Kolmen kympin kriisi: "Kaikilla" kavereilla jo avioliitto, omistusasunto, lapsia. Itsellä elämä junnaa paikallaan!

Mulla ei ole mitään noista, ja olen samanikäinen kuin sinä. Elän onnellista elämää, on työtä, ruokaa kaapissa, ja elämä on suht huoletonta. Älä vertaile itseäsi muihin. 

Ei ollut kriisiä 30v. Nyt on, kun olen 40v, mutta edelleen syrjäytynyt yksiössä.

M

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eipä ole kriisejä kun minulla oli otsikon mainitsemat asiat sekä hyväpalkkainen vakityö 21-vuotiaana.

Niinpä oli minullakin ja kolmenkympin kriisi tuli rajuna kun oli jäänyt moni nuoruuteen kuuluva asia elämättä.

Ei sellaisia olekaan. Mediassa rummutetaan nuoruusasioita, joten alkaa vaikuttaa siltä, että nuorena pitäisi tehdä sitä, mitä kaikki muutkin nuoret tekevät. Tee mitä itse haluat, älä matki muita.

Vierailija kirjoitti:

Ei kantsi tavotella mitää ni ei tuu kriisejä

Elän elämäni pois ja thats it

Siitä se kaikista isoin kriisi tulee, jos ei tee mitään.

Kaikella on oikea aikansa. Et voi ostaa omistusasuntoa ennen kuin tulot ovat vakiintuneet etkä mennä naimisiin saati hommata penskoja väärän ihmisen kanssa. 

Tai toki voit, mutta kannattaako? Korttitalo ei pysy pystyssä. 

Vierailija kirjoitti:

Eräs rikkaista piireistä lähtöisin ollut opiskelukaveri osti 25-vuotiaana 350k maksaneen ensiasunnon miehen kanssa, jonka oli tuntenut vasta puoli vuotta. Kadehtien seurasin hänen instaa, mies oli komea, asunto oli sisustettu design-huonekaluilla, heillä oli purjevene ja matkustelivat muutenkin jatkuvasti ympäri maailmaa. Sitten olivat unelmahäät ja saivat pari lastakin. Heti toisen lapsen syntymän jälkeen tuli ero, 5 vuotta tuon asunnon oston jälkeen.

Tämä kaverini ei taloudellisesti jäänyt tyhjän päälle, mappa och pappa betalar, mutta sanoi ettei suosittele samaa nopeaa toimintaa kenellekään. Käynyt terapiassakin purkamassa asiaa. 

En ymmärrä miksi pitää kiirehtiä vaikka olisi rahaa. Silloinhan sitä voikin ottaa lunkisti ja asua vuokrallakin kauemmin. Mutta ei, heti ensimmäisen Heikin kanssa yhteen, veneet, autot, koirat, asunto/talo ja lapset. Sitten huomataan että tekikin lapset väärän miehen kanssa. Jo se on aika iso ja henkisesti vaikea juttu käsitellä.

Itse elin varhaislapsuuden köyhyydessä, mutta sitten isä sai perintöä ja hyväpalkkaisen työn. Opetettiin oikein siihen, että elä nuoruus rauhassa kun isällä on vara auttaa.

Tuolla välissä olevalla ihmisen omaisuudella ei ole mitään virkaa, jokainen päätyy vanhana taas yksin siihen pikkuyksiöön.

Vierailija kirjoitti:

Niillä on myös

-jumalaton velka (eli pankki todellisuudessa omistaa asunnon, eivät he)

-kauhea (pakko)työrymba jumalattoman velan vuoksi

-hirveästi ylimääräistä työtä ja väsymystä lasten myötä

-jatkuvasti riitoja siitä ylimääräisestä työstä ja lapsista

-riitoja rahasta

-riitoja seksistä

-riitoja oman ajan puutteesta

-kasvavaa katkeruutta puolisoa kohtaan, kun se jotenkin tuntuu pääsevän vähemmällä

-ajatuksia siitä, että kunpa tämä rumba loppuisi ja pelko siitä, että loppuuko se koskaan

-Ja, eihän se lopu.

Näin sivusta seuranneena...

Terveisin, onnellinen nelikymppinen vuokralla asuva työssäkäyvä sinkku-velanainen.

tää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 35v nainen, okt-lainat nähty, ydinperhe nähty, kihlat nähty, erot nähty. Naimisiin en ole halunnut. Yksi iso lapsi on ja enempää ei tule, steri suunnitteilla, kohtaan ilmeisesti vain vauvakuumeisia miehiä.. Itselle kirkastunut nyt että ei missään nimessä enää sitä rumbaa. Se on minulle jo taaksejäänyt elämänvaihe, nuo jutut oli minulle ajankohtaisia 10 vuotta sitten. Nuoremmat naiset saa jatkaa tästä, herkeäisivät nuo ikäiseni miehet jo kiusaamasta tällaista ikäloppua kehäraakkia.

