Lue keskustelun säännöt.
Lasinen lapsuus. Minkälaisia aikuisia teistä tuli?
24.11.2021 |
Oma lapsuus oli joka viikonloppu helvettiä. Isä huusi ja hakkasi äitiä, äiti itki joka viikonloppu ja saattoi karata siskonsa luo pakoon jättäen toisinaan minut yksin. Isä ei siis koskaan koskenut minuun.
Olen kohta 30-vuotias ja tunnen oloni jatkuvasti turvattomaksi vaikka elämän peruspalikat ovat kunnossa. Herään edelleen kauhukohtauksiin. Ajatus omasta perheestä ahdistaa, ja olen hyvää vauhtia muuttumassa erakoksi. Ulospäin näytän kuitenkin hyvinvoivalta/tasapainoiselta ja ongelmani tulevat aina yllätyksenä muille
Miltä teidän elämänne nyt näyttää, te jotka joutuneet elämään lapsuuden alkoholistin kanssa? Auttoiko puhuminen ammattilaiselle?
Kommentit (138)
Oletteko väleissä vanhempiini? Mä en valitettavasti voi olla. Siellä on edelleen erittäin vaarallista ja käytös mua kohtaan yhä törkeää. Muutaman kerran olen yrittänyt palauttaa välit, ne on aina sitten vähintään muutaman kuukauden päästä taas katkenneet vanhempieni riehumisen ja aggresiivisen käytöksen takia. Tulee uhkailua ja kiristystä ja kaikkea uskomattoman törkeää solvausta. Mikään ei tule muuttumaan niiden kanssa koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seurustelukumppanilla on alkoholistivanhemmat. Suhde on aika tuore ja olen hämilläni. Hän tuntuu "epätasaiselta" eli yhtenä päivänä asiat on jotenkin ja seuraavana ne on täysin toisin eli ei ole sellaista vakaata maaperää. Ja jos jokin konflikti, ihan vaan rauhallisesti keskustellen uhkaa, hän menee ihan lukkoon ja pakenee päiviksi. Muutenkin tuntuu, että hän ei halua jakaa päänsä sisältöä tai päästää emotionaalisesti lähelle, vaikka toki suhdetta kaipaakin.
Tuntuuko teistä tutulta eli voiko johtua lapsuudesta ja onko tuolle mitään tehtävissä?
Vierailija kirjoitti:
Oletteko väleissä vanhempiini? Mä en valitettavasti voi olla. Siellä on edelleen erittäin vaarallista ja käytös mua kohtaan yhä törkeää. Muutaman kerran olen yrittänyt palauttaa välit, ne on aina sitten vähintään muutaman kuukauden päästä taas katkenneet vanhempieni riehumisen ja aggresiivisen käytöksen takia. Tulee uhkailua ja kiristystä ja kaikkea uskomattoman törkeää solvausta. Mikään ei tule muuttumaan niiden kanssa koskaan.
Sorry typo, vanhempiinne, ei vanhempiini. Tosin kukaan teistä ei kyllä niitä mun vanhempiakaan kestäisi :)
Vierailija kirjoitti:
Seurustelukumppanilla on alkoholistivanhemmat. Suhde on aika tuore ja olen hämilläni. Hän tuntuu "epätasaiselta" eli yhtenä päivänä asiat on jotenkin ja seuraavana ne on täysin toisin eli ei ole sellaista vakaata maaperää. Ja jos jokin konflikti, ihan vaan rauhallisesti keskustellen uhkaa, hän menee ihan lukkoon ja pakenee päiviksi. Muutenkin tuntuu, että hän ei halua jakaa päänsä sisältöä tai päästää emotionaalisesti lähelle, vaikka toki suhdetta kaipaakin.
Tuntuuko teistä tutulta eli voiko johtua lapsuudesta ja onko tuolle mitään tehtävissä?
Alkoholistivanhemmat ei ole este, mutta epävakaisuus on. Lähde kun vielä voit.
