Lue keskustelun säännöt.
Hesarin juttu naisesta, joka ei kelvannut adoptiovanhemmaksi
10.01.2022 |
Onko kellään kokemusta tai ammatillista tietoa näistä kotiselvityksistä, mistä jutussa oli kyse?
Miten tiedot esim. ihmisen turvaverkoista tai työtilanteesta tai muista taustoista tarkistetaan? Vai voiko sinne halutessaan puhua mitä huvittaa ja keksiä itselleen vaikka koko lähipiirin? Pitääkö sinne toimittaa sukuselvitys, johon on merkitty kaikki läheiset ym?
Jutussa ei kerrottu, eikö virheellisesti merkityistä tiedoista voi valittaa mihinkään. Eikö jutun Elinalla tosiaan ole mitään mahdollisuutta korjata omia tietojaan, jos ne selkeästi eivät pidä paikkaansa? Tai tehdä ilmoitusta väärin kirjatuista tiedoista?
En ota tässä nyt kantaa itse päätökseen vaan kiinnostaa, miten nämä taustojen selvitykset tehdään.
Kommentit (206)
Jutusta tuli vaikutelma hieman asioitaan suunnittelemattomasta henkilöstä. Hän oli aloittanut hedelmöityshoidot selvästi yli 40-vuotiaana, jos oikein tulkitsin. Se on auttamatta myöhään. Adoptioprosessikin oli aika vanhana aloitettu.
Lisäksi työhistoria saattaa olla sekava tai uudet urakäänteet ristiriidassa neuvonnassa aiemmin kerrottujen puheiden kanssa. Tai sitten sosiaalityöntekijät olivat ennakkoluuloisia ja tulkitsivat kaiken tarkoitushakuisesti.
Kaikki on mahdollista, mutta lehtijuttu ei anna tarpeeksi tietoa, koska sosiaalityöntekijät eivät kommentoi tapauksen yksityiskohtia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
tukien saamiseksi yh:t haluaa lapsia. onhan sitä mukava maata sohvalla ja nostaa suurempia tukia kuin moni tienaa kokopäivätöistä palkkaa
Toivon, että sinulla ei ole lapsihaaveita yksin eikä kenenkään muunkaan kanssa. Älä vaan anna mukavuudenhalullesi periksi tulevaisuudessakaan. Asiat sujuvat hyvin kaikkien kannalta, kun pysyt pois sieltä sohvalta.
On varmasti parempi pysyä suorittavassa työssä ja mahdollisimman paljon työpaikalla.
Se on nyt mielivaltaisten sosiaalityöntekijöiden vika, että hänelle ei annettu nyt heti lasta eikä ollenkaan oma vika kun ei tajunnut tehdä jotain asian eteen vaikka 30-vuotiaana tai edes käydä neuvonnassa kunnialla. Epistä kun muut saa ja minä en!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi näissä olla sellainenkin aspekti, että vaikka miten olisi paperilla "muodollisesti" pätevä ja ns. terveen paperit, niin ihmisestä voi kokonaisvaikutelma IRL olla sellainen, että suuri enemmistö näkee syyn, miksi ei menestynyt adoptioprojektissa. Näitä asioita on todella vaikea kuvailla mihinkään virallisiin dokumentteihin nykyisenä korrektina aikana. Arkikielellä ihminen on esim. outo tyyppi. Muutenhan atk-ohjelma voisi valita hakijoista sopivimmat.
Tämä tuntematta kyseistä asiaa sen enempää. Voihan kyse olla oikeusmurhasta systeemissä yhtälailla.
Voin adoptioäitinä kertoa että niissä adoptiotoimiston sosiaalityöntekijöissä on hämmentävän paljon niitä joille on tullut jumalsyndrooma.
Koska hehän siinä päättävät kuka saa lapsen.
Se voiman tunne sitten kihahtaa päähän.
Oli myös hämmentävää huomata, miten he näki parhaina kokelaina itsensä kaltaiset naiset ja pariskunnat. Sairaanhoitajat, opettajat jne.
Ja miten ihmeellisen typeriä he oli. Meidänkin naapurisairaanhoitaja osasi manipuloida niin että pääsi etuilemaan puoli vuotta jonossa ja mm lavastamalla kotinsa ”lapsiperheen kodin näköiseksi” (kertoi kikoista naureskellen) heidän kohdallaan rikottiin jopa ikärajasääntöä eli lapsille tuli erittäin lyhyt ikäero.
Ja sama koskee esim. lasun sosiaalityöntekijöitä. He päättävät kuka saa pitää lapsensa ja kuka on hyvä vanhempi. Jos naama ei miellytä, lähtee lapsi. Monilla selkeästi narsistisia piirteitä.
Aivan liian vähän valvontaa ja liian paljon valtaa työntekijän ”omalle harkinnalle”.
T. Ex-sossu
Tämä harkinta on myös tosi tilannesidonnaista. Nuorena äitinä selvästi olin esikoisen kanssa tosi epäilyttävä, mutta samana ihmisenä kuopuksen kanssa ihan normaali. :) Jos vaikka käytin heitä peräkkäisinä päivinä lääkärissä tai muualla.
Pitää paikkansa!
