Lue keskustelun säännöt.
Lasinen lapsuus. Minkälaisia aikuisia teistä tuli?
24.11.2021 |
Oma lapsuus oli joka viikonloppu helvettiä. Isä huusi ja hakkasi äitiä, äiti itki joka viikonloppu ja saattoi karata siskonsa luo pakoon jättäen toisinaan minut yksin. Isä ei siis koskaan koskenut minuun.
Olen kohta 30-vuotias ja tunnen oloni jatkuvasti turvattomaksi vaikka elämän peruspalikat ovat kunnossa. Herään edelleen kauhukohtauksiin. Ajatus omasta perheestä ahdistaa, ja olen hyvää vauhtia muuttumassa erakoksi. Ulospäin näytän kuitenkin hyvinvoivalta/tasapainoiselta ja ongelmani tulevat aina yllätyksenä muille
Miltä teidän elämänne nyt näyttää, te jotka joutuneet elämään lapsuuden alkoholistin kanssa? Auttoiko puhuminen ammattilaiselle?
Kommentit (138)
Itselläni vaikea lapsuus alkoholistiperheessä, jossa toinen vanhempi juonut. Kotona oli kireä ilmapiiri, riitelyä, häpeää, lasten oli oltava hiljaa ja näkymättömiä, vanhempia ei kiinnostanut lasten elämä. Kotona ei ollut aina lämmintä vettä tai ruokaa. Yritin itsemurhaa 13-vuotiaana ensimmäistä kertaa. Yläasteen jälkeen oli syömishäiriötä. Olen käynyt päälle parikymppisenä juttelemassa lapsuuden traumoista, mutta apua se ei tuonut oikeastaan. Oli kuitenkin helpottavaa ensimmäistä kertaa kertoa omista itsemurhayrityksistä ja isän alkoholismista ja sen vaikutuksista. Menneitä asioita jutteleminen ei kuitenkaan muuta, eikä sitä miten jatkuva stressitila on omaan luonteeseen ehtinyt vaikuttaa. Esim. Oppiminen kouluissa on varmasti ollut heikompaa, kun on saanut miettiä koko ajan mitä muut ajattelee itsestä, omien mielipiteiden ilmaiseminen ollut vaikeaa, kuten muukin esiintyminen.Työelämä on vaikeaa, oman paikan löytäminen, sellaisen työn jota jaksais tehdä. Itsetunto on huono ja koen arvottomuutta. Sosiaaliset tilanteet ovat vaikeita, jatkuva jännittäminen niissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suututtaako ketään se että vanhemmat pääsi ja pääsee kaikesta kuin koira veräjästä, ottamatta mitään vastuuta, usein kiistämällä ja kieltämällä kaiken (mun vanhemmat ”ei muista” tai sitten väittävät että ”minä kiusaan heitä valemuistoilla) ja muutenkin olemalla ylimielsen erinomaisia omahyväisyydessään. Ja syyttämällä huonoista väleistä aikuista lasta.
Mä olen kokenut satoja kertoja väkivaltaa, tästä ei mitään seurauksia niille tullut. Mua alistettin ja nöyryytettiin koko lapsuus, se olisi nykymittapuulla ollut välitön huostaanotto (mutta kasarilla ei ollut lasua samanlaisena kuin nyt eli mitään apua ei saanut koskaan tilanteeseen)
Toki tiedän että vanhemmat ei ikinä tule pyytämään anteeksi eikä myöntämään tekojaan. Mutta on silti ihan helvetin väärin että ne kieltää kaiken ja SYYTTTÄ VALEHTELUSTA sitä aikuista lastaan. Ja sitten huonoista väleistä syytetään lasta, kun se on niin ”vaikea ja mahdoton” ”kiittämätön kersa” ja ”pahaluonteinen kakara”.
Minusta on tullut todella sisäänpäinkääntynyt ihminen ja ajattelin ihmisistä aina ensin pahinta. Ehkä se on se suurin asia, mikä näkyy vielä nykyäänkin vaikka olen jo 32-vuotias.
Söin lapsena suruun ja turvattomaan oloon, lihoin ja en huolehtinut hygieniasta. En tuntenut itseäni huolen ja rakkauden arvoiseksi, ja olin varmasti monien aikuisten arvostelun kohde. Olin kuitenkin "hyvästä" perheestä sillä nämä juomisongelmat peitettiin hyvin. Mustan silmän äiti sai piiloon meikkaamalla.
