Tapailu vs seurustelu

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valtavirran mielipiteestä ilmeisesti poiketen, olen sitä mieltä että tutustutaan ja tapaillaan (vain sitä) jotakuta, kuitenkaan ilman virallista seurustelua tai perheelle esittelyjä. Sitten kun nuo em asiat tulevat kuvaan ja asia yhteisesti sinetöidään niin sitten seurustellaan. Yleisempi mielipide tuntuu kuitenkin olevan että tapailu tarkoittaa automaattisesti lupaa peuhata ympäriinsä muutakin tapaillen, mutta minua ei kyllä silleen tapailla, vaan ihan yksi henkilö kerrallaan kiitos.

Tiedän ihmisiä, jotka eivät ole esitelleet kumppania vuosienkaan jälkeen perheelleen, koska välit perheeseen ovat etäiset eikä muutenkaan pidä yhteyttä. Ja aikuiset tuskin sopivat seukkailuista teinityyliin. 

Sanoisin, että tapailuvaiheessa vasta tunnustellaan, että halutaanko olla yhdessä, ja seurusteluksi se muuttuu sitten, kun kumpikin haluaa olla toisen kanssa.

Aikuiset keskustelevat toistensa kanssa, ja miettivät ja puhuvat yhteisestä tulevaisuudesta, ja sopivat aikuismaisesti missä mennään. Tuo sinubn tyylisi on sitä teinityyliä jossa arvuutellaan ja ihmetellään sormi suussa mitä se toinen haluaa, ja oniko tämä nyt vai eikö ole seurustelua, mutta kumpikaan ei uskalla asiasta mainita mitään ettei vain toinen jättäisi.

En ole ikinä yhdenkään kumppanin kanssa "ihmetellyt sormi suussa" mitä toinen haluaa. Jos suhteessa oikeasti ollaan ihastuneita/rakastuneita, toisen kanssa synkkaa ja on molemminpuolista vetovoimaa, ei siinä silloin tarvitse ihmetellä, mitä toinen haluaa. Silloin ei tarvitse kysellä, missä mennään eikä sopia seurustelusta erikseen, kyllä asiat menevät ihan luontevasti. Olen tähän ketjuun kirjoittanutkin, että olen päätynyt asumaan yhteen ja perustamaan perheen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei koskaan sovittu seurustelusta tms.

Veikkaan, että nuo seurustelusta sopimiset ovat olennaisempia sellaisissa suhteissa, joissa intohimoa, kemiaa ja vetovoimaa on vähemmän, ja jotka perustuvat enemmän sopimusjärjestelylle. Silloinhan ei voi mistään tietää toisen kiinnostusta ja kemiaa (jos sitä ei oikeastaan ole), jolloin asia kannattaa selventää sopimalla, että seurustellaan nyt.

Joo kyllä, vain teidän suhde oli niin intohimoinen ja kemiaa sen kuin tihkui ympäriinsä, että kyllä oli sillä selvää että olette together forever 🙄.

Todellisuudessa olitte vain onnekkaita. Ystäväni tunsi ihan samoin kuin sinä. Kaikki oli "selvää" mutta ääneen ei mitään sanottu. 2,5 vuoden jälkeen selvisi ettei mies ollut koko aikana ajatellut että heillä oli suhdetta/seurustelua lainkaan.

En ymmärrä mitä pahaa kommunikaatiossa on? Miksi pitää ylpeillä sillä että mehän ei suhteen tilasta keskusteltu! Nimenomaan jos ne tunteet ovat niin palavat ja intohimoiset asiasta kannattaa keskustella, ettei tule takkiin ja pahasti.

Tätä minäkin ihmettelen. Kauhea pelko puhua sen ihastuksen kohteen kanssa, vaikka muka niin onnellisia ollaan.

Puhuttiin niin paljon kaikkea muuta, ettei olisi ehdittykään käydä mitään keskustelua seukkailun aloittamisesta, kun suhde oli jo edennyt siitä syvemmälle. Yksinkertaisesti ei tullut mieleenkään, että tilanteessa olisi ollut mitään epäselvää kummallekaan.

Mikä tämä tila oli joka on seurustelua syvempi?

Miten niin "seurustelua syvempi tila"? En minä noin kirjoittanut.  Mutta kyllä minun kokemukseni ihmissuhteista on se, että ne syvenevät, mikä tarkoittaa esim. seurustelussa sitä, että toisen kanssa hitsautuu enemmän ja enemmän yhteen. Harvan suhde on heti seurustelun alussa valmis ja parhaimmillaan, vaan kyllähän toisesta oppii koko ajan lisää, ja myös tunteet syvenevät ja vahvistuvat.

Pantomiimillako se oppi tapahtuu, kun puhua ei voida?

Miksi jankutat tuota, että ei voida puhua? Eihän kukaan ole sanonut, että ei voitu puhua. Joillekin kirjoittajille on nyt ilmeisesti mahdoton ajatus, että kaikissa suhteissa ei erikseen sovita seurustelun aloittamisesta, mutta suhde etenee silti. 

Voisiko joku kertoa minulle, miksi on mielestänne niin ehdottoman tärkeää ja olennaista, että jokaisen suhteen alussa täytyisi käydä joku keskustelu ja sopiminen seurustelun aloittamisesta? Tässä on nyt esimerkkinä ihminen, joka on perustanut perheenkin ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole koskaan käyty keskustelua seurustelun aloittamisesta. Joten suhteen syveneminen ja eteneminen lienee todistettavasti ihan mahdollista ilmankin. Miksi siis edelleen pitää vängätä vastaan?

Miksi ette voi vain todeta, että joo okei, asia voi mennä noinkin? Sen sijaan jatkatte lapsellista jankuttamista puhumattomuudesta. Jotenkin omituisen yksinkertaista ajattelua.

Joillekin ihmisille on hyvinkin tärkeää tietää, onko toinen osapuoli yhtä tosissaan suhteen vuoksi kuin itse on vai ollaanko yhdessä vain siksi, että toinen sattuu olemaan "ihan kiva" eikä ole parempaakaan nyt tarjolla. On ihmisiä, jotka aloittavat tapailusuhteita, vaikka edelleen haikailevat exiensä perään. Ja mikäli exä näyttääkin vihreää valoa, palataan exän luokse. Tai sitten satut tapailemaan henkilöä, jolle olet ja tulet olemaankin vain nk laastarisuhde. On kanssasi vain sen aikaa, kun kyllästyy tai löytää sen, jonka kanssa haluaa olla oikeasti. Jos toisella toiveena on pitkäaikaisempi ihmissuhde ja toinen haluaa vain vähän aikaa pitää hauskaa, eikö silloin ole mielestäsi ihan ok, että ainakin tämä pidempiaikaista suhdetta toivova uskaltaa avata suunsa ja kysyä, missä mennään? 

Vastasin tähän jo, mutta piti kommentoida vielä tuota kohtaa, että kyllähän moni aloittaa seurustelun ja menee naimisiinkin myös sellaisen kanssa, joka on vain "ihan kiva". En siis itse oikein hahmota, miten seurustelu-status muuttaisi tätä...? Toinen voi silti olla vain tyytynyt, vaikka kutsuisikin suhdetta seurusteluksi.

Olet tuossakin ihan oikeassa. Mutta on tilanteita, joissa molemmille on ihan ok, että vain tapaillaan. Mutta jos vain toiselle on ihan ok ja toiselle taas ei, niin miksi tuhlata aikaansa sellaiseen ihmiseen, joka ei halua suhteelta samaa kuin itse haluat. Mä olen pistänyt tapailusuhteita poikki ihan vain siksi, että mulle olisi riittänyt pelkkä tapailu, mutta toiselle osapuolelle ei. En halua tuhlata sellaisen ihmisen aikaa, joka haluaa suhteelta jotain muuta kuin minä. 

Samaa mieltä tottakai, että ei juttu toimi, jos suhteelta halutaan eri asioita, Mutta eikö sen huomaa jo siinä, miten toinen haluaa olla yhdessä? Jos toinen haluaa tapailla, hän luultavasti haluaa nähdä harvemmin, tyyliin kerran viikossa, eikä osoita sanoin ja teoin sen kummempaa viehätystä, vetovoimaa saati tunteita, eikä suunnittele yhdessä mitään tulevaa. Tai näin ainakin olettaisin.

Niin, sinä oletat. Sulle on tapailua, jos tavataan vain kerran viikossa. Mun mielestä on aika usein, jos tavataan kerran viikossa. Kun on se omakin elämä (työt, opiskelut, harrastukset, muut ihmissuhteet, koti jne). Sanoin ja teoin voi osoittaa viehättymistä, tuskin kukaan nyt alkaa edes tapailemaan ihmistä, jota pitää luontaantyöntävänä tai vastenmielisenä. Tunteita taas ei välttämättä alkuvaiheessa ole edes kehittynyt. Kun ensin pitää tuntea toista vähän enemmän enenkuin voi tuntea jotain. Ja pelkkä ihastuminen ei ole sellainen tunne, jonka perusteella kannattaisi alkaa seurustelemaan. Tai no monet alkavat ja sitten ihmettelevät, miten toinen ajan myötä muuttuukin ihan erilaiseksi. Ei se toinen ole muuttunut erilaiseksi vaan itse on vain ihastunut omassa päässään kehittelemäänsä mielikuvaan ihmisestä ja se mielikuva ei sitten vastaakaan todellisuutta. Sitäpaitsi yleensä alkuvaiheessa itsestään näytetäänkin ne parhaimmat puolet. Ja kun ihastuneena näkee vain ne asiat, jotka vahvistavat mielikuvaa, myöhemmin ihmettelee, miten toinen onkin "muuttunut". 

Tuo tulevan suunnittelu alkaa sitten olla jo vähän toinen juttu. Eli suunnitellaanko seuraavaa tapaamista loppiaisen jälkeen vai kenties, mitä tehdään ensi kesänä. Toisaalta jos olet vasta tapailuvaiheessa, ensi kesän lomasuunnitelmat voi kuulostaa ihan kivoilta puheenaiheilta, vaikka tosiasiassa et ole vielä lainkaan varma, haluatko viettää talvilomaasikaan tapailemasi ihmisen kanssa. Ja voihan sitä vaikka jo ekoilla treffeillä suunnitella yhdessä muuttamista Nepaliin, mutta ei silloin olla niiden suunnitelmien kanssa tosissaan.

