Te, jotka olette saaneet lapset vasta 30-35-vuotiaana!

Mitä sinä Ap olet saanut aikaan? En nyt laskisi lapsien saamista hirveän korkealle, siihen nyt pystyy kuka vaan. Haahuillut elämässäsi?

"Nuoruutta venytetään", koska vapaa, itsenäinen ja nautinnollinen elämämä on monen mielestä parempaa kuin lapsiperhearki. Olen itse 35-vuotias, eikä elämä ole oleellisesti erilaista kuin kymmenen vuotta sitten. Työ on vain kiinnostavampi ja elintaso paljon parempi.

Mä opiskelin artesaaniksi ja olin vuoden työttömänä, etsin miestä. Sitten mä olin 3 vuotta alani töissä, totesin, että alan työnäkymät ovat liian heikot ja aloin opiskella kanditasoista yliopistotutkintoa ja valmistuin ammattiin, jossa hyvä työllisyystilanne. 

Jossain vaiheessa löysin miehen ja muutimme yhteen. Olin ajatellut pysyä lapsettomana koska masennuksesta kärsineenä en uskonut jaksavani äitiyttä. Mutta kun eräs ystäväni alkoi intoilla vauvasta (ei siis ollut raskaana vielä) heräsi minullakin vauvakuume ja ajattelin uskaltautua äidiksi.

Sain kaksi lasta 35- ja 37-vuotiaana. 

Mielestäni tämä ikä on hyvä olla pikkulasten kanssa. Mitä muutakaan mä tässä iässä tekisin? Minusta on ihan kivaa nyt perheen kanssa, kun nuorempana istuskelin paljon kahviloissa, tapailin miehiä ja elin ihan oman päivärytmini mukaan. Asunto mulla olikin jo, ei ole tarvinnut siihen koskaan säästää. Lapset ovat 10 vuoden kuluttua 15- ja 17-vuotiaat ja minä 52v. 

Ehdin varmasti silloin vielä jatkaa "itsellistä" elämää ja vaikka matkustella jos haluan. Masennuskin on parantunut . En olisi silloin nuorempana halunnut enkä ehkä kyennytkään irrottaa itsestäni mitään muille, kun mun omat selvittämättömät asiat olivat niin pahasti tiellä. 

No, kaikilla ei mene samalla tavalla. Yritin liian monta vuotta yliopistoon, raskautuminen ei onnistunut kuin vasta 35-v. Nyt 42-v 3 lasta. Kaikilla ei myöskään ole mahdollista olla opiskelijaäitejä. Tosi niukka toimeentulo, vanhemmat ei voi auttaa lastenhoidossa jne.

[quote author="Vierailija" time="01.03.2015 klo 20:35"]

No ihan suoraan sanottuna ryypännyt ja elänyt sossun rahoilla. Välillä kävin jossain höpöhöpökurssilla.

[/quote]

Bravo! Olet ensimäinen rehellinen elämänmuoto av:n historiassa!

Tein kahta työtä, juhlin, hankin pari sijoitusasuntoa, matkustelin, hankin kesämökin, opiskelin töiden ohessa kaikenlaista, säästin. Sain lapset 35 - 38 v iässä ja minusta oli ihanaa, kun ei tarvinnut säästää missään ja sain silti olla lasten kanssa kotona. Ne tutut, jotka saivat lapsensa nuorempina, asuivat vauva-ajat vuokralla, kerjöäsivät vanhemmiltaa vauvatavaroita, kituutti ja valitti. Osaksi siksi sitä kuvitteli, että vauva-aika on kamalaa (nuorempana sai kuunnella siitä ihan riittäviin) ja yllätyin kun huomasin, että vauvan kanssa on ihanaa. Eikä ollut kiire oman ajan viettämiseen, sitä kun oli jo ollut vuosia.

Vakkariduunissa 21-vuotiaasta asti, maksoin asuntolainaa, seurustelin, särin sydämeni muutaman kerran ja löysin aviomieheni 30-veenä, siitä vuoden päästä kihloihin, häät, yhteenmuutto ja lapsi 33-veenä. Nyt olen 39. Parikymppisenä ei vakavat suhteet tai naimisiinmeno kiinnostanut. Minusta lapset kantsii hankkia kolmekymppisenä kun on jotain annettavaakin kasvattajana ja tajuaa elämästä jo vähän. Parikymppisiä mutseja pidän ihan penskoina, sellaisina joilla ei ole oikein lahjoja tai kunnianhimoja millekään vaativalle alalle, kaupan kassat jne.

Opiskelin kuusivuotisen yliopistotutkinnon kuudessa vuodessa, olin yliopistovaiheen jälkeen vuoden ulkomailla lisäkoulutuksessa ja sen jälkeen täydensin tutkintoani kahden vuoden lisäkoulutuksella ja sain pysyvän työpaikan. Lisäksi harrastimme aktiivisesti vuorikiipeleilyä ja teimme useamman retken mieheni kanssa (enää emme halua tehdä yhteisiä vuorikiipeilyretkiä mieheni kanssa, etteivät lapsemme menettäisi samalla molempia vanhempiaan. Toki riski pn pieni, mutta silti).

Koska halusimme molemmat edetä urallamme tiettyyn pisteeseen ja tehdä ne suunnitellut vuorikiipeilyretket, olimme valmiita lapsiin vasta vähän myöhemmin ja esikoisemme syntyi kun olin 31 (tärppäsi ekasta yrityskerrasta). Olimme olleet yhdessä mieheni kanssa jo kymmenen vuotta sitä ennen.

Kirjoitettuna tämä kuulostaa provolta, mutta on tosi tarinamme.

Haahuiluelämää, jep. :)
Lukiosta yliopistoon, viisi vuotta ja maisteriksi, pari vuotta oman alan töissä joista toinen ulkomailla, 26v opiskelin toisen maisteritason tutkinnon, minkä jälkeen vietin useamman vuoden työelämässä. Nyt palasin yliopistolle tarkoituksena aloitella kunnolla väikkäriä. Lapsia en ole edes suunnitellut vielä, eikä perheenlisäys ole ajankohtainen toivottavasti vielä vuosiin, jos ikinä. :) Jälkikasvu ei ole mun elämäni suurin sisältö tai elämäntehtävä, en elä sitä varten.