Joulu lähenee, kerro KARMEIN jouluaattosi ikinä. Jättikö mies, söikö koira kuusen?

Vierailija kirjoitti:

Tätä vuotta on jäljellä vielä reilut 3 viikkoa. Olisi jo ensi vuosi, vaikka mitään erityistä ei odotakaan. Talvikin tuli aikaisin ja näyttää joltain tammikuulta tai helmikuulta, vaikka on vasta joulukuun alkupuoli. Tämä syksy on taas ollut pitkä. Aluksi johonkin lokakuun loppuun aika tuntui kulkevan nopeaan, mutta sitten ajan kuluminen tuntui oikeasti pysähtyneen, vaikka mitään erityisempää mihinkään suuntaan ei tapahtunutkaan. Joulu saisi todellakin olla jo ohi.

Tämä tuleva joulu tulee olemaan tosi kiva, niin onneksi ei ole vielä ohi. :)

Täysin yksin jo kolmena jouluna eikä tuleva joulu tuo siihen muutosta 😢

Lapseni kuoli jouluaattona, löysin hänet kuolleena sängystään. Hän kuoli tuntemattomaksi jääneestä syystä 3-vuotiaana päiväunillaan. Mitään syytä ei ruumiinavauksessa löytynyt. Tästä tulee jouluaattona 20 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kamalin joulu olivat kaikki lapsuuden joulut.

Vanhemmillani oli täysin vastakkaiset käsitykset siitä mitä on joulu. Ja siitä se riemu sit repes.

Äiti aloitti jouluaaton aamulla siivoamalla raivokkaasti. Isä ei oikein ymmärtänyt tätä siivoamista sillä olihan joulu. Äiti aloitti viinin naukkailun siinä samassa ja riitely, vi**uilu ja huutelu alkoi. Ruokaan mennessä tunnelma oli jo varsin kireä. Eikä meidän lasten kysymykset siitä milloin saadaan lahjat n. 15 min välein parantanut kireää tunnelmaa.

Äidillä oli hyvin tarkka kaava siitä minkälainen on OIKEA joulu ja tästä ei sitten voinut joustaa tuumaakaan. Siihen kuului mm joulukuusi jossa on oikeat kynttilät. Tämä sit yhdessä äidin kännitilan pahetessa illan edetessä oli todellinen tulipalovaara josta isä sit otti kierroksia. Riitelyä jatkui sit kunnes äiti sammui. Loppuillan tarvitsi vaan enää pelätä milloin äiti heräsi oksentamaan ja ripuloimaan. Jolloin isältä palo käämit lopullisesti.

Ehkä pahin oli kun joka joulu meistä otettiin valokuvat kuusen edessä. Äiti mukana hirveässä tuubassa. Kuvissa näkyy äiti posket punoittaen ja silmät sojottaa minne sattuu. Me lapset istutaan siinä pelokkaat katseet ja surulliset ilmeet päällä. Näitä kuvia äiti sit lähetteli sukulaisille. Miksi kukaan ei tajunnut tai puuttunut??

Onneks siitä saakka kun pystyin asiaan itse vaikuttamaan, eli n. 12-vuotiaasta saakka lähdin jouluksi aina junalla mummon luo.

Eipä näkynyt mua enää ikinä jouluna kotona sen jälkeen.

Äitini sit jossain vaiheessa kysyi että eikö me voitais viettää joulu yhdessä hänen lastenlastensa kanssa. Vaikka äitini on tänä päivänä raitistunut niin totesin että hän pilasi isän kanssa lapsuuden jouluni hyvin tehokkaasti niin jokin rangaistus siitäkin pitää olla ja olkoot se sitten että joutaa viettää joulunsa yksin. En välitä kun ei hänkään välittänyt mun jouluista kun olin lapsi.

Sellaistakin on olemassa kuin armo ja anteeksianto.

Jep, kirjoittaja ei oppinut mitään vaan muuttui äidikseen. Voihan sitä vähän näpäyttää, mutta outoa ettei anna tuossa tilanteessa mitään mahdollisuutta.

