Lue keskustelun säännöt.
Lasinen lapsuus. Minkälaisia aikuisia teistä tuli?
24.11.2021 |
Oma lapsuus oli joka viikonloppu helvettiä. Isä huusi ja hakkasi äitiä, äiti itki joka viikonloppu ja saattoi karata siskonsa luo pakoon jättäen toisinaan minut yksin. Isä ei siis koskaan koskenut minuun.
Olen kohta 30-vuotias ja tunnen oloni jatkuvasti turvattomaksi vaikka elämän peruspalikat ovat kunnossa. Herään edelleen kauhukohtauksiin. Ajatus omasta perheestä ahdistaa, ja olen hyvää vauhtia muuttumassa erakoksi. Ulospäin näytän kuitenkin hyvinvoivalta/tasapainoiselta ja ongelmani tulevat aina yllätyksenä muille
Miltä teidän elämänne nyt näyttää, te jotka joutuneet elämään lapsuuden alkoholistin kanssa? Auttoiko puhuminen ammattilaiselle?
Kommentit (138)
Mulla oli kova lapsuus. Isä joi ja hakkasi äitiä melkein joka vkl. Mä sain turpiin muutaman kerran. Muutin poikakaverille 15 vuotiaana että pääsen pois kotoa.
Lapsuus oli isän kanssa räkälöissä ja isän juoppokavereiden luona olemista. Äiti oli töissä, joskus teki jopa kahta työtä että saatiin rahaa. Kaikki rahat meni viinaan.
Mä olen kiltti, rauhallinen, mitätön, herkkä, inhoan juoppoja. Olen naimisissa kiltin miehen kanssa ja meillä on kaksi lasta.
Olen myös kova ja pärjään aina vaikka mitä paskaa tulee. Katkeraksi olen tullut nyt vanhempana. Itse olen absolutisti ja mieheni ottaa vain saunakaljan.
Paska lapsuus ja omille lapsilleni annan kaikki mitä minulla ei ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulee itku kun näitä lukee. Tunnen tuskanne ja olen todella hämmästynyt miten te olette jaksaneet.
Täällä on suuriosa kohdannut jotain aivan käsittämättömän sairasta lähipiirin alkoholismin lisäksi + niiden vaikutukset itsessään ja läheisissään.
Kuka meitä voisi auttaa? Tuntuu siltä, että on elossa mutta vain elossa - yhteyttä pinnan alle ei saa tai sellaista kosketusta itseensä ainakaan mitä tarvitsisi. Tuntuu kuin jotain merkillistä puuttuisi ja olisi jatkuvasti hukkumaisillaan tai jossain muualla.
Aivan kun minua ei edes olisi ja maailma on vääristynyt? Toisaalta olen myötätuntoinen ja pystyn asettumaan toisen kenkiin, pystyn aistimaan ja haluan olla hyvä ihminen. Siihen ainakin pyrin jos ihmisten kanssa olen tekemisissä.
Melko yksin olen - tai muiden rikkinäisten kanssa.
Joskus yritin kuulua yhteiskuntaan, olin hyvä rakentamallani uralla ja tein paljon töitä, olin pärjäävä mutta uuvuin, kerta toisensa jälkeen uuvuin. En tiedä pystynkö koskaan normaaliin elämään.
Itseäni kohtelen kaltoin ja myös itsekin juon liikaa, tupakoin, vääriä miehiä, suorittaja, miellyttäjä mutta minulla ei ole väliä.
Useimpina päivinä mietin itsestäni, että "kuolis vaan pois.." ja syvä huokaus.
Sitten on myös se toinen puoli, joka opiskelee, lukee, ottaa asioista selvää, on potentiaalinen, itseään tunteva ja rakkautta hehkuva, työssäkåyvä ja voimaantunut - kunnes taas kaikki leviää ja luhistun.
Olen voimaton itseni kanssa.
Epäsosiaalinen. Olen tissutellut koko aikuisuuteni, nyt raitistunut.