Täyttä kaaosta se lastenteko on, niin se vain on. Ainakin naiselle. Siinä menee helposti terveys ja työt.

Kannattaako oikeasti kuunnella epäonnistujan neuvoja? Tavoittelit onnellista liittoa ja perhe-elämää. Homma floppasi ensimmäiseen lapseen ja yhteisen kodin velkaan. Hyvä jos plet päässyt jaloillesi, mutta sinä et tosiaan ole hyvä neuvomaan muuta kuin kuinka siitä selviää kun parisuhde päättyy, perhe hajoaa, koti myydään... ei sinun neuvojasi siitä kannattaako perhettä ylipäänsä perustaa tai kuinka se kannattaa tehdä, kannata ollenkaan kuunnella. Sen verran kyynistä settiä ja muiden turhaa lannistamista.

Olipas kirpeä kommentti, taisit säikähtää.

Epäonnistunut en mielestäni ole. Eron jälkeen suoritin akateemisen koulutuksen ja sain hyväpalkkaisen työn. Lapsi on onnellinen kun jatkuva riitely ja loppui. Hänellä on puhdas koti ja ehjät vaatteet, selkeä päivärytmi, terveellistä ruokaa. Minulla on hyvät tulot ja varaa kustantaa hänelle kaikenlaista. Isänsä ei periaatteesta suostu maksamaan elareita hänelle. Saa sitten itse vastata kunhan asia tulee lapselle ennenpitkää ilmi.

Eihän kukaan etukäteen tiedä miten käy kun perhettä lähtee perustamaan, varsinkin kun siihen lähtee kirkasotsaisena 25-vuotiaana. Mikään ei takaa, että mies tulee hyväksi isäksi. Ei mikään. Se nyt on aika nähty juttu omassa tuttavapiirissäni ja ihan tunnettu tosiasia että ne miehet niitä lapsia yleensä kovasti haluaa ja on ruusuiset kuvitelmat, mutta nainen siinä kaiken uhraa jos/kun miestä alkaakin vtuttamaan, kuten usein on asian laita. Tämä sitten ilmenee joko ryyppäämisenä, väkivaltaisuutena tai vieraissa hyppimisenä. Nainen jää sitten lasten kanssa yksin kiipeliin, koska ei niitä voi jättää vastuuttoman ihmisen hoteisiin. Mistä luulet että ne perheen lumihankeen ajamis-jutut tulee? Nähty on omalla kohdalla ja monet tapaukset vierestä, kyllä se vaan on perkeleen yleistä eikä siinä paina mitkään sosioekonomiset jutut. Ainoastaan yhden miehen tunnen jonka akka oli hulttio ja mies se vastuullinen isä. Turha väittää etteikö tämä ole yleistä, puolet liitoista päättyy eroon. Tottakai tällainen kokemus kyynistää ja hyvä niin, niin pitääkin. Hölmöhän sitä olisi muuten jos astuisi kahdesti samaan miinaan.

Toki jokaisen täytyy itse ne elämänsä valinnat tehdä ja oppirahat maksaa, ja monesti muiden varoitukset kaikuukin kuuroille korville koska itse niin kovasti haluaa uskoa toisin.. siksi näitä riittääkin kun uskotaan ettei minulle.. Mutta sellaista se on.

Mulla on kaksi lasta, olen eronnut neljä vuotta sitten ja kaksi pitkää suhdetta sen jälkeen. Asun vuokralla yksiössä ja teen pätkätöitä. Elämän sisältö tulee harrastuksista ja levosta lapsipäivien jälkeen. Molemmat ovat erityislapsia ja todella voimia vieviä.

Kunpa olisin 30-v ja vielä kaikki tuo tekemättä. Lapsia ei saisi katua, mutta...

Hmmm... minä olen 41 eikä minullakaan ole lapsia, omaa asuntoa, koiraa, farmariautoa. Ehkä pitää ruveta kriiseilemään.

Vierailija kirjoitti:

Joo, itselläni oli myös vahvana tuo 30 kriisi noin 10 vuotta sitten. 

Ei ollut vakituista työtä, ei omistusasuntoa. Pitkä parisuhde tuossa vaiheessa jo onneksi oli, mutta työkuvioiden vuoksi asuimme vielä eri kaupungeissa, kun täytin 30 vuotta. Mitä tapahtui seuraavaksi?