Miks mun pitäis antaa mahdollisuuden? Oliko mulla lapsena mahdollisuutta? Ei ollut.

Olin jopa pyytänyt yhtenä jouluna että lahjojen sijaan toivoisin että äiti olisi selvinpäin. Eipä tätä toivettani koskaan kunnioitettu.

Kunnioitus ansaitaan, sitä ei anneta.

Kaksin jouluaatto faijan kanssa vuonna keppi ja nakki. Faija oli jo puolen päivän aikaan niin pirun kännissä, että ärsytti jo etukäteen. Tein kuitenkin kaikkea mahdollista, kuten lipeäkalaa ja lämmitin laatikoita. Faija sammahti kesken joululounaan keittiöni pöydän alle. Söin sitten yksin loppuun ruokani. 

Vierailija kirjoitti:

Lapseni kuoli jouluaattona, löysin hänet kuolleena sängystään. Hän kuoli tuntemattomaksi jääneestä syystä 3-vuotiaana päiväunillaan. Mitään syytä ei ruumiinavauksessa löytynyt. Tästä tulee jouluaattona 20 vuotta.

Herranjumala .( Olen pahoillani.

Vierailija kirjoitti:

Jäin yksin kotia jouluna työmatkan, vanhempien sairastumisen ja parin muun jutun takia. Sain kuningasidean lähteä katsomaan millaista on meno aattona paikallisessa baarissa. Yllättäen siellä oli myös naapurin rouva, naapurin jonka kanssa tervehditään ja vaihdetaan muutama lause silloin tällöin. Hän oli jäänyt "flunssan" (hirvä anoppi tms) takia kotia kun mies ja lapset olivat lähteneet mummolaan.

Monta, monta, monta tuoppia myöhemmin päädyimme naapuriin, arvaatte kyllä mitä tekemään... Heräsin joulupäivän aamuna hirveässä olotilassa  alasti naapurin lastenhuoneesta (kyllä, juuri sieltä) kun naapuri hempeilee keittiössä lapsilleen videopuhelussa siitä miten lasten joulu on mummolassa mennyt. Ehdin juuri laattaamaan veskiin... Keräilin jäätävissä tunnelmissa vaatteeni ja hiivin kotia juomaan loiventavia loppu jouluksi. 

Seuraavana päivänä huomasin että meidän tontilta meni kahdet jalanjäljet naapurin puolelle. Oltiin kai aluksi oltu menossa meille, mutta sitten päädytty naapuriin. Ehdin kasata lumikasan jälkien päälle ennen kuin naapurin mies tuli kotia...

Mitenkähän mä en oikein usko tätä.  

Tällä palstalla on muutenkin vähän epäuskottavan liikaa tarinoita "naapurin rouvasta."

Mutta hyvähän se on, että on mielikuvitusta.

On se näköjään uskottava, että alkoholi meitä suomalaisia pyörittää.  Suuri osa näistäkin tarinoista siihen liittyy.

Mun kotonani oli päinvastainen tilanne, vaikka minunkin isä oli kunnon vanhan ajan juoppo, sodat käynyt veteraani ja siellä ilm. traumatisoitunut.  Isällä oli kuitenkin taustalla uskovainen koti, ja siitä jäänyt tapa, että jouluna ei juopotella.  Kaikki joulut isä oli selvin päin.  Eikä yhtään lapsuuden ja nuoruuden joulua mennyt pilalle.

Sen sijaan ensimmäinen mieheni osasi sen taidon, heidän kotonaan kännättiin lahjakkaasti ja sitten riideltiin kun oltiin kunnolla tuiskeessa.  Minulle tuollainen joulunvietto oli tuntematon ja outo juttu.  Ensin oli kaikki niin hienosti, koti koristeltu ja laitettu joulukuntoon, ruokaa oli paljon ja se oli aina hyvää, koska anoppi oli ammatiltaan keittäjä.  Lahjoja annettiin paljon, joulupukki oli aina tilattu ja suunnilleen kahviin asti meni vielä hyvin.  Sitten kannettiin pöytään vahvaa sahtia ja alkoi se varsinainen juhlinta.  Toki niitä pikku naukkuja oli otettu jo pitkin iltaa.  

