesämökin. 

- Nyt olen 40-vuotias, täytän tänä vuonna 41 vuotta. Toinen lapsistamme on 7-vuotias, toinen 4-vuotias. Tänä vuonna saamme todennäköisesti maksettua asuntolainastamme viimeisen erän. Jäljellä olisi hiukan sijoitusasuntolainaa ja mökistä otettua lainaa. Elämän pitäisi hymyillä. Jos nyt kuitenkaan osaan mitään lohduttavaa todeta, voisin kertoa, että kriisit uusiutuvat. Itselläni on nyt 40 kriisi, joka on vaikeampi kuin 30v kriisi. Tämänhetkiseen kriisiin kuuluu:

- Pelkoa työpaikan menettämisestä

- Pelkoa oman terveyden ja jaksamisen heikkenemisestä

- Pelkoa puolison terveyden ja jaksamisen heikkenemisestä

- Pelkoa lasten terveyden, turvallisuuden ja koulunkäynnin puolesta (mm. korona)

- Pelkoa parisuhteen kriisiytymisestä

- Pelkoa ikääntyvien vanhempien terveydentilasta ja pärjäämisestä

- Ahdistusta omasta alkaneesta ikääntymisestä, voimavarojeni hupenemisesta, ilmastonmuutoksesta, koronasta, sähkölaskuista, unettomuudesta, yleisestä taloustilanteesta, omakotitalon sekä kesämökin ylläpitokustannusten kasvamisesta, sijoitusasunnon taloyhtiön kattoremontista, kodin tavaramäärästä, lemmikin terveydestä, auton talvirenkaista, kesämökin piharakennuksen huopakatteen uusimisesta ja yleensä ihan kaikesta ylimääräisestä ja tarpeettomastakin.

Neljänkympin kriisissä on enemmän muuttujia kuin kolmenkympin kriisissä. Kolmekymppisenä olin huolissani lähinnä omasta navastani, mutta nykyisin kannan itseni lisäksi huolta ainakin 5 läheisestä ihmisestä ja monesta muusta asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Eipä ole kriisejä kun minulla oli otsikon mainitsemat asiat sekä hyväpalkkainen vakityö 21-vuotiaana.

Ohhoh. Kultalusikka persiissä syntynyt lapsi leikkimässä ton ikäsenä kotia... Ihme että asenne on tollainen.