Miksi jotkut ihmiset jättäytyy aina ystäväpiirin ”laidalle”

Vierailija kirjoitti:

Tätä ketjua lukiessa mietin voiko tuossa ulkopuolisuuden tunteessa olla kyse aika yleisinhimillisestä tunteesta? Paljon saavat yläpeukkuja nämä ulkopuolisuuden tunnetta kuvaavat kommentit ja tunnistan nämä tunteet myös itsessäni. Voiko olla että jopa suurin osa meistä tuntee ulkopuolisuutta vaikka muut eivät näkisi asiaa niin?

Tässä voi muuten olla perää. Uskon myös, että suomalainen tunnekylmä ja häpeälle perustuva kasvatustyyli ja kulttuuri yleensäkin altistaa ulkopuolisuuden tunteille ja sitä myöden ulkopuolisuuden kokemuksille. Kun toisiin ihmisiin ei osata luontevasti ottaa kontaktia eikä itsestä uskalleta antaa mitään nolatuksi tulemisen tai rangaistuksen pelossa, jää silloin väkisinkin ulkopuolelle.

Vierailija kirjoitti:

Tuo porukassa kuin porukassa ulkopuolelle jääminen on ihmeellinen taito, mutta minulta se löytyy. Muistan niin monta kertaa, kun olen useamman kerran yrittänyt monen tunnin aikana ottaa osaa keskusteluun ja jutella ihmisille, mennä illanistujaisissa auttamaan järjestelyissä tai vastaavaa, ja silti tuntuu ettei kukaan huomaa. Pukenut eteisessä ulkovaatteet päälle ja katsonut vielä, huomaako porukasta kukaan että olen tekemässä lähtöä. Ei huomaa.

Ihan sama käynyt mulle monessa tilanteessa.

Ja toisaalta taas, että yhtäkkiä kun on porukassa hiljaista ja kukaan ei uskalla sanoa mitään, yhtäkkiä yleiseksi puheenaiheeksi ja ohjelmanumeroksi otetaan että minua tentataan - ei niin että ketään varsinaisesti kiinnostaisi mitä minulle kuuluu, vaan että jos minusta irtoaisi jotai hihitettävää juorun aihetta, jota voi sitten myöhemminkin puida. Vähän niin kuin jotain eksoottista eläintä ihmeteltäisiin. Sellainen ikäänkuin ohjelmanumero, joka sitten unohdetaan.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan kun siinä sisäpiirissä on ahdasta kun yksi tunkee joka paikkaan määräilemään.

Meillä töissä tällainen sisäpiiri-ihminen😬

Niinhän se menee. Se "joka paikassa sisäpiirissä oleva" on yleensä määräilevä häärääjä, joka komentelee muita. Kaikki pyörii tämän yhden queen been ympärillä ja hiljaisemmat jää syrjään, koska kaikki aika menee tämän yhden asioihin ja hän päättää kaikesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen tämä syrjään jäävä enkä keksi sille syytä. Uusien tuttavuuksien kanssa menee aina samalla kaavalla. Alussa minua pyydetään mukaan juttuihin ja otetaan mukaan porukkaan. Olen mukana menossa, mutta aina minut jätetään lopulta pois porukasta. Minussa selvästi on jotain vikaa, mutta kukaan ei koskaan sano suoraan, missä mättää.

Parisuhteen olen aina saanut suht helposti, joten en kait ihan tötterö ole.

Olen samanlainen ja keksin syynkin sille ettei siellä porukassa ole ketään samanhenkistä tyyppiä niin että kenenkään seura ei herätä kiinnostusta jääden pintapuoliseksi. Ei meissä mitään vikaa ole. Ne muut ovat lauma ihmisiä niin että ihan sama mikä lauma se on niin kaikissa viihtyy. Jos oli porukka niin jätettiin aina pois ja olin aina liikaa. Olin hätävara kaverina kun muita ei ollut saatavilla. Jos se ykkös kaveri tuli saataville niin heivattiin töykeästi. Aloin tekemään samoin niille että vaihdoin seuraa kesken kaiken juhlinnan ja katosin jättäen seurani yksinään. Kyllä alko välit katkeamaan eikä haitannut yhtään. 

Mä jätin 3 pitkäaikaista ystävääni tässä vuoden sisällä, ja syy on juuri tuo että seurani ei yltänyt muiden seuraan. Nyt ei ole enää kenelle soittaa, ja kenen luona käydä kahvilla, mutta ei se mitään, olen jo alkanut tottumaan tähän. 