Esikoisen aikana neuvolassa "päätettiin", että olen jotenkin heikkolahjainen teiniäiti. Olin 26 vuotias, parisuhteessa, asuimme omistusasunnossa, meillä molemmilla vanhemmilla oli työpaikat jne. Kohtelu oli sanoinkuvamattoman alentuvaa. Lapsemme leimattiin huonosti kehittyneeksi. Kerran lääkäri jupisi itsekseen, että "kyllä minä tästä jonkun vian löydän."
Myöhemmin saimme toisen lapsen. Tässä välillä muutimme viereiseen kaupunginosaan.
Tuntui todella ihmeelliseltä saada neuvolasta kommentteja, kuinka on hyvin kehittyneet ja sopusuhtaiset lapset.
Se huonosti kehittynyt, jotenkin viallinen, lapsi on nyt aikuinen. Väitteli tohtoriksi viime keväänä.
Noissa sossujen haastamisissa on varmaan kyse juuri siitä että testataan miten selviää vaativissa tilanteissa. Hain 18-vuotiaana poliisikouluun, ja silloin haastattelija oli todellinen sovinisti ja epäili onko nuoresta naisesta mihinkään. Olin ihan hikeentynyt haastattelun jälkeen. Vasta myöhemmin tajusin että se vain katsoi reaktiotani ja kuinka selviän paineen alla (en hyvin).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jännä miten Suvi Lindeen on ollut työttömänä kai jo VUOSIKAUSIA ja silti hänellä on se adoptiolapsi, jonka tyrkkäsi miehensä hoidettavaksi, Ouluun ja itse liiteli Helsingissä. Kyllä kelpasi!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen adoptoinut yksin. Kyllä adoptioprosessissa on täysin riippuvainen sen sossun näkemyksistä, joka neuvonnan eli eka vuoden haastattelut hakijalle tekee. Huomasin heti alussa, että oma sossuni ei ymmärtänyt huumoria ollenkaan. Istuttiin keskustelemassa kuin Gestapon kuulustelussa. Tiesin ettå yksikin väärä ilme tai väärä sana ja homma voi loppua siihen. Jankkasi esim minulta monta kertaa miksi en meikkaa ja miten niin en osaa flirttailla. Kysyi minulta tällöin miksi minulla ei ole miestä. Tiedän saman sossun estäneen todella ihanan ja sydämellisen perheen adoption, kun kurssin senkertaisena aiheena oli keskustella riidoista perheessä. Onnettomasti toinen pariskunnasta meni sanomaan, että mitä jos suuttuisi lapselle. Sen jälkeen tämä sossu kohteli pariskuntaa kuin he olisivat olleet pahimmat mahdolliset lastentappajat ja pahoinpitelijät. Ryhmäkeskustelussa ei saanut sanoa yhtäkään ainoaa tosielämän ongelmaa tai mitä tekisi tai miten joku voisi riidellä ym. Ei ei, sen sijaan mietit joka ikisen sanan mitä sanot ja esität ettei tosielämässä missään perheessä voi ikinä olla mitään riitoja tai ongelmia.
Ilmeisesti näissä käydään vähän psykologista sodankäyntiä myös. Katsotaan, miten pinna kestää. Miten suhtautuu, kun toinen ihminen ärsyttää ja kyselee typeriä. MIten kärsivällisyys ja kantti kestää. Ilmeisen tarvittavia taitoja adoptiolapsen vanhempana. Eivät me aina ruusuisia prosesseja ole.
Ei hölmöyden kestämisen kyvyllä ole mitään tekemistä vanhemmuustaitojen kanssa. Päinvastoin.
Adoptiovanhempi ei saa olla lapanen, ei kukaan vanhempi saa olla lapanen.
No minusta on ihan hyvä, että adoptiovanhempia hieman haastetaan. Pelkkä mukavien juttelu ja hymistely kahvikupillisen ääresssä ei kerro ihan kaikkea ihmisen toiminnasta paineen alla.
Ei tuo ole haastamista, vaan ihan vaan hölmöä ja typerää.
Ei myöskään kerro kyvystä hoitaa esimerkiksi lapsen asioita tai toimia viranomaisten kanssa tai mistään muustakaan kuin siitä, että sopeutuu tilanteisiin, jotka järjellä tunnistaa mielivaltaisiksi.