Meillä ei ollut väkivaltaa. Häpeän se iskosti minuun. Koen olevani muita huonompi ihminen ja kuvittelen ihmisten lähtökohtaisesti inhoavan minua, vaikkei mikään oikeasti viittaa sellaiseen.
Alkoholiin suhtauduin pitkään niin, että olin lähes absolutisti. Sitten otin toisen suunnan ja join paljon. Siitä tuli syyllinen olo, vaikken ole mitään vahinkoja aiheuttanut. Nykyään juon ruoan kanssa joskus viiniä, siihen se jää. Oma lapsi saa nähdä viinipullon ruokapöydässä tai jonkun saunakaljan. Humalassa meillä ei ole kukaan. Siitä minä pidän huolen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lisäksi minulta löytyy myös liikaa empatiaa ja ymmärrystä muita kohtaan, paitsi itseäni.
Inhoan itseäni, olen turhake.
Jostain syystä, en tiedä miksi.
Vanhempianikin kohtaan tunnen ymmärrystä ja tietynlaista haikeutta surullsesta elämästään vaikka eivät vanhemmuutta suurilta osin kai osannutkaan. Näen itseni mitättömånä mutta vanhempani ihmisinä, jotka hylättiin lapsena tai kokivat kovia muuten elämässään. Se on syy miksi juovat, se, että heillä on paha olla.
He menevät minun edelle empatiassa itseäni kohtaan ja välillä olen vihainen - enkä tiedä edes kelle tai miksi. Kuluttavaa olla näin risritiitainen ja tapella erilaisia rooleja kohtaan, olenko itse enemmän vanhempi äitiä ja isääni kohtaan kuin minä lapsi heille. Nämä ovat hankalia asioita.
Viesti nro 25
Olen melko tavallinen, perheellinen, työssäkäyvä, mutta hiukan arka ja melko perso alkolle, en kuitenkaan ihan ongelmakäyttäjä. Lapsuus oli melko katastrofia välillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni oli alkoholisti, mutta ei onneksi fyysisesti väkivaltainen. Henkistä väkivaltaa hän käytti kyllä, ja siitä me lapset saimme osamme. Välillä hiivimme ihan varpaillaan, ettei isä vain ärsyyntyisi. Onneksi äiti otti eron, kun olimme kaikki vielä ala-asteella. Nuorin sisaruksista ei varmaan edes muista kunnolla niitä huonoimpia aikoja.
Teininä olin hirveän kapinallinen ja purin varmaan osin lapsuuteni traumoja. Isä soitteli erosta huolimatta usein, ja oli lähes aina kännissä. Sössötti aina samoja juttuja. En enää halunnut puhua isän kanssa. Äiti ei oudosti isän äänestä edes erottanut, jos hän oli humalassa. Minä huomasin sen heti ensimmäisestä sanasta, äänensävystä.
Itselleni on jäänyt selvästi myös turvattomuuden tunne. Se ilmenee kontrollifriikkiytenä tietynlaisissa tilanteissa. Olen myös erittäin herkkäuninen, ja epäilen sen juontuvan lapsuudesta. Olen myös jännittäjä ja stressaaja. Peitän sen kyllä aika hyvin.
Minulla oli kolmekymppisenä jakso, jolloin alkoholia kului enemmän kuin tarpeeksi. Takki auki mentiin. Olen selkeästi riippuvuuksiin taipuvainen. Nykyään juon vain vähän. Tupakkaakin kului aiemmin askitolkulla päivässä, nyt olen saanut sen vähennettyä pariin päivässä. Tänään ei ole mennyt vielä yhtään.
Ensimmäinen vakava seurustelusuhde osui tietysti alkoholistiin, jolla oli myös mielenterveysongelmia. Selvisin siitä hädintuskin järjissäni. Fyysistä väkivaltaa ei onneksi tuossakaan suhteessa ollut, henkistä senkin edestä. Nyt olen naimisissa luotettavan miehen kanssa, joka käyttää alkoholia kohtuudella. Luotettavuus on todellakin tällä taustalla valttia.