Isä alkoholisti-narsisti, äiti myös luonnehäiriöinen, mitätöijä kontrollifriikki. En ole ollut tekemisissä kuin satunnaisesti.
En perustanut perhettä, työhön sentään kykenen mutta minkäänlaista ulkoista etenemistä tai unelmien toteuttamista elämässäni ei ole ollut. Pelkkää selviytymistä tai tasaisen yllätyksetöntä, yksinäistä arkea. Pari ystävää on, parisuhteet eivät ole onnistuneet kun läheisyys on vaikeaa.
Koetan ajatella huonoina hetkinä, että sentään nämäkin hyvät asiat. Olen sillätavalla välinpitämätön että en jaksa kovin paljoa sosiaalisuutta. Tuntuu ihan toiselta maailmalta joku keskiluokkainen lapsiperhe-elämä sivusta, kun en olisi voinut tuota toteuttaa mitenkään päin.
Suurin heikkous on mulle alkoholi. Pahentaa minussa tietynlaista rajattomuutta ja impulsiivisuutta.
Se on tosiaan tavaton vääryys että useat meistä ei saa mitään apua. Olen myös hämmentyneenä katsonut sivusta kun työkaverit saa kela-terapiaa esim siihen että elämä tuntuu tyhjältä, työnteko merkityksettömältä ja mikään ei inspiroi. Sit mun kaltainen kaltoinkohdeltu, mukiloitu ja traumatisoitunut ei saa terapiaa kun on liian ”reipas”.
En nyt siis tietenkään tiedä toisten tilannetta ja diagnooseja enkä olisi ottamassa heiltä tietenkään terapiaa pois. Mutta olen sitä mieltä että meidänkaltaisen lapsuuden omaavilla tulisi olla joku automaattinen oikeus johonkin terpiaan tai keskusteluapuun. Ja että lääkärit edes tunnistaisi tän ilmiön ja sen vaikutukset.
Lääkärit on aina itse hyvistä perheistä ja heillä on liki aina hyvä lapsuus ja älykkäät vanhemmat. Ei heillä ole mitään samaistumispintaa siihen millaista on elämä kaltoinkohtelu-kodissa. Ei sitä voi tajuta sillä että lukee kirjasta oireet mitä kohtelu aiheuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Karmaa on olemassa kolmea (tri-vidha) päätyyppiä: mustaa (krishna/kRSNa[!]), valkoista (shukla) ja harmaan eri sävyjä.
Suomi taitaa olla maita joihin syntyvät enimmäkseen sellaiset yksilöt, joilla on vuorossa pääsääntöisesti negatiivisen (mustan, tumman) karman kypsyminen (ns. praarabdha-karma)? Tuo toki koskee lähinnä niitä joiden ykköskieli on kuolemassa oleva uralilainen kieli, suomi...
Vierailija kirjoitti:
Karmaa on olemassa kolmea (tri-vidha) päätyyppiä: mustaa (krishna/kRSNa[!]), valkoista (shukla) ja harmaan eri sävyjä.
Suomi taitaa olla maita joihin syntyvät enimmäkseen sellaiset yksilöt, joilla on vuorossa pääsääntöisesti negatiivisen (mustan, tumman) karman kypsyminen (ns. praarabdha-karma)? Tuo toki koskee lähinnä niitä joiden ykköskieli on kuolemassa oleva uralilainen kieli, suomi...
En usko jälleensyntymään enkä ole hindu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuli monta niin surullista ja inhottavaa asiaa, etten niitä halua kirjoittaa. Lista huonoista ominaisuuksista on loputon ja on ihme, että olen näillä korteilla vielä hengissä.
Yhdestä lasisen lapsuuden aiheuttamasta asiasta olen kuitenkin ylpeä ja onnellinen - minusta tuli absolutisti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Karmaa on olemassa kolmea (tri-vidha) päätyyppiä: mustaa (krishna/kRSNa[!]), valkoista (shukla) ja harmaan eri sävyjä.
