Lue keskustelun säännöt.
Tapailu vs seurustelu
Kommentit (321)
Mulla oli kyllä vakipanosuhteita jo kasarilla-ysärillä. Ja aina on ollut näitä tyyppejä, jotka esittää olevansa vain sun kanssa, ja samalla yrittää muita. Ei se ole nykyään yhtään sen hyväksyttävämpää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vuosituhannen vaiheessa oli ihan normia tapailla eli käydä (muutaman) kerran saman tyypin kanssa treffeillä jotka oli siis ihan kahvilla/kaljalla käymistä ilman mitään muuta kuin juttelua ja ajanviettämistä yhdessä. Osan kanssa riitti yksi kerta eikä toisia treffejä tullut, toisten kanssa nähtiin toisen tai kolmannenkin kerran ja osan kanssa jäätiin kavereiksi, koska tultiin juttuun kyllä hyvin, mutta mitään sellaista "kemiaa" ei välillä ollut että mitään romanttista olisi voinut ajatellakaan. Ei ainakaan molemmin puolisesti.
Ja osui sitä kohdalle sellaisiakin joiden kanssa tuli lisää treffejä eikä siinä ollut kummallakaan mitään muita sutinoita mihinkään muuhun suuntaan, koska kumpikin halusi mennä yhdessä samaan suuntaan. Ja kyllä se ihan seurustelua sitten oli vaikka ei siitä erikseen sovittukaan eikä oltu matkalla sen paremmin avoliittoon kuin kihloihinkaan. Minusta nämä monenkin tapailusuhde-kuvailut on aikalailla yksiyhteen tuo seurustelun kanssa sillä erotuksella, ettei kuviossa ollut mukana ylimääräisiä pyörijöitä. Ei siis oltu yhdessä 24/7 saati automaattisesti menty toistemme mukana kaikkialle, mutta kuitenkin oltiin pari. Nämä sitten jokainen loppui aikanaan mutta ei kukaan ikinä vaan kadonnut johonkin vaan erokin hoidettiin juttelemalla kuin aikuiset ihmiset.
Yhden kanssa kyllä päädyttiin naimisiin asti ja yhdessä oltaisiin varmasti vieläkin ellei hän olisi sairastanut syöpään joka teki minusta lesken.
Tähän nykymalliseen "karuselliin" ei ole minkäänlaista kiinnostusta hypätä mukaan.
Vierailija kirjoitti:
Vuosituhannen vaiheessa oli ihan normia tapailla eli käydä (muutaman) kerran saman tyypin kanssa treffeillä jotka oli siis ihan kahvilla/kaljalla käymistä ilman mitään muuta kuin juttelua ja ajanviettämistä yhdessä. Osan kanssa riitti yksi kerta eikä toisia treffejä tullut, toisten kanssa nähtiin toisen tai kolmannenkin kerran ja osan kanssa jäätiin kavereiksi, koska tultiin juttuun kyllä hyvin, mutta mitään sellaista "kemiaa" ei välillä ollut että mitään romanttista olisi voinut ajatellakaan. Ei ainakaan molemmin puolisesti.
Ja osui sitä kohdalle sellaisiakin joiden kanssa tuli lisää treffejä eikä siinä ollut kummallakaan mitään muita sutinoita mihinkään muuhun suuntaan, koska kumpikin halusi mennä yhdessä samaan suuntaan. Ja kyllä se ihan seurustelua sitten oli vaikka ei siitä erikseen sovittukaan eikä oltu matkalla sen paremmin avoliittoon kuin kihloihinkaan. Minusta nämä monenkin tapailusuhde-kuvailut on aikalailla yksiyhteen tuo seurustelun kanssa sillä erotuksella, ettei kuviossa ollut mukana ylimääräisiä pyörijöitä. Ei siis oltu yhdessä 24/7 saati automaattisesti menty toistemme mukana kaikkialle, mutta kuitenkin oltiin pari. Nämä sitten jokainen loppui aikanaan mutta ei kukaan ikinä vaan kadonnut johonkin vaan erokin hoidettiin juttelemalla kuin aikuiset ihmiset.
Yhden kanssa kyllä päädyttiin naimisiin asti ja yhdessä oltaisiin varmasti vieläkin ellei hän olisi sairastanut syöpään joka teki minusta lesken.
Tähän nykymalliseen "karuselliin" ei ole minkäänlaista kiinnostusta hypätä mukaan.
Melko lailla on tainnut aika kullata muistot :D Tai dementia tai kaverittomuus on syynä ettei ole tietoa tai muisteloa kuin omista pikku suhteistä. Ihan jo kasari-ysärilläkin on ollut kaikenlaista menijää ;)
Mikä puhumisessa on niin vaikeaa? Pelätäänkö, ettei toinen olekaan yhtä ihastunut tai vakavissaan suhteesta kuin itse on? Pettymyksen pelkoa? Itsetunto saa kolauksen? Moni suhde toimisi paljon paremmin, jos ihmiset puhuisivat toisilleen eivätkä olettaisi, että kun mä tunnen ja ajattelen näin, niin varmaan toi toinenkin tuntee ja ajattelee samalla tavalla.
Vierailija kirjoitti:
Mikä puhumisessa on niin vaikeaa? Pelätäänkö, ettei toinen olekaan yhtä ihastunut tai vakavissaan suhteesta kuin itse on? Pettymyksen pelkoa? Itsetunto saa kolauksen? Moni suhde toimisi paljon paremmin, jos ihmiset puhuisivat toisilleen eivätkä olettaisi, että kun mä tunnen ja ajattelen näin, niin varmaan toi toinenkin tuntee ja ajattelee samalla tavalla.
Itselläni ainakin noin. Pelkään, ettei toinen halua syventää suhdetta, kuten itse haluaisin. Tiedän että vika on minussa kun en uskalla, mutta en ole vielä osannut ratkaista tätä puutetta itsessäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä puhumisessa on niin vaikeaa? Pelätäänkö, ettei toinen olekaan yhtä ihastunut tai vakavissaan suhteesta kuin itse on? Pettymyksen pelkoa? Itsetunto saa kolauksen? Moni suhde toimisi paljon paremmin, jos ihmiset puhuisivat toisilleen eivätkä olettaisi, että kun mä tunnen ja ajattelen näin, niin varmaan toi toinenkin tuntee ja ajattelee samalla tavalla.
Itselläni ainakin noin. Pelkään, ettei toinen halua syventää suhdetta, kuten itse haluaisin. Tiedän että vika on minussa kun en uskalla, mutta en ole vielä osannut ratkaista tätä puutetta itsessäni.
Mutta eikö pettymys ole sitä suurempi mitä pidemmän ajan päästä asia selviää? On jo kenties pitkäänkin ehtinyt elätellä turhia toiveita?
Ensin ette tiedä toistenne olemassaolosta tässä maailmankaikkeudessa. —>
Löydätte toisenne, sanot miehelle että haluat hänet vakavasti elämääsi ja että hän on siisti tyyppi. —>
Kun ootte ollu toistenne kanssa tekemisissä noin 6kk, tykkäätte toisistanne, on aika muuttaa yhteen miehen luo. Kun nainen vie meikkipussinsa miehen kylppäriin ja asustelee miehen kanssa saman katon alla se on vakava juttu. —>
Puoli vuotta siitä ku ootte muuttanu yhteen huomatte teidän kahden olevaan ihan erilaisia ja se on normaalia. Jos kukaan teistä ei oo pettäny tai jäänny kiinni yrityksestä toistaiseksi niin teillä on hyvät mahdollisuudet pysyä yhdessä.—>
Vuotta myöhemmin suunnittelette häitä. Sen jälkeen te joko eroatte kunnialla (kuolema) tai joku teistä pettää ja eroatte epäkunniakkaasti.
Eli 2v sitten et tienny et sun sulhanen on edes olemassa. Kestää 6kk tutustua uuteen tyyppiin, toiset 6kk asua sen luona vakavasti ja yksi vuosi lisää ennen yhteisiä hääsuunnitelmia.
