Lue keskustelun säännöt.
Muita, joiden on vaikea löytää samanhenkisiä ihmisiä?
Olen jo nelikymppinen ja ihan perussosiaalinen ihminen. Tutustun helposti ja tuttuja on paljon. Mutta erittäin harvasta tulee läheisempi ystävä. Tunnen välillä olevani yksinäinenkin, koska läheisiä ihmisiä on vain muutama. Mutta en väkisinkään halua yrittää rakentaa syvempää ystävyyttä esim. harrastus- tai työkavereiden kanssa, jos ei tunnu luontevalta.
En siis valita tilannettani, onhan se hyvin pitkälti oma valinta, vaan lähinnä kyselen, että onko muita samanlaisia? Että kaipaisi ystäviä, mutta ei sitten kuitenkaan oikein löydy sellaisia, joiden kanssa kemiat natsaa ja löytyy syvempi yhteys?
Kommentit (334)
Vierailija kirjoitti:
Olen vasta nyt reilusti yli viisikymppisenä havahtunut siihen, mikä ero minulla ja useimmilla muilla ihmisillä on: muut tekevät keskenään kaikenlaista, minun kanssani korkeintaan käväistään kahvilla. Muut siis pelaavat keskenään kaikenlaista, käyvät elokuvissa, lomamatkoilla ja kaupungilla, viettävät juhannusta mökillä ja uuttavuotta jonkun kotona, käyvät harrastuksissa ja viettävät illanistujaisia. Minun kanssani siis käväistään kahvilla. Tänä vuonna en ole käynyt edes kahvilla.
On vaikea sanoa, miten luiskahdin tällaiseen elämään. En koskaan puhu viikonlopuistani ja juhlapyhistä ja lomista muiden kanssa, koska niissä ei ole mitään kerrottavaa. Ilmeisesti minua pidetään ihmisenä, joka vain pitää omat asiansa omana tietonaan.
Tuliko minusta tällainen sen vuoksi, että olen aina yksin, vai olenko ollut yksin sen vuoksi, että olen luonteeltani tällainen? Kukapa tietää. Kanssani ei viihdytä, ja kyllä siihenkin tottuu. Veljeni on hyvin samanlainen kuin minä - meiltä eivät jutut lopu - mutta olemme joutuneet olemaan pelkissä kahvitteluväleissä parikymmentä vuotta, koska hänen vaimonsa ei halua hänen viettävän aikaa minun kanssani. Aika yksinäistä on.
Sinuun liittymättä, mutta ihmiset nyt hakeutuvat vastavuoroiseen seuraan. Sellaiseen että omaa olemista ei tarvitse siinä seurassa miettiä tai "perustella"
Ja jotenkin tuntuu, että se mitä puhutaan ei ole aina edes niin tärkeää, kunhan vain saa jakaa sen yhteenkuuluvuuden tunteen. Sellaista pakottamatonta olemista haetaan, ja tällöin kovin haastavat näkemykset esimerkiksi haittaavat olemista. Tai jos nyt ei vaan ole sopiva palikka peliin, voihan taustalla olla jotain muutakin. Raadollisesti, sosiaalinen kömpelyys esim.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuinka samanhenkinen sitä oikeastaan tarvii olla. Koulussa, etenkin lukiossa, oli helppo saada paljon ystäviä - oli ihan ok, että ihmiset on erilaisia, ja itse asiassa just se teki seurasta mielenkiintoista. Että oltiin erilaisia, mutta oli tahto olla yhdessä. Aina oli jollakin aikaa, ja eri asioihin sai erilaisiakin näkökulmia. Usein oltiin porukalla yhdessä.
Vanhemmiten sitä helposti karsastaa erilaisuutta, tajuaa että tuhoan on arvoiltaan noin erilainen... "eihän tuollaisen kansa voi olla ystävä, kun se on noin eri mieltä siinä ja tuossa asiassa, kuin minä!?" No siinäpähän on sitten yksin oman täydellisyytensä kanssa. Jos kokee, että ihan kaikki on pakko jakaa, tai ihan kaikesta oltava samat arvot, tai "mää en ala". Erilaisten ihmisten kanssa voisi olla vähän eri tavalla, ja jokaisesta saisi jotain.
Mutta. Minä olen jättänyt kaikki yhteydenpidot enkä edes etsi uusia. Välillä siitä tulee haikea mieli. Mutta mulla on projekti, enka jotenkin vaan pidä nyt ajankohtaisena ottaa ystäviä elämääni; toivon, että asia vielä muuttuu! Tätä on kyllä kestänyt aika kauan... Ja tiedän varsin hyvin, ettei ystäväksi varmaan kelpaa yhtä hyvin muillekaan - aikuiset vaan on itsetietoisempia, kriittisempiä, tai jotain. Jokainen kuitenkin kaipaisi ystäviä, joille voisi puhua edes silloin tällöin.
Olisipa ystäväsovellus! Sillä voisi joku rikastua!
