Lasinen lapsuus. Minkälaisia aikuisia teistä tuli?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisen narsismi oli toisen alkohlismia pahempaa. Olen pitkäaikaissairas, uskon todella vahvasti, että vuosien jatkuva stressi, riidat, varuillaan ja valppaana olo laukaisi somaattisen sairauteni. En parannu ikinä. Päälel oli koulukiusaamista, ja eihän siitä uskalla tuolalisessa kodissa kertoa, kun sielläkin helvettiä. Tutkinto sentään on ,mutta ei mitään työelämää eikä oikein muutakaan elämää. Ja mimnua piinataan myös yhä aikuisena, sairasta kontrollointia ym. sisaruksilta:(

Haluaisin ikioman elämäni ja elää vapaana tahtoni mukaan, mutta just tuo jatkuva turvattomuuden tunne, uhkakuvien pyörittely mielessä(mun elämässä niitä on toteutunutkin aivan liikaa joten en pelkää edes suotta kyllä!)ja tuntuu, että voimat meni jo lapsuudessa ihan selviytytessä siitä kaikesta ja tuo uuvuttava sairaus päälle.

Ihmisrauniona vaellan yksin, en saa kehenkään mitään yhteyttä ja olen tuntenut aina olevani irrallaan kaikista ihmisistä ja muille näkymätön, ja niin o nkohdeltukin vähän kaikkialla. Kai se juontaa sieltä lapsuudesta, kun piti yrittää olla näkymätön, hiljaa, ei haluta ja tarvita mitään ja ettei lietsoisi muiden raivoa päälleen eikä se sitli aina onnistunut. Yksinäinen ja elämänmittaisesti ulkopuolinen ovat päällimmäiset tunnetilat.

Tämä. Kuvailit hyvin tuon tarpeen olla näkymätön ettei lietsoisi enempää riitaa. On kaameaa olla lapsi vailla tarpeita, tunteita. Jos suuttui kotona kun sisarukset järjestelmällisesti kiusasi, ei tietenkään puututtu vaan minä olin paha ja omituinen. Opin myös että pitää niellä kaikki huono kohtelu, ei saa puolustautua. Ihme kyllä säästyin koulukiusaamiselta, alueella oli paljon lapsia joiden kanssa keksimme leikkejä. Ehkä se pelasti paljon. Vanhempien juominen ei ollut jatkuvaa vaan tissuttelua ja riitelyä viikonloput. Tuntui vaan että vanhemmat häpesivät. Itseni arvostaminen, teen työtä sen eteen päivittäin.

Mitä sanoit kontrolloinnista, annoin sen tapahtua, hyppäsin toisten aikataulun mukaan ja luulin että saan välittämistä. Uuvuin passaamiseen, en saanut silti hyväksyntää. Tulin hyväksytyksi vain ilmaisena pikku kuskina, lapsenvahtina, siivoojana, apumiehenä. Mielipiteeni olivat outoja, naurettavia. Tahdoton nukke, sen he olisivat halunneet. Nyt aikuisena tuon mielipiteeni julki ja saan jatkuvan raivon niskaan, olenhan rikkonut perheen olemalla ehjä. Aloin pelata peliä uusilla säännöillä. Itsestään selvyys että välit meni.

Kiitos te kaksi. En osaa kirjoittaa, kuvasitte hyvin sitä mitä on ollut ja on.

Terapia olisi kelvannut kun sossutkin tiesi taustat. Pärjään. Siis tottakai pärjään. Tyhmä kysymys.

Vierailija kirjoitti:

Tosi hyvä ketju. Halaus kaikille teille, rakkaat ja tärkeät kohtalotoverini. <3

Tärkeä ketju ja siitä harvinainen, että kukaan alkanut heti ekalla sivulla länkyttää eikä kyseenalaistaa kenenkään hlökoht kokemuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosi hyvä ketju. Halaus kaikille teille, rakkaat ja tärkeät kohtalotoverini. <3

Tärkeä ketju ja siitä harvinainen, että kukaan alkanut heti ekalla sivulla länkyttää eikä kyseenalaistaa kenenkään hlökoht kokemuksia.