Suomi taitaa olla maita joihin syntyvät enimmäkseen sellaiset yksilöt, joilla on vuorossa pääsääntöisesti negatiivisen (mustan, tumman) karman kypsyminen (ns. praarabdha-karma)? Tuo toki koskee lähinnä niitä joiden ykköskieli on kuolemassa oleva uralilainen kieli, suomi...
En usko jälleensyntymään enkä ole hindu.
Ja jatkaakseni, isäni oli alkoholin suurkuluttaja, koko perhe sai ajoittain turpaansa koiraa myöten. Isäni nautti ilkeilystä humalassa lisäksi. Minusta tuli alemmuudentuntoinen, herkästi ahdistuva, tunnelmia tarkkaileva ja huonosta ilmapiiristä erityisesti ahdistuva. Elin alkoholistivaiheen, nykyään en juo edes joka viikko, olen sietänyt todella huonoa kohtelua (fyysistä ja psyykkistä) miehiltä ja rajani ovat olleet useamman kerran hukassa. Parisuhteet ovat mielestäni usein hankalia, tällä hetkellä olen sinkku. Pelkään että olen se nainen, joka taas valitsee väärin miehen ja löytää ilkeän alistavan tapauksen tai joka tapauksessa jatkuvasti vikojani etsivän miehen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se on tosiaan tavaton vääryys että useat meistä ei saa mitään apua. Olen myös hämmentyneenä katsonut sivusta kun työkaverit saa kela-terapiaa esim siihen että elämä tuntuu tyhjältä, työnteko merkityksettömältä ja mikään ei inspiroi. Sit mun kaltainen kaltoinkohdeltu, mukiloitu ja traumatisoitunut ei saa terapiaa kun on liian ”reipas”.
En nyt siis tietenkään tiedä toisten tilannetta ja diagnooseja enkä olisi ottamassa heiltä tietenkään terapiaa pois. Mutta olen sitä mieltä että meidänkaltaisen lapsuuden omaavilla tulisi olla joku automaattinen oikeus johonkin terpiaan tai keskusteluapuun. Ja että lääkärit edes tunnistaisi tän ilmiön ja sen vaikutukset.
Tämä on minullekin aivan käsittämätöntä, että miten kaltoinkohdellut eivät saa mitään apua. Mulla kaveri on kiertänyt vuotra arvioinneissa, ja edelleenkin on vain luvattu, että katsotaan, jos ehkä... Eli mitään ei ole luvattu. Kuitenkin taustalla on lapsuuden kaltoinkohtelu henkisesti ja fyysisesti, vanhempien mielenterveysongelmat, riippuvuudet, turvattomuus, ruuan puute ja ties mitä. Näistä seuraavat ptsd-oireet jatkuvat edelleen aikuisena. Samoin kuin alustaminen. Mutta apua vain pihdataan.
Ja samaan aikaan itsekin tunnen ihmisiä, jotka ovat avun piirissä, kun vähän ahdistaa ja eivät osaa päättää mitä tekisi tulevaisuudessa. Ihan hyvät heille, mutta miksi isosti ongelmaiset ja syrjäytymisvaarassa olevat eivät saa apua!!!
Olen perustanut perheen ja pidän lapsista hyvää huolta. Miehen kanssa arki on hyvää ja tasaista. Osaan pitää omat rajani. Lasten kanssa on puhuttu, millaisia ongelmia omassa lapsuudessani oli. "Pelastelen" myös lasten kavereita, joilla on ongelmia kotioloissa. Aikoinaan lapsena olin tosi kiitollinen, että oli kavereita, joiden normaalin perheen luona sain viettää paljon aikaa. Isäni kuoli jo kun olin nuori, joten sekin on tuonut etäisyyttä lapsuuteen.
Ominaisuuksiani, joihin lapsuus alkoholistiperheessä on ehkä vaikuttanut:
- olen jonkin verran kontrollifriikki, mutta tätä olen pystynyt työstämään lievemmäksi.
