Lue keskustelun säännöt.
Muita, joiden on vaikea löytää samanhenkisiä ihmisiä?
Olen jo nelikymppinen ja ihan perussosiaalinen ihminen. Tutustun helposti ja tuttuja on paljon. Mutta erittäin harvasta tulee läheisempi ystävä. Tunnen välillä olevani yksinäinenkin, koska läheisiä ihmisiä on vain muutama. Mutta en väkisinkään halua yrittää rakentaa syvempää ystävyyttä esim. harrastus- tai työkavereiden kanssa, jos ei tunnu luontevalta.
En siis valita tilannettani, onhan se hyvin pitkälti oma valinta, vaan lähinnä kyselen, että onko muita samanlaisia? Että kaipaisi ystäviä, mutta ei sitten kuitenkaan oikein löydy sellaisia, joiden kanssa kemiat natsaa ja löytyy syvempi yhteys?
Kommentit (334)
Vierailija kirjoitti:
Olen nyt 40, lapseton, ura epämääräinen, yhteiskunnallinen asema myös.
Tässä tiivistettynä tärkeimmät syyt myös omaan yksinäisyyteeni. Olen (vapaaehtoisesti) lapseton, ollut suurimman osan elämästäni opiskelija/työtön/jotain muuta kuin palkkatyössä ja yhteiskunnallinen asemani on vaikea määritellä.
En sovi oikein mihinkään lokeroon. Vaikken ole palkkatyössä, en loju kotona tukirahoilla, joten en löydä yhteistä säveltä työttömien kanssa. Urasuuntautuneet ihmiset taas pitävät minua epäonnistujana, kun en vielä nelikymppisenä ole saavuttanut mitään työrintamalla. Koska mulla ei ole lapsia, enkä niitä halua, perheellisten kanssa on hyvin vähän yhteistä.
Elämäntyylini on melkolailla sama kuin parikymppisenä, paitsi etten enää käytä alkoholia ja juokse baareissa, mikä rajaa hyvin tehokkaasti omanikäiset pois ystävistä, koska eihän tällaista taivaanrannanmaalaria kukaan ota vakavasti saati halua osaksi elämäänsä. En osaa puhua mistään aikuisten asioista, kuten työ, perhe-elämä, etelänmatkat, sillä oma työni on niin erilaista kuin suurimmalla osalla, ettei se kiinnosta ketään, perhettä ei tosiaan ole, paitsi mies, ja matkusteluun ei ole ikinä ollut varaa.
En ole mikään älykkö, mutta populäärikulttuurikaan ei liiemmin kiinnosta. Kuuntelen kyllä musiikkia ja katson leffoja/sarjoja, mutta genret, jotka kiinnostavat ovat hyvin rajoittuneet. Esimerkiksi tosi-tv on mielestäni pelkkää soopaa, samoin monet suositut fiktiosarjat, joten ns. tavallisten ihmisten kanssa ei löydy näistäkään jutun juurta. Katson ylipäätään hyvin vähän telkkaria, leffat ja sarjat etsin suoratoistopalveluista, joten en edes tiedä kaikkia tv-sarjoja, mitä milloinkin tulee ja on suosiossa.
Luen paljon, mutta taas kerran, valikoivasti. Bestsellerit ja elämäkerrat skippaan lähes poikkeuksetta, joten niistäkin on keskustelu käyty aika nopeasti.
En jaksa mitään sosiaalisia pelejä, enkä ihmisiä, jotka esittävät jotain muuta kuin ovat. Olen hyvin suora ja avoin persoona ja sellaisena varmasti aika raskasta seuraa. Tästä syystä en jaksa ylläpitää pintapuolisia kaverisuhteita, sillä ne vaativat jatkuvaa varuillaanoloa ja kulissien ylläpitoa. Minusta ei ole sellaiseen, joten olen tyytynyt osaani ystävättömänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen nyt 40, lapseton, ura epämääräinen, yhteiskunnallinen asema myös.
Tässä tiivistettynä tärkeimmät syyt myös omaan yksinäisyyteeni. Olen (vapaaehtoisesti) lapseton, ollut suurimman osan elämästäni opiskelija/työtön/jotain muuta kuin palkkatyössä ja yhteiskunnallinen asemani on vaikea määritellä.