- Kun täytin 31 vuotta, olin mennyt juuri vaimoni kanssa naimisiin. Hän oli valmistunut ja saanut oman alan työpaikan kaupungista, jossa asuimme.

- Kun olin täyttänyt 32 vuotta, useaan kertaan jatkettu määräaikaisuuteni vakinaistui. Tästä rohkaistuneena olimme ostaneet ensimmäisen (edullisen) omistusasunnon. Maksoimme lainaa ahkerasti pois. Ennen kuin täytin 33, vaimoni oli raskaana.

- Täytettyäni 33 vuotta elämä oli mennyt jälleen uusiksi. Ensimmäinen omistusasunto oli myyty, ja olimme ostaneet omakotitalon noin kolme viikkoa ennen esikoisemme syntymää.

- Täytettyäni 35 vuotta työtehtäväni vaihtui ja palkkani parani. Vaimoni oli saanut vakituisen työsuhteen.

- Täytettyäni 36 vuotta hankimme (hetken mielijohteesta) sijoitusasunnon. Saimme toisen lapsen. 

- Täytettyäni 37 vuotta hankimme (jälleen hetken mielijohteesta!) kesämökin. 

- Nyt olen 40-vuotias, täytän tänä vuonna 41 vuotta. Toinen lapsistamme on 7-vuotias, toinen 4-vuotias. Tänä vuonna saamme todennäköisesti maksettua asuntolainastamme viimeisen erän. Jäljellä olisi hiukan sijoitusasuntolainaa ja mökistä otettua lainaa. Elämän pitäisi hymyillä. Jos nyt kuitenkaan osaan mitään lohduttavaa todeta, voisin kertoa, että kriisit uusiutuvat. Itselläni on nyt 40 kriisi, joka on vaikeampi kuin 30v kriisi. Tämänhetkiseen kriisiin kuuluu:

- Pelkoa työpaikan menettämisestä

- Pelkoa oman terveyden ja jaksamisen heikkenemisestä

- Pelkoa puolison terveyden ja jaksamisen heikkenemisestä

- Pelkoa lasten terveyden, turvallisuuden ja koulunkäynnin puolesta (mm. korona)

- Pelkoa parisuhteen kriisiytymisestä

- Pelkoa ikääntyvien vanhempien terveydentilasta ja pärjäämisestä

- Ahdistusta omasta alkaneesta ikääntymisestä, voimavarojeni hupenemisesta, ilmastonmuutoksesta, koronasta, sähkölaskuista, unettomuudesta, yleisestä taloustilanteesta, omakotitalon sekä kesämökin ylläpitokustannusten kasvamisesta, sijoitusasunnon taloyhtiön kattoremontista, kodin tavaramäärästä, lemmikin terveydestä, auton talvirenkaista, kesämökin piharakennuksen huopakatteen uusimisesta ja yleensä ihan kaikesta ylimääräisestä ja tarpeettomastakin.

Neljänkympin kriisissä on enemmän muuttujia kuin kolmenkympin kriisissä. Kolmekymppisenä olin huolissani lähinnä omasta navastani, mutta nykyisin kannan itseni lisäksi huolta ainakin 5 läheisestä ihmisestä ja monesta muusta asiasta.

Näinpä. Ilman muuta elämässä välillä ahdistaa. Mutta sinua ahdistaa pelko saamasi hyvän menettämisestä? Eikö elämäsi silloin ole ollut onnellista kun noin pelkäät? Olisitko ollut onnellisempi jos olisit jatkanut elämää yksin ilman noita riskinottoja? Minusta elämä jossa pelko määrää kaikki elämän päätökset taitaa olla aika tyhjää, turvallisesti pehmustetussa huoneessa hengittämistä? Myöskään se helpoin elämä ei välttämättä ole parasta. Parisuhteisiin kuuluu riski, eikä lapsia tai muitakaan isoja muutoksia elämässä saa helppoustakuun kanssa, kuitenkin niitä halutaan. Jokaisella ne omat tärkeät asiat, omien arvojen mukaiset tavoitteet. Niitä kohti kannattaa mennä riippumatta mitä muut noista ajattelevat. Ja muistaa, että aika monet tavoitteista eivät poissulje välttämättä toisiaan, lasten kanssa voi matkustaa ja asua ulkomailla, oikein valittu asunto ja mitoitettu asuntolaina ei estä matkoja tai muuttamisia jne.

En tiedä auttaako vertaistuki, mutta yritän tässä sitä omalla tilanteellani antaa.

Itselläni ei ollut kolmenkympin kriisiä. Siinä iässä vielä kuvittelin, että kyllä tästä pian jotain tulee. Nyt yli 40-vuotiaana huomaan, että kriisi on todellinen.

