Lue keskustelun säännöt.
Lasinen lapsuus. Minkälaisia aikuisia teistä tuli?
24.11.2021 |
Oma lapsuus oli joka viikonloppu helvettiä. Isä huusi ja hakkasi äitiä, äiti itki joka viikonloppu ja saattoi karata siskonsa luo pakoon jättäen toisinaan minut yksin. Isä ei siis koskaan koskenut minuun.
Olen kohta 30-vuotias ja tunnen oloni jatkuvasti turvattomaksi vaikka elämän peruspalikat ovat kunnossa. Herään edelleen kauhukohtauksiin. Ajatus omasta perheestä ahdistaa, ja olen hyvää vauhtia muuttumassa erakoksi. Ulospäin näytän kuitenkin hyvinvoivalta/tasapainoiselta ja ongelmani tulevat aina yllätyksenä muille
Miltä teidän elämänne nyt näyttää, te jotka joutuneet elämään lapsuuden alkoholistin kanssa? Auttoiko puhuminen ammattilaiselle?
Kommentit (138)
Vierailija kirjoitti:
Mä en myöskän yrityksistä huolimatta saanut terapiaa (jännää että sitten moni muu saa paljon vähemmästä syystä… siis tyyliin itkettää ja ahdistaa. En vähättele muita sinällään mutta mun lapsuus ja nuoruus oli väkivaltaa ja alistamista täynnä, ja mun mielestä se olisi enenmmän peruste terapialle kuin se, että ”ei nyt motivoi mikään”)
No sitten sitä saisi 100e kerta itse maksaen. Vaikka käyn töissä niin en silti pysty irrottaamaan 5000-10 000e vuodessa terapiaan. Se varmaan siis kannattaisi , sitä en kiistä, mutta rahasummana vaan ei ole varaa.Mitä luulette, auttaisiko joku 5-8 kertaa yhtään? Vai onko vaan enemmän haittaa kuin hyötyä?
En minäkään päässyt terveyskeskuksen kautta mihinkään muualle kuin psykiatrisella sairaanhoitajalle. Maksoin muutaman käynnin yksityisellä psykiatrilla ja sain sieltä lausunnon kela-terapiaan. Toki diagnoosi siihen vaaditaan, mutta ainakin omassa tapauksessani masennus ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ovat ihan todellista totta, vaikka töissä käynkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suututtaako ketään se että vanhemmat pääsi ja pääsee kaikesta kuin koira veräjästä, ottamatta mitään vastuuta, usein kiistämällä ja kieltämällä kaiken (mun vanhemmat ”ei muista” tai sitten väittävät että ”minä kiusaan heitä valemuistoilla) ja muutenkin olemalla ylimielsen erinomaisia omahyväisyydessään. Ja syyttämällä huonoista väleistä aikuista lasta.
Mä olen kokenut satoja kertoja väkivaltaa, tästä ei mitään seurauksia niille tullut. Mua alistettin ja nöyryytettiin koko lapsuus, se olisi nykymittapuulla ollut välitön huostaanotto (mutta kasarilla ei ollut lasua samanlaisena kuin nyt eli mitään apua ei saanut koskaan tilanteeseen)
Toki tiedän että vanhemmat ei ikinä tule pyytämään anteeksi eikä myöntämään tekojaan. Mutta on silti ihan helvetin väärin että ne kieltää kaiken ja SYYTTTÄ VALEHTELUSTA sitä aikuista lastaan. Ja sitten huonoista väleistä syytetään lasta, kun se on niin ”vaikea ja mahdoton” ”kiittämätön kersa” ja ”pahaluonteinen kakara”.
Minä voin mennä hakkaamaan ne tohjoksi jos haluat.