Lihoin todella isoksi teininä, ja tottakai tästä sain myös humalaiselta isältä kuulla kuinka oksettava ihrasäkki olen. Kummastipa sitten laihduin normaalipainoon heti kun pääsin kotoa omilleni. Kaikki itsestään huolehtiminen piti opetella alusta. Nyt voin pintapuolisesti ihan hyvin, painajaisia kylläkin näen ja kauhukohtauksia saan joskus öisin. Ja kuten sanoin, en oikein päästä ketään lähelleni vaan pidän ihmisiä automaattisesti uhkana. Lapsien tekoa en pysty edes ajattelemaan.
Jos olette ennakkoluulottomia ja valmiita kokeilemaan erikoisempaakin settiä tilanteen korjaamiseksi, niin etsikää youtubesta kanava nimeltä Vortex success. Se on terapeuttifirman tekemä sarja äänitteitä joissa on subliminaaleja eli korvan kuulemattomia sanoja ja lauseita.
Ensin olin että hah hah mitä pseudohömppää. Nyt olen nöyränä eri mieltä. Olen saanut noista valtavasti apua.
Esim äänitteet:
-self esteem
-rewrite your story
- feel worhy of love
-love yourself unconditionally
Sitä ei huomaa ekasta kuuntelusta mutta 1-2 viikossa huomaa jos kuuntelee esim joka ilta kerran. Suosittelen kokeilemaan. Ne lauseet on kerrottu esittelytekstissä ja siitä voit tarkistaa sopiiko ne sulle.
Laitan tähän yhdestä linkin. Itken joka kerta kun kuuntelen tätä, mutta ne ei ole surun ja ahdistuksen kyyneleitä vaan jotenkin… korjantumisen kyyneleitä. En osaa sanoittaa tätä, kokeilkaa itse.
Vierailija kirjoitti:
Onko vapaaehtoinen lapsettomuus yleistä alkoholistien lapsilla?
Omasta puolestani ainakin voisin sanoa, että turvaton lapsuus on ainut syy miksi ajatus lapsista kauhistuttaa. En pidä lapsien tekemistä ollenkaan mahdollisena, vaatisi varmasti vuosien terapian. Saan tästä kuulla perheessä sitten kuinka itsekäs ja omaa etua ajatteleva olen. Koitan elää omannäköistä vaatimatonta mutta ennen kaikkea turvallista elämää, olen päästänyt lähelleni vain muutamia ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen väkivaltaisen alkoholistilapsuuden jäljiltä vielä kolmekymppisenäkin aika kujalla. En luota järjestelmään niin paljon että osaisin etsiä apua itselleni. 15v-25v olin todella kylmä ja huumorintajuton. Semmoisessa jännitystilassa ihan koko ajan.
Nyt olen jo muutaman vuoden ollut rennompi. En enää pelkää ihmisjoukkoja, koviä ääniä, häväistyksi joutumista, aggressiivisia ihmisiä. Menen uusiin tilanteisiin silläkin uhalla, että minut nähdään. Ennen se ei olisi tullut kuuloonkaan, en voinut liikkua missään siinä pelossa että mitä vaan voi sattua milloin tahansa kenelle tahansa.
tämän "rentouden" kääntöpuolena on passiivisaggressiivisuus ja katkeruus.
Minulle on ihan sama vaikka asteroidi tippuisi koko suvun ja lapsuuden kotipaikkakunnan päälle.
en arvosta väkivaltaa ja vallankäyttöä, enkä toivo kärsimystä kenellekkään tai millekään, mutta en surisi vaikka koko suku kuolisi ruttoon. En välitä (ehkä tietoisesti?) kenestäkään läheisestä oikeasti niin paljon, että jäisin ketään suremaan. En myöskään arvosta itseäni enkä oma turvallisuuttani.Eihän tämä nyt tervettä ole, se on selvää.
Tai sitten on, suojamekanismi meille, jotka jäimme lapsena vaille turvallista syliä.
Ei ole lapsen osa nähdä juopon raivokohtauksia aamupuuron ääressä.
Tai pelätä että isä tulee oven läpi ja pieksää. Kuunnella iltalauluna äidin hillitöntä itkua.
Olen tuo, joka kirjoitin siitä, miten olen eksyksissä alkoholistien lapsen kanssa seurustellessani. Hänessä olen huomannut juuri tuon, että hän ei ota niin lähelle, että häneen voisi sattua. Minuun taas sattuu se, joten suojellakseni itseäni minun on lähdettävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos mies (kuka tahansa) korottaa ääntä, vieläkin vetäydyn ja menen lukkoon. Olen 44-vuotias ja jäljet näkyy edelleen. Ammattiapua en koskaan osannut hakea.