Lapsia minulla ei ole, enkä ole niitä koskaan halunnutkaan. Siskollani on useampi, mutta onneksi hänellä on ihana mies. Hänelläkin oli teininä todella suuria ongelmia, itsemurhayrityksiä sun muuta. Hän kärsi ehkä sisarusparvestamme eniten, ja on vienyt kontrollifriikkiyden äärimmilleen. Mutta hän on mahtava äiti, ehkä hieman ylisuojeleva.
Nuorin siskoni on pärjännyt henkisesti ylivoimaisesti parhaiten. Kuten todettu, hän oli vielä pieni, kun vanhempamme erosivat.
Olen nyt 50. Toivon, että mikäli joku perheellinen miettii juuri nyt eroa alkoholistista, hän tarttuisi tuumasta toimeen. Moni ajattelee sinnitellä kuitenkin yhdessä lasten takia. Juurikin niiden lasten takia pitäisi erota.
Mulla on välit äitiini, koska raitistui. Jos hän olisi jatkanut juomista, en usko, että olisin yhteydessä. Hänestä tuli ihan eri ihminen juodessa, liian vapaa. Saattoi vaan kadota ja oltiin sisarusten kanssa ihmeissään, että mitäs nyt ja mitä meidän pitäisi syödä.
Isä kuoli vuosia sitten ja häneen jäi etäiset välit. Onneksi vanhemmat tajusivat erota, heillä oli pahoja riitoja.
Kyllähän se häpeällistä oli ja on edelleen enkä ihan kenelle tahansa avaudu lapsuudesta. Oltiin köyhiä. Lähellä oli, et oltaisiin jouduttu sijaisperheeseen. Oon kuitenkin ylpeä itsestäni mihin asti olen tullut. Hiljaisesta, ujosta tytöstä kasvoi ihan kunnollinen (introvertti) nainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä myös tietyllä tapaa lapsen tasolla (tunne-elämän herkkyys) tai en ehkä jaksa vastuuta mutta siitä huolimatta minun on pakko - minä olen huolehtija ja vastuunottaja tai tukijan roolissa mutta oikeasti haluan vain kadota.
En oikein välitä itsestäni enkä elä itselleni, minulla masennus on krooninen vaiva.Tämän lisäksi minulla on useita rooleja tai persoonallisuuksia. Olen ristiriitainen, epätasainen, tämä sattuu eniten itseäni. Väsyn helposti ja lähes jatkuvasti haaveilen kuolemasta tai vaihtoehtoisesti kehittelen pilvilinnoja, haaveilen ja saan niistä voimaa hetkeksi.
Tämä on siis niin monivärinen, mutkainen homma, ettei tällaisia osaa selittää järkevästi, en minä ainakaan. En edes tiedä kuka "oikeasti" olen.
Kuulostaa tutulta. Onneksi lapsena opin lukemaan ja katosin kirjojen maailmaan. Tuskin muuten olisin jaksanut. Käsittelen niitä vanhempien käsittelemättömiä taakkoja edelleen, ja se on syy miksi olen totaalisen tunnekylmä, en anna kenenkään lähestyä tai koskea, en pyydä apua, mielummin kupsahdan taakkani alle kuin menen luottamaan saadakseni nenille. Toisekseen, kenelle voisi kertoa omasta lapsuudesta, kun kaikki haluavat kuulla onnellisuushuttua. Ketään ei kiinnosta, olen täysin kiinnostamaton näkymätön henkilö. Peilikuvassa vielä näyn.
Hyvin sanottu tuo ”muut haluaa kuulla vaan onnellisuusjuttua”. Se on just noin. Mut on pari kertaa ERISTETTY, eli siis hylätty ja suljettu ulos piiristä kun lapsuuteni on tullut esille. Esim äitipiirissä kävi näin. En siis kertonut itse mutta muut alkoi tivaamaan milsen käy vanhemmillani tai mene sinne jouluna.
