Tässä taas yksi mies jota lapsiarki epäilyttää

Mitä jatkuvia riitoja lapsiperheessä on?

A p kirjoitti:

Todettiin, että minun epävarmuuteni ei niinkään liity lasten hankintaan, vaan nykyiseen parisuhteeseeni ja kysyttiin miksi olen tämän naisen kanssa.

Täytyy myöntää, että kyllähän jo tapailumme alussa tuli ilmi asioita jotka itseäni ehkä jopa hieman säikäyttivät. Mutta tämä nainen oli silloin ensimmäinen joka minun kanssani halusi jatkaa tapailua. Ei ollut mitään kokemusta naisista ja läheisyydestä aiemmin, vaan oli tuskallisiakin yksinäisyyden kokemuksia. Joten tämä oli ihmeellistä ja mukavaa. Ja kuten sanottua, niin sinällään oikein mukavasti menee edelleen. Mutta taas ne muutamat asiat pistävät mietityttämään, että tämä ei ihan ehkä olisi se oma juttuni. Varsinkaan lapsiperhe-elämää ajatellen. Mainitsemieni seikkojen lisäksi hänellä tuntuu välillä olevan vaikeuksia hahmottaa raha-asioita yms.

Vähän jopa huonoa omaatuntoa tunnen ajatuksistani. Ero tässä vaiheessa kaikkien vuosien jälkeen olisi hirveää. Ja enhän minä mitään eroa haluaisi sinällään, sillä onhan hän kuitenkin parasta mitä minulle on tapahtunut. Tuntuu etten uskaltaisi edes ehdottaa tarvisevani lisää miettimisaikaa. Sekin varmasti järkyttäisi häntä. Että mitä minä yhtäkkiä alan empimään, kun olen vuoden ollut täysilä jo mukana. Hän jo muutenkin alamaissa kun ei ole homma vielä onnistunut. Mutta pakko kai se on puhua taas. Varmaan pariterapiaan olisi hyvä mennä kartoittamaan jaksamisen tasoja yhdessä.

Tämän viestin perusteella tuo nainen ei missään tapauksessa ole sellainen, jonka kanssa kannattaa perhettä perustaa. Se että hän on ensimmäinen joka sinut on huolinut, ei kyllä riitä kannattelemaan loppuelämän suhdetta. Kirjoitat myös että kärsit yksinäisyydestä ja hän lievitti sitä. Sekään ei kovin vahvaa perustaa luo. 

Samoin se että on niin paljon asioita joita et edes uskalla ottaa puheeksi vaimosi kanssa kertoo, että liittonne ei ole vakaalla pohjalla. Kaikki rahankäytön yms. ongelmat tulevat eskaloitumaan perheenlisäyksen myötä. Kuulostatte todella eriluonteisilta ihmisiltä, joiden ei ole pitemmän päälle hyvä olla yhdessä. Kuuntele nyt itseäsi ja vihellä peli poikki. Tuosta kodinleikkimisestä ei seuraa mitään hyvää kenellekään. 

Ero varmasti tuntuu nyt hirveältä, mutta viisi vuotta ei loppujen lopuksi ole kovin pitkä aika ihmisen elämässä. Esim. lapsen saaminen sitoo moninkertaisesti pidemmäksi aikaa. Olet vasta kolmekymppinen, ja ehdit tehdä vielä paljon muutakin elämässäsi kuin laittaa jalkaasi pallon jota et edes halua. Olet vastuussa vain omasta elämästäsi, et vaimosi. Jos saatte lapsen, et voi enää ikinä luopua vastuustasi toisen ihmisen elämästä. 

Heitän vielä ilmoille sellaisenkin ajatuksen, että mahtaako avovaimon diagnoosi olla oikea?

Itselläni oli abivuonna masennus ja en tiedä menikö se välillä edes ohi, mutta joskus 22-vuotiaana se oli taas pahana ja jatkui monta vuotta. Pari vuotta olin Kelan maksamassa terapiassakin. Ja kumma kyllä en sinä aikana edes sitä diagnoosia saanut, vaan myöhemmin, toiselta lääkäriltä. Ja sain lääkkeet joita jonkin aikaa söin ja jossain kohtaa lopetin ne omin päin ja tuntui että siitä vasta toipuminen lähti. 

Omalle tyttärelle tuli myös lukiossa masennus, tai ainakin häntä alettiin hoitaa masentuneena (lääkitys ja muu), mutta pariin vuoteen ei se hoito auttanut yhtään mitään. Muutama vuosi myöhemmin alkoivat miettiä, onko sittenkin autismin kirjon häiriö ja passittivat neuropsykiatrisille tutkimuksiin. Siellä alkukartoituksessa sairaanhoitaja alkoi miettiä, olisiko sittenkin enempi ADHD. Tuossa kohtaa itsekin vasta aloin lukea siitä ja kuulostipa tutulta! Saatiin molemmat ADHD-diagnoosit peräkanaa. Hänellä vieläkin sitä masennusta välillä on, mutta ainakin itsellä se ADHD-lääkitys on vienyt pois ylenpalttisen väsymyksen. 

