Lue keskustelun säännöt.
Muita, joiden on vaikea löytää samanhenkisiä ihmisiä?
Olen jo nelikymppinen ja ihan perussosiaalinen ihminen. Tutustun helposti ja tuttuja on paljon. Mutta erittäin harvasta tulee läheisempi ystävä. Tunnen välillä olevani yksinäinenkin, koska läheisiä ihmisiä on vain muutama. Mutta en väkisinkään halua yrittää rakentaa syvempää ystävyyttä esim. harrastus- tai työkavereiden kanssa, jos ei tunnu luontevalta.
En siis valita tilannettani, onhan se hyvin pitkälti oma valinta, vaan lähinnä kyselen, että onko muita samanlaisia? Että kaipaisi ystäviä, mutta ei sitten kuitenkaan oikein löydy sellaisia, joiden kanssa kemiat natsaa ja löytyy syvempi yhteys?
Kommentit (334)
Vierailija kirjoitti:
Olen vasta nyt reilusti yli viisikymppisenä havahtunut siihen, mikä ero minulla ja useimmilla muilla ihmisillä on: muut tekevät keskenään kaikenlaista, minun kanssani korkeintaan käväistään kahvilla. Muut siis pelaavat keskenään kaikenlaista, käyvät elokuvissa, lomamatkoilla ja kaupungilla, viettävät juhannusta mökillä ja uuttavuotta jonkun kotona, käyvät harrastuksissa ja viettävät illanistujaisia. Minun kanssani siis käväistään kahvilla. Tänä vuonna en ole käynyt edes kahvilla.
On vaikea sanoa, miten luiskahdin tällaiseen elämään. En koskaan puhu viikonlopuistani ja juhlapyhistä ja lomista muiden kanssa, koska niissä ei ole mitään kerrottavaa. Ilmeisesti minua pidetään ihmisenä, joka vain pitää omat asiansa omana tietonaan.
Tuliko minusta tällainen sen vuoksi, että olen aina yksin, vai olenko ollut yksin sen vuoksi, että olen luonteeltani tällainen? Kukapa tietää. Kanssani ei viihdytä, ja kyllä siihenkin tottuu. Veljeni on hyvin samanlainen kuin minä - meiltä eivät jutut lopu - mutta olemme joutuneet olemaan pelkissä kahvitteluväleissä parikymmentä vuotta, koska hänen vaimonsa ei halua hänen viettävän aikaa minun kanssani. Aika yksinäistä on.
Tulin tosi surulliseksi tilanteestasi. En osaa muuta sanoa kuin voimia, valoa elämääsi kaikesta huolimatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmiset haisee (naiset varsinkin) ja ovat epäluotettavia - en kaipaa ketään.
Eläimet on rehellisiä ja antavat seuraa - se riittää.
Mun elämässä on pari lapsena saatua kaveria ja kirjoittelemme kyllä päivittäin, mutta näemme ehkä pari kertaa vuodessa. Heidän elämäntilanteensa on hyvin erilainen kuin minulla ja mulla ei ole esimerkiksi autoa, jolla pääsisi kätevästi kylään. Ei sillä, asumme kyllä kaikki samassa kaupungissa, joten enemmän kyse on ehkä siitä, haluaako ja jaksaako tavata.
Muuten mun sosiaalinen elämä on avopuolison varassa. Suhteen alussa en lähtenyt illanviettoihin mukaan, koska olen ujo. Nykyään noita on harvakseltaan ehkä jaksa lähteä, jos alkoholi näyttelee niissä isoa osaa.
Olen huomannut, että siinä missä kaverini saivat koulusta aina uusia kavereita (lukio, amk), minä sain vain sellasia kavereita, joiden kanssa oltiin vaan koulussa tekemisissä. Kunhan oli joku jonka kanssa olla. Sama töissä. Löysin töistä ihanan ihmisen, mutta hänen kanssaan kävimme vain kahvilla silloin tällöin. Joskus olen miettinyt, eikö kanssani haluta syvempää ystävyyttä ja jos ei, niin miksi. Ahdistaako esim ison kaveriporukan omaavia se, että yksinäisyyteni varmaan näkyy minusta jotenkin tai heijastuu puheistani?