Jos sä olet lapsen ainoa huoltaja, niin se asettaa sulle aika paljon pineita. Sä et voi pinnan kiristyessä sanoa puolisollesi, että mä lähden nyt kahdeksi tunniksi kahvilaan, pidä sinä lapsesta huolta. Sun täytyy pystyä händläämään hommat ihan joka tilanteessa. Jokaisessa. Vaikka olisit kipeä, stressaantunut, nukkumattomuudesta uupunut ja muiden surujen lannistama. Se on kova homma, kun lapsen tilanne, vointi ja sopeutumisprosessi voi olla hyvinkin hankala. Mieluummin liian tiukka seula kuin liian löysä. Haavoittuvassa asemassa olevan lapsen tulevaisuudesta ja hyvinvoinnista on kyse. Hänellä on vain sinut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen adoptoinut yksin. Kyllä adoptioprosessissa on täysin riippuvainen sen sossun näkemyksistä, joka neuvonnan eli eka vuoden haastattelut hakijalle tekee. Huomasin heti alussa, että oma sossuni ei ymmärtänyt huumoria ollenkaan. Istuttiin keskustelemassa kuin Gestapon kuulustelussa. Tiesin ettå yksikin väärä ilme tai väärä sana ja homma voi loppua siihen. Jankkasi esim minulta monta kertaa miksi en meikkaa ja miten niin en osaa flirttailla. Kysyi minulta tällöin miksi minulla ei ole miestä. Tiedän saman sossun estäneen todella ihanan ja sydämellisen perheen adoption, kun kurssin senkertaisena aiheena oli keskustella riidoista perheessä. Onnettomasti toinen pariskunnasta meni sanomaan, että mitä jos suuttuisi lapselle. Sen jälkeen tämä sossu kohteli pariskuntaa kuin he olisivat olleet pahimmat mahdolliset lastentappajat ja pahoinpitelijät. Ryhmäkeskustelussa ei saanut sanoa yhtäkään ainoaa tosielämän ongelmaa tai mitä tekisi tai miten joku voisi riidellä ym. Ei ei, sen sijaan mietit joka ikisen sanan mitä sanot ja esität ettei tosielämässä missään perheessä voi ikinä olla mitään riitoja tai ongelmia.
Ilmeisesti näissä käydään vähän psykologista sodankäyntiä myös. Katsotaan, miten pinna kestää. Miten suhtautuu, kun toinen ihminen ärsyttää ja kyselee typeriä. MIten kärsivällisyys ja kantti kestää. Ilmeisen tarvittavia taitoja adoptiolapsen vanhempana. Eivät me aina ruusuisia prosesseja ole.
Ei hölmöyden kestämisen kyvyllä ole mitään tekemistä vanhemmuustaitojen kanssa. Päinvastoin.
Adoptiovanhempi ei saa olla lapanen, ei kukaan vanhempi saa olla lapanen.
No minusta on ihan hyvä, että adoptiovanhempia hieman haastetaan. Pelkkä mukavien juttelu ja hymistely kahvikupillisen ääresssä ei kerro ihan kaikkea ihmisen toiminnasta paineen alla.
Ei tuo ole haastamista, vaan ihan vaan hölmöä ja typerää.
Ei myöskään kerro kyvystä hoitaa esimerkiksi lapsen asioita tai toimia viranomaisten kanssa tai mistään muustakaan kuin siitä, että sopeutuu tilanteisiin, jotka järjellä tunnistaa mielivaltaisiksi.
Jos sä olet lapsen ainoa huoltaja, niin se asettaa sulle aika paljon pineita. Sä et voi pinnan kiristyessä sanoa puolisollesi, että mä lähden nyt kahdeksi tunniksi kahvilaan, pidä sinä lapsesta huolta. Sun täytyy pystyä händläämään hommat ihan joka tilanteessa. Jokaisessa. Vaikka olisit kipeä, stressaantunut, nukkumattomuudesta uupunut ja muiden surujen lannistama. Se on kova homma, kun lapsen tilanne, vointi ja sopeutumisprosessi voi olla hyvinkin hankala. Mieluummin liian tiukka seula kuin liian löysä. Haavoittuvassa asemassa olevan lapsen tulevaisuudesta ja hyvinvoinnista on kyse. Hänellä on vain sinut.
Yritä nyt käsittää ettei se että kuuntelee täyttä tuubaa viranomaiselta (jonka palkan maksaa veroillaan) liity mitenkään millään tavalla arkielämään.
Korkeintaan niin, että jos on niin älykäs että tunnistaa tuuban ja reagoi siihen terveesti eli ärsyyntyy siitä tekee ihmisestä vain paremman vanhemman!
Se että kynnysmattona tottelee ja sopeutuu paskaan ei todellakaan ole hyvän vanhemman tunnusmerkki.
Lapsen kasvatukseen tms se ei liity mihinkään.
En ymmärrä ajatuskaartasi yhtään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mepä saatiin satikutia siitä että koti on liian siisti ja me ollaan liian säntillisiä. Mikään ei ole hyvä.
Tää on ohis, mutta opettaja antoi kielteistä palautetta siitä lapsemme on liian tarkka ja huolellinen. Onko tää joku sosiaali-opettajakunnan juttu
Liittyisikö siihen, että esimerkiksi turhautuu kohtuuttomasti jos jokin menee vähän pieleen tai kaiken saaminen valmiiksi kestää tuhottoman kauan, kun pyrkii täydellisyyteen? Hyvähän näistäkin kai on mainita. Olin itse tuollainen lapsi, ja olen vasta aikuisena oppinut ottamaan vähän rennommin.
Tai on liian hidas, eikä pysty tekemään tehtäviä tai kokeita annetussa ajassa.