Jep, tämä taitaa olla ensimmäinen lukemani ketju, mihin kukaan ei ole tullut trollaamaan. Ainakaan toistaiseksi. Ja hyvä niin

Vierailija kirjoitti:

Pärjäävä. Vihainen. Kylmän oloinen. Perhekeskeinen.

Tuon pärjäämisen tunnistan. En koskaan pyydä keneltäkään mitään. Isä oli siis vaativassa työssä käyvä, arvaamattomasti käyttäytyvä alkoholisti. Todennäköisesti sairasti jonkinasteista kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Läheinen ja rakas silti -niin kuin äitikin, jolla taas oli liikaa hartioillaan kannettavaa. Perheen esikoinen on psyykeeltään vaativa, oli etenkin teini-iässä ja minusta tuli omillani pärjääjä. Olen melko introvertti, enkä osaa oikein näyttää tunteitani, paitsi lapselleni, joka on mulle kaikki. Käytän alkoholia maltilla, mutta koen silti syyllisyyttä siitä, että alkoholinkäyttö on ollut lapseni lapsuudessa läsnä. Toisaalta ajattelen, että maltillinen alkoholijuomien nauttiminen 'kuuluu elämään' ja antaisi lapselle terveemmän mallin omaan mahdolliseen päihteiden käyttöön.

Krapulainen mies saa minut tuntemaan suorastaan alkukantaista inhoa ja halveksuntaa. Siksi exäni, joka oli kotoaan oppinut sellaisen "aina hauskaa olla pittää" -henkisen jatkuvan läträämisen mallin, menetti ajan myötä kunnioitukseni täysin. Mulla on aika kapea se marginaali minkä sisällä [läheisen] alkoholin käyttö ei ärsytä minua. 

Koen suurta halveksuntaa sellaisia naisia kohtaan, jotka ripustautuvat mieheensä ja uhriutuvat huonosta kohtelustaan tekemättä asialle mitään itse. Siis rakentavat koko elämänsä ja identiteettinsä sen ukon varaan. Tiedän kyllä mistä tämä tunne kumpuaa, mutta sitä en halua edes ajatella. Oma äiti on kuitenkin aina oma äiti <3

https://www.is.fi/menaiset/ihmiset-ja-suhteet/art-2000008429556.html

Tässä on artikkeli aiheesta.

Olen arka ja herkkä ja helposti osaan lukea ihmisiä; sellainen herkkävaistoinen. Toisaalta olen todella vahva. Ihmiset mielellään avautuisivat minulle mutta minua pidetään tylsänä ihmisenä muuten koska en juoruile jne. 

Olen myös vähän jäykkä ja pidättyväinen enkä huutele murheitani muille vaan kannan ne itse. Ihmisiin vaikea luottaa koska alkoholisti-isään ei koskaan miltään osin voinut luottaa. Eläimiä rakastan.

Olen aika pelokas. En tee mielelläni mitään uutta, kaikki uusi jännittää ja pelottaa, rakennan uhkakuvia. Siis vaikka uudessa kaupassa käyminen, auton vieminen huoltoon tms normaalit arjen askareet pelottaa ja jännittää yhä. En itse keksisi koskaan vaikka lähteä ravintolaan, mutta voin mennä mukana jos joku muu haluaa.

Aina pelkään "jääväni kiinni" jostain ja että minulle ollaan vihaisia. Vaikken tekisi mitään, taustalla on aina tunne, että teen jotain väärin. Olen ylikiltti ja stressaan, en osaa sanoa ei mihinkään ja ajaudun typeriin tilanteisiin sen takia, haluan miellyttää kaikkia.