- olen jonkin verran tunnekylmä, ja joudun ponnistelemaan eläytyäkseni toisten tunnetiloihin. Lasten hoitaminen on auttanut myötätunnon kehittymistä, ja lapsiani kyllä halailen paljon ja kuuntelen.
- en osaa vain olla, koko ajan on touhuttava ja oltava ikään kuin varuillaan
- ylikuormitun aika helposti, ehkä minulla ovat hermot valmiiksi ylivirittyneet. Olen oppinut jonkin verran tasapainottamaan rasitusta.
- ylisuoritan herkästi, olin kympin oppilas. Odotan myös lasten tekevän hommansa kunnolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Karmaa on olemassa kolmea (tri-vidha) päätyyppiä: mustaa (krishna/kRSNa[!]), valkoista (shukla) ja harmaan eri sävyjä.
Suomi taitaa olla maita joihin syntyvät enimmäkseen sellaiset yksilöt, joilla on vuorossa pääsääntöisesti negatiivisen (mustan, tumman) karman kypsyminen (ns. praarabdha-karma)? Tuo toki koskee lähinnä niitä joiden ykköskieli on kuolemassa oleva uralilainen kieli, suomi...
Mua kiinnostaa tää! Kerrotko lisää? Eli siis voiko itse tehdä mitään asialla jos tässä elämässä pitää maksaa rankimman mukaan karmaa? Tuleeko kaltoinkojteleville hakkaajavanhemmille karmaa? Maksaako ne koskaan teoiistaan?
Toivottavasti karma antaa kuspäisille kaltoinkohtelijavanhemmille ”isän kädestä”.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti karma antaa kuspäisille kaltoinkohtelijavanhemmille ”isän kädestä”.
Se ei vaan taida tehdä niin. Omat kaltoinkohtelivanhemmat pääsi kaikesta kuin koira veräjästä ja riehuminen ja uhkailu ja kiinnikäyminen jatkuu yhä vaan (jos sinne erehtyy menemään). Tää ei kohdistu edes pelkkiin omiin lapsiin vaan sukulaisiin, naapureihin… siis ihan lukemattomia ihmisiä nuo on tuhonneet, vahingoittaneet ja satuttaneet, ja yhä vaan omahyväisinä mennä porskuttavat. Vailla mitään syyllisyydentuntoa, vailla mitään rangaistusta.
Vähän vaikea uskoa että karma hoitaisi. Ei ole ainakaan noiden kohdalla hoitanut.
Lapsuudenperheessä ei ollut alkoholismia, mutta muuten se oli kyllä hyvin toimintahäiriöinen. Päällisin puolin kaikki oli varmaan ok, mutta todellisuudessa elin ainoana lapsena vanhempieni välisellä sotatantereella. Isällä on varmasti itsellään kaikenlaisia ongelmia, joita ei vielä siihen aikaan tunnistettu, ja suvussa ylipäätään kaikki mielen oireilu oli häpeällistä (toki ajalle tyypillisesti) ja siitä vaiettiin visusti. Jatkuvien riitojen, mykkäkoulujen ja satunnaisen väkivallan miinakentällä minusta tuli ns. ylivirittynyt, tarkkailen toisten tunnetiloja ja ahdistun konfliktitilanteista, välillä todella ylimitoitetusti. Varmaan jokainen tähän ketjuun kirjoittanut tietää sen tunteen, jossa maa tuntuu katoavan jalkojen alta ja sisuskalut rutistuvat kasaan. Monesti olenkin sanonut, että elän ns. jatkuvasti katastrofin partaalla, ja perusolotila voi olla vastaava kuin "normaalilla" ihmisellä jonkun oikeasti ison katastrofin kohdatessa. Työelämässä se on ollut aika ikävää, vaikka päällisin pyörin pärjäänkin hyvin ja olen ollut pidetty kollega ja esimies.