Mun mielestä seksiä voi alkaa harrastamaan kun on ollut väh. 2v vakavassa suhteessa (ennenvanhaan, eli sata vuotta sitten oli laitonta harrastaa seksiä jos ei ollut naimisissa).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut ihan koko ketjua. Mulle tapailun ja seurustelun ero on siinä, että tapailuvaiheessa vasta tutustun toiseen ihmiseen enkä vielä tiedä, onko hän sellainen ihminen, jonka kanssa haluaisin myös ruveta jossain vaiheessa seurustelemaan. Joku kirjoitti, että jo kolmansien treffien jälkeen on tutustunut riittävästi. Okei, hänelle se sopii mulle ei. En mä vielä kolmansien treffien jälkeen voi tietää, että tämän tyypin kanssa haluan viettää kesä/talvilomani tai että otan hänet aveciksi mukaan siskon/serkun/ystävän häihin. Mun pitää tuntea toinen ihminen aika hyvin ennenkuin voin tehdä mitään seurustelupäätöksiä. Asioita, jotka on mulle tärkeitä, on esim alkoholinkäyttötavat, rahankäyttötavat jne. Haluan siis tietää, voiko toisen ottaa mukaansa jonnekin, missä on alkoholia tarjolla vai kuuluuko siihen porukkaan, jolla menee överiksi, muuttuu ehkä alkoholia juotuaan riidanhaastajaksi tai muuten nolaisi mut mulle tärkeiden ihmisten silmissä. Rahankäyttötavoissa taas on tärkeä tietää, kuuluuko niihin, joilla tilipäivänä raha polttaa taskussa ja sitten viikkoa ennen seuraavaa tilipäivää on persaukinen ja lokkeilemassa mun jääkaapillani. Myös pitää aika paljon keskustella elämästä, arvoista yms ennenkuin voin tehdä päätöksen, haluanko suhteen muuttuvan seurusteluksi vai en. On asioita, jotka on mulle ehdottomia turn-offeja, mutta en mä pidä alkuvaiheen treffeillä mitään ristikuulusteluja. Nämä ovat asioita, jotka tulevat esille ajan myötä.
Missä todellisuudessa sen seurustelukumppanin kanssa olisi vietettävä talvilomansa tai otettava hänet aveciksi häihin?! Tai missä todellisuudessa edes tapailisi yksiä/kaksia treffejä pidempään ihmistä jonka kanssa ei voisi edes ajatella yhteistä talvilomaa vaan se nimenomaan olisi pakko..
Seurusteluhan on nimenomaan se vaihe kun sen nopean "esikarsinnan" eli tapailun jälkeen aletaan tutustumaan toisiinsa yksiavioisesti. Minkä ihmeen käsityksen toisesta edes voi oikeasti saada jos kumpikin on edelleen haku päällä ja deittailee ties kuinka montaa muuta siinä samaan aikaan? Tai miksi ihmeessä sitä edes haluaisi itse jäädä roikkumaan johonkin ihmiseen, jolle et ole tarpeeksi hyvä (mutta kelpaat paremman puutteessa satunnaisesti seksiin)? Tai miksi itsekään pitäisi varalla sellaista ihmisistä, joka ei kuitenkaan kiinnosta tarpeeksi jotta tarvetta muun/ mieluisamman seuran hakemiselle ei enää olisi?
No mä en ole jättänyt pitkäaikaisia vakipanomiehiä sen takia että olen vähäsen ihastunut johonkin mieheen. En edes useiden treffien jälkeen. Nuo vakipanot jäävät vasta sitten kun olen varma että miehestä tulee minulle pitkäaikainen eksklusiivinen kumppani, ja näin olen myös toiminut.
Mikä järki olisi sitten kuukauden päästä alkaa maanittelemaan jo kertaalleen jätettyjä vakipanoja takaisin, kun tapailumies osoittautuukin mulgeroksi?
En todellakaan aio elää elämääni joko ilman seksiä, tai sitten jatkuvasti vaihtuvien petikumppaneiden kanssa.
Oletko useinkin kuvailemassasi tilanteessa? Nyt toki puhutaan jo arvomaailman asioista, ei pelkästään mistään seurustelusopimuksista. Itse olen aina kuulunut koulukuntaan yksi kerrallaan, ehkäpä siksikin mulle nämä sopimusasiat on vieraita. Mulle itselleni on aina ollut päivänselvää, että mulla on yksi kerrallaan. Ja huom. en ota kantaa vastapuoleen.
Selvennätkö mitä tarkoitat tällä yksikerrallaan-hokemisella? Sitäkö ettei saa harrastaa seksiä kuin aina yhden kanssa, ja kun se juttu menee mönkään, niin pitää etsiä uusi seksikumppani taas jostain ihan oudosta tyypistä johon pitää taas tutustua, ja kun sekin menee mönkään, niin sitten sinkkukaudesta riippuen kymmeniä ja taas kymmeniä eri miehiä omaan sänkyyn, koska tärkeintä on olla vain yksi kerrallaan, vaikka ne vaihtuisivat miten tiuhaan? Vai pitääkö siis siveellisesti olla vuosia ilman seksiä?
Juu, en kritisoi sinänsä, mulle vaan on sopinut aina paremmin se että on ne tietyt seksikumppanit, ettei tarvitse olla ilman seksiä, tai jatkuvasti vaihtuvien s-kumppaneiden kanssa.
Aivan. Ollaan vaan niin eri maailmoissa nyt. Mulla ei ole koskaan ollut mitään vakipanosuhdetta. Pelkkä paneminen sanana aiheuttaa minussa lievää pahoinvointia :) itse en pysty erottamaan seksiä ja tunteita. Siksi mulla ei ole koskaan ollut suhdetta, joka olisi mulle ollut vain fyysinen. Ja siksi en ymmärräkään. Eikä mun tarvitsekaan.
Opettele kategorisoimaan itsesi demiseksuaaliksi. Se on nimitys, jota meikäläisistä käytetään nykyään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valtavirran mielipiteestä ilmeisesti poiketen, olen sitä mieltä että tutustutaan ja tapaillaan (vain sitä) jotakuta, kuitenkaan ilman virallista seurustelua tai perheelle esittelyjä. Sitten kun nuo em asiat tulevat kuvaan ja asia yhteisesti sinetöidään niin sitten seurustellaan. Yleisempi mielipide tuntuu kuitenkin olevan että tapailu tarkoittaa automaattisesti lupaa peuhata ympäriinsä muutakin tapaillen, mutta minua ei kyllä silleen tapailla, vaan ihan yksi henkilö kerrallaan kiitos.
Tiedän ihmisiä, jotka eivät ole esitelleet kumppania vuosienkaan jälkeen perheelleen, koska välit perheeseen ovat etäiset eikä muutenkaan pidä yhteyttä. Ja aikuiset tuskin sopivat seukkailuista teinityyliin.
Sanoisin, että tapailuvaiheessa vasta tunnustellaan, että halutaanko olla yhdessä, ja seurusteluksi se muuttuu sitten, kun kumpikin haluaa olla toisen kanssa.
Aikuiset keskustelevat toistensa kanssa, ja miettivät ja puhuvat yhteisestä tulevaisuudesta, ja sopivat aikuismaisesti missä mennään. Tuo sinubn tyylisi on sitä teinityyliä jossa arvuutellaan ja ihmetellään sormi suussa mitä se toinen haluaa, ja oniko tämä nyt vai eikö ole seurustelua, mutta kumpikaan ei uskalla asiasta mainita mitään ettei vain toinen jättäisi.
En ole ikinä yhdenkään kumppanin kanssa "ihmetellyt sormi suussa" mitä toinen haluaa. Jos suhteessa oikeasti ollaan ihastuneita/rakastuneita, toisen kanssa synkkaa ja on molemminpuolista vetovoimaa, ei siinä silloin tarvitse ihmetellä, mitä toinen haluaa. Silloin ei tarvitse kysellä, missä mennään eikä sopia seurustelusta erikseen, kyllä asiat menevät ihan luontevasti. Olen tähän ketjuun kirjoittanutkin, että olen päätynyt asumaan yhteen ja perustamaan perheen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei koskaan sovittu seurustelusta tms.