Totta toinen puoli. Itse pystyn ottamaan ihmiset ihmisinä, ja jokaisen kanssa löytyy kyllä jotain yhteistä, mutta ihan oikeasti raja menee jossain. Esimerkiksi siinä että kaveri paljastuu sovinistipersuksi. Vaikka hänellä on edelleen ihan hyviä juttuja, niin kun tämä hänen ajatusmaailmansa kuitenkin puskee kaikessa jatkuvasti läpi, niin ei vain enää näin aikuisena ihmisenä pysty olemaan kaveri tuollaisen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Minulle tuli monesta (ei kaikista) kommentista mieleen, että yksinäisyys johtuu osittain muiden aliarvioimisesta. Muut eivät ole yhtä alykkäitä, analyyttisiä, kiinnostuneita tieteestä tai taiteesta, pinnallisia ja muuten vaan rasittavia. Jos ei yhtään itselle kelpaavaa ihmistä löydy, niin voisiko vikaa olla omissa asenteissa. Ehkä ne muut eivät ole ihan niin tyhmiä ja pinnallisia ja pakkohan sitä on löytyä ihmisiä, joiden ainoat mielenkiinnon kohteet ovat tempparit ja bilettäminen. Jotenkin myös tuntuu, että leimataan itsensä niin erilaiseksi, että siitä tulee jonkinlainen liipaisinherkkä puolustusmekanismi. Oma avoimuus ja avarakatseisuus on hyvä ensimmäinen askel.
Lisäksi vaatimukset tuntuvat olevan osalla kovin korkealla, en minä tai parhaat ystäväni mitään kouluttamattomia pubiruusuja olla, mutta ei me nyt aina puhuta syvällisiä ihmissuhteista, politiikasta, ilmiöistä ja kulttuurista. Joskus höpistään ihan vaan vaikka kasvovoiteista ja mukavimmista lenkkareista. Kuten joku täällä sanoikin, varmasti monen elämä on aika tylsää ja rutiinien täyttämää, ei siinä välttämättä mitään ihmeellistä jaettavaa juuri omasta elämästä riitä.
Itse muutin miehen mukana muualle ja ystävien etsiminen kesti, mutta ajan myötä olen saanut ystäviä ja pari oikein läheistäkin. Aikuisilla ja varsinkin perheellisillä on yleensä varsin kiireinen elämä, ei siinä välttämättä ehditä istuskella toisen sohvalla arki-iltaisin. Ei se ystävyyttä huonommaksi tee, vaan yritetään tavata ja ylläpitää ystävyyttä ja auttaa tarvittaessa. Ja varmasti suurin osa meistä tarvitsee myös sitä rauhaa ja kotona oloa.
Oma ongelmani on se että en ole kiinostunut itse asiasta välttämättä, mutta olen kiinnostunut kaverin ajatuksista sitä aihetta kohtaan. Kyllä koen tapaavani kaltaisiani todella harvoin, eli siis ihmistä joka olisi samalla tavalla kiinnostunut minun asioistani. Mitään tekemistä tällä ei ole tieteen tai taiteen tai akateemisuuden kanssa, kyseessä on lähinnä ihmisyys ja toisen ajatuksiin tutustuminen.
Haluan tutustua ihmiseen, en hänen työhönsä tai harrastukseensa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle tuli monesta (ei kaikista) kommentista mieleen, että yksinäisyys johtuu osittain muiden aliarvioimisesta. Muut eivät ole yhtä alykkäitä, analyyttisiä, kiinnostuneita tieteestä tai taiteesta, pinnallisia ja muuten vaan rasittavia. Jos ei yhtään itselle kelpaavaa ihmistä löydy, niin voisiko vikaa olla omissa asenteissa. Ehkä ne muut eivät ole ihan niin tyhmiä ja pinnallisia ja pakkohan sitä on löytyä ihmisiä, joiden ainoat mielenkiinnon kohteet ovat tempparit ja bilettäminen. Jotenkin myös tuntuu, että leimataan itsensä niin erilaiseksi, että siitä tulee jonkinlainen liipaisinherkkä puolustusmekanismi. Oma avoimuus ja avarakatseisuus on hyvä ensimmäinen askel.
Lisäksi vaatimukset tuntuvat olevan osalla kovin korkealla, en minä tai parhaat ystäväni mitään kouluttamattomia pubiruusuja olla, mutta ei me nyt aina puhuta syvällisiä ihmissuhteista, politiikasta, ilmiöistä ja kulttuurista. Joskus höpistään ihan vaan vaikka kasvovoiteista ja mukavimmista lenkkareista. Kuten joku täällä sanoikin, varmasti monen elämä on aika tylsää ja rutiinien täyttämää, ei siinä välttämättä mitään ihmeellistä jaettavaa juuri omasta elämästä riitä.
Itse muutin miehen mukana muualle ja ystävien etsiminen kesti, mutta ajan myötä olen saanut ystäviä ja pari oikein läheistäkin. Aikuisilla ja varsinkin perheellisillä on yleensä varsin kiireinen elämä, ei siinä välttämättä ehditä istuskella toisen sohvalla arki-iltaisin. Ei se ystävyyttä huonommaksi tee, vaan yritetään tavata ja ylläpitää ystävyyttä ja auttaa tarvittaessa. Ja varmasti suurin osa meistä tarvitsee myös sitä rauhaa ja kotona oloa.
Oma ongelmani on se että en ole kiinostunut itse asiasta välttämättä, mutta olen kiinnostunut kaverin ajatuksista sitä aihetta kohtaan. Kyllä koen tapaavani kaltaisiani todella harvoin, eli siis ihmistä joka olisi samalla tavalla kiinnostunut minun asioistani. Mitään tekemistä tällä ei ole tieteen tai taiteen tai akateemisuuden kanssa, kyseessä on lähinnä ihmisyys ja toisen ajatuksiin tutustuminen.
Haluan tutustua ihmiseen, en hänen työhönsä tai harrastukseensa.