Kun kerroin sitten että miksei, seurasi epäuskoinen tyrmistys, kauhunsekaiset katseet ja hiljaisuus. Ja seuraavana päivänä ei kukaan vastannut enää viesteihini tai puheluihini.Ihmiset ei halua tätä lähelleen. He haluaa uskotella että ei koske mua, ei koske lähipiiriäni, ne on vaan ne jotkut muut, ”huonot perheet”, ei tässä meidän alueella ketään sellaista ole. Ja sit jos yhtäkkiä käy ilmi että on: suljetaan se ulos. Pyyhitään pois. Problem solved. Itseä vaivaava asia unohdettu.
Ikävä kuulla tuosta kokemuksesta. Ihmiset tuppaa olemaan tosi pinnallisia. Toisista etsitään heikkoutta valmiina iskemään. Oma mätä olo saa hetkeksi hyvitystä. Kyllä sitä sattuu ja tapahtuu paremmissakin piireissä...
Nyt korona-aikaan on helppo kuitata vanhempien tapaamattomuus suojaamisella tartunnoilta, jotain hyvääkin siis.
Tuntuu että se edellisen sukupolven tunnetaakka jäi niskaani, lisäksi tunnistan että se haluaa tulla esiin myös välillisesti kauttani (avopuolison vanhempien vastaavana ongelmana, jota ei hoidettu. ) aivan kuin kyseessä olisi elävä energia tai tosiaan virtahepo olo-huoneessa.
Olen väkivaltaisen alkoholistilapsuuden jäljiltä vielä kolmekymppisenäkin aika kujalla. En luota järjestelmään niin paljon että osaisin etsiä apua itselleni. 15v-25v olin todella kylmä ja huumorintajuton. Semmoisessa jännitystilassa ihan koko ajan.
Nyt olen jo muutaman vuoden ollut rennompi. En enää pelkää ihmisjoukkoja, koviä ääniä, häväistyksi joutumista, aggressiivisia ihmisiä. Menen uusiin tilanteisiin silläkin uhalla, että minut nähdään. Ennen se ei olisi tullut kuuloonkaan, en voinut liikkua missään siinä pelossa että mitä vaan voi sattua milloin tahansa kenelle tahansa.
tämän "rentouden" kääntöpuolena on passiivisaggressiivisuus ja katkeruus.
Minulle on ihan sama vaikka asteroidi tippuisi koko suvun ja lapsuuden kotipaikkakunnan päälle.
en arvosta väkivaltaa ja vallankäyttöä, enkä toivo kärsimystä kenellekkään tai millekään, mutta en surisi vaikka koko suku kuolisi ruttoon. En välitä (ehkä tietoisesti?) kenestäkään läheisestä oikeasti niin paljon, että jäisin ketään suremaan. En myöskään arvosta itseäni enkä oma turvallisuuttani.
Eihän tämä nyt tervettä ole, se on selvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuli tunnekylmä ja tunteeton, työelämässä erittäin hyvin menestynyt. Rakastan vain lapsiani. M40
Ainakin lapsiasi. <3 Kaikkea hyvää.
Tosi hyvä ketju. Halaus kaikille teille, rakkaat ja tärkeät kohtalotoverini. <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Seurustelukumppanilla on alkoholistivanhemmat. Suhde on aika tuore ja olen hämilläni. Hän tuntuu "epätasaiselta" eli yhtenä päivänä asiat on jotenkin ja seuraavana ne on täysin toisin eli ei ole sellaista vakaata maaperää. Ja jos jokin konflikti, ihan vaan rauhallisesti keskustellen uhkaa, hän menee ihan lukkoon ja pakenee päiviksi. Muutenkin tuntuu, että hän ei halua jakaa päänsä sisältöä tai päästää emotionaalisesti lähelle, vaikka toki suhdetta kaipaakin.