Toisen narsismi oli toisen alkohlismia pahempaa. Olen pitkäaikaissairas, uskon todella vahvasti, että vuosien jatkuva stressi, riidat, varuillaan ja valppaana olo laukaisi somaattisen sairauteni. En parannu ikinä. Päälel oli koulukiusaamista, ja eihän siitä uskalla tuolalisessa kodissa kertoa, kun sielläkin helvettiä. Tutkinto sentään on ,mutta ei mitään työelämää eikä oikein muutakaan elämää. Ja mimnua piinataan myös yhä aikuisena, sairasta kontrollointia ym. sisaruksilta:(
Haluaisin ikioman elämäni ja elää vapaana tahtoni mukaan, mutta just tuo jatkuva turvattomuuden tunne, uhkakuvien pyörittely mielessä(mun elämässä niitä on toteutunutkin aivan liikaa joten en pelkää edes suotta kyllä!)ja tuntuu, että voimat meni jo lapsuudessa ihan selviytytessä siitä kaikesta ja tuo uuvuttava sairaus päälle.
Ihmisrauniona vaellan yksin, en saa kehenkään mitään yhteyttä ja olen tuntenut aina olevani irrallaan kaikista ihmisistä ja muille näkymätön, ja niin o nkohdeltukin vähän kaikkialla. Kai se juontaa sieltä lapsuudesta, kun piti yrittää olla näkymätön, hiljaa, ei haluta ja tarvita mitään ja ettei lietsoisi muiden raivoa päälleen eikä se sitli aina onnistunut. Yksinäinen ja elämänmittaisesti ulkopuolinen ovat päällimmäiset tunnetilat.
Joo, sisarukset kultaavat myös (lapsuus)muistojaan toisesta vanhemmasta ja minua pahitne heistä kärsinyttä(koko perheestä)pidetään ja haukutaan h ull uksi kaiken keksineeksi liioittleijaksi jne. ja yritetään vaientaa kaikki kokemani vääryydet ja raivotaan vaan ja kostetaan, jos yrittäisi käydä asioita niiden kanssa läpi. Olen yhä aikuisenakin se perheen syvästi vih attu , inhottu ja halveksuttu syntipukki, jonka syyksi kaikki perheen ongelmat on käännetty jotenkin.
Tuntuu kuin suuni olisi ommeltu kiinni jo lapsuudessa näkymmättömillä langoilla niin kuin siinä Handmaid's Talen yhdellä kaudella niillä naisilla oli:( Tekisi mieli huutaa ja raivota kaikki tukahdutettu vi hani ulos, mutta ei ole paikkaa eikä toisaalta voimia siihenkään. vramana joku potkunyrkkeilyharrastus voisi auttaa, muttei ole rahaa sellaiseen.
Ja joo, hyvän perheen kanssa elää saaneiden kanssa on ihan turha yrittää käydä kokemaansa läpi, eivät usko eivätkä ymmärrä ja saattavat vain hylätä kokonaan "hu llun". Etenkin äiti on yhä jotenkin mukamas niin pyhä hahmo ettei sen tekemää pahuutta kukaan halua kuulla tai uskoa olevan olemassakaan.
Isä joi ja oli tyytymätön perheeseensä. Antoi sen kyllä kuulua.
Tätä myötä äärimmäinen miellyttämisenhalu miehiä kohtaan. Nyt kun on kasvanut edes vähän ihmisenä, hirvittää edes ajatella mihin kaikkeen on ruvennut parikymppisenä miellyttääkseen miehiä.
Olen koittanut hoitaa itse itseni kuntoon, paljon kirjallisuutta ja netin sekä tietenkin itseni tutkiskelua. Terapia olisi tarpeen, en vaan usko siihen pääseväni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ahdistunut. Lapsesta saakka. Ylisuorittaja, joka vihaa itseään. Mietin joskus, miten kukaan ei rakastanut pientä lasta. Nyt se on myöhäistä. Olen terapiani käynyt ja edelleen viallinen. Olen kyvytön tunnetasolla, etäinen. Ei ole yhtäkään kaveria. Naimisissa olen. Häpeä on pahinta, se miten itseäni häpeän.
Meitä taitaa olla aika paljon. Halaus kohtalotovereille❤️
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vähän ohi aiheen (ehkä), mutta olen aina inhonnut sitä PMMP: n kappaletta Viimeinen valitusvirsi. Ehkä otan asian jotenkin liian henkilökohtaisesti, mutta tuntuu, ettei Vesalalla riitä ymmärrystä meille satutetuille. Hassua sinänsä, koska hänelläkin on käsittääkseni ollut omat vaikeutensa elämässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos mies (kuka tahansa) korottaa ääntä, vieläkin vetäydyn ja menen lukkoon. Olen 44-vuotias ja jäljet näkyy edelleen. Ammattiapua en koskaan osannut hakea.