En sovi oikein mihinkään lokeroon. Vaikken ole palkkatyössä, en loju kotona tukirahoilla, joten en löydä yhteistä säveltä työttömien kanssa. Urasuuntautuneet ihmiset taas pitävät minua epäonnistujana, kun en vielä nelikymppisenä ole saavuttanut mitään työrintamalla. Koska mulla ei ole lapsia, enkä niitä halua, perheellisten kanssa on hyvin vähän yhteistä.
Elämäntyylini on melkolailla sama kuin parikymppisenä, paitsi etten enää käytä alkoholia ja juokse baareissa, mikä rajaa hyvin tehokkaasti omanikäiset pois ystävistä, koska eihän tällaista taivaanrannanmaalaria kukaan ota vakavasti saati halua osaksi elämäänsä. En osaa puhua mistään aikuisten asioista, kuten työ, perhe-elämä, etelänmatkat, sillä oma työni on niin erilaista kuin suurimmalla osalla, ettei se kiinnosta ketään, perhettä ei tosiaan ole, paitsi mies, ja matkusteluun ei ole ikinä ollut varaa.
En ole mikään älykkö, mutta populäärikulttuurikaan ei liiemmin kiinnosta. Kuuntelen kyllä musiikkia ja katson leffoja/sarjoja, mutta genret, jotka kiinnostavat ovat hyvin rajoittuneet. Esimerkiksi tosi-tv on mielestäni pelkkää soopaa, samoin monet suositut fiktiosarjat, joten ns. tavallisten ihmisten kanssa ei löydy näistäkään jutun juurta. Katson ylipäätään hyvin vähän telkkaria, leffat ja sarjat etsin suoratoistopalveluista, joten en edes tiedä kaikkia tv-sarjoja, mitä milloinkin tulee ja on suosiossa.
Luen paljon, mutta taas kerran, valikoivasti. Bestsellerit ja elämäkerrat skippaan lähes poikkeuksetta, joten niistäkin on keskustelu käyty aika nopeasti.
En jaksa mitään sosiaalisia pelejä, enkä ihmisiä, jotka esittävät jotain muuta kuin ovat. Olen hyvin suora ja avoin persoona ja sellaisena varmasti aika raskasta seuraa. Tästä syystä en jaksa ylläpitää pintapuolisia kaverisuhteita, sillä ne vaativat jatkuvaa varuillaanoloa ja kulissien ylläpitoa. Minusta ei ole sellaiseen, joten olen tyytynyt osaani ystävättömänä.
Kuulostaa tutulta. Sillä erotuksella että olen kiinnostunut ihmisistä ja siitä mistä he ovat kiinnostuneet, ja miksi, ja miltä heistä tuntuu olla kiinnostuneita juuri siitä mistä ovat. Saattaa siis hyvinkin olla niin etten ole kiinnostunut juuri siitä mistä kyseinen ihminen on kiinnostunut, eli esim. juoksemisesta tai perhosidonnasta, mutta olen kiinnostunut siitä että henkilö on kiinnostunut näistä :D
Olen yksinhuoltaja ja minun pitäisi kai tuntea yksinäisyyden tunnetta, joskus tunnen, mutta yleisesti ottaen olen tyytyväinen siihen, että olen yksin. Elämässäni on aina ollut muutama luottohenkilö, kaihdan isoa ystäväjoukkoa, koska en usko että moneen ihmiseen voi luottaa. Haluan keskustella muustakin kuin säästä. Syvemmällä tasolla, siksi max kaksi luottoystävää. Olen suvussani ainut yksinhuoltaja, muut ovat parisuhteessa. Olen huomannut, että ei minuun oteta yhteyttä ja se on sitten niin. Muilla on parisuhteensa. Mutta tulla sitten minun ovelleni ulisemaan jos tarvitsee olkapäätä. En minäkään ole sitä olkapäätä saanut kun olen tarvinnut. Olen tottunut yksinäisyyteen, elämäni ei ole kyllä yksinäistä, onhan minulla lapseni, huolehdin heidän asioistaan, taloudesta, kodin asioista, omista asioista jne.
