Saitko sinäkin lapsena toivomasi lahjan, mutta sen halpakopion?

Muistan elävästi joulun kun itse sain halpakopio barbin ja veli sähköjunaradan.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Lapsen mieli tekee siitä tulkinnan "en ole niin kalliin asian arvoinen". Omille lapsilleni ostan juuri sen mitä haluavat.

Eli kasvatat pikku prinssejä ja prinsessoita. No, se on kyllä huomattu, joka kerta kun kauppoihin menee, sen omin korvin kuulee.

Ei ihme, että Suomella menee huonosti, tulevaisuudessa vieläkin huonommin.

Toivoin erittäin hartaasti tietokonetta ja pelejä alakoulussa.

Sain joulupaketista lautapelin nimeltä "Tietokonepeli", jossa avattiin lapsille tietokoneen toimintaa.

Ihme etten kuollut vitutukseen.

Itse olen lama-ajan lapsi, tosin  lama ei meidän perheessä näkynyt. Saatiin joka joulu paljon lahjoja, silti tuntui, että olisi voinut saada vielä enemmän. Ikinä ei ole tarpeeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei oikeaa barbia, kopio. Hiustenkuivaaja 10v vanhempaa ( melko tehotonta) alemallia. Koulun ainoat PUNAISET kaunoluistimet. Keltainen ( inhokkinärini) Flower Combi - pyörä kun muilla Ponit.

Tässä mitä nopeasti tulee mieleen. Oltiin köyhiä, oikeasti. Asuttiin vuokralla pienessä maaseutukunnassa, en tiennyt ketään muuta koulustani, joka asuisi vuokralla. Isä ja äiti molemmat matalapalkkaisia.

Upeaa, punaiset luistimet. Ja sinä valitat!

Mitä hyötyä siitä on, että ne ovat sinun mielestäsi upeat?

Tuo kirjoittaja vaan kuulosti elämäntapakitisijältä jolle ei mikään kelvannut. Sellainen, jolla piti olla orjallisesti juuri samanlaiset jutut kuin kaikilla muilla, jos ei se itki katkerana.

Mun mielestä tän ketjun ainut elämäntapakitisijä olet sinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan rehellisesti sanottuna, en kyllä aikuisena ole paljon muistellut lapsuuteni joululahjoja. Eivät vaikuta mitenkään nykyiseen elämääni.

Ehkä sitten sait mitä toivoit. Vääryydet muistaa paremmin.

Tai sitten lama-ajan lapsena en ehkä paljon toivonutkaan.

Tai sitten jauhat soopaa ja nostat itseäsi muiden yläpuolelle. Säälittävää.

Minulle on ihan se ja sama, haluatko itkeä saamatta jääneitä joululahjojasi vaikka kuolinvuoteella. Oma on elämäsi. 90-luvun lapsille vaan monelle oli aika selvä juttu, ettei sitä rahaa merkkivaatteisiin ja kalliisiin leluihin ollut - kenelläkään. Ne Adidakset ja Levikset oli puolet ostettu Mustamäen torilta ja ne, joilla oli aidot, niin oli ainoa vaate mitä sinä lukuvuonna ostettiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan rehellisesti sanottuna, en kyllä aikuisena ole paljon muistellut lapsuuteni joululahjoja. Eivät vaikuta mitenkään nykyiseen elämääni.

Ehkä sitten sait mitä toivoit. Vääryydet muistaa paremmin.

Tai sitten lama-ajan lapsena en ehkä paljon toivonutkaan.

Tai sitten jauhat soopaa ja nostat itseäsi muiden yläpuolelle. Säälittävää.

Minulle on ihan se ja sama, haluatko itkeä saamatta jääneitä joululahjojasi vaikka kuolinvuoteella. Oma on elämäsi. 90-luvun lapsille vaan monelle oli aika selvä juttu, ettei sitä rahaa merkkivaatteisiin ja kalliisiin leluihin ollut - kenelläkään. Ne Adidakset ja Levikset oli puolet ostettu Mustamäen torilta ja ne, joilla oli aidot, niin oli ainoa vaate mitä sinä lukuvuonna ostettiin.

1990-luvun alussa Barbie-katalogit olivat paksuimmillaan (siis eniten sivuja) ja oli vaikka mitä tavaraa tarjolla. Niitä leluja näkyy vieläkin välillä kirppiksillä. Olen miettinyt, että kukahan niitä osti. Joitakin ostettiin meille.

Barbi --> halpakopio

Silkkiyöpaita --> flanellipyjama

Uusi takki --> serkun vanha, hänen äitinsä tekemä

Mieleisen runoilijan runokirja --> enkunkielinen runokirja "Words for comfort and healing" tms. joka oli tarkoitettu läheisen menettäneelle, itseltäni ei ollut kuollut läheistä

Tuo viimeinen oli pahin, nieleskellen kiitin. Kirja oli äidiltäni ja hän osaa englantia, tuli sellainen olo, että ei ollut edes kirjan nimeä vaivautunut lukemaan.

Musta tässä on jotenkin kyse ohittamisesta. Esimerkiksi jos on toivonut kirjaa, niin saa eri kirjan kuin on toivonut. Ei välttämättä hinnassa ole eroa.

Toinen esimerkki on se, kun lapsi toivoi taulupohjaa, niin isoäiti osti 5 kiloa makulatuuria. ”Voi siihenkin piirtää”

Mua ei pienenä kiinnostanut tyttöjen lelut ollenkaan, mutta sain lahjaksi nukkeja ja kahvikuppeja ja jonkun hellan. Kaiken huippu oli joku pieni, mutta helvetin painava puolalainen harmaa ompelukone. Kateellisena sitten katselin kun veljeni leikki kauko-ohjattavalla autollaan. En saanut koskaan sitä mitä toivoin, vaan kaikki oli jotain muuta ja vielä halpisversioita. Kyllä sen vaan pienenäkin tajusi kun oli niin tökerön näköistä kamaa. En ole tuosta kuitenkaan katkera, vaan ajattelen, että vanhemmat eivät vain tajunneet ja tekivät kai parhaansa, mutta ei niistä lahjoista minulle mitään iloa ollut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan rehellisesti sanottuna, en kyllä aikuisena ole paljon muistellut lapsuuteni joululahjoja. Eivät vaikuta mitenkään nykyiseen elämääni.

Ehkä sitten sait mitä toivoit. Vääryydet muistaa paremmin.

Tai sitten lama-ajan lapsena en ehkä paljon toivonutkaan.

Tai sitten jauhat soopaa ja nostat itseäsi muiden yläpuolelle. Säälittävää.

Minulle on ihan se ja sama, haluatko itkeä saamatta jääneitä joululahjojasi vaikka kuolinvuoteella. Oma on elämäsi. 90-luvun lapsille vaan monelle oli aika selvä juttu, ettei sitä rahaa merkkivaatteisiin ja kalliisiin leluihin ollut - kenelläkään. Ne Adidakset ja Levikset oli puolet ostettu Mustamäen torilta ja ne, joilla oli aidot, niin oli ainoa vaate mitä sinä lukuvuonna ostettiin.

KYSE EI OLE MERKEISTÄ, ÄÄLIÖ, VAAN SIITÄ ETTÄ IHMINEN MITÄTÖIDÄÄN. JA KYLLÄ, SE ON JUURIKNI ASIA JOTA MONI SITTEN TYÖSTÄÄ LOPPUELÄMÄNSÄ, VARSINKIN KUN SE JATKUU AIKUISENAKIN, KUTEN MINULLA.

Mun isä ja äiti oli molemmat itse tosi köyhistä perheistä. Isä muisteli usein, kuinka mihinkään ei ollut varaa. Hän muisti sen häpeän, kun piti kulkea risoissa ja liian isoissa vaatteissa ja halusi, että minä säästyn siltä kaikelta. Sain aina toivomani lelun, mutta vanhemmat piti huolen, että en pitänyt sitä itsestäänselvänä.

Vierailija kirjoitti:

Toivoin erittäin hartaasti tietokonetta ja pelejä alakoulussa.

Sain joulupaketista lautapelin nimeltä "Tietokonepeli", jossa avattiin lapsille tietokoneen toimintaa.

Ihme etten kuollut vitutukseen.

Apua tää on liian paha :D :D

Hirveetä v i t t u i l u a koko lahja, oikeen p s ka n hieromista naamaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Lapsen mieli tekee siitä tulkinnan "en ole niin kalliin asian arvoinen". Omille lapsilleni ostan juuri sen mitä haluavat.

Eli kasvatat pikku prinssejä ja prinsessoita. No, se on kyllä huomattu, joka kerta kun kauppoihin menee, sen omin korvin kuulee.

Ei ihme, että Suomella menee huonosti, tulevaisuudessa vieläkin huonommin.

Itse asiassa he haluavat harvoin yhtään mitään ja osaavat myös jakaa omastaan. Silloin kun tietää tarvittaessa saavansa mitä haluaa, ei hysteerisesti tarvitse haalia ympärilleen kaikkea.

Minä toivoin meidän pihalle omenapuuta. Ei istutettu, ainahan voi käydä omenavarkaissa, heh, heh.

Viinimarjapensaita laitettiin, mustia. Punaiset olis ollut hienostelua.

T. 70-luvun lapsi

Vierailija kirjoitti:

Mua ei pienenä kiinnostanut tyttöjen lelut ollenkaan, mutta sain lahjaksi nukkeja ja kahvikuppeja ja jonkun hellan. Kaiken huippu oli joku pieni, mutta helvetin painava puolalainen harmaa ompelukone. Kateellisena sitten katselin kun veljeni leikki kauko-ohjattavalla autollaan. En saanut koskaan sitä mitä toivoin, vaan kaikki oli jotain muuta ja vielä halpisversioita. Kyllä sen vaan pienenäkin tajusi kun oli niin tökerön näköistä kamaa. En ole tuosta kuitenkaan katkera, vaan ajattelen, että vanhemmat eivät vain tajunneet ja tekivät kai parhaansa, mutta ei niistä lahjoista minulle mitään iloa ollut.

Minua taas ei poikien lelut kiinnostaneet (auto-leluistakin "vain" Barbien autot). Itse sain joku joulu 1-3 uutta nukkea XD No, minun vanhemmat oli edistyksellisiä ja kyllä silloin 1990-luvun alussa tuntui siltä, että nyt eletään kaikkein nykyaikaisinta nykyaikaa... 

Vierailija kirjoitti:

Barbi --> halpakopio

Silkkiyöpaita --> flanellipyjama

Uusi takki --> serkun vanha, hänen äitinsä tekemä

Mieleisen runoilijan runokirja --> enkunkielinen runokirja "Words for comfort and healing" tms. joka oli tarkoitettu läheisen menettäneelle, itseltäni ei ollut kuollut läheistä

Tuo viimeinen oli pahin, nieleskellen kiitin. Kirja oli äidiltäni ja hän osaa englantia, tuli sellainen olo, että ei ollut edes kirjan nimeä vaivautunut lukemaan.

Juuri tämä. Antaja, liian usein äiti, ajattelee, ettei lapsen toiveilla ole mitään merkitystä. Tärkeintä on, että annetaan joku vähän sinne päin lahja.

Nimeltä mainitun kirjan kohdalla ei ole toivottu lahjaksi vain kirjaa, vaan jotain tiettyä kirjaa. Itse valitsemalla menee siinä kohtaa pieleen. Jos se on lahjomisessa tärkeintä, että antaja saa valita lahjan, valitse vaikka ne vihreät kuulat ja villasukat.

Furbyn olisin halunnut, mutta sainkin Förbin.....  : (

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan rehellisesti sanottuna, en kyllä aikuisena ole paljon muistellut lapsuuteni joululahjoja. Eivät vaikuta mitenkään nykyiseen elämääni.

Ehkä sitten sait mitä toivoit. Vääryydet muistaa paremmin.

Tai sitten lama-ajan lapsena en ehkä paljon toivonutkaan.

Tai sitten jauhat soopaa ja nostat itseäsi muiden yläpuolelle. Säälittävää.

Minulle on ihan se ja sama, haluatko itkeä saamatta jääneitä joululahjojasi vaikka kuolinvuoteella. Oma on elämäsi. 90-luvun lapsille vaan monelle oli aika selvä juttu, ettei sitä rahaa merkkivaatteisiin ja kalliisiin leluihin ollut - kenelläkään. Ne Adidakset ja Levikset oli puolet ostettu Mustamäen torilta ja ne, joilla oli aidot, niin oli ainoa vaate mitä sinä lukuvuonna ostettiin.

1990-luvun alussa Barbie-katalogit olivat paksuimmillaan (siis eniten sivuja) ja oli vaikka mitä tavaraa tarjolla. Niitä leluja näkyy vieläkin välillä kirppiksillä. Olen miettinyt, että kukahan niitä osti. Joitakin ostettiin meille.

Itselläni oli yksi ainoa aito Barbie (ja varmasti se halvin mahdollinen) ja luokkakaverit, joilla noita oli enemmän oli kaikki varakkaista perheistä. Parhailla kavereilla oli Steffejä ja muita kopioita tai nuket oli ostettu kirppareilta kirpparikuntoisina (esim. kädet irtoilee, hiukset hamppua, koiran jyrsimä) tai peritty joltain teineiksi kasvaneilta serkuilta rikki hakattuina. Vaatteita ommeltiin itse noille jämäkankaista. Rikkailla on aina ollut varaa. Suomen laman aikaan niitä vaan oli täällä vähemmän.

Pahinta on juuri se, että vaikka rahaa olisi mieluisaan lahjaan (edes yhteen), ohitetaan lapsen toive koska joko lasta ei kuunnella tai sitten yritetään opettaa, ettei "aina saa sitä mitä haluaa". Kun saisi edes joskus, edes kerran lapsuudessa... Kummastakin on pelkkää haittaa lapsen kehitykselle.

Minulle lahjojen jako jouluna on edelleen ahdistava tilanne. Vaikken vietä joulua lapsuudenkodissani, pelkään joka kerta, että paketista löytyy miesten pitkät kalsarit tai puoliksi käytetty kynsilakka ja joudun esittämään ilahtunutta.