Muutenkin näen asian niin, että tapailusuhteessa luovutetaan paljon helpommin kuin seurustelusuhteessa, koska seurustelusuhteessa ollaan jo sitouduttu ja halutaan nähdä vaivaa sen eteen että suhde kestää. Ongelmat ja ristiriidat pyritään ratkaisemaan. Sen sijaan tapailusuhteessa voi hyvin todeta, että toinen ihminen ei ole mulle niin tärkeä, että viitsisin nähdä niin paljon vaivaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä puhumisessa on niin vaikeaa? Pelätäänkö, ettei toinen olekaan yhtä ihastunut tai vakavissaan suhteesta kuin itse on?  Pettymyksen pelkoa? Itsetunto saa kolauksen? Moni suhde toimisi paljon paremmin, jos ihmiset puhuisivat toisilleen eivätkä olettaisi, että kun mä tunnen ja ajattelen näin, niin varmaan toi toinenkin tuntee ja ajattelee samalla tavalla. 

Puhumisessa ei ole mikään vaikeaa. Mutta ei tule kysyttyä asiasta, joka ei ole epäselvä. Kaikki eivät myöskään itse niinkään mieti sitä, pitäisikö suhdetta kutsua tapailuksi vai seurusteluksi. Jos kaikki toimii, kiinnostus ja tunteet ovat selvästi molemminpuolisia, eikä mikään tunnu epäselvältä, silloin sitä helposti vain keskittyy olemaan yhdessä toisen kansaa ja unohtaa miettiä terminologiaa. Tämäkin voi olla yksi syy.

Jos on selvä asia, niin ei silloin tarvitse puhua. Mutta turha sitten harmitella, jos kuvitteli väärin.

Eihän se harmi sen suurempi ole, kuin jos on sovittu seurustelusta, ja suhde päättyy kuitenkin. Jos oikeasti haluaisi itse olla toisen kanssa, mutta tämä ei jossain vaiheessa haluakaan, se on aina pettymys. 

Eri mutta sivusta se että eron ja ”eron” aiheuttaman pettymyksen määrä on kyllä monille aivan eri. Jos nimittäin tiedät että kyse ei ole seurustelusta niin tiedostat eri tavalla riskit, seurustellessa annat jo tunteille vallan ja luotat yhteiseen tulevaan, kyllä näen siinä isohkon eron.

Ok, ymmärrän että monen kohdalla on ehkä näin. Itse taas en pysty säännöstelemään kiinnostustani ja ihastustani. Jos olen korviani myöten ihastunut, niin sitten olen, enkä pysty mitenkään hillitsemään sitä. Joten minulle termien eroavaisuus ei muuta asiaa tunnetasolla ollenkaan.

Mä taas pystyn ihastumaan vaikka jonkin romaanin päähenkilöön ja siksi tiedän, että ihastuminen on vain ihastumista eikä todellisuudessa  merkitse mitään. Tosielämässäkin ihastumisia tulee ja menee. Jotkut ihastumiset eivät kestä edes vuorokautta, jotkut kestävän päiviä, viikkoja tai kuukausia, mutta ihastumisen syy  on vain mun oma mielikuvani toisesta ihmisestä. Ja sen vuoksi mun pitää tutustua varsin hyvin toiseen ihmiseen, jotta pystyn arvioimaan, onko toinen ihminen todellakin sellainen, johon ihastuin, vai ihastuinko vaan mielikuvaani hänestä. En siis ryntää suhteisiin pelkän ihastumisen perusteella. 

- eri -

Ok, ymmärrän. Sana "ihastua" on ehkä vähän monitulkintainen, koska ihmiset tuntuvat ymmärtävät sen tosi eri tavoin, ja se tavallaan voikin tarkoittaa useaa erilaista asiaa. Itse en miellä noita mainitsemiasi ohimeneviä juttuja ihastuksiksi, vaan minulle ihastuminen tarkoittaa voimakasta vetovoimaa toiseen ihmiseen. Toki siinäkin voi olla eri asteisia ihastuksia, mutta minulle silloin on kyseessä aina ihminen, joka vetää persoonansa ja myös ulkoisen olemuksensa perusteella puoleensa. Ihastuneena olen todella kiinnostunut toisesta. Ja tällöin olen kiinnostunut kyllä katsomaan, voisiko sen toisen kanssa tulla suhde - mutta sehän selviää sitten, kun siihen asti päästään. Jos sitten huomataankin, että kiinnostuksesta ja vetovoimasta huolimatta jollain tasolla ei sovitakaan yhteen, niin sitten se on niin. Mutta minulle siis ihastuminen tarkoittaa voimakkaampaa tunnetilaa ja voimakkaampaa vetovoimaa tiettyyn ihmiseen. Vaikka ymmärrän toki, millaisia ihastumisia itse kuvasit, ja tunnistan niidenkin olemassaolon, mutta miellän ne niin erityyppisiksi ihastuksiksi, että en siksi itse mieti niitä näissä keskusteluissa, joissa puhutaan seurustelusta.

Todellakin se tuntuu tarkoittavan eri asioita eri ihmisille. Minä puhun ihastuksesta silloin, kun minulla kyllä on romanttisia tunteita, mutta en kuitenkaan (ainakaan vielä) tykkää siitä ihmisestä niin paljon, että voisin olla vakavissani hänen kanssaan. Siis tykkään ihan aidosti, mutta samalla tiedostan, että se ihminen ei kuitenkaan ole elämäni tärkein ihminen, jonka kanssa haluaisin elää loppuelämäni.

Tapailulla on harvemmin tulevaisuutta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä puhumisessa on niin vaikeaa? Pelätäänkö, ettei toinen olekaan yhtä ihastunut tai vakavissaan suhteesta kuin itse on?  Pettymyksen pelkoa? Itsetunto saa kolauksen? Moni suhde toimisi paljon paremmin, jos ihmiset puhuisivat toisilleen eivätkä olettaisi, että kun mä tunnen ja ajattelen näin, niin varmaan toi toinenkin tuntee ja ajattelee samalla tavalla. 

Puhumisessa ei ole mikään vaikeaa. Mutta ei tule kysyttyä asiasta, joka ei ole epäselvä. Kaikki eivät myöskään itse niinkään mieti sitä, pitäisikö suhdetta kutsua tapailuksi vai seurusteluksi. Jos kaikki toimii, kiinnostus ja tunteet ovat selvästi molemminpuolisia, eikä mikään tunnu epäselvältä, silloin sitä helposti vain keskittyy olemaan yhdessä toisen kansaa ja unohtaa miettiä terminologiaa. Tämäkin voi olla yksi syy.

Ei voi koskaan tietää mitä toinen ajattelee. Ei ainakaan silloin jos suuta ei saada auki. Olet varmaan ketjun luettuasi huomannut miten kirjavia ajatuksia ihmisillä on näistä asioista. Se on juuri se syy miksi puhuminen kannattaa aloittaa jo heti kättelyssä, eikä vain olettaa että toinen ajattelee varmasti täsmälleen samalla tavalla kuin minäkin.

Kyllä. Koin saaneeni kaiken tarvitsemani informaation toisen tunteista, toiveista ja haluista. Toki olisin kysynyt, jos olisi tuntunut, että jokin on epäselvää.

Ja tämä kaikki telepaattisesti tai pantomiimilla ilman sanoja? Huh!

Mitä jankutat taas tuota sanattomuutta ja keskustelemattomuutta? Taisin avata tuossa toisessa viestissä tarkemmin, miten suhteemme alkoi, ja luulisi että siitä viimeistään ymmärrätte, että ei ollut mitään tapailuvaihetta, vaan suoraan aloitettiin suhde, koska olimme kiinnostuneet toisistamme. Paljon on keskustelti (ihan sanoin, hui!) mutta seurustelusta ei koskaan sovittu. Koittakaa nyt uskoa.

Se itse asiassa oli tapailuvaihetta kun tutustuitte ja olitte toisiinne ihastuneita. Vaikka ette olleet siitä sopineetkaan. Ette myöskään voineet aloittaa suhdetta, se suhdehan vaan alkoi ilman että kumpikaan pystyy osoittamaan sormella mitään kohtaa missä suhde alkoi. Toiset haluavat kumppnin jonka kanssa voi kesksutella asioista, seurustelustakin. Koita nyt uskoa.

Ja koita sinäkin uskoa, että seurustelusta voi puhua silloinkin, vaikka suhde ei alkaisi seurustelusopimuksella.

Tarkoittaako tapailu siis sitä, että tunnetaan ja käydään samoilla luennoilla, jutellaan joskus opiskelijabileissä ja  muualla? Olen itse mieltänyt tapailun enemmänkin deittailuksi, en niinkään miksi tahansa tuntemiseksi. Jos siis samoilla luennoilla käyminen tai pelkkä ihastuminen oli tapailuvaihe, niin okei silloin meillä varmaan oli se. Olen itse kyllä ollut siinä uskossa, että tapailu olisi deittailua, jossa tunnustellaan omaa ja toisen kiinnostusta, enkä ole ajatellut, että pelkkää ihastumistakin voi kutsua tapailuksi - etenkään, jos ei ole mitään treffejä tms. Mutta emme kuitenkaan tosiaan käyneet tämän vaiheen ja suhteen välissä mitään "ruvettaisko seurustelemaan" -tyyppistä keskustelua. 

Suhde joka tapauksessa etenee seurusteluksi joko sillä että siitä keskustellaan yhdessä, ja sovitaan, tai sillä ettei asiasta keskustella. Eli joko sovitte, ja puhuoitte, tai ette sopineet, ettekä puhuneet. Moni haluaa suhteen jossa suhteesta voi puhua, eikä kelpuuta sellaista missä ei puhuta.