Masennusdiagnoosin olen saanut nuorena aikuisena, vaikka tuntuu että yleistynyt ahdistuneisuushäiriö olisi sopivampi. En tavallaan osaa olla onnellinen, vaan hyvinkin seesteisessä elämäntilanteessa mieli hakemalla hakee jonkun stressaavan asian, mylly lähtee taas pyörimään ja voin pahoin, vaikka oikeaa syytä sille ei edes olisi. Miten kateellinen olenkin niille, jotka elävät tyytyväisinä hetkessä ilman, että mieli skannaa jatkuvasti mahdollisia ja mahdottomia uhkia ympäriltä. Ei kaiketi ihme, että uuvun helposti, kun jo tavallinen tapahtumaköyhä arkikin kuormittaa vähintään tuplasti sen, mitä todellisuus vaatisi.
Minulla on mies ja lapsia. Jostain "kumman" syystä kaikki seurustelukumppanit kuten myös tämä nykyinen ovat olleet pitkäpinnaisia ja hyvin harvoin hermostuvia. Kai olen tiedostamattani pyrkinyt hakeutumaan ns. turvallisten ihmisten seuraan, vaikka heistä kaikki eivät muuten minulle ole hyväksi olleetkaan. Itse taas ehkä juuri sen jatkuvan ylimääräkuormituksen ja toisaalta kontrollintarpeen takia räjähdän herkästi. Joskus mietin, miten ihmeessä tuo mies jaksaa minua millään tasolla, hän kun on itse niin tasainen ja sinut itsensä ja ympäröivän maailman kanssa. Toivon voivani olla parempi vanhempi kuin omani aikanaan olivat. Eipä heilläkään kummoisia eväitä varmasti ollut. Äitini kanssa olen hyvissä väleissä, isäni seurassa en vieläkään pysty rentoutumaan ja olemaan normaalisti, vaikka hän onkin vanhemmiten tullut huomattavasti leppoisammaksi. Oikeastaan en juurikaan edes tunne häntä, enkä tiedä haluanko edes.
Kun olen itse tullut äidiksi, olen monesti miettinyt että haluaisin ottaa syliin sen pienen, hätääntyneen itseni. Minun hätääni ei kukaan nähnyt, eivät vanhemmat jotka sen aiheuttivat eikä kukaan muukaan. Olin fiksu ja pärjäsin, materiaalisella puolella kaikki oli hyvin. Ja lapsi on lojaali, en olisi voinut edes kuvitella kertovani kenellekään, mitä kotona tapahtui.
Musta tuli itsestäni alkoholisti. Jo teininä aloin juomaan. Syystä että isäni joi ja jouduin äidin kanssa pakoilla vähän väliä kotoa. En voinut olla oma itseni. Olen kärsinyt masennuksesta, paniikkihäiriöstä, unettomuudesta ja yksinäisyydestä vuosia. Koskaan en ole osannut hakea apua, varmaan koska äiti on kieltänyt puhumasta asiasta. Kulissit piti pysyä pystyssä.
Onneksi löysin miehen joka oikeasti välittää musta, tapajuoppo hänkin mutta kiltti. Näistä asioista en kuitenkaan pysty edes hänelle puhumaan
Jos joku on käynyt tästä aiheesta terapiassa, miten asioita lähdetään siellä purkamaan?
Vierailija kirjoitti:
Toisen narsismi oli toisen alkohlismia pahempaa. Olen pitkäaikaissairas, uskon todella vahvasti, että vuosien jatkuva stressi, riidat, varuillaan ja valppaana olo laukaisi somaattisen sairauteni. En parannu ikinä. Päälel oli koulukiusaamista, ja eihän siitä uskalla tuolalisessa kodissa kertoa, kun sielläkin helvettiä. Tutkinto sentään on ,mutta ei mitään työelämää eikä oikein muutakaan elämää. Ja mimnua piinataan myös yhä aikuisena, sairasta kontrollointia ym. sisaruksilta:(
Haluaisin ikioman elämäni ja elää vapaana tahtoni mukaan, mutta just tuo jatkuva turvattomuuden tunne, uhkakuvien pyörittely mielessä(mun elämässä niitä on toteutunutkin aivan liikaa joten en pelkää edes suotta kyllä!)ja tuntuu, että voimat meni jo lapsuudessa ihan selviytytessä siitä kaikesta ja tuo uuvuttava sairaus päälle.