Veikkaan, että nuo seurustelusta sopimiset ovat olennaisempia sellaisissa suhteissa, joissa intohimoa, kemiaa ja vetovoimaa on vähemmän, ja jotka perustuvat enemmän sopimusjärjestelylle. Silloinhan ei voi mistään tietää toisen kiinnostusta ja kemiaa (jos sitä ei oikeastaan ole), jolloin asia kannattaa selventää sopimalla, että seurustellaan nyt.
Joo kyllä, vain teidän suhde oli niin intohimoinen ja kemiaa sen kuin tihkui ympäriinsä, että kyllä oli sillä selvää että olette together forever 🙄.
Todellisuudessa olitte vain onnekkaita. Ystäväni tunsi ihan samoin kuin sinä. Kaikki oli "selvää" mutta ääneen ei mitään sanottu. 2,5 vuoden jälkeen selvisi ettei mies ollut koko aikana ajatellut että heillä oli suhdetta/seurustelua lainkaan.
En ymmärrä mitä pahaa kommunikaatiossa on? Miksi pitää ylpeillä sillä että mehän ei suhteen tilasta keskusteltu! Nimenomaan jos ne tunteet ovat niin palavat ja intohimoiset asiasta kannattaa keskustella, ettei tule takkiin ja pahasti.
Lyhyet vastaukset kysymyksiisi: Kommunikaatiossa ei ole mitään pahaa. Kukaan ei ole ylpeillyt sillä, että ei ole keskustellut suhteen tilasta. Tässä on lähinnä tuotu esiin vain se, että kaikki eivät ole sopineet erikseen seurustelusta, eikä se ole kaikille tuntunut mitenkään tarpeelliselta. Se ei tarkoita edelleenkään sitä, etteivätkö nämä ihmiset pystyisi keskustelemaan suhteestaan kumppaninsa kanssa.
Tuo ystäväsi tilanne lienee aika erikoinen, enkä usko, että tuo on sellaisenaan yleistettävissä. Toisaalta 25 vuoden aikana mies oli ilmeisesti teeskennellyt niin hyvin, että vaikka ystäväsi olisi kysynyt seurustelusta, olisi pikku valhe siinä kohtaa ollut pientä kaiken muun rinnalla. Ei tuollaisessa tilanteessa ongelma ole se, että joku ei ole tajunnut kysyä oikeaa kysymystä tai sopia seurustelusta erikseen, vaan ongelma on tuossa jokin ihan muu. Ilmeisesti mies halusi eron hetkellä loukata muuten vain.
Tottakai olin onnekas, kun löysin ihmisen, jonka kanssa synkkasi niin hyvin ja asiat loksahtelivat paikoilleen niin luontevasti. Eihän sellaisia ihmisiä ihan noin vain tule kohdalle. Mutta eipä niiden epäsopivien kanssa suhde sen paremmaksi sopimalla muutu - silloin on ehkä suhteen ehdot selkeät, mutta jos se kaikki sisältö puuttuu, joka toimivammissa suhteissa liimaisi ihmiset toisiinsa ja syventäisi suhteen luonnostaan, en suoraan sanottuna ole varma, kuinka merkityksellistä se sopiminenkaan silloin on.
Jos et todella kuule/näe kirjoitustesi ylimielistä ja ylpeilevää sävyä, niin selvä, jatka valitsemallasi tiellä. Mutta meille muille "jos homma toimii, kaikki vain toimii eikä tarvi sopia ;)" passiivisaggressiivisine hymiöineen näyttäytyy oikeastaan hyvin naivin ihmisen kommenttina. Sinullekin olisi voinut käydä niin että rakennat jo elämääsi toisen kanssa, mutta samalla hän onkin puuhaillut kaikkea muuta ja sinä olitkin vain sivujuoni. Ei kenellekään ole mitään yliluonnollisia kemiantunnistustaitoja joilla sataprosenttisesti voit aistia onko potentiaalinen kumppani samaa mieltä kaikesta kuin sinä.
Meinaatko tosissasi, että seurustelusta sopiminen saisi tällaisen henkilön lopettamaan sen kaiken muun puuhailun kumppaninsa selän takana? Minusta tuo kuulostaa naiivilta.
Ja kemia ei tarkoita sitä, että ollaan kaikesta samaa mieltä. Kemia tarkoittaa kahden henkilön välistä vetovoimaa, sitä että on hyvä olla yhdessä, toisen kanssa on luontevaa ja kivaa, huumorintajut osuvat yksiin, on helppo keskustella syvällisiä asioita samoin kuin on helppo jutella kevyemminkin. Ja seksuaalista halua toista kohtaan, sitä että synkkaa niin henkisesti kuin seksuaalisesti.
Mutta seurustelusta ei voida puhua. Todella vetovoimaista ja luontevaa :D :D :D
Kuka on sanonut, että seurustelusta ei voisi puhua? En minä ainakaan. Ja olen tuo, jolle vastasit.
Eli seurustelusta siis olette puhuneet. Se on jo sitä kysymistä ja sopimista ;)
Niin, siis seurustelusta puhuminen ei tarkoita sitä, että keskustelun sisältö on vaikka "onko tämä meidän juttu seurustelua", "me kai seurustellaan, vai kuinka", "sopisiko, että seurustellaan toistemme kanssa eikä enää tapailla muita". En ole tällaisia keskusteluja käynyt.
Eli et tiedä yhtään mitä mieltä mies on suhteestanne. Asia selvä, mutta moni muu on sitä mieltä ettei tuollainen puhumattomuus ole itselle sopiva suhde.
En tiedä onko se enää niin olennaista, oliko kyseessä tapailu vai seurustelu. Meidän yhteisistä lapsista nuorinkin on jo esiteini-ikäinen. Ei ole kyseessä puhumattomuus yleensä, vaan eipä tuntunut kummankaan mielestä niin epäselvältä suhteen tila, että olisi pitänyt kysyä, ja asiat vain etenivät luonnostaan, ilman että sovittiin erikseen seurustelusta. Mikä tässä nyt on joidenkin niin vaikea ymmärtää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valtavirran mielipiteestä ilmeisesti poiketen, olen sitä mieltä että tutustutaan ja tapaillaan (vain sitä) jotakuta, kuitenkaan ilman virallista seurustelua tai perheelle esittelyjä. Sitten kun nuo em asiat tulevat kuvaan ja asia yhteisesti sinetöidään niin sitten seurustellaan. Yleisempi mielipide tuntuu kuitenkin olevan että tapailu tarkoittaa automaattisesti lupaa peuhata ympäriinsä muutakin tapaillen, mutta minua ei kyllä silleen tapailla, vaan ihan yksi henkilö kerrallaan kiitos.
Tiedän ihmisiä, jotka eivät ole esitelleet kumppania vuosienkaan jälkeen perheelleen, koska välit perheeseen ovat etäiset eikä muutenkaan pidä yhteyttä. Ja aikuiset tuskin sopivat seukkailuista teinityyliin.
Sanoisin, että tapailuvaiheessa vasta tunnustellaan, että halutaanko olla yhdessä, ja seurusteluksi se muuttuu sitten, kun kumpikin haluaa olla toisen kanssa.
Aikuiset keskustelevat toistensa kanssa, ja miettivät ja puhuvat yhteisestä tulevaisuudesta, ja sopivat aikuismaisesti missä mennään. Tuo sinubn tyylisi on sitä teinityyliä jossa arvuutellaan ja ihmetellään sormi suussa mitä se toinen haluaa, ja oniko tämä nyt vai eikö ole seurustelua, mutta kumpikaan ei uskalla asiasta mainita mitään ettei vain toinen jättäisi.
En ole ikinä yhdenkään kumppanin kanssa "ihmetellyt sormi suussa" mitä toinen haluaa. Jos suhteessa oikeasti ollaan ihastuneita/rakastuneita, toisen kanssa synkkaa ja on molemminpuolista vetovoimaa, ei siinä silloin tarvitse ihmetellä, mitä toinen haluaa. Silloin ei tarvitse kysellä, missä mennään eikä sopia seurustelusta erikseen, kyllä asiat menevät ihan luontevasti. Olen tähän ketjuun kirjoittanutkin, että olen päätynyt asumaan yhteen ja perustamaan perheen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei koskaan sovittu seurustelusta tms.