Okei, nyt ymmärrän, mistä tämä väärinkäsitys johtuu. Miellätte koko ajan, että tarkoitan suhteesta puhumisella jotain seurustelusopimukseen vertautuvaa puhumista. No, selvennetään nyt, että tosiaan emme käyneet mitään keskusteluja tyyliin "aletaanko seurustella" tai "mikä tämä juttu meidän välillä on" tai "voiko tämä meidän suhdetta kutsua seurusteluksi". Emme puhuneet tästä, koska ei varmaan ollut kummankaan mielestä epäselvää. Toki olisi voinut kysyä tai ottaa puheeksi, jos olisi kokenut sen tarpeelliseksi, eli mikäänhän ei olisi estänyt. Mutta asiat vain etenivät ja suhde syveni, joten ilmeisesti meistä kumpikaan ei kokenut tarpeelliseksi varmistaa, ollaanko samalla aaltopituudella.

Ja miksi näin? No juuri siksi, että puhuttiin paljon kaikkea muuta, että oli ihan selvää, että kumpikin oli ihastunut ja halusi olla yhdessä.

Suhde voi edetä seurusteluksi joko sopimuksella tai ilman sopimusta. Ja kummassakin näissä tapauksissa voi olla kyseessä suhde, jossa puhutaan paljon tai puhutaan vähän. Vaikka kuinka olisi sovittu seurustelusta, se ei tarkoita, että muuten osataan tai halutaan puhua paljon - joskaan ei se sitä estäkään. Ja sama koskee tilannetta, jossa suhde alkaa ilman jotain erillistä sopimusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä puhumisessa on niin vaikeaa? Pelätäänkö, ettei toinen olekaan yhtä ihastunut tai vakavissaan suhteesta kuin itse on?  Pettymyksen pelkoa? Itsetunto saa kolauksen? Moni suhde toimisi paljon paremmin, jos ihmiset puhuisivat toisilleen eivätkä olettaisi, että kun mä tunnen ja ajattelen näin, niin varmaan toi toinenkin tuntee ja ajattelee samalla tavalla. 

Puhumisessa ei ole mikään vaikeaa. Mutta ei tule kysyttyä asiasta, joka ei ole epäselvä. Kaikki eivät myöskään itse niinkään mieti sitä, pitäisikö suhdetta kutsua tapailuksi vai seurusteluksi. Jos kaikki toimii, kiinnostus ja tunteet ovat selvästi molemminpuolisia, eikä mikään tunnu epäselvältä, silloin sitä helposti vain keskittyy olemaan yhdessä toisen kansaa ja unohtaa miettiä terminologiaa. Tämäkin voi olla yksi syy.

Jos on selvä asia, niin ei silloin tarvitse puhua. Mutta turha sitten harmitella, jos kuvitteli väärin.

Eihän se harmi sen suurempi ole, kuin jos on sovittu seurustelusta, ja suhde päättyy kuitenkin. Jos oikeasti haluaisi itse olla toisen kanssa, mutta tämä ei jossain vaiheessa haluakaan, se on aina pettymys. 

Eri mutta sivusta se että eron ja ”eron” aiheuttaman pettymyksen määrä on kyllä monille aivan eri. Jos nimittäin tiedät että kyse ei ole seurustelusta niin tiedostat eri tavalla riskit, seurustellessa annat jo tunteille vallan ja luotat yhteiseen tulevaan, kyllä näen siinä isohkon eron.

Ok, ymmärrän että monen kohdalla on ehkä näin. Itse taas en pysty säännöstelemään kiinnostustani ja ihastustani. Jos olen korviani myöten ihastunut, niin sitten olen, enkä pysty mitenkään hillitsemään sitä. Joten minulle termien eroavaisuus ei muuta asiaa tunnetasolla ollenkaan.

Mä taas pystyn ihastumaan vaikka jonkin romaanin päähenkilöön ja siksi tiedän, että ihastuminen on vain ihastumista eikä todellisuudessa  merkitse mitään. Tosielämässäkin ihastumisia tulee ja menee. Jotkut ihastumiset eivät kestä edes vuorokautta, jotkut kestävän päiviä, viikkoja tai kuukausia, mutta ihastumisen syy  on vain mun oma mielikuvani toisesta ihmisestä. Ja sen vuoksi mun pitää tutustua varsin hyvin toiseen ihmiseen, jotta pystyn arvioimaan, onko toinen ihminen todellakin sellainen, johon ihastuin, vai ihastuinko vaan mielikuvaani hänestä. En siis ryntää suhteisiin pelkän ihastumisen perusteella. 

- eri -

Ok, ymmärrän. Sana "ihastua" on ehkä vähän monitulkintainen, koska ihmiset tuntuvat ymmärtävät sen tosi eri tavoin, ja se tavallaan voikin tarkoittaa useaa erilaista asiaa. Itse en miellä noita mainitsemiasi ohimeneviä juttuja ihastuksiksi, vaan minulle ihastuminen tarkoittaa voimakasta vetovoimaa toiseen ihmiseen. Toki siinäkin voi olla eri asteisia ihastuksia, mutta minulle silloin on kyseessä aina ihminen, joka vetää persoonansa ja myös ulkoisen olemuksensa perusteella puoleensa. Ihastuneena olen todella kiinnostunut toisesta. Ja tällöin olen kiinnostunut kyllä katsomaan, voisiko sen toisen kanssa tulla suhde - mutta sehän selviää sitten, kun siihen asti päästään. Jos sitten huomataankin, että kiinnostuksesta ja vetovoimasta huolimatta jollain tasolla ei sovitakaan yhteen, niin sitten se on niin. Mutta minulle siis ihastuminen tarkoittaa voimakkaampaa tunnetilaa ja voimakkaampaa vetovoimaa tiettyyn ihmiseen. Vaikka ymmärrän toki, millaisia ihastumisia itse kuvasit, ja tunnistan niidenkin olemassaolon, mutta miellän ne niin erityyppisiksi ihastuksiksi, että en siksi itse mieti niitä näissä keskusteluissa, joissa puhutaan seurustelusta.

Todellakin se tuntuu tarkoittavan eri asioita eri ihmisille. Minä puhun ihastuksesta silloin, kun minulla kyllä on romanttisia tunteita, mutta en kuitenkaan (ainakaan vielä) tykkää siitä ihmisestä niin paljon, että voisin olla vakavissani hänen kanssaan. Siis tykkään ihan aidosti, mutta samalla tiedostan, että se ihminen ei kuitenkaan ole elämäni tärkein ihminen, jonka kanssa haluaisin elää loppuelämäni.

En minäkään sanoisi, että ihastumisvaiheessa vielä tietää, haluaako toisen kanssa viettää loppuelämänsä. Sen vuoksi juuri puhunkin siinä vaiheessa ihastumisestal Rakastuminen olisi tästä vielä syvempi tunne, ja rakkaus vielä syvempi ja kokonaisvaltaisempi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä puhumisessa on niin vaikeaa? Pelätäänkö, ettei toinen olekaan yhtä ihastunut tai vakavissaan suhteesta kuin itse on?  Pettymyksen pelkoa? Itsetunto saa kolauksen? Moni suhde toimisi paljon paremmin, jos ihmiset puhuisivat toisilleen eivätkä olettaisi, että kun mä tunnen ja ajattelen näin, niin varmaan toi toinenkin tuntee ja ajattelee samalla tavalla. 

Puhumisessa ei ole mikään vaikeaa. Mutta ei tule kysyttyä asiasta, joka ei ole epäselvä. Kaikki eivät myöskään itse niinkään mieti sitä, pitäisikö suhdetta kutsua tapailuksi vai seurusteluksi. Jos kaikki toimii, kiinnostus ja tunteet ovat selvästi molemminpuolisia, eikä mikään tunnu epäselvältä, silloin sitä helposti vain keskittyy olemaan yhdessä toisen kansaa ja unohtaa miettiä terminologiaa. Tämäkin voi olla yksi syy.

Ei voi koskaan tietää mitä toinen ajattelee. Ei ainakaan silloin jos suuta ei saada auki. Olet varmaan ketjun luettuasi huomannut miten kirjavia ajatuksia ihmisillä on näistä asioista. Se on juuri se syy miksi puhuminen kannattaa aloittaa jo heti kättelyssä, eikä vain olettaa että toinen ajattelee varmasti täsmälleen samalla tavalla kuin minäkin.

Kyllä. Koin saaneeni kaiken tarvitsemani informaation toisen tunteista, toiveista ja haluista. Toki olisin kysynyt, jos olisi tuntunut, että jokin on epäselvää.

Ja tämä kaikki telepaattisesti tai pantomiimilla ilman sanoja? Huh!

Mitä jankutat taas tuota sanattomuutta ja keskustelemattomuutta? Taisin avata tuossa toisessa viestissä tarkemmin, miten suhteemme alkoi, ja luulisi että siitä viimeistään ymmärrätte, että ei ollut mitään tapailuvaihetta, vaan suoraan aloitettiin suhde, koska olimme kiinnostuneet toisistamme. Paljon on keskustelti (ihan sanoin, hui!) mutta seurustelusta ei koskaan sovittu. Koittakaa nyt uskoa.

Miten aloititte suoraan suhteen, jos ette sopineet mistään? Ettehän silloin voi edes tietää, milloin suhde on alkanut, kun se vaan maagisesti alkoi ja hups, nyt ollaan suoraan suhteessa. Milloin esim. käytitte sanaa poika/tyttöystävä/seurustelukumppani tms. ekaa kertaa? Eilen olitte vaan kavereita mutta tänään olettekin seurusteleva pari, mutta se vain tapahtui? Ja miten tutustuitte ilman tapailua - siis tapasitteko kertaakaan ennen seurustelun alkua? Jos tapasitte, se oli sitä tapailua.

Tämähän on samanlainen jankkauksen kehä kuin he jotka väittävät menneensä naimisiin ilman kihlausta - mikä on mahdotonta. Jos ollaan menossa naimisiin, on asiasta jotenkin ollut pakko sopia sanallisesti, koska ei ole mahdollista vain taianomaisesti yhtäkkiä mennä naimisiin ilman asiasta keskustelua. Ja kun on päätetty mennä naimisiin, ollaan kihloissa. Ihan samalla tavalla kahden ihmisen on pakko sopia seurustelusta - tavalla tai toisella - koska sellaista ei vain tapahdu että eilen olin sinkku, tänään minulla onkin kumppani, hupsistakeikkaa. Jotain siinä välissä tapahtuu, oli se sitten miten tahansa ilmaistu.