Ohis, mutta oma "ongelmani" on juuri tuo, että olen kiinnostunut asioista. En siitä ihmisestä joka sitä kertoo, ei se ole niin oleellista mulle. Ja moni varmaan tämän vaistoaa.
Kun niitä hyvänpäiväntuttuja en oikein kaipaa uusia, ja vanhoihin kavereihin olen huono pitämään yhteyttä, niin lopputulos on aika yksinäinen.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tunnistan. Ja omalla kohdallani vielä niin, että niitä harvojakaan parempia ei enää ole.
Olen ajoittain sosiaalinen ja minulla on ollut huomattava määrä kavereita, joiden kanssa ei kuitenkaan niin läheinen, että haluaisivat tavata tai kuulla minusta usein. Vieraannun nopeasti, joten lopulta päätin, että en enää yritä yhteydenpitoa, koska minua loukkasi se, että olen ainoa, joka yrittää yhteydenpitoa tiiviimmin kuin kerran, pari vuodessa. Ja minua satutti huomata, että on muita yhteisiä ihmisiä, joiden kanssa he jaksoivat pitää yhteyttä ja tapailla, mutta minä en mahtunut mukaan. Selvästikin minussa on jokin ominaisuus, jonka takia aina näin.
En ala kuitenkaan ottamaan elämäntehtävää siitä, että "kelpaisin" ja yrittäisin jotenkin muuttaa itseäni, joten vuosia jatkuneen tilanteen jälkeen kuoletin somekanavat, katkaisin yhteydenpidon ja lakkasin yrittämästä. Hankin koiran ja nykyään olen lempeän tyytyväinen elämääni, vaikkei siinä yhtään ihmistä (lapseni lisäksi) olekaan. Joskus harvoin tulee tunne, että olisi kiva jakaa jokin sattumus jonkun kanssa, mutta en vaihtaisi näitä satunnaisia kaihon hetkiä siihen jatkuvaan pahaan mieleen, joka aiemmin oli siksi, että en mahtunut yhtään kenenkään lähipiiriin.
Suoraan kuin omasta kynästäni. En tosin ottanut koiraa :D mutta kun olin löytänyt nykyisen kumppanini, ja elämämme oli vakiintunut, niin uskalsin katkaista ne leikkisiteen "kavereihin", eli lähdin facesta, (joka aiheutti minulle vain pahaa mieltä) ja lopetin soittelun niille jotka eivät koskaan soita minulle. Minulle jäi yksi kaveri tämän jälkeen, ja hänkin asuu 500km päässä, joten näemme harvoin. Nykyään olen vain mieheni, hänen sukulaisten, ja kavereiden kanssa tekemisissä, ja ihan hyvä on näin. Ei ainakaan enää tarvi miettiä mikä itsessä on vikana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle tuli monesta (ei kaikista) kommentista mieleen, että yksinäisyys johtuu osittain muiden aliarvioimisesta. Muut eivät ole yhtä alykkäitä, analyyttisiä, kiinnostuneita tieteestä tai taiteesta, pinnallisia ja muuten vaan rasittavia. Jos ei yhtään itselle kelpaavaa ihmistä löydy, niin voisiko vikaa olla omissa asenteissa. Ehkä ne muut eivät ole ihan niin tyhmiä ja pinnallisia ja pakkohan sitä on löytyä ihmisiä, joiden ainoat mielenkiinnon kohteet ovat tempparit ja bilettäminen. Jotenkin myös tuntuu, että leimataan itsensä niin erilaiseksi, että siitä tulee jonkinlainen liipaisinherkkä puolustusmekanismi. Oma avoimuus ja avarakatseisuus on hyvä ensimmäinen askel.
Lisäksi vaatimukset tuntuvat olevan osalla kovin korkealla, en minä tai parhaat ystäväni mitään kouluttamattomia pubiruusuja olla, mutta ei me nyt aina puhuta syvällisiä ihmissuhteista, politiikasta, ilmiöistä ja kulttuurista. Joskus höpistään ihan vaan vaikka kasvovoiteista ja mukavimmista lenkkareista. Kuten joku täällä sanoikin, varmasti monen elämä on aika tylsää ja rutiinien täyttämää, ei siinä välttämättä mitään ihmeellistä jaettavaa juuri omasta elämästä riitä.
Itse muutin miehen mukana muualle ja ystävien etsiminen kesti, mutta ajan myötä olen saanut ystäviä ja pari oikein läheistäkin. Aikuisilla ja varsinkin perheellisillä on yleensä varsin kiireinen elämä, ei siinä välttämättä ehditä istuskella toisen sohvalla arki-iltaisin. Ei se ystävyyttä huonommaksi tee, vaan yritetään tavata ja ylläpitää ystävyyttä ja auttaa tarvittaessa. Ja varmasti suurin osa meistä tarvitsee myös sitä rauhaa ja kotona oloa.
Oma ongelmani on se että en ole kiinostunut itse asiasta välttämättä, mutta olen kiinnostunut kaverin ajatuksista sitä aihetta kohtaan. Kyllä koen tapaavani kaltaisiani todella harvoin, eli siis ihmistä joka olisi samalla tavalla kiinnostunut minun asioistani. Mitään tekemistä tällä ei ole tieteen tai taiteen tai akateemisuuden kanssa, kyseessä on lähinnä ihmisyys ja toisen ajatuksiin tutustuminen.
Haluan tutustua ihmiseen, en hänen työhönsä tai harrastukseensa.
Ohis, mutta oma "ongelmani" on juuri tuo, että olen kiinnostunut asioista. En siitä ihmisestä joka sitä kertoo, ei se ole niin oleellista mulle. Ja moni varmaan tämän vaistoaa.