Veikkaan, että nuo seurustelusta sopimiset ovat olennaisempia sellaisissa suhteissa, joissa intohimoa, kemiaa ja vetovoimaa on vähemmän, ja jotka perustuvat enemmän sopimusjärjestelylle. Silloinhan ei voi mistään tietää toisen kiinnostusta ja kemiaa (jos sitä ei oikeastaan ole), jolloin asia kannattaa selventää sopimalla, että seurustellaan nyt.
Joo kyllä, vain teidän suhde oli niin intohimoinen ja kemiaa sen kuin tihkui ympäriinsä, että kyllä oli sillä selvää että olette together forever 🙄.
Todellisuudessa olitte vain onnekkaita. Ystäväni tunsi ihan samoin kuin sinä. Kaikki oli "selvää" mutta ääneen ei mitään sanottu. 2,5 vuoden jälkeen selvisi ettei mies ollut koko aikana ajatellut että heillä oli suhdetta/seurustelua lainkaan.
En ymmärrä mitä pahaa kommunikaatiossa on? Miksi pitää ylpeillä sillä että mehän ei suhteen tilasta keskusteltu! Nimenomaan jos ne tunteet ovat niin palavat ja intohimoiset asiasta kannattaa keskustella, ettei tule takkiin ja pahasti.
Tätä minäkin ihmettelen. Kauhea pelko puhua sen ihastuksen kohteen kanssa, vaikka muka niin onnellisia ollaan.
Puhuttiin niin paljon kaikkea muuta, ettei olisi ehdittykään käydä mitään keskustelua seukkailun aloittamisesta, kun suhde oli jo edennyt siitä syvemmälle. Yksinkertaisesti ei tullut mieleenkään, että tilanteessa olisi ollut mitään epäselvää kummallekaan.
Mikä tämä tila oli joka on seurustelua syvempi?
Miten niin "seurustelua syvempi tila"? En minä noin kirjoittanut. Mutta kyllä minun kokemukseni ihmissuhteista on se, että ne syvenevät, mikä tarkoittaa esim. seurustelussa sitä, että toisen kanssa hitsautuu enemmän ja enemmän yhteen. Harvan suhde on heti seurustelun alussa valmis ja parhaimmillaan, vaan kyllähän toisesta oppii koko ajan lisää, ja myös tunteet syvenevät ja vahvistuvat.
Pantomiimillako se oppi tapahtuu, kun puhua ei voida?
Miksi jankutat tuota, että ei voida puhua? Eihän kukaan ole sanonut, että ei voitu puhua. Joillekin kirjoittajille on nyt ilmeisesti mahdoton ajatus, että kaikissa suhteissa ei erikseen sovita seurustelun aloittamisesta, mutta suhde etenee silti.
Voisiko joku kertoa minulle, miksi on mielestänne niin ehdottoman tärkeää ja olennaista, että jokaisen suhteen alussa täytyisi käydä joku keskustelu ja sopiminen seurustelun aloittamisesta? Tässä on nyt esimerkkinä ihminen, joka on perustanut perheenkin ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole koskaan käyty keskustelua seurustelun aloittamisesta. Joten suhteen syveneminen ja eteneminen lienee todistettavasti ihan mahdollista ilmankin. Miksi siis edelleen pitää vängätä vastaan?
Miksi ette voi vain todeta, että joo okei, asia voi mennä noinkin? Sen sijaan jatkatte lapsellista jankuttamista puhumattomuudesta. Jotenkin omituisen yksinkertaista ajattelua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valtavirran mielipiteestä ilmeisesti poiketen, olen sitä mieltä että tutustutaan ja tapaillaan (vain sitä) jotakuta, kuitenkaan ilman virallista seurustelua tai perheelle esittelyjä. Sitten kun nuo em asiat tulevat kuvaan ja asia yhteisesti sinetöidään niin sitten seurustellaan. Yleisempi mielipide tuntuu kuitenkin olevan että tapailu tarkoittaa automaattisesti lupaa peuhata ympäriinsä muutakin tapaillen, mutta minua ei kyllä silleen tapailla, vaan ihan yksi henkilö kerrallaan kiitos.
Tiedän ihmisiä, jotka eivät ole esitelleet kumppania vuosienkaan jälkeen perheelleen, koska välit perheeseen ovat etäiset eikä muutenkaan pidä yhteyttä. Ja aikuiset tuskin sopivat seukkailuista teinityyliin.
Sanoisin, että tapailuvaiheessa vasta tunnustellaan, että halutaanko olla yhdessä, ja seurusteluksi se muuttuu sitten, kun kumpikin haluaa olla toisen kanssa.
Aikuiset keskustelevat toistensa kanssa, ja miettivät ja puhuvat yhteisestä tulevaisuudesta, ja sopivat aikuismaisesti missä mennään. Tuo sinubn tyylisi on sitä teinityyliä jossa arvuutellaan ja ihmetellään sormi suussa mitä se toinen haluaa, ja oniko tämä nyt vai eikö ole seurustelua, mutta kumpikaan ei uskalla asiasta mainita mitään ettei vain toinen jättäisi.
En ole ikinä yhdenkään kumppanin kanssa "ihmetellyt sormi suussa" mitä toinen haluaa. Jos suhteessa oikeasti ollaan ihastuneita/rakastuneita, toisen kanssa synkkaa ja on molemminpuolista vetovoimaa, ei siinä silloin tarvitse ihmetellä, mitä toinen haluaa. Silloin ei tarvitse kysellä, missä mennään eikä sopia seurustelusta erikseen, kyllä asiat menevät ihan luontevasti. Olen tähän ketjuun kirjoittanutkin, että olen päätynyt asumaan yhteen ja perustamaan perheen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei koskaan sovittu seurustelusta tms.
Veikkaan, että nuo seurustelusta sopimiset ovat olennaisempia sellaisissa suhteissa, joissa intohimoa, kemiaa ja vetovoimaa on vähemmän, ja jotka perustuvat enemmän sopimusjärjestelylle. Silloinhan ei voi mistään tietää toisen kiinnostusta ja kemiaa (jos sitä ei oikeastaan ole), jolloin asia kannattaa selventää sopimalla, että seurustellaan nyt.
Joo kyllä, vain teidän suhde oli niin intohimoinen ja kemiaa sen kuin tihkui ympäriinsä, että kyllä oli sillä selvää että olette together forever 🙄.
Todellisuudessa olitte vain onnekkaita. Ystäväni tunsi ihan samoin kuin sinä. Kaikki oli "selvää" mutta ääneen ei mitään sanottu. 2,5 vuoden jälkeen selvisi ettei mies ollut koko aikana ajatellut että heillä oli suhdetta/seurustelua lainkaan.
En ymmärrä mitä pahaa kommunikaatiossa on? Miksi pitää ylpeillä sillä että mehän ei suhteen tilasta keskusteltu! Nimenomaan jos ne tunteet ovat niin palavat ja intohimoiset asiasta kannattaa keskustella, ettei tule takkiin ja pahasti.
Lyhyet vastaukset kysymyksiisi: Kommunikaatiossa ei ole mitään pahaa. Kukaan ei ole ylpeillyt sillä, että ei ole keskustellut suhteen tilasta. Tässä on lähinnä tuotu esiin vain se, että kaikki eivät ole sopineet erikseen seurustelusta, eikä se ole kaikille tuntunut mitenkään tarpeelliselta. Se ei tarkoita edelleenkään sitä, etteivätkö nämä ihmiset pystyisi keskustelemaan suhteestaan kumppaninsa kanssa.