Hae nyt sitä ammattiapua.
Kyllä se on auttanut.
Ahdistusta on ollut paljon elämässäni.
Silti olen porskuttanut eteenpäin.
Ihan järkevä aikuinen minusta on kasvanut ja olen pystynyt tasapainoiseen hyvää parisuhteeseen.
Terapeutti sanoi minulle aikoinaan, että minulle sopii sellainen mies, jonka koen iteselleni liian hyväksi.
Sellainen on kumppanini ja lasteni isä.
Kyllä sitä apua kannattaa hakea. Rohkeasti vaan. Olet arvokasta.
Vierailija kirjoitti:
Oletteko väleissä vanhempiini? Mä en valitettavasti voi olla. Siellä on edelleen erittäin vaarallista ja käytös mua kohtaan yhä törkeää. Muutaman kerran olen yrittänyt palauttaa välit, ne on aina sitten vähintään muutaman kuukauden päästä taas katkenneet vanhempieni riehumisen ja aggresiivisen käytöksen takia. Tulee uhkailua ja kiristystä ja kaikkea uskomattoman törkeää solvausta. Mikään ei tule muuttumaan niiden kanssa koskaan.
Olen väleissä vanhempiini, jopa isääni joka kännäsi koko lapsuuteni ajan ja kohteli meitä molempia kaltoin. Välit ovat kylmän asialliset, eivät missään nimessä lämpimät. Jos osaisin arvostaa itseäni enemmän, löisin välit poikki kokonaan.
Tiedän että isäni on kokenut täysin samanlaisen lasisen lapsuuden, todennäköisesti vielä rankemman kuin minä. Paljon alkoholia ja väkivaltaa Tämä ei tietenkään ole mikään lieventävä asianhaara, mutta auttaa omien haavojeni parantamisessa tiedostaa tämä. Mietinpä vaan, että miksi itse suostui lapsia tekemään kun itse on ollut aina niin rikki eikä ole halunnut hakea apua.
Äitiini on ok välit, tullaan ihan hyvin toimeen. Lämpimiksi en sanoisi niitäkään. Olisin toivonut, että hän olisi osannut erota kun olin vielä lapsi. Voisi varmasti itsekin paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos mies (kuka tahansa) korottaa ääntä, vieläkin vetäydyn ja menen lukkoon. Olen 44-vuotias ja jäljet näkyy edelleen. Ammattiapua en koskaan osannut hakea.
Hae nyt sitä ammattiapua.
Kyllä se on auttanut.
Ahdistusta on ollut paljon elämässäni.
Silti olen porskuttanut eteenpäin.Ihan järkevä aikuinen minusta on kasvanut ja olen pystynyt tasapainoiseen hyvää parisuhteeseen.
Terapeutti sanoi minulle aikoinaan, että minulle sopii sellainen mies, jonka koen iteselleni liian hyväksi.Sellainen on kumppanini ja lasteni isä.
Kyllä sitä apua kannattaa hakea. Rohkeasti vaan. Olet arvokasta.
En halua olla negatiivinen mutta mun pitää sanoa tää: sitä apua ei useinkan saa.
Olen yrittänyt useamman kerran ja en saa lausuntoa terapiaan. Olen liian reipas ja työkykyinen ja mulla ei ole masennusdiagnoosia. Jos olisi niin sitten voisi onnistua. Nyt en saa apua, koska olen liian pärjäävä.
Ja te kaikki tiedätte tän: tällaisen lapsuuden kokenut NÄYTTÄÄ reippalta ja ahkeralta ja enegiseltä. Kun se on ollut pakko opetella. Ja vaikka miten kertoilen oireitani (ajoittaista dissosiaatiota tms) niin lääkäri totetaa että sinähän käyt töissä ja reipas olet, otat vaan rennosti ja kyllä se siitä.
Pystyn samaistumaan useampaan yllä olevaan tekstiin.
Lapsuus ja nuoruus meni alkoholisti äidin kasvatuksessa. Minulla on useita sisaruksia ja eri isät tietysti. Oma biologinen isäni katkaisi yhteydet, kun olin 9 vuotias. Olen nähnyt lapsena juopporemmejä, huolehtinut äidin nukkumaan. Pyyhkinyt keittiönpöytää ja lattiaa alkoholista, kun äiti sammui tuolille. Mennyt väliin ettei äitiä kuristeta hengiltä. Todistanut useita kertoja, kun äitiä naidaan makuuhuoneessa ja kuullut kaiken! Kulkenut äidin mukana baarissa. Tämä kaikki tapahtui 1990 luvulla, kun olin 7-10 vuotias. Koulussa kävin vaatteet lemuten tupakalle, kun sisällä kotona poltettiin. Eräs äidin miesystävä oli erityisen kiinnostunut lapsista ( ei laillista) Sossut tulivat tutuksi, mutta huostaanottoa ei tapahtunut.