Kun niitä hyvänpäiväntuttuja en oikein kaipaa uusia, ja vanhoihin kavereihin olen huono pitämään yhteyttä, niin lopputulos on aika yksinäinen.
No mutta sittehän sulle on maailma avoin, nimittäin kirjastot ja nteei on täynnä asiateitoa, johon et tarvitse sitä ihmistä ollenkaan!
Minusta tuli yksinäinen naimisiinmenon jälkeen. Ystävät, joita ennen miestä oli, lopettivat yksi kerrallaan yhteydenpidon. Kun huomasin, että miten yksipuolista yhteydenpito oli, lopetin minäkin. Jos ei tykätä, niin silloin ei tupata. Jäljelle jäi vain mies.
Töissä pitävät minua iloisena ja ahkerana, asiakkaat kuulemma rakastavat minua. Jatkuvasti kysellään, että enkö koskaan ole pahalla tuulella, miten jaksat aina olla noin iloinen. Kauniiksi ovat sanoneet, itse en kyllä pidä peilikuvastani, enkä koe sellainen olevani. Olen pieni, lapsen kokoinen, enkä todellakaan mikään missi.
Tämän vuoden aikana olen ollut kahdesti "ystävän" kanssa puhelimessa, silloinkin soitin itse. Juteltiin niitä näitä, tiilenpäitä, mutta enää ei tule sellaista oloa, että voisin puhua vapaasti omista asioistani, en osaa enää luottaa. Ei enää juoruiltu, ei naurettu yhteisen tutun toilailuille. Muurista oli tullut liian paksu ja kova. Miehen kanssa juttelu puolestaan on lähinnä hassuttelua, hänen kanssaan harvemmin tulee vakavaa keskustelua. Kelpaan siis töissä työkaveriksi ja kotona vaimoksi, koska olen ahkera ja hauska, mutta niiden ulkopuolella tuntuu etten kelpaa kenellekään. Siitä "oikeasta minästä" ei tiedä muut kuin minä.
Joskus tuntuu, että voimat loppuvat, kun en voi enkä enää osaakaan puhua omista asioistani. Enkä taida halutakaan. Kukaan ei tiedä, että mieheni kohtelee minua väkivaltaisesti, eikä hän lähde, vaikka olen pyytänyt. Toisaalta, jos hän lähtisi, ei minulla olisi sitten mitään muuta kuin työ ja yksinäisyys työn ulkopuolella. Siksi kai en ole minäkään lähtenyt. Tulisivatko entiset ystävät sitten takaisin jos lähtisin? Luotto heihin on kuitenkin mennyt.
Hyvinä hetkinä olo on (lähinnä miehen takia) rakastettu, mutta hyvin yksinäinen, ja tuntuu etten enää löydä tästä tunnelista ulos. Aamulla töihin lähtiessä vedän klovninnaamarin päälle ja illalla nukkumaanmennessä heitän pois, pääasia on että töissä ja miehellä on hauskaa. Nauraa pitää vedet silmissä, ja kukaan ei saa koskaan tietää että mistä ne kyyneleet oikeasti tulevat.
Tätä kuunnellessa, tämä laulu on ihankuin minä. Näin varmaan tällähetkellä elämästäni jollekin kertoisin, jos osaisin, tragikoomisesti. Hassu musiikki, synkkä sisältö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle tuli monesta (ei kaikista) kommentista mieleen, että yksinäisyys johtuu osittain muiden aliarvioimisesta. Muut eivät ole yhtä alykkäitä, analyyttisiä, kiinnostuneita tieteestä tai taiteesta, pinnallisia ja muuten vaan rasittavia. Jos ei yhtään itselle kelpaavaa ihmistä löydy, niin voisiko vikaa olla omissa asenteissa. Ehkä ne muut eivät ole ihan niin tyhmiä ja pinnallisia ja pakkohan sitä on löytyä ihmisiä, joiden ainoat mielenkiinnon kohteet ovat tempparit ja bilettäminen. Jotenkin myös tuntuu, että leimataan itsensä niin erilaiseksi, että siitä tulee jonkinlainen liipaisinherkkä puolustusmekanismi. Oma avoimuus ja avarakatseisuus on hyvä ensimmäinen askel.
Lisäksi vaatimukset tuntuvat olevan osalla kovin korkealla, en minä tai parhaat ystäväni mitään kouluttamattomia pubiruusuja olla, mutta ei me nyt aina puhuta syvällisiä ihmissuhteista, politiikasta, ilmiöistä ja kulttuurista. Joskus höpistään ihan vaan vaikka kasvovoiteista ja mukavimmista lenkkareista. Kuten joku täällä sanoikin, varmasti monen elämä on aika tylsää ja rutiinien täyttämää, ei siinä välttämättä mitään ihmeellistä jaettavaa juuri omasta elämästä riitä.
Itse muutin miehen mukana muualle ja ystävien etsiminen kesti, mutta ajan myötä olen saanut ystäviä ja pari oikein läheistäkin. Aikuisilla ja varsinkin perheellisillä on yleensä varsin kiireinen elämä, ei siinä välttämättä ehditä istuskella toisen sohvalla arki-iltaisin. Ei se ystävyyttä huonommaksi tee, vaan yritetään tavata ja ylläpitää ystävyyttä ja auttaa tarvittaessa. Ja varmasti suurin osa meistä tarvitsee myös sitä rauhaa ja kotona oloa.