Kiinnyn pehmoleluihin enemmän kuin ihmisiin.

Näytän päällepäin normaalilta ja elämä rullaa. On parisuhde, ei lapsia. Olen ihan onnellinen, yllä kuvaan elämääni haasteiden kautta, mutta on tässä hyvääkin paljon.

Vierailija kirjoitti:

Seurustelukumppanilla on alkoholistivanhemmat. Suhde on aika tuore ja olen hämilläni. Hän tuntuu "epätasaiselta" eli yhtenä päivänä asiat on jotenkin ja seuraavana ne on täysin toisin eli ei ole sellaista vakaata maaperää. Ja jos jokin konflikti, ihan vaan rauhallisesti keskustellen uhkaa, hän menee ihan lukkoon ja pakenee päiviksi. Muutenkin tuntuu, että hän ei halua jakaa päänsä sisältöä tai päästää emotionaalisesti lähelle, vaikka toki suhdetta kaipaakin.

Tuntuuko teistä tutulta eli voiko johtua lapsuudesta ja onko tuolle mitään tehtävissä?

Tuo epästabiili tunnemaailma saattaa johtua siitä, ettei oikein luota, tai ole tottunut, siihen, että on hyvä olla ja tasaista. Ikään kuin odottaa jotain p*skaa tulevan ja silloin vetäytyy omiin oloihin. Toisen läheisyys ja tarvitsevuuden ilmaisu voi ahdistaa. Se ehkä tuntuu makeilevalta tai feikiltä. Itse olen ainakin välillä suorastaan ambivalentti, ajattelen, että se johtuu siitä, etten osaa oikein pukea sanoiksi sitä mikä tuntuu ahdistavalle. 

Suosittelen, että keskustelette vaikeammista asioista ja tunteista sitten kun kaikki on hyvin. Ei silloin kun tunnelma on kireä tai valmiiksi jotenkin latautunut.

Häpeä, itsensä huonoksi tunteminen ja mitätöiminen.

Sen isä teki äidille ja ja se on siirtynyt minuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Seurustelukumppanilla on alkoholistivanhemmat. Suhde on aika tuore ja olen hämilläni. Hän tuntuu "epätasaiselta" eli yhtenä päivänä asiat on jotenkin ja seuraavana ne on täysin toisin eli ei ole sellaista vakaata maaperää. Ja jos jokin konflikti, ihan vaan rauhallisesti keskustellen uhkaa, hän menee ihan lukkoon ja pakenee päiviksi. Muutenkin tuntuu, että hän ei halua jakaa päänsä sisältöä tai päästää emotionaalisesti lähelle, vaikka toki suhdetta kaipaakin.

Tuntuuko teistä tutulta eli voiko johtua lapsuudesta ja onko tuolle mitään tehtävissä?

Tuo epästabiili tunnemaailma saattaa johtua siitä, ettei oikein luota, tai ole tottunut, siihen, että on hyvä olla ja tasaista. Ikään kuin odottaa jotain p*skaa tulevan ja silloin vetäytyy omiin oloihin. Toisen läheisyys ja tarvitsevuuden ilmaisu voi ahdistaa. Se ehkä tuntuu makeilevalta tai feikiltä. Itse olen ainakin välillä suorastaan ambivalentti, ajattelen, että se johtuu siitä, etten osaa oikein pukea sanoiksi sitä mikä tuntuu ahdistavalle. 

Suosittelen, että keskustelette vaikeammista asioista ja tunteista sitten kun kaikki on hyvin. Ei silloin kun tunnelma on kireä tai valmiiksi jotenkin latautunut.

Minä kestän tosi huonosti puolisoni negatiivisia tunteita. Jos hän on yhtään vihainen tai tuohtunut mistään menen joko lukkoon, en halua auttaa tai puhua, tai joskus jopa suutun hänelle. Yritän tätä asiaa oppia ja antaa tilaa toisen negatiivisellekin tunteille. Onneksi hän on ymmärtäväinen ja asiasta on rauhallisesti puhutt.