Minulla ei ole mitään. Ei ole ammattia, ei ole työtä, ei ole kumppania, perhettä, koiraa. Ajelehdin vain elämässä ja luultavasti tätä tämä tulee olemaan jatkossakin. Ja totta kai kärsin kateudesta kavereita kohtaan ja häpeästä itseäni. Olenkin viime aikoina vain enemmän ja enemmän eristäytynyt ihmisistä, koska aina jossain vaiheessa on liian kivuliasta nähdä menestyviä ihmisiä. En minä halua olla se, joka tulee harrastuksiin linkillä tai polkupyörällä, kun muut tulevat Mersuillaan.

Ite 35 ja hyväksynyt luuseriuteni. Ainoa elämäntarkoitukseni tällä hetkellä on työnteko ja sekin aliarvostettua paskaduunia 11€/h palkalla. Vuokrayksiö, ei lapsia, ei puolisoa.

Välillä kyllä harmittaa kun töissä on 10 vuotta nuorempia millä on perhe ja lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Kaikella on oikea aikansa. Et voi ostaa omistusasuntoa ennen kuin tulot ovat vakiintuneet etkä mennä naimisiin saati hommata penskoja väärän ihmisen kanssa. 

Tai toki voit, mutta kannattaako? Korttitalo ei pysy pystyssä. 

Jos ikää on yli 30 niin ei ole enää kovinkaan montaa vuotta aikaa odotella vaan "penskojen hommaamisen" kanssa alkaa olla jo kiire. Tokihan vanhempanakin onnistuu, mutta riskit ovat todellisia. Varsinkin naisilla, mutta myös miehillä.

Eihän sillä ole väliä, mitä muilla on, vaan sillä, mitkä ovat omat tavoitteesi. Mitä sinä haluat? Millaista elämää haluaisit elää?

Itse olen 29-vuotias. Menin melko nuorena naimisiin, mutta muuten asiat on vielä vähän vaiheessa. Olen vasta hiljattain löytänyt oman alani ja tänä keväänä vihdoin valmistun, mitä odotan innolla. Voisihan sitä tuskailla, että muut oman ikäiset on painaneet uraa jo vuosia, kun itse olen tehnyt vähän sitä ja tätä sitä omaa polkua etsiessäni. En kuitenkaan ota asiasta stressiä. Tässä sitä mennään, askel kerrallaan.

Kannattaisiko tehdä asialle jotain? Ärsyttää kun jotkut ikisinkut on kateellisia ja katkeria kavereilleen, vaikka ne kaverit olisivat tehneet jotain asioiden eteen. Ei kukaan tule kotoa hakemaan! Jos elää vaan sitä tavallista arkea käyden töissä ja kaupassa ei ole mikään ihme että on yksin. Se on sitten eri juttu jos on yrittänyt mutta tullut eroja, niillehän ei aina voi mitään. Mutta pääosin elämästä kannattaa tehdä sellaista kun haluaa.

En halua mitään noista. Monen mielestä minulta puuttuu elämä. Olen kuitenkin hyvin onnellinen. En ymmärrä miten vaikeaa on käsittää, että elää voi muutenkin. Rakastaakin voi eikä sitä rakkautta tarvitse sitoa kiinni yhteisellä velalla. 

Ei kaikkien elämän tarvitse mennä saman kaavan mukaan. Itse olen kolmekymppinen nainen, mutta noista aloittajan luettelemista asioista haluan vain yhden eli miehen. Sellainen onneksi löytyykin jo, uraorientoitunut ja kunnianhimoinen kuten minäkin. Kumpikaan meistä ei haaveile punaisesta tuvasta ja perunamaasta.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaisiko tehdä asialle jotain? Ärsyttää kun jotkut ikisinkut on kateellisia ja katkeria kavereilleen, vaikka ne kaverit olisivat tehneet jotain asioiden eteen. Ei kukaan tule kotoa hakemaan! Jos elää vaan sitä tavallista arkea käyden töissä ja kaupassa ei ole mikään ihme että on yksin. Se on sitten eri juttu jos on yrittänyt mutta tullut eroja, niillehän ei aina voi mitään. Mutta pääosin elämästä kannattaa tehdä sellaista kun haluaa.

Ainakin omassa tuttavapiirissä ikisinkut ovat kaikken aktiivisimpia. Ollaan kaikissa mahdollisissa deittijutuissa, käydään ammattivalokuvaajalla otattamassa tinderkuvat, hiotaan tuntitolkulla parin rivin esittelytekstiä, käydään kaikissa mahdollisissa tapahtumissa, joissa ihmisiä voi tavata.