Nyt ollaan menossa tutkituttamaan molemmilta myös se Asperger-puoli, kun niin monet ovat sanoneet, että näkevät meidät sellaisina ja tähänkin puoleen tutustuessani olen nähnyt paljon tuttua. 

Nämä ovat molemmat sen kaltaisia ongelmia, että helposti diagnosoidaan väärin. Jotkut ovat saaneet jopa diagnoosin kaksisuuntaisesta, vaikka todellisuudessa kyseessä on vain ADHD. Toisaalta nämä kumpikin tekevät ajan kanssa sitä, että voi tulla masennusta ja/tai ahdistusta, kun asiat eivät suju. Ja jos hoidetaan pelkkää masennusta, niin eihän se ADHD sillä parane. (Eikä parane lääkkeelläkään, mutta toimintakyky paranee ja oikea diagnoosi auttaa etsimään oikeanlaista apua.)

Itselläni ADHD ei ole aiheuttanut mitään "romahdusta", mutta työssä käynti ilman lääkitystä vei kaikki voimat niin, etten jaksanut töiden jälkeen tehdä kotona yhtään mitään. Autismin kirjon häiriöön sen sijaan kuuluu normaalistikin energiatasojen vaihtelu ja jotkut joutuvat purkamaan liiallista kuormitusta pitkään. Siis pahimmillaan se saattaa tarkoittaa, että kun on ollut joku ihan kiva tapahtuma, jota on kovasti odottanut ja josta on nauttinut, niin sen jälkeen voi olla niin sippi että pitää makoilla hiljaisessa ja pimeässä huoneessa ilman mitään kontakteja viikon verran, ennen kuin elämä jatkuu. 

Kannustaisin siis varmistamaan, että onhan ne diagnoosit nyt oikeat ja riittävät, ettei hoideta pelkkiä sivuoireita ja jätetä juurisyitä käsittelemättä. Hyvään alkuun pääsee, kun lukee netistä miten nämä oireilevat aikuisilla. Minä esimerkiksi en ikipäivänä olisi osannut kuvitella, että tyttärelläni, saati itselläni, olisi ADHD. Mutta kun netistä luin miten se ilmenee silloin kun kyse ei ole ylivilkkaudesta, vaan enempi tarkkaamattomuudesta, niin kyllä silmät rävähtivät kerralla auki! Ja nyt todellakin ymmärrän mitä tarkoittavat ongelmat toiminnanohjauksessa. Nämä on oikeita ongelmia, jotka vaikeuttavat elämää ihan todella paljon. Ulos päin näyttää, että ihminen on laiska ja saamaton, mutta kyse on pikemminkin siitä, että hän ei vain pysty motivoimaan itseään niin kuin muut. Jopa kivojen asioiden tekeminen voi olla vaikeaa. Minäkin tykkään syömisestä, mutta saatan silti virua nälkäisenä pari tuntia tai pidempäänkin, ennen kuin saan pakotettua itseni siirtymään keittiöön etsimään syötävää. 

A p kirjoitti:

Todettiin, että minun epävarmuuteni ei niinkään liity lasten hankintaan, vaan nykyiseen parisuhteeseeni ja kysyttiin miksi olen tämän naisen kanssa.

Täytyy myöntää, että kyllähän jo tapailumme alussa tuli ilmi asioita jotka itseäni ehkä jopa hieman säikäyttivät. Mutta tämä nainen oli silloin ensimmäinen joka minun kanssani halusi jatkaa tapailua. Ei ollut mitään kokemusta naisista ja läheisyydestä aiemmin, vaan oli tuskallisiakin yksinäisyyden kokemuksia. Joten tämä oli ihmeellistä ja mukavaa. Ja kuten sanottua, niin sinällään oikein mukavasti menee edelleen. Mutta taas ne muutamat asiat pistävät mietityttämään, että tämä ei ihan ehkä olisi se oma juttuni. Varsinkaan lapsiperhe-elämää ajatellen. Mainitsemieni seikkojen lisäksi hänellä tuntuu välillä olevan vaikeuksia hahmottaa raha-asioita yms.

Vähän jopa huonoa omaatuntoa tunnen ajatuksistani. Ero tässä vaiheessa kaikkien vuosien jälkeen olisi hirveää. Ja enhän minä mitään eroa haluaisi sinällään, sillä onhan hän kuitenkin parasta mitä minulle on tapahtunut. Tuntuu etten uskaltaisi edes ehdottaa tarvisevani lisää miettimisaikaa. Sekin varmasti järkyttäisi häntä. Että mitä minä yhtäkkiä alan empimään, kun olen vuoden ollut täysilä jo mukana. Hän jo muutenkin alamaissa kun ei ole homma vielä onnistunut. Mutta pakko kai se on puhua taas. Varmaan pariterapiaan olisi hyvä mennä kartoittamaan jaksamisen tasoja yhdessä.

Ja sellaiseksi jääkin jos nyt teet sen virheen että lisäännyt hänen kanssaan. Sinulla voi olla edessäsi vaikka mitä upeita asioita, jos vain uskallat ottaa ne vastaan. Pelkästä velvollisuudentunteesta ei pidä toimia omia vakaumuksiaan vastaan. Kuulostaa siltä että teillä on hyvin epätasapainoinen suhde, sinä kannattelet puolisoasi, joka on hauras eikä selviä yksin. Kysy itseltäsi tätä: jos puolisoni olisi vahva, itsenäisesti pärjäävä ja tarmokas, niin olisimmeko siltikin yhdessä? 

Tuntuu nimittäin siltä että sinä olet hänelle välttämätön tukipilari ja hän sinulle vain yksinäisyyden poistaja. Jos joskus kohtaat naisen, josta todella pidät, kadut katkerasti sitä jos olet sitonut itsesi nykyiseen puolivillaiseen kumppaniisi.

A p kirjoitti:

Lemmikki ehdotettiin hankittavaksi ensin. Kissa meillä on viimeisimmän vuoden ollut. Hyvin on hoitunut elo sen kanssa. Onhan se piristystä tuonyt. Avovaimokin pärjää sen kanssa aivan hyvin yksin. Vaikka stressiä hän toisinaan sen hoitamisesta ottaa.

Lapsia hän haluaisi useamman, tosin nykyisin hän on puhunut "Kunhan ensin saisi edes sen yhden." Itse olen miettinyt, että varmaan yksi olisi omalle luonteelleni optimaalinen määrä. Täältä olen lukenut niiden ongelmien alkavan useamman lapsen jälkeen. Siitä hän stressaa: "Jos hän kasvaa ilman sisaruksia, niin miten sen osaa kasvattaa niin ettei siitä tule kauhean itsekäs ihminen?"

Lapsen tekoa hän on ehdotellut jo suhteemme alkuajoista lähtien: "Voitas vaan tehdä se vauva. Vaikka minulla onkin välillä vaikeaa ja romahduksia, niin kyllä minä lapseni aina hoidan."

NIIN klassinen ansa. Ensin lemmikki, sitten vihjailua vauvan hankinnasta, painostusta, maanittelua ja jopa syyllistämistä. Ennen kuin huomaatkaan, niin istut Prisman pihassa jossain osamaksu-Skodassa, entistä isompi asuntolaina niskassa, kaksi kiljuvaa housuunpaskojaa takapenkillä ja kaikkeen tyytymätön eukko vieressä.

Vierailija kirjoitti:

Mt-potilaan ei pidä hankkia lapsia. Piste.

Samaa mieltä. Täydellisesti. Ottakaa järki käteen ja ymmärtäkää tämä. Lapsille pitää olla terveet vanhemmat eikä mitään huuhaaporukkaa, joka ei edes oman itsensä kanssa tule toimeen!

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä, että olisit hyvä ja välittävä isä. Enemmän mua arveluttaa, onko toi parisuhde sulle oikea. Jos tunteita olis tarpeeksi, niin noin rationaaliset pohdinnat puolison puutteista jäis ehkä vähemmälle.

Tämä!

Vierailija kirjoitti:

Tässä esimerkki, mitä voi seurata kun mt-naisen kanssa tekee lapsia. 

https://yle.fi/uutiset/3-8315520

ap, mieti siis vielä pari kertaa.                                        

Tässä esimerkki, mitä voi seurata, kun tavallisen, työssäkäyvän (hyvällä palkalla) ja ei mt-ongelmaisen kanssa perustaa perheen.

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000000566566.html

Mitä rutiineihin tulee, niin hän on nimenomaan puhunut että hänen hajamieliselle luonteelleen se pikkulapsi arki sopii, kun on selkeät ja turvalliset rutiinit päivässä. Heräämiset, syönnit, päiväunet, pesut... mitä niitä nyt on. Jatkuvat muutokset eivät hänelle sovi. Ja on hän hoitanut niitä siskojensa lapsia pidempäänkin kuin muutaman tunnin. Välillä "unohtuu" lapsia katsomaan useammaksi päiväksikin. Ja hän on usein se, joka siellä on lapsista huolehtinut. Ja tuskaillut kuinka sisko ei välillä muista laittaa lapsilleen ruokaa yms. Lapsenhoito on hänellä verissä. Toki sieltä tullessaan hän on itse aina todella väsynyt.