Oma ongelmani on se että en ole kiinostunut itse asiasta välttämättä, mutta olen kiinnostunut kaverin ajatuksista sitä aihetta kohtaan. Kyllä koen tapaavani kaltaisiani todella harvoin, eli siis ihmistä joka olisi samalla tavalla kiinnostunut minun asioistani. Mitään tekemistä tällä ei ole tieteen tai taiteen tai akateemisuuden kanssa, kyseessä on lähinnä ihmisyys ja toisen ajatuksiin tutustuminen.
Haluan tutustua ihmiseen, en hänen työhönsä tai harrastukseensa.
Ohis, mutta oma "ongelmani" on juuri tuo, että olen kiinnostunut asioista. En siitä ihmisestä joka sitä kertoo, ei se ole niin oleellista mulle. Ja moni varmaan tämän vaistoaa.
Kun niitä hyvänpäiväntuttuja en oikein kaipaa uusia, ja vanhoihin kavereihin olen huono pitämään yhteyttä, niin lopputulos on aika yksinäinen.
No mutta sittehän sulle on maailma avoin, nimittäin kirjastot ja nteei on täynnä asiateitoa, johon et tarvitse sitä ihmistä ollenkaan!
Tässä on kuitenkin se puoli, että oikealla aaltopituudella olevan ihmisen seura on virkistävää ja sitä kaipaan. Sellaiset sielunkumppanit toimivat. Yksi nainen oli kerran joka pystyi tähän, ja jonka kanssa pystyi olemaan ihan aidosti itsensä ja se oli hyvä ja siinä koki olevansa samalla viivalla. Sen jälkeen on ollut vähän hiljaisempaa, se yhteys jäi ehkä vähän turhan syvälle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle tuli monesta (ei kaikista) kommentista mieleen, että yksinäisyys johtuu osittain muiden aliarvioimisesta. Muut eivät ole yhtä alykkäitä, analyyttisiä, kiinnostuneita tieteestä tai taiteesta, pinnallisia ja muuten vaan rasittavia. Jos ei yhtään itselle kelpaavaa ihmistä löydy, niin voisiko vikaa olla omissa asenteissa. Ehkä ne muut eivät ole ihan niin tyhmiä ja pinnallisia ja pakkohan sitä on löytyä ihmisiä, joiden ainoat mielenkiinnon kohteet ovat tempparit ja bilettäminen. Jotenkin myös tuntuu, että leimataan itsensä niin erilaiseksi, että siitä tulee jonkinlainen liipaisinherkkä puolustusmekanismi. Oma avoimuus ja avarakatseisuus on hyvä ensimmäinen askel.
Lisäksi vaatimukset tuntuvat olevan osalla kovin korkealla, en minä tai parhaat ystäväni mitään kouluttamattomia pubiruusuja olla, mutta ei me nyt aina puhuta syvällisiä ihmissuhteista, politiikasta, ilmiöistä ja kulttuurista. Joskus höpistään ihan vaan vaikka kasvovoiteista ja mukavimmista lenkkareista. Kuten joku täällä sanoikin, varmasti monen elämä on aika tylsää ja rutiinien täyttämää, ei siinä välttämättä mitään ihmeellistä jaettavaa juuri omasta elämästä riitä.
Itse muutin miehen mukana muualle ja ystävien etsiminen kesti, mutta ajan myötä olen saanut ystäviä ja pari oikein läheistäkin. Aikuisilla ja varsinkin perheellisillä on yleensä varsin kiireinen elämä, ei siinä välttämättä ehditä istuskella toisen sohvalla arki-iltaisin. Ei se ystävyyttä huonommaksi tee, vaan yritetään tavata ja ylläpitää ystävyyttä ja auttaa tarvittaessa. Ja varmasti suurin osa meistä tarvitsee myös sitä rauhaa ja kotona oloa.
Oma ongelmani on se että en ole kiinostunut itse asiasta välttämättä, mutta olen kiinnostunut kaverin ajatuksista sitä aihetta kohtaan. Kyllä koen tapaavani kaltaisiani todella harvoin, eli siis ihmistä joka olisi samalla tavalla kiinnostunut minun asioistani. Mitään tekemistä tällä ei ole tieteen tai taiteen tai akateemisuuden kanssa, kyseessä on lähinnä ihmisyys ja toisen ajatuksiin tutustuminen.
Haluan tutustua ihmiseen, en hänen työhönsä tai harrastukseensa.
Ohis, mutta oma "ongelmani" on juuri tuo, että olen kiinnostunut asioista. En siitä ihmisestä joka sitä kertoo, ei se ole niin oleellista mulle. Ja moni varmaan tämän vaistoaa.
Kun niitä hyvänpäiväntuttuja en oikein kaipaa uusia, ja vanhoihin kavereihin olen huono pitämään yhteyttä, niin lopputulos on aika yksinäinen.
No mutta sittehän sulle on maailma avoin, nimittäin kirjastot ja nteei on täynnä asiateitoa, johon et tarvitse sitä ihmistä ollenkaan!
Tässä on kuitenkin se puoli, että oikealla aaltopituudella olevan ihmisen seura on virkistävää ja sitä kaipaan. Sellaiset sielunkumppanit toimivat. Yksi nainen oli kerran joka pystyi tähän, ja jonka kanssa pystyi olemaan ihan aidosti itsensä ja se oli hyvä ja siinä koki olevansa samalla viivalla. Sen jälkeen on ollut vähän hiljaisempaa, se yhteys jäi ehkä vähän turhan syvälle.