Jos joku miettii miksi lapsi ei uskalla hakea apua eikä kerro mitä kotona tapahtuu niin syy on se, että MONETKAAN LAPSET EIVÄT TIEDÄ PAREMMASTA JA HUONOISSA OLOISSA KASVANEET PELKÄÄVÄT AINA PAHINTA KAIKISSA JA KAIKESSA.
Työelämässä yritän sinnitellä. Minulla on todella lyhyt pinna, mielialat vaihtelevat enkä pysty sitoutumaan. Olen ylisuorittaja ja useita kertoja ollut sairauslomalla burn outin takia. Minulla ei ole lapsia. Itsetuntoni on huono enkä koe olevani arvokas ihmisenä. Minulla on puoliso, joka kaikesta huolimatta yrittää tukea. En luota miehiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja mitä terapiassa käytännössä konkreettisesti tapahtuu jos se jollain on auttanut? - eri
Joku otti vihdoin tosissaan ja uskoi että elämäni oli todella sellaista kuin oli. Toinen vanhempi, läheiset, sukulaiset, tuttavat ja jopa viranomaiset pelkäsivät vaikutusvaltaista vanhempaani niin paljon että kukaan ei uskaltanut puuttua.
Siitä lähti kierre joka johti siihen että asiat eivät enää pyöri päivittäin mielessä ja silloin harvoin kun pyörivät siitä kehästä pääsee pois nopeasti ja saan nukuttua suurimmaksi osaksi. Silloin kun en nuku kyse on jostain sen hetkisestä käsittelemättömästä stressistä joka laukaisee ptsdoireilua.
Muuttiko terapia käsityksiäni, annoinko anteeksi, ymmärränkö tai hyväksynkö? Sanoisin että ei ja en. Olenko katkera, vihainen tai pettynyt? Varmasti. Haittaavatko nämä elämääni enää? Eivät. Olen saavuttanut pisteen jossa pystyn elämään sen asian kanssa että tämä maailma on mitä on. Näenkö punaista kun näen välinpitämättömyyttä, itsekkyyttä, epäoikeudenmukaisuutta? Kyllä mutta sitä se on tässä maailmassa. Paketti voi olla eri mutta sisältö on usein valitettavasti sitä samaa ja se ei pyörittelemällä muutu.
Ei ollut mutta koulukaverit kyllä oli juoppoja jo 8-11 vuotiaita ....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä oon tosi pahoillani kaikkien teidän puolesta. Mua itseäni vituttaa, kun meidän vastapäisessä talossa kokoontui joku juopporemmi ja niiden matkassa oli välillä ainakin yksi lapsi. Sanoin tästä vanhemmilleni useaan kertaan, ja lapsi tuli myös joskus vastaan sekavien aikuisten kanssa keskellä päivää. Puuttuvaitko vanhemmat? Ei. En lapsena osannut siihen puuttua, olin samanikäinen. Ei meilläkään olleet kaksiset kotiolot, isä joi kotona muttei riehunut, äiti oli tunnekylmä, paljon riitoja ym.
Mä en myöskän yrityksistä huolimatta saanut terapiaa (jännää että sitten moni muu saa paljon vähemmästä syystä… siis tyyliin itkettää ja ahdistaa. En vähättele muita sinällään mutta mun lapsuus ja nuoruus oli väkivaltaa ja alistamista täynnä, ja mun mielestä se olisi enenmmän peruste terapialle kuin se, että ”ei nyt motivoi mikään”)
No sitten sitä saisi 100e kerta itse maksaen. Vaikka käyn töissä niin en silti pysty irrottaamaan 5000-10 000e vuodessa terapiaan. Se varmaan siis kannattaisi , sitä en kiistä, mutta rahasummana vaan ei ole varaa.
Mitä luulette, auttaisiko joku 5-8 kertaa yhtään? Vai onko vaan enemmän haittaa kuin hyötyä?
Hankala selittää. En tiedä itsekään vielä tänä päivänäkään kuka olen, elän jossain haavemaailmassa päivästä toiseen vaikka olen jo lähempänä neljääkymppiä oleva työssäkäyvä nainen. Karkasin mielikuvitusmaailmaan paljon pienenä, ja tämä "pakoilu" jatkuu edelleen ja pitää jokseenkin koossa.