Tuntuuko teistä tutulta eli voiko johtua lapsuudesta ja onko tuolle mitään tehtävissä?
En lähde spekuloimaan mikä mistäkin johtuu, mutta kiinnitin huomiota muutamiin juttuihin. Sanoitat, että sinusta tuntuu siltä ja tältä. Neuvoisin sinua olemaan olettamatta hänen päänsisäisiä asioitaan ja keskustelemaan mielummin suoraan, avoimesti ja rauhallisesti kaikista mieltäsi askarruttavista asioista hänen kanssaan. Älä ole missään nimessä hyökkäävä, sellainen käytös voi saada toisen vetäytymään. Pohdi myös sitä, oletko itse hänelle ns. emotionaalisesti turvallinen ihminen. Oletko sellainen, johon hän voi kaikessa asioissa luottaa? Ole hänelle se. Anna hänelle tilaa olla omanlaisensa. Anna hänelle aikaa oppia tuntemaan sinut ja tulemaan ulos kuorestaan. Arvosta häntä ja rakasta aidosti, niin voit saavuttaa luottamuksen hänen kanssaan, jolloin luulisi, että suhteenne toimii paremmin?
Vierailija kirjoitti:
Oletteko väleissä vanhempiini? Mä en valitettavasti voi olla. Siellä on edelleen erittäin vaarallista ja käytös mua kohtaan yhä törkeää. Muutaman kerran olen yrittänyt palauttaa välit, ne on aina sitten vähintään muutaman kuukauden päästä taas katkenneet vanhempieni riehumisen ja aggresiivisen käytöksen takia. Tulee uhkailua ja kiristystä ja kaikkea uskomattoman törkeää solvausta. Mikään ei tule muuttumaan niiden kanssa koskaan.
Suku on pahin. Jännä miten täydelliset vanhemmat saivat näin epätäydellisiä lapsia. No, juontaa taas edelliseen sukupolveen ja isoihin perhekokoihin, pula-aikaan, sotaan. "Veteraaneja oomme kaikki, kun oikein silmiin katsotaan" voisi kuvata tilannetta. Enemmän tai vähemmän rikki, haavoittuneita henkisesti. Ehkä parantuminen ja itsehoito alkaakin tuon tunnistamisesta. Viina lääkkeenä: ei sovi.
Minusta tuli uneton ja ahdistunut alisuoriutuja. Oman alan löytyminen ja töiden saaminen vei todella kauan. En ehkä koskaan kykene saamaan keskenjääneitä yliopisto-opintojani loppuun. Kaveripiirissä (opiskeluajalta) on pari tohtoria ja keskijohtoa.
Minusta tuli kyyninen alisuoriutuja. Nuorena sairastuin syömishäiriöön, sittemmin masennuin vakavasti. Minulla on lapsia, eikä alkoholi määrittele elämäämme, vaikka silloin tällöin juonkin. Kaikista alkoholinkäyttöä koskevista testeistä saan aina tulokseksi, että olen alkoholisti, koska suhtautumiseni omaan juomiseen on hyvin ristiriitaista kokemuksieni takia. En ehkä pysty ikinä antamaan anteeksi sitä, että lapsuuteni tuhottiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Seurustelukumppanilla on alkoholistivanhemmat. Suhde on aika tuore ja olen hämilläni. Hän tuntuu "epätasaiselta" eli yhtenä päivänä asiat on jotenkin ja seuraavana ne on täysin toisin eli ei ole sellaista vakaata maaperää. Ja jos jokin konflikti, ihan vaan rauhallisesti keskustellen uhkaa, hän menee ihan lukkoon ja pakenee päiviksi. Muutenkin tuntuu, että hän ei halua jakaa päänsä sisältöä tai päästää emotionaalisesti lähelle, vaikka toki suhdetta kaipaakin.
Tuntuuko teistä tutulta eli voiko johtua lapsuudesta ja onko tuolle mitään tehtävissä?