Ehkä nelikymppisenä sitä on jotenkin jo väsynyt ja kyynistynyt siihen ystävän etsimiseen. Kun kokemusta on kertynyt ihmisistä joiden kanssa ei niin kiinnostusta synny.
Mutta missään nimessä ei saisi heti alussa lyödä leimoja: tuo on perheellinen, se haluaa varmaan puhua vain lapsiarjesta, tuo shoppailee, sillä ei varmaan muuta mahdu päähän, tuo on ympäristönsuojelija, ei se halua autoilijaan tutustua jne.Näitä vähän suvaitsemattomia karikatyyrejä syntyy siellä yksinäisissä kammioissa. Syvällisiä ja kivoja ihmisiä on ihan varmasti monenlaisia!
Itsekin olen yksinäinen ja tutustuminen pelottaa koska on kiusallista jos jompaakumpaa ei kiinnostakaan.
Chattailin ulkomaalaisen naisen kanssa ja minulle tuli hyvin nopeasti tunne että olemme tunteneet jo kauan toisemme. Kerroin tuosta tuntemuksesta myös hänelle jo muutaman päivän chattailun jälkeen, ja hän oli todennut myös saman asian.
Siitä vuosi eteenpäin. No nyt olemme keskustelleet ihan päivittäin, lähes mistä tahansa ja kaikista asioista. Jotenkin se käy hyvin luontevasti meidän molempien osalta ja olemme molemmat todenneet saman asian että keskustelumme luonnistuu ja ajatusmaailmamme kohtaa kuin olisimme tunteneet toisemme aivan koko ikämme, eli 50 vuotta. Ehkä se on sielun kumppanuutta, tai sitten me olemme hyvin samanlaisia ihmisiä? Anyway, joka tapauksessa ollut hyvin helppoa keskustelua ja välillä se on kuin ajatusten lukua. Rakkautta vai ystävyyttä? En tiedä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vähän lohdutti lukea, etten tosiaan ole ainoa yksinäinen. Olen noin 5-kymppinen, enkä ole kouluaikojen jälkeen löytänyt hyvää ystävää. Harrastusten kautta on tuttavia tullut, mutta yhteydenpito rajoittuu harrastuksiin. Toisaalta sosiaalisia kontakteja on paljon, kun on iso työyhteisö ja 3 eri tyyppistä harrastusta, joissa tapaa eri ihmisiä. Eli ei ole yksin, vaikka läheisiä ystäviä ei olekaan.
Näitä ystävyysketjuja on täällä tosi paljon. Vaikuttaa siltä, että yksinäisyys ja varsinkin ”parhaan tosi läheisen ystävän puute” on ihan todella yleistä. Harmi, että asia monessa aiheuttaa jopa häpeää, vaikka näin yleisenä asiana se tuskin aina johtuu itsestä. Elämä vaan usein menee niin, monestakin syystä, eikä aikuisena syvän ystävyyden luominen ole aina helppoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä haluaisin naisystävän jonka kanssa jutella ja tehdä yhdessä kaikenlaista. Sellaisen shemale/ladyboy tytön joka on nätti ja hoikka plus pitkät hiukset.
Vierailija kirjoitti:
Minä haluaisin naisystävän jonka kanssa jutella ja tehdä yhdessä kaikenlaista. Sellaisen shemale/ladyboy tytön joka on nätti ja hoikka plus pitkät hiukset.
Mistä löytää sellainen söpö typy? Kaikki vain seksiä vonkuvat vaikka se toki mukavaa puuhaa onkin. Enemmän syvää ystävyyttä kaipasin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suomalaisis suurinosa on geeneiltään narsisteja
Narsismi kumpuaa huonosta itsetunnosta. Se ei ole geeneissä vaan kulttuurissa. Toisen vallan alla ja sota-aikojen jättämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä haluaisin naisystävän jonka kanssa jutella ja tehdä yhdessä kaikenlaista. Sellaisen shemale/ladyboy tytön joka on nätti ja hoikka plus pitkät hiukset.
Mistä löytää sellainen söpö typy? Kaikki vain seksiä vonkuvat vaikka se toki mukavaa puuhaa onkin. Enemmän syvää ystävyyttä kaipasin.