Mikä tässä aiheessa saa sinut noin kiihtymään? Me vietämme parisuhteemme merkkipäivänä sitä päivää, kun ensimmäisen kerran tapasimme. Me tapasimme, aloimme viettää aikaa yhdessä, tehdä suunnitelmia ensin lähitulevaisuuteen ja pikkuhiljaa pitemmälle (esim. tulevien juhlapyhien vietto, ulkomaanmatka muutaman kuukauden päähän). Tutustuimme toistemme ystäviin ja sukulaisiin. Ainoa yksittäinen keskustelu, joka on jäänyt mieleeni oli se, että puolisoni totesi, että hän on liian vanha mihinkään pelleilyihin, hän kaipaa loppuelämän parisuhdetta. En muista, kauanko olimme silloin jo olleet yhdessä.

Sittemmin puhuimme paljon siitä, haluammeko joskus asua yhdessä vai emme, ja kun muutaman seurusteluvuoden kuluttua tuli halu ja tilaisuus muuttaa yhteen, niin keskustelimme tuntikausia siitä, mitä se käytännössä tarkoittaa.

Mutta emme sopineet mistään (ennen avoliitto-asiaa), emme kutsuneet toisiamme tyttö- tai poikaystäviksi, emme edes nais- tai miesystäviksi niin, että olisi jäänyt mieleeni, että sellaisesta pitäisi tehdä joku päätös tai jotain.

Eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä puhumisessa on niin vaikeaa? Pelätäänkö, ettei toinen olekaan yhtä ihastunut tai vakavissaan suhteesta kuin itse on?  Pettymyksen pelkoa? Itsetunto saa kolauksen? Moni suhde toimisi paljon paremmin, jos ihmiset puhuisivat toisilleen eivätkä olettaisi, että kun mä tunnen ja ajattelen näin, niin varmaan toi toinenkin tuntee ja ajattelee samalla tavalla. 

Puhumisessa ei ole mikään vaikeaa. Mutta ei tule kysyttyä asiasta, joka ei ole epäselvä. Kaikki eivät myöskään itse niinkään mieti sitä, pitäisikö suhdetta kutsua tapailuksi vai seurusteluksi. Jos kaikki toimii, kiinnostus ja tunteet ovat selvästi molemminpuolisia, eikä mikään tunnu epäselvältä, silloin sitä helposti vain keskittyy olemaan yhdessä toisen kansaa ja unohtaa miettiä terminologiaa. Tämäkin voi olla yksi syy.

Ei voi koskaan tietää mitä toinen ajattelee. Ei ainakaan silloin jos suuta ei saada auki. Olet varmaan ketjun luettuasi huomannut miten kirjavia ajatuksia ihmisillä on näistä asioista. Se on juuri se syy miksi puhuminen kannattaa aloittaa jo heti kättelyssä, eikä vain olettaa että toinen ajattelee varmasti täsmälleen samalla tavalla kuin minäkin.

Kyllä. Koin saaneeni kaiken tarvitsemani informaation toisen tunteista, toiveista ja haluista. Toki olisin kysynyt, jos olisi tuntunut, että jokin on epäselvää.

Ja tämä kaikki telepaattisesti tai pantomiimilla ilman sanoja? Huh!

Mitä jankutat taas tuota sanattomuutta ja keskustelemattomuutta? Taisin avata tuossa toisessa viestissä tarkemmin, miten suhteemme alkoi, ja luulisi että siitä viimeistään ymmärrätte, että ei ollut mitään tapailuvaihetta, vaan suoraan aloitettiin suhde, koska olimme kiinnostuneet toisistamme. Paljon on keskustelti (ihan sanoin, hui!) mutta seurustelusta ei koskaan sovittu. Koittakaa nyt uskoa.

Se itse asiassa oli tapailuvaihetta kun tutustuitte ja olitte toisiinne ihastuneita. Vaikka ette olleet siitä sopineetkaan. Ette myöskään voineet aloittaa suhdetta, se suhdehan vaan alkoi ilman että kumpikaan pystyy osoittamaan sormella mitään kohtaa missä suhde alkoi. Toiset haluavat kumppnin jonka kanssa voi kesksutella asioista, seurustelustakin. Koita nyt uskoa.

Ja koita sinäkin uskoa, että seurustelusta voi puhua silloinkin, vaikka suhde ei alkaisi seurustelusopimuksella.

Tarkoittaako tapailu siis sitä, että tunnetaan ja käydään samoilla luennoilla, jutellaan joskus opiskelijabileissä ja  muualla? Olen itse mieltänyt tapailun enemmänkin deittailuksi, en niinkään miksi tahansa tuntemiseksi. Jos siis samoilla luennoilla käyminen tai pelkkä ihastuminen oli tapailuvaihe, niin okei silloin meillä varmaan oli se. Olen itse kyllä ollut siinä uskossa, että tapailu olisi deittailua, jossa tunnustellaan omaa ja toisen kiinnostusta, enkä ole ajatellut, että pelkkää ihastumistakin voi kutsua tapailuksi - etenkään, jos ei ole mitään treffejä tms. Mutta emme kuitenkaan tosiaan käyneet tämän vaiheen ja suhteen välissä mitään "ruvettaisko seurustelemaan" -tyyppistä keskustelua. 

Suhde joka tapauksessa etenee seurusteluksi joko sillä että siitä keskustellaan yhdessä, ja sovitaan, tai sillä ettei asiasta keskustella. Eli joko sovitte, ja puhuoitte, tai ette sopineet, ettekä puhuneet. Moni haluaa suhteen jossa suhteesta voi puhua, eikä kelpuuta sellaista missä ei puhuta.

Okei, nyt ymmärrän, mistä tämä väärinkäsitys johtuu. Miellätte koko ajan, että tarkoitan suhteesta puhumisella jotain seurustelusopimukseen vertautuvaa puhumista. No, selvennetään nyt, että tosiaan emme käyneet mitään keskusteluja tyyliin "aletaanko seurustella" tai "mikä tämä juttu meidän välillä on" tai "voiko tämä meidän suhdetta kutsua seurusteluksi". Emme puhuneet tästä, koska ei varmaan ollut kummankaan mielestä epäselvää. Toki olisi voinut kysyä tai ottaa puheeksi, jos olisi kokenut sen tarpeelliseksi, eli mikäänhän ei olisi estänyt. Mutta asiat vain etenivät ja suhde syveni, joten ilmeisesti meistä kumpikaan ei kokenut tarpeelliseksi varmistaa, ollaanko samalla aaltopituudella.

Ja miksi näin? No juuri siksi, että puhuttiin paljon kaikkea muuta, että oli ihan selvää, että kumpikin oli ihastunut ja halusi olla yhdessä.

Suhde voi edetä seurusteluksi joko sopimuksella tai ilman sopimusta. Ja kummassakin näissä tapauksissa voi olla kyseessä suhde, jossa puhutaan paljon tai puhutaan vähän. Vaikka kuinka olisi sovittu seurustelusta, se ei tarkoita, että muuten osataan tai halutaan puhua paljon - joskaan ei se sitä estäkään. Ja sama koskee tilannetta, jossa suhde alkaa ilman jotain erillistä sopimusta.

Kyllä suhteesta aina sopimus syntyy. Ei voi olal suhteessa toiseen ilman että siitä on sovittu yhdessä. Sopiminen voi sitten tapahtua monella tapaa, mutta jos se ei sisällä puhumista, niin ei olis kyllä munkaan pala kakkua sellainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä puhumisessa on niin vaikeaa? Pelätäänkö, ettei toinen olekaan yhtä ihastunut tai vakavissaan suhteesta kuin itse on?  Pettymyksen pelkoa? Itsetunto saa kolauksen? Moni suhde toimisi paljon paremmin, jos ihmiset puhuisivat toisilleen eivätkä olettaisi, että kun mä tunnen ja ajattelen näin, niin varmaan toi toinenkin tuntee ja ajattelee samalla tavalla. 

Puhumisessa ei ole mikään vaikeaa. Mutta ei tule kysyttyä asiasta, joka ei ole epäselvä. Kaikki eivät myöskään itse niinkään mieti sitä, pitäisikö suhdetta kutsua tapailuksi vai seurusteluksi. Jos kaikki toimii, kiinnostus ja tunteet ovat selvästi molemminpuolisia, eikä mikään tunnu epäselvältä, silloin sitä helposti vain keskittyy olemaan yhdessä toisen kansaa ja unohtaa miettiä terminologiaa. Tämäkin voi olla yksi syy.

Ei voi koskaan tietää mitä toinen ajattelee. Ei ainakaan silloin jos suuta ei saada auki. Olet varmaan ketjun luettuasi huomannut miten kirjavia ajatuksia ihmisillä on näistä asioista. Se on juuri se syy miksi puhuminen kannattaa aloittaa jo heti kättelyssä, eikä vain olettaa että toinen ajattelee varmasti täsmälleen samalla tavalla kuin minäkin.

Kyllä. Koin saaneeni kaiken tarvitsemani informaation toisen tunteista, toiveista ja haluista. Toki olisin kysynyt, jos olisi tuntunut, että jokin on epäselvää.

Ja tämä kaikki telepaattisesti tai pantomiimilla ilman sanoja? Huh!

Mitä jankutat taas tuota sanattomuutta ja keskustelemattomuutta? Taisin avata tuossa toisessa viestissä tarkemmin, miten suhteemme alkoi, ja luulisi että siitä viimeistään ymmärrätte, että ei ollut mitään tapailuvaihetta, vaan suoraan aloitettiin suhde, koska olimme kiinnostuneet toisistamme. Paljon on keskustelti (ihan sanoin, hui!) mutta seurustelusta ei koskaan sovittu. Koittakaa nyt uskoa.

Miten aloititte suoraan suhteen, jos ette sopineet mistään? Ettehän silloin voi edes tietää, milloin suhde on alkanut, kun se vaan maagisesti alkoi ja hups, nyt ollaan suoraan suhteessa. Milloin esim. käytitte sanaa poika/tyttöystävä/seurustelukumppani tms. ekaa kertaa? Eilen olitte vaan kavereita mutta tänään olettekin seurusteleva pari, mutta se vain tapahtui? Ja miten tutustuitte ilman tapailua - siis tapasitteko kertaakaan ennen seurustelun alkua? Jos tapasitte, se oli sitä tapailua.