Onkohan kyse siitä, että jos tapaan ihmisen, jolla on samoja mielenkiinnon kohteita, innostun asiasta. Joskus mietin, innostunko liikaa. En tiedä.
Toisaalta niitä yhteisiä mielenkiinnon kohteita toivoisi olevan. Mutta vaadinko liikaa? En ole mikään hc trävelleri, mutta omatoimimatkat ovat lähellä sydäntäni. Jos toinen alkaa ihmetellä kohteitani ja kysyä, enkö halua vaikka Dubaihin shoppailemaan, en oikein tiedä mitä sanoa. Toisaalta taas himomatkaajiin verrattuna olen varsin "kokematon".
Toki minulla on muitakin kiinnostuksen kohteita. Olen myös tavannut pari naista Facebookin kaverinhakuryhmästä. Kävi kuitenkin niin, että heidän elämänsä oli niin kiireistä, ettei kahvittelu johtanut mihinkään. Eli siis he etsivät kavereita, mutta sille ei ollutkaan aikaa.
Olen miettinyt onko se tämä mun ulkopuolisuuden kokemus, mikä muassa mättää. Voiko sen aistia, että olen yksinäinen ja siksi kukaan ei halua olla kanssani. En tiedä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on hieman hankalaa ollut. Minulla on kohtuullisen erikoiset harrastukset.
Kuulostaa siltä, että älä kerro enempää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No näin goottihenkisenä ihmisenä olisi todella ihanaa tavata muita tästä alakulttuurista kiinnostuneita ihmisiä.
Tietenkin kun olen itse pääosin sisällä viihtyvä ja ujompi introvertti, niin etsisin myös sellaista porukkaa, joka ymmärtäisi ja hyväksyisi myös hiljaisuuteni, arkuuteni ja tarpeeni ladata akkuja sosiaalisten kohtaamiseen jälkeen. 🙂
En nyt ihan gootti ole ulkomuodollisesti mutta sydän on musta ja synkkä metalli tekee siitä vielä mustemman ja kietoo piikkilankaa sydämen ympärille. Rakastan synkkää metallia, etenkin pianon, viulun ja sellon yhdistelmä. <3 Vesisade ja ukkonen taustalla ja puista tippuvat lehdet yhdistettynä metallin kauniisiin surusäveliin. <3 Kyllä se yksinäisyys sattuu mutta kun on metallia niin se auttaa suruun syvimpäänkin.
Asun ite turussa, ja haaveissa olisi nähdä draconian joskus livenä.
M35 turusta
Hei te kaksi! Nyt sovitte jonkun tapahtuman minne menette! Kuulostaa, että teillä synkkaisi ainakin kavereina.
=D
Ai näin AV:n kautta? Hymyilytti toki mutta ihan oikeasti joo. 😄
Kuka täältä mukamas on löytänyt ystäviä itselleen?
Tv. tämän ylemmän lainaamasi viestin kojoottinaisimmeinen.
Itseasiassa mä nään todennäkösempänä sen et löydän ystävän täältä palstalta enemmin kuin deittipalstoilta. Mulla on ollut täällä paljon enemmän hyviä keskusteluja kuin koskaan deittipalstoilla yhteensä. Mua kiinnostais oikeesti tutustua suhun, ja meillä on yhteinen kiinnostuksen kohde, eli metalli musiikki. Tosin nyt työttömänä ollessa ei hirveesti ole varaa mihinkään festareille, mutta katson jos pystyn laittamaan rahaa sivuun. Mulle pelkkä hyvä kirjekaveri ois jo iso juttu, kaveri mitä voisin ystäväksikin kutsua.
Haluaisin tutustua, laita meilii mulle:
Tulkaa helmikuussa Nordic Metal Cruiselle! Turussa on myös bändipaikka Utopia Humalistonkadulla, entisen Klubin paikalla. Se ja Levykauppa X ( ja 8-raita), sieltä löytänette kiintoisaa hengenravintoa jos ette jo ole niin tehneetkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko joku teistä kokeillut tuollaista uutta palvelua kuin kaverisovellus.fi? Vaikuttaa kivalta idealta
Assburger kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä:
Tieteellinen maailmankatsomus
Verbaalinen ja keskustelutaitoinen
Rauhallinen
Huumorintajuinen
Luonnonystävä yli ihmisystävyyden
Mieleltäni terve, mutta melankolinen ja pessimistinen
Kunnianhimoton
Minimalistinen ja siksi elintasoltani vaatimaton
Alkoholin kohtuukäyttäjä
PerheellinenVaikeaa on löytää todellista samalla aallonpituudella viestivää ystävää. Tuntuuko tutulta?
Kuulostat hyvin samanlaiselya kuin minä.
Muistan osallistuneeni ainakin samoihin ketjuihin kuin sinäkin. Mutta en kyllä ehdollakaan olisi valinnut itselleni tuollaista käyttäjänimeä. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen vasta nyt reilusti yli viisikymppisenä havahtunut siihen, mikä ero minulla ja useimmilla muilla ihmisillä on: muut tekevät keskenään kaikenlaista, minun kanssani korkeintaan käväistään kahvilla. Muut siis pelaavat keskenään kaikenlaista, käyvät elokuvissa, lomamatkoilla ja kaupungilla, viettävät juhannusta mökillä ja uuttavuotta jonkun kotona, käyvät harrastuksissa ja viettävät illanistujaisia. Minun kanssani siis käväistään kahvilla. Tänä vuonna en ole käynyt edes kahvilla.
On vaikea sanoa, miten luiskahdin tällaiseen elämään. En koskaan puhu viikonlopuistani ja juhlapyhistä ja lomista muiden kanssa, koska niissä ei ole mitään kerrottavaa. Ilmeisesti minua pidetään ihmisenä, joka vain pitää omat asiansa omana tietonaan.
Tuliko minusta tällainen sen vuoksi, että olen aina yksin, vai olenko ollut yksin sen vuoksi, että olen luonteeltani tällainen? Kukapa tietää. Kanssani ei viihdytä, ja kyllä siihenkin tottuu. Veljeni on hyvin samanlainen kuin minä - meiltä eivät jutut lopu - mutta olemme joutuneet olemaan pelkissä kahvitteluväleissä parikymmentä vuotta, koska hänen vaimonsa ei halua hänen viettävän aikaa minun kanssani. Aika yksinäistä on.
Täsmälleen kuin kynästäni. Mitään veljenvaimojuttuja ei tosin ole. Aina kun joku järjestää jotain kivaa tekemistä tai menemistä, niin en koskaan ole mukaanpyydettyjen listalla. Huomionarvoista on myös se että jos minä järjestän itse, niin sekään ei kiinnosta ketään. Tosin kukaan muukaan näistä ei yksin järjestele, vaan järjestävät yhdessä, minun kanssani ei ole kukaan järjestänyt koskaan mitään, poislukien mieheni. Olen myös piipahtamispaikka, ja kahvikaveri, arvatenkin näitä silloin kun muilla ei ole muuta tekemistä, eli olen vain täytettä.
Siispä meillä käy vain miehen kavereita ja heidän puolisojaan kylässä ja iltaa istumassa.
Sen verran haastavaa ylläpitää ja tietysti ennen sitä löytää hyviä ystäviä ympärille, että olen viime vuosina erakoitunut yllättävän paljon.
Minulla ei ole ketään ystävää ollut kolmeen vuoteen. Puoliso on etten ihan yksin ole. Emme kuitenkaan tee asioita yhdessä niin paljon, mitä toivoisin.
Tiedostan, että minun on erittäin helppo olla porukassa, jossa käytetään alkoholia ja saatetaan olla vapaamielisiä muita päihdyttäviä tuotteita kohtaan.
En halua olla enään tällaisten henkilöiden seurassa, koska tulen helposti hyväksikäytetyksi esimerkiksi rahan suhteen ja en pidä ystävyyden pinnallisuudesta.
Pidän niin sanottuja tavallisia tallaajia hankalina kohdata, koska koen mielenkiinnon kohteideni olevan heidän kanssaan hyvin erilaisia. Koen myös haastavina usein heidän norminsa käyttäytyä ja pitää yllä tiettyä roolia. Ehkä hieman kulisseja ylläpitävää sellaista.
Yksinäisyys siis johtuu ilmeisesti minun heikosta itsetunnosta ja vaikeudesta selviytyä sosiaalisista tilanteista.
Varmasti saman henkisiä ihmisiä täältä löytyy. Eikä aina ystävän tarvitsisi olla kiinnostunut samoista asioista.
Yritän olla ajattelematta yksinäisyyttä, joka tässä yhteiskunnassa tuottaa minulle voimakasta häpeää. Koen olevani huono ihminen, kun en pysty ylläpitämään kaverisuhteita tai oikeastaan tällä hetkellä edes ystävää löytämään.
Viihdyn töissä, jossa saan työnkuvan kautta olla vähän liiankin sosiaalinen. Näin en koe kotona enään kovin suurta tarvetta sosiaalisuudelle.
Eläimet ja erityisesti hevoset ovat paikanneet paljon puuttuvan ystävän roolia jo lapsuudesta asti.
Hukutan itseni mielellään työntekoon, kotitöihin ja harrastuksiin. Yritän välttää joutenoloa, joka herkästi mahdollistaisi yksinäisyyden potemisen.
Vaikka suljen asialta silmäni niin huomaan, että olen varmasti alavireä ja ajoittain tekisi kovasti mieli nauraa jonkun kertomille hyville vitseille tai jakaa joku unohtumaton kokemus yhdessä.
Ainut, mitä pelkään on vanhuus. Näin vähän päälle 30-vuotiaana yksinäisyys vielä menee. Minulla on mahdollisuus harrastaa ja kokea kaikkea mukavaa, elämänlaatua nostattavaa yksin.
Vanhana jos joudun yksin olemaan toimettomana kotona voisi se käydä mielenpäälle liian raskaaksi.
Mutta ei voi valittaa, koska tämä on oma valinta. Asia muiden joukossa, mikä pitää hyväksyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun elämässä on pari lapsena saatua kaveria ja kirjoittelemme kyllä päivittäin, mutta näemme ehkä pari kertaa vuodessa. Heidän elämäntilanteensa on hyvin erilainen kuin minulla ja mulla ei ole esimerkiksi autoa, jolla pääsisi kätevästi kylään. Ei sillä, asumme kyllä kaikki samassa kaupungissa, joten enemmän kyse on ehkä siitä, haluaako ja jaksaako tavata.
Muuten mun sosiaalinen elämä on avopuolison varassa. Suhteen alussa en lähtenyt illanviettoihin mukaan, koska olen ujo. Nykyään noita on harvakseltaan ehkä jaksa lähteä, jos alkoholi näyttelee niissä isoa osaa.
Olen huomannut, että siinä missä kaverini saivat koulusta aina uusia kavereita (lukio, amk), minä sain vain sellasia kavereita, joiden kanssa oltiin vaan koulussa tekemisissä. Kunhan oli joku jonka kanssa olla. Sama töissä. Löysin töistä ihanan ihmisen, mutta hänen kanssaan kävimme vain kahvilla silloin tällöin. Joskus olen miettinyt, eikö kanssani haluta syvempää ystävyyttä ja jos ei, niin miksi. Ahdistaako esim ison kaveriporukan omaavia se, että yksinäisyyteni varmaan näkyy minusta jotenkin tai heijastuu puheistani?
Onkohan kyse siitä, että jos tapaan ihmisen, jolla on samoja mielenkiinnon kohteita, innostun asiasta. Joskus mietin, innostunko liikaa. En tiedä.
Toisaalta niitä yhteisiä mielenkiinnon kohteita toivoisi olevan. Mutta vaadinko liikaa? En ole mikään hc trävelleri, mutta omatoimimatkat ovat lähellä sydäntäni. Jos toinen alkaa ihmetellä kohteitani ja kysyä, enkö halua vaikka Dubaihin shoppailemaan, en oikein tiedä mitä sanoa. Toisaalta taas himomatkaajiin verrattuna olen varsin "kokematon".
Toki minulla on muitakin kiinnostuksen kohteita. Olen myös tavannut pari naista Facebookin kaverinhakuryhmästä. Kävi kuitenkin niin, että heidän elämänsä oli niin kiireistä, ettei kahvittelu johtanut mihinkään. Eli siis he etsivät kavereita, mutta sille ei ollutkaan aikaa.
Olen miettinyt onko se tämä mun ulkopuolisuuden kokemus, mikä muassa mättää. Voiko sen aistia, että olen yksinäinen ja siksi kukaan ei halua olla kanssani. En tiedä.
Mä uskon että etsivät kyllä kavereita, mutta eivät sinunlaistasi kaveria, joten vetosivat kiireisiinsä. Mullekin on käynyt noin. Eräällä palstalla kuuluteltiin ystäviä. Vastasin kahdelle, joista toinen ei vastannut mitään, ja toinen laittoi yhden viestin, jonka jälkeen hänellä ei ollut enää aikaa. Kävin vielä huvikseni lukemassa hänen viestinsä siltä palstalta, ja tositosi yksinäinen oli, ja joutoaikaa oli. Tuo oli viimeinen kerta kun missään netissä kavereita huhuilen, ei ole kiva tulla ignooratuksi ja hylätyksi myös niin ettei toinen vielä tunne minua yhtään. Se on ollut jo ihan tarpeeksi että noin on käynyt livenä monta kertaa.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on hieman hankalaa ollut. Minulla on kohtuullisen erikoiset harrastukset.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä, että älä kerro enempää.
Minusta taas kuulostaa siltä, että kerro ihmeessä enemmän! Olen avoimen kiinnostunut erityisesti vähän. persoonallisemmista ihmisistä, vaikka itse lähinnä vain tylsä tavis lienenkin. Siitäkin huolimatta (vai siitä syystä?) joudun ilmoittautumaan mukaan joukkoon, en siis tahdo itsekään löytää samanhenkistä seuraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Assburger kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä:
Tieteellinen maailmankatsomus
Verbaalinen ja keskustelutaitoinen
Rauhallinen
Huumorintajuinen
Luonnonystävä yli ihmisystävyyden
Mieleltäni terve, mutta melankolinen ja pessimistinen
Kunnianhimoton
Minimalistinen ja siksi elintasoltani vaatimaton
Alkoholin kohtuukäyttäjä
PerheellinenVaikeaa on löytää todellista samalla aallonpituudella viestivää ystävää. Tuntuuko tutulta?
Kuulostat hyvin samanlaiselya kuin minä.
Muistan osallistuneeni ainakin samoihin ketjuihin kuin sinäkin. Mutta en kyllä ehdollakaan olisi valinnut itselleni tuollaista käyttäjänimeä. :D
Synkkämielistä itseironiaa.
Pidän todennäköisenä, että minulla on aspergerin syndrooma, tai ainakin vahvat piirteet.
Juuri nuorin lapsistani sai ko. diagnoosin, 2:lla vanhemmalla lapsellani on myös raskaampi autismidiagnoosi.
Ei noin vahva autismiperimä tyhjästä tule.
Assburger kirjoitti:
Synkkämielistä itseironiaa.
Pidän todennäköisenä, että minulla on aspergerin syndrooma, tai ainakin vahvat piirteet.
Juuri nuorin lapsistani sai ko. diagnoosin, 2:lla vanhemmalla lapsellani on myös raskaampi autismidiagnoosi.
Ei noin vahva autismiperimä tyhjästä tule.
Minä puolestaan pidän nimimerkistäsi, näin mustan huumorin ja itseironian ystävänä. Ja muutoinkin vaikutat ulosantisi ja mielipiteidesi perusteella ihan järkevältä ja mukavalta tyypiltä, aspergerilla tai ilman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kommentoijat 26, 32 ja 69. Osasittepa hienosti asettaa sananne. En kyllä tiedä oletteko yksi ja sama ihminen. :) Juuri tuollaista ystävyyden minustakin kuuluisi olla. Tietysti arvoissa, mielenkiinnon kohteissa ja muussakin pitää olla yhtenevyyttä, jotta ystävyys toimisi.
Miten olisi jos tällä tavalla tuntevat laittaisivat tuonne kaverihaku-sovellukseen aiheeksi "avoin haavoittuvuus" ja koetettaisiin päästä viestinvaihtoyhteyteen. Itse kuulin koko sivustosta ensi kertaa vasta nyt, joten omaa ilmoitusta en vielä ole ehtinyt tehdä. Mutta on surullista jos ystävyyttä vailla olevat, samankaltaiset ihmiset vain istuvat kotonaan kirjoittamassa anonyymejä viestejä vauva-palstalle eivätkä koskaan löydä toisiaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun elämässä on pari lapsena saatua kaveria ja kirjoittelemme kyllä päivittäin, mutta näemme ehkä pari kertaa vuodessa. Heidän elämäntilanteensa on hyvin erilainen kuin minulla ja mulla ei ole esimerkiksi autoa, jolla pääsisi kätevästi kylään. Ei sillä, asumme kyllä kaikki samassa kaupungissa, joten enemmän kyse on ehkä siitä, haluaako ja jaksaako tavata.
Muuten mun sosiaalinen elämä on avopuolison varassa. Suhteen alussa en lähtenyt illanviettoihin mukaan, koska olen ujo. Nykyään noita on harvakseltaan ehkä jaksa lähteä, jos alkoholi näyttelee niissä isoa osaa.
Olen huomannut, että siinä missä kaverini saivat koulusta aina uusia kavereita (lukio, amk), minä sain vain sellasia kavereita, joiden kanssa oltiin vaan koulussa tekemisissä. Kunhan oli joku jonka kanssa olla. Sama töissä. Löysin töistä ihanan ihmisen, mutta hänen kanssaan kävimme vain kahvilla silloin tällöin. Joskus olen miettinyt, eikö kanssani haluta syvempää ystävyyttä ja jos ei, niin miksi. Ahdistaako esim ison kaveriporukan omaavia se, että yksinäisyyteni varmaan näkyy minusta jotenkin tai heijastuu puheistani?
Onkohan kyse siitä, että jos tapaan ihmisen, jolla on samoja mielenkiinnon kohteita, innostun asiasta. Joskus mietin, innostunko liikaa. En tiedä.
Toisaalta niitä yhteisiä mielenkiinnon kohteita toivoisi olevan. Mutta vaadinko liikaa? En ole mikään hc trävelleri, mutta omatoimimatkat ovat lähellä sydäntäni. Jos toinen alkaa ihmetellä kohteitani ja kysyä, enkö halua vaikka Dubaihin shoppailemaan, en oikein tiedä mitä sanoa. Toisaalta taas himomatkaajiin verrattuna olen varsin "kokematon".
Toki minulla on muitakin kiinnostuksen kohteita. Olen myös tavannut pari naista Facebookin kaverinhakuryhmästä. Kävi kuitenkin niin, että heidän elämänsä oli niin kiireistä, ettei kahvittelu johtanut mihinkään. Eli siis he etsivät kavereita, mutta sille ei ollutkaan aikaa.
Olen miettinyt onko se tämä mun ulkopuolisuuden kokemus, mikä muassa mättää. Voiko sen aistia, että olen yksinäinen ja siksi kukaan ei halua olla kanssani. En tiedä.
Mä uskon että etsivät kyllä kavereita, mutta eivät sinunlaistasi kaveria, joten vetosivat kiireisiinsä. Mullekin on käynyt noin. Eräällä palstalla kuuluteltiin ystäviä. Vastasin kahdelle, joista toinen ei vastannut mitään, ja toinen laittoi yhden viestin, jonka jälkeen hänellä ei ollut enää aikaa. Kävin vielä huvikseni lukemassa hänen viestinsä siltä palstalta, ja tositosi yksinäinen oli, ja joutoaikaa oli. Tuo oli viimeinen kerta kun missään netissä kavereita huhuilen, ei ole kiva tulla ignooratuksi ja hylätyksi myös niin ettei toinen vielä tunne minua yhtään. Se on ollut jo ihan tarpeeksi että noin on käynyt livenä monta kertaa.
Samaa mietin minä itsekin. Ja tapasimme siis kolmestaan, niin mietin sitäkin että jatkoivatko nämä kaksi keskenään yhteydenpitoa. Vaikka tämä oli vain yksittäinen kokemus, niin vähensi kyllä omaa halukkuutta edes yrittää mitään tollasten ryhmien kautta. Kuulostaa todella ikävältä tilanteelta sinullakin.
Vierailija kirjoitti:
Onneksi on Jeesus ♥️
Ja minä löysin sen Tinderistä ja menimme naimisiin. Kohta meille syntyy lapsi.
Tarina on tosi 😏👌
Minulla on tosi paljon ystäviä, mutta vain kahden kanssa tunnen ns. syvempää yhteyttä ja samanlaiset mielenkiinnon kohteet. Haluaisin että suurimman osan ystävistä kanssa olisi näin, mutta harmi kyllä ei. Mutta olen todella todella onnellinen "edes" näistä kahdesta.
Minulla myös huonoja kokemuksia netin kautta tapahtuvasta kaverin etsinnästä. Kirjoittelin samalla paikkakunnalla asuvan naisen kanssa jonka kanssa meillä oli paljonkin yhteistä, kirjallisuus jne. Sitten tavattiin ja minusta se meni hyvin, puhelin ihan normaaleja juttuja elämästäni ja kyselin häneltäkin neutraaleja juttuja. Hän sitten laittoi viestiä että ei näe meidän olevan samanhenkisiä. En tiedä mitä hän oli sitten odottanut.
Pitkäaikaisesta yksinäisyydestä kärsineelle aika ikävä takaisku. Deittaillessa pikaiset pakit ymmärtää, ei vaan ole viehätystä.Mutta kaveruudelle voisi antaa mahdollisuuden. Ehkä olin sitten niin tylsä.Kai ystävän etsiminen on yhtä raadollista peliä kuin puolison etsiminen. Myönnän itsekin feidanneeni pari tyyppiä, toinen oli katkera valittelija ja toinen pomottaja joka tuputti omia valintojaan ainoina oikeina.
Melankoliaa voi olla diagnoosiksi asti, jolloin puhutaan masennuksesta. Minulla ei ole diagnoosia, mutta olen raskassoutuinen ja huomaan helposti painottavani ongelmia ja mielenmurheita. En kuitenkaan jää niihin rypemään, vaan puran turhautumistani esimerkiksi puutöillä, retkeilyllä, lukemisella tai työnteolla. Ilmeisesti siksi en olekaan sairastunut.