Meidän lapsi on myös saanut palautetta liiasta tarkkuudesta eikä vedetty hernettä nenään, koska tottahan se on. Lapsen tuntien on helppo uskoa että sillä kestää ikuisuus saada tehtävät valmiiksi eikä koskaan vastaa jos ei ole ihan 100% varma vastauksesta. Epäonnistuminen ja epätäydellisyyden hyväksyminen on taito, jota joidenkin pitää opetella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No miksi tolle kuuluisi se adoptiolapsi, kun parempia ehdokkaita on tarjolla ja lapsia ei tosiaankaan riitä kaikille halukkaille. Ei toi adoptiohomma ole sellainen ”mutku mä haluun ja mulla on oikeus”, siinä lapset annetaan parhaimmille hakijoille. Jos ei pysty itse omia lapsiaan tekemään niin on tyytyminen tuohon. Ihmettelen muuten kovasti sitä, miksi on noin myöhään liikkeellä. 40v:nä sitä lasta nyt on vaikea enää saada.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen adoptoinut yksin. Kyllä adoptioprosessissa on täysin riippuvainen sen sossun näkemyksistä, joka neuvonnan eli eka vuoden haastattelut hakijalle tekee. Huomasin heti alussa, että oma sossuni ei ymmärtänyt huumoria ollenkaan. Istuttiin keskustelemassa kuin Gestapon kuulustelussa. Tiesin ettå yksikin väärä ilme tai väärä sana ja homma voi loppua siihen. Jankkasi esim minulta monta kertaa miksi en meikkaa ja miten niin en osaa flirttailla. Kysyi minulta tällöin miksi minulla ei ole miestä. Tiedän saman sossun estäneen todella ihanan ja sydämellisen perheen adoption, kun kurssin senkertaisena aiheena oli keskustella riidoista perheessä. Onnettomasti toinen pariskunnasta meni sanomaan, että mitä jos suuttuisi lapselle. Sen jälkeen tämä sossu kohteli pariskuntaa kuin he olisivat olleet pahimmat mahdolliset lastentappajat ja pahoinpitelijät. Ryhmäkeskustelussa ei saanut sanoa yhtäkään ainoaa tosielämän ongelmaa tai mitä tekisi tai miten joku voisi riidellä ym. Ei ei, sen sijaan mietit joka ikisen sanan mitä sanot ja esität ettei tosielämässä missään perheessä voi ikinä olla mitään riitoja tai ongelmia.
Ilmeisesti näissä käydään vähän psykologista sodankäyntiä myös. Katsotaan, miten pinna kestää. Miten suhtautuu, kun toinen ihminen ärsyttää ja kyselee typeriä. MIten kärsivällisyys ja kantti kestää. Ilmeisen tarvittavia taitoja adoptiolapsen vanhempana. Eivät me aina ruusuisia prosesseja ole.
Ei hölmöyden kestämisen kyvyllä ole mitään tekemistä vanhemmuustaitojen kanssa. Päinvastoin.
Adoptiovanhempi ei saa olla lapanen, ei kukaan vanhempi saa olla lapanen.
No minusta on ihan hyvä, että adoptiovanhempia hieman haastetaan. Pelkkä mukavien juttelu ja hymistely kahvikupillisen ääresssä ei kerro ihan kaikkea ihmisen toiminnasta paineen alla.
Ei tuo ole haastamista, vaan ihan vaan hölmöä ja typerää.
Ei myöskään kerro kyvystä hoitaa esimerkiksi lapsen asioita tai toimia viranomaisten kanssa tai mistään muustakaan kuin siitä, että sopeutuu tilanteisiin, jotka järjellä tunnistaa mielivaltaisiksi.
Kertoo hieman siitä, miten toimii hankalissa sosiaalisissa tilanteissa. Sitähän se arki lapsen kanssa on enemmän kuin viranomaisyhteistyötä.
Ei kerro mitään siitä vaan kertoo siitä että on tietoinen oikeuksistaan ja valmis puolustamaan niitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen adoptoinut yksin. Kyllä adoptioprosessissa on täysin riippuvainen sen sossun näkemyksistä, joka neuvonnan eli eka vuoden haastattelut hakijalle tekee. Huomasin heti alussa, että oma sossuni ei ymmärtänyt huumoria ollenkaan. Istuttiin keskustelemassa kuin Gestapon kuulustelussa. Tiesin ettå yksikin väärä ilme tai väärä sana ja homma voi loppua siihen. Jankkasi esim minulta monta kertaa miksi en meikkaa ja miten niin en osaa flirttailla. Kysyi minulta tällöin miksi minulla ei ole miestä. Tiedän saman sossun estäneen todella ihanan ja sydämellisen perheen adoption, kun kurssin senkertaisena aiheena oli keskustella riidoista perheessä. Onnettomasti toinen pariskunnasta meni sanomaan, että mitä jos suuttuisi lapselle. Sen jälkeen tämä sossu kohteli pariskuntaa kuin he olisivat olleet pahimmat mahdolliset lastentappajat ja pahoinpitelijät. Ryhmäkeskustelussa ei saanut sanoa yhtäkään ainoaa tosielämän ongelmaa tai mitä tekisi tai miten joku voisi riidellä ym. Ei ei, sen sijaan mietit joka ikisen sanan mitä sanot ja esität ettei tosielämässä missään perheessä voi ikinä olla mitään riitoja tai ongelmia.
Ilmeisesti näissä käydään vähän psykologista sodankäyntiä myös. Katsotaan, miten pinna kestää. Miten suhtautuu, kun toinen ihminen ärsyttää ja kyselee typeriä. MIten kärsivällisyys ja kantti kestää. Ilmeisen tarvittavia taitoja adoptiolapsen vanhempana. Eivät me aina ruusuisia prosesseja ole.
Ei hölmöyden kestämisen kyvyllä ole mitään tekemistä vanhemmuustaitojen kanssa. Päinvastoin.