Ota ruma. Samahan se mille se näyttää kun et pane sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen nyt 40, lapseton, ura epämääräinen, yhteiskunnallinen asema myös.
Tässä tiivistettynä tärkeimmät syyt myös omaan yksinäisyyteeni. Olen (vapaaehtoisesti) lapseton, ollut suurimman osan elämästäni opiskelija/työtön/jotain muuta kuin palkkatyössä ja yhteiskunnallinen asemani on vaikea määritellä.
En sovi oikein mihinkään lokeroon. Vaikken ole palkkatyössä, en loju kotona tukirahoilla, joten en löydä yhteistä säveltä työttömien kanssa. Urasuuntautuneet ihmiset taas pitävät minua epäonnistujana, kun en vielä nelikymppisenä ole saavuttanut mitään työrintamalla. Koska mulla ei ole lapsia, enkä niitä halua, perheellisten kanssa on hyvin vähän yhteistä.
Elämäntyylini on melkolailla sama kuin parikymppisenä, paitsi etten enää käytä alkoholia ja juokse baareissa, mikä rajaa hyvin tehokkaasti omanikäiset pois ystävistä, koska eihän tällaista taivaanrannanmaalaria kukaan ota vakavasti saati halua osaksi elämäänsä. En osaa puhua mistään aikuisten asioista, kuten työ, perhe-elämä, etelänmatkat, sillä oma työni on niin erilaista kuin suurimmalla osalla, ettei se kiinnosta ketään, perhettä ei tosiaan ole, paitsi mies, ja matkusteluun ei ole ikinä ollut varaa.
En ole mikään älykkö, mutta populäärikulttuurikaan ei liiemmin kiinnosta. Kuuntelen kyllä musiikkia ja katson leffoja/sarjoja, mutta genret, jotka kiinnostavat ovat hyvin rajoittuneet. Esimerkiksi tosi-tv on mielestäni pelkkää soopaa, samoin monet suositut fiktiosarjat, joten ns. tavallisten ihmisten kanssa ei löydy näistäkään jutun juurta. Katson ylipäätään hyvin vähän telkkaria, leffat ja sarjat etsin suoratoistopalveluista, joten en edes tiedä kaikkia tv-sarjoja, mitä milloinkin tulee ja on suosiossa.
Luen paljon, mutta taas kerran, valikoivasti. Bestsellerit ja elämäkerrat skippaan lähes poikkeuksetta, joten niistäkin on keskustelu käyty aika nopeasti.
En jaksa mitään sosiaalisia pelejä, enkä ihmisiä, jotka esittävät jotain muuta kuin ovat. Olen hyvin suora ja avoin persoona ja sellaisena varmasti aika raskasta seuraa. Tästä syystä en jaksa ylläpitää pintapuolisia kaverisuhteita, sillä ne vaativat jatkuvaa varuillaanoloa ja kulissien ylläpitoa. Minusta ei ole sellaiseen, joten olen tyytynyt osaani ystävättömänä.
Täällä myös nelikymppinen, joka ei ole nyt työelämässä mutta on opiskellut ja tehnyt kaikenlaista. En koe olevani työtön enkä toimeton, enkä nosta mitään tukia. Juuri tuo yhteiskunnallisen lokeron puuttuminen tekee minusta varmaan vaikeasti samaistuttavan eikä löydy kosketuspintaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä haluaisin naisystävän jonka kanssa jutella ja tehdä yhdessä kaikenlaista. Sellaisen shemale/ladyboy tytön joka on nätti ja hoikka plus pitkät hiukset.
Mistä löytää sellainen söpö typy? Kaikki vain seksiä vonkuvat vaikka se toki mukavaa puuhaa onkin. Enemmän syvää ystävyyttä kaipasin.
Ota ruma. Samahan se mille se näyttää kun et pane sitä.
En halua rumaa. Miksen saisi panna? Haittaako sinua ladyboyt?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
40, vela, parisuhteessa, liian vapaudenkaipuinen työuraan mutta liian kiinnostunut ja aktiivinen omilla erikoisaloillani ollakseni tyypillinen työtön. Siinä kai yksinäisyyden resepti. Moni on varmaan kateellinenkin vapaudestani.
Kelpaan ns. Ystävänä, kun muita ei tarjolla .