Ai sori, my bad, sain sellaisen kuvan ettei sinua kiinnosta ihmiset vaan aiheet. Vähän mietin tuota sielunkumppanuutta sitten, vai koskeeko sekin vain sielua noin niin kuin puheen aiheena, irrallaan ihmisestä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä saan sosiaalisuutta lukemalla kirjoja ihmissuhteista. Kirjan kannen voi sulkea kun saan tarpeekseni.
Muutama ajatus aiheesta. Mitä mieltä olette näistä?
Olen huomannut, että noin kymmenesosa aloitteista johtaa ystävystymiseen. Jos siis tavoitteena on kolme uutta ystävää, on tehtävä 30 aloitetta.
- ihmissuhdetaitokouluttaja Karla Nieminen, Kodin kuvalehti 16.3.2016
Ainoa negatiivinen seuraus, johon [toiselle ihmiselle] viestimisen yritys voi johtaa, on se, että ei saa uutta ihmissuhdetta solmituksi. Mutta sitähän ei ollut alun perinkään olemassa, joten mitä menettää jos yrittää?
- Gerard Nierenberg & Henry Calero: Metapuhe, Rastor 1986
Ole kärsivällinen, kun teet tuttavuutta, sillä luottamus ja läheisyys vaativat runsaasti yhdessä vietettyä aikaa. Se selittää, miksi työ- ja opiskeluympyröistä saa usein hyviä kavereita.
- Elina Tanskanen, Trendi-lehti 9/2013
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kävelevä sitaattisanakirja kirjoitti:
Muutama ajatus aiheesta. Mitä mieltä olette näistä?
Olen huomannut, että noin kymmenesosa aloitteista johtaa ystävystymiseen. Jos siis tavoitteena on kolme uutta ystävää, on tehtävä 30 aloitetta.
- ihmissuhdetaitokouluttaja Karla Nieminen, Kodin kuvalehti 16.3.2016Ainoa negatiivinen seuraus, johon [toiselle ihmiselle] viestimisen yritys voi johtaa, on se, että ei saa uutta ihmissuhdetta solmituksi. Mutta sitähän ei ollut alun perinkään olemassa, joten mitä menettää jos yrittää?
- Gerard Nierenberg & Henry Calero: Metapuhe, Rastor 1986Ole kärsivällinen, kun teet tuttavuutta, sillä luottamus ja läheisyys vaativat runsaasti yhdessä vietettyä aikaa. Se selittää, miksi työ- ja opiskeluympyröistä saa usein hyviä kavereita.
- Elina Tanskanen, Trendi-lehti 9/2013
Varmaankin totta. Itselläni ei nyt tuollaista energiaa eikä aikaakaan ole.
Mitä nämä teidän "epämääräiset työtilanteet" sitten on, te edellisellä sivulla niin kertoneet nelikymppiset naiset?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle tuli monesta (ei kaikista) kommentista mieleen, että yksinäisyys johtuu osittain muiden aliarvioimisesta. Muut eivät ole yhtä alykkäitä, analyyttisiä, kiinnostuneita tieteestä tai taiteesta, pinnallisia ja muuten vaan rasittavia. Jos ei yhtään itselle kelpaavaa ihmistä löydy, niin voisiko vikaa olla omissa asenteissa. Ehkä ne muut eivät ole ihan niin tyhmiä ja pinnallisia ja pakkohan sitä on löytyä ihmisiä, joiden ainoat mielenkiinnon kohteet ovat tempparit ja bilettäminen. Jotenkin myös tuntuu, että leimataan itsensä niin erilaiseksi, että siitä tulee jonkinlainen liipaisinherkkä puolustusmekanismi. Oma avoimuus ja avarakatseisuus on hyvä ensimmäinen askel.
Lisäksi vaatimukset tuntuvat olevan osalla kovin korkealla, en minä tai parhaat ystäväni mitään kouluttamattomia pubiruusuja olla, mutta ei me nyt aina puhuta syvällisiä ihmissuhteista, politiikasta, ilmiöistä ja kulttuurista. Joskus höpistään ihan vaan vaikka kasvovoiteista ja mukavimmista lenkkareista. Kuten joku täällä sanoikin, varmasti monen elämä on aika tylsää ja rutiinien täyttämää, ei siinä välttämättä mitään ihmeellistä jaettavaa juuri omasta elämästä riitä.
Itse muutin miehen mukana muualle ja ystävien etsiminen kesti, mutta ajan myötä olen saanut ystäviä ja pari oikein läheistäkin. Aikuisilla ja varsinkin perheellisillä on yleensä varsin kiireinen elämä, ei siinä välttämättä ehditä istuskella toisen sohvalla arki-iltaisin. Ei se ystävyyttä huonommaksi tee, vaan yritetään tavata ja ylläpitää ystävyyttä ja auttaa tarvittaessa. Ja varmasti suurin osa meistä tarvitsee myös sitä rauhaa ja kotona oloa.
Oma ongelmani on se että en ole kiinostunut itse asiasta välttämättä, mutta olen kiinnostunut kaverin ajatuksista sitä aihetta kohtaan. Kyllä koen tapaavani kaltaisiani todella harvoin, eli siis ihmistä joka olisi samalla tavalla kiinnostunut minun asioistani. Mitään tekemistä tällä ei ole tieteen tai taiteen tai akateemisuuden kanssa, kyseessä on lähinnä ihmisyys ja toisen ajatuksiin tutustuminen.
Haluan tutustua ihmiseen, en hänen työhönsä tai harrastukseensa.
Ohis, mutta oma "ongelmani" on juuri tuo, että olen kiinnostunut asioista. En siitä ihmisestä joka sitä kertoo, ei se ole niin oleellista mulle. Ja moni varmaan tämän vaistoaa.
Kun niitä hyvänpäiväntuttuja en oikein kaipaa uusia, ja vanhoihin kavereihin olen huono pitämään yhteyttä, niin lopputulos on aika yksinäinen.
No mutta sittehän sulle on maailma avoin, nimittäin kirjastot ja nteei on täynnä asiateitoa, johon et tarvitse sitä ihmistä ollenkaan!
Tässä on kuitenkin se puoli, että oikealla aaltopituudella olevan ihmisen seura on virkistävää ja sitä kaipaan. Sellaiset sielunkumppanit toimivat. Yksi nainen oli kerran joka pystyi tähän, ja jonka kanssa pystyi olemaan ihan aidosti itsensä ja se oli hyvä ja siinä koki olevansa samalla viivalla. Sen jälkeen on ollut vähän hiljaisempaa, se yhteys jäi ehkä vähän turhan syvälle.
Tämä.
On todella virkistävää puhua sellaiden henkilön kanssa, jonka kanssa syntyy aitoa keskustelua.
Minulla on muutama tällainen kaveri, mutta:
Yksi on erakko, luulen häntäkin as-henkilöksi, hän ylikuormittuu jo työsään sasden yliannoksen sosiaslista kanssakäymistä.
2 on alkoholisteja, toinen muutti kauas pois, toinen on alkanut persoonallisuudeltaan muuttua ikäväksi.
Vierailija kirjoitti:
Onhan meitä. Itse olen vähän alle 40, eikä mulla ole ikinä ollut elämässäni ihmisiä, joita olisin voinut kutsua ystäviksi. Kavereita/tuttavia olen aina saanut helposti, vaikka olen introvertti, mutta ystävyydeksi ei mikään suhde ole kasvanut.
Tiedän olevani vähän hankala ja kummallinen tyyppi. Mua ei kiinnosta asiat, jotka ikäisiäni yleisesti kiinnostaa, näin on ollut siis aina, musiikkimakuni on aika rajoittunut, leffamaku samoin, joten yhteistä juteltavaa on hankala löytää ns. tavisten (tällä en sitten tarkoita mitään pahaa) kanssa. En silti ole mitenkään erikoinen tyyliltäni, vaan hyvinkin harmaa hiirulainen, eli ulkoinen habitus ei vastaa sisäistä minääni ollenkaan.
Olen suorasanainen ja aika kömpelö sosiaalisesti. Sanon, mitä sylki suuhun tuo, ja vaikken tarkoita pahaa, ilmaisuni kuulostaa joskus aika töykeältä. Yritän tietenkin pitää kieleni kurissa, mikä johtaa siihen, etten oikein uskalla heittäytyä keskusteluun siinä pelossa, että sanon jotain tyhmää. Tämän vuoksi minua varmaan pidetään aika yksinkertaisena ja tylsänä tapauksena, kun en useinkaan uskalla paljon muuta kuin nyökkäillä sopiviin väleihin.
En edes tiedä, mistä ja millaisista piireistä lähtisin ystäviä hakemaan, jos sellaisia haluaisin. Oma ikäluokkani näkee minut pelkkänä epäonnistujana, eikä mulla heidän kanssaan ole oikein mitään yhteistäkään. En ole kiinnostunut rahan ja materian haalimisesta, ulkomaanmatkoista, merkkituotteista. Lapsetonkin olen ja vielä vapaaehtoisesti. Vaikka teen luovaa työtä, olen taiteilijapiireihin kai silti liian keskiluokkainen, sillä asun omistusasunnossa ja autokin löytyy..... Niinkuin ap totesi, en koe olevani samalla aaltopituudella oikein kenenkään kanssa minäkään.
Nykyään mulla ei ole edes yhtään kaveria ja välillä olen todella yksinäinen. Puoliso on, muttei hänen kanssaan voi ihan kaikesta puhua niinkuin (naispuolisen) ystävän kanssa voisi. Toisaalta olen niin tottunut tähän tilanteeseeni, etten tiedä, osaisinko edes olla ystävä kenellekään. Eikä sitä "bestistä" ole koskaan ollut, eli ehkä vain sössisin senkin.
Olen kyllä avoin ja lämmin ihminen silloin, kun koen, että minut hyväksytään, mutta ikävä kyllä vaistoan hyvin herkästi, jos toinen ei pidä minusta tai viihdy seurassani, ja otan sitten itse heti etäisyyttä. Tässä vuosien varrella olen kyynistynytkin niin pahoin, etten enää viitsi edes yrittää tutustua ihmisiin. Ei ne tuttavuudet kestä saati syvene kuitenkaan ja aina tulee se päivä, kun se mahtavimmaltakin vaikuttanut tyyppi tuo julki, mitä oikeasti minusta ajattelee. Tyydyn siis osaani ja olen kiitollinen siitä, mitä minulla on. En sentään ole täysin yksin, vaikka ystävätön olenkin.
Oletko minä?
Vaikea asia. Nuorena meillä monilla on paljon ihmisiä ympärillämme, ja ihmissuhteiden solmiminen on helppoa. Ehkä emme ole vielä silloin löytäneet itseämme ja olemme yhtä suurta teinimassaa. Aikuistumisen myötä löydämme itsemme, arvomme selkiintyvät ja meistä tulee erityisiä persoonia joiden on vaikea löytää toista mätsäävää kaikista kohtaamisista.