Hae nyt sitä ammattiapua.
Kyllä se on auttanut.
Ahdistusta on ollut paljon elämässäni.
Silti olen porskuttanut eteenpäin.Ihan järkevä aikuinen minusta on kasvanut ja olen pystynyt tasapainoiseen hyvää parisuhteeseen.
Terapeutti sanoi minulle aikoinaan, että minulle sopii sellainen mies, jonka koen iteselleni liian hyväksi.Sellainen on kumppanini ja lasteni isä.
Kyllä sitä apua kannattaa hakea. Rohkeasti vaan. Olet arvokasta.
En halua olla negatiivinen mutta mun pitää sanoa tää: sitä apua ei useinkan saa.
Olen yrittänyt useamman kerran ja en saa lausuntoa terapiaan. Olen liian reipas ja työkykyinen ja mulla ei ole masennusdiagnoosia. Jos olisi niin sitten voisi onnistua. Nyt en saa apua, koska olen liian pärjäävä.
Ja te kaikki tiedätte tän: tällaisen lapsuuden kokenut NÄYTTÄÄ reippalta ja ahkeralta ja enegiseltä. Kun se on ollut pakko opetella. Ja vaikka miten kertoilen oireitani (ajoittaista dissosiaatiota tms) niin lääkäri totetaa että sinähän käyt töissä ja reipas olet, otat vaan rennosti ja kyllä se siitä.
Sama täällä. Olen yrittänyt hakea apua mutta jokaisessa paikassa jossa olen käynyt, ihastellaan vain tätä samaa mahtavaa pakosti opittua reippautta ja sanotaan että eihän sulla mitään hätää ole, otat vaan rennommin! (aiempi 29-viestin kirjoittaja)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suututtaako ketään se että vanhemmat pääsi ja pääsee kaikesta kuin koira veräjästä, ottamatta mitään vastuuta, usein kiistämällä ja kieltämällä kaiken (mun vanhemmat ”ei muista” tai sitten väittävät että ”minä kiusaan heitä valemuistoilla) ja muutenkin olemalla ylimielsen erinomaisia omahyväisyydessään. Ja syyttämällä huonoista väleistä aikuista lasta.
Mä olen kokenut satoja kertoja väkivaltaa, tästä ei mitään seurauksia niille tullut. Mua alistettin ja nöyryytettiin koko lapsuus, se olisi nykymittapuulla ollut välitön huostaanotto (mutta kasarilla ei ollut lasua samanlaisena kuin nyt eli mitään apua ei saanut koskaan tilanteeseen)
Toki tiedän että vanhemmat ei ikinä tule pyytämään anteeksi eikä myöntämään tekojaan. Mutta on silti ihan helvetin väärin että ne kieltää kaiken ja SYYTTTÄ VALEHTELUSTA sitä aikuista lastaan. Ja sitten huonoista väleistä syytetään lasta, kun se on niin ”vaikea ja mahdoton” ”kiittämätön kersa” ja ”pahaluonteinen kakara”.
Suututtaa. Kaikki se väkivalta, hakkaus ja huutaminen. Ja jotain vielä pahempaa kuin fyysinen väkivalta. Suuututtaa kun vastustin äitiä turhaan ja hän ajeli pääni kaljuksi rangaistuksesta. Suututtaa kun remmi viuhui niin ettei pystynyt istumaan kovalla tuolilla ilman tyynyä. Suututtaa sekin että kuuntelin sängyn alla sisarusten huutoa kun heitä hakattiin niin lamauttavan pelon vallassa että en pystynyt asennosta nousemaan edes ylös. Suututtaa niin etten välillä henkeä saa, että ne kaksi p askaa elää nyt tyytyväistä elämää ilman mitään vastuuta. Suututtaa niin p erk eleesti että nyt takki on kääntynyt ja he saavat kertoa kaikille kuinka se eloonjäänyt lapsi on se valehtelija, kiittämätön, hullu, ilkeä ja mitään ei ole saanut elämässään tehtyä. Ei kai, koska ulos heitettiin 16-vuotiaana, repussa tavarat ja nälkää näin kadulla. Nyt tietää mitä on oikea pahuus, se mustuus ihmisten sydämissä. Kun viisivuotias lapsi on niin turtunut että tuijottaa ladatun kiväärin piippuun ja tietää että kuolee ihan kohta, ei sitä enää jaksanut itkeä. Suututtaa myös se v***n ylilääkäri sairaalassa joka tiesi että olen vaikeuksissa mutta ei tehnyt lasua. Se olisi ollut ihminen joka olisi voinut pelastaa minut helv tist ä
Hyvä tietää että näin monta kokee olevansa yksin. Nyt ainakin on se tieto että tuntee olevansa yksin niin monen ihmisen kanssa. En mitään muuta niin toivo kuin kurjaa, tuskaista kuolemaa heille. Jokainen päivä on minun riemuvoittoni että elän sittenkin, minulla on rakastavia ihmisiä ympärillä, on työ ja ammatti.