Adoptiovanhempi ei saa olla lapanen, ei kukaan vanhempi saa olla lapanen.
No minusta on ihan hyvä, että adoptiovanhempia hieman haastetaan. Pelkkä mukavien juttelu ja hymistely kahvikupillisen ääresssä ei kerro ihan kaikkea ihmisen toiminnasta paineen alla.
Ei tuo ole haastamista, vaan ihan vaan hölmöä ja typerää.
Ei myöskään kerro kyvystä hoitaa esimerkiksi lapsen asioita tai toimia viranomaisten kanssa tai mistään muustakaan kuin siitä, että sopeutuu tilanteisiin, jotka järjellä tunnistaa mielivaltaisiksi.
Jos sä olet lapsen ainoa huoltaja, niin se asettaa sulle aika paljon pineita. Sä et voi pinnan kiristyessä sanoa puolisollesi, että mä lähden nyt kahdeksi tunniksi kahvilaan, pidä sinä lapsesta huolta. Sun täytyy pystyä händläämään hommat ihan joka tilanteessa. Jokaisessa. Vaikka olisit kipeä, stressaantunut, nukkumattomuudesta uupunut ja muiden surujen lannistama. Se on kova homma, kun lapsen tilanne, vointi ja sopeutumisprosessi voi olla hyvinkin hankala. Mieluummin liian tiukka seula kuin liian löysä. Haavoittuvassa asemassa olevan lapsen tulevaisuudesta ja hyvinvoinnista on kyse. Hänellä on vain sinut.
Yritä nyt käsittää ettei se että kuuntelee täyttä tuubaa viranomaiselta (jonka palkan maksaa veroillaan) liity mitenkään millään tavalla arkielämään.
Korkeintaan niin, että jos on niin älykäs että tunnistaa tuuban ja reagoi siihen terveesti eli ärsyyntyy siitä tekee ihmisestä vain paremman vanhemman!
Se että kynnysmattona tottelee ja sopeutuu paskaan ei todellakaan ole hyvän vanhemman tunnusmerkki.
Lapsen kasvatukseen tms se ei liity mihinkään.
En ymmärrä ajatuskaartasi yhtään.
Tunne on ihan täysin molemmin puolinen. Ei välttämättä ole kyse mistään mielivallasta, vaikka sinä et toiminnan perimmäisiä motiiveja osaisikaan havaita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin tosi vanhanaikaisen suhtautumistapa työsuhteisiin. Nainenhan oli kuitenkin ollut vuosikausia töissä ilman taukoja. Nykyään on monilla aloilla liki pelkästään projektiluonteista työtä.
Esim. yliopiston tutkijat eivät voi adoptoida koska heillä on harvoin vakituinen työsuhde?Te ette nyt ymmärrä että kohdemaat valitsee ne vanhemmat ja siellä vakituinen työsuhde, omaisuus jne katsotaan olevan lapsen parhaaksi. Ei he edes hahmota mitään ilmaista peruskoulua tms.
Hakijoiksi haluavia ja hakijoita on valtavat määrät enemmän kuin lapsia joten on varaa olla picky. Yksinhakijat on jo muutenkin jonon hännillä.
Jos tämä nainen oli vielä Helsingin kaupungin sosiaaliviraston neuvonnassa niin onnea vaan. Siellä on ärsyttänyt jo ne suuret tulot ihan liikaa!
Picky on suomeksi nirso. Jessus tätä finglishiä.
Ohis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen adoptoinut yksin. Kyllä adoptioprosessissa on täysin riippuvainen sen sossun näkemyksistä, joka neuvonnan eli eka vuoden haastattelut hakijalle tekee. Huomasin heti alussa, että oma sossuni ei ymmärtänyt huumoria ollenkaan. Istuttiin keskustelemassa kuin Gestapon kuulustelussa. Tiesin ettå yksikin väärä ilme tai väärä sana ja homma voi loppua siihen. Jankkasi esim minulta monta kertaa miksi en meikkaa ja miten niin en osaa flirttailla. Kysyi minulta tällöin miksi minulla ei ole miestä. Tiedän saman sossun estäneen todella ihanan ja sydämellisen perheen adoption, kun kurssin senkertaisena aiheena oli keskustella riidoista perheessä. Onnettomasti toinen pariskunnasta meni sanomaan, että mitä jos suuttuisi lapselle. Sen jälkeen tämä sossu kohteli pariskuntaa kuin he olisivat olleet pahimmat mahdolliset lastentappajat ja pahoinpitelijät. Ryhmäkeskustelussa ei saanut sanoa yhtäkään ainoaa tosielämän ongelmaa tai mitä tekisi tai miten joku voisi riidellä ym. Ei ei, sen sijaan mietit joka ikisen sanan mitä sanot ja esität ettei tosielämässä missään perheessä voi ikinä olla mitään riitoja tai ongelmia.
Ilmeisesti näissä käydään vähän psykologista sodankäyntiä myös. Katsotaan, miten pinna kestää. Miten suhtautuu, kun toinen ihminen ärsyttää ja kyselee typeriä. MIten kärsivällisyys ja kantti kestää. Ilmeisen tarvittavia taitoja adoptiolapsen vanhempana. Eivät me aina ruusuisia prosesseja ole.