Tämähän on samanlainen jankkauksen kehä kuin he jotka väittävät menneensä naimisiin ilman kihlausta - mikä on mahdotonta. Jos ollaan menossa naimisiin, on asiasta jotenkin ollut pakko sopia sanallisesti, koska ei ole mahdollista vain taianomaisesti yhtäkkiä mennä naimisiin ilman asiasta keskustelua. Ja kun on päätetty mennä naimisiin, ollaan kihloissa. Ihan samalla tavalla kahden ihmisen on pakko sopia seurustelusta - tavalla tai toisella - koska sellaista ei vain tapahdu että eilen olin sinkku, tänään minulla onkin kumppani, hupsistakeikkaa. Jotain siinä välissä tapahtuu, oli se sitten miten tahansa ilmaistu.

Mikä tässä aiheessa saa sinut noin kiihtymään? Me vietämme parisuhteemme merkkipäivänä sitä päivää, kun ensimmäisen kerran tapasimme. Me tapasimme, aloimme viettää aikaa yhdessä, tehdä suunnitelmia ensin lähitulevaisuuteen ja pikkuhiljaa pitemmälle (esim. tulevien juhlapyhien vietto, ulkomaanmatka muutaman kuukauden päähän). Tutustuimme toistemme ystäviin ja sukulaisiin. Ainoa yksittäinen keskustelu, joka on jäänyt mieleeni oli se, että puolisoni totesi, että hän on liian vanha mihinkään pelleilyihin, hän kaipaa loppuelämän parisuhdetta. En muista, kauanko olimme silloin jo olleet yhdessä.

Sittemmin puhuimme paljon siitä, haluammeko joskus asua yhdessä vai emme, ja kun muutaman seurusteluvuoden kuluttua tuli halu ja tilaisuus muuttaa yhteen, niin keskustelimme tuntikausia siitä, mitä se käytännössä tarkoittaa.

Mutta emme sopineet mistään (ennen avoliitto-asiaa), emme kutsuneet toisiamme tyttö- tai poikaystäviksi, emme edes nais- tai miesystäviksi niin, että olisi jäänyt mieleeni, että sellaisesta pitäisi tehdä joku päätös tai jotain.

Eri

Älä syyttele väärää henkilöä, ei tuota kirjoittanut se kenen luulit sen kirjoittaneen.

Voi keksiä tähän vaikka 100 eri tarinaa muka jonkun toisen kirjoittamana, mutta totuus on silti se että yhdessä olosta on syntynyt sopimus, toiset voi viittoa sen, toiset piirtää, toiset arvata, mutta sopimus yhdessäolosta se on joka tapauksessa. Sellainen suhde ei minulle kelpaisi jossa seurustelusta ei voida yhdessä puhua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä puhumisessa on niin vaikeaa? Pelätäänkö, ettei toinen olekaan yhtä ihastunut tai vakavissaan suhteesta kuin itse on?  Pettymyksen pelkoa? Itsetunto saa kolauksen? Moni suhde toimisi paljon paremmin, jos ihmiset puhuisivat toisilleen eivätkä olettaisi, että kun mä tunnen ja ajattelen näin, niin varmaan toi toinenkin tuntee ja ajattelee samalla tavalla. 

Puhumisessa ei ole mikään vaikeaa. Mutta ei tule kysyttyä asiasta, joka ei ole epäselvä. Kaikki eivät myöskään itse niinkään mieti sitä, pitäisikö suhdetta kutsua tapailuksi vai seurusteluksi. Jos kaikki toimii, kiinnostus ja tunteet ovat selvästi molemminpuolisia, eikä mikään tunnu epäselvältä, silloin sitä helposti vain keskittyy olemaan yhdessä toisen kansaa ja unohtaa miettiä terminologiaa. Tämäkin voi olla yksi syy.

Jos on selvä asia, niin ei silloin tarvitse puhua. Mutta turha sitten harmitella, jos kuvitteli väärin.

Eihän se harmi sen suurempi ole, kuin jos on sovittu seurustelusta, ja suhde päättyy kuitenkin. Jos oikeasti haluaisi itse olla toisen kanssa, mutta tämä ei jossain vaiheessa haluakaan, se on aina pettymys. 

Eri mutta sivusta se että eron ja ”eron” aiheuttaman pettymyksen määrä on kyllä monille aivan eri. Jos nimittäin tiedät että kyse ei ole seurustelusta niin tiedostat eri tavalla riskit, seurustellessa annat jo tunteille vallan ja luotat yhteiseen tulevaan, kyllä näen siinä isohkon eron.

Ok, ymmärrän että monen kohdalla on ehkä näin. Itse taas en pysty säännöstelemään kiinnostustani ja ihastustani. Jos olen korviani myöten ihastunut, niin sitten olen, enkä pysty mitenkään hillitsemään sitä. Joten minulle termien eroavaisuus ei muuta asiaa tunnetasolla ollenkaan.

Mä taas pystyn ihastumaan vaikka jonkin romaanin päähenkilöön ja siksi tiedän, että ihastuminen on vain ihastumista eikä todellisuudessa  merkitse mitään. Tosielämässäkin ihastumisia tulee ja menee. Jotkut ihastumiset eivät kestä edes vuorokautta, jotkut kestävän päiviä, viikkoja tai kuukausia, mutta ihastumisen syy  on vain mun oma mielikuvani toisesta ihmisestä. Ja sen vuoksi mun pitää tutustua varsin hyvin toiseen ihmiseen, jotta pystyn arvioimaan, onko toinen ihminen todellakin sellainen, johon ihastuin, vai ihastuinko vaan mielikuvaani hänestä. En siis ryntää suhteisiin pelkän ihastumisen perusteella. 

- eri -

Ok, ymmärrän. Sana "ihastua" on ehkä vähän monitulkintainen, koska ihmiset tuntuvat ymmärtävät sen tosi eri tavoin, ja se tavallaan voikin tarkoittaa useaa erilaista asiaa. Itse en miellä noita mainitsemiasi ohimeneviä juttuja ihastuksiksi, vaan minulle ihastuminen tarkoittaa voimakasta vetovoimaa toiseen ihmiseen. Toki siinäkin voi olla eri asteisia ihastuksia, mutta minulle silloin on kyseessä aina ihminen, joka vetää persoonansa ja myös ulkoisen olemuksensa perusteella puoleensa. Ihastuneena olen todella kiinnostunut toisesta. Ja tällöin olen kiinnostunut kyllä katsomaan, voisiko sen toisen kanssa tulla suhde - mutta sehän selviää sitten, kun siihen asti päästään. Jos sitten huomataankin, että kiinnostuksesta ja vetovoimasta huolimatta jollain tasolla ei sovitakaan yhteen, niin sitten se on niin. Mutta minulle siis ihastuminen tarkoittaa voimakkaampaa tunnetilaa ja voimakkaampaa vetovoimaa tiettyyn ihmiseen. Vaikka ymmärrän toki, millaisia ihastumisia itse kuvasit, ja tunnistan niidenkin olemassaolon, mutta miellän ne niin erityyppisiksi ihastuksiksi, että en siksi itse mieti niitä näissä keskusteluissa, joissa puhutaan seurustelusta.

Todellakin se tuntuu tarkoittavan eri asioita eri ihmisille. Minä puhun ihastuksesta silloin, kun minulla kyllä on romanttisia tunteita, mutta en kuitenkaan (ainakaan vielä) tykkää siitä ihmisestä niin paljon, että voisin olla vakavissani hänen kanssaan. Siis tykkään ihan aidosti, mutta samalla tiedostan, että se ihminen ei kuitenkaan ole elämäni tärkein ihminen, jonka kanssa haluaisin elää loppuelämäni.

En minäkään sanoisi, että ihastumisvaiheessa vielä tietää, haluaako toisen kanssa viettää loppuelämänsä. Sen vuoksi juuri puhunkin siinä vaiheessa ihastumisestal Rakastuminen olisi tästä vielä syvempi tunne, ja rakkaus vielä syvempi ja kokonaisvaltaisempi.

 

Mulle ihastuminen tarkoittaa aina vastakkaiseen sukupuoleen ihastumista, kun taas voin sanoa vaikka kauniin maiseman nähdessäni että olen rakastunut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä puhumisessa on niin vaikeaa? Pelätäänkö, ettei toinen olekaan yhtä ihastunut tai vakavissaan suhteesta kuin itse on?  Pettymyksen pelkoa? Itsetunto saa kolauksen? Moni suhde toimisi paljon paremmin, jos ihmiset puhuisivat toisilleen eivätkä olettaisi, että kun mä tunnen ja ajattelen näin, niin varmaan toi toinenkin tuntee ja ajattelee samalla tavalla. 

Puhumisessa ei ole mikään vaikeaa. Mutta ei tule kysyttyä asiasta, joka ei ole epäselvä. Kaikki eivät myöskään itse niinkään mieti sitä, pitäisikö suhdetta kutsua tapailuksi vai seurusteluksi. Jos kaikki toimii, kiinnostus ja tunteet ovat selvästi molemminpuolisia, eikä mikään tunnu epäselvältä, silloin sitä helposti vain keskittyy olemaan yhdessä toisen kansaa ja unohtaa miettiä terminologiaa. Tämäkin voi olla yksi syy.

Ei voi koskaan tietää mitä toinen ajattelee. Ei ainakaan silloin jos suuta ei saada auki. Olet varmaan ketjun luettuasi huomannut miten kirjavia ajatuksia ihmisillä on näistä asioista. Se on juuri se syy miksi puhuminen kannattaa aloittaa jo heti kättelyssä, eikä vain olettaa että toinen ajattelee varmasti täsmälleen samalla tavalla kuin minäkin.

Kyllä. Koin saaneeni kaiken tarvitsemani informaation toisen tunteista, toiveista ja haluista. Toki olisin kysynyt, jos olisi tuntunut, että jokin on epäselvää.

Ja tämä kaikki telepaattisesti tai pantomiimilla ilman sanoja? Huh!

Mitä jankutat taas tuota sanattomuutta ja keskustelemattomuutta? Taisin avata tuossa toisessa viestissä tarkemmin, miten suhteemme alkoi, ja luulisi että siitä viimeistään ymmärrätte, että ei ollut mitään tapailuvaihetta, vaan suoraan aloitettiin suhde, koska olimme kiinnostuneet toisistamme. Paljon on keskustelti (ihan sanoin, hui!) mutta seurustelusta ei koskaan sovittu. Koittakaa nyt uskoa.