Sitten kun sytytän taas kynttilän sisarelleni joka teki itsemurhan i n s **t i n takia, palaa toinenkin liekki sydämessä, ja se ei ole lohduttava liekki, se on vihan liekki. Voi kun joskus pääsisin antamaan takaisin, voisin antaa viimeisen inhimmillisyyden pisarani itsestä sen hetken takia.
En anna koskaan anteeksi.
Isäni joi lähestulkoon koko lapsuusaikani,raitistui 90-luvulla kun oli pakko. Oli jopa vankilassa rattijuopumuksista,olin joinakin kertoina kyydissä ja poliisit toivat minut kotiin. Syytä juomiselle ja kaikelle manipuloimiselle en tiedä. Äitini oli ainoa johon luotin vaikka hänkin käytti jollain tapaa henkistä väkivaltaa. Vanhempani ovat jo edesmenneitä mutta minusta tuli nainen joka ei pysty luottamaan miehiin. Pystyn havaitsemaan heti jos joku on humalassa,olen absolutisti. Minulla on ikuinen säästämisvimma sillä isäni varasti kaikki pienet säästöni pankkitililtä ollessani lapsi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksinäinen puolisoa lukuunottamatta.
Erilainen ja ulkopuolinen kaikessa.
Herkkä, itkuinen.
Masentunut, ahdistunut pelkuri.
Katastrofiajattelu.
Unettomuus.
Jännittäjä.
Aina kiree.
Anteeksi että olen olemassa-tyyppi.
Yms.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suututtaako ketään se että vanhemmat pääsi ja pääsee kaikesta kuin koira veräjästä, ottamatta mitään vastuuta, usein kiistämällä ja kieltämällä kaiken (mun vanhemmat ”ei muista” tai sitten väittävät että ”minä kiusaan heitä valemuistoilla) ja muutenkin olemalla ylimielsen erinomaisia omahyväisyydessään. Ja syyttämällä huonoista väleistä aikuista lasta.
Mä olen kokenut satoja kertoja väkivaltaa, tästä ei mitään seurauksia niille tullut. Mua alistettin ja nöyryytettiin koko lapsuus, se olisi nykymittapuulla ollut välitön huostaanotto (mutta kasarilla ei ollut lasua samanlaisena kuin nyt eli mitään apua ei saanut koskaan tilanteeseen)
Toki tiedän että vanhemmat ei ikinä tule pyytämään anteeksi eikä myöntämään tekojaan. Mutta on silti ihan helvetin väärin että ne kieltää kaiken ja SYYTTTÄ VALEHTELUSTA sitä aikuista lastaan. Ja sitten huonoista väleistä syytetään lasta, kun se on niin ”vaikea ja mahdoton” ”kiittämätön kersa” ja ”pahaluonteinen kakara”.