Ja miksi sitten miettiä jotain huitsin kuukkeliin muuttamista?

Niin tämä onkin vain oma haaveeni. Olen kasvanut pienemmällä paikkakunnalla jonne veri on aina vetänyt takaisin. Koskaan en ole kaupunkiin haikaillut, mutta töiden vuoksi päädyin. Toki elämä menisi näinkin joo, mutta tosiasiassa sisimmissään sitä sitten jäisi kaipaamaan muuta. Puolisokin on tykästynyt kyseiseen seutuun ja kertoi jo ensikertoja siellä kulkiessamme olevansa valmis sinne muuttamaan. Tosin sittemmin hän on pyörtänyt puheitaan. Todennut välillä toivoneensa minun unohtaneeni haaveeni. Mutta silti kertonut olevansa valmis tulemaan perässäni koska "Ei kai ole vaihtoehtoja".

Lasten hankkiminen tuohon suhteeseen ei kuulosta ollenkaan hyvältä. Pelkästään se, että kysyt asiaa täällä, kertoo ja aika paljon. Olen samaa mieltä kuin moni muukin vastaaja, että mikäli todella haluat lapsia, on fiksumpaa etsiä joku toinen kumppani. Tuossa nykyisessä suhteessa on ihan liian suuret riskit katastrofiin.

A p kirjoitti:

Mitä rutiineihin tulee, niin hän on nimenomaan puhunut että hänen hajamieliselle luonteelleen se pikkulapsi arki sopii, kun on selkeät ja turvalliset rutiinit päivässä. Heräämiset, syönnit, päiväunet, pesut... mitä niitä nyt on. Jatkuvat muutokset eivät hänelle sovi. Ja on hän hoitanut niitä siskojensa lapsia pidempäänkin kuin muutaman tunnin. Välillä "unohtuu" lapsia katsomaan useammaksi päiväksikin. Ja hän on usein se, joka siellä on lapsista huolehtinut. Ja tuskaillut kuinka sisko ei välillä muista laittaa lapsilleen ruokaa yms. Lapsenhoito on hänellä verissä. Toki sieltä tullessaan hän on itse aina todella väsynyt.

Ja miksi sitten miettiä jotain huitsin kuukkeliin muuttamista?

Niin tämä onkin vain oma haaveeni. Olen kasvanut pienemmällä paikkakunnalla jonne veri on aina vetänyt takaisin. Koskaan en ole kaupunkiin haikaillut, mutta töiden vuoksi päädyin. Toki elämä menisi näinkin joo, mutta tosiasiassa sisimmissään sitä sitten jäisi kaipaamaan muuta. Puolisokin on tykästynyt kyseiseen seutuun ja kertoi jo ensikertoja siellä kulkiessamme olevansa valmis sinne muuttamaan. Tosin sittemmin hän on pyörtänyt puheitaan. Todennut välillä toivoneensa minun unohtaneeni haaveeni. Mutta silti kertonut olevansa valmis tulemaan perässäni koska "Ei kai ole vaihtoehtoja".

Minulle sopii myös tosi hyvin lastenhoitoon liittyvät rutiinit! Yksin asuessani en muista/saa aikaiseksi syödä tai mennä nukkumaan, siivous kestää päiväkausia, tiskejä ja imuria katselen sujuvasti toista viikkoa tarttumatta toimeen. Lasten kanssa kaikki tuntuu helpommalta ja hoidan itseänikin paremmin, syön terveellisemmin ja siivoan säännöllisemmin ja etenkin nukun paremmin.

Paluu syrjäkylille saa kyllä odottaa eläkepäiviä, jos ajokortittoman kanssa päädyt perustamaan perhettä.

Hei taas! Samassa tilanteessa olen edelleen. Pakko myöntää.

Eli sama tilanne parisuhteessa, sama yritys lapsen tekoon. Ei ole vielä se tärpännyt.

Ja miksi näin vaikka minulla oli (ja on) niin ristiriitaiset ajatukset asiasta?

No on se jännä miten ajatukset kulkee riippuen missä on...

Nimittäin silloin kun se normaali arki rullaa, eli olen vain naiseni kanssa kotona kahden, ajatuksenvaihdot yms vain hänen kanssaan, niin tilanne ja tulevaisuuden näkymät tuntuvat ihan hyvältä jutulta.

Mutta heti kun saan olla hetken erillään, edes muutaman päivän reissussa että saa "hengittää" ja etäisyyttä tilanteeseen, niin alkaa tulla näitä vahvoja epäileviä ajatuksia mieleen. Miksi ihmeessä se näin menee?...