Miten aloititte suoraan suhteen, jos ette sopineet mistään? Ettehän silloin voi edes tietää, milloin suhde on alkanut, kun se vaan maagisesti alkoi ja hups, nyt ollaan suoraan suhteessa. Milloin esim. käytitte sanaa poika/tyttöystävä/seurustelukumppani tms. ekaa kertaa? Eilen olitte vaan kavereita mutta tänään olettekin seurusteleva pari, mutta se vain tapahtui? Ja miten tutustuitte ilman tapailua - siis tapasitteko kertaakaan ennen seurustelun alkua? Jos tapasitte, se oli sitä tapailua.

Tämähän on samanlainen jankkauksen kehä kuin he jotka väittävät menneensä naimisiin ilman kihlausta - mikä on mahdotonta. Jos ollaan menossa naimisiin, on asiasta jotenkin ollut pakko sopia sanallisesti, koska ei ole mahdollista vain taianomaisesti yhtäkkiä mennä naimisiin ilman asiasta keskustelua. Ja kun on päätetty mennä naimisiin, ollaan kihloissa. Ihan samalla tavalla kahden ihmisen on pakko sopia seurustelusta - tavalla tai toisella - koska sellaista ei vain tapahdu että eilen olin sinkku, tänään minulla onkin kumppani, hupsistakeikkaa. Jotain siinä välissä tapahtuu, oli se sitten miten tahansa ilmaistu.

Mikä tässä aiheessa saa sinut noin kiihtymään? Me vietämme parisuhteemme merkkipäivänä sitä päivää, kun ensimmäisen kerran tapasimme. Me tapasimme, aloimme viettää aikaa yhdessä, tehdä suunnitelmia ensin lähitulevaisuuteen ja pikkuhiljaa pitemmälle (esim. tulevien juhlapyhien vietto, ulkomaanmatka muutaman kuukauden päähän). Tutustuimme toistemme ystäviin ja sukulaisiin. Ainoa yksittäinen keskustelu, joka on jäänyt mieleeni oli se, että puolisoni totesi, että hän on liian vanha mihinkään pelleilyihin, hän kaipaa loppuelämän parisuhdetta. En muista, kauanko olimme silloin jo olleet yhdessä.

Sittemmin puhuimme paljon siitä, haluammeko joskus asua yhdessä vai emme, ja kun muutaman seurusteluvuoden kuluttua tuli halu ja tilaisuus muuttaa yhteen, niin keskustelimme tuntikausia siitä, mitä se käytännössä tarkoittaa.

Mutta emme sopineet mistään (ennen avoliitto-asiaa), emme kutsuneet toisiamme tyttö- tai poikaystäviksi, emme edes nais- tai miesystäviksi niin, että olisi jäänyt mieleeni, että sellaisesta pitäisi tehdä joku päätös tai jotain.

Eri

Älä syyttele väärää henkilöä, ei tuota kirjoittanut se kenen luulit sen kirjoittaneen.

Voi keksiä tähän vaikka 100 eri tarinaa muka jonkun toisen kirjoittamana, mutta totuus on silti se että yhdessä olosta on syntynyt sopimus, toiset voi viittoa sen, toiset piirtää, toiset arvata, mutta sopimus yhdessäolosta se on joka tapauksessa. Sellainen suhde ei minulle kelpaisi jossa seurustelusta ei voida yhdessä puhua.

Ok. Minä en pysty palauttamaan mieleeni yhtään tuollaista keskustelua suhteemme varrelta, mutta voihan olla, että olen vain unohtanut.

Useimmat kuvitelmat rakkaudesta on vain niitä rakkaus kirjoista luettuja haaveita ja sitten pettyy. Samoin on uskonnoissa paljon luvataan mitään ei saa. Rahat meni.

Suomeen on tuotu outoja ruokia ihmiset lihoo turpoo läähättää missä on aitoja luomu ruokia luomua enää missään. Edes ihmiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä puhumisessa on niin vaikeaa? Pelätäänkö, ettei toinen olekaan yhtä ihastunut tai vakavissaan suhteesta kuin itse on?  Pettymyksen pelkoa? Itsetunto saa kolauksen? Moni suhde toimisi paljon paremmin, jos ihmiset puhuisivat toisilleen eivätkä olettaisi, että kun mä tunnen ja ajattelen näin, niin varmaan toi toinenkin tuntee ja ajattelee samalla tavalla. 

Puhumisessa ei ole mikään vaikeaa. Mutta ei tule kysyttyä asiasta, joka ei ole epäselvä. Kaikki eivät myöskään itse niinkään mieti sitä, pitäisikö suhdetta kutsua tapailuksi vai seurusteluksi. Jos kaikki toimii, kiinnostus ja tunteet ovat selvästi molemminpuolisia, eikä mikään tunnu epäselvältä, silloin sitä helposti vain keskittyy olemaan yhdessä toisen kansaa ja unohtaa miettiä terminologiaa. Tämäkin voi olla yksi syy.

Ei voi koskaan tietää mitä toinen ajattelee. Ei ainakaan silloin jos suuta ei saada auki. Olet varmaan ketjun luettuasi huomannut miten kirjavia ajatuksia ihmisillä on näistä asioista. Se on juuri se syy miksi puhuminen kannattaa aloittaa jo heti kättelyssä, eikä vain olettaa että toinen ajattelee varmasti täsmälleen samalla tavalla kuin minäkin.

Kyllä. Koin saaneeni kaiken tarvitsemani informaation toisen tunteista, toiveista ja haluista. Toki olisin kysynyt, jos olisi tuntunut, että jokin on epäselvää.

Ja tämä kaikki telepaattisesti tai pantomiimilla ilman sanoja? Huh!

Mitä jankutat taas tuota sanattomuutta ja keskustelemattomuutta? Taisin avata tuossa toisessa viestissä tarkemmin, miten suhteemme alkoi, ja luulisi että siitä viimeistään ymmärrätte, että ei ollut mitään tapailuvaihetta, vaan suoraan aloitettiin suhde, koska olimme kiinnostuneet toisistamme. Paljon on keskustelti (ihan sanoin, hui!) mutta seurustelusta ei koskaan sovittu. Koittakaa nyt uskoa.

Miten aloititte suoraan suhteen, jos ette sopineet mistään? Ettehän silloin voi edes tietää, milloin suhde on alkanut, kun se vaan maagisesti alkoi ja hups, nyt ollaan suoraan suhteessa. Milloin esim. käytitte sanaa poika/tyttöystävä/seurustelukumppani tms. ekaa kertaa? Eilen olitte vaan kavereita mutta tänään olettekin seurusteleva pari, mutta se vain tapahtui? Ja miten tutustuitte ilman tapailua - siis tapasitteko kertaakaan ennen seurustelun alkua? Jos tapasitte, se oli sitä tapailua.

Tämähän on samanlainen jankkauksen kehä kuin he jotka väittävät menneensä naimisiin ilman kihlausta - mikä on mahdotonta. Jos ollaan menossa naimisiin, on asiasta jotenkin ollut pakko sopia sanallisesti, koska ei ole mahdollista vain taianomaisesti yhtäkkiä mennä naimisiin ilman asiasta keskustelua. Ja kun on päätetty mennä naimisiin, ollaan kihloissa. Ihan samalla tavalla kahden ihmisen on pakko sopia seurustelusta - tavalla tai toisella - koska sellaista ei vain tapahdu että eilen olin sinkku, tänään minulla onkin kumppani, hupsistakeikkaa. Jotain siinä välissä tapahtuu, oli se sitten miten tahansa ilmaistu.

Mikä tässä aiheessa saa sinut noin kiihtymään? Me vietämme parisuhteemme merkkipäivänä sitä päivää, kun ensimmäisen kerran tapasimme. Me tapasimme, aloimme viettää aikaa yhdessä, tehdä suunnitelmia ensin lähitulevaisuuteen ja pikkuhiljaa pitemmälle (esim. tulevien juhlapyhien vietto, ulkomaanmatka muutaman kuukauden päähän). Tutustuimme toistemme ystäviin ja sukulaisiin. Ainoa yksittäinen keskustelu, joka on jäänyt mieleeni oli se, että puolisoni totesi, että hän on liian vanha mihinkään pelleilyihin, hän kaipaa loppuelämän parisuhdetta. En muista, kauanko olimme silloin jo olleet yhdessä.

Sittemmin puhuimme paljon siitä, haluammeko joskus asua yhdessä vai emme, ja kun muutaman seurusteluvuoden kuluttua tuli halu ja tilaisuus muuttaa yhteen, niin keskustelimme tuntikausia siitä, mitä se käytännössä tarkoittaa.

Mutta emme sopineet mistään (ennen avoliitto-asiaa), emme kutsuneet toisiamme tyttö- tai poikaystäviksi, emme edes nais- tai miesystäviksi niin, että olisi jäänyt mieleeni, että sellaisesta pitäisi tehdä joku päätös tai jotain.

Eri

Älä syyttele väärää henkilöä, ei tuota kirjoittanut se kenen luulit sen kirjoittaneen.

Voi keksiä tähän vaikka 100 eri tarinaa muka jonkun toisen kirjoittamana, mutta totuus on silti se että yhdessä olosta on syntynyt sopimus, toiset voi viittoa sen, toiset piirtää, toiset arvata, mutta sopimus yhdessäolosta se on joka tapauksessa. Sellainen suhde ei minulle kelpaisi jossa seurustelusta ei voida yhdessä puhua.

Ok. Minä en pysty palauttamaan mieleeni yhtään tuollaista keskustelua suhteemme varrelta, mutta voihan olla, että olen vain unohtanut.

Juu, kaikin mokomin, pakkohan ei ole puhua suhteesta ja suhteen asioista sen oman kumppanin kanssa, voi aivan hyvin olla puhumattakin. Joillekin vain sellainen suhde ei kelpaa jossa suhteesta ei puhuta keskenään, ei minullekaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä puhumisessa on niin vaikeaa? Pelätäänkö, ettei toinen olekaan yhtä ihastunut tai vakavissaan suhteesta kuin itse on?  Pettymyksen pelkoa? Itsetunto saa kolauksen? Moni suhde toimisi paljon paremmin, jos ihmiset puhuisivat toisilleen eivätkä olettaisi, että kun mä tunnen ja ajattelen näin, niin varmaan toi toinenkin tuntee ja ajattelee samalla tavalla. 