Suututtaa. Kaikki se väkivalta, hakkaus ja huutaminen. Ja jotain vielä pahempaa kuin fyysinen väkivalta. Suuututtaa kun vastustin äitiä turhaan ja hän ajeli pääni kaljuksi rangaistuksesta. Suututtaa kun remmi viuhui niin ettei pystynyt istumaan kovalla tuolilla ilman tyynyä. Suututtaa sekin että kuuntelin sängyn alla sisarusten huutoa kun heitä hakattiin niin lamauttavan pelon vallassa että en pystynyt asennosta nousemaan edes ylös. Suututtaa niin etten välillä henkeä saa, että ne kaksi p askaa elää nyt tyytyväistä elämää ilman mitään vastuuta. Suututtaa niin p erk eleesti että nyt takki on kääntynyt ja he saavat kertoa kaikille kuinka se eloonjäänyt lapsi on se valehtelija, kiittämätön, hullu, ilkeä ja mitään ei ole saanut elämässään tehtyä. Ei kai, koska ulos heitettiin 16-vuotiaana, repussa tavarat ja nälkää näin kadulla. Nyt tietää mitä on oikea pahuus, se mustuus ihmisten sydämissä. Kun viisivuotias lapsi on niin turtunut että tuijottaa ladatun kiväärin piippuun ja tietää että kuolee ihan kohta, ei sitä enää jaksanut itkeä. Suututtaa myös se v***n ylilääkäri sairaalassa joka tiesi että olen vaikeuksissa mutta ei tehnyt lasua. Se olisi ollut ihminen joka olisi voinut pelastaa minut helv tist ä
Hyvä tietää että näin monta kokee olevansa yksin. Nyt ainakin on se tieto että tuntee olevansa yksin niin monen ihmisen kanssa. En mitään muuta niin toivo kuin kurjaa, tuskaista kuolemaa heille. Jokainen päivä on minun riemuvoittoni että elän sittenkin, minulla on rakastavia ihmisiä ympärillä, on työ ja ammatti.
Sitten kun sytytän taas kynttilän sisarelleni joka teki itsemurhan i n s **t i n takia, palaa toinenkin liekki sydämessä, ja se ei ole lohduttava liekki, se on vihan liekki. Voi kun joskus pääsisin antamaan takaisin, voisin antaa viimeisen inhimmillisyyden pisarani itsestä sen hetken takia.
En anna koskaan anteeksi.
Se mikä minusta on käsittämättömintä tässä maassa että viranomaiset joiden tulisi toimia eivät toimi. Vielä 2010-luvullakin perheessä sai rampata poliisi ja poliisin perässä lastensuojelu mutta useamman kerran kuussa lapset jätettiin tilanteisiin joissa lapset olisi pitänyt ottaa huostaan välittömästi. Ilmeisesti usean lapsen huostaanotto olisi tullut pienelle kunnalle liian kalliiksi joten annettiin jatkua ja nyt ovat veronmaksajat maksaneet kymmenillä tuhansilla euroilla terapiaa näille lapsille kun jokainen hakeutuu jossain vaiheessa terapiaan käsittelemään näitä hirveyksiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meitä taitaa olla aika paljon. Halaus kohtalotovereille❤️
❤
harmi kun ei arjessa kohtaa/saa tietää
Almaz kirjoitti:
Yksinäinen puolisoa lukuunottamatta.
Erilainen ja ulkopuolinen kaikessa.
Herkkä, itkuinen.
Masentunut, ahdistunut pelkuri.
Katastrofiajattelu.
Unettomuus.
Jännittäjä.
Aina kiree.
Anteeksi että olen olemassa-tyyppi.
Yms.
+ Monisairas eli enemmän vikoja kuin normielämän eläneellä
+ kärsii joka hetki
Minusta tuli kova ja periksiantamaton, enkä pelkää konflikteja. Kuitenkin omien lasteni hyvinvointi on tärkeimpiä asioita elämässäni ja olen valmis joustamaan elämässäni paljon heidän vuokseen. Taidan olla ristiriitainen ihminen ja en helpoimmasta päästä. Kuitenkin sukupolvien ketju osaltani on muuttunut lapsissani, jotka ovat paljon parempia ja tasapainoisempia ihmisiä kuin mitä minä olen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meitä taitaa olla aika paljon. Halaus kohtalotovereille❤️
❤
harmi kun ei arjessa kohtaa/saa tietää
Kyllä näitä sielunkumppaneita tunnistaa ja heidän seurassaan viihtyy
Vierailija kirjoitti:
Tarkkailen läheisteni mielialoja ja sanomisia suurennuslasin kanssa ja yritän välttää konflikteja viimeiseen saakka. Menen konfