Lue keskustelun säännöt.
Kolmen kympin kriisi: "Kaikilla" kavereilla jo avioliitto, omistusasunto, lapsia. Itsellä elämä junnaa paikallaan!
10.01.2022 |
Kohtalotovereita? Miten selvitä tästä, että tuntuu kuin omassa elämässä ei tapahdu yhtään mitään muuta kuin päivän salkkarit teeveestä?
Kommentit (126)
Miksi kaikilla pitäisi olla nuo mainitsemasi asiat?
Miksi ne ovat niin tärkeitä?
Luuletko että tulisit onnelliseksi noiden asioiden kautta?
Miksi ylipäätänsä vertailet omaa elämääsi muiden elämään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaikki aikanaan kirjoitti:
Voi kuule,ei ole ollenkaan paha kun elämä on huoletonta.Jos on perhe ja omistusasunto on myös paljon tehtävää,hässäkkää ja huolta.Joskus paras aika on se ,kun ei juuri tapahdu mitään ,koska ei ne kaikki tapahtumat ole aina niin onnellisia.Ja voihan tulevaisuus tuoda sinullekin esim.perheen.Mutta ei se onni ole aina muualla välttämättä.
Ymmärrätkö minkälainen on tunne kun sulla ei ole yhtään ketään ja olet täysin yksin tässä maailmassa? Ei ketään kehen tukeutua hädän hetkellä. Itse ainakin ottaisin tuon ”hässäkän” tuhat kertaa mielummin kun tämän täydellisen tyhjiön.
-eri
Ei noin vahvasti voi tukeutua keneenkään. Kumppani voi elää kulissielämää vuosikymmeniä. Pyörittää monia partnereita.
Lapsista saattaa tulla sekoja ja itsekkäitä paskoja. Ei voi siihenkään luottaa, että tulisi kunnon kansalaisia vaikka kuinka itsensä uhraisi.
Olen 31. Omistusasunto löytyy, joka on tietysti pankin omistuksessa vielä monta monta vuotta. Työpaikka on paperilla hyvä, mutta käytännössä pelkkää paskaa. Miehen kanssa ollaan oltu kimpassa yli vuosikymmen, mutta naimisiin ei olla menty. Näin pitkän ajan jälkeen se olisikin jo ehkä naurettavaa, joten olen luopunut toiveesta. Lapsia ei ole ja se hieman ahdistaa. Vauvauutisia tuppaa joka tuutista ja jopa semmoisilta tahoilta, jotka ovat joskus vannoneet jäävänsä lapsettomiksi. Haluaisin perheen, mutta ahdistaa jos lapsi olisikin sairas. En jaksaisi semmoista. Elämä tuntuu masentavalta. Tässäkö tämä oli?
Mä ymmärrän ap nuo kateuden ja riittämättömyyden tunteet muiden saavutusten rinnalla, olen käynyt samoja fiiliksiä läpi viime aikoina. Tiedän kaikki realiteetit mitä tässä on avuliaasti lueteltu - mutta tunnepuoleen ei järki auta kuin tiettyyn pisteeseen asti.
Olen viimein alkanut tulla siihen tulokseen että olen ihan tyytyväinen näin - sinkkuna ihan kivassa työssä, johon aamuisin herääminen ei vatuta, vaikka olen monissa asioissa hiukan hukassa. Mutta on päiviä, jolloin vertailevaa ääntä ei saa vaiennettua.
Vierailija kirjoitti:
Eipä ole kriisejä kun minulla oli otsikon mainitsemat asiat sekä hyväpalkkainen vakityö 21-vuotiaana.
Voit olla ylpeä itsestäsi. 30v naisella kuuluukin olla jo mies, lapset ja omistusasunto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli omistusasunto 19v, avioliitto 21v ja eka lapsi 26v. Olen onnellisesti edelleen päälle kolmekymppisenä naimisissa, kolmen lapsen äiti ja edelleen on omistusasunto, joka on kyllä vaihtunut suurempaan perheasuntoon. Lisäksi meillä on iso perheuto ja mökki. Maistereita molemmat ja mies asiantuntijatehtävissä, minä äitiyslomalla.
Ei tulisi mieleenkään ajatella, että kaikkien pitäisi elää kuten meidän tai että nää on kaikille jotenkin saavutuksia. Me eletään siten kun itse haluamme. Itseasiassa itse haluaisin muuttaa mökillemme rauhaan ja poimia mustikoita ja pilkkiä siellä se olisi unelmani!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eipä ole kriisejä kun minulla oli otsikon mainitsemat asiat sekä hyväpalkkainen vakityö 21-vuotiaana.
Voit olla ylpeä itsestäsi. 30v naisella kuuluukin olla jo mies, lapset ja omistusasunto.
Minulla oli, mutta en nyt näe siinä sen kummempaa ylpeilyn aihetta. Minun elämäni meni näin.
Monella kaverilla meni toisin.
Kyllä nämä "valinnat" ovat vähän tuuristakin kiinni, eikä sitä tuossa kolmissakymmenissä vielä tiedä, kuka vetää pisimmän korren.
Elämä voi olla hyvää ja onnellista monella eri tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luin jostain tutkimuksen että ihminen ei ole koskaan tyytyväinen
Vierailija kirjoitti:
Niillä on myös
-jumalaton velka (eli pankki todellisuudessa omistaa asunnon, eivät he)
-kauhea (pakko)työrymba jumalattoman velan vuoksi
-hirveästi ylimääräistä työtä ja väsymystä lasten myötä
-jatkuvasti riitoja siitä ylimääräisestä työstä ja lapsista
-riitoja rahasta
-riitoja seksistä
-riitoja oman ajan puutteesta
-kasvavaa katkeruutta puolisoa kohtaan, kun se jotenkin tuntuu pääsevän vähemmällä
-ajatuksia siitä, että kunpa tämä rumba loppuisi ja pelko siitä, että loppuuko se koskaan
-Ja, eihän se lopu.Näin sivusta seuranneena...
Terveisin, onnellinen nelikymppinen vuokralla asuva työssäkäyvä sinkku-velanainen.
Tyypillistä vanhan piian itselleen valehtelua. Keski-ikäinen nainen, jolla ei ole miestä eikä lapsia ja asuu vuokralla:D Onko säälittävämpää ilmestystä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eipä ole kriisejä kun minulla oli otsikon mainitsemat asiat sekä hyväpalkkainen vakityö 21-vuotiaana.
Niinpä oli minullakin ja kolmenkympin kriisi tuli rajuna kun oli jäänyt moni nuoruuteen kuuluva asia elämättä.
Kateellinen 😂 tuliko jo lista niistä "nuoruuteen kuuluvista asioista" eli matkustelusta, sponttaaneista päähänpistoista, opiskeluista... kaikesta mitä voi vanhempanakin harrastaa. Ja varsinkin hyvätuloisena kolmekymppisenä, jolla on jo suunnilleen kymmenvuotiaat lapset. Ainoa mitä ei tosiaan vanhempana tule yhtä helposti koettua on ryyppääminen ja ympäriinsä nus si mi nen eikä läheskään kaikille kehity siitä mitään kriisiä. Lapsia saavat ikätoverit aikuistuvat yleensä eri tahtia eikä silloin sellaisia jänniä h... nuoruuden asioita välttämättä kaipaa ikinä. Jos ei siitä kehitä kolmekymppisenä kriisiä niin ei juuri mistään koska 30-vuotiasta ei vielä ikä ja rupsahtamiset paina. Kriisi koskee yleisesti oman elämän rakentamisen "tehtävälistaa" ja ajan hupenemista sen suhteen verrattuna omanikäisiinsä. Vaikka kuinka väännätte niin kolmenkympin kriisi ei kosketa kolmekymppisiä koska tuli opiskeltua, työllistyttyä, hankittua omaisuutta, matkusteltua, rakastuttua ja perustettua perhe. Se koskee nimenomaan sitä, että mahdollisesti kaikki tärkeimmät asiat ovat vielä tehtävälistalla ja/tai silmäkulmassa on muutama hassu ryppy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole pystynyt katsomaan Salkkareita sitten yläasteen. Se on vaan niin huono. Älä ainakaan sitä katso, jos on paha mieli jo valmiiksi. Olen itsekin +30v nainen eikä ole noita asioita, mutta toisaalta ei voisi vähempää kiinnostaakaan. Lapsia en ole ikinä halunnut. Miehiä on ollut ihan riittävästi. Oman kodin aion hankkia ja se ehkä toteutuu tänä vuonna. Tein juuri pitkän lenkin meren jäällä ja kohta lähden hoitamaan muita asioita päivän listalta pois. Tämä elämä riittää ihan näin.
Luulet vielä että se riittää mutta odotapa kun olet 45.... Sinä et ole vaan löytänyt oikeaa miestä vielä mutta onneksesi olet vielä nuori. Minä pyydän: älä jatka tuolla tavalla.
Alan itse olla epätoivoinen. On talo ja rahaa mutta millään ei ole enää suurempaa merkitystä. Tietenkin harrastan ja liikun paljon, jos en tekisi niin olisin jo tap panut itseni. Mutta en tiedä kauanko voin jatkaa näin.