Puhumisessa ei ole mikään vaikeaa. Mutta ei tule kysyttyä asiasta, joka ei ole epäselvä. Kaikki eivät myöskään itse niinkään mieti sitä, pitäisikö suhdetta kutsua tapailuksi vai seurusteluksi. Jos kaikki toimii, kiinnostus ja tunteet ovat selvästi molemminpuolisia, eikä mikään tunnu epäselvältä, silloin sitä helposti vain keskittyy olemaan yhdessä toisen kansaa ja unohtaa miettiä terminologiaa. Tämäkin voi olla yksi syy.

Ei voi koskaan tietää mitä toinen ajattelee. Ei ainakaan silloin jos suuta ei saada auki. Olet varmaan ketjun luettuasi huomannut miten kirjavia ajatuksia ihmisillä on näistä asioista. Se on juuri se syy miksi puhuminen kannattaa aloittaa jo heti kättelyssä, eikä vain olettaa että toinen ajattelee varmasti täsmälleen samalla tavalla kuin minäkin.

Kyllä. Koin saaneeni kaiken tarvitsemani informaation toisen tunteista, toiveista ja haluista. Toki olisin kysynyt, jos olisi tuntunut, että jokin on epäselvää.

Ja tämä kaikki telepaattisesti tai pantomiimilla ilman sanoja? Huh!

Mitä jankutat taas tuota sanattomuutta ja keskustelemattomuutta? Taisin avata tuossa toisessa viestissä tarkemmin, miten suhteemme alkoi, ja luulisi että siitä viimeistään ymmärrätte, että ei ollut mitään tapailuvaihetta, vaan suoraan aloitettiin suhde, koska olimme kiinnostuneet toisistamme. Paljon on keskustelti (ihan sanoin, hui!) mutta seurustelusta ei koskaan sovittu. Koittakaa nyt uskoa.

Miten aloititte suoraan suhteen, jos ette sopineet mistään? Ettehän silloin voi edes tietää, milloin suhde on alkanut, kun se vaan maagisesti alkoi ja hups, nyt ollaan suoraan suhteessa. Milloin esim. käytitte sanaa poika/tyttöystävä/seurustelukumppani tms. ekaa kertaa? Eilen olitte vaan kavereita mutta tänään olettekin seurusteleva pari, mutta se vain tapahtui? Ja miten tutustuitte ilman tapailua - siis tapasitteko kertaakaan ennen seurustelun alkua? Jos tapasitte, se oli sitä tapailua.

Tämähän on samanlainen jankkauksen kehä kuin he jotka väittävät menneensä naimisiin ilman kihlausta - mikä on mahdotonta. Jos ollaan menossa naimisiin, on asiasta jotenkin ollut pakko sopia sanallisesti, koska ei ole mahdollista vain taianomaisesti yhtäkkiä mennä naimisiin ilman asiasta keskustelua. Ja kun on päätetty mennä naimisiin, ollaan kihloissa. Ihan samalla tavalla kahden ihmisen on pakko sopia seurustelusta - tavalla tai toisella - koska sellaista ei vain tapahdu että eilen olin sinkku, tänään minulla onkin kumppani, hupsistakeikkaa. Jotain siinä välissä tapahtuu, oli se sitten miten tahansa ilmaistu.

Lopettakaa nyt tuo jankkaaminen. Molemmat. Monta ketjua yhtä ja samaa.

Minäkin luulin ja nyt miesystävä sitten väläytti 5 minuuttia sitten ettei halua sitoutua. Voi v*u.

Vierailija kirjoitti:

Ottaako teillä noin lujille se, että jonkun suhde voi edetä luontevasti suhteeksi ilman, että se on sisältänyt mitän epävarmuustekijöitä tai ilman, että täytyy erikseen sopia, ettei tapaillla muita enää ja seurustellaan nyt? Vähän kuulostaa siltä, että teillä hiertää tässä nyt joku, kun yritätte niin hanakasti vääristellä tilannetta niin, että jos joku pariskunta ei aikoinaan erikseen sopinut seurustelun aloittamisesta, on koko suhde varmasti huonolla pohjalla, siinä on takuulla pettämistä, keskustelemattomuutta ja ties mitä kohtaamattomuuttakin. Kuulostatte vähän lapsellisilta.

Ei, vaan olet sanut alapeukkuja, koska juttusi kuulostavat niin naiveilta ja sinulta näyttää puuttuvan elämänkokemusta.

Muilla täällä tuntuu olevan roimasti enemmän kokemusta miehistä ja suhteista.

N52

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ottaako teillä noin lujille se, että jonkun suhde voi edetä luontevasti suhteeksi ilman, että se on sisältänyt mitän epävarmuustekijöitä tai ilman, että täytyy erikseen sopia, ettei tapaillla muita enää ja seurustellaan nyt? Vähän kuulostaa siltä, että teillä hiertää tässä nyt joku, kun yritätte niin hanakasti vääristellä tilannetta niin, että jos joku pariskunta ei aikoinaan erikseen sopinut seurustelun aloittamisesta, on koko suhde varmasti huonolla pohjalla, siinä on takuulla pettämistä, keskustelemattomuutta ja ties mitä kohtaamattomuuttakin. Kuulostatte vähän lapsellisilta.

Ei, vaan olet sanut alapeukkuja, koska juttusi kuulostavat niin naiveilta ja sinulta näyttää puuttuvan elämänkokemusta.

Muilla täällä tuntuu olevan roimasti enemmän kokemusta miehistä ja suhteista.

N52

Sitä en epäile. Itselläni on varmasti lukumääräisesti paljon vähemmän suhteita, mitä monella. Tämä selittyy sillä, että olen ollut aikuisiästäni valtaosan pitkässä vakisuhteessa, joten deittailuja ja lyhyempiä suhteita on ehtinyt kertyä vähemmän. Myöskään yhden illan juttuja yms en juuri ole elämässäni harrastanut. Joten uskon hyvinkin, että monella on enemmän kokemusta useammista miehistä, ja varmasti myös erilaisista suhteista. Mutta mihin tämä liittyy? Em ole ketjussa missään vaiheessa sanonut, että suhteiden pitäisi mennä siten kuin omani, tai että kaikkien täytyisi tehdä kuten itse olen tehnyt ja mielelläni teen - keneltä se oikeastaan on pois, jos omat suhteeni eivät ole tarvinneet erillistä sopimusta seurustelusta? Tuskin se teidän laajan mieskokemuksenne arvoa laskee. Joskin ihmettelen kyllä, että jos tässä ketjussa teillä on ollut niin valtavasti enemmän miehiä, niin miten teillä kuitenkin on kaikki suhteet edenneet saman kaavan mukaan? Luulisi, että jotain yksilöllistä vaihtelua ilmenisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä puhumisessa on niin vaikeaa? Pelätäänkö, ettei toinen olekaan yhtä ihastunut tai vakavissaan suhteesta kuin itse on?  Pettymyksen pelkoa? Itsetunto saa kolauksen? Moni suhde toimisi paljon paremmin, jos ihmiset puhuisivat toisilleen eivätkä olettaisi, että kun mä tunnen ja ajattelen näin, niin varmaan toi toinenkin tuntee ja ajattelee samalla tavalla. 

Puhumisessa ei ole mikään vaikeaa. Mutta ei tule kysyttyä asiasta, joka ei ole epäselvä. Kaikki eivät myöskään itse niinkään mieti sitä, pitäisikö suhdetta kutsua tapailuksi vai seurusteluksi. Jos kaikki toimii, kiinnostus ja tunteet ovat selvästi molemminpuolisia, eikä mikään tunnu epäselvältä, silloin sitä helposti vain keskittyy olemaan yhdessä toisen kansaa ja unohtaa miettiä terminologiaa. Tämäkin voi olla yksi syy.

Ei voi koskaan tietää mitä toinen ajattelee. Ei ainakaan silloin jos suuta ei saada auki. Olet varmaan ketjun luettuasi huomannut miten kirjavia ajatuksia ihmisillä on näistä asioista. Se on juuri se syy miksi puhuminen kannattaa aloittaa jo heti kättelyssä, eikä vain olettaa että toinen ajattelee varmasti täsmälleen samalla tavalla kuin minäkin.

Kyllä. Koin saaneeni kaiken tarvitsemani informaation toisen tunteista, toiveista ja haluista. Toki olisin kysynyt, jos olisi tuntunut, että jokin on epäselvää.

Ja tämä kaikki telepaattisesti tai pantomiimilla ilman sanoja? Huh!

Mitä jankutat taas tuota sanattomuutta ja keskustelemattomuutta? Taisin avata tuossa toisessa viestissä tarkemmin, miten suhteemme alkoi, ja luulisi että siitä viimeistään ymmärrätte, että ei ollut mitään tapailuvaihetta, vaan suoraan aloitettiin suhde, koska olimme kiinnostuneet toisistamme. Paljon on keskustelti (ihan sanoin, hui!) mutta seurustelusta ei koskaan sovittu. Koittakaa nyt uskoa.

Miten aloititte suoraan suhteen, jos ette sopineet mistään? Ettehän silloin voi edes tietää, milloin suhde on alkanut, kun se vaan maagisesti alkoi ja hups, nyt ollaan suoraan suhteessa. Milloin esim. käytitte sanaa poika/tyttöystävä/seurustelukumppani tms. ekaa kertaa? Eilen olitte vaan kavereita mutta tänään olettekin seurusteleva pari, mutta se vain tapahtui? Ja miten tutustuitte ilman tapailua - siis tapasitteko kertaakaan ennen seurustelun alkua? Jos tapasitte, se oli sitä tapailua.