Aina kaikki päättyi kaaokseen.  

Sitä kesti seitsemän vuotta, sitten otin lapset ja lähdin.  Nykyisen mieheni kotona vietimme monet joulut ja siellä oltiin selvin päin ja rauhallisesti, paljon väkeä ja kaikilla hauskaa.  

Mikä ihmisiä tuon alkoholin kanssa vaivaa?  MIksi sitä pitää ottaa liikaa?  Sittenkö on mukavaa, kun jalat ei kanna ja suusta tulee pelkkää mökellystä?  

Huonoin jouluaatto oli kaikki jouluaatot lapsena ja nuorena. Äiti ja äidin ex-mies aloittivat viinankittaamisen aatonaattona ja joulun ohjelma heiltä meille lapsille oli jatkuva riitely ja huutaminen täysillä keuhkoilla, aiheena "sinä olet sellainen ja sinä teit silloin sitä" (esim. kävi väärässä kaupassa kuusi vuotta aiemmin). Samoilla naurettavilla ikivanhoilla kaunoilla huusivat toisilleen. Kannatti pysytellä poissa tulilinjalta niin huusivat pelkästään toisilleen.

 

Tätä joka ikinen viikonloppu, juhlapyhät, pääsiäiset, vaput, juhannukset, joulut, kaikki. Syytösten huutamista toisille täysillä keuhkoilla aamusta iltaan. Pysyttelin enimmät ajat omassa huoneessa ja soitin musiikkia kovalla jottei huuto kuulu. Isäpuolen ja äidin käytös oli täysin sairasta.

Silloin minulle oli mysteeri miksi nuo käyttäytyivät noin, mutta myöhemmin on selvinnyt että tyhjä, ahdistava elämä ja pitkäaikainen runsas viinankulutus riittävät. Alkoholistin maailma on kieroutunut ja hullu. Nämä eivät siis käsittäneet että heidän käytöksessään olisi mitään outoa, vaan kuvittelivat että toisen syyttely täysillä huutamalla aamusta iltaan on ihan normaalia käytöstä.

Rahaa, joululahjoja ja muuta jouluruokia sitten kyllä riitti - koska sekin on normaalia?

Sittemmin erosivat, mikä oli kaikille helpotus. Äidin sekoilut toki jatkuivat, mutta helpompi oli kestää vain yhtä rääkyjää kuin kahta.

Äidin ex-miehen olen nähnyt eron jälkeen 30 vuoden aikana kaksi kertaa, kerran siskon häissä - joissa hän oli tietenkin umpihumalassa - ja toisen kerran sattumalta kaupassa - äijä, joka aikoinaan uskalsi huutaa teinipojalle vapisi nyt paniikissa, koska olen nyt häntä fyysisesti kookkaampi.

Lapsuuskodissa olen vieraillut 20 vuodessa ehkä viisi kertaa, viimeksi miltei kymmenen vuotta sitten, enkä nykyään enää viitsi puhua äidin kanssa edes puhelimessa kuin pari kertaa vuodessa. Viimeksi vaati, että meidän pitäisi vierailla, koska se kuuluu "karjalaiseen vieraanvaraisuuteen". Täysin pimeää. Äiti ei tietenkään ole käynyt minun ja puolisoni kodissa koskaan.

Tämä tapahtui joskus 70 luvun loppupuolella.

Toivoin joululahjaksi autorataa. En saanut.

Vierailija kirjoitti:

Monet on joutuneet kokemaan lapsuudessa vanhempien kännäämistä, etenkin isän. Mistähän se johtuu, että niin moni haluaa aiheuttaa lapsilleen sellaista? Alkoholismi on sairaus, mutta luulisi, että rakastaisi lapsiaan.

Alkoholismin sietäminen ja ymmärtäminen on niin vaikeaa. Isä rakasti meitä lapsiaan. Mutta viina meni silti edelle. Ei kai hän olisi halunnut aiheuttaa mitään pahaa, mutta aiheutti silti, ja siksi kielsi koko ongelmansa. Hän ei suostunut myöntämään että on alkoholisti, koska olisi joutunut myöntämään että me muut kärsimme sen takia. Näin luulisin.

Isä yritti yleensä keskeyttää juomisen ennen joulua. Kaikki teeskentelivät, että asiat on ihan normaaleja. Karmeimpana jouluna isän juomisen lopettaminen meni vähän turhan myöhäiseksi. Ehkä elämäni hirvein kokemus oli kun isä istui vierotusoireissaan täristen joulupöydässä ja yritti olla kuin muutkin yhteisen rauhan ja joulutunnelman vuoksi. Kädet tärisivät. Vatsa ei kuitenkaan kestänyt, vaan isä oksensi rosollin valkoiselle pöytäliinalle.

Punajuuren violetiksi värjäämä oksennus siivottiin, pöytäliina vaihdettiin, kukaan ei suuttunut tai huutanut, isä autettiin sohvalle lepäämään. Ja kaikki jatkoivat joulun viettoa niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Se teeskentely ja vaikeneminen! Jotenkin ei haluttu loukata isää. Joka myöhemmin taas jatkoi juomistaan, ei se siihen loppunut, vaikka olisi miten lapsiaan rakastanut.

Minulla tulee vieläkin fyysisesti paha olo kun ajattelen sitä, tämä kirjoittaminenkin tuntuu pahalta. Näiden teeskentelyjoulujen ansiosta saan vieläkin pahan ahdistuksen, kun ajattelen joulun viettoa.

Vierailija kirjoitti:

Tulin lukio-ikäisenä jouluaattona kotiin eräästä tapahtumasta. Talo oli niin täynnä sukulaisia että jouduin nukkumaan saunassa. Tietenkin sitä oli lämmitetty koko ilta.

Tätä jatkui koko joulun.

Armeijassa tulin jouluksi kotiin (perhe sanoi valitse joulu jos voit loma-ajaksi). Kävelin bussipysäkiltä 7 km. Ketään ei ollut kotona. Avainten etsimiseen meni pari tuntia. Talossa ei ollut mitään ihmeellistä syötävää. Keitin perunoita ja söin niitä voin kanssa ja katselin TV:tä. Tapanina kun illalla olin menossa bussipysäkille vanhemmat ja pikkusisko tuli vastaan. Haukkuivat pystyyn. Olisivat edes heittäneet mut pysäkille mutta ei.

Tämä jälkimmäinen stoori kyllä kaipaisi hieman lisäkerrontaa että miksi talo oli tyhjä, miksi jouluna kukaan ei ollut kotona, miten et soittanut vanhemmille, miksi vanhemmat haukkuivat tapaninpäivänä jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kamalin joulu olivat kaikki lapsuuden joulut.

Vanhemmillani oli täysin vastakkaiset käsitykset siitä mitä on joulu. Ja siitä se riemu sit repes.

Äiti aloitti jouluaaton aamulla siivoamalla raivokkaasti. Isä ei oikein ymmärtänyt tätä siivoamista sillä olihan joulu. Äiti aloitti viinin naukkailun siinä samassa ja riitely, vi**uilu ja huutelu alkoi. Ruokaan mennessä tunnelma oli jo varsin kireä. Eikä meidän lasten kysymykset siitä milloin saadaan lahjat n. 15 min välein parantanut kireää tunnelmaa.

Äidillä oli hyvin tarkka kaava siitä minkälainen on OIKEA joulu ja tästä ei sitten voinut joustaa tuumaakaan. Siihen kuului mm joulukuusi jossa on oikeat kynttilät. Tämä sit yhdessä äidin kännitilan pahetessa illan edetessä oli todellinen tulipalovaara josta isä sit otti kierroksia. Riitelyä jatkui sit kunnes äiti sammui. Loppuillan tarvitsi vaan enää pelätä milloin äiti heräsi oksentamaan ja ripuloimaan. Jolloin isältä palo käämit lopullisesti.

Ehkä pahin oli kun joka joulu meistä otettiin valokuvat kuusen edessä. Äiti mukana hirveässä tuubassa. Kuvissa näkyy äiti posket punoittaen ja silmät sojottaa minne sattuu. Me lapset istutaan siinä pelokkaat katseet ja surulliset ilmeet päällä. Näitä kuvia äiti sit lähetteli sukulaisille. Miksi kukaan ei tajunnut tai puuttunut??

Onneks siitä saakka kun pystyin asiaan itse vaikuttamaan, eli n. 12-vuotiaasta saakka lähdin jouluksi aina junalla mummon luo.

Eipä näkynyt mua enää ikinä jouluna kotona sen jälkeen.

Äitini sit jossain vaiheessa kysyi että eikö me voitais viettää joulu yhdessä hänen lastenlastensa kanssa. Vaikka äitini on tänä päivänä raitistunut niin totesin että hän pilasi isän kanssa lapsuuden jouluni hyvin tehokkaasti niin jokin rangaistus siitäkin pitää olla ja olkoot se sitten että joutaa viettää joulunsa yksin. En välitä kun ei hänkään välittänyt mun jouluista kun olin lapsi.

Sellaistakin on olemassa kuin armo ja anteeksianto.

Jep, kirjoittaja ei oppinut mitään vaan muuttui äidikseen. Voihan sitä vähän näpäyttää, mutta outoa ettei anna tuossa tilanteessa mitään mahdollisuutta.

Miks mun pitäis antaa mahdollisuuden? Oliko mulla lapsena mahdollisuutta? Ei ollut.

Olin jopa pyytänyt yhtenä jouluna että lahjojen sijaan toivoisin että äiti olisi selvinpäin. Eipä tätä toivettani koskaan kunnioitettu.

Kunnioitus ansaitaan, sitä ei anneta.

Koska voisit olla itse parempi ihminen etkä yhtä kamala ämmä mitä äitisi aikoinaan oli. Jos hän on parantanut tapansa, ja katuu tosissaan, niin miksi et antaisi mahdollisuutta? Voisitte vielä lähentyä ja jos sinulla on lapsia niin heillö voisi olla mummi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kamalin joulu olivat kaikki lapsuuden joulut.

Vanhemmillani oli täysin vastakkaiset käsitykset siitä mitä on joulu. Ja siitä se riemu sit repes.

Äiti aloitti jouluaaton aamulla siivoamalla raivokkaasti. Isä ei oikein ymmärtänyt tätä siivoamista sillä olihan joulu. Äiti aloitti viinin naukkailun siinä samassa ja riitely, vi**uilu ja huutelu alkoi. Ruokaan mennessä tunnelma oli jo varsin kireä. Eikä meidän lasten kysymykset siitä milloin saadaan lahjat n. 15 min välein parantanut kireää tunnelmaa.

Äidillä oli hyvin tarkka kaava siitä minkälainen on OIKEA joulu ja tästä ei sitten voinut joustaa tuumaakaan. Siihen kuului mm joulukuusi jossa on oikeat kynttilät. Tämä sit yhdessä äidin kännitilan pahetessa illan edetessä oli todellinen tulipalovaara josta isä sit otti kierroksia. Riitelyä jatkui sit kunnes äiti sammui. Loppuillan tarvitsi vaan enää pelätä milloin äiti heräsi oksentamaan ja ripuloimaan. Jolloin isältä palo käämit lopullisesti.

Ehkä pahin oli kun joka joulu meistä otettiin valokuvat kuusen edessä. Äiti mukana hirveässä tuubassa. Kuvissa näkyy äiti posket punoittaen ja silmät sojottaa minne sattuu. Me lapset istutaan siinä pelokkaat katseet ja surulliset ilmeet päällä. Näitä kuvia äiti sit lähetteli sukulaisille. Miksi kukaan ei tajunnut tai puuttunut??

Onneks siitä saakka kun pystyin asiaan itse vaikuttamaan, eli n. 12-vuotiaasta saakka lähdin jouluksi aina junalla mummon luo.

Eipä näkynyt mua enää ikinä jouluna kotona sen jälkeen.

Äitini sit jossain vaiheessa kysyi että eikö me voitais viettää joulu yhdessä hänen lastenlastensa kanssa. Vaikka äitini on tänä päivänä raitistunut niin totesin että hän pilasi isän kanssa lapsuuden jouluni hyvin tehokkaasti niin jokin rangaistus siitäkin pitää olla ja olkoot se sitten että joutaa viettää joulunsa yksin. En välitä kun ei hänkään välittänyt mun jouluista kun olin lapsi.

Sellaistakin on olemassa kuin armo ja anteeksianto.

Jep, kirjoittaja ei oppinut mitään vaan muuttui äidikseen. Voihan sitä vähän näpäyttää, mutta outoa ettei anna tuossa tilanteessa mitään mahdollisuutta.

Miks mun pitäis antaa mahdollisuuden? Oliko mulla lapsena mahdollisuutta? Ei ollut.

Olin jopa pyytänyt yhtenä jouluna että lahjojen sijaan toivoisin että äiti olisi selvinpäin. Eipä tätä toivettani koskaan kunnioitettu.

Kunnioitus ansaitaan, sitä ei anneta.

Koska voisit olla itse parempi ihminen etkä yhtä kamala ämmä mitä äitisi aikoinaan oli. Jos hän on parantanut tapansa, ja katuu tosissaan, niin miksi et antaisi mahdollisuutta? Voisitte vielä lähentyä ja jos sinulla on lapsia niin heillö voisi olla mummi.

En ole tarinan kirjoittaja, mutta alkoholistiäiti minullakin. Myös raitistunut eläkepäivillään. Ette ymmärrä sitä, että pitkä alkoholismi aiheuttaa persoonallisuushäiriön, minun äidilläni lisäksi myös aivovamman. Alkoholisti on manipuloiva ja on päihdehäriönsä takia joutunut valehtelemaan paljon. Lisäksi, kun ei ole voinut ryyppäämisen takia tavata vuosiin, niin etääntyy. Äitini ei tunne lapsenlapsiaan. Ei myönnä ryyppäämistään, emme ole koskaan käyneet sitä keskustelua noista kamalista vuosikymmenistä, mitä minä ainakin koen tarvitsevani. Äitini ei ole paha eikä epärehwllinen ihminen, mutta päihdehäiriö vain teki hänet tosi itsekeskeiseksi, ja normaali henkinen kehitys ihmisenä jäi juomisen alle. Hänen tunne-elämänsä jotenkin taantui.

En itse ottaisi äitiä jouluuni, koska hän ei tunne meitä, ja vuosikymmenten juominen olisi valtava elefantti olohuoneessa. Olen teeskennellyt normaalia ihan tarpeeksi monta joulua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulin lukio-ikäisenä jouluaattona kotiin eräästä tapahtumasta. Talo oli niin täynnä sukulaisia että jouduin nukkumaan saunassa. Tietenkin sitä oli lämmitetty koko ilta.

Tätä jatkui koko joulun.

Armeijassa tulin jouluksi kotiin (perhe sanoi valitse joulu jos voit loma-ajaksi). Kävelin bussipysäkiltä 7 km. Ketään ei ollut kotona. Avainten etsimiseen meni pari tuntia. Talossa ei ollut mitään ihmeellistä syötävää. Keitin perunoita ja söin niitä voin kanssa ja katselin TV:tä. Tapanina kun illalla olin menossa bussipysäkille vanhemmat ja pikkusisko tuli vastaan. Haukkuivat pystyyn. Olisivat edes heittäneet mut pysäkille mutta ei.

Tämä jälkimmäinen stoori kyllä kaipaisi hieman lisäkerrontaa että miksi talo oli tyhjä, miksi jouluna kukaan ei ollut kotona, miten et soittanut vanhemmille, miksi vanhemmat haukkuivat tapaninpäivänä jne.

Olivat lähteneet joulunviettoon tutun perheen kutsumana. En voinut soittaa koska en tiennyt missä olivat. Suuttuivat koska olivat kpäitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kamalin joulu olivat kaikki lapsuuden joulut.

Vanhemmillani oli täysin vastakkaiset käsitykset siitä mitä on joulu. Ja siitä se riemu sit repes.

Äiti aloitti jouluaaton aamulla siivoamalla raivokkaasti. Isä ei oikein ymmärtänyt tätä siivoamista sillä olihan joulu. Äiti aloitti viinin naukkailun siinä samassa ja riitely, vi**uilu ja huutelu alkoi. Ruokaan mennessä tunnelma oli jo varsin kireä. Eikä meidän lasten kysymykset siitä milloin saadaan lahjat n. 15 min välein parantanut kireää tunnelmaa.

Äidillä oli hyvin tarkka kaava siitä minkälainen on OIKEA joulu ja tästä ei sitten voinut joustaa tuumaakaan. Siihen kuului mm joulukuusi jossa on oikeat kynttilät. Tämä sit yhdessä äidin kännitilan pahetessa illan edetessä oli todellinen tulipalovaara josta isä sit otti kierroksia. Riitelyä jatkui sit kunnes äiti sammui. Loppuillan tarvitsi vaan enää pelätä milloin äiti heräsi oksentamaan ja ripuloimaan. Jolloin isältä palo käämit lopullisesti.

Ehkä pahin oli kun joka joulu meistä otettiin valokuvat kuusen edessä. Äiti mukana hirveässä tuubassa. Kuvissa näkyy äiti posket punoittaen ja silmät sojottaa minne sattuu. Me lapset istutaan siinä pelokkaat katseet ja surulliset ilmeet päällä. Näitä kuvia äiti sit lähetteli sukulaisille. Miksi kukaan ei tajunnut tai puuttunut??

Onneks siitä saakka kun pystyin asiaan itse vaikuttamaan, eli n. 12-vuotiaasta saakka lähdin jouluksi aina junalla mummon luo.

Eipä näkynyt mua enää ikinä jouluna kotona sen jälkeen.

Äitini sit jossain vaiheessa kysyi että eikö me voitais viettää joulu yhdessä hänen lastenlastensa kanssa. Vaikka äitini on tänä päivänä raitistunut niin totesin että hän pilasi isän kanssa lapsuuden jouluni hyvin tehokkaasti niin jokin rangaistus siitäkin pitää olla ja olkoot se sitten että joutaa viettää joulunsa yksin. En välitä kun ei hänkään välittänyt mun jouluista kun olin lapsi.

Sellaistakin on olemassa kuin armo ja anteeksianto.

Jep, kirjoittaja ei oppinut mitään vaan muuttui äidikseen. Voihan sitä vähän näpäyttää, mutta outoa ettei anna tuossa tilanteessa mitään mahdollisuutta.

Miks mun pitäis antaa mahdollisuuden? Oliko mulla lapsena mahdollisuutta? Ei ollut.

Olin jopa pyytänyt yhtenä jouluna että lahjojen sijaan toivoisin että äiti olisi selvinpäin. Eipä tätä toivettani koskaan kunnioitettu.

Kunnioitus ansaitaan, sitä ei anneta.

Koska voisit olla itse parempi ihminen etkä yhtä kamala ämmä mitä äitisi aikoinaan oli. Jos hän on parantanut tapansa, ja katuu tosissaan, niin miksi et antaisi mahdollisuutta? Voisitte vielä lähentyä ja jos sinulla on lapsia niin heillö voisi olla mummi.

En ole tarinan kirjoittaja, mutta alkoholistiäiti minullakin. Myös raitistunut eläkepäivillään. Ette ymmärrä sitä, että pitkä alkoholismi aiheuttaa persoonallisuushäiriön, minun äidilläni lisäksi myös aivovamman. Alkoholisti on manipuloiva ja on päihdehäriönsä takia joutunut valehtelemaan paljon. Lisäksi, kun ei ole voinut ryyppäämisen takia tavata vuosiin, niin etääntyy. Äitini ei tunne lapsenlapsiaan. Ei myönnä ryyppäämistään, emme ole koskaan käyneet sitä keskustelua noista kamalista vuosikymmenistä, mitä minä ainakin koen tarvitsevani. Äitini ei ole paha eikä epärehwllinen ihminen, mutta päihdehäiriö vain teki hänet tosi itsekeskeiseksi, ja normaali henkinen kehitys ihmisenä jäi juomisen alle. Hänen tunne-elämänsä jotenkin taantui.

En itse ottaisi äitiä jouluuni, koska hän ei tunne meitä, ja vuosikymmenten juominen olisi valtava elefantti olohuoneessa. Olen teeskennellyt normaalia ihan tarpeeksi monta joulua.

Juurikin näin. Alkoholi pilaa luonteen. Alkoholistit eivät kykene luottamaan kehenkään eivätkä kykene normaaleihin ihmissuhteisiin. Ja tosiaan se manipuloinnin ja juonittelun määrä, vo luoja. Yhtään mistään ei voi alkkikselle uskoutua, koska se heti kääntyy alkkiksen päässä joksikin kammottavuudeksi. Olen mm. saanut äidiltäni kuulla olevani ADHD - en varmasti ole: niin köyhä etten pysty ostamaan 15 euron junalippua - pystyisin, mutten halua ostaa lippua kotipaikkakunnalle kurjuutta katsomaan; on kuulemma liian *hyvä* itsentunto; ties mitä muuta. Ja kaikki asiat juorutaan eteenpäin. Tämän vuoksi pidän hänet täysin paitsiossa kaikesta, ei näe edes Facebook-päivityksiäni.

Kaikkia juonitteluja yhdistää, että kaikki on aina jonkun muun syytä. Ei koskaan alkkiksen. Siksi on keksittävä mitä ihmeellisimpiä juonia joiden avulla asiat selitetään suureksi salajuoneksi alkkis-ikimarttyyriä vastaan, joka istuu siellä kotonaan kyynelehtimässä kauheaa kohtaloaan ja jota pitäisi ehdottomasti tulla lohduttamaan. Oman äitini kohdalla tämä salajuoni juontaa jo 1940-luvulle, jolloin häntä kuulemma kohdeltiin huonommin kuin perheen muita lapsia - joutui käyttämään isosiskonsa vanhaa leninkiä kuulemma.

Ei ehkä ole myöskään kiva elää katkerana toiselle loppuun asti. Sovinto on mukavampaa ja voi tuoda helpotusta elämään. Entä sitten kun äiti kuolee? Sen jälkeen voi tuntua pahalta, kun ei voikaan enää sopia asioita.

Äiti kuoli tietäen että tytär ja ehkä muutkin vihaavat. :(

Sain yhtenä jouluna piparia, sen jälkeen olen ollut ilman.

Vierailija kirjoitti:

Ei ehkä ole myöskään kiva elää katkerana toiselle loppuun asti. Sovinto on mukavampaa ja voi tuoda helpotusta elämään. Entä sitten kun äiti kuolee? Sen jälkeen voi tuntua pahalta, kun ei voikaan enää sopia asioita.

Ei onnistu, sillä kaikki on aina muiden syytä. Sopiminen siis tarkoittaisi, että alkkikselta pyydetään anteeksi jonka jälkeen hän pääsee oikein kunnolla kylpemään itsesäälissä. Ja ensi viikolla alusta taas.

Äitini isosisko vietti pari vuotta sitten viikon äitini luona kyläilemässä, seurauksena että äiti heitti hänet raivoissaan ulos, koska isosisko ei suostunut myöntämään kaikkia hirmutekojaan äitiä kohtaan. Kuten siis sitä, että äiti joutui vuonna 1948 käyttämään isosiskon vanhaa leninkiä.