Tapailu vs seurustelu

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valtavirran mielipiteestä ilmeisesti poiketen, olen sitä mieltä että tutustutaan ja tapaillaan (vain sitä) jotakuta, kuitenkaan ilman virallista seurustelua tai perheelle esittelyjä. Sitten kun nuo em asiat tulevat kuvaan ja asia yhteisesti sinetöidään niin sitten seurustellaan. Yleisempi mielipide tuntuu kuitenkin olevan että tapailu tarkoittaa automaattisesti lupaa peuhata ympäriinsä muutakin tapaillen, mutta minua ei kyllä silleen tapailla, vaan ihan yksi henkilö kerrallaan kiitos.

Tiedän ihmisiä, jotka eivät ole esitelleet kumppania vuosienkaan jälkeen perheelleen, koska välit perheeseen ovat etäiset eikä muutenkaan pidä yhteyttä. Ja aikuiset tuskin sopivat seukkailuista teinityyliin. 

Sanoisin, että tapailuvaiheessa vasta tunnustellaan, että halutaanko olla yhdessä, ja seurusteluksi se muuttuu sitten, kun kumpikin haluaa olla toisen kanssa.

Aikuiset keskustelevat toistensa kanssa, ja miettivät ja puhuvat yhteisestä tulevaisuudesta, ja sopivat aikuismaisesti missä mennään. Tuo sinubn tyylisi on sitä teinityyliä jossa arvuutellaan ja ihmetellään sormi suussa mitä se toinen haluaa, ja oniko tämä nyt vai eikö ole seurustelua, mutta kumpikaan ei uskalla asiasta mainita mitään ettei vain toinen jättäisi.

En ole ikinä yhdenkään kumppanin kanssa "ihmetellyt sormi suussa" mitä toinen haluaa. Jos suhteessa oikeasti ollaan ihastuneita/rakastuneita, toisen kanssa synkkaa ja on molemminpuolista vetovoimaa, ei siinä silloin tarvitse ihmetellä, mitä toinen haluaa. Silloin ei tarvitse kysellä, missä mennään eikä sopia seurustelusta erikseen, kyllä asiat menevät ihan luontevasti. Olen tähän ketjuun kirjoittanutkin, että olen päätynyt asumaan yhteen ja perustamaan perheen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei koskaan sovittu seurustelusta tms.

Veikkaan, että nuo seurustelusta sopimiset ovat olennaisempia sellaisissa suhteissa, joissa intohimoa, kemiaa ja vetovoimaa on vähemmän, ja jotka perustuvat enemmän sopimusjärjestelylle. Silloinhan ei voi mistään tietää toisen kiinnostusta ja kemiaa (jos sitä ei oikeastaan ole), jolloin asia kannattaa selventää sopimalla, että seurustellaan nyt.

Joo kyllä, vain teidän suhde oli niin intohimoinen ja kemiaa sen kuin tihkui ympäriinsä, että kyllä oli sillä selvää että olette together forever 🙄.

Todellisuudessa olitte vain onnekkaita. Ystäväni tunsi ihan samoin kuin sinä. Kaikki oli "selvää" mutta ääneen ei mitään sanottu. 2,5 vuoden jälkeen selvisi ettei mies ollut koko aikana ajatellut että heillä oli suhdetta/seurustelua lainkaan.

En ymmärrä mitä pahaa kommunikaatiossa on? Miksi pitää ylpeillä sillä että mehän ei suhteen tilasta keskusteltu! Nimenomaan jos ne tunteet ovat niin palavat ja intohimoiset asiasta kannattaa keskustella, ettei tule takkiin ja pahasti.

Tätä minäkin ihmettelen. Kauhea pelko puhua sen ihastuksen kohteen kanssa, vaikka muka niin onnellisia ollaan.

Puhuttiin niin paljon kaikkea muuta, ettei olisi ehdittykään käydä mitään keskustelua seukkailun aloittamisesta, kun suhde oli jo edennyt siitä syvemmälle. Yksinkertaisesti ei tullut mieleenkään, että tilanteessa olisi ollut mitään epäselvää kummallekaan.

Mikä tämä tila oli joka on seurustelua syvempi?

Miten niin "seurustelua syvempi tila"? En minä noin kirjoittanut.  Mutta kyllä minun kokemukseni ihmissuhteista on se, että ne syvenevät, mikä tarkoittaa esim. seurustelussa sitä, että toisen kanssa hitsautuu enemmän ja enemmän yhteen. Harvan suhde on heti seurustelun alussa valmis ja parhaimmillaan, vaan kyllähän toisesta oppii koko ajan lisää, ja myös tunteet syvenevät ja vahvistuvat.

Pantomiimillako se oppi tapahtuu, kun puhua ei voida?

Miksi jankutat tuota, että ei voida puhua? Eihän kukaan ole sanonut, että ei voitu puhua. Joillekin kirjoittajille on nyt ilmeisesti mahdoton ajatus, että kaikissa suhteissa ei erikseen sovita seurustelun aloittamisesta, mutta suhde etenee silti. 

Voisiko joku kertoa minulle, miksi on mielestänne niin ehdottoman tärkeää ja olennaista, että jokaisen suhteen alussa täytyisi käydä joku keskustelu ja sopiminen seurustelun aloittamisesta? Tässä on nyt esimerkkinä ihminen, joka on perustanut perheenkin ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole koskaan käyty keskustelua seurustelun aloittamisesta. Joten suhteen syveneminen ja eteneminen lienee todistettavasti ihan mahdollista ilmankin. Miksi siis edelleen pitää vängätä vastaan?

Miksi ette voi vain todeta, että joo okei, asia voi mennä noinkin? Sen sijaan jatkatte lapsellista jankuttamista puhumattomuudesta. Jotenkin omituisen yksinkertaista ajattelua.

Joillekin ihmisille on hyvinkin tärkeää tietää, onko toinen osapuoli yhtä tosissaan suhteen vuoksi kuin itse on vai ollaanko yhdessä vain siksi, että toinen sattuu olemaan "ihan kiva" eikä ole parempaakaan nyt tarjolla. On ihmisiä, jotka aloittavat tapailusuhteita, vaikka edelleen haikailevat exiensä perään. Ja mikäli exä näyttääkin vihreää valoa, palataan exän luokse. Tai sitten satut tapailemaan henkilöä, jolle olet ja tulet olemaankin vain nk laastarisuhde. On kanssasi vain sen aikaa, kun kyllästyy tai löytää sen, jonka kanssa haluaa olla oikeasti. Jos toisella toiveena on pitkäaikaisempi ihmissuhde ja toinen haluaa vain vähän aikaa pitää hauskaa, eikö silloin ole mielestäsi ihan ok, että ainakin tämä pidempiaikaista suhdetta toivova uskaltaa avata suunsa ja kysyä, missä mennään? 

Vastasin tähän jo, mutta piti kommentoida vielä tuota kohtaa, että kyllähän moni aloittaa seurustelun ja menee naimisiinkin myös sellaisen kanssa, joka on vain "ihan kiva". En siis itse oikein hahmota, miten seurustelu-status muuttaisi tätä...? Toinen voi silti olla vain tyytynyt, vaikka kutsuisikin suhdetta seurusteluksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valtavirran mielipiteestä ilmeisesti poiketen, olen sitä mieltä että tutustutaan ja tapaillaan (vain sitä) jotakuta, kuitenkaan ilman virallista seurustelua tai perheelle esittelyjä. Sitten kun nuo em asiat tulevat kuvaan ja asia yhteisesti sinetöidään niin sitten seurustellaan. Yleisempi mielipide tuntuu kuitenkin olevan että tapailu tarkoittaa automaattisesti lupaa peuhata ympäriinsä muutakin tapaillen, mutta minua ei kyllä silleen tapailla, vaan ihan yksi henkilö kerrallaan kiitos.

Tiedän ihmisiä, jotka eivät ole esitelleet kumppania vuosienkaan jälkeen perheelleen, koska välit perheeseen ovat etäiset eikä muutenkaan pidä yhteyttä. Ja aikuiset tuskin sopivat seukkailuista teinityyliin. 

Sanoisin, että tapailuvaiheessa vasta tunnustellaan, että halutaanko olla yhdessä, ja seurusteluksi se muuttuu sitten, kun kumpikin haluaa olla toisen kanssa.

Aikuiset keskustelevat toistensa kanssa, ja miettivät ja puhuvat yhteisestä tulevaisuudesta, ja sopivat aikuismaisesti missä mennään. Tuo sinubn tyylisi on sitä teinityyliä jossa arvuutellaan ja ihmetellään sormi suussa mitä se toinen haluaa, ja oniko tämä nyt vai eikö ole seurustelua, mutta kumpikaan ei uskalla asiasta mainita mitään ettei vain toinen jättäisi.

En ole ikinä yhdenkään kumppanin kanssa "ihmetellyt sormi suussa" mitä toinen haluaa. Jos suhteessa oikeasti ollaan ihastuneita/rakastuneita, toisen kanssa synkkaa ja on molemminpuolista vetovoimaa, ei siinä silloin tarvitse ihmetellä, mitä toinen haluaa. Silloin ei tarvitse kysellä, missä mennään eikä sopia seurustelusta erikseen, kyllä asiat menevät ihan luontevasti. Olen tähän ketjuun kirjoittanutkin, että olen päätynyt asumaan yhteen ja perustamaan perheen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei koskaan sovittu seurustelusta tms.

Veikkaan, että nuo seurustelusta sopimiset ovat olennaisempia sellaisissa suhteissa, joissa intohimoa, kemiaa ja vetovoimaa on vähemmän, ja jotka perustuvat enemmän sopimusjärjestelylle. Silloinhan ei voi mistään tietää toisen kiinnostusta ja kemiaa (jos sitä ei oikeastaan ole), jolloin asia kannattaa selventää sopimalla, että seurustellaan nyt.

Joo kyllä, vain teidän suhde oli niin intohimoinen ja kemiaa sen kuin tihkui ympäriinsä, että kyllä oli sillä selvää että olette together forever 🙄.

Todellisuudessa olitte vain onnekkaita. Ystäväni tunsi ihan samoin kuin sinä. Kaikki oli "selvää" mutta ääneen ei mitään sanottu. 2,5 vuoden jälkeen selvisi ettei mies ollut koko aikana ajatellut että heillä oli suhdetta/seurustelua lainkaan.

En ymmärrä mitä pahaa kommunikaatiossa on? Miksi pitää ylpeillä sillä että mehän ei suhteen tilasta keskusteltu! Nimenomaan jos ne tunteet ovat niin palavat ja intohimoiset asiasta kannattaa keskustella, ettei tule takkiin ja pahasti.

Tätä minäkin ihmettelen. Kauhea pelko puhua sen ihastuksen kohteen kanssa, vaikka muka niin onnellisia ollaan.

Puhuttiin niin paljon kaikkea muuta, ettei olisi ehdittykään käydä mitään keskustelua seukkailun aloittamisesta, kun suhde oli jo edennyt siitä syvemmälle. Yksinkertaisesti ei tullut mieleenkään, että tilanteessa olisi ollut mitään epäselvää kummallekaan.

Mikä tämä tila oli joka on seurustelua syvempi?

Miten niin "seurustelua syvempi tila"? En minä noin kirjoittanut.  Mutta kyllä minun kokemukseni ihmissuhteista on se, että ne syvenevät, mikä tarkoittaa esim. seurustelussa sitä, että toisen kanssa hitsautuu enemmän ja enemmän yhteen. Harvan suhde on heti seurustelun alussa valmis ja parhaimmillaan, vaan kyllähän toisesta oppii koko ajan lisää, ja myös tunteet syvenevät ja vahvistuvat.

Pantomiimillako se oppi tapahtuu, kun puhua ei voida?

Miksi jankutat tuota, että ei voida puhua? Eihän kukaan ole sanonut, että ei voitu puhua. Joillekin kirjoittajille on nyt ilmeisesti mahdoton ajatus, että kaikissa suhteissa ei erikseen sovita seurustelun aloittamisesta, mutta suhde etenee silti. 

Voisiko joku kertoa minulle, miksi on mielestänne niin ehdottoman tärkeää ja olennaista, että jokaisen suhteen alussa täytyisi käydä joku keskustelu ja sopiminen seurustelun aloittamisesta? Tässä on nyt esimerkkinä ihminen, joka on perustanut perheenkin ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole koskaan käyty keskustelua seurustelun aloittamisesta. Joten suhteen syveneminen ja eteneminen lienee todistettavasti ihan mahdollista ilmankin. Miksi siis edelleen pitää vängätä vastaan?

Miksi ette voi vain todeta, että joo okei, asia voi mennä noinkin? Sen sijaan jatkatte lapsellista jankuttamista puhumattomuudesta. Jotenkin omituisen yksinkertaista ajattelua.

Joillekin ihmisille on hyvinkin tärkeää tietää, onko toinen osapuoli yhtä tosissaan suhteen vuoksi kuin itse on vai ollaanko yhdessä vain siksi, että toinen sattuu olemaan "ihan kiva" eikä ole parempaakaan nyt tarjolla. On ihmisiä, jotka aloittavat tapailusuhteita, vaikka edelleen haikailevat exiensä perään. Ja mikäli exä näyttääkin vihreää valoa, palataan exän luokse. Tai sitten satut tapailemaan henkilöä, jolle olet ja tulet olemaankin vain nk laastarisuhde. On kanssasi vain sen aikaa, kun kyllästyy tai löytää sen, jonka kanssa haluaa olla oikeasti. Jos toisella toiveena on pitkäaikaisempi ihmissuhde ja toinen haluaa vain vähän aikaa pitää hauskaa, eikö silloin ole mielestäsi ihan ok, että ainakin tämä pidempiaikaista suhdetta toivova uskaltaa avata suunsa ja kysyä, missä mennään? 

Vastasin tähän jo, mutta piti kommentoida vielä tuota kohtaa, että kyllähän moni aloittaa seurustelun ja menee naimisiinkin myös sellaisen kanssa, joka on vain "ihan kiva". En siis itse oikein hahmota, miten seurustelu-status muuttaisi tätä...? Toinen voi silti olla vain tyytynyt, vaikka kutsuisikin suhdetta seurusteluksi.

Olet tuossakin ihan oikeassa. Mutta on tilanteita, joissa molemmille on ihan ok, että vain tapaillaan. Mutta jos vain toiselle on ihan ok ja toiselle taas ei, niin miksi tuhlata aikaansa sellaiseen ihmiseen, joka ei halua suhteelta samaa kuin itse haluat. Mä olen pistänyt tapailusuhteita poikki ihan vain siksi, että mulle olisi riittänyt pelkkä tapailu, mutta toiselle osapuolelle ei. En halua tuhlata sellaisen ihmisen aikaa, joka haluaa suhteelta jotain muuta kuin minä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valtavirran mielipiteestä ilmeisesti poiketen, olen sitä mieltä että tutustutaan ja tapaillaan (vain sitä) jotakuta, kuitenkaan ilman virallista seurustelua tai perheelle esittelyjä. Sitten kun nuo em asiat tulevat kuvaan ja asia yhteisesti sinetöidään niin sitten seurustellaan. Yleisempi mielipide tuntuu kuitenkin olevan että tapailu tarkoittaa automaattisesti lupaa peuhata ympäriinsä muutakin tapaillen, mutta minua ei kyllä silleen tapailla, vaan ihan yksi henkilö kerrallaan kiitos.

Tiedän ihmisiä, jotka eivät ole esitelleet kumppania vuosienkaan jälkeen perheelleen, koska välit perheeseen ovat etäiset eikä muutenkaan pidä yhteyttä. Ja aikuiset tuskin sopivat seukkailuista teinityyliin. 

Sanoisin, että tapailuvaiheessa vasta tunnustellaan, että halutaanko olla yhdessä, ja seurusteluksi se muuttuu sitten, kun kumpikin haluaa olla toisen kanssa.

Aikuiset keskustelevat toistensa kanssa, ja miettivät ja puhuvat yhteisestä tulevaisuudesta, ja sopivat aikuismaisesti missä mennään. Tuo sinubn tyylisi on sitä teinityyliä jossa arvuutellaan ja ihmetellään sormi suussa mitä se toinen haluaa, ja oniko tämä nyt vai eikö ole seurustelua, mutta kumpikaan ei uskalla asiasta mainita mitään ettei vain toinen jättäisi.

En ole ikinä yhdenkään kumppanin kanssa "ihmetellyt sormi suussa" mitä toinen haluaa. Jos suhteessa oikeasti ollaan ihastuneita/rakastuneita, toisen kanssa synkkaa ja on molemminpuolista vetovoimaa, ei siinä silloin tarvitse ihmetellä, mitä toinen haluaa. Silloin ei tarvitse kysellä, missä mennään eikä sopia seurustelusta erikseen, kyllä asiat menevät ihan luontevasti. Olen tähän ketjuun kirjoittanutkin, että olen päätynyt asumaan yhteen ja perustamaan perheen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei koskaan sovittu seurustelusta tms.

Veikkaan, että nuo seurustelusta sopimiset ovat olennaisempia sellaisissa suhteissa, joissa intohimoa, kemiaa ja vetovoimaa on vähemmän, ja jotka perustuvat enemmän sopimusjärjestelylle. Silloinhan ei voi mistään tietää toisen kiinnostusta ja kemiaa (jos sitä ei oikeastaan ole), jolloin asia kannattaa selventää sopimalla, että seurustellaan nyt.

Joo kyllä, vain teidän suhde oli niin intohimoinen ja kemiaa sen kuin tihkui ympäriinsä, että kyllä oli sillä selvää että olette together forever 🙄.

Todellisuudessa olitte vain onnekkaita. Ystäväni tunsi ihan samoin kuin sinä. Kaikki oli "selvää" mutta ääneen ei mitään sanottu. 2,5 vuoden jälkeen selvisi ettei mies ollut koko aikana ajatellut että heillä oli suhdetta/seurustelua lainkaan.

En ymmärrä mitä pahaa kommunikaatiossa on? Miksi pitää ylpeillä sillä että mehän ei suhteen tilasta keskusteltu! Nimenomaan jos ne tunteet ovat niin palavat ja intohimoiset asiasta kannattaa keskustella, ettei tule takkiin ja pahasti.

Tätä minäkin ihmettelen. Kauhea pelko puhua sen ihastuksen kohteen kanssa, vaikka muka niin onnellisia ollaan.

Puhuttiin niin paljon kaikkea muuta, ettei olisi ehdittykään käydä mitään keskustelua seukkailun aloittamisesta, kun suhde oli jo edennyt siitä syvemmälle. Yksinkertaisesti ei tullut mieleenkään, että tilanteessa olisi ollut mitään epäselvää kummallekaan.

Mikä tämä tila oli joka on seurustelua syvempi?

Miten niin "seurustelua syvempi tila"? En minä noin kirjoittanut.  Mutta kyllä minun kokemukseni ihmissuhteista on se, että ne syvenevät, mikä tarkoittaa esim. seurustelussa sitä, että toisen kanssa hitsautuu enemmän ja enemmän yhteen. Harvan suhde on heti seurustelun alussa valmis ja parhaimmillaan, vaan kyllähän toisesta oppii koko ajan lisää, ja myös tunteet syvenevät ja vahvistuvat.

Pantomiimillako se oppi tapahtuu, kun puhua ei voida?

Miksi jankutat tuota, että ei voida puhua? Eihän kukaan ole sanonut, että ei voitu puhua. Joillekin kirjoittajille on nyt ilmeisesti mahdoton ajatus, että kaikissa suhteissa ei erikseen sovita seurustelun aloittamisesta, mutta suhde etenee silti. 

Voisiko joku kertoa minulle, miksi on mielestänne niin ehdottoman tärkeää ja olennaista, että jokaisen suhteen alussa täytyisi käydä joku keskustelu ja sopiminen seurustelun aloittamisesta? Tässä on nyt esimerkkinä ihminen, joka on perustanut perheenkin ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole koskaan käyty keskustelua seurustelun aloittamisesta. Joten suhteen syveneminen ja eteneminen lienee todistettavasti ihan mahdollista ilmankin. Miksi siis edelleen pitää vängätä vastaan?

Miksi ette voi vain todeta, että joo okei, asia voi mennä noinkin? Sen sijaan jatkatte lapsellista jankuttamista puhumattomuudesta. Jotenkin omituisen yksinkertaista ajattelua.

Joillekin ihmisille on hyvinkin tärkeää tietää, onko toinen osapuoli yhtä tosissaan suhteen vuoksi kuin itse on vai ollaanko yhdessä vain siksi, että toinen sattuu olemaan "ihan kiva" eikä ole parempaakaan nyt tarjolla. On ihmisiä, jotka aloittavat tapailusuhteita, vaikka edelleen haikailevat exiensä perään. Ja mikäli exä näyttääkin vihreää valoa, palataan exän luokse. Tai sitten satut tapailemaan henkilöä, jolle olet ja tulet olemaankin vain nk laastarisuhde. On kanssasi vain sen aikaa, kun kyllästyy tai löytää sen, jonka kanssa haluaa olla oikeasti. Jos toisella toiveena on pitkäaikaisempi ihmissuhde ja toinen haluaa vain vähän aikaa pitää hauskaa, eikö silloin ole mielestäsi ihan ok, että ainakin tämä pidempiaikaista suhdetta toivova uskaltaa avata suunsa ja kysyä, missä mennään? 

Hmm, jotenkin en usko, että tyytymissuhteissa tai laastarisuhteissa olevat kertovat asian oikeaa laitaa kuitenkaan. Ja jos toinen osapuoli ilmaisee olevansa ihastunut, jopa rakastunut, ja käytöksellään osoittaa myös mitä suurinta mielenkiintoa, niin mitä niin epäselvää tilanteessa olisi, että pitäisi kysyä missä mennään, saati epäillä olevansa vain hätävara?

Toki minäkin kysyisin, missä mennään, jos toinen ei vaikuttaisi olevan niin kovin kiinnostunut. Mutta jos hän kaikin tavoin osoittaa haluavansa olla minun kanssani, ei tulisi mieleenkään epäillä, haluaisiko hän sittenkin eksänsä takaisin, tai olenko vain laastarisuhde.

Ei mullekaan tullut mieleen epäillä suhteen laatua, joten en sitä purppuralaseissani kysellytkään, niin vain paljastuin kuitenkin laastariksi yli vuosi myöhemmin kun tyyppi palasi exän helmoihin. Olisi kannattanut tivata asiasta aikaisemmin niin olisin kyllä havainnut ainakin epäröinnin vaikka mitä soopaa olisi puhunut pitääkseen minut viihdyttämässä vielä hetken. Jatkossa sitten viisaammin niin säästyy edes enemmilltä ajanhukalta ja sydänsuruilta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä puhumisessa on niin vaikeaa? Pelätäänkö, ettei toinen olekaan yhtä ihastunut tai vakavissaan suhteesta kuin itse on?  Pettymyksen pelkoa? Itsetunto saa kolauksen? Moni suhde toimisi paljon paremmin, jos ihmiset puhuisivat toisilleen eivätkä olettaisi, että kun mä tunnen ja ajattelen näin, niin varmaan toi toinenkin tuntee ja ajattelee samalla tavalla. 

Puhumisessa ei ole mikään vaikeaa. Mutta ei tule kysyttyä asiasta, joka ei ole epäselvä. Kaikki eivät myöskään itse niinkään mieti sitä, pitäisikö suhdetta kutsua tapailuksi vai seurusteluksi. Jos kaikki toimii, kiinnostus ja tunteet ovat selvästi molemminpuolisia, eikä mikään tunnu epäselvältä, silloin sitä helposti vain keskittyy olemaan yhdessä toisen kansaa ja unohtaa miettiä terminologiaa. Tämäkin voi olla yksi syy.

Jos on selvä asia, niin ei silloin tarvitse puhua. Mutta turha sitten harmitella, jos kuvitteli väärin.

Eihän se harmi sen suurempi ole, kuin jos on sovittu seurustelusta, ja suhde päättyy kuitenkin. Jos oikeasti haluaisi itse olla toisen kanssa, mutta tämä ei jossain vaiheessa haluakaan, se on aina pettymys. 

Eri mutta sivusta se että eron ja ”eron” aiheuttaman pettymyksen määrä on kyllä monille aivan eri. Jos nimittäin tiedät että kyse ei ole seurustelusta niin tiedostat eri tavalla riskit, seurustellessa annat jo tunteille vallan ja luotat yhteiseen tulevaan, kyllä näen siinä isohkon eron.

Mulle taas päin vastoin. Seurustelun jälkeisen eron surulle on enemmän sanoja ja sitä on luvallista surra. Tapailun päätyttyä ei oikein tiedä mitä surra, koska juttu ei ole oikein ollut mitään. - eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä puhumisessa on niin vaikeaa? Pelätäänkö, ettei toinen olekaan yhtä ihastunut tai vakavissaan suhteesta kuin itse on?  Pettymyksen pelkoa? Itsetunto saa kolauksen? Moni suhde toimisi paljon paremmin, jos ihmiset puhuisivat toisilleen eivätkä olettaisi, että kun mä tunnen ja ajattelen näin, niin varmaan toi toinenkin tuntee ja ajattelee samalla tavalla. 

Puhumisessa ei ole mikään vaikeaa. Mutta ei tule kysyttyä asiasta, joka ei ole epäselvä. Kaikki eivät myöskään itse niinkään mieti sitä, pitäisikö suhdetta kutsua tapailuksi vai seurusteluksi. Jos kaikki toimii, kiinnostus ja tunteet ovat selvästi molemminpuolisia, eikä mikään tunnu epäselvältä, silloin sitä helposti vain keskittyy olemaan yhdessä toisen kansaa ja unohtaa miettiä terminologiaa. Tämäkin voi olla yksi syy.

Jos on selvä asia, niin ei silloin tarvitse puhua. Mutta turha sitten harmitella, jos kuvitteli väärin.

Eihän se harmi sen suurempi ole, kuin jos on sovittu seurustelusta, ja suhde päättyy kuitenkin. Jos oikeasti haluaisi itse olla toisen kanssa, mutta tämä ei jossain vaiheessa haluakaan, se on aina pettymys. 

Eri mutta sivusta se että eron ja ”eron” aiheuttaman pettymyksen määrä on kyllä monille aivan eri. Jos nimittäin tiedät että kyse ei ole seurustelusta niin tiedostat eri tavalla riskit, seurustellessa annat jo tunteille vallan ja luotat yhteiseen tulevaan, kyllä näen siinä isohkon eron.

Ok, ymmärrän että monen kohdalla on ehkä näin. Itse taas en pysty säännöstelemään kiinnostustani ja ihastustani. Jos olen korviani myöten ihastunut, niin sitten olen, enkä pysty mitenkään hillitsemään sitä. Joten minulle termien eroavaisuus ei muuta asiaa tunnetasolla ollenkaan.

Mä taas pystyn ihastumaan vaikka jonkin romaanin päähenkilöön ja siksi tiedän, että ihastuminen on vain ihastumista eikä todellisuudessa  merkitse mitään. Tosielämässäkin ihastumisia tulee ja menee. Jotkut ihastumiset eivät kestä edes vuorokautta, jotkut kestävän päiviä, viikkoja tai kuukausia, mutta ihastumisen syy  on vain mun oma mielikuvani toisesta ihmisestä. Ja sen vuoksi mun pitää tutustua varsin hyvin toiseen ihmiseen, jotta pystyn arvioimaan, onko toinen ihminen todellakin sellainen, johon ihastuin, vai ihastuinko vaan mielikuvaani hänestä. En siis ryntää suhteisiin pelkän ihastumisen perusteella. 

- eri -

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä puhumisessa on niin vaikeaa? Pelätäänkö, ettei toinen olekaan yhtä ihastunut tai vakavissaan suhteesta kuin itse on?  Pettymyksen pelkoa? Itsetunto saa kolauksen? Moni suhde toimisi paljon paremmin, jos ihmiset puhuisivat toisilleen eivätkä olettaisi, että kun mä tunnen ja ajattelen näin, niin varmaan toi toinenkin tuntee ja ajattelee samalla tavalla. 

Puhumisessa ei ole mikään vaikeaa. Mutta ei tule kysyttyä asiasta, joka ei ole epäselvä. Kaikki eivät myöskään itse niinkään mieti sitä, pitäisikö suhdetta kutsua tapailuksi vai seurusteluksi. Jos kaikki toimii, kiinnostus ja tunteet ovat selvästi molemminpuolisia, eikä mikään tunnu epäselvältä, silloin sitä helposti vain keskittyy olemaan yhdessä toisen kansaa ja unohtaa miettiä terminologiaa. Tämäkin voi olla yksi syy.

Jos on selvä asia, niin ei silloin tarvitse puhua. Mutta turha sitten harmitella, jos kuvitteli väärin.

Eihän se harmi sen suurempi ole, kuin jos on sovittu seurustelusta, ja suhde päättyy kuitenkin. Jos oikeasti haluaisi itse olla toisen kanssa, mutta tämä ei jossain vaiheessa haluakaan, se on aina pettymys. 

Eri mutta sivusta se että eron ja ”eron” aiheuttaman pettymyksen määrä on kyllä monille aivan eri. Jos nimittäin tiedät että kyse ei ole seurustelusta niin tiedostat eri tavalla riskit, seurustellessa annat jo tunteille vallan ja luotat yhteiseen tulevaan, kyllä näen siinä isohkon eron.

Mulle taas päin vastoin. Seurustelun jälkeisen eron surulle on enemmän sanoja ja sitä on luvallista surra. Tapailun päätyttyä ei oikein tiedä mitä surra, koska juttu ei ole oikein ollut mitään. - eri

Kyllä minusta on luvallista surra pieleen mennyttä rakkautta jopa silloin, vaikka ei olisi päästy edes tapailuun. Ja kyllä ainakin itse tiedän, mitä suten, jos tapailu päättyy ja olisin halunnut sen jatkuvan: suren silloin sitä, ettei ihastuksen kohde ollutkaan kiinnostunut enemmästä ja täten menetin lupaavalta vaikuttaneen ihmisen, ja suren sitä, ettei tullutkaan pitempää suhdetta ihmisen kanssa, jonka kanssa olisin halunnut syventää yhdessä oloa. Suren silloin sitä, ettei toinen halunnutkaan samaa kuin minä ja ettei toisen kanssa suhde sitten onnistunutkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä puhumisessa on niin vaikeaa? Pelätäänkö, ettei toinen olekaan yhtä ihastunut tai vakavissaan suhteesta kuin itse on?  Pettymyksen pelkoa? Itsetunto saa kolauksen? Moni suhde toimisi paljon paremmin, jos ihmiset puhuisivat toisilleen eivätkä olettaisi, että kun mä tunnen ja ajattelen näin, niin varmaan toi toinenkin tuntee ja ajattelee samalla tavalla. 

Puhumisessa ei ole mikään vaikeaa. Mutta ei tule kysyttyä asiasta, joka ei ole epäselvä. Kaikki eivät myöskään itse niinkään mieti sitä, pitäisikö suhdetta kutsua tapailuksi vai seurusteluksi. Jos kaikki toimii, kiinnostus ja tunteet ovat selvästi molemminpuolisia, eikä mikään tunnu epäselvältä, silloin sitä helposti vain keskittyy olemaan yhdessä toisen kansaa ja unohtaa miettiä terminologiaa. Tämäkin voi olla yksi syy.

Jos on selvä asia, niin ei silloin tarvitse puhua. Mutta turha sitten harmitella, jos kuvitteli väärin.

Eihän se harmi sen suurempi ole, kuin jos on sovittu seurustelusta, ja suhde päättyy kuitenkin. Jos oikeasti haluaisi itse olla toisen kanssa, mutta tämä ei jossain vaiheessa haluakaan, se on aina pettymys. 

Eri mutta sivusta se että eron ja ”eron” aiheuttaman pettymyksen määrä on kyllä monille aivan eri. Jos nimittäin tiedät että kyse ei ole seurustelusta niin tiedostat eri tavalla riskit, seurustellessa annat jo tunteille vallan ja luotat yhteiseen tulevaan, kyllä näen siinä isohkon eron.

Ok, ymmärrän että monen kohdalla on ehkä näin. Itse taas en pysty säännöstelemään kiinnostustani ja ihastustani. Jos olen korviani myöten ihastunut, niin sitten olen, enkä pysty mitenkään hillitsemään sitä. Joten minulle termien eroavaisuus ei muuta asiaa tunnetasolla ollenkaan.

Mä taas pystyn ihastumaan vaikka jonkin romaanin päähenkilöön ja siksi tiedän, että ihastuminen on vain ihastumista eikä todellisuudessa  merkitse mitään. Tosielämässäkin ihastumisia tulee ja menee. Jotkut ihastumiset eivät kestä edes vuorokautta, jotkut kestävän päiviä, viikkoja tai kuukausia, mutta ihastumisen syy  on vain mun oma mielikuvani toisesta ihmisestä. Ja sen vuoksi mun pitää tutustua varsin hyvin toiseen ihmiseen, jotta pystyn arvioimaan, onko toinen ihminen todellakin sellainen, johon ihastuin, vai ihastuinko vaan mielikuvaani hänestä. En siis ryntää suhteisiin pelkän ihastumisen perusteella. 

- eri -

Ok, ymmärrän. Sana "ihastua" on ehkä vähän monitulkintainen, koska ihmiset tuntuvat ymmärtävät sen tosi eri tavoin, ja se tavallaan voikin tarkoittaa useaa erilaista asiaa. Itse en miellä noita mainitsemiasi ohimeneviä juttuja ihastuksiksi, vaan minulle ihastuminen tarkoittaa voimakasta vetovoimaa toiseen ihmiseen. Toki siinäkin voi olla eri asteisia ihastuksia, mutta minulle silloin on kyseessä aina ihminen, joka vetää persoonansa ja myös ulkoisen olemuksensa perusteella puoleensa. Ihastuneena olen todella kiinnostunut toisesta. Ja tällöin olen kiinnostunut kyllä katsomaan, voisiko sen toisen kanssa tulla suhde - mutta sehän selviää sitten, kun siihen asti päästään. Jos sitten huomataankin, että kiinnostuksesta ja vetovoimasta huolimatta jollain tasolla ei sovitakaan yhteen, niin sitten se on niin. Mutta minulle siis ihastuminen tarkoittaa voimakkaampaa tunnetilaa ja voimakkaampaa vetovoimaa tiettyyn ihmiseen. Vaikka ymmärrän toki, millaisia ihastumisia itse kuvasit, ja tunnistan niidenkin olemassaolon, mutta miellän ne niin erityyppisiksi ihastuksiksi, että en siksi itse mieti niitä näissä keskusteluissa, joissa puhutaan seurustelusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valtavirran mielipiteestä ilmeisesti poiketen, olen sitä mieltä että tutustutaan ja tapaillaan (vain sitä) jotakuta, kuitenkaan ilman virallista seurustelua tai perheelle esittelyjä. Sitten kun nuo em asiat tulevat kuvaan ja asia yhteisesti sinetöidään niin sitten seurustellaan. Yleisempi mielipide tuntuu kuitenkin olevan että tapailu tarkoittaa automaattisesti lupaa peuhata ympäriinsä muutakin tapaillen, mutta minua ei kyllä silleen tapailla, vaan ihan yksi henkilö kerrallaan kiitos.

Tiedän ihmisiä, jotka eivät ole esitelleet kumppania vuosienkaan jälkeen perheelleen, koska välit perheeseen ovat etäiset eikä muutenkaan pidä yhteyttä. Ja aikuiset tuskin sopivat seukkailuista teinityyliin. 

Sanoisin, että tapailuvaiheessa vasta tunnustellaan, että halutaanko olla yhdessä, ja seurusteluksi se muuttuu sitten, kun kumpikin haluaa olla toisen kanssa.

Aikuiset keskustelevat toistensa kanssa, ja miettivät ja puhuvat yhteisestä tulevaisuudesta, ja sopivat aikuismaisesti missä mennään. Tuo sinubn tyylisi on sitä teinityyliä jossa arvuutellaan ja ihmetellään sormi suussa mitä se toinen haluaa, ja oniko tämä nyt vai eikö ole seurustelua, mutta kumpikaan ei uskalla asiasta mainita mitään ettei vain toinen jättäisi.

En ole ikinä yhdenkään kumppanin kanssa "ihmetellyt sormi suussa" mitä toinen haluaa. Jos suhteessa oikeasti ollaan ihastuneita/rakastuneita, toisen kanssa synkkaa ja on molemminpuolista vetovoimaa, ei siinä silloin tarvitse ihmetellä, mitä toinen haluaa. Silloin ei tarvitse kysellä, missä mennään eikä sopia seurustelusta erikseen, kyllä asiat menevät ihan luontevasti. Olen tähän ketjuun kirjoittanutkin, että olen päätynyt asumaan yhteen ja perustamaan perheen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei koskaan sovittu seurustelusta tms.

Veikkaan, että nuo seurustelusta sopimiset ovat olennaisempia sellaisissa suhteissa, joissa intohimoa, kemiaa ja vetovoimaa on vähemmän, ja jotka perustuvat enemmän sopimusjärjestelylle. Silloinhan ei voi mistään tietää toisen kiinnostusta ja kemiaa (jos sitä ei oikeastaan ole), jolloin asia kannattaa selventää sopimalla, että seurustellaan nyt.

Joo kyllä, vain teidän suhde oli niin intohimoinen ja kemiaa sen kuin tihkui ympäriinsä, että kyllä oli sillä selvää että olette together forever 🙄.

Todellisuudessa olitte vain onnekkaita. Ystäväni tunsi ihan samoin kuin sinä. Kaikki oli "selvää" mutta ääneen ei mitään sanottu. 2,5 vuoden jälkeen selvisi ettei mies ollut koko aikana ajatellut että heillä oli suhdetta/seurustelua lainkaan.

En ymmärrä mitä pahaa kommunikaatiossa on? Miksi pitää ylpeillä sillä että mehän ei suhteen tilasta keskusteltu! Nimenomaan jos ne tunteet ovat niin palavat ja intohimoiset asiasta kannattaa keskustella, ettei tule takkiin ja pahasti.

Tätä minäkin ihmettelen. Kauhea pelko puhua sen ihastuksen kohteen kanssa, vaikka muka niin onnellisia ollaan.

Puhuttiin niin paljon kaikkea muuta, ettei olisi ehdittykään käydä mitään keskustelua seukkailun aloittamisesta, kun suhde oli jo edennyt siitä syvemmälle. Yksinkertaisesti ei tullut mieleenkään, että tilanteessa olisi ollut mitään epäselvää kummallekaan.

Mikä tämä tila oli joka on seurustelua syvempi?

Miten niin "seurustelua syvempi tila"? En minä noin kirjoittanut.  Mutta kyllä minun kokemukseni ihmissuhteista on se, että ne syvenevät, mikä tarkoittaa esim. seurustelussa sitä, että toisen kanssa hitsautuu enemmän ja enemmän yhteen. Harvan suhde on heti seurustelun alussa valmis ja parhaimmillaan, vaan kyllähän toisesta oppii koko ajan lisää, ja myös tunteet syvenevät ja vahvistuvat.

Pantomiimillako se oppi tapahtuu, kun puhua ei voida?

Miksi jankutat tuota, että ei voida puhua? Eihän kukaan ole sanonut, että ei voitu puhua. Joillekin kirjoittajille on nyt ilmeisesti mahdoton ajatus, että kaikissa suhteissa ei erikseen sovita seurustelun aloittamisesta, mutta suhde etenee silti. 

Voisiko joku kertoa minulle, miksi on mielestänne niin ehdottoman tärkeää ja olennaista, että jokaisen suhteen alussa täytyisi käydä joku keskustelu ja sopiminen seurustelun aloittamisesta? Tässä on nyt esimerkkinä ihminen, joka on perustanut perheenkin ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole koskaan käyty keskustelua seurustelun aloittamisesta. Joten suhteen syveneminen ja eteneminen lienee todistettavasti ihan mahdollista ilmankin. Miksi siis edelleen pitää vängätä vastaan?

Miksi ette voi vain todeta, että joo okei, asia voi mennä noinkin? Sen sijaan jatkatte lapsellista jankuttamista puhumattomuudesta. Jotenkin omituisen yksinkertaista ajattelua.

Joillekin ihmisille on hyvinkin tärkeää tietää, onko toinen osapuoli yhtä tosissaan suhteen vuoksi kuin itse on vai ollaanko yhdessä vain siksi, että toinen sattuu olemaan "ihan kiva" eikä ole parempaakaan nyt tarjolla. On ihmisiä, jotka aloittavat tapailusuhteita, vaikka edelleen haikailevat exiensä perään. Ja mikäli exä näyttääkin vihreää valoa, palataan exän luokse. Tai sitten satut tapailemaan henkilöä, jolle olet ja tulet olemaankin vain nk laastarisuhde. On kanssasi vain sen aikaa, kun kyllästyy tai löytää sen, jonka kanssa haluaa olla oikeasti. Jos toisella toiveena on pitkäaikaisempi ihmissuhde ja toinen haluaa vain vähän aikaa pitää hauskaa, eikö silloin ole mielestäsi ihan ok, että ainakin tämä pidempiaikaista suhdetta toivova uskaltaa avata suunsa ja kysyä, missä mennään? 

Vastasin tähän jo, mutta piti kommentoida vielä tuota kohtaa, että kyllähän moni aloittaa seurustelun ja menee naimisiinkin myös sellaisen kanssa, joka on vain "ihan kiva". En siis itse oikein hahmota, miten seurustelu-status muuttaisi tätä...? Toinen voi silti olla vain tyytynyt, vaikka kutsuisikin suhdetta seurusteluksi.

Olet tuossakin ihan oikeassa. Mutta on tilanteita, joissa molemmille on ihan ok, että vain tapaillaan. Mutta jos vain toiselle on ihan ok ja toiselle taas ei, niin miksi tuhlata aikaansa sellaiseen ihmiseen, joka ei halua suhteelta samaa kuin itse haluat. Mä olen pistänyt tapailusuhteita poikki ihan vain siksi, että mulle olisi riittänyt pelkkä tapailu, mutta toiselle osapuolelle ei. En halua tuhlata sellaisen ihmisen aikaa, joka haluaa suhteelta jotain muuta kuin minä. 

Samaa mieltä tottakai, että ei juttu toimi, jos suhteelta halutaan eri asioita, Mutta eikö sen huomaa jo siinä, miten toinen haluaa olla yhdessä? Jos toinen haluaa tapailla, hän luultavasti haluaa nähdä harvemmin, tyyliin kerran viikossa, eikä osoita sanoin ja teoin sen kummempaa viehätystä, vetovoimaa saati tunteita, eikä suunnittele yhdessä mitään tulevaa. Tai näin ainakin olettaisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valtavirran mielipiteestä ilmeisesti poiketen, olen sitä mieltä että tutustutaan ja tapaillaan (vain sitä) jotakuta, kuitenkaan ilman virallista seurustelua tai perheelle esittelyjä. Sitten kun nuo em asiat tulevat kuvaan ja asia yhteisesti sinetöidään niin sitten seurustellaan. Yleisempi mielipide tuntuu kuitenkin olevan että tapailu tarkoittaa automaattisesti lupaa peuhata ympäriinsä muutakin tapaillen, mutta minua ei kyllä silleen tapailla, vaan ihan yksi henkilö kerrallaan kiitos.

Tiedän ihmisiä, jotka eivät ole esitelleet kumppania vuosienkaan jälkeen perheelleen, koska välit perheeseen ovat etäiset eikä muutenkaan pidä yhteyttä. Ja aikuiset tuskin sopivat seukkailuista teinityyliin. 

Sanoisin, että tapailuvaiheessa vasta tunnustellaan, että halutaanko olla yhdessä, ja seurusteluksi se muuttuu sitten, kun kumpikin haluaa olla toisen kanssa.

Aikuiset keskustelevat toistensa kanssa, ja miettivät ja puhuvat yhteisestä tulevaisuudesta, ja sopivat aikuismaisesti missä mennään. Tuo sinubn tyylisi on sitä teinityyliä jossa arvuutellaan ja ihmetellään sormi suussa mitä se toinen haluaa, ja oniko tämä nyt vai eikö ole seurustelua, mutta kumpikaan ei uskalla asiasta mainita mitään ettei vain toinen jättäisi.

En ole ikinä yhdenkään kumppanin kanssa "ihmetellyt sormi suussa" mitä toinen haluaa. Jos suhteessa oikeasti ollaan ihastuneita/rakastuneita, toisen kanssa synkkaa ja on molemminpuolista vetovoimaa, ei siinä silloin tarvitse ihmetellä, mitä toinen haluaa. Silloin ei tarvitse kysellä, missä mennään eikä sopia seurustelusta erikseen, kyllä asiat menevät ihan luontevasti. Olen tähän ketjuun kirjoittanutkin, että olen päätynyt asumaan yhteen ja perustamaan perheen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei koskaan sovittu seurustelusta tms.

Veikkaan, että nuo seurustelusta sopimiset ovat olennaisempia sellaisissa suhteissa, joissa intohimoa, kemiaa ja vetovoimaa on vähemmän, ja jotka perustuvat enemmän sopimusjärjestelylle. Silloinhan ei voi mistään tietää toisen kiinnostusta ja kemiaa (jos sitä ei oikeastaan ole), jolloin asia kannattaa selventää sopimalla, että seurustellaan nyt.

Joo kyllä, vain teidän suhde oli niin intohimoinen ja kemiaa sen kuin tihkui ympäriinsä, että kyllä oli sillä selvää että olette together forever 🙄.

Todellisuudessa olitte vain onnekkaita. Ystäväni tunsi ihan samoin kuin sinä. Kaikki oli "selvää" mutta ääneen ei mitään sanottu. 2,5 vuoden jälkeen selvisi ettei mies ollut koko aikana ajatellut että heillä oli suhdetta/seurustelua lainkaan.

En ymmärrä mitä pahaa kommunikaatiossa on? Miksi pitää ylpeillä sillä että mehän ei suhteen tilasta keskusteltu! Nimenomaan jos ne tunteet ovat niin palavat ja intohimoiset asiasta kannattaa keskustella, ettei tule takkiin ja pahasti.

Lyhyet vastaukset kysymyksiisi: Kommunikaatiossa ei ole mitään pahaa. Kukaan ei ole ylpeillyt sillä, että ei ole keskustellut suhteen tilasta. Tässä on lähinnä tuotu esiin vain se, että kaikki eivät ole sopineet erikseen seurustelusta, eikä se ole kaikille tuntunut mitenkään tarpeelliselta. Se ei tarkoita edelleenkään sitä, etteivätkö nämä ihmiset pystyisi keskustelemaan suhteestaan kumppaninsa kanssa. 

Tuo ystäväsi tilanne lienee aika erikoinen, enkä usko, että tuo on sellaisenaan yleistettävissä. Toisaalta 25 vuoden aikana mies oli ilmeisesti teeskennellyt niin hyvin, että vaikka ystäväsi olisi kysynyt seurustelusta, olisi pikku valhe siinä kohtaa ollut pientä kaiken muun rinnalla. Ei tuollaisessa tilanteessa ongelma ole se, että joku ei ole tajunnut kysyä oikeaa kysymystä tai sopia seurustelusta erikseen, vaan ongelma on tuossa jokin ihan muu. Ilmeisesti mies halusi eron hetkellä loukata muuten vain. 

Tottakai olin onnekas, kun löysin ihmisen, jonka kanssa synkkasi niin hyvin ja asiat loksahtelivat paikoilleen niin luontevasti. Eihän sellaisia ihmisiä ihan noin vain tule kohdalle. Mutta eipä niiden epäsopivien kanssa suhde sen paremmaksi sopimalla muutu - silloin on ehkä suhteen ehdot selkeät, mutta jos se kaikki sisältö puuttuu, joka toimivammissa suhteissa liimaisi ihmiset toisiinsa ja syventäisi suhteen luonnostaan, en suoraan sanottuna ole varma, kuinka merkityksellistä se sopiminenkaan silloin on.

Jos et todella kuule/näe kirjoitustesi ylimielistä ja ylpeilevää sävyä, niin selvä, jatka valitsemallasi tiellä. Mutta meille muille "jos homma toimii, kaikki vain toimii eikä tarvi sopia ;)" passiivisaggressiivisine hymiöineen näyttäytyy oikeastaan hyvin naivin ihmisen kommenttina. Sinullekin olisi voinut käydä niin että rakennat jo elämääsi toisen kanssa, mutta samalla hän onkin puuhaillut kaikkea muuta ja sinä olitkin vain sivujuoni. Ei kenellekään ole mitään yliluonnollisia kemiantunnistustaitoja joilla sataprosenttisesti voit aistia onko potentiaalinen kumppani samaa mieltä kaikesta kuin sinä.

Meinaatko tosissasi, että seurustelusta sopiminen saisi tällaisen henkilön lopettamaan sen kaiken muun puuhailun kumppaninsa selän takana? Minusta tuo kuulostaa naiivilta.

Ja kemia ei tarkoita sitä, että ollaan kaikesta samaa mieltä. Kemia tarkoittaa kahden henkilön välistä vetovoimaa, sitä että on hyvä olla yhdessä, toisen kanssa on luontevaa ja kivaa, huumorintajut osuvat yksiin, on helppo keskustella syvällisiä asioita samoin kuin on helppo jutella kevyemminkin. Ja seksuaalista halua toista kohtaan, sitä että synkkaa niin henkisesti kuin seksuaalisesti.

Mutta seurustelusta ei voida puhua. Todella vetovoimaista ja luontevaa :D :D :D

Kuka on sanonut, että seurustelusta ei voisi puhua? En minä ainakaan. Ja olen tuo, jolle vastasit.

Eli seurustelusta siis olette puhuneet. Se on jo sitä kysymistä ja sopimista ;)

Niin, siis seurustelusta puhuminen ei tarkoita sitä, että keskustelun sisältö on vaikka "onko tämä meidän juttu seurustelua", "me kai seurustellaan, vai kuinka", "sopisiko, että seurustellaan toistemme kanssa eikä enää tapailla muita". En ole tällaisia keskusteluja käynyt.

Eli et tiedä yhtään mitä mieltä mies on suhteestanne. Asia selvä, mutta moni muu on sitä mieltä ettei tuollainen puhumattomuus ole itselle sopiva suhde.

En tiedä onko se enää niin olennaista, oliko kyseessä tapailu vai seurustelu. Meidän yhteisistä lapsista nuorinkin on jo esiteini-ikäinen. Ei ole kyseessä puhumattomuus yleensä, vaan eipä tuntunut kummankaan mielestä niin epäselvältä suhteen tila, että olisi pitänyt kysyä, ja asiat vain etenivät luonnostaan, ilman että sovittiin erikseen seurustelusta. Mikä tässä nyt on joidenkin niin vaikea ymmärtää?

Ei ole vaikea ymmärtää että te ette puhu suhteen tilasta koskaan. Sinun tuntuu olevan vaikea ymmärtää ja kestää sitä, että jotkut eivät halua tuollaista suhdetta, vaan sellaisen jossa voidaan puhua siitä mitä toiselta odotetaan, mitä itse pidedtään tapailuna, ja mitä seurusteluna, mitä odottaa naimisiinmenolta jne. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valtavirran mielipiteestä ilmeisesti poiketen, olen sitä mieltä että tutustutaan ja tapaillaan (vain sitä) jotakuta, kuitenkaan ilman virallista seurustelua tai perheelle esittelyjä. Sitten kun nuo em asiat tulevat kuvaan ja asia yhteisesti sinetöidään niin sitten seurustellaan. Yleisempi mielipide tuntuu kuitenkin olevan että tapailu tarkoittaa automaattisesti lupaa peuhata ympäriinsä muutakin tapaillen, mutta minua ei kyllä silleen tapailla, vaan ihan yksi henkilö kerrallaan kiitos.

Tiedän ihmisiä, jotka eivät ole esitelleet kumppania vuosienkaan jälkeen perheelleen, koska välit perheeseen ovat etäiset eikä muutenkaan pidä yhteyttä. Ja aikuiset tuskin sopivat seukkailuista teinityyliin. 

Sanoisin, että tapailuvaiheessa vasta tunnustellaan, että halutaanko olla yhdessä, ja seurusteluksi se muuttuu sitten, kun kumpikin haluaa olla toisen kanssa.

Aikuiset keskustelevat toistensa kanssa, ja miettivät ja puhuvat yhteisestä tulevaisuudesta, ja sopivat aikuismaisesti missä mennään. Tuo sinubn tyylisi on sitä teinityyliä jossa arvuutellaan ja ihmetellään sormi suussa mitä se toinen haluaa, ja oniko tämä nyt vai eikö ole seurustelua, mutta kumpikaan ei uskalla asiasta mainita mitään ettei vain toinen jättäisi.

En ole ikinä yhdenkään kumppanin kanssa "ihmetellyt sormi suussa" mitä toinen haluaa. Jos suhteessa oikeasti ollaan ihastuneita/rakastuneita, toisen kanssa synkkaa ja on molemminpuolista vetovoimaa, ei siinä silloin tarvitse ihmetellä, mitä toinen haluaa. Silloin ei tarvitse kysellä, missä mennään eikä sopia seurustelusta erikseen, kyllä asiat menevät ihan luontevasti. Olen tähän ketjuun kirjoittanutkin, että olen päätynyt asumaan yhteen ja perustamaan perheen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei koskaan sovittu seurustelusta tms.

Veikkaan, että nuo seurustelusta sopimiset ovat olennaisempia sellaisissa suhteissa, joissa intohimoa, kemiaa ja vetovoimaa on vähemmän, ja jotka perustuvat enemmän sopimusjärjestelylle. Silloinhan ei voi mistään tietää toisen kiinnostusta ja kemiaa (jos sitä ei oikeastaan ole), jolloin asia kannattaa selventää sopimalla, että seurustellaan nyt.

Joo kyllä, vain teidän suhde oli niin intohimoinen ja kemiaa sen kuin tihkui ympäriinsä, että kyllä oli sillä selvää että olette together forever 🙄.

Todellisuudessa olitte vain onnekkaita. Ystäväni tunsi ihan samoin kuin sinä. Kaikki oli "selvää" mutta ääneen ei mitään sanottu. 2,5 vuoden jälkeen selvisi ettei mies ollut koko aikana ajatellut että heillä oli suhdetta/seurustelua lainkaan.

En ymmärrä mitä pahaa kommunikaatiossa on? Miksi pitää ylpeillä sillä että mehän ei suhteen tilasta keskusteltu! Nimenomaan jos ne tunteet ovat niin palavat ja intohimoiset asiasta kannattaa keskustella, ettei tule takkiin ja pahasti.

Tätä minäkin ihmettelen. Kauhea pelko puhua sen ihastuksen kohteen kanssa, vaikka muka niin onnellisia ollaan.

Puhuttiin niin paljon kaikkea muuta, ettei olisi ehdittykään käydä mitään keskustelua seukkailun aloittamisesta, kun suhde oli jo edennyt siitä syvemmälle. Yksinkertaisesti ei tullut mieleenkään, että tilanteessa olisi ollut mitään epäselvää kummallekaan.

Mikä tämä tila oli joka on seurustelua syvempi?

Miten niin "seurustelua syvempi tila"? En minä noin kirjoittanut.  Mutta kyllä minun kokemukseni ihmissuhteista on se, että ne syvenevät, mikä tarkoittaa esim. seurustelussa sitä, että toisen kanssa hitsautuu enemmän ja enemmän yhteen. Harvan suhde on heti seurustelun alussa valmis ja parhaimmillaan, vaan kyllähän toisesta oppii koko ajan lisää, ja myös tunteet syvenevät ja vahvistuvat.

Pantomiimillako se oppi tapahtuu, kun puhua ei voida?

Miksi jankutat tuota, että ei voida puhua? Eihän kukaan ole sanonut, että ei voitu puhua. Joillekin kirjoittajille on nyt ilmeisesti mahdoton ajatus, että kaikissa suhteissa ei erikseen sovita seurustelun aloittamisesta, mutta suhde etenee silti. 

Voisiko joku kertoa minulle, miksi on mielestänne niin ehdottoman tärkeää ja olennaista, että jokaisen suhteen alussa täytyisi käydä joku keskustelu ja sopiminen seurustelun aloittamisesta? Tässä on nyt esimerkkinä ihminen, joka on perustanut perheenkin ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole koskaan käyty keskustelua seurustelun aloittamisesta. Joten suhteen syveneminen ja eteneminen lienee todistettavasti ihan mahdollista ilmankin. Miksi siis edelleen pitää vängätä vastaan?

Miksi ette voi vain todeta, että joo okei, asia voi mennä noinkin? Sen sijaan jatkatte lapsellista jankuttamista puhumattomuudesta. Jotenkin omituisen yksinkertaista ajattelua.

Jos jostain asiasta ei puhuta, niin mitä se silloin on jos ei puhumattomuutta? Sinä se täällä sivu tolkulla vänkäät vastaan. Toiset haluavat keskustella suhteen tilasta, siitä mitä meillä tällä hetkellä on, ja mitä tulevaisuudessa. Se on juuri sitä seurustelusta puhumista. Jos te ette ole kertaakaan puhuneet teidän parisuhteesta, sen tilasta jja toiveista, niin silloin se on puhumattomuutta, ja se asia ei muutu vänkyttämällä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valtavirran mielipiteestä ilmeisesti poiketen, olen sitä mieltä että tutustutaan ja tapaillaan (vain sitä) jotakuta, kuitenkaan ilman virallista seurustelua tai perheelle esittelyjä. Sitten kun nuo em asiat tulevat kuvaan ja asia yhteisesti sinetöidään niin sitten seurustellaan. Yleisempi mielipide tuntuu kuitenkin olevan että tapailu tarkoittaa automaattisesti lupaa peuhata ympäriinsä muutakin tapaillen, mutta minua ei kyllä silleen tapailla, vaan ihan yksi henkilö kerrallaan kiitos.

Tiedän ihmisiä, jotka eivät ole esitelleet kumppania vuosienkaan jälkeen perheelleen, koska välit perheeseen ovat etäiset eikä muutenkaan pidä yhteyttä. Ja aikuiset tuskin sopivat seukkailuista teinityyliin. 

Sanoisin, että tapailuvaiheessa vasta tunnustellaan, että halutaanko olla yhdessä, ja seurusteluksi se muuttuu sitten, kun kumpikin haluaa olla toisen kanssa.

Aikuiset keskustelevat toistensa kanssa, ja miettivät ja puhuvat yhteisestä tulevaisuudesta, ja sopivat aikuismaisesti missä mennään. Tuo sinubn tyylisi on sitä teinityyliä jossa arvuutellaan ja ihmetellään sormi suussa mitä se toinen haluaa, ja oniko tämä nyt vai eikö ole seurustelua, mutta kumpikaan ei uskalla asiasta mainita mitään ettei vain toinen jättäisi.

En ole ikinä yhdenkään kumppanin kanssa "ihmetellyt sormi suussa" mitä toinen haluaa. Jos suhteessa oikeasti ollaan ihastuneita/rakastuneita, toisen kanssa synkkaa ja on molemminpuolista vetovoimaa, ei siinä silloin tarvitse ihmetellä, mitä toinen haluaa. Silloin ei tarvitse kysellä, missä mennään eikä sopia seurustelusta erikseen, kyllä asiat menevät ihan luontevasti. Olen tähän ketjuun kirjoittanutkin, että olen päätynyt asumaan yhteen ja perustamaan perheen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei koskaan sovittu seurustelusta tms.

Veikkaan, että nuo seurustelusta sopimiset ovat olennaisempia sellaisissa suhteissa, joissa intohimoa, kemiaa ja vetovoimaa on vähemmän, ja jotka perustuvat enemmän sopimusjärjestelylle. Silloinhan ei voi mistään tietää toisen kiinnostusta ja kemiaa (jos sitä ei oikeastaan ole), jolloin asia kannattaa selventää sopimalla, että seurustellaan nyt.

Joo kyllä, vain teidän suhde oli niin intohimoinen ja kemiaa sen kuin tihkui ympäriinsä, että kyllä oli sillä selvää että olette together forever 🙄.

Todellisuudessa olitte vain onnekkaita. Ystäväni tunsi ihan samoin kuin sinä. Kaikki oli "selvää" mutta ääneen ei mitään sanottu. 2,5 vuoden jälkeen selvisi ettei mies ollut koko aikana ajatellut että heillä oli suhdetta/seurustelua lainkaan.

En ymmärrä mitä pahaa kommunikaatiossa on? Miksi pitää ylpeillä sillä että mehän ei suhteen tilasta keskusteltu! Nimenomaan jos ne tunteet ovat niin palavat ja intohimoiset asiasta kannattaa keskustella, ettei tule takkiin ja pahasti.

Lyhyet vastaukset kysymyksiisi: Kommunikaatiossa ei ole mitään pahaa. Kukaan ei ole ylpeillyt sillä, että ei ole keskustellut suhteen tilasta. Tässä on lähinnä tuotu esiin vain se, että kaikki eivät ole sopineet erikseen seurustelusta, eikä se ole kaikille tuntunut mitenkään tarpeelliselta. Se ei tarkoita edelleenkään sitä, etteivätkö nämä ihmiset pystyisi keskustelemaan suhteestaan kumppaninsa kanssa. 

Tuo ystäväsi tilanne lienee aika erikoinen, enkä usko, että tuo on sellaisenaan yleistettävissä. Toisaalta 25 vuoden aikana mies oli ilmeisesti teeskennellyt niin hyvin, että vaikka ystäväsi olisi kysynyt seurustelusta, olisi pikku valhe siinä kohtaa ollut pientä kaiken muun rinnalla. Ei tuollaisessa tilanteessa ongelma ole se, että joku ei ole tajunnut kysyä oikeaa kysymystä tai sopia seurustelusta erikseen, vaan ongelma on tuossa jokin ihan muu. Ilmeisesti mies halusi eron hetkellä loukata muuten vain. 

Tottakai olin onnekas, kun löysin ihmisen, jonka kanssa synkkasi niin hyvin ja asiat loksahtelivat paikoilleen niin luontevasti. Eihän sellaisia ihmisiä ihan noin vain tule kohdalle. Mutta eipä niiden epäsopivien kanssa suhde sen paremmaksi sopimalla muutu - silloin on ehkä suhteen ehdot selkeät, mutta jos se kaikki sisältö puuttuu, joka toimivammissa suhteissa liimaisi ihmiset toisiinsa ja syventäisi suhteen luonnostaan, en suoraan sanottuna ole varma, kuinka merkityksellistä se sopiminenkaan silloin on.

Jos et todella kuule/näe kirjoitustesi ylimielistä ja ylpeilevää sävyä, niin selvä, jatka valitsemallasi tiellä. Mutta meille muille "jos homma toimii, kaikki vain toimii eikä tarvi sopia ;)" passiivisaggressiivisine hymiöineen näyttäytyy oikeastaan hyvin naivin ihmisen kommenttina. Sinullekin olisi voinut käydä niin että rakennat jo elämääsi toisen kanssa, mutta samalla hän onkin puuhaillut kaikkea muuta ja sinä olitkin vain sivujuoni. Ei kenellekään ole mitään yliluonnollisia kemiantunnistustaitoja joilla sataprosenttisesti voit aistia onko potentiaalinen kumppani samaa mieltä kaikesta kuin sinä.

Meinaatko tosissasi, että seurustelusta sopiminen saisi tällaisen henkilön lopettamaan sen kaiken muun puuhailun kumppaninsa selän takana? Minusta tuo kuulostaa naiivilta.

Ja kemia ei tarkoita sitä, että ollaan kaikesta samaa mieltä. Kemia tarkoittaa kahden henkilön välistä vetovoimaa, sitä että on hyvä olla yhdessä, toisen kanssa on luontevaa ja kivaa, huumorintajut osuvat yksiin, on helppo keskustella syvällisiä asioita samoin kuin on helppo jutella kevyemminkin. Ja seksuaalista halua toista kohtaan, sitä että synkkaa niin henkisesti kuin seksuaalisesti.

En meinaa, enkä sanonut missään vaiheessa niin. Pointtina on se että ihmiset ylipäätään sopivat sanoilla asioista elämässä, koska eihän muuten voi tietää kenenkään kantaa mihinkään asiaan. Voisihan sitä olettaa olevansa töissäkin jossain kun tulee niin hyvin juttuun pomon kanssa, mutta palkkapäivänä pomo sanookin että jaa, mä aattelin että sä olet vain palkaton harjoittelija.

Jokainen ihminen on vastuussa teoistaan, ja kyllä, pettäjä pettää jos on pettääkseen. Mutta jos toinen mielestään vain tapailee, hänhän ei edes petä kun on muiden kanssa. Miksi ihmeessä ei siis voi puhua ääneen omia odotuksiaan suhteesta? Jos se toinen sen jälkeen on muiden kanssa, hän siinä todistaa olevansa täysi m**kku. Jos mitään ei sovittu, hän voi aidosti olla sitä mieltä että eihän tää mitään haittaa.

Ja kiitos ylimielisestä selityksestäsi siitä mitä kemia tarkoittaa. Todistit juuri pointtini.

En ole sanonutkaan, etteikö voisi sanoa ääneen, mitä suhteelta toivoo tai odottaa. Mutta jos itse toivoo suhdetta, jossa kumpikaan ei edes halua olla muiden kanssa, niin jos toinen kuitenkin on muiden kanssa niin kauan kunnes muuta sovitaan, niin millä lailla tämä sopiminen muuttaa suhteen sisältöä? Edelleenhän se halu olla muiden kanssa olisi olemassa, mutta ei vain toteuta tätä haluaan, koska sopimus estää. Itse tykkään enemmän sellaisesta, että kumpikin on niin ihastunut, kiintynyt ja tuntee vetoa toiseen, että ne muut jäävät pois ihan vain sen vuoksi. Itselleni ei jotenkin olisi erityisen arvokasta pelkästään sopimuksella aikaansaatu yksisuhteisuus.

Mutta ethän sinä voi tietää muusta kuin omasta ihastumisestasi, jos asiasta ei ollenkaan keskustella. Vai jotenkin mystisestikö luet kumppanisi ajatuksia ja tiedät, että hän on nyt jättänyt muut kuviot pois ja keskittyy vain sinuun? Minä olen pelkkä ihminen eikä minulla kyllä tuollaisia kykyjä ole. Tiedän kyllä jos kohtaan erityisen ihmisen, mutta en voi tietää ajatteleeko hän minusta samalla tavalla vai olenko vain yksi monen joukossa. En ole kovin hyvällä itsetunnolla varustettu, joten todellakaan en ala olettamaan olevani kenellekään erityinen, vaan todennäköisempi vaihtoehto aina on, että olen joku jota roikotetaan etsien parempaa.

Jos toinen sanoo olevansa rakastunut minuun, en tarvitse siihen mitään erillisiä sopimisia seurustelusta. Se riittää, että toinen kertoo, mitä tuntee minua kohtaan.

Itse en ole koskaan aloittanut suhdetta niin, että molemmilla olisi ollut jotain "muita" jotka olisi pitänyt jättää kuvioista pois. Olen tutustunut kumppaneihini aina livenä esim. opintojen tai työn puitteissa, eikä tilanne ole koskaan ollut se, että oltaisiin tapailtu useampaa, joista sitten valitaan sopivin tai vähiten epäsopiva. Meillä on mennyt niin, että ollaan ihastuttu, lähennytty, alettu olemaan yhdessä ja se on syventynyt suhteeksi. Ollaan toki keskusteltu siitä, mitä eri asioista ajatellaan, ja tällaisten keskustelujen yhteydessä on käynyt ilmi, ettei kumpikaan ole esim. poly, joten tiedossa on ollut, että yksisuhteisia ollaan. ja kun sitten kumpikin on halunnut olla yhdessä, niin siinäpä se.

Niin eli olette keskustelleet halustanne olla yhdessä? Eli olette sopineet seurustelevanne, vaikka juuri sitä sanaa ei ole käytetty.

En nyt kirjoita tähän auki omia keskustelujani, mutta ei olla käyty koskaan sellaisia keskusteluja, joita voitaisiin pitää "seurustelusta sopimisena". Koska kyllähän tässä ketjussa on myös painotettu, että sen sopimisen täytyisi sisältää keskustelu siitä, ettei enää olla muiden kanssa. Tällaisesta en ole koskaan kenenkään kanssa puhunut/sopinut. Enkä ole sopinut mitään, että suhde on vakavoitunut ja että nyt ollaan yhdessä.

Oikeasti, koittakaa nyt hyvöksyä, että kaikissa suhteissa ei käydä tuollaista sopimisasiaa läpi. Jostain syystä ette nyt tunnu hyväksyvän sitä, että suhde voi edetä, syventyä ja vakiintua ilman, että jossain vaiheessa (alkuvaiheessa) on sovittu erikseen, että seurustellaan, tai että aloitetaan seurustelu, tai että suhdetta aletaan nyt kutsua virallisestikin seurusteluksi (esim. tapailun sijaan). Oikeasti, kaikki eivät tee noin.

Koita sinä hyväksyä se että meitä on paljon jotka emme kelpuuttaisi tuollaista suhdetta jossa seurustelusta ei voitaisi puhua, vaan haluamme parisuhteen jossa puhutaan siitä mitä serustelu pitää sisällään, ja mitä se kummallekin merkitsee. Toiset nyt vain ovat syvällisempia ja keskusteluhauisempia, ja heille sopii sellainen kumppani jonka kanssa puhutaan näistä asioista. Miksi se sinua harmittaa?

Kyllä mekin keskustelimme siitä, mitä seurustelu kummallekin merkitsee. Siitähän ei tässä ketjussa ollut kyse, ja se on täysin eri asia kuin se, onko jokaisessa suhteessa ollut erikseen joku "seurustelusta sopiminen". Ja kuten olen sanonut, minuahan ei häiritse lainkaan se, kuinka moni muu erikseen sopii seurustelustaan - olen toistuvasti todennut ketjussa, että silläkin lailla saa suhteen aivan hyvin aloittaa. Mutta omalla kohdallani sellainen erikseen sopiminen ei ole koskaan tuntunut olennaiselta, koska suhteet ovat syntyneet ja edenneet ilman moista sopimista. 

En itse pidä kovin syvällisenä sitä, että ei pysty ymmärtämään maailmasta tai ihmissuhteista kuin yhden tietyn kaavan mukaan toimimisen, tai että pitkän ketjunkaan jälkeen ei ymmärrä asiaa, vaan edelleen jankuttaa jostain "puhumattomuudesta", mistä kukaan muu ei oikeasti ole kirjoittanut mitään.

 

Ei, vaan koko ajan on sanottu että sitä sopimista on juuri se keskustelu siitä parisuhteen tilasta, toiveista, mitä se suhde kummallekin merkitsee. Siinähän sitä juuri keskustellaan ja puhutaan että mitkä ne molempien käsitykset ovat. Eli olette sittenkin tehneet ne ihan samat kesksutelut kuin muutkin ;)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä puhumisessa on niin vaikeaa? Pelätäänkö, ettei toinen olekaan yhtä ihastunut tai vakavissaan suhteesta kuin itse on?  Pettymyksen pelkoa? Itsetunto saa kolauksen? Moni suhde toimisi paljon paremmin, jos ihmiset puhuisivat toisilleen eivätkä olettaisi, että kun mä tunnen ja ajattelen näin, niin varmaan toi toinenkin tuntee ja ajattelee samalla tavalla. 

Puhumisessa ei ole mikään vaikeaa. Mutta ei tule kysyttyä asiasta, joka ei ole epäselvä. Kaikki eivät myöskään itse niinkään mieti sitä, pitäisikö suhdetta kutsua tapailuksi vai seurusteluksi. Jos kaikki toimii, kiinnostus ja tunteet ovat selvästi molemminpuolisia, eikä mikään tunnu epäselvältä, silloin sitä helposti vain keskittyy olemaan yhdessä toisen kansaa ja unohtaa miettiä terminologiaa. Tämäkin voi olla yksi syy.

Ei voi koskaan tietää mitä toinen ajattelee. Ei ainakaan silloin jos suuta ei saada auki. Olet varmaan ketjun luettuasi huomannut miten kirjavia ajatuksia ihmisillä on näistä asioista. Se on juuri se syy miksi puhuminen kannattaa aloittaa jo heti kättelyssä, eikä vain olettaa että toinen ajattelee varmasti täsmälleen samalla tavalla kuin minäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valtavirran mielipiteestä ilmeisesti poiketen, olen sitä mieltä että tutustutaan ja tapaillaan (vain sitä) jotakuta, kuitenkaan ilman virallista seurustelua tai perheelle esittelyjä. Sitten kun nuo em asiat tulevat kuvaan ja asia yhteisesti sinetöidään niin sitten seurustellaan. Yleisempi mielipide tuntuu kuitenkin olevan että tapailu tarkoittaa automaattisesti lupaa peuhata ympäriinsä muutakin tapaillen, mutta minua ei kyllä silleen tapailla, vaan ihan yksi henkilö kerrallaan kiitos.

Tiedän ihmisiä, jotka eivät ole esitelleet kumppania vuosienkaan jälkeen perheelleen, koska välit perheeseen ovat etäiset eikä muutenkaan pidä yhteyttä. Ja aikuiset tuskin sopivat seukkailuista teinityyliin. 

Sanoisin, että tapailuvaiheessa vasta tunnustellaan, että halutaanko olla yhdessä, ja seurusteluksi se muuttuu sitten, kun kumpikin haluaa olla toisen kanssa.

Aikuiset keskustelevat toistensa kanssa, ja miettivät ja puhuvat yhteisestä tulevaisuudesta, ja sopivat aikuismaisesti missä mennään. Tuo sinubn tyylisi on sitä teinityyliä jossa arvuutellaan ja ihmetellään sormi suussa mitä se toinen haluaa, ja oniko tämä nyt vai eikö ole seurustelua, mutta kumpikaan ei uskalla asiasta mainita mitään ettei vain toinen jättäisi.

En ole ikinä yhdenkään kumppanin kanssa "ihmetellyt sormi suussa" mitä toinen haluaa. Jos suhteessa oikeasti ollaan ihastuneita/rakastuneita, toisen kanssa synkkaa ja on molemminpuolista vetovoimaa, ei siinä silloin tarvitse ihmetellä, mitä toinen haluaa. Silloin ei tarvitse kysellä, missä mennään eikä sopia seurustelusta erikseen, kyllä asiat menevät ihan luontevasti. Olen tähän ketjuun kirjoittanutkin, että olen päätynyt asumaan yhteen ja perustamaan perheen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei koskaan sovittu seurustelusta tms.

Veikkaan, että nuo seurustelusta sopimiset ovat olennaisempia sellaisissa suhteissa, joissa intohimoa, kemiaa ja vetovoimaa on vähemmän, ja jotka perustuvat enemmän sopimusjärjestelylle. Silloinhan ei voi mistään tietää toisen kiinnostusta ja kemiaa (jos sitä ei oikeastaan ole), jolloin asia kannattaa selventää sopimalla, että seurustellaan nyt.

Joo kyllä, vain teidän suhde oli niin intohimoinen ja kemiaa sen kuin tihkui ympäriinsä, että kyllä oli sillä selvää että olette together forever 🙄.

Todellisuudessa olitte vain onnekkaita. Ystäväni tunsi ihan samoin kuin sinä. Kaikki oli "selvää" mutta ääneen ei mitään sanottu. 2,5 vuoden jälkeen selvisi ettei mies ollut koko aikana ajatellut että heillä oli suhdetta/seurustelua lainkaan.

En ymmärrä mitä pahaa kommunikaatiossa on? Miksi pitää ylpeillä sillä että mehän ei suhteen tilasta keskusteltu! Nimenomaan jos ne tunteet ovat niin palavat ja intohimoiset asiasta kannattaa keskustella, ettei tule takkiin ja pahasti.

Lyhyet vastaukset kysymyksiisi: Kommunikaatiossa ei ole mitään pahaa. Kukaan ei ole ylpeillyt sillä, että ei ole keskustellut suhteen tilasta. Tässä on lähinnä tuotu esiin vain se, että kaikki eivät ole sopineet erikseen seurustelusta, eikä se ole kaikille tuntunut mitenkään tarpeelliselta. Se ei tarkoita edelleenkään sitä, etteivätkö nämä ihmiset pystyisi keskustelemaan suhteestaan kumppaninsa kanssa. 

Tuo ystäväsi tilanne lienee aika erikoinen, enkä usko, että tuo on sellaisenaan yleistettävissä. Toisaalta 25 vuoden aikana mies oli ilmeisesti teeskennellyt niin hyvin, että vaikka ystäväsi olisi kysynyt seurustelusta, olisi pikku valhe siinä kohtaa ollut pientä kaiken muun rinnalla. Ei tuollaisessa tilanteessa ongelma ole se, että joku ei ole tajunnut kysyä oikeaa kysymystä tai sopia seurustelusta erikseen, vaan ongelma on tuossa jokin ihan muu. Ilmeisesti mies halusi eron hetkellä loukata muuten vain. 

Tottakai olin onnekas, kun löysin ihmisen, jonka kanssa synkkasi niin hyvin ja asiat loksahtelivat paikoilleen niin luontevasti. Eihän sellaisia ihmisiä ihan noin vain tule kohdalle. Mutta eipä niiden epäsopivien kanssa suhde sen paremmaksi sopimalla muutu - silloin on ehkä suhteen ehdot selkeät, mutta jos se kaikki sisältö puuttuu, joka toimivammissa suhteissa liimaisi ihmiset toisiinsa ja syventäisi suhteen luonnostaan, en suoraan sanottuna ole varma, kuinka merkityksellistä se sopiminenkaan silloin on.

Jos et todella kuule/näe kirjoitustesi ylimielistä ja ylpeilevää sävyä, niin selvä, jatka valitsemallasi tiellä. Mutta meille muille "jos homma toimii, kaikki vain toimii eikä tarvi sopia ;)" passiivisaggressiivisine hymiöineen näyttäytyy oikeastaan hyvin naivin ihmisen kommenttina. Sinullekin olisi voinut käydä niin että rakennat jo elämääsi toisen kanssa, mutta samalla hän onkin puuhaillut kaikkea muuta ja sinä olitkin vain sivujuoni. Ei kenellekään ole mitään yliluonnollisia kemiantunnistustaitoja joilla sataprosenttisesti voit aistia onko potentiaalinen kumppani samaa mieltä kaikesta kuin sinä.

Meinaatko tosissasi, että seurustelusta sopiminen saisi tällaisen henkilön lopettamaan sen kaiken muun puuhailun kumppaninsa selän takana? Minusta tuo kuulostaa naiivilta.

Ja kemia ei tarkoita sitä, että ollaan kaikesta samaa mieltä. Kemia tarkoittaa kahden henkilön välistä vetovoimaa, sitä että on hyvä olla yhdessä, toisen kanssa on luontevaa ja kivaa, huumorintajut osuvat yksiin, on helppo keskustella syvällisiä asioita samoin kuin on helppo jutella kevyemminkin. Ja seksuaalista halua toista kohtaan, sitä että synkkaa niin henkisesti kuin seksuaalisesti.

Mutta seurustelusta ei voida puhua. Todella vetovoimaista ja luontevaa :D :D :D

Kuka on sanonut, että seurustelusta ei voisi puhua? En minä ainakaan. Ja olen tuo, jolle vastasit.

Eli seurustelusta siis olette puhuneet. Se on jo sitä kysymistä ja sopimista ;)

Niin, siis seurustelusta puhuminen ei tarkoita sitä, että keskustelun sisältö on vaikka "onko tämä meidän juttu seurustelua", "me kai seurustellaan, vai kuinka", "sopisiko, että seurustellaan toistemme kanssa eikä enää tapailla muita". En ole tällaisia keskusteluja käynyt.

Eli et tiedä yhtään mitä mieltä mies on suhteestanne. Asia selvä, mutta moni muu on sitä mieltä ettei tuollainen puhumattomuus ole itselle sopiva suhde.

En tiedä onko se enää niin olennaista, oliko kyseessä tapailu vai seurustelu. Meidän yhteisistä lapsista nuorinkin on jo esiteini-ikäinen. Ei ole kyseessä puhumattomuus yleensä, vaan eipä tuntunut kummankaan mielestä niin epäselvältä suhteen tila, että olisi pitänyt kysyä, ja asiat vain etenivät luonnostaan, ilman että sovittiin erikseen seurustelusta. Mikä tässä nyt on joidenkin niin vaikea ymmärtää?

Ei ole vaikea ymmärtää että te ette puhu suhteen tilasta koskaan. Sinun tuntuu olevan vaikea ymmärtää ja kestää sitä, että jotkut eivät halua tuollaista suhdetta, vaan sellaisen jossa voidaan puhua siitä mitä toiselta odotetaan, mitä itse pidedtään tapailuna, ja mitä seurusteluna, mitä odottaa naimisiinmenolta jne. 

Huoh... suhteesta on kyllä puhuttu, mutta ei kyllä oikeastaan puhuttu koskaan, mitä pidetään tapailuna tai seurusteluna. Ei ollut tarvetta. Meillä ei oikeastaan edes ollut varsinaista tapailuvaihetta, koska tavattiin opiskelujen puitteissa ja siten tunnettiin jo valmiiksi, ja suhde aloitettiin niin, että molemmat oltiin ihastuneita ja kiinnostuneita toisesta. Ei ollut tarvetta käydä läpi sitä, mikä on tapailun ja seurustelun ero, koska meidän suhde toimi oikein hyvin ja meille riitti se, että meillä meni hyvin. 

Ja ei, ei minun ole vaikea ymmärtää sitä, että monelle mainitsemasi keskustelut ovat tärkeitä. Päinvastoin, olen tässä koko ajan sanonut, että tuo kaikki on täysin ok, mutta kaikissa suhteissa vain ei ole erillistä seurustelusta sopimista. Ja tämä on nyt asia, joka vastapuolelle tuntuu olevan täysin käsittämätön, koska se tulkitaan jatkuvasti niin, että jos ei olla sovittu seurustelusta, se tarkoittaa, ettei puhuta mistään muustakaan. Miksi näin? Varmasti pitäisi ymmärtää, että jos henkilö on vuosikausia yhdessä toisen kanssa, muutetaan yhteen ja hankitaan lapsiakin yhdessä, niin jostain suhteeseen liittyvästä on varmasti tullut puhuttua - siitäkin huolimatta, että koskaan ei erikseen sovittu seurustelusta. Mikäs tässä nyt puolestaan on vaikea ymmärtää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valtavirran mielipiteestä ilmeisesti poiketen, olen sitä mieltä että tutustutaan ja tapaillaan (vain sitä) jotakuta, kuitenkaan ilman virallista seurustelua tai perheelle esittelyjä. Sitten kun nuo em asiat tulevat kuvaan ja asia yhteisesti sinetöidään niin sitten seurustellaan. Yleisempi mielipide tuntuu kuitenkin olevan että tapailu tarkoittaa automaattisesti lupaa peuhata ympäriinsä muutakin tapaillen, mutta minua ei kyllä silleen tapailla, vaan ihan yksi henkilö kerrallaan kiitos.

Tiedän ihmisiä, jotka eivät ole esitelleet kumppania vuosienkaan jälkeen perheelleen, koska välit perheeseen ovat etäiset eikä muutenkaan pidä yhteyttä. Ja aikuiset tuskin sopivat seukkailuista teinityyliin. 

Sanoisin, että tapailuvaiheessa vasta tunnustellaan, että halutaanko olla yhdessä, ja seurusteluksi se muuttuu sitten, kun kumpikin haluaa olla toisen kanssa.

Aikuiset keskustelevat toistensa kanssa, ja miettivät ja puhuvat yhteisestä tulevaisuudesta, ja sopivat aikuismaisesti missä mennään. Tuo sinubn tyylisi on sitä teinityyliä jossa arvuutellaan ja ihmetellään sormi suussa mitä se toinen haluaa, ja oniko tämä nyt vai eikö ole seurustelua, mutta kumpikaan ei uskalla asiasta mainita mitään ettei vain toinen jättäisi.

En ole ikinä yhdenkään kumppanin kanssa "ihmetellyt sormi suussa" mitä toinen haluaa. Jos suhteessa oikeasti ollaan ihastuneita/rakastuneita, toisen kanssa synkkaa ja on molemminpuolista vetovoimaa, ei siinä silloin tarvitse ihmetellä, mitä toinen haluaa. Silloin ei tarvitse kysellä, missä mennään eikä sopia seurustelusta erikseen, kyllä asiat menevät ihan luontevasti. Olen tähän ketjuun kirjoittanutkin, että olen päätynyt asumaan yhteen ja perustamaan perheen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei koskaan sovittu seurustelusta tms.

Veikkaan, että nuo seurustelusta sopimiset ovat olennaisempia sellaisissa suhteissa, joissa intohimoa, kemiaa ja vetovoimaa on vähemmän, ja jotka perustuvat enemmän sopimusjärjestelylle. Silloinhan ei voi mistään tietää toisen kiinnostusta ja kemiaa (jos sitä ei oikeastaan ole), jolloin asia kannattaa selventää sopimalla, että seurustellaan nyt.

Joo kyllä, vain teidän suhde oli niin intohimoinen ja kemiaa sen kuin tihkui ympäriinsä, että kyllä oli sillä selvää että olette together forever 🙄.

Todellisuudessa olitte vain onnekkaita. Ystäväni tunsi ihan samoin kuin sinä. Kaikki oli "selvää" mutta ääneen ei mitään sanottu. 2,5 vuoden jälkeen selvisi ettei mies ollut koko aikana ajatellut että heillä oli suhdetta/seurustelua lainkaan.

En ymmärrä mitä pahaa kommunikaatiossa on? Miksi pitää ylpeillä sillä että mehän ei suhteen tilasta keskusteltu! Nimenomaan jos ne tunteet ovat niin palavat ja intohimoiset asiasta kannattaa keskustella, ettei tule takkiin ja pahasti.

Tätä minäkin ihmettelen. Kauhea pelko puhua sen ihastuksen kohteen kanssa, vaikka muka niin onnellisia ollaan.

Puhuttiin niin paljon kaikkea muuta, ettei olisi ehdittykään käydä mitään keskustelua seukkailun aloittamisesta, kun suhde oli jo edennyt siitä syvemmälle. Yksinkertaisesti ei tullut mieleenkään, että tilanteessa olisi ollut mitään epäselvää kummallekaan.

Mikä tämä tila oli joka on seurustelua syvempi?

Miten niin "seurustelua syvempi tila"? En minä noin kirjoittanut.  Mutta kyllä minun kokemukseni ihmissuhteista on se, että ne syvenevät, mikä tarkoittaa esim. seurustelussa sitä, että toisen kanssa hitsautuu enemmän ja enemmän yhteen. Harvan suhde on heti seurustelun alussa valmis ja parhaimmillaan, vaan kyllähän toisesta oppii koko ajan lisää, ja myös tunteet syvenevät ja vahvistuvat.

Pantomiimillako se oppi tapahtuu, kun puhua ei voida?

Miksi jankutat tuota, että ei voida puhua? Eihän kukaan ole sanonut, että ei voitu puhua. Joillekin kirjoittajille on nyt ilmeisesti mahdoton ajatus, että kaikissa suhteissa ei erikseen sovita seurustelun aloittamisesta, mutta suhde etenee silti. 

Voisiko joku kertoa minulle, miksi on mielestänne niin ehdottoman tärkeää ja olennaista, että jokaisen suhteen alussa täytyisi käydä joku keskustelu ja sopiminen seurustelun aloittamisesta? Tässä on nyt esimerkkinä ihminen, joka on perustanut perheenkin ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole koskaan käyty keskustelua seurustelun aloittamisesta. Joten suhteen syveneminen ja eteneminen lienee todistettavasti ihan mahdollista ilmankin. Miksi siis edelleen pitää vängätä vastaan?

Miksi ette voi vain todeta, että joo okei, asia voi mennä noinkin? Sen sijaan jatkatte lapsellista jankuttamista puhumattomuudesta. Jotenkin omituisen yksinkertaista ajattelua.

Joillekin ihmisille on hyvinkin tärkeää tietää, onko toinen osapuoli yhtä tosissaan suhteen vuoksi kuin itse on vai ollaanko yhdessä vain siksi, että toinen sattuu olemaan "ihan kiva" eikä ole parempaakaan nyt tarjolla. On ihmisiä, jotka aloittavat tapailusuhteita, vaikka edelleen haikailevat exiensä perään. Ja mikäli exä näyttääkin vihreää valoa, palataan exän luokse. Tai sitten satut tapailemaan henkilöä, jolle olet ja tulet olemaankin vain nk laastarisuhde. On kanssasi vain sen aikaa, kun kyllästyy tai löytää sen, jonka kanssa haluaa olla oikeasti. Jos toisella toiveena on pitkäaikaisempi ihmissuhde ja toinen haluaa vain vähän aikaa pitää hauskaa, eikö silloin ole mielestäsi ihan ok, että ainakin tämä pidempiaikaista suhdetta toivova uskaltaa avata suunsa ja kysyä, missä mennään? 

Hmm, jotenkin en usko, että tyytymissuhteissa tai laastarisuhteissa olevat kertovat asian oikeaa laitaa kuitenkaan. Ja jos toinen osapuoli ilmaisee olevansa ihastunut, jopa rakastunut, ja käytöksellään osoittaa myös mitä suurinta mielenkiintoa, niin mitä niin epäselvää tilanteessa olisi, että pitäisi kysyä missä mennään, saati epäillä olevansa vain hätävara?

Toki minäkin kysyisin, missä mennään, jos toinen ei vaikuttaisi olevan niin kovin kiinnostunut. Mutta jos hän kaikin tavoin osoittaa haluavansa olla minun kanssani, ei tulisi mieleenkään epäillä, haluaisiko hän sittenkin eksänsä takaisin, tai olenko vain laastarisuhde.

Mä olen kysynyt mieheltä joka vaikutti todella kiinnostuneelta minusta, että mitä jos alettaisiin seurustelemaan tosissamme. Hänelle olin vain laastarisuhdhe ollut, ja se tuli selväksi hänen vastauksestaan. Hyvä että kysyin, muuten hän varmaan olisi luullut että minäkin haluan vain kieriskellä ihastuksessa kevyesti siihen asti että tulee eka riita...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä puhumisessa on niin vaikeaa? Pelätäänkö, ettei toinen olekaan yhtä ihastunut tai vakavissaan suhteesta kuin itse on?  Pettymyksen pelkoa? Itsetunto saa kolauksen? Moni suhde toimisi paljon paremmin, jos ihmiset puhuisivat toisilleen eivätkä olettaisi, että kun mä tunnen ja ajattelen näin, niin varmaan toi toinenkin tuntee ja ajattelee samalla tavalla. 

Puhumisessa ei ole mikään vaikeaa. Mutta ei tule kysyttyä asiasta, joka ei ole epäselvä. Kaikki eivät myöskään itse niinkään mieti sitä, pitäisikö suhdetta kutsua tapailuksi vai seurusteluksi. Jos kaikki toimii, kiinnostus ja tunteet ovat selvästi molemminpuolisia, eikä mikään tunnu epäselvältä, silloin sitä helposti vain keskittyy olemaan yhdessä toisen kansaa ja unohtaa miettiä terminologiaa. Tämäkin voi olla yksi syy.

Ei voi koskaan tietää mitä toinen ajattelee. Ei ainakaan silloin jos suuta ei saada auki. Olet varmaan ketjun luettuasi huomannut miten kirjavia ajatuksia ihmisillä on näistä asioista. Se on juuri se syy miksi puhuminen kannattaa aloittaa jo heti kättelyssä, eikä vain olettaa että toinen ajattelee varmasti täsmälleen samalla tavalla kuin minäkin.

Kyllä. Koin saaneeni kaiken tarvitsemani informaation toisen tunteista, toiveista ja haluista. Toki olisin kysynyt, jos olisi tuntunut, että jokin on epäselvää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valtavirran mielipiteestä ilmeisesti poiketen, olen sitä mieltä että tutustutaan ja tapaillaan (vain sitä) jotakuta, kuitenkaan ilman virallista seurustelua tai perheelle esittelyjä. Sitten kun nuo em asiat tulevat kuvaan ja asia yhteisesti sinetöidään niin sitten seurustellaan. Yleisempi mielipide tuntuu kuitenkin olevan että tapailu tarkoittaa automaattisesti lupaa peuhata ympäriinsä muutakin tapaillen, mutta minua ei kyllä silleen tapailla, vaan ihan yksi henkilö kerrallaan kiitos.

Tiedän ihmisiä, jotka eivät ole esitelleet kumppania vuosienkaan jälkeen perheelleen, koska välit perheeseen ovat etäiset eikä muutenkaan pidä yhteyttä. Ja aikuiset tuskin sopivat seukkailuista teinityyliin. 

Sanoisin, että tapailuvaiheessa vasta tunnustellaan, että halutaanko olla yhdessä, ja seurusteluksi se muuttuu sitten, kun kumpikin haluaa olla toisen kanssa.

Aikuiset keskustelevat toistensa kanssa, ja miettivät ja puhuvat yhteisestä tulevaisuudesta, ja sopivat aikuismaisesti missä mennään. Tuo sinubn tyylisi on sitä teinityyliä jossa arvuutellaan ja ihmetellään sormi suussa mitä se toinen haluaa, ja oniko tämä nyt vai eikö ole seurustelua, mutta kumpikaan ei uskalla asiasta mainita mitään ettei vain toinen jättäisi.

En ole ikinä yhdenkään kumppanin kanssa "ihmetellyt sormi suussa" mitä toinen haluaa. Jos suhteessa oikeasti ollaan ihastuneita/rakastuneita, toisen kanssa synkkaa ja on molemminpuolista vetovoimaa, ei siinä silloin tarvitse ihmetellä, mitä toinen haluaa. Silloin ei tarvitse kysellä, missä mennään eikä sopia seurustelusta erikseen, kyllä asiat menevät ihan luontevasti. Olen tähän ketjuun kirjoittanutkin, että olen päätynyt asumaan yhteen ja perustamaan perheen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei koskaan sovittu seurustelusta tms.

Veikkaan, että nuo seurustelusta sopimiset ovat olennaisempia sellaisissa suhteissa, joissa intohimoa, kemiaa ja vetovoimaa on vähemmän, ja jotka perustuvat enemmän sopimusjärjestelylle. Silloinhan ei voi mistään tietää toisen kiinnostusta ja kemiaa (jos sitä ei oikeastaan ole), jolloin asia kannattaa selventää sopimalla, että seurustellaan nyt.

Joo kyllä, vain teidän suhde oli niin intohimoinen ja kemiaa sen kuin tihkui ympäriinsä, että kyllä oli sillä selvää että olette together forever 🙄.

Todellisuudessa olitte vain onnekkaita. Ystäväni tunsi ihan samoin kuin sinä. Kaikki oli "selvää" mutta ääneen ei mitään sanottu. 2,5 vuoden jälkeen selvisi ettei mies ollut koko aikana ajatellut että heillä oli suhdetta/seurustelua lainkaan.

En ymmärrä mitä pahaa kommunikaatiossa on? Miksi pitää ylpeillä sillä että mehän ei suhteen tilasta keskusteltu! Nimenomaan jos ne tunteet ovat niin palavat ja intohimoiset asiasta kannattaa keskustella, ettei tule takkiin ja pahasti.

Tätä minäkin ihmettelen. Kauhea pelko puhua sen ihastuksen kohteen kanssa, vaikka muka niin onnellisia ollaan.

Puhuttiin niin paljon kaikkea muuta, ettei olisi ehdittykään käydä mitään keskustelua seukkailun aloittamisesta, kun suhde oli jo edennyt siitä syvemmälle. Yksinkertaisesti ei tullut mieleenkään, että tilanteessa olisi ollut mitään epäselvää kummallekaan.

Mikä tämä tila oli joka on seurustelua syvempi?

Miten niin "seurustelua syvempi tila"? En minä noin kirjoittanut.  Mutta kyllä minun kokemukseni ihmissuhteista on se, että ne syvenevät, mikä tarkoittaa esim. seurustelussa sitä, että toisen kanssa hitsautuu enemmän ja enemmän yhteen. Harvan suhde on heti seurustelun alussa valmis ja parhaimmillaan, vaan kyllähän toisesta oppii koko ajan lisää, ja myös tunteet syvenevät ja vahvistuvat.

Pantomiimillako se oppi tapahtuu, kun puhua ei voida?

Miksi jankutat tuota, että ei voida puhua? Eihän kukaan ole sanonut, että ei voitu puhua. Joillekin kirjoittajille on nyt ilmeisesti mahdoton ajatus, että kaikissa suhteissa ei erikseen sovita seurustelun aloittamisesta, mutta suhde etenee silti. 

Voisiko joku kertoa minulle, miksi on mielestänne niin ehdottoman tärkeää ja olennaista, että jokaisen suhteen alussa täytyisi käydä joku keskustelu ja sopiminen seurustelun aloittamisesta? Tässä on nyt esimerkkinä ihminen, joka on perustanut perheenkin ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole koskaan käyty keskustelua seurustelun aloittamisesta. Joten suhteen syveneminen ja eteneminen lienee todistettavasti ihan mahdollista ilmankin. Miksi siis edelleen pitää vängätä vastaan?

Miksi ette voi vain todeta, että joo okei, asia voi mennä noinkin? Sen sijaan jatkatte lapsellista jankuttamista puhumattomuudesta. Jotenkin omituisen yksinkertaista ajattelua.

Joillekin ihmisille on hyvinkin tärkeää tietää, onko toinen osapuoli yhtä tosissaan suhteen vuoksi kuin itse on vai ollaanko yhdessä vain siksi, että toinen sattuu olemaan "ihan kiva" eikä ole parempaakaan nyt tarjolla. On ihmisiä, jotka aloittavat tapailusuhteita, vaikka edelleen haikailevat exiensä perään. Ja mikäli exä näyttääkin vihreää valoa, palataan exän luokse. Tai sitten satut tapailemaan henkilöä, jolle olet ja tulet olemaankin vain nk laastarisuhde. On kanssasi vain sen aikaa, kun kyllästyy tai löytää sen, jonka kanssa haluaa olla oikeasti. Jos toisella toiveena on pitkäaikaisempi ihmissuhde ja toinen haluaa vain vähän aikaa pitää hauskaa, eikö silloin ole mielestäsi ihan ok, että ainakin tämä pidempiaikaista suhdetta toivova uskaltaa avata suunsa ja kysyä, missä mennään? 

Hmm, jotenkin en usko, että tyytymissuhteissa tai laastarisuhteissa olevat kertovat asian oikeaa laitaa kuitenkaan. Ja jos toinen osapuoli ilmaisee olevansa ihastunut, jopa rakastunut, ja käytöksellään osoittaa myös mitä suurinta mielenkiintoa, niin mitä niin epäselvää tilanteessa olisi, että pitäisi kysyä missä mennään, saati epäillä olevansa vain hätävara?

Toki minäkin kysyisin, missä mennään, jos toinen ei vaikuttaisi olevan niin kovin kiinnostunut. Mutta jos hän kaikin tavoin osoittaa haluavansa olla minun kanssani, ei tulisi mieleenkään epäillä, haluaisiko hän sittenkin eksänsä takaisin, tai olenko vain laastarisuhde.

Mä olen kysynyt mieheltä joka vaikutti todella kiinnostuneelta minusta, että mitä jos alettaisiin seurustelemaan tosissamme. Hänelle olin vain laastarisuhdhe ollut, ja se tuli selväksi hänen vastauksestaan. Hyvä että kysyin, muuten hän varmaan olisi luullut että minäkin haluan vain kieriskellä ihastuksessa kevyesti siihen asti että tulee eka riita...

No, tässä tapauksessa toki hyvä, että kysyit. Mitä hän muuten vastasi, kertoiko suoraan, että haki vain laastaria, vai sanoiko vain, ettei ole valmis suhteeseen? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valtavirran mielipiteestä ilmeisesti poiketen, olen sitä mieltä että tutustutaan ja tapaillaan (vain sitä) jotakuta, kuitenkaan ilman virallista seurustelua tai perheelle esittelyjä. Sitten kun nuo em asiat tulevat kuvaan ja asia yhteisesti sinetöidään niin sitten seurustellaan. Yleisempi mielipide tuntuu kuitenkin olevan että tapailu tarkoittaa automaattisesti lupaa peuhata ympäriinsä muutakin tapaillen, mutta minua ei kyllä silleen tapailla, vaan ihan yksi henkilö kerrallaan kiitos.

Tiedän ihmisiä, jotka eivät ole esitelleet kumppania vuosienkaan jälkeen perheelleen, koska välit perheeseen ovat etäiset eikä muutenkaan pidä yhteyttä. Ja aikuiset tuskin sopivat seukkailuista teinityyliin. 

Sanoisin, että tapailuvaiheessa vasta tunnustellaan, että halutaanko olla yhdessä, ja seurusteluksi se muuttuu sitten, kun kumpikin haluaa olla toisen kanssa.

Aikuiset keskustelevat toistensa kanssa, ja miettivät ja puhuvat yhteisestä tulevaisuudesta, ja sopivat aikuismaisesti missä mennään. Tuo sinubn tyylisi on sitä teinityyliä jossa arvuutellaan ja ihmetellään sormi suussa mitä se toinen haluaa, ja oniko tämä nyt vai eikö ole seurustelua, mutta kumpikaan ei uskalla asiasta mainita mitään ettei vain toinen jättäisi.

En ole ikinä yhdenkään kumppanin kanssa "ihmetellyt sormi suussa" mitä toinen haluaa. Jos suhteessa oikeasti ollaan ihastuneita/rakastuneita, toisen kanssa synkkaa ja on molemminpuolista vetovoimaa, ei siinä silloin tarvitse ihmetellä, mitä toinen haluaa. Silloin ei tarvitse kysellä, missä mennään eikä sopia seurustelusta erikseen, kyllä asiat menevät ihan luontevasti. Olen tähän ketjuun kirjoittanutkin, että olen päätynyt asumaan yhteen ja perustamaan perheen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei koskaan sovittu seurustelusta tms.

Veikkaan, että nuo seurustelusta sopimiset ovat olennaisempia sellaisissa suhteissa, joissa intohimoa, kemiaa ja vetovoimaa on vähemmän, ja jotka perustuvat enemmän sopimusjärjestelylle. Silloinhan ei voi mistään tietää toisen kiinnostusta ja kemiaa (jos sitä ei oikeastaan ole), jolloin asia kannattaa selventää sopimalla, että seurustellaan nyt.

Joo kyllä, vain teidän suhde oli niin intohimoinen ja kemiaa sen kuin tihkui ympäriinsä, että kyllä oli sillä selvää että olette together forever 🙄.

Todellisuudessa olitte vain onnekkaita. Ystäväni tunsi ihan samoin kuin sinä. Kaikki oli "selvää" mutta ääneen ei mitään sanottu. 2,5 vuoden jälkeen selvisi ettei mies ollut koko aikana ajatellut että heillä oli suhdetta/seurustelua lainkaan.

En ymmärrä mitä pahaa kommunikaatiossa on? Miksi pitää ylpeillä sillä että mehän ei suhteen tilasta keskusteltu! Nimenomaan jos ne tunteet ovat niin palavat ja intohimoiset asiasta kannattaa keskustella, ettei tule takkiin ja pahasti.

Tätä minäkin ihmettelen. Kauhea pelko puhua sen ihastuksen kohteen kanssa, vaikka muka niin onnellisia ollaan.

Puhuttiin niin paljon kaikkea muuta, ettei olisi ehdittykään käydä mitään keskustelua seukkailun aloittamisesta, kun suhde oli jo edennyt siitä syvemmälle. Yksinkertaisesti ei tullut mieleenkään, että tilanteessa olisi ollut mitään epäselvää kummallekaan.

Mikä tämä tila oli joka on seurustelua syvempi?

Miten niin "seurustelua syvempi tila"? En minä noin kirjoittanut.  Mutta kyllä minun kokemukseni ihmissuhteista on se, että ne syvenevät, mikä tarkoittaa esim. seurustelussa sitä, että toisen kanssa hitsautuu enemmän ja enemmän yhteen. Harvan suhde on heti seurustelun alussa valmis ja parhaimmillaan, vaan kyllähän toisesta oppii koko ajan lisää, ja myös tunteet syvenevät ja vahvistuvat.

Pantomiimillako se oppi tapahtuu, kun puhua ei voida?

Miksi jankutat tuota, että ei voida puhua? Eihän kukaan ole sanonut, että ei voitu puhua. Joillekin kirjoittajille on nyt ilmeisesti mahdoton ajatus, että kaikissa suhteissa ei erikseen sovita seurustelun aloittamisesta, mutta suhde etenee silti. 

Voisiko joku kertoa minulle, miksi on mielestänne niin ehdottoman tärkeää ja olennaista, että jokaisen suhteen alussa täytyisi käydä joku keskustelu ja sopiminen seurustelun aloittamisesta? Tässä on nyt esimerkkinä ihminen, joka on perustanut perheenkin ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole koskaan käyty keskustelua seurustelun aloittamisesta. Joten suhteen syveneminen ja eteneminen lienee todistettavasti ihan mahdollista ilmankin. Miksi siis edelleen pitää vängätä vastaan?

Miksi ette voi vain todeta, että joo okei, asia voi mennä noinkin? Sen sijaan jatkatte lapsellista jankuttamista puhumattomuudesta. Jotenkin omituisen yksinkertaista ajattelua.

Joillekin ihmisille on hyvinkin tärkeää tietää, onko toinen osapuoli yhtä tosissaan suhteen vuoksi kuin itse on vai ollaanko yhdessä vain siksi, että toinen sattuu olemaan "ihan kiva" eikä ole parempaakaan nyt tarjolla. On ihmisiä, jotka aloittavat tapailusuhteita, vaikka edelleen haikailevat exiensä perään. Ja mikäli exä näyttääkin vihreää valoa, palataan exän luokse. Tai sitten satut tapailemaan henkilöä, jolle olet ja tulet olemaankin vain nk laastarisuhde. On kanssasi vain sen aikaa, kun kyllästyy tai löytää sen, jonka kanssa haluaa olla oikeasti. Jos toisella toiveena on pitkäaikaisempi ihmissuhde ja toinen haluaa vain vähän aikaa pitää hauskaa, eikö silloin ole mielestäsi ihan ok, että ainakin tämä pidempiaikaista suhdetta toivova uskaltaa avata suunsa ja kysyä, missä mennään? 

Vastasin tähän jo, mutta piti kommentoida vielä tuota kohtaa, että kyllähän moni aloittaa seurustelun ja menee naimisiinkin myös sellaisen kanssa, joka on vain "ihan kiva". En siis itse oikein hahmota, miten seurustelu-status muuttaisi tätä...? Toinen voi silti olla vain tyytynyt, vaikka kutsuisikin suhdetta seurusteluksi.

Olet tuossakin ihan oikeassa. Mutta on tilanteita, joissa molemmille on ihan ok, että vain tapaillaan. Mutta jos vain toiselle on ihan ok ja toiselle taas ei, niin miksi tuhlata aikaansa sellaiseen ihmiseen, joka ei halua suhteelta samaa kuin itse haluat. Mä olen pistänyt tapailusuhteita poikki ihan vain siksi, että mulle olisi riittänyt pelkkä tapailu, mutta toiselle osapuolelle ei. En halua tuhlata sellaisen ihmisen aikaa, joka haluaa suhteelta jotain muuta kuin minä. 

Samaa mieltä tottakai, että ei juttu toimi, jos suhteelta halutaan eri asioita, Mutta eikö sen huomaa jo siinä, miten toinen haluaa olla yhdessä? Jos toinen haluaa tapailla, hän luultavasti haluaa nähdä harvemmin, tyyliin kerran viikossa, eikä osoita sanoin ja teoin sen kummempaa viehätystä, vetovoimaa saati tunteita, eikä suunnittele yhdessä mitään tulevaa. Tai näin ainakin olettaisin.

Helpointa olisi puhua, mutta sehän ei näytä kaikille sopivan. Pitää vain yrittää telepatialla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valtavirran mielipiteestä ilmeisesti poiketen, olen sitä mieltä että tutustutaan ja tapaillaan (vain sitä) jotakuta, kuitenkaan ilman virallista seurustelua tai perheelle esittelyjä. Sitten kun nuo em asiat tulevat kuvaan ja asia yhteisesti sinetöidään niin sitten seurustellaan. Yleisempi mielipide tuntuu kuitenkin olevan että tapailu tarkoittaa automaattisesti lupaa peuhata ympäriinsä muutakin tapaillen, mutta minua ei kyllä silleen tapailla, vaan ihan yksi henkilö kerrallaan kiitos.

Tiedän ihmisiä, jotka eivät ole esitelleet kumppania vuosienkaan jälkeen perheelleen, koska välit perheeseen ovat etäiset eikä muutenkaan pidä yhteyttä. Ja aikuiset tuskin sopivat seukkailuista teinityyliin. 

Sanoisin, että tapailuvaiheessa vasta tunnustellaan, että halutaanko olla yhdessä, ja seurusteluksi se muuttuu sitten, kun kumpikin haluaa olla toisen kanssa.

Aikuiset keskustelevat toistensa kanssa, ja miettivät ja puhuvat yhteisestä tulevaisuudesta, ja sopivat aikuismaisesti missä mennään. Tuo sinubn tyylisi on sitä teinityyliä jossa arvuutellaan ja ihmetellään sormi suussa mitä se toinen haluaa, ja oniko tämä nyt vai eikö ole seurustelua, mutta kumpikaan ei uskalla asiasta mainita mitään ettei vain toinen jättäisi.

En ole ikinä yhdenkään kumppanin kanssa "ihmetellyt sormi suussa" mitä toinen haluaa. Jos suhteessa oikeasti ollaan ihastuneita/rakastuneita, toisen kanssa synkkaa ja on molemminpuolista vetovoimaa, ei siinä silloin tarvitse ihmetellä, mitä toinen haluaa. Silloin ei tarvitse kysellä, missä mennään eikä sopia seurustelusta erikseen, kyllä asiat menevät ihan luontevasti. Olen tähän ketjuun kirjoittanutkin, että olen päätynyt asumaan yhteen ja perustamaan perheen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei koskaan sovittu seurustelusta tms.

Veikkaan, että nuo seurustelusta sopimiset ovat olennaisempia sellaisissa suhteissa, joissa intohimoa, kemiaa ja vetovoimaa on vähemmän, ja jotka perustuvat enemmän sopimusjärjestelylle. Silloinhan ei voi mistään tietää toisen kiinnostusta ja kemiaa (jos sitä ei oikeastaan ole), jolloin asia kannattaa selventää sopimalla, että seurustellaan nyt.

Joo kyllä, vain teidän suhde oli niin intohimoinen ja kemiaa sen kuin tihkui ympäriinsä, että kyllä oli sillä selvää että olette together forever 🙄.

Todellisuudessa olitte vain onnekkaita. Ystäväni tunsi ihan samoin kuin sinä. Kaikki oli "selvää" mutta ääneen ei mitään sanottu. 2,5 vuoden jälkeen selvisi ettei mies ollut koko aikana ajatellut että heillä oli suhdetta/seurustelua lainkaan.

En ymmärrä mitä pahaa kommunikaatiossa on? Miksi pitää ylpeillä sillä että mehän ei suhteen tilasta keskusteltu! Nimenomaan jos ne tunteet ovat niin palavat ja intohimoiset asiasta kannattaa keskustella, ettei tule takkiin ja pahasti.

Lyhyet vastaukset kysymyksiisi: Kommunikaatiossa ei ole mitään pahaa. Kukaan ei ole ylpeillyt sillä, että ei ole keskustellut suhteen tilasta. Tässä on lähinnä tuotu esiin vain se, että kaikki eivät ole sopineet erikseen seurustelusta, eikä se ole kaikille tuntunut mitenkään tarpeelliselta. Se ei tarkoita edelleenkään sitä, etteivätkö nämä ihmiset pystyisi keskustelemaan suhteestaan kumppaninsa kanssa. 

Tuo ystäväsi tilanne lienee aika erikoinen, enkä usko, että tuo on sellaisenaan yleistettävissä. Toisaalta 25 vuoden aikana mies oli ilmeisesti teeskennellyt niin hyvin, että vaikka ystäväsi olisi kysynyt seurustelusta, olisi pikku valhe siinä kohtaa ollut pientä kaiken muun rinnalla. Ei tuollaisessa tilanteessa ongelma ole se, että joku ei ole tajunnut kysyä oikeaa kysymystä tai sopia seurustelusta erikseen, vaan ongelma on tuossa jokin ihan muu. Ilmeisesti mies halusi eron hetkellä loukata muuten vain. 

Tottakai olin onnekas, kun löysin ihmisen, jonka kanssa synkkasi niin hyvin ja asiat loksahtelivat paikoilleen niin luontevasti. Eihän sellaisia ihmisiä ihan noin vain tule kohdalle. Mutta eipä niiden epäsopivien kanssa suhde sen paremmaksi sopimalla muutu - silloin on ehkä suhteen ehdot selkeät, mutta jos se kaikki sisältö puuttuu, joka toimivammissa suhteissa liimaisi ihmiset toisiinsa ja syventäisi suhteen luonnostaan, en suoraan sanottuna ole varma, kuinka merkityksellistä se sopiminenkaan silloin on.

Jos et todella kuule/näe kirjoitustesi ylimielistä ja ylpeilevää sävyä, niin selvä, jatka valitsemallasi tiellä. Mutta meille muille "jos homma toimii, kaikki vain toimii eikä tarvi sopia ;)" passiivisaggressiivisine hymiöineen näyttäytyy oikeastaan hyvin naivin ihmisen kommenttina. Sinullekin olisi voinut käydä niin että rakennat jo elämääsi toisen kanssa, mutta samalla hän onkin puuhaillut kaikkea muuta ja sinä olitkin vain sivujuoni. Ei kenellekään ole mitään yliluonnollisia kemiantunnistustaitoja joilla sataprosenttisesti voit aistia onko potentiaalinen kumppani samaa mieltä kaikesta kuin sinä.

Meinaatko tosissasi, että seurustelusta sopiminen saisi tällaisen henkilön lopettamaan sen kaiken muun puuhailun kumppaninsa selän takana? Minusta tuo kuulostaa naiivilta.

Ja kemia ei tarkoita sitä, että ollaan kaikesta samaa mieltä. Kemia tarkoittaa kahden henkilön välistä vetovoimaa, sitä että on hyvä olla yhdessä, toisen kanssa on luontevaa ja kivaa, huumorintajut osuvat yksiin, on helppo keskustella syvällisiä asioita samoin kuin on helppo jutella kevyemminkin. Ja seksuaalista halua toista kohtaan, sitä että synkkaa niin henkisesti kuin seksuaalisesti.

Mutta seurustelusta ei voida puhua. Todella vetovoimaista ja luontevaa :D :D :D

Kuka on sanonut, että seurustelusta ei voisi puhua? En minä ainakaan. Ja olen tuo, jolle vastasit.

Eli seurustelusta siis olette puhuneet. Se on jo sitä kysymistä ja sopimista ;)

Niin, siis seurustelusta puhuminen ei tarkoita sitä, että keskustelun sisältö on vaikka "onko tämä meidän juttu seurustelua", "me kai seurustellaan, vai kuinka", "sopisiko, että seurustellaan toistemme kanssa eikä enää tapailla muita". En ole tällaisia keskusteluja käynyt.

Eli et tiedä yhtään mitä mieltä mies on suhteestanne. Asia selvä, mutta moni muu on sitä mieltä ettei tuollainen puhumattomuus ole itselle sopiva suhde.

En tiedä onko se enää niin olennaista, oliko kyseessä tapailu vai seurustelu. Meidän yhteisistä lapsista nuorinkin on jo esiteini-ikäinen. Ei ole kyseessä puhumattomuus yleensä, vaan eipä tuntunut kummankaan mielestä niin epäselvältä suhteen tila, että olisi pitänyt kysyä, ja asiat vain etenivät luonnostaan, ilman että sovittiin erikseen seurustelusta. Mikä tässä nyt on joidenkin niin vaikea ymmärtää?

Ei ole vaikea ymmärtää että te ette puhu suhteen tilasta koskaan. Sinun tuntuu olevan vaikea ymmärtää ja kestää sitä, että jotkut eivät halua tuollaista suhdetta, vaan sellaisen jossa voidaan puhua siitä mitä toiselta odotetaan, mitä itse pidedtään tapailuna, ja mitä seurusteluna, mitä odottaa naimisiinmenolta jne. 

Huoh... suhteesta on kyllä puhuttu, mutta ei kyllä oikeastaan puhuttu koskaan, mitä pidetään tapailuna tai seurusteluna. Ei ollut tarvetta. Meillä ei oikeastaan edes ollut varsinaista tapailuvaihetta, koska tavattiin opiskelujen puitteissa ja siten tunnettiin jo valmiiksi, ja suhde aloitettiin niin, että molemmat oltiin ihastuneita ja kiinnostuneita toisesta. Ei ollut tarvetta käydä läpi sitä, mikä on tapailun ja seurustelun ero, koska meidän suhde toimi oikein hyvin ja meille riitti se, että meillä meni hyvin. 

Ja ei, ei minun ole vaikea ymmärtää sitä, että monelle mainitsemasi keskustelut ovat tärkeitä. Päinvastoin, olen tässä koko ajan sanonut, että tuo kaikki on täysin ok, mutta kaikissa suhteissa vain ei ole erillistä seurustelusta sopimista. Ja tämä on nyt asia, joka vastapuolelle tuntuu olevan täysin käsittämätön, koska se tulkitaan jatkuvasti niin, että jos ei olla sovittu seurustelusta, se tarkoittaa, ettei puhuta mistään muustakaan. Miksi näin? Varmasti pitäisi ymmärtää, että jos henkilö on vuosikausia yhdessä toisen kanssa, muutetaan yhteen ja hankitaan lapsiakin yhdessä, niin jostain suhteeseen liittyvästä on varmasti tullut puhuttua - siitäkin huolimatta, että koskaan ei erikseen sovittu seurustelusta. Mikäs tässä nyt puolestaan on vaikea ymmärtää?

Eli olette puhuneet. Olisit heti sanonut etkä vain vängännyt että ei tarvitse seurustelusta mitään puhua, luonnollisesti vain tiedämme mitä mieltä toinen on. Olette siis sopineet keskustelujenne pohjalta että tässä on ihminen jonka kanssa haluan olla. Vai etkä ole ikinä sanonut miehellesi että rakastat häntä, että et ikinä haluaisi erota, että haluat viettää hänen kanssaan loppuelämäsi jne. Mitä tuo mielestäsi on jollei sopimista, jos molemmat ovat samaa mieltä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä puhumisessa on niin vaikeaa? Pelätäänkö, ettei toinen olekaan yhtä ihastunut tai vakavissaan suhteesta kuin itse on?  Pettymyksen pelkoa? Itsetunto saa kolauksen? Moni suhde toimisi paljon paremmin, jos ihmiset puhuisivat toisilleen eivätkä olettaisi, että kun mä tunnen ja ajattelen näin, niin varmaan toi toinenkin tuntee ja ajattelee samalla tavalla. 

Puhumisessa ei ole mikään vaikeaa. Mutta ei tule kysyttyä asiasta, joka ei ole epäselvä. Kaikki eivät myöskään itse niinkään mieti sitä, pitäisikö suhdetta kutsua tapailuksi vai seurusteluksi. Jos kaikki toimii, kiinnostus ja tunteet ovat selvästi molemminpuolisia, eikä mikään tunnu epäselvältä, silloin sitä helposti vain keskittyy olemaan yhdessä toisen kansaa ja unohtaa miettiä terminologiaa. Tämäkin voi olla yksi syy.

Ei voi koskaan tietää mitä toinen ajattelee. Ei ainakaan silloin jos suuta ei saada auki. Olet varmaan ketjun luettuasi huomannut miten kirjavia ajatuksia ihmisillä on näistä asioista. Se on juuri se syy miksi puhuminen kannattaa aloittaa jo heti kättelyssä, eikä vain olettaa että toinen ajattelee varmasti täsmälleen samalla tavalla kuin minäkin.

Kyllä. Koin saaneeni kaiken tarvitsemani informaation toisen tunteista, toiveista ja haluista. Toki olisin kysynyt, jos olisi tuntunut, että jokin on epäselvää.

Ja tämä kaikki telepaattisesti tai pantomiimilla ilman sanoja? Huh!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valtavirran mielipiteestä ilmeisesti poiketen, olen sitä mieltä että tutustutaan ja tapaillaan (vain sitä) jotakuta, kuitenkaan ilman virallista seurustelua tai perheelle esittelyjä. Sitten kun nuo em asiat tulevat kuvaan ja asia yhteisesti sinetöidään niin sitten seurustellaan. Yleisempi mielipide tuntuu kuitenkin olevan että tapailu tarkoittaa automaattisesti lupaa peuhata ympäriinsä muutakin tapaillen, mutta minua ei kyllä silleen tapailla, vaan ihan yksi henkilö kerrallaan kiitos.

Tiedän ihmisiä, jotka eivät ole esitelleet kumppania vuosienkaan jälkeen perheelleen, koska välit perheeseen ovat etäiset eikä muutenkaan pidä yhteyttä. Ja aikuiset tuskin sopivat seukkailuista teinityyliin. 

Sanoisin, että tapailuvaiheessa vasta tunnustellaan, että halutaanko olla yhdessä, ja seurusteluksi se muuttuu sitten, kun kumpikin haluaa olla toisen kanssa.

Aikuiset keskustelevat toistensa kanssa, ja miettivät ja puhuvat yhteisestä tulevaisuudesta, ja sopivat aikuismaisesti missä mennään. Tuo sinubn tyylisi on sitä teinityyliä jossa arvuutellaan ja ihmetellään sormi suussa mitä se toinen haluaa, ja oniko tämä nyt vai eikö ole seurustelua, mutta kumpikaan ei uskalla asiasta mainita mitään ettei vain toinen jättäisi.

En ole ikinä yhdenkään kumppanin kanssa "ihmetellyt sormi suussa" mitä toinen haluaa. Jos suhteessa oikeasti ollaan ihastuneita/rakastuneita, toisen kanssa synkkaa ja on molemminpuolista vetovoimaa, ei siinä silloin tarvitse ihmetellä, mitä toinen haluaa. Silloin ei tarvitse kysellä, missä mennään eikä sopia seurustelusta erikseen, kyllä asiat menevät ihan luontevasti. Olen tähän ketjuun kirjoittanutkin, että olen päätynyt asumaan yhteen ja perustamaan perheen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei koskaan sovittu seurustelusta tms.

Veikkaan, että nuo seurustelusta sopimiset ovat olennaisempia sellaisissa suhteissa, joissa intohimoa, kemiaa ja vetovoimaa on vähemmän, ja jotka perustuvat enemmän sopimusjärjestelylle. Silloinhan ei voi mistään tietää toisen kiinnostusta ja kemiaa (jos sitä ei oikeastaan ole), jolloin asia kannattaa selventää sopimalla, että seurustellaan nyt.

Joo kyllä, vain teidän suhde oli niin intohimoinen ja kemiaa sen kuin tihkui ympäriinsä, että kyllä oli sillä selvää että olette together forever 🙄.

Todellisuudessa olitte vain onnekkaita. Ystäväni tunsi ihan samoin kuin sinä. Kaikki oli "selvää" mutta ääneen ei mitään sanottu. 2,5 vuoden jälkeen selvisi ettei mies ollut koko aikana ajatellut että heillä oli suhdetta/seurustelua lainkaan.

En ymmärrä mitä pahaa kommunikaatiossa on? Miksi pitää ylpeillä sillä että mehän ei suhteen tilasta keskusteltu! Nimenomaan jos ne tunteet ovat niin palavat ja intohimoiset asiasta kannattaa keskustella, ettei tule takkiin ja pahasti.

Lyhyet vastaukset kysymyksiisi: Kommunikaatiossa ei ole mitään pahaa. Kukaan ei ole ylpeillyt sillä, että ei ole keskustellut suhteen tilasta. Tässä on lähinnä tuotu esiin vain se, että kaikki eivät ole sopineet erikseen seurustelusta, eikä se ole kaikille tuntunut mitenkään tarpeelliselta. Se ei tarkoita edelleenkään sitä, etteivätkö nämä ihmiset pystyisi keskustelemaan suhteestaan kumppaninsa kanssa. 

Tuo ystäväsi tilanne lienee aika erikoinen, enkä usko, että tuo on sellaisenaan yleistettävissä. Toisaalta 25 vuoden aikana mies oli ilmeisesti teeskennellyt niin hyvin, että vaikka ystäväsi olisi kysynyt seurustelusta, olisi pikku valhe siinä kohtaa ollut pientä kaiken muun rinnalla. Ei tuollaisessa tilanteessa ongelma ole se, että joku ei ole tajunnut kysyä oikeaa kysymystä tai sopia seurustelusta erikseen, vaan ongelma on tuossa jokin ihan muu. Ilmeisesti mies halusi eron hetkellä loukata muuten vain. 

Tottakai olin onnekas, kun löysin ihmisen, jonka kanssa synkkasi niin hyvin ja asiat loksahtelivat paikoilleen niin luontevasti. Eihän sellaisia ihmisiä ihan noin vain tule kohdalle. Mutta eipä niiden epäsopivien kanssa suhde sen paremmaksi sopimalla muutu - silloin on ehkä suhteen ehdot selkeät, mutta jos se kaikki sisältö puuttuu, joka toimivammissa suhteissa liimaisi ihmiset toisiinsa ja syventäisi suhteen luonnostaan, en suoraan sanottuna ole varma, kuinka merkityksellistä se sopiminenkaan silloin on.

Jos et todella kuule/näe kirjoitustesi ylimielistä ja ylpeilevää sävyä, niin selvä, jatka valitsemallasi tiellä. Mutta meille muille "jos homma toimii, kaikki vain toimii eikä tarvi sopia ;)" passiivisaggressiivisine hymiöineen näyttäytyy oikeastaan hyvin naivin ihmisen kommenttina. Sinullekin olisi voinut käydä niin että rakennat jo elämääsi toisen kanssa, mutta samalla hän onkin puuhaillut kaikkea muuta ja sinä olitkin vain sivujuoni. Ei kenellekään ole mitään yliluonnollisia kemiantunnistustaitoja joilla sataprosenttisesti voit aistia onko potentiaalinen kumppani samaa mieltä kaikesta kuin sinä.

Meinaatko tosissasi, että seurustelusta sopiminen saisi tällaisen henkilön lopettamaan sen kaiken muun puuhailun kumppaninsa selän takana? Minusta tuo kuulostaa naiivilta.

Ja kemia ei tarkoita sitä, että ollaan kaikesta samaa mieltä. Kemia tarkoittaa kahden henkilön välistä vetovoimaa, sitä että on hyvä olla yhdessä, toisen kanssa on luontevaa ja kivaa, huumorintajut osuvat yksiin, on helppo keskustella syvällisiä asioita samoin kuin on helppo jutella kevyemminkin. Ja seksuaalista halua toista kohtaan, sitä että synkkaa niin henkisesti kuin seksuaalisesti.

En meinaa, enkä sanonut missään vaiheessa niin. Pointtina on se että ihmiset ylipäätään sopivat sanoilla asioista elämässä, koska eihän muuten voi tietää kenenkään kantaa mihinkään asiaan. Voisihan sitä olettaa olevansa töissäkin jossain kun tulee niin hyvin juttuun pomon kanssa, mutta palkkapäivänä pomo sanookin että jaa, mä aattelin että sä olet vain palkaton harjoittelija.

Jokainen ihminen on vastuussa teoistaan, ja kyllä, pettäjä pettää jos on pettääkseen. Mutta jos toinen mielestään vain tapailee, hänhän ei edes petä kun on muiden kanssa. Miksi ihmeessä ei siis voi puhua ääneen omia odotuksiaan suhteesta? Jos se toinen sen jälkeen on muiden kanssa, hän siinä todistaa olevansa täysi m**kku. Jos mitään ei sovittu, hän voi aidosti olla sitä mieltä että eihän tää mitään haittaa.

Ja kiitos ylimielisestä selityksestäsi siitä mitä kemia tarkoittaa. Todistit juuri pointtini.

En ole sanonutkaan, etteikö voisi sanoa ääneen, mitä suhteelta toivoo tai odottaa. Mutta jos itse toivoo suhdetta, jossa kumpikaan ei edes halua olla muiden kanssa, niin jos toinen kuitenkin on muiden kanssa niin kauan kunnes muuta sovitaan, niin millä lailla tämä sopiminen muuttaa suhteen sisältöä? Edelleenhän se halu olla muiden kanssa olisi olemassa, mutta ei vain toteuta tätä haluaan, koska sopimus estää. Itse tykkään enemmän sellaisesta, että kumpikin on niin ihastunut, kiintynyt ja tuntee vetoa toiseen, että ne muut jäävät pois ihan vain sen vuoksi. Itselleni ei jotenkin olisi erityisen arvokasta pelkästään sopimuksella aikaansaatu yksisuhteisuus.

Mutta ethän sinä voi tietää muusta kuin omasta ihastumisestasi, jos asiasta ei ollenkaan keskustella. Vai jotenkin mystisestikö luet kumppanisi ajatuksia ja tiedät, että hän on nyt jättänyt muut kuviot pois ja keskittyy vain sinuun? Minä olen pelkkä ihminen eikä minulla kyllä tuollaisia kykyjä ole. Tiedän kyllä jos kohtaan erityisen ihmisen, mutta en voi tietää ajatteleeko hän minusta samalla tavalla vai olenko vain yksi monen joukossa. En ole kovin hyvällä itsetunnolla varustettu, joten todellakaan en ala olettamaan olevani kenellekään erityinen, vaan todennäköisempi vaihtoehto aina on, että olen joku jota roikotetaan etsien parempaa.

Jos toinen sanoo olevansa rakastunut minuun, en tarvitse siihen mitään erillisiä sopimisia seurustelusta. Se riittää, että toinen kertoo, mitä tuntee minua kohtaan.

Itse en ole koskaan aloittanut suhdetta niin, että molemmilla olisi ollut jotain "muita" jotka olisi pitänyt jättää kuvioista pois. Olen tutustunut kumppaneihini aina livenä esim. opintojen tai työn puitteissa, eikä tilanne ole koskaan ollut se, että oltaisiin tapailtu useampaa, joista sitten valitaan sopivin tai vähiten epäsopiva. Meillä on mennyt niin, että ollaan ihastuttu, lähennytty, alettu olemaan yhdessä ja se on syventynyt suhteeksi. Ollaan toki keskusteltu siitä, mitä eri asioista ajatellaan, ja tällaisten keskustelujen yhteydessä on käynyt ilmi, ettei kumpikaan ole esim. poly, joten tiedossa on ollut, että yksisuhteisia ollaan. ja kun sitten kumpikin on halunnut olla yhdessä, niin siinäpä se.

Niin eli olette keskustelleet halustanne olla yhdessä? Eli olette sopineet seurustelevanne, vaikka juuri sitä sanaa ei ole käytetty.

En nyt kirjoita tähän auki omia keskustelujani, mutta ei olla käyty koskaan sellaisia keskusteluja, joita voitaisiin pitää "seurustelusta sopimisena". Koska kyllähän tässä ketjussa on myös painotettu, että sen sopimisen täytyisi sisältää keskustelu siitä, ettei enää olla muiden kanssa. Tällaisesta en ole koskaan kenenkään kanssa puhunut/sopinut. Enkä ole sopinut mitään, että suhde on vakavoitunut ja että nyt ollaan yhdessä.

Oikeasti, koittakaa nyt hyvöksyä, että kaikissa suhteissa ei käydä tuollaista sopimisasiaa läpi. Jostain syystä ette nyt tunnu hyväksyvän sitä, että suhde voi edetä, syventyä ja vakiintua ilman, että jossain vaiheessa (alkuvaiheessa) on sovittu erikseen, että seurustellaan, tai että aloitetaan seurustelu, tai että suhdetta aletaan nyt kutsua virallisestikin seurusteluksi (esim. tapailun sijaan). Oikeasti, kaikki eivät tee noin.

Koita sinä hyväksyä se että meitä on paljon jotka emme kelpuuttaisi tuollaista suhdetta jossa seurustelusta ei voitaisi puhua, vaan haluamme parisuhteen jossa puhutaan siitä mitä serustelu pitää sisällään, ja mitä se kummallekin merkitsee. Toiset nyt vain ovat syvällisempia ja keskusteluhauisempia, ja heille sopii sellainen kumppani jonka kanssa puhutaan näistä asioista. Miksi se sinua harmittaa?

Kyllä mekin keskustelimme siitä, mitä seurustelu kummallekin merkitsee. Siitähän ei tässä ketjussa ollut kyse, ja se on täysin eri asia kuin se, onko jokaisessa suhteessa ollut erikseen joku "seurustelusta sopiminen". Ja kuten olen sanonut, minuahan ei häiritse lainkaan se, kuinka moni muu erikseen sopii seurustelustaan - olen toistuvasti todennut ketjussa, että silläkin lailla saa suhteen aivan hyvin aloittaa. Mutta omalla kohdallani sellainen erikseen sopiminen ei ole koskaan tuntunut olennaiselta, koska suhteet ovat syntyneet ja edenneet ilman moista sopimista. 

En itse pidä kovin syvällisenä sitä, että ei pysty ymmärtämään maailmasta tai ihmissuhteista kuin yhden tietyn kaavan mukaan toimimisen, tai että pitkän ketjunkaan jälkeen ei ymmärrä asiaa, vaan edelleen jankuttaa jostain "puhumattomuudesta", mistä kukaan muu ei oikeasti ole kirjoittanut mitään.

 

Ei, vaan koko ajan on sanottu että sitä sopimista on juuri se keskustelu siitä parisuhteen tilasta, toiveista, mitä se suhde kummallekin merkitsee. Siinähän sitä juuri keskustellaan ja puhutaan että mitkä ne molempien käsitykset ovat. Eli olette sittenkin tehneet ne ihan samat kesksutelut kuin muutkin ;)

Muilta osin varmaan samanlaiset keskustelut, mutta missään vaiheessa emme sopineet seurustelusta. Emme siis sopineet mitään, että "aletaan seurustella" tai keskusteltu siitä, kutsutaanko suhdettamme seurusteluksi. Tämä menee nyt hiusten halkomiseksi, mutta ketjussa alkupäässä joku määritteli, että suhde on tapailua, kunnes on sovittu seurustelusta. Ja tämä vänkääminenhän lähti siitä, kun siellä tuli mainittua (en muista kirjoitinko sen minä vai joku muu), että kaikissa suhteissa ei erikseen sovita seurustelusta. Se, että puhutaan tunteista toista kohtaan, ei kyllä ole sama asia kuin "seurustelusta sopiminen", vaikka yritätte nyt selvästi vääntää kaiken tunnepuheen ja kaiken suhteesta puhumisen sellaiseksi, että vähintään jokin keskustelu täytyisi tulkita "seurustelusta sopimiseksi". Mutta eihän se ole niin oikeasti.