Ihmisrauniona vaellan yksin, en saa kehenkään mitään yhteyttä ja olen tuntenut aina olevani irrallaan kaikista ihmisistä ja muille näkymätön, ja niin o nkohdeltukin vähän kaikkialla. Kai se juontaa sieltä lapsuudesta, kun piti yrittää olla näkymätön, hiljaa, ei haluta ja tarvita mitään ja ettei lietsoisi muiden raivoa päälleen eikä se sitli aina onnistunut. Yksinäinen ja elämänmittaisesti ulkopuolinen ovat päällimmäiset tunnetilat.
Tämä. Kuvailit hyvin tuon tarpeen olla näkymätön ettei lietsoisi enempää riitaa. On kaameaa olla lapsi vailla tarpeita, tunteita. Jos suuttui kotona kun sisarukset järjestelmällisesti kiusasi, ei tietenkään puututtu vaan minä olin paha ja omituinen. Opin myös että pitää niellä kaikki huono kohtelu, ei saa puolustautua. Ihme kyllä säästyin koulukiusaamiselta, alueella oli paljon lapsia joiden kanssa keksimme leikkejä. Ehkä se pelasti paljon. Vanhempien juominen ei ollut jatkuvaa vaan tissuttelua ja riitelyä viikonloput. Tuntui vaan että vanhemmat häpesivät. Itseni arvostaminen, teen työtä sen eteen päivittäin.
Mitä sanoit kontrolloinnista, annoin sen tapahtua, hyppäsin toisten aikataulun mukaan ja luulin että saan välittämistä. Uuvuin passaamiseen, en saanut silti hyväksyntää. Tulin hyväksytyksi vain ilmaisena pikku kuskina, lapsenvahtina, siivoojana, apumiehenä. Mielipiteeni olivat outoja, naurettavia. Tahdoton nukke, sen he olisivat halunneet. Nyt aikuisena tuon mielipiteeni julki ja saan jatkuvan raivon niskaan, olenhan rikkonut perheen olemalla ehjä. Aloin pelata peliä uusilla säännöillä. Itsestään selvyys että välit meni.
Vierailija kirjoitti:
Karmaa on olemassa kolmea (tri-vidha) päätyyppiä: mustaa (krishna/kRSNa[!]), valkoista (shukla) ja harmaan eri sävyjä.
Suomi taitaa olla maita joihin syntyvät enimmäkseen sellaiset yksilöt, joilla on vuorossa pääsääntöisesti negatiivisen (mustan, tumman) karman kypsyminen (ns. praarabdha-karma)? Tuo toki koskee lähinnä niitä joiden ykköskieli on kuolemassa oleva uralilainen kieli, suomi...
Tarkoitatko että olemme kieliryhmä ja kansa, joka on saamassa valmiiksi oppiläksynsä? Aika synkkähän tämä sielunmaisema täällä on. Jotain kaameaa on tullut tehtyä, kykenisi vaan muistamaan edellisiin elä(i)miin? Olen aina luullut, että olemme olleet kärsivänä osapuolena.
Jatkuva toisten tarkkailu, arviointi ja analysointi on raskasta. Kun sitä ei voi ”sammuttaa”.
Töissäkin koko ajan sitä tekee ja olen aina se joka huomaa että yksi on kiukkuinen ja kohta kilahtaa, toinen on onneton, kolmas tyytymätön jne. Muut ei näe ollenkaan asiaa. Kokouksissa joskus viihdytän itseäni tarkkailemalla tilannetta ja usein käy just niin että pomo ei näe yhtään että joku on aivan hiilenä ja stressissä.