Työpaikoissa tutustun hyvin ihmisiin. Ovat aikansa hyviäkin kavereita, joiden kanssa tulee jaettua elämästä paljon, mutta pois lähdettyä eivät kulje elämässä mukana. Totean usein että lopulta meillä oli yhteistä vain työ, ja sen loputtua moikataan jos törmätään jossain.
Monien naisten kanssa huomaan, että he haluavat puhua koko ajan muista ihmisistä. Missä kukakin asuu, kenen kanssa seurustelee vai erosiko ja miksi ja mitä tekee ja milloin on syntynyt ja kenen kanssa liikkuu ja minne matkusti ja onko heillä koira tai ryppy rakkaudessa. En vaan kestä sellaista. Tähän juoruiluun pysähtyy todella monen tuttavuuden syventyminen. Suljen korvani toisten ihmisten yksityisasioiden setvimiseltä. Oi sisaret, miksi vatvotte muiden elämää!
Kuten joku aiemmin totesi, on kiva jutella asioita, vaikka sitten lenkkareista tai hormooneista, kaikki aiheet käy. On kiva jutella mitä elämään kuuluu ja mitä hän ajattelee ja miltä hänestä tuntuu, mikä on hyvin, mikä on vaikeaa. Kunhan se on vastavuoroista. En ole terapeutti enkä kaatopaikka.
Minulla on kaksi hyvää ystävää, joten tilanne on oikein hyvä. Elämääni mahtuisi kavereita enemmänkin, ja usein huomaan osan tippuneen matkasta. Se on laittanut miettimään miksi näin käy, ja miksi en vaan pääse joidenkin kanssa eteenpäin, enkä edes tahdo päästä.
Vierailija kirjoitti:
Vaikea asia. Nuorena meillä monilla on paljon ihmisiä ympärillämme, ja ihmissuhteiden solmiminen on helppoa. Ehkä emme ole vielä silloin löytäneet itseämme ja olemme yhtä suurta teinimassaa. Aikuistumisen myötä löydämme itsemme, arvomme selkiintyvät ja meistä tulee erityisiä persoonia joiden on vaikea löytää toista mätsäävää kaikista kohtaamisista.
Työpaikoissa tutustun hyvin ihmisiin. Ovat aikansa hyviäkin kavereita, joiden kanssa tulee jaettua elämästä paljon, mutta pois lähdettyä eivät kulje elämässä mukana. Totean usein että lopulta meillä oli yhteistä vain työ, ja sen loputtua moikataan jos törmätään jossain.
Monien naisten kanssa huomaan, että he haluavat puhua koko ajan muista ihmisistä. Missä kukakin asuu, kenen kanssa seurustelee vai erosiko ja miksi ja mitä tekee ja milloin on syntynyt ja kenen kanssa liikkuu ja minne matkusti ja onko heillä koira tai ryppy rakkaudessa. En vaan kestä sellaista. Tähän juoruiluun pysähtyy todella monen tuttavuuden syventyminen. Suljen korvani toisten ihmisten yksityisasioiden setvimiseltä. Oi sisaret, miksi vatvotte muiden elämää!
Kuten joku aiemmin totesi, on kiva jutella asioita, vaikka sitten lenkkareista tai hormooneista, kaikki aiheet käy. On kiva jutella mitä elämään kuuluu ja mitä hän ajattelee ja miltä hänestä tuntuu, mikä on hyvin, mikä on vaikeaa. Kunhan se on vastavuoroista. En ole terapeutti enkä kaatopaikka.
Minulla on kaksi hyvää ystävää, joten tilanne on oikein hyvä. Elämääni mahtuisi kavereita enemmänkin, ja usein huomaan osan tippuneen matkasta. Se on laittanut miettimään miksi näin käy, ja miksi en vaan pääse joidenkin kanssa eteenpäin, enkä edes tahdo päästä.
Juoruilijat ei vain ole terävimmästä päästä.
Great minds discuss ideas
average minds discuss events
small minds discuss people.
Eleanor Roosevelt
Mitä omituisempi olet, sen hankalampaa löytää yhtä outoja ystäviä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on hieman hankalaa ollut. Minulla on kohtuullisen erikoiset harrastukset.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä, että älä kerro enempää.
Minusta taas kuulostaa siltä, että kerro ihmeessä enemmän! Olen avoimen kiinnostunut erityisesti vähän. persoonallisemmista ihmisistä, vaikka itse lähinnä vain tylsä tavis lienenkin. Siitäkin huolimatta (vai siitä syystä?) joudun ilmoittautumaan mukaan joukkoon, en siis tahdo itsekään löytää samanhenkistä seuraa.
Niin minäkin, olen itsekin sellainen. Minulle vain tuli mielikuva jostain oudoista keräilykohteista a'la maantieraadot.
Teetkö kenties niin että lakkaat pitämästä yhtäkkiä muutaman kuukauden päästä yhteyttä, ja kaveruudet kuivuvat kokoon siksi ettei kumpikaan enää ota yhteyttä? Eli kun alat hämmentymään käyttäydytkö jotenkin väärin, niin samalla vetäydyt pois.
Mulle nimittäin on tehty usein niin, että vaikka ensintutustutaan hyvin, niin yhtäkkjiä olen se ainoa joka pitää yhteyttä, ja kun lopetan tämän yksipuolisen yhteydenottelun, niin kaveruus kuivuu kasaan.