Ei hölmöyden kestämisen kyvyllä ole mitään tekemistä vanhemmuustaitojen kanssa. Päinvastoin.
Adoptiovanhempi ei saa olla lapanen, ei kukaan vanhempi saa olla lapanen.
No minusta on ihan hyvä, että adoptiovanhempia hieman haastetaan. Pelkkä mukavien juttelu ja hymistely kahvikupillisen ääresssä ei kerro ihan kaikkea ihmisen toiminnasta paineen alla.
Ei tuo ole haastamista, vaan ihan vaan hölmöä ja typerää.
Ei myöskään kerro kyvystä hoitaa esimerkiksi lapsen asioita tai toimia viranomaisten kanssa tai mistään muustakaan kuin siitä, että sopeutuu tilanteisiin, jotka järjellä tunnistaa mielivaltaisiksi.
Jos sä olet lapsen ainoa huoltaja, niin se asettaa sulle aika paljon pineita. Sä et voi pinnan kiristyessä sanoa puolisollesi, että mä lähden nyt kahdeksi tunniksi kahvilaan, pidä sinä lapsesta huolta. Sun täytyy pystyä händläämään hommat ihan joka tilanteessa. Jokaisessa. Vaikka olisit kipeä, stressaantunut, nukkumattomuudesta uupunut ja muiden surujen lannistama. Se on kova homma, kun lapsen tilanne, vointi ja sopeutumisprosessi voi olla hyvinkin hankala. Mieluummin liian tiukka seula kuin liian löysä. Haavoittuvassa asemassa olevan lapsen tulevaisuudesta ja hyvinvoinnista on kyse. Hänellä on vain sinut.
Yritä nyt käsittää ettei se että kuuntelee täyttä tuubaa viranomaiselta (jonka palkan maksaa veroillaan) liity mitenkään millään tavalla arkielämään.
Korkeintaan niin, että jos on niin älykäs että tunnistaa tuuban ja reagoi siihen terveesti eli ärsyyntyy siitä tekee ihmisestä vain paremman vanhemman!
Se että kynnysmattona tottelee ja sopeutuu paskaan ei todellakaan ole hyvän vanhemman tunnusmerkki.
Lapsen kasvatukseen tms se ei liity mihinkään.
En ymmärrä ajatuskaartasi yhtään.
Tunne on ihan täysin molemmin puolinen. Ei välttämättä ole kyse mistään mielivallasta, vaikka sinä et toiminnan perimmäisiä motiiveja osaisikaan havaita.
Se on typerää toimintaa. Ei kiinnosta sen motiivit.
Ja hölmöä toimintaa ihan jo siksikin, että eihän tuollaisten ihmisten kanssa halua olla ikinä enää tekemisissä. Vaikka oikeasti heidän työhönsä kuuluisi tukea myöhemminkin.
Minun adoptiolapseni ovat jo aikuisia ja vanhempana minun ehdoton vahvuuteni on ollut se, että olen aina ajatellut itse, en ole miettinyt mitä mieltä muut tai miten minun kuuluu toimia tai ajatella, että miellyttäisin muita.
Ja olen aina inhonnut tyhmiä juonijoita ja inhoan edelleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen adoptoinut yksin. Kyllä adoptioprosessissa on täysin riippuvainen sen sossun näkemyksistä, joka neuvonnan eli eka vuoden haastattelut hakijalle tekee. Huomasin heti alussa, että oma sossuni ei ymmärtänyt huumoria ollenkaan. Istuttiin keskustelemassa kuin Gestapon kuulustelussa. Tiesin ettå yksikin väärä ilme tai väärä sana ja homma voi loppua siihen. Jankkasi esim minulta monta kertaa miksi en meikkaa ja miten niin en osaa flirttailla. Kysyi minulta tällöin miksi minulla ei ole miestä. Tiedän saman sossun estäneen todella ihanan ja sydämellisen perheen adoption, kun kurssin senkertaisena aiheena oli keskustella riidoista perheessä. Onnettomasti toinen pariskunnasta meni sanomaan, että mitä jos suuttuisi lapselle. Sen jälkeen tämä sossu kohteli pariskuntaa kuin he olisivat olleet pahimmat mahdolliset lastentappajat ja pahoinpitelijät. Ryhmäkeskustelussa ei saanut sanoa yhtäkään ainoaa tosielämän ongelmaa tai mitä tekisi tai miten joku voisi riidellä ym. Ei ei, sen sijaan mietit joka ikisen sanan mitä sanot ja esität ettei tosielämässä missään perheessä voi ikinä olla mitään riitoja tai ongelmia.
Ilmeisesti näissä käydään vähän psykologista sodankäyntiä myös. Katsotaan, miten pinna kestää. Miten suhtautuu, kun toinen ihminen ärsyttää ja kyselee typeriä. MIten kärsivällisyys ja kantti kestää. Ilmeisen tarvittavia taitoja adoptiolapsen vanhempana. Eivät me aina ruusuisia prosesseja ole.
Ei hölmöyden kestämisen kyvyllä ole mitään tekemistä vanhemmuustaitojen kanssa. Päinvastoin.
Adoptiovanhempi ei saa olla lapanen, ei kukaan vanhempi saa olla lapanen.
No minusta on ihan hyvä, että adoptiovanhempia hieman haastetaan. Pelkkä mukavien juttelu ja hymistely kahvikupillisen ääresssä ei kerro ihan kaikkea ihmisen toiminnasta paineen alla.