Tuo ystäväsi tilanne lienee aika erikoinen, enkä usko, että tuo on sellaisenaan yleistettävissä. Toisaalta 25 vuoden aikana mies oli ilmeisesti teeskennellyt niin hyvin, että vaikka ystäväsi olisi kysynyt seurustelusta, olisi pikku valhe siinä kohtaa ollut pientä kaiken muun rinnalla. Ei tuollaisessa tilanteessa ongelma ole se, että joku ei ole tajunnut kysyä oikeaa kysymystä tai sopia seurustelusta erikseen, vaan ongelma on tuossa jokin ihan muu. Ilmeisesti mies halusi eron hetkellä loukata muuten vain.
Tottakai olin onnekas, kun löysin ihmisen, jonka kanssa synkkasi niin hyvin ja asiat loksahtelivat paikoilleen niin luontevasti. Eihän sellaisia ihmisiä ihan noin vain tule kohdalle. Mutta eipä niiden epäsopivien kanssa suhde sen paremmaksi sopimalla muutu - silloin on ehkä suhteen ehdot selkeät, mutta jos se kaikki sisältö puuttuu, joka toimivammissa suhteissa liimaisi ihmiset toisiinsa ja syventäisi suhteen luonnostaan, en suoraan sanottuna ole varma, kuinka merkityksellistä se sopiminenkaan silloin on.
Jos et todella kuule/näe kirjoitustesi ylimielistä ja ylpeilevää sävyä, niin selvä, jatka valitsemallasi tiellä. Mutta meille muille "jos homma toimii, kaikki vain toimii eikä tarvi sopia ;)" passiivisaggressiivisine hymiöineen näyttäytyy oikeastaan hyvin naivin ihmisen kommenttina. Sinullekin olisi voinut käydä niin että rakennat jo elämääsi toisen kanssa, mutta samalla hän onkin puuhaillut kaikkea muuta ja sinä olitkin vain sivujuoni. Ei kenellekään ole mitään yliluonnollisia kemiantunnistustaitoja joilla sataprosenttisesti voit aistia onko potentiaalinen kumppani samaa mieltä kaikesta kuin sinä.
Meinaatko tosissasi, että seurustelusta sopiminen saisi tällaisen henkilön lopettamaan sen kaiken muun puuhailun kumppaninsa selän takana? Minusta tuo kuulostaa naiivilta.
Ja kemia ei tarkoita sitä, että ollaan kaikesta samaa mieltä. Kemia tarkoittaa kahden henkilön välistä vetovoimaa, sitä että on hyvä olla yhdessä, toisen kanssa on luontevaa ja kivaa, huumorintajut osuvat yksiin, on helppo keskustella syvällisiä asioita samoin kuin on helppo jutella kevyemminkin. Ja seksuaalista halua toista kohtaan, sitä että synkkaa niin henkisesti kuin seksuaalisesti.
En meinaa, enkä sanonut missään vaiheessa niin. Pointtina on se että ihmiset ylipäätään sopivat sanoilla asioista elämässä, koska eihän muuten voi tietää kenenkään kantaa mihinkään asiaan. Voisihan sitä olettaa olevansa töissäkin jossain kun tulee niin hyvin juttuun pomon kanssa, mutta palkkapäivänä pomo sanookin että jaa, mä aattelin että sä olet vain palkaton harjoittelija.
Jokainen ihminen on vastuussa teoistaan, ja kyllä, pettäjä pettää jos on pettääkseen. Mutta jos toinen mielestään vain tapailee, hänhän ei edes petä kun on muiden kanssa. Miksi ihmeessä ei siis voi puhua ääneen omia odotuksiaan suhteesta? Jos se toinen sen jälkeen on muiden kanssa, hän siinä todistaa olevansa täysi m**kku. Jos mitään ei sovittu, hän voi aidosti olla sitä mieltä että eihän tää mitään haittaa.
Ja kiitos ylimielisestä selityksestäsi siitä mitä kemia tarkoittaa. Todistit juuri pointtini.
En ole sanonutkaan, etteikö voisi sanoa ääneen, mitä suhteelta toivoo tai odottaa. Mutta jos itse toivoo suhdetta, jossa kumpikaan ei edes halua olla muiden kanssa, niin jos toinen kuitenkin on muiden kanssa niin kauan kunnes muuta sovitaan, niin millä lailla tämä sopiminen muuttaa suhteen sisältöä? Edelleenhän se halu olla muiden kanssa olisi olemassa, mutta ei vain toteuta tätä haluaan, koska sopimus estää. Itse tykkään enemmän sellaisesta, että kumpikin on niin ihastunut, kiintynyt ja tuntee vetoa toiseen, että ne muut jäävät pois ihan vain sen vuoksi. Itselleni ei jotenkin olisi erityisen arvokasta pelkästään sopimuksella aikaansaatu yksisuhteisuus.
Mutta ethän sinä voi tietää muusta kuin omasta ihastumisestasi, jos asiasta ei ollenkaan keskustella. Vai jotenkin mystisestikö luet kumppanisi ajatuksia ja tiedät, että hän on nyt jättänyt muut kuviot pois ja keskittyy vain sinuun? Minä olen pelkkä ihminen eikä minulla kyllä tuollaisia kykyjä ole. Tiedän kyllä jos kohtaan erityisen ihmisen, mutta en voi tietää ajatteleeko hän minusta samalla tavalla vai olenko vain yksi monen joukossa. En ole kovin hyvällä itsetunnolla varustettu, joten todellakaan en ala olettamaan olevani kenellekään erityinen, vaan todennäköisempi vaihtoehto aina on, että olen joku jota roikotetaan etsien parempaa.
Jos toinen sanoo olevansa rakastunut minuun, en tarvitse siihen mitään erillisiä sopimisia seurustelusta. Se riittää, että toinen kertoo, mitä tuntee minua kohtaan.
Itse en ole koskaan aloittanut suhdetta niin, että molemmilla olisi ollut jotain "muita" jotka olisi pitänyt jättää kuvioista pois. Olen tutustunut kumppaneihini aina livenä esim. opintojen tai työn puitteissa, eikä tilanne ole koskaan ollut se, että oltaisiin tapailtu useampaa, joista sitten valitaan sopivin tai vähiten epäsopiva. Meillä on mennyt niin, että ollaan ihastuttu, lähennytty, alettu olemaan yhdessä ja se on syventynyt suhteeksi. Ollaan toki keskusteltu siitä, mitä eri asioista ajatellaan, ja tällaisten keskustelujen yhteydessä on käynyt ilmi, ettei kumpikaan ole esim. poly, joten tiedossa on ollut, että yksisuhteisia ollaan. ja kun sitten kumpikin on halunnut olla yhdessä, niin siinäpä se.
Niin eli olette keskustelleet halustanne olla yhdessä? Eli olette sopineet seurustelevanne, vaikka juuri sitä sanaa ei ole käytetty.
En nyt kirjoita tähän auki omia keskustelujani, mutta ei olla käyty koskaan sellaisia keskusteluja, joita voitaisiin pitää "seurustelusta sopimisena". Koska kyllähän tässä ketjussa on myös painotettu, että sen sopimisen täytyisi sisältää keskustelu siitä, ettei enää olla muiden kanssa. Tällaisesta en ole koskaan kenenkään kanssa puhunut/sopinut. Enkä ole sopinut mitään, että suhde on vakavoitunut ja että nyt ollaan yhdessä.
Oikeasti, koittakaa nyt hyvöksyä, että kaikissa suhteissa ei käydä tuollaista sopimisasiaa läpi. Jostain syystä ette nyt tunnu hyväksyvän sitä, että suhde voi edetä, syventyä ja vakiintua ilman, että jossain vaiheessa (alkuvaiheessa) on sovittu erikseen, että seurustellaan, tai että aloitetaan seurustelu, tai että suhdetta aletaan nyt kutsua virallisestikin seurusteluksi (esim. tapailun sijaan). Oikeasti, kaikki eivät tee noin.
Koita sinä hyväksyä se että meitä on paljon jotka emme kelpuuttaisi tuollaista suhdetta jossa seurustelusta ei voitaisi puhua, vaan haluamme parisuhteen jossa puhutaan siitä mitä serustelu pitää sisällään, ja mitä se kummallekin merkitsee. Toiset nyt vain ovat syvällisempia ja keskusteluhauisempia, ja heille sopii sellainen kumppani jonka kanssa puhutaan näistä asioista. Miksi se sinua harmittaa?
Kyllä mekin keskustelimme siitä, mitä seurustelu kummallekin merkitsee. Siitähän ei tässä ketjussa ollut kyse, ja se on täysin eri asia kuin se, onko jokaisessa suhteessa ollut erikseen joku "seurustelusta sopiminen". Ja kuten olen sanonut, minuahan ei häiritse lainkaan se, kuinka moni muu erikseen sopii seurustelustaan - olen toistuvasti todennut ketjussa, että silläkin lailla saa suhteen aivan hyvin aloittaa. Mutta omalla kohdallani sellainen erikseen sopiminen ei ole koskaan tuntunut olennaiselta, koska suhteet ovat syntyneet ja edenneet ilman moista sopimista.
En itse pidä kovin syvällisenä sitä, että ei pysty ymmärtämään maailmasta tai ihmissuhteista kuin yhden tietyn kaavan mukaan toimimisen, tai että pitkän ketjunkaan jälkeen ei ymmärrä asiaa, vaan edelleen jankuttaa jostain "puhumattomuudesta", mistä kukaan muu ei oikeasti ole kirjoittanut mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä puhumisessa on niin vaikeaa? Pelätäänkö, ettei toinen olekaan yhtä ihastunut tai vakavissaan suhteesta kuin itse on? Pettymyksen pelkoa? Itsetunto saa kolauksen? Moni suhde toimisi paljon paremmin, jos ihmiset puhuisivat toisilleen eivätkä olettaisi, että kun mä tunnen ja ajattelen näin, niin varmaan toi toinenkin tuntee ja ajattelee samalla tavalla.
Puhumisessa ei ole mikään vaikeaa. Mutta ei tule kysyttyä asiasta, joka ei ole epäselvä. Kaikki eivät myöskään itse niinkään mieti sitä, pitäisikö suhdetta kutsua tapailuksi vai seurusteluksi. Jos kaikki toimii, kiinnostus ja tunteet ovat selvästi molemminpuolisia, eikä mikään tunnu epäselvältä, silloin sitä helposti vain keskittyy olemaan yhdessä toisen kansaa ja unohtaa miettiä terminologiaa. Tämäkin voi olla yksi syy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä puhumisessa on niin vaikeaa? Pelätäänkö, ettei toinen olekaan yhtä ihastunut tai vakavissaan suhteesta kuin itse on? Pettymyksen pelkoa? Itsetunto saa kolauksen? Moni suhde toimisi paljon paremmin, jos ihmiset puhuisivat toisilleen eivätkä olettaisi, että kun mä tunnen ja ajattelen näin, niin varmaan toi toinenkin tuntee ja ajattelee samalla tavalla.
Puhumisessa ei ole mikään vaikeaa. Mutta ei tule kysyttyä asiasta, joka ei ole epäselvä. Kaikki eivät myöskään itse niinkään mieti sitä, pitäisikö suhdetta kutsua tapailuksi vai seurusteluksi. Jos kaikki toimii, kiinnostus ja tunteet ovat selvästi molemminpuolisia, eikä mikään tunnu epäselvältä, silloin sitä helposti vain keskittyy olemaan yhdessä toisen kansaa ja unohtaa miettiä terminologiaa. Tämäkin voi olla yksi syy.
Jos on selvä asia, niin ei silloin tarvitse puhua. Mutta turha sitten harmitella, jos kuvitteli väärin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minkä kaiken te laskette seurustelusta sopimiseksi? Jos joku pariskunta ei ole varsinaisesti sopinut seurustelusta, niin aletaanko sitten tulkita jotain muita keskusteluja sellaiseksi? Eli täytyykö sopiminen etsiä vaikka väkisin joka suhteeseen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä puhumisessa on niin vaikeaa? Pelätäänkö, ettei toinen olekaan yhtä ihastunut tai vakavissaan suhteesta kuin itse on? Pettymyksen pelkoa? Itsetunto saa kolauksen? Moni suhde toimisi paljon paremmin, jos ihmiset puhuisivat toisilleen eivätkä olettaisi, että kun mä tunnen ja ajattelen näin, niin varmaan toi toinenkin tuntee ja ajattelee samalla tavalla.
Puhumisessa ei ole mikään vaikeaa. Mutta ei tule kysyttyä asiasta, joka ei ole epäselvä. Kaikki eivät myöskään itse niinkään mieti sitä, pitäisikö suhdetta kutsua tapailuksi vai seurusteluksi. Jos kaikki toimii, kiinnostus ja tunteet ovat selvästi molemminpuolisia, eikä mikään tunnu epäselvältä, silloin sitä helposti vain keskittyy olemaan yhdessä toisen kansaa ja unohtaa miettiä terminologiaa. Tämäkin voi olla yksi syy.
Jos on selvä asia, niin ei silloin tarvitse puhua. Mutta turha sitten harmitella, jos kuvitteli väärin.
Eihän se harmi sen suurempi ole, kuin jos on sovittu seurustelusta, ja suhde päättyy kuitenkin. Jos oikeasti haluaisi itse olla toisen kanssa, mutta tämä ei jossain vaiheessa haluakaan, se on aina pettymys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valtavirran mielipiteestä ilmeisesti poiketen, olen sitä mieltä että tutustutaan ja tapaillaan (vain sitä) jotakuta, kuitenkaan ilman virallista seurustelua tai perheelle esittelyjä. Sitten kun nuo em asiat tulevat kuvaan ja asia yhteisesti sinetöidään niin sitten seurustellaan. Yleisempi mielipide tuntuu kuitenkin olevan että tapailu tarkoittaa automaattisesti lupaa peuhata ympäriinsä muutakin tapaillen, mutta minua ei kyllä silleen tapailla, vaan ihan yksi henkilö kerrallaan kiitos.
Tiedän ihmisiä, jotka eivät ole esitelleet kumppania vuosienkaan jälkeen perheelleen, koska välit perheeseen ovat etäiset eikä muutenkaan pidä yhteyttä. Ja aikuiset tuskin sopivat seukkailuista teinityyliin.
Sanoisin, että tapailuvaiheessa vasta tunnustellaan, että halutaanko olla yhdessä, ja seurusteluksi se muuttuu sitten, kun kumpikin haluaa olla toisen kanssa.
Aikuiset keskustelevat toistensa kanssa, ja miettivät ja puhuvat yhteisestä tulevaisuudesta, ja sopivat aikuismaisesti missä mennään. Tuo sinubn tyylisi on sitä teinityyliä jossa arvuutellaan ja ihmetellään sormi suussa mitä se toinen haluaa, ja oniko tämä nyt vai eikö ole seurustelua, mutta kumpikaan ei uskalla asiasta mainita mitään ettei vain toinen jättäisi.
En ole ikinä yhdenkään kumppanin kanssa "ihmetellyt sormi suussa" mitä toinen haluaa. Jos suhteessa oikeasti ollaan ihastuneita/rakastuneita, toisen kanssa synkkaa ja on molemminpuolista vetovoimaa, ei siinä silloin tarvitse ihmetellä, mitä toinen haluaa. Silloin ei tarvitse kysellä, missä mennään eikä sopia seurustelusta erikseen, kyllä asiat menevät ihan luontevasti. Olen tähän ketjuun kirjoittanutkin, että olen päätynyt asumaan yhteen ja perustamaan perheen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei koskaan sovittu seurustelusta tms.
Veikkaan, että nuo seurustelusta sopimiset ovat olennaisempia sellaisissa suhteissa, joissa intohimoa, kemiaa ja vetovoimaa on vähemmän, ja jotka perustuvat enemmän sopimusjärjestelylle. Silloinhan ei voi mistään tietää toisen kiinnostusta ja kemiaa (jos sitä ei oikeastaan ole), jolloin asia kannattaa selventää sopimalla, että seurustellaan nyt.
Joo kyllä, vain teidän suhde oli niin intohimoinen ja kemiaa sen kuin tihkui ympäriinsä, että kyllä oli sillä selvää että olette together forever 🙄.
Todellisuudessa olitte vain onnekkaita. Ystäväni tunsi ihan samoin kuin sinä. Kaikki oli "selvää" mutta ääneen ei mitään sanottu. 2,5 vuoden jälkeen selvisi ettei mies ollut koko aikana ajatellut että heillä oli suhdetta/seurustelua lainkaan.
En ymmärrä mitä pahaa kommunikaatiossa on? Miksi pitää ylpeillä sillä että mehän ei suhteen tilasta keskusteltu! Nimenomaan jos ne tunteet ovat niin palavat ja intohimoiset asiasta kannattaa keskustella, ettei tule takkiin ja pahasti.
Tätä minäkin ihmettelen. Kauhea pelko puhua sen ihastuksen kohteen kanssa, vaikka muka niin onnellisia ollaan.
Puhuttiin niin paljon kaikkea muuta, ettei olisi ehdittykään käydä mitään keskustelua seukkailun aloittamisesta, kun suhde oli jo edennyt siitä syvemmälle. Yksinkertaisesti ei tullut mieleenkään, että tilanteessa olisi ollut mitään epäselvää kummallekaan.
Mikä tämä tila oli joka on seurustelua syvempi?
Miten niin "seurustelua syvempi tila"? En minä noin kirjoittanut. Mutta kyllä minun kokemukseni ihmissuhteista on se, että ne syvenevät, mikä tarkoittaa esim. seurustelussa sitä, että toisen kanssa hitsautuu enemmän ja enemmän yhteen. Harvan suhde on heti seurustelun alussa valmis ja parhaimmillaan, vaan kyllähän toisesta oppii koko ajan lisää, ja myös tunteet syvenevät ja vahvistuvat.
Pantomiimillako se oppi tapahtuu, kun puhua ei voida?
Miksi jankutat tuota, että ei voida puhua? Eihän kukaan ole sanonut, että ei voitu puhua. Joillekin kirjoittajille on nyt ilmeisesti mahdoton ajatus, että kaikissa suhteissa ei erikseen sovita seurustelun aloittamisesta, mutta suhde etenee silti.
Voisiko joku kertoa minulle, miksi on mielestänne niin ehdottoman tärkeää ja olennaista, että jokaisen suhteen alussa täytyisi käydä joku keskustelu ja sopiminen seurustelun aloittamisesta? Tässä on nyt esimerkkinä ihminen, joka on perustanut perheenkin ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole koskaan käyty keskustelua seurustelun aloittamisesta. Joten suhteen syveneminen ja eteneminen lienee todistettavasti ihan mahdollista ilmankin. Miksi siis edelleen pitää vängätä vastaan?
Miksi ette voi vain todeta, että joo okei, asia voi mennä noinkin? Sen sijaan jatkatte lapsellista jankuttamista puhumattomuudesta. Jotenkin omituisen yksinkertaista ajattelua.
Joillekin ihmisille on hyvinkin tärkeää tietää, onko toinen osapuoli yhtä tosissaan suhteen vuoksi kuin itse on vai ollaanko yhdessä vain siksi, että toinen sattuu olemaan "ihan kiva" eikä ole parempaakaan nyt tarjolla. On ihmisiä, jotka aloittavat tapailusuhteita, vaikka edelleen haikailevat exiensä perään. Ja mikäli exä näyttääkin vihreää valoa, palataan exän luokse. Tai sitten satut tapailemaan henkilöä, jolle olet ja tulet olemaankin vain nk laastarisuhde. On kanssasi vain sen aikaa, kun kyllästyy tai löytää sen, jonka kanssa haluaa olla oikeasti. Jos toisella toiveena on pitkäaikaisempi ihmissuhde ja toinen haluaa vain vähän aikaa pitää hauskaa, eikö silloin ole mielestäsi ihan ok, että ainakin tämä pidempiaikaista suhdetta toivova uskaltaa avata suunsa ja kysyä, missä mennään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä puhumisessa on niin vaikeaa? Pelätäänkö, ettei toinen olekaan yhtä ihastunut tai vakavissaan suhteesta kuin itse on? Pettymyksen pelkoa? Itsetunto saa kolauksen? Moni suhde toimisi paljon paremmin, jos ihmiset puhuisivat toisilleen eivätkä olettaisi, että kun mä tunnen ja ajattelen näin, niin varmaan toi toinenkin tuntee ja ajattelee samalla tavalla.
Puhumisessa ei ole mikään vaikeaa. Mutta ei tule kysyttyä asiasta, joka ei ole epäselvä. Kaikki eivät myöskään itse niinkään mieti sitä, pitäisikö suhdetta kutsua tapailuksi vai seurusteluksi. Jos kaikki toimii, kiinnostus ja tunteet ovat selvästi molemminpuolisia, eikä mikään tunnu epäselvältä, silloin sitä helposti vain keskittyy olemaan yhdessä toisen kansaa ja unohtaa miettiä terminologiaa. Tämäkin voi olla yksi syy.
Jos on selvä asia, niin ei silloin tarvitse puhua. Mutta turha sitten harmitella, jos kuvitteli väärin.
Eihän se harmi sen suurempi ole, kuin jos on sovittu seurustelusta, ja suhde päättyy kuitenkin. Jos oikeasti haluaisi itse olla toisen kanssa, mutta tämä ei jossain vaiheessa haluakaan, se on aina pettymys.
Eri mutta sivusta se että eron ja ”eron” aiheuttaman pettymyksen määrä on kyllä monille aivan eri. Jos nimittäin tiedät että kyse ei ole seurustelusta niin tiedostat eri tavalla riskit, seurustellessa annat jo tunteille vallan ja luotat yhteiseen tulevaan, kyllä näen siinä isohkon eron.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valtavirran mielipiteestä ilmeisesti poiketen, olen sitä mieltä että tutustutaan ja tapaillaan (vain sitä) jotakuta, kuitenkaan ilman virallista seurustelua tai perheelle esittelyjä. Sitten kun nuo em asiat tulevat kuvaan ja asia yhteisesti sinetöidään niin sitten seurustellaan. Yleisempi mielipide tuntuu kuitenkin olevan että tapailu tarkoittaa automaattisesti lupaa peuhata ympäriinsä muutakin tapaillen, mutta minua ei kyllä silleen tapailla, vaan ihan yksi henkilö kerrallaan kiitos.
Tiedän ihmisiä, jotka eivät ole esitelleet kumppania vuosienkaan jälkeen perheelleen, koska välit perheeseen ovat etäiset eikä muutenkaan pidä yhteyttä. Ja aikuiset tuskin sopivat seukkailuista teinityyliin.
Sanoisin, että tapailuvaiheessa vasta tunnustellaan, että halutaanko olla yhdessä, ja seurusteluksi se muuttuu sitten, kun kumpikin haluaa olla toisen kanssa.
Aikuiset keskustelevat toistensa kanssa, ja miettivät ja puhuvat yhteisestä tulevaisuudesta, ja sopivat aikuismaisesti missä mennään. Tuo sinubn tyylisi on sitä teinityyliä jossa arvuutellaan ja ihmetellään sormi suussa mitä se toinen haluaa, ja oniko tämä nyt vai eikö ole seurustelua, mutta kumpikaan ei uskalla asiasta mainita mitään ettei vain toinen jättäisi.
En ole ikinä yhdenkään kumppanin kanssa "ihmetellyt sormi suussa" mitä toinen haluaa. Jos suhteessa oikeasti ollaan ihastuneita/rakastuneita, toisen kanssa synkkaa ja on molemminpuolista vetovoimaa, ei siinä silloin tarvitse ihmetellä, mitä toinen haluaa. Silloin ei tarvitse kysellä, missä mennään eikä sopia seurustelusta erikseen, kyllä asiat menevät ihan luontevasti. Olen tähän ketjuun kirjoittanutkin, että olen päätynyt asumaan yhteen ja perustamaan perheen ihmisen kanssa, jonka kanssa ei koskaan sovittu seurustelusta tms.