En lähde spekuloimaan mikä mistäkin johtuu, mutta kiinnitin huomiota muutamiin juttuihin. Sanoitat, että sinusta tuntuu siltä ja tältä. Neuvoisin sinua olemaan olettamatta hänen päänsisäisiä asioitaan ja keskustelemaan mielummin suoraan, avoimesti ja rauhallisesti kaikista mieltäsi askarruttavista asioista hänen kanssaan. Älä ole missään nimessä hyökkäävä, sellainen käytös voi saada toisen vetäytymään. Pohdi myös sitä, oletko itse hänelle ns. emotionaalisesti turvallinen ihminen. Oletko sellainen, johon hän voi kaikessa asioissa luottaa? Ole hänelle se. Anna hänelle tilaa olla omanlaisensa. Anna hänelle aikaa oppia tuntemaan sinut ja tulemaan ulos kuorestaan. Arvosta häntä ja rakasta aidosti, niin voit saavuttaa luottamuksen hänen kanssaan, jolloin luulisi, että suhteenne toimii paremmin?
En pysty enää. Luovutan. Olen yrittänyt olla reilu, tulla vastaan, olla vakaa jne jne. Tämä ei vaan toimi. Pakko olettaa hänen päänsisäisiä asioitaan, koska kuten sanoin, hän itse ei niistä kerro. En ole siis hänelle itselleen käynyt häntä analysoimaan, mutta olen yrittänyt avata keskusteluja.
Ja ei, en pysy tällaisessa ympäristössä itsekään tasapainoisena ja vakaana vaan se nostaa pintaan kaikki omat epävarmuudet ja sitten olen itse maha kipeänä ja keskittymiskyky työhön on kateissa, kun alkaa olla paha olla.
Vierailija kirjoitti:
Olen väkivaltaisen alkoholistilapsuuden jäljiltä vielä kolmekymppisenäkin aika kujalla. En luota järjestelmään niin paljon että osaisin etsiä apua itselleni. 15v-25v olin todella kylmä ja huumorintajuton. Semmoisessa jännitystilassa ihan koko ajan.
Nyt olen jo muutaman vuoden ollut rennompi. En enää pelkää ihmisjoukkoja, koviä ääniä, häväistyksi joutumista, aggressiivisia ihmisiä. Menen uusiin tilanteisiin silläkin uhalla, että minut nähdään. Ennen se ei olisi tullut kuuloonkaan, en voinut liikkua missään siinä pelossa että mitä vaan voi sattua milloin tahansa kenelle tahansa.
tämän "rentouden" kääntöpuolena on passiivisaggressiivisuus ja katkeruus.
Minulle on ihan sama vaikka asteroidi tippuisi koko suvun ja lapsuuden kotipaikkakunnan päälle.
en arvosta väkivaltaa ja vallankäyttöä, enkä toivo kärsimystä kenellekkään tai millekään, mutta en surisi vaikka koko suku kuolisi ruttoon. En välitä (ehkä tietoisesti?) kenestäkään läheisestä oikeasti niin paljon, että jäisin ketään suremaan. En myöskään arvosta itseäni enkä oma turvallisuuttani.Eihän tämä nyt tervettä ole, se on selvää.
Tai sitten on, suojamekanismi meille, jotka jäimme lapsena vaille turvallista syliä.
Ei ole lapsen osa nähdä juopon raivokohtauksia aamupuuron ääressä.
Tai pelätä että isä tulee oven läpi ja pieksää. Kuunnella iltalauluna äidin hillitöntä itkua.
Suht normaali perheellinen ihminen, joskin eronnut. Olen hivenen kontrollifriikki. Olen ollut töissä vaativissa paikoissa, mm.lastensuojelussa, en ole kylmä enkä kyyninen mutta pää kestää hyvin. Stressitilanteissa olen rauhallinen, liekö kun lapsena ns pakenin omaan sisäiseen maailmaan isän tunkeilevia saarnoja.