Minua pidetään outona ja hankalasti lähestyttävänä, johtunee kai siitä että tuntosarvet ovat pystyssä edelleen 24/7 muiden ihmisten kanssa. Elän yksin vaikka seurustelen, oma seura on turvallisinta.
Jos minulla ei olisi ollut rakasta koiraani lapsena lohduttamassa ja pitämässä minua koossa, olisin varmaan päättänyt viimeistään teininä päiväni. Tätä myötä suuri rakkaus eläimiin on vielä tänäkin päivänä, toisin kuin ihmisiin.
Moni mun taustallani (väkivaltaa, kaltoinkohtelua, todella törkeää kohtelua kaikin tavoin) on sairaana tai työkyvyttömänä.
Mäkin olisin jos ei olisi ollut isovanhempia. Ne pelasti mun psyyken, että oli edes yksi paikka maailmassa missä sai hetken olla turvassa, rauhassa. Ja jossa olin arvokas ja rakas.
Hetkiä ei ollut kovin usein, mutta aina välillä, ja se kannatteli minua sen verran että pysyin järjissäni.
Isovanhempien kuolema oli suuri menetys. Omien vanhempien kuolemaa en tule suremaan tipan vertaa vaan oikeasti ja aidosti juhlistan asiaa. Kuulostaa varmaan pahalta mutta se on niin. Vasta sitten tippuu taakka harteilta ja olen viimein lopullisesti vapaa. Vapaa kiusaajistani.
Onkohan ihmisen jaksamiselle jokin raja, jonka ylitettyään on mahdotonta palata entiseen. Vartuin äitini alkoholismin kanssa. Isä joi harvoin, mutta se johti joka kerta fyysiseen yhteenottoon vanhempieni välillä. Onnellisemmillani elämässäni olin, kun pääsin muuttamaan pois kotoa. Jos olisin välttynyt muilta vastoinkäymisiltä, olisin saattanut pärjätä, mutta elämä toi erityislapsen, mielenterveysongelmia, puoliso sairastui, nyt oireilee neurotyypillinen lapsi. Tuntuu siltä, että takki on tyhjä. Olen ollut 8 vuotta kuntoutustuella. Voimia ei ole terapiaan, ei mihinkään.
Diagnoosina unihäiriö, keskivaikea masennus ja ahdistuneisuus. Nykyään pysyvät suht hyvin hallinnassa lääkehoidolla. Olin aiemmin kontrollifriikki ja täysi työnarkomaani, pakollinen tarve pitää kaikki hallinnassa. Lapsuudessa oli liikaa epävarmuutta ja turvattomuuden tunnetta. Alkoholia en käytä lähes lainkaan. Lähetän paljon voimia jokaiselle saman helvetin kokeneelle!
Olin 4v kun tajusin että isäni on alkoholisti. Tai en ehkä sitä juoppoutta varsinaisesti hahmottanut, vaan sen, ettei isä ollut toivottu aikuinen yleisillä paikoilla. Ärrän täti ei suostunut myymään meille vihreää pillimehua, siinä hetkessä aivoissani tapahtui joku oivallus ja naks. Silloin opin alkaa häpeämään ja ennakoimaan isän arvaamatonta, väkivaltaista ja humalaista käytöstä. Siitä lähtien olen hävennyt itseäni ja ollut vihainen omasta avuttomuudestani.
Olisi niin puhdistavaa varmasti päästä edes hetkeksi vihantunteesta kaikkea kohtaan.
Ja kiitos muuten ihan helvetisti ysäriyhteiskunta, että katsoitte sormien läpi kun juopporemmillä oli viikonloppuisin alle kouluikäinen lapsi mukanaan baarissa!
Olen lapsena nähnyt niin monet juoppokämpät, ollut pikkuhoitajana Reijalle ja Pertsalle, peitellyt sammuneita, ojentanut mehukatti-kiljutöniköitä huonojalkaisille, siivonnut oksennusta ja nukahtanut savuisen ja meluisen baaripöydän alle isän jalkoihin hätääntyneenä ja paskaisena.
Just niin av-mammat, tarkoitan teidän ikäluokkaa, joka on jättänyt laman lapset kannattelemaan omia perheitään. Hävetkää sanois Greta.
Olen aikuisena ollut niin vihainen ja surullinen ja pettynyt. En varmasti ollut ainoa ysärilapsi jota vaan retuutettiin mukana. Peruskoululaitos pelasti varmaan henkeni.
567