Vierailija kirjoitti:

Olen arka ja herkkä ja helposti osaan lukea ihmisiä; sellainen herkkävaistoinen. Toisaalta olen todella vahva. Ihmiset mielellään avautuisivat minulle mutta minua pidetään tylsänä ihmisenä muuten koska en juoruile jne. 

Olen myös vähän jäykkä ja pidättyväinen enkä huutele murheitani muille vaan kannan ne itse. Ihmisiin vaikea luottaa koska alkoholisti-isään ei koskaan miltään osin voinut luottaa. Eläimiä rakastan.

Sama. Olen myös ehdottoman lojaali niille ihmisille, ketkä ovat läheisimpiä. En koskaan petä lupauksia, koska jouduin itse pettymään liian usein. Olen siis suorastaan jäykkä ja joustamaton pitämään kiinni suunnitelmista ja sopimuksista. Lapsesta saakka olen osannut näyttää hellyyttäni helpoimmin eläimille. Heikompien kaltoinkohtelu raivostuttaa eniten, mutta vaikka maailman murheet painaa usein, olen liian kyynistynyt, että kuvittelisin jotain voivani itse tehdä asioille, joten en tee oikein mitään. 

Yksi asia ärsyttää ihan tavallisissa ihmisissä aika usein; se että vanhemmat kategorisoi, ettei jonkun lapsen kanssa esim voi omat lapset kaveerata kun se on sellainen ja tällainen. Meille on kaikki lapset olleet aina tervetulleita ja kaikki on käyttäytyneet oikein kivasti kun heihin on suhtautunut kuten ihmisiin kuuluukin.  Minun oma lapseni vastaa itse omista tekemisistään ja päätöksistään, enkä kuvittele, että jos hän hölmöilee se johtuu siitä, että hän vietti aikaa 'Jussin' seurassa kun 'Jussin' isä on semmonen syrjäytynyt persu.

Oma isäni oli siis akateeminen tuurijuoppo, kulissit oli kunnossa.

Vierailija kirjoitti:

Joo, sisarukset kultaavat myös (lapsuus)muistojaan toisesta vanhemmasta ja minua pahitne heistä kärsinyttä(koko perheestä)pidetään ja haukutaan h ull uksi kaiken keksineeksi liioittleijaksi jne. ja yritetään vaientaa kaikki kokemani vääryydet ja raivotaan vaan ja kostetaan, jos yrittäisi käydä asioita niiden kanssa läpi. Olen yhä aikuisenakin se perheen syvästi vih attu , inhottu ja halveksuttu syntipukki, jonka syyksi kaikki perheen ongelmat on käännetty jotenkin.

Tuntuu kuin suuni olisi ommeltu kiinni jo lapsuudessa näkymmättömillä langoilla niin kuin siinä Handmaid's Talen yhdellä kaudella niillä naisilla oli:( Tekisi mieli huutaa ja raivota kaikki tukahdutettu vi hani ulos, mutta ei ole paikkaa eikä toisaalta voimia siihenkään. vramana joku potkunyrkkeilyharrastus voisi auttaa, muttei ole rahaa sellaiseen.

Ja joo, hyvän perheen kanssa elää saaneiden kanssa on ihan turha yrittää käydä kokemaansa läpi, eivät usko eivätkä ymmärrä ja saattavat vain hylätä kokonaan "hu llun". Etenkin äiti on yhä jotenkin mukamas niin pyhä hahmo ettei sen tekemää pahuutta kukaan halua kuulla tai uskoa olevan olemassakaan.