Sekin tuntuu ikävältä että kaikki omaisuus menee lopulta valtiolle, ma mujen ja ties minkä pu mm ien elätykseen
Voithan testamentata omaisuutesi haluamallesi henkilölle tai valitsemallesi kohteelle.(esim.hyväntekeväisyys)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä sieluntoveri ap:lle. Ei tapahdu mitään...ei kertakaikkiaan yhtään mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mietit ulkoisia asioita ja puhut niistä kuin ne olisivat itsessään hyvän elämän merkkejä. Et ole ainoa. Moni haluaa avioliiton ja omistusasunnon äkkiä, koska nuorena on epävarma ja tarvitsee ulkoisia meriittejä. Iän myötä opit, että merkityksellinen elämä on muuta kun ne pankin omistamat, kalliit seinät ja pala paperia avioliiton merkiksi. Ne ei ole tae mistään onnesta.
Tuskin onnellinen elämä myöskään rakentuu reseptillä: ei parisuhdetta, ei lapsia, ei omaa asuntoa...
Ainakin itselle elämässä merkitys syntyy nimenomaan tämäntyyppisten saavutusten varaan. Kun on elänyt elämää ja saavuttanut asioita. Etenkin yhdessä muiden kanssa.
Suorittaminen ei ole saavuttamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joillekin käy niin, että ekan raskauden jälkeen romahtaa terveys niin että pukkaa peräkanaa kaikenlaisia autoimmuunisairauksia. Tällaista tulee harvoin ajatelleeksi, ainakaan etukäteen.
Kaverille kävi näin. Vaikka mitä sairauksia puhkesi raskauden jälkeen.
Itellä oli raskausaika täyttä paskaa, sen perään 2 vuotta valvomista...lapset on ihania mutta kyllä se perhe-elämä on joskus aika uuvuttavaa, mm. pienten lasten kanssa jatkuvaa sairastelua ja päivät on välillä kuin päiväni murmelina-elokuvasta. Eikä sille parisuhteelle jää pahemmin aikaa, en ihmettele että monet eroavat. Vastuu ja stressi lisääntyy lasten myötä Nauti nyt siitä elämästä mitä sulla on, kaikessa on hyvät ja huonot puolensa.
Yritän olla vertaamatta itseäni ja elämääni muihin ja keskittyä erottamaan ulkoiset paineet ja odotukset siitä mitä oikeasti itse haluan. Kaikkea ei voi saada, aina kun valitsee jotain jää valitsematta jotain muuta. Välillä kun ahdistaa oma elämä, lohduttaudun sillä että ainakaan ei ole lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Yritän olla vertaamatta itseäni ja elämääni muihin ja keskittyä erottamaan ulkoiset paineet ja odotukset siitä mitä oikeasti itse haluan. Kaikkea ei voi saada, aina kun valitsee jotain jää valitsematta jotain muuta. Välillä kun ahdistaa oma elämä, lohduttaudun sillä että ainakaan ei ole lapsia.
Kunhan susta ei tule sellaista itselleen valehtelevaa oman ahdistuksensa kieltäjää, joka sitten 40 v tajuaa, että oma lapsi olisikin ollut tärkeä unelma ja lopulta päätyy itkemään päivän hesariin kuinka hirmuvaltaiset sosiaalitantat eväsivät hänen viimeiseksi jättämän mahdollisuutensa tulla äidiksi kun eivät suositelleetkaan hänelle omaa orpolasta.
Mielestäni yksin eläminen on parempi valinta kuin ottaa vain joku..toki tämä koro na aika oikein korostaa sinkkujen yksinäisyyttä ja monella pulpahtaa näitä tunteita mieleen. Itsekin vertailen paljon itseäni muihin ja vaikka olenkin nuorempi kuin sinä niin koen paljon häpeää siitä etten ikinä ole seurustellut ja ihmiset monesti leimaa mua sen takia. Kyse ei ole siitä että olisin epäsosiaalinen tai jotakin vastaavaa vaan siitä etten ole tavannut ketään. Toiveena oli muuttaa ulkomaille mutta koro na tyri sen. Usein huomaan kaipuun vieraille paikkakunnille tai ulkomaille itsessäni ...tämäkään ei miehistä ole viehättävää
Minulle yksi mies valitti treffeillä juuri tästä samasta asiasta kuin aloittaja. Tyyppi paljastui pian melkoiseksi kuspääksi, näin kauniisti sanottuna. Hänen kohdallaan voin kyllä sanoa, että ihan itse on itsensä siihen tilanteeseen ajanut. Olen melko varma, että on samassa tilanteessa näin vuosien jälkeen edelleen. Kaikki ihmiset eivät edes ansaitse hyviä asioita.
Miksi elämässä täytyy aina haalia kaikkea. En vaan ymmärrä.