Yhden kanssa kävi niin että minä otin aina yhteyttä, ja kovasti sovittiin, ja hän pyysi esim. mökilleen, vain huomatakseni että mökillä oli oltukin muiden kanssa. Toinen sopi kanssani kaikenlaista, mutta ei tullutkaan, ei ilmoittanut ettei tule, ja olikin mennyt toisen kaverin kanssa. Kolmas tuli meille vain silloin kun meillä oli muitakin ihmisiä kylässä, ei siis halunnut nähdä minua, vaan niitä muita. Perui sovitun  tulemisen jos muita ei ollut tulossa.

Nyt ei tarvi enää miettiä noita ihmisiä, mikä on hyvä. Niin ja tämä "jättämiseni" tapahtui niin ettät aloin vain toimimaan samoin heitä kohtaan kun he olivat toimineet minua kohtaan, ja ei mennyt kuin sekunti kun heistä ei enää vain kuulunut mitään. En sitten itsekään enää soitellut.

Mulle käynyt aivan samalla tavalla. Ei vaan enää jaksa tällaista.

Ja kun kukaan ei halua koskaan kuulla mitä oikeasti mulle kuuluu, miksi vaivautuisin feikkaamaan enää? Esim kun sairastuin ei ollut ketään jolla kertoa siitä ja diagnoosiprosessista, jotkut jotka esittää ihanaa ja kivaa vaan tylysti käänsi selän kun yritin jotain mainita.

Luulen, että isoissa kaveriporukoissa kaikki tuntevat olonsa hieman epävarmaksi ja siten haluavat päästä keskelle valokeilaa. Isossa porukassa luonnollisesti ne kovaäänisimmät pärjää parhaiten. Eikä isossa porukassa ihmiset ole hirveän vastaanottavaisia asiapitoiselle puheelle, joten introvertit jotka mieluummin puhuvat asiaa jäävät vaille huomiota. Ainakin itse olen huomannut, että isossa porukassa "puhe" on pelkkää epämääräistä huutelua ja kikattelua.

Tiedän mitä tarkoitat ja tunnen sellaisia. Nuorena ajattelin hieman samalla tavalla kuin sinä. Ja toin sen joskus ilmi paljastaen tyhmyyteni. He ovatkin usein osoitteutuneet hieman introverteiksi joiden näkemykset ja elämänkokemus on sitä luokkaa, että ovat fiksumpia kuin moni muu. He vaan eivät halua tai tunne tarvetta päteä ja olla oikeassa.

Et voi mistään tietää kenenkään toisen piirejä. Tai arvomaailmaa. Kaikki eivät piittaa tai tarvitse muiden piirejä.

Minä jättäydyn yleensä, jos en koe porukkaa täysin omakseni. Jos taas tykkään porukan ihmisistä, niin olen innoissani halunnut tutustua heihin ja tällöin vähän automaattisesti "sisäpiirissä"

Olen tällainen ”sivuunjäävä”. Olen narsistin lapsi, lapsena siis isäni kiusaama, alistama ja pahoinpitelemä, ja vaikka nyt olen menestynyt ja uralla päässyt pitkälle, niin tietyt piirteet jäi lapsuudesta. Ehkä just varautuneisuus ja se että en kerro taustastani mitään. Ne harvat kerrat kun olen kertonut, kääntyivät mua vastaan (esim jos joku hyvän kodin lapsi kuulee että mulla on välit poikki vanhempiini, asiasta heti syytetään mua ja jopa ehkä kysytään että mitä oikein teit vanhemmillesi kun sait katkottua välit?)

Eli epäilen että surkea lapsuus tai väkivaltalapsuus tai alkoholistilapsuus - yhteen niputettuna siis SURKEA lapsuus - voi olla yksi piirre miksi osa jää ulkokehälle aina.

Itse inhoan sosiaalisia pelejä. Silti lähes kaikkien ryhmien, kaveriporukoiden, työporukoiden, tiimien toiminta perustuu sosiaalisille peleille. Usein jossain vaiheessa jotkut äänekkäämmät ja ehkä samalla epävarmat henkilöt pönkittävät asemaansa yrittämällä luoda jonkinlaisen sisäpiirin ympärilleen. Turvatakseen oman asemansa. Pahimmassa tapauksessa he luovatkin ilmapiiriä, jossa on henkilöitä siellä ulkolaidalla, ja jotka eivät ole niin arvokkaita kuin tämä sisäpiiri. En jaksa käytä energiaani tuollaisiin peleihin, ja jättäydyn mieluiten sitten kokonaan pois, jos huomaan tällaisen ilmiön.