Ei tuo ole haastamista, vaan ihan vaan hölmöä ja typerää.
Ei myöskään kerro kyvystä hoitaa esimerkiksi lapsen asioita tai toimia viranomaisten kanssa tai mistään muustakaan kuin siitä, että sopeutuu tilanteisiin, jotka järjellä tunnistaa mielivaltaisiksi.
Jos sä olet lapsen ainoa huoltaja, niin se asettaa sulle aika paljon pineita. Sä et voi pinnan kiristyessä sanoa puolisollesi, että mä lähden nyt kahdeksi tunniksi kahvilaan, pidä sinä lapsesta huolta. Sun täytyy pystyä händläämään hommat ihan joka tilanteessa. Jokaisessa. Vaikka olisit kipeä, stressaantunut, nukkumattomuudesta uupunut ja muiden surujen lannistama. Se on kova homma, kun lapsen tilanne, vointi ja sopeutumisprosessi voi olla hyvinkin hankala. Mieluummin liian tiukka seula kuin liian löysä. Haavoittuvassa asemassa olevan lapsen tulevaisuudesta ja hyvinvoinnista on kyse. Hänellä on vain sinut.
Yritä nyt käsittää ettei se että kuuntelee täyttä tuubaa viranomaiselta (jonka palkan maksaa veroillaan) liity mitenkään millään tavalla arkielämään.
Korkeintaan niin, että jos on niin älykäs että tunnistaa tuuban ja reagoi siihen terveesti eli ärsyyntyy siitä tekee ihmisestä vain paremman vanhemman!
Se että kynnysmattona tottelee ja sopeutuu paskaan ei todellakaan ole hyvän vanhemman tunnusmerkki.
Lapsen kasvatukseen tms se ei liity mihinkään.
En ymmärrä ajatuskaartasi yhtään.
Tunne on ihan täysin molemmin puolinen. Ei välttämättä ole kyse mistään mielivallasta, vaikka sinä et toiminnan perimmäisiä motiiveja osaisikaan havaita.
Se on typerää toimintaa. Ei kiinnosta sen motiivit.
Ja hölmöä toimintaa ihan jo siksikin, että eihän tuollaisten ihmisten kanssa halua olla ikinä enää tekemisissä. Vaikka oikeasti heidän työhönsä kuuluisi tukea myöhemminkin.
Minun adoptiolapseni ovat jo aikuisia ja vanhempana minun ehdoton vahvuuteni on ollut se, että olen aina ajatellut itse, en ole miettinyt mitä mieltä muut tai miten minun kuuluu toimia tai ajatella, että miellyttäisin muita.
Ja olen aina inhonnut tyhmiä juonijoita ja inhoan edelleen.
Huh huh. No hyvä kuitenkin, että kaikki on lastesi kohdalla mennyt hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen adoptoinut yksin. Kyllä adoptioprosessissa on täysin riippuvainen sen sossun näkemyksistä, joka neuvonnan eli eka vuoden haastattelut hakijalle tekee. Huomasin heti alussa, että oma sossuni ei ymmärtänyt huumoria ollenkaan. Istuttiin keskustelemassa kuin Gestapon kuulustelussa. Tiesin ettå yksikin väärä ilme tai väärä sana ja homma voi loppua siihen. Jankkasi esim minulta monta kertaa miksi en meikkaa ja miten niin en osaa flirttailla. Kysyi minulta tällöin miksi minulla ei ole miestä. Tiedän saman sossun estäneen todella ihanan ja sydämellisen perheen adoption, kun kurssin senkertaisena aiheena oli keskustella riidoista perheessä. Onnettomasti toinen pariskunnasta meni sanomaan, että mitä jos suuttuisi lapselle. Sen jälkeen tämä sossu kohteli pariskuntaa kuin he olisivat olleet pahimmat mahdolliset lastentappajat ja pahoinpitelijät. Ryhmäkeskustelussa ei saanut sanoa yhtäkään ainoaa tosielämän ongelmaa tai mitä tekisi tai miten joku voisi riidellä ym. Ei ei, sen sijaan mietit joka ikisen sanan mitä sanot ja esität ettei tosielämässä missään perheessä voi ikinä olla mitään riitoja tai ongelmia.
Ilmeisesti näissä käydään vähän psykologista sodankäyntiä myös. Katsotaan, miten pinna kestää. Miten suhtautuu, kun toinen ihminen ärsyttää ja kyselee typeriä. MIten kärsivällisyys ja kantti kestää. Ilmeisen tarvittavia taitoja adoptiolapsen vanhempana. Eivät me aina ruusuisia prosesseja ole.
Ei hölmöyden kestämisen kyvyllä ole mitään tekemistä vanhemmuustaitojen kanssa. Päinvastoin.
Adoptiovanhempi ei saa olla lapanen, ei kukaan vanhempi saa olla lapanen.
No minusta on ihan hyvä, että adoptiovanhempia hieman haastetaan. Pelkkä mukavien juttelu ja hymistely kahvikupillisen ääresssä ei kerro ihan kaikkea ihmisen toiminnasta paineen alla.
Ei tuo ole haastamista, vaan ihan vaan hölmöä ja typerää.