Kuvailit juuri tuntemuksiani. Niin totta ja kipeää. Tällä viikolla monet itkut sen jälkeen kun katsoin sen Franzenin tähdittämän Tumman veden yllä ja muistin ne asiat. Kävin yksi ilta huutamassa autossa metsän keskellä pahaa oloa ulos. Ajattelin polttaa vanhoja valokuvia, ainakaan mulla ei suvun kuvat korista olohuonetta. En halua kantaa muiden tunnetaakkaa. Minullakin on elämä josta vastaan itselleni.

Huolestunut huolehtija, vaikka isä ei huutanut tai hakannut, päinvastoin oli kiltti ja kannusti.

Sain pienenä kuulla isän huutavan äidille humalassa. Oli myös joitain kertoja väkivaltainen. Rikkoi lupauksiaan mua kohtaan. Joskus alkoholin takia ja joskus muutoin itsekkyyttään. Itsekäs hän on, mutta veikkaan, että alkoholin avulla pakeni parisuhteensa ongelmia, koska ei ikinä ollut mikään rapajuoppo vaan urheilullinen ja juominen liittyi isolta osin "joukkueurheilukulttuuriin".

Millainen minusta tuli. Hyviä puolia ovat se, että olen perhekeskeinen enkä riko lupauksiani. Jos käytän alkoholia teen sen puhtaasti viihteellisesti hyvissä fiiliksissä. En tappele enkä riitele humalassa enkä varsinkaan ota puheeksi minua vaivaavia asioita humalassa. En siis tarvitse rohkaisuryyppyä saadakseni suuni auki. Yksikään vastuulleni annettu homma ei ole koskaan jäänyt alkoholin takia hoitamatta. Suhteissani ei ole ollut väkivaltaa.

Huonona puolina se, että olen erittäin allerginen minua kohtaan rikottuihin lupauksiin. Jokainen sellainen on pieni hylkäämiskokemus. En tiedä olenko ihan läheisriippuvainen. Minulla on ollut neljä parisuhdetta ja mulla on kova tarve tulla rakastetuksi, mutta kykenen olemaan kyllä yksinkin. Ei mua pääsääntöisesti ihan surkeasti ole kohdeltu, mutta kumppanini ovat panostaneet suhteessa aina hieman minua vähemmän. Saatan olla hieman ylivastuullinen ja uhrautuva. En tiedä ohjaako jokin minut pois ihmisistä, jotka oikeasti olisivat samalla tavalla epäitsekkäitä kuin minäkin. En minä kynnysmatto ole, mutta joskus mun on vaikea ottaa vastaan hyvää, jos en ole itse tehnyt samaa.

M44

Aika hurjaa huomata, miten samanlaiset mekanismit näinkin monessa perheessä ovat toimineet. Suomessa vaan on kurjaa, ettei tunne-elämän ongelmiin sitten koskaan ollut ryhmiä missä keskustella ja saada tukea. Ihmiset oli yksin niissä ydinperheissään ja tunteiden käsittelyyn oli aikaa se viikonloppu. Kyytipoikana viinakset. Ilmankos valtio rikastui. Rakennettiin seiniä. Tässä lopputulos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosi hyvä ketju. Halaus kaikille teille, rakkaat ja tärkeät kohtalotoverini. <3

 

Tärkeä ketju ja siitä harvinainen, että kukaan alkanut heti ekalla sivulla länkyttää eikä kyseenalaistaa kenenkään hlökoht kokemuksia.

Samaa mieltä, kiitos.

Suosittelen Alkoholistien Aikuiset Lapset -ryhmiä. Tunnetaan myös nimellä AAL ja nykyisin on käytössä kansainvälinen ACA lyhenne. Googlella löytyy nettisivut.

Mieheni on alkoholistiperheestä. isä oli tuurijuoppo joka heitteli huonekaluja ja tuhlasi perheen rahat.Koulun opintojenohjaaja suositteli miehelle ammattikoulua.

Mies opiskeli korkakoulussa, perusti yrityken ja on nyt onnellinen perheellinen miljonääri. Hiukan on tarvittu välillä terapiaa, mutta nyt menee hyvin.