Veikkaan, että nuo seurustelusta sopimiset ovat olennaisempia sellaisissa suhteissa, joissa intohimoa, kemiaa ja vetovoimaa on vähemmän, ja jotka perustuvat enemmän sopimusjärjestelylle. Silloinhan ei voi mistään tietää toisen kiinnostusta ja kemiaa (jos sitä ei oikeastaan ole), jolloin asia kannattaa selventää sopimalla, että seurustellaan nyt.
Joo kyllä, vain teidän suhde oli niin intohimoinen ja kemiaa sen kuin tihkui ympäriinsä, että kyllä oli sillä selvää että olette together forever 🙄.
Todellisuudessa olitte vain onnekkaita. Ystäväni tunsi ihan samoin kuin sinä. Kaikki oli "selvää" mutta ääneen ei mitään sanottu. 2,5 vuoden jälkeen selvisi ettei mies ollut koko aikana ajatellut että heillä oli suhdetta/seurustelua lainkaan.
En ymmärrä mitä pahaa kommunikaatiossa on? Miksi pitää ylpeillä sillä että mehän ei suhteen tilasta keskusteltu! Nimenomaan jos ne tunteet ovat niin palavat ja intohimoiset asiasta kannattaa keskustella, ettei tule takkiin ja pahasti.
Tätä minäkin ihmettelen. Kauhea pelko puhua sen ihastuksen kohteen kanssa, vaikka muka niin onnellisia ollaan.
Puhuttiin niin paljon kaikkea muuta, ettei olisi ehdittykään käydä mitään keskustelua seukkailun aloittamisesta, kun suhde oli jo edennyt siitä syvemmälle. Yksinkertaisesti ei tullut mieleenkään, että tilanteessa olisi ollut mitään epäselvää kummallekaan.
Mikä tämä tila oli joka on seurustelua syvempi?
Miten niin "seurustelua syvempi tila"? En minä noin kirjoittanut. Mutta kyllä minun kokemukseni ihmissuhteista on se, että ne syvenevät, mikä tarkoittaa esim. seurustelussa sitä, että toisen kanssa hitsautuu enemmän ja enemmän yhteen. Harvan suhde on heti seurustelun alussa valmis ja parhaimmillaan, vaan kyllähän toisesta oppii koko ajan lisää, ja myös tunteet syvenevät ja vahvistuvat.
Pantomiimillako se oppi tapahtuu, kun puhua ei voida?
Miksi jankutat tuota, että ei voida puhua? Eihän kukaan ole sanonut, että ei voitu puhua. Joillekin kirjoittajille on nyt ilmeisesti mahdoton ajatus, että kaikissa suhteissa ei erikseen sovita seurustelun aloittamisesta, mutta suhde etenee silti.
Voisiko joku kertoa minulle, miksi on mielestänne niin ehdottoman tärkeää ja olennaista, että jokaisen suhteen alussa täytyisi käydä joku keskustelu ja sopiminen seurustelun aloittamisesta? Tässä on nyt esimerkkinä ihminen, joka on perustanut perheenkin ihmisen kanssa, jonka kanssa ei ole koskaan käyty keskustelua seurustelun aloittamisesta. Joten suhteen syveneminen ja eteneminen lienee todistettavasti ihan mahdollista ilmankin. Miksi siis edelleen pitää vängätä vastaan?
Miksi ette voi vain todeta, että joo okei, asia voi mennä noinkin? Sen sijaan jatkatte lapsellista jankuttamista puhumattomuudesta. Jotenkin omituisen yksinkertaista ajattelua.
Joillekin ihmisille on hyvinkin tärkeää tietää, onko toinen osapuoli yhtä tosissaan suhteen vuoksi kuin itse on vai ollaanko yhdessä vain siksi, että toinen sattuu olemaan "ihan kiva" eikä ole parempaakaan nyt tarjolla. On ihmisiä, jotka aloittavat tapailusuhteita, vaikka edelleen haikailevat exiensä perään. Ja mikäli exä näyttääkin vihreää valoa, palataan exän luokse. Tai sitten satut tapailemaan henkilöä, jolle olet ja tulet olemaankin vain nk laastarisuhde. On kanssasi vain sen aikaa, kun kyllästyy tai löytää sen, jonka kanssa haluaa olla oikeasti. Jos toisella toiveena on pitkäaikaisempi ihmissuhde ja toinen haluaa vain vähän aikaa pitää hauskaa, eikö silloin ole mielestäsi ihan ok, että ainakin tämä pidempiaikaista suhdetta toivova uskaltaa avata suunsa ja kysyä, missä mennään?
Hmm, jotenkin en usko, että tyytymissuhteissa tai laastarisuhteissa olevat kertovat asian oikeaa laitaa kuitenkaan. Ja jos toinen osapuoli ilmaisee olevansa ihastunut, jopa rakastunut, ja käytöksellään osoittaa myös mitä suurinta mielenkiintoa, niin mitä niin epäselvää tilanteessa olisi, että pitäisi kysyä missä mennään, saati epäillä olevansa vain hätävara?
Toki minäkin kysyisin, missä mennään, jos toinen ei vaikuttaisi olevan niin kovin kiinnostunut. Mutta jos hän kaikin tavoin osoittaa haluavansa olla minun kanssani, ei tulisi mieleenkään epäillä, haluaisiko hän sittenkin eksänsä takaisin, tai olenko vain laastarisuhde.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä puhumisessa on niin vaikeaa? Pelätäänkö, ettei toinen olekaan yhtä ihastunut tai vakavissaan suhteesta kuin itse on? Pettymyksen pelkoa? Itsetunto saa kolauksen? Moni suhde toimisi paljon paremmin, jos ihmiset puhuisivat toisilleen eivätkä olettaisi, että kun mä tunnen ja ajattelen näin, niin varmaan toi toinenkin tuntee ja ajattelee samalla tavalla.
Puhumisessa ei ole mikään vaikeaa. Mutta ei tule kysyttyä asiasta, joka ei ole epäselvä. Kaikki eivät myöskään itse niinkään mieti sitä, pitäisikö suhdetta kutsua tapailuksi vai seurusteluksi. Jos kaikki toimii, kiinnostus ja tunteet ovat selvästi molemminpuolisia, eikä mikään tunnu epäselvältä, silloin sitä helposti vain keskittyy olemaan yhdessä toisen kansaa ja unohtaa miettiä terminologiaa. Tämäkin voi olla yksi syy.
Jos on selvä asia, niin ei silloin tarvitse puhua. Mutta turha sitten harmitella, jos kuvitteli väärin.
Eihän se harmi sen suurempi ole, kuin jos on sovittu seurustelusta, ja suhde päättyy kuitenkin. Jos oikeasti haluaisi itse olla toisen kanssa, mutta tämä ei jossain vaiheessa haluakaan, se on aina pettymys.
Eri mutta sivusta se että eron ja ”eron” aiheuttaman pettymyksen määrä on kyllä monille aivan eri. Jos nimittäin tiedät että kyse ei ole seurustelusta niin tiedostat eri tavalla riskit, seurustellessa annat jo tunteille vallan ja luotat yhteiseen tulevaan, kyllä näen siinä isohkon eron.
Ok, ymmärrän että monen kohdalla on ehkä näin. Itse taas en pysty säännöstelemään kiinnostustani ja ihastustani. Jos olen korviani myöten ihastunut, niin sitten olen, enkä pysty mitenkään hillitsemään sitä. Joten minulle termien eroavaisuus ei muuta asiaa tunnetasolla ollenkaan.
Ei, vaan SINULLE yhteinen elämä tarkoittaa perheenperustamista, minulle se tarkoittaa mieheni kanssa yhdessä elämistä. Olen alkanut seurustella aina kun olen halunnut, ja toinen on siihen ollut myös suostuvainen. Nimen omaan tässä keksustelussa on moni sanonut että tapailee vain yhtä kerrallaan, olet lukenut valikoivasti jos et ole huommannut.
En koskaan tee sopimuksia kevyin perustein, enkä todellakaan tapailukumppaneille koskaan.
T: 10 v yhdessä, joista 8v naimisissa