Ei myöskään kerro kyvystä hoitaa esimerkiksi lapsen asioita tai toimia viranomaisten kanssa tai mistään muustakaan kuin siitä, että sopeutuu tilanteisiin, jotka järjellä tunnistaa mielivaltaisiksi.
Jos sä olet lapsen ainoa huoltaja, niin se asettaa sulle aika paljon pineita. Sä et voi pinnan kiristyessä sanoa puolisollesi, että mä lähden nyt kahdeksi tunniksi kahvilaan, pidä sinä lapsesta huolta. Sun täytyy pystyä händläämään hommat ihan joka tilanteessa. Jokaisessa. Vaikka olisit kipeä, stressaantunut, nukkumattomuudesta uupunut ja muiden surujen lannistama. Se on kova homma, kun lapsen tilanne, vointi ja sopeutumisprosessi voi olla hyvinkin hankala. Mieluummin liian tiukka seula kuin liian löysä. Haavoittuvassa asemassa olevan lapsen tulevaisuudesta ja hyvinvoinnista on kyse. Hänellä on vain sinut.
Yritä nyt käsittää ettei se että kuuntelee täyttä tuubaa viranomaiselta (jonka palkan maksaa veroillaan) liity mitenkään millään tavalla arkielämään.
Korkeintaan niin, että jos on niin älykäs että tunnistaa tuuban ja reagoi siihen terveesti eli ärsyyntyy siitä tekee ihmisestä vain paremman vanhemman!
Se että kynnysmattona tottelee ja sopeutuu paskaan ei todellakaan ole hyvän vanhemman tunnusmerkki.
Lapsen kasvatukseen tms se ei liity mihinkään.
En ymmärrä ajatuskaartasi yhtään.
Tunne on ihan täysin molemmin puolinen. Ei välttämättä ole kyse mistään mielivallasta, vaikka sinä et toiminnan perimmäisiä motiiveja osaisikaan havaita.
Se on typerää toimintaa. Ei kiinnosta sen motiivit.
Ja hölmöä toimintaa ihan jo siksikin, että eihän tuollaisten ihmisten kanssa halua olla ikinä enää tekemisissä. Vaikka oikeasti heidän työhönsä kuuluisi tukea myöhemminkin.
Minun adoptiolapseni ovat jo aikuisia ja vanhempana minun ehdoton vahvuuteni on ollut se, että olen aina ajatellut itse, en ole miettinyt mitä mieltä muut tai miten minun kuuluu toimia tai ajatella, että miellyttäisin muita.
Ja olen aina inhonnut tyhmiä juonijoita ja inhoan edelleen.
Huh huh. No hyvä kuitenkin, että kaikki on lastesi kohdalla mennyt hyvin.
Siellä joku kiero luihuilija nyt huhhuttelee. Hui kamala. Lasteni kohdalla kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin.
Sinulle, joka et millään ymmärrä, miksi sossutädit saattaa testailla käyttäytymällä veemäisesti.
Minun isä oli sellainen, joka koki helposti, että hänen nenille hypitään ja riitaantui helposti kaikkien kanssa. Samalla lailla suhtautui meihin lapsiinkin, eli aikuinen mies koki ihan normaalin lapsen kiukuttelun jonain arvovaltakysymyksenä tai manipulointiyrityksenä ja kohtelu oli kylmää eikä pelännyt käydä käsiksi. Mitään ongelmia tai harmia ei myöskään saanut olla esim. koulussa.
Joten nyt kun känkkäät vastaan tästä asiasta, niin oletko ajatellut, voisivatko hankalat tilanteet lapsen kanssa tuoda sinusta esiin primitiivisiä ei-toivottuja piirteitä?
En sano tästä tapauksesta mitään kun en tiedä vastapuolen näkemystä. On vähän turha kommentoida vain toisen näkökulman perusteella. Oikeasti en usko kenenkään viranomaisen hyllyttävän ketään esimeriksi osasyynä joku myöhästyminen, oli tarkoitushakuisuutta mm. tässä kohden. Kyseessä on aina kokonaisharkinta ja tässä tapauksessa syitä adoption eväämiseen oli ilmeisesti useampi kuin yksi.
Vierailija kirjoitti:
Sinulle, joka et millään ymmärrä, miksi sossutädit saattaa testailla käyttäytymällä veemäisesti.
Minun isä oli sellainen, joka koki helposti, että hänen nenille hypitään ja riitaantui helposti kaikkien kanssa. Samalla lailla suhtautui meihin lapsiinkin, eli aikuinen mies koki ihan normaalin lapsen kiukuttelun jonain arvovaltakysymyksenä tai manipulointiyrityksenä ja kohtelu oli kylmää eikä pelännyt käydä käsiksi. Mitään ongelmia tai harmia ei myöskään saanut olla esim. koulussa.
Joten nyt kun känkkäät vastaan tästä asiasta, niin oletko ajatellut, voisivatko hankalat tilanteet lapsen kanssa tuoda sinusta esiin primitiivisiä ei-toivottuja piirteitä?
Aikamoista aggressiota tulee esiin jo tässä keskustelussa. Ohis
Kertoo hieman siitä, miten toimii hankalissa sosiaalisissa tilanteissa. Sitähän se arki lapsen kanssa on enemmän kuin viranomaisyhteistyötä.