Ystäviä, vuosikymmeniä, mutta aina kyläily mun luo, vastavuoroisuus puuttuu.. Muutamia kertoja.
Lopetin yhteydenpidon.
Ystävä, joka pelasi omaan pussiinsa joissain asioissa Hyväksikäytön tuntu. Lopetin.
Muutama oikeesti aito ystävä, jonka kanssa nauraa, puhua ym. yhdessä.
Huomaan ns ystävät, jotka pelaa itselleen sopivaa peliä, ylihienot, keikuilijat, ensimmäisenä haukkuvat tuttujaan.. Puhe tyhjää paskaa, ei kiitos.
Kyllä on tuttua. Lähden kyllä helposti mukaan uusiin juttuihin ja valmis kokeilemaan ja heittäytymään mitä elämä ikinä eteen tuokaan. Olen myös ystävällinen ja kiinnostunut uusista ihmisistä. Tutustun helposti ihmisiin ja käyn aktiivisesti esim. ryhmäliikuntatunneilla joissa tutustuu ihmisiin samoin kuten töissä ja koulussa. Mutta miksi tutustumisesta eteneminen kaveruuteen ja jopa ystävyyteen saakka on niin vaikeaa, sitä en tiedä.
Minulla on tuttuja ja kavereita, mutta ystävät on hukassa. Moni nainen tuntuu kyllä pelkäävän sitä että koska kuulun seksuaalivähemmistöön niin tottakai minä sitten yritän iskeä kaikkia naisia ja pelkkä ystävällinen tervehdys tulkitaan monesti iskuyrityksenä. Vaikeaa on.
Vierailija kirjoitti:
Hämmästyin, koska luin näitä teidän kommentteja ja minusta ainakin vaikutti siltä, että minulla on tosi paljon yhteistä monen teidän kanssa. Mistä teidän tyylisiin ihmisiin sitten oikein tutustuu? Onkohan meissä nyt vaan se vika, että me ei jotenkin osata löytää toistemme luokse? :D
Sama. Mutta olen ennenkin kokenut näin, eikä siitä ole mitään tullut kun toinen joko ei ole halunnut tutustua juuri minuun, tai sitten ei ylipäätään kehenkään, vaan on halunnut vain valittaa yksinäisyyttään tekemättä asialle mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen jollain tavalla sosiaalisilta taidoiltani hyvin kömpelö, enkä tiedä miten parantaa tätä osaamistani. Kerta toisensa jälkeen ihmissuhteet kaatuvat enkä näe ratkaisuna "hankkia uusia kavereita", koska niiden pitäminen on se minun ongelmani.
Luulin jo päässeeni yli siitä surusta, mitä koen yksinäisyydestä, mutta tänään taas tuntuu niin toivottomalta. Ainoa ihmiskontakti työajan ulkopuolella on terapeuttini. Muut ihmiset eivät halua olla missään tekemisissä kanssani ja en minä halua elää näin.
Vaihtaisin elämäni kenen kanssa tahansa, en halua enää tätä painajaista. 😭
Mä taas tykkään ihmisistä jotka voivat yhtäkkiä sanoa aika lailla mitä tahansa. Tai tehdä. :D
Kunhan toinen ei ole inhottava ja törkeä, eli esim. näitä "suorapuheisia" jotka lähinnä vain luokkaavat tahallaan toisia haukkumalla, tai törkeyksien puhuja/huutelija. Yksi kriteeri on myös se että en ole ainoa yhteydenpitäjä, vaan kaveruus on vastavuoroista, eikä vain toisen maanitttelua tai houkuttelua.
Vastaavasti samat asita pitää ystävän kestä myös minulta :D
Ymmärrän hyvin. Usea ystävyys on ollut enimmäkseen hyväksikäyttöä, taloudellista tms joten olen siirtynyt osin yksinäisyyteen. Aikuiset lapset ja osa sukulaisista on oikeasti minun "puolellani" joten taitaa jäädä siihen.
Aiemmin työ oli oikein sosiaalista, mutta nyt melko itsenäistä.
Välillä laitan profiilin palstalle, mutta kaikki tuntuvat niin vierailta. Ja olen raitis, sekin rajaa.