Jotkut vaan ovat luonteeltaan sellaisia ettei niiden kanssa haluta olla tekemisissä. Eikä tarvitse edes olla mikään narsisti vaan sellanen ujo jolla ei ole omia mielipiteitä tai liian pikkutarkka tai puuttuu kiinnostuksen kohteet/masentunut jne. Ärsyttäviä luonteenpiirteitä on todella paljon joita ei edes itse huomaa

Päsmärit tarvii aina päsmäröitäviä. Fiksut vetäytyy sivuun.

Yksi selitys tuolle on se että osa ihmisistä on enemmän asiakeskeisiä kuin ihmiskeskeisiä eikä heillä ole jatkuvaa tarvetta olla isompaa joukkkoa. Nuorempana se joukkoon kuuluminen voi olla tärkeämpää ja se ilmenee mm. samanlaisena pukeutumisena. Vanhemmitten ystävätkin ovat enemmän yksilöitä eikä heidän tarvitse olla samasta muotista valettuja.

Jos on päivällä tavannut kavereita kahvilassa,  niin silloin ei välttämättä ole enää illalla motivaatiota lähteä minnekään tien päälle vaan viettää mielummin rauhallisen koti-illan omien harrastusten parissa. Osa ihmisistä nauttii luovasta yksinolosta kun voi kunnolla keskittyä mm. elokuvan katsomiseen, kirjan lukemiseen, musiikin kuunteluun tai vaikka luonnossa liikkumiseen. Hyvät ystävät eivät edellytä että pitäisi olla aina käytettävissä vaan he jättävät sosiaalista tilaa toisilleen.

Vierailija kirjoitti:

Sama. Olen näemmä jo niin näkymätön, että jopa nuo liiketunnistimella avautuvat ovet aukeaa vasta sitten kun siitä on menossa joku toinenkin..

Sama ongelma. Todella hölmöä kun minä yritän päästä kaupasta ulos ja ovet vain pysyy kiinni vaikka miten yrittäisin edestakaisin liikkua ja huitoa. Pitää odottaa että joku muu tulee ja avaa ovet. Näin on käynyt monesti niin isoissa kuin pienemmissäkin kaupoissa.

Liiketunnistimet tunnistavat usein helpommin isot ihmiset, joten jos olette pienikokoisempia niin tuo voisi selittää asiaa. Muussa tapauksessa ette ole ihmisiä vaan virtuaalihaamuja.

Vierailija kirjoitti:

Olen laidalla, koska olen harvoin kiinnostunut olemaan keskellä. En jaksa suurta osaa ihmisistä ja kun olen laidalla, jaksamattomuuteen ei kiinnitetä huomiota. Pitkästyn ja tylsistyn mutta pystyn sen piilottamaan. Keskiössä olevat ihmiset tykkäävät yleensäkin esiintyä ja puhua paljon ja pitkiä puheenvuoroja, jotka varsinkin ovat kyllästyttäviä. Minua ei yhtään kiinnosta mitkään pitkät yksityiskohtaiset tarinat oikein mistään aiheesta. Keskiössä olevat eivät usein osaa lukea muita. Mutta heitä tarvitaan, koska he ovat kuitenkin porukan liima. Tosiasiallisesti he ovat keisareita ilman vaatteita ja me muut teeskennellään, että heillä on vaatteet.

Tuo oli hienosti sanottu, että ne keskiössä olevat eivät osaa lukea muita ihmisiä. Tämä on todella yleistä tällaisilla ihmisillä. Jauhetaan vaan sitä omaa, huippumielenkiintoista tarinaa eikä oteta muita huomioon. 

Onneksi ei tarvitse enää sietää tuollaista käytöstä.

No joskus löytyy porukassa NIIN omaa ääntään rakastava ihminen, ettei ole edes mahdollista sanoa mitään. Ylipuheliasta kun ei kiinnosta muu kuin saada kuulijoita. Itse tympäännyn tällaisessa tilanteessa ja keksin tekosyyn poistua. 

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että isoissa kaveriporukoissa kaikki tuntevat olonsa hieman epävarmaksi ja siten haluavat päästä keskelle valokeilaa. Isossa porukassa luonnollisesti ne kovaäänisimmät pärjää parhaiten. Eikä isossa porukassa ihmiset ole hirveän vastaanottavaisia asiapitoiselle puheelle, joten introvertit jotka mieluummin puhuvat asiaa jäävät vaille huomiota. Ainakin itse olen huomannut, että isossa porukassa "puhe" on pelkkää epämääräistä huutelua ja kikattelua.

Tämä on muuten totta! Kokemusta kahdesta kaveriporukasta elämäni aikana. Tällä hetkellä en kuulu mihinkään. On vain pari yksittäistä kaveria (toisesta porukasta) joita näen silloin tällöin.

No, mutta asiaan. Itsellä on juurikin tuo kokemus näistä kaveriporukoista. Ihmisiä porukkaan kuului kuudesta ylöspäin. Ei siellä introverttinä aina helppoa ollut, sillä olen enemmänkin asiakeskustelija. Porukalla oleminen oli monesti juurikin sellaista epämääräistä läpän heittoa ja äänekkäimmät "määräsivät" tahdin. Minun puheeni päälle puhuttiin usein. Joskus mietin onko se tahallista. Porukan rauhallisin kun on helppo jyrätä. Tai jos sanoin jotain, niin siihen ei aina reagoitu. Oli monesti lannistunut ja surullinen olo.

Kummassakin porukassa viihdyin sen kymmenen vuotta. Aloin vaan ottamaan etäisyyttä, kun alkoi enemmän ja enemmän tulla tunne, että en kuulu tähän.

Mutta oli se tietty sosiaalisuus silloin elämässä ihan mukavaa.

Kun kaikki ei ole samanlaisia laumasieluja. Seuratkaa vaikka pentuliveä. Persoonallisuudet alkaa sielläkin pian erottua.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen vähän huono olemaan ryhmissä. En jaksa antaa niin paljon kun pitäisi. Olen aika introvertti, ja jaksan vain rajallisen määrän tapaamisia ja kanssakäymistä. Minusta tämä on ihan ok tilanne, ymmärrän että ryhmät toimivat omalla tavallaan, ei ryhmä ole ryhmä jos kaikki siinä kulkevat omia teitään. Minulla on enemmänkin yksittäisiä ystäviä.

Oli kyllä ihan mielenkiintoista nähdä miten erääseen ryhmän johon nyt kuitenkin olen ajatunut, tuli joitakin vuosia sitten uusi jäsen. Ja miten hän oli muutamassa kuukaudessa lähes ryhmän ydin. Hän on mukava, sopivalla tapaa avoin, luonteva, huumorintajuinen. Minäkin pidän hänestä! Jotkut ihmiset vain ovat sellaisia.

Jotkut ovat. Mun työkaveri on semmoinen. Hänellä onnistuu yhteistyö kaikkien kanssa, tosi introvertitkin ja kaikkein hiljaisimmat saa mukaan kertomaan mielipiteitä.

Kaupan kassatkin hymyilee oikeasti hänelle. Hänellä on jotain ihan äänen värissä, semmoista lämmintä. Myönnän, että kadehdin häntä aika usein.

Ehkä hänellä on pari hyvin läheistä pitkäaikaista bestistä, joista sinä et tiedä mitään. Monilla ei-niin seurallisilla (itseni mukaan lukien) voi olla hyvinkin laaja kaveri- ja harrastepiiri, mutta ne läheiset ystävät on tulleet jostain ihan muualta ja heidän kanssa ollaan sitten hengailutouhuissa täysillä mukana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen vähän huono olemaan ryhmissä. En jaksa antaa niin paljon kun pitäisi. Olen aika introvertti, ja jaksan vain rajallisen määrän tapaamisia ja kanssakäymistä. Minusta tämä on ihan ok tilanne, ymmärrän että ryhmät toimivat omalla tavallaan, ei ryhmä ole ryhmä jos kaikki siinä kulkevat omia teitään. Minulla on enemmänkin yksittäisiä ystäviä.

Oli kyllä ihan mielenkiintoista nähdä miten erääseen ryhmän johon nyt kuitenkin olen ajatunut, tuli joitakin vuosia sitten uusi jäsen. Ja miten hän oli muutamassa kuukaudessa lähes ryhmän ydin. Hän on mukava, sopivalla tapaa avoin, luonteva, huumorintajuinen. Minäkin pidän hänestä! Jotkut ihmiset vain ovat sellaisia.

Jotkut ovat. Mun työkaveri on semmoinen. Hänellä onnistuu yhteistyö kaikkien kanssa, tosi introvertitkin ja kaikkein hiljaisimmat saa mukaan kertomaan mielipiteitä.

Kaupan kassatkin hymyilee oikeasti hänelle. Hänellä on jotain ihan äänen värissä, semmoista lämmintä. Myönnän, että kadehdin häntä aika usein.

Mun pikkusisko. Kääräisi kaikki munkin kaverit pikkusormensa ympärille heti kun puhumaan oppi.  Itse olen vetäytyvä mutta silti välillä harmitti koko lapsuuden seurata sitä sosiaalista elämää ja miten kaikki pyrki sen kaveriksi.

Jos se kateudessa auttaa, välillä on kyllä tosi poikkikin kaikesta huomiosta ja kutsuista ja mankumisesta, että että pakkohan sun on tulla. Että ei se välttämättä aina ihan helppoa ole näillä ytimessäkään olevilla.