Tämähän on samanlainen jankkauksen kehä kuin he jotka väittävät menneensä naimisiin ilman kihlausta - mikä on mahdotonta. Jos ollaan menossa naimisiin, on asiasta jotenkin ollut pakko sopia sanallisesti, koska ei ole mahdollista vain taianomaisesti yhtäkkiä mennä naimisiin ilman asiasta keskustelua. Ja kun on päätetty mennä naimisiin, ollaan kihloissa. Ihan samalla tavalla kahden ihmisen on pakko sopia seurustelusta - tavalla tai toisella - koska sellaista ei vain tapahdu että eilen olin sinkku, tänään minulla onkin kumppani, hupsistakeikkaa. Jotain siinä välissä tapahtuu, oli se sitten miten tahansa ilmaistu.

Mikä tässä aiheessa saa sinut noin kiihtymään? Me vietämme parisuhteemme merkkipäivänä sitä päivää, kun ensimmäisen kerran tapasimme. Me tapasimme, aloimme viettää aikaa yhdessä, tehdä suunnitelmia ensin lähitulevaisuuteen ja pikkuhiljaa pitemmälle (esim. tulevien juhlapyhien vietto, ulkomaanmatka muutaman kuukauden päähän). Tutustuimme toistemme ystäviin ja sukulaisiin. Ainoa yksittäinen keskustelu, joka on jäänyt mieleeni oli se, että puolisoni totesi, että hän on liian vanha mihinkään pelleilyihin, hän kaipaa loppuelämän parisuhdetta. En muista, kauanko olimme silloin jo olleet yhdessä.

Sittemmin puhuimme paljon siitä, haluammeko joskus asua yhdessä vai emme, ja kun muutaman seurusteluvuoden kuluttua tuli halu ja tilaisuus muuttaa yhteen, niin keskustelimme tuntikausia siitä, mitä se käytännössä tarkoittaa.

Mutta emme sopineet mistään (ennen avoliitto-asiaa), emme kutsuneet toisiamme tyttö- tai poikaystäviksi, emme edes nais- tai miesystäviksi niin, että olisi jäänyt mieleeni, että sellaisesta pitäisi tehdä joku päätös tai jotain.

Eri

Älä syyttele väärää henkilöä, ei tuota kirjoittanut se kenen luulit sen kirjoittaneen.

Voi keksiä tähän vaikka 100 eri tarinaa muka jonkun toisen kirjoittamana, mutta totuus on silti se että yhdessä olosta on syntynyt sopimus, toiset voi viittoa sen, toiset piirtää, toiset arvata, mutta sopimus yhdessäolosta se on joka tapauksessa. Sellainen suhde ei minulle kelpaisi jossa seurustelusta ei voida yhdessä puhua.

Jos kerran arvailu ja oletuskin katsotaan sopimukseksi, niin nyt alan ymmärtää tätä jankutusta. Te siis tulkitsette seurustelusopimukseksi minkä tahansa tavan, jolla suhteeseen päädytään? Ok. No se selventää asian tältä osin. Myönnätte siis ilmeisesti kuitenkin, että kaikki pariskunnat eivät käy jotain "ruvetaanko seurustelemaan" -tyyppisiä keskusteluja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä puhumisessa on niin vaikeaa? Pelätäänkö, ettei toinen olekaan yhtä ihastunut tai vakavissaan suhteesta kuin itse on?  Pettymyksen pelkoa? Itsetunto saa kolauksen? Moni suhde toimisi paljon paremmin, jos ihmiset puhuisivat toisilleen eivätkä olettaisi, että kun mä tunnen ja ajattelen näin, niin varmaan toi toinenkin tuntee ja ajattelee samalla tavalla. 

Puhumisessa ei ole mikään vaikeaa. Mutta ei tule kysyttyä asiasta, joka ei ole epäselvä. Kaikki eivät myöskään itse niinkään mieti sitä, pitäisikö suhdetta kutsua tapailuksi vai seurusteluksi. Jos kaikki toimii, kiinnostus ja tunteet ovat selvästi molemminpuolisia, eikä mikään tunnu epäselvältä, silloin sitä helposti vain keskittyy olemaan yhdessä toisen kansaa ja unohtaa miettiä terminologiaa. Tämäkin voi olla yksi syy.

Ei voi koskaan tietää mitä toinen ajattelee. Ei ainakaan silloin jos suuta ei saada auki. Olet varmaan ketjun luettuasi huomannut miten kirjavia ajatuksia ihmisillä on näistä asioista. Se on juuri se syy miksi puhuminen kannattaa aloittaa jo heti kättelyssä, eikä vain olettaa että toinen ajattelee varmasti täsmälleen samalla tavalla kuin minäkin.

Kyllä. Koin saaneeni kaiken tarvitsemani informaation toisen tunteista, toiveista ja haluista. Toki olisin kysynyt, jos olisi tuntunut, että jokin on epäselvää.

Ja tämä kaikki telepaattisesti tai pantomiimilla ilman sanoja? Huh!

Mitä jankutat taas tuota sanattomuutta ja keskustelemattomuutta? Taisin avata tuossa toisessa viestissä tarkemmin, miten suhteemme alkoi, ja luulisi että siitä viimeistään ymmärrätte, että ei ollut mitään tapailuvaihetta, vaan suoraan aloitettiin suhde, koska olimme kiinnostuneet toisistamme. Paljon on keskustelti (ihan sanoin, hui!) mutta seurustelusta ei koskaan sovittu. Koittakaa nyt uskoa.

Miten aloititte suoraan suhteen, jos ette sopineet mistään? Ettehän silloin voi edes tietää, milloin suhde on alkanut, kun se vaan maagisesti alkoi ja hups, nyt ollaan suoraan suhteessa. Milloin esim. käytitte sanaa poika/tyttöystävä/seurustelukumppani tms. ekaa kertaa? Eilen olitte vaan kavereita mutta tänään olettekin seurusteleva pari, mutta se vain tapahtui? Ja miten tutustuitte ilman tapailua - siis tapasitteko kertaakaan ennen seurustelun alkua? Jos tapasitte, se oli sitä tapailua.

Tämähän on samanlainen jankkauksen kehä kuin he jotka väittävät menneensä naimisiin ilman kihlausta - mikä on mahdotonta. Jos ollaan menossa naimisiin, on asiasta jotenkin ollut pakko sopia sanallisesti, koska ei ole mahdollista vain taianomaisesti yhtäkkiä mennä naimisiin ilman asiasta keskustelua. Ja kun on päätetty mennä naimisiin, ollaan kihloissa. Ihan samalla tavalla kahden ihmisen on pakko sopia seurustelusta - tavalla tai toisella - koska sellaista ei vain tapahdu että eilen olin sinkku, tänään minulla onkin kumppani, hupsistakeikkaa. Jotain siinä välissä tapahtuu, oli se sitten miten tahansa ilmaistu.

Mikä tässä aiheessa saa sinut noin kiihtymään? Me vietämme parisuhteemme merkkipäivänä sitä päivää, kun ensimmäisen kerran tapasimme. Me tapasimme, aloimme viettää aikaa yhdessä, tehdä suunnitelmia ensin lähitulevaisuuteen ja pikkuhiljaa pitemmälle (esim. tulevien juhlapyhien vietto, ulkomaanmatka muutaman kuukauden päähän). Tutustuimme toistemme ystäviin ja sukulaisiin. Ainoa yksittäinen keskustelu, joka on jäänyt mieleeni oli se, että puolisoni totesi, että hän on liian vanha mihinkään pelleilyihin, hän kaipaa loppuelämän parisuhdetta. En muista, kauanko olimme silloin jo olleet yhdessä.

Sittemmin puhuimme paljon siitä, haluammeko joskus asua yhdessä vai emme, ja kun muutaman seurusteluvuoden kuluttua tuli halu ja tilaisuus muuttaa yhteen, niin keskustelimme tuntikausia siitä, mitä se käytännössä tarkoittaa.

Mutta emme sopineet mistään (ennen avoliitto-asiaa), emme kutsuneet toisiamme tyttö- tai poikaystäviksi, emme edes nais- tai miesystäviksi niin, että olisi jäänyt mieleeni, että sellaisesta pitäisi tehdä joku päätös tai jotain.

Eri

Älä syyttele väärää henkilöä, ei tuota kirjoittanut se kenen luulit sen kirjoittaneen.

Voi keksiä tähän vaikka 100 eri tarinaa muka jonkun toisen kirjoittamana, mutta totuus on silti se että yhdessä olosta on syntynyt sopimus, toiset voi viittoa sen, toiset piirtää, toiset arvata, mutta sopimus yhdessäolosta se on joka tapauksessa. Sellainen suhde ei minulle kelpaisi jossa seurustelusta ei voida yhdessä puhua.

Jos kerran arvailu ja oletuskin katsotaan sopimukseksi, niin nyt alan ymmärtää tätä jankutusta. Te siis tulkitsette seurustelusopimukseksi minkä tahansa tavan, jolla suhteeseen päädytään? Ok. No se selventää asian tältä osin. Myönnätte siis ilmeisesti kuitenkin, että kaikki pariskunnat eivät käy jotain "ruvetaanko seurustelemaan" -tyyppisiä keskusteluja.

Pitäisköhän sun jo lopettaa, kun olet saanut näpeillesi jo aika monta kertaa. Yhdyn tuohon ettei kokemusta eikä näkemystä taida juuri olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikille ei toimi mitkään vakipanosuhteet eikä monien kanssa yhtä aikaa tapailut.

Ei nämä taida toimia suurimmalle osalle, mutta jostain syystä tätä halutaan pakottaa väkisin jonain "uutena normaalina".

Ainakin ne, joille on ok paneskella (eikun sori, "tapailla") pitkin kyliä vaihtuvien kumppanien kanssa pitäisi tapailla sitten vain kaltaisiaan joille seksi vastaa kättelyä ollen puhtaasti fyysinen suoritus.

Ei se ole mikään uusi juttu. Olet ehkä aika nuori jos niin kuvittelet. Minä olen pitänyt vakipanosuhteita silloin ennen kuin tapasin nykyisen mieheni, eli 10 v sitten. Tuolla nimen omaan pysty hyvin välttymään siltä että nusisisi "kaikkien " kanssa, kun olmi muutama hyvä ja yhteisesti salaiseksi sovittu pitempi s-suhde. Kätevää, sai seksiä niin paljon kuin halusi, mutta maine ei mennyt ;)

Minä masturboin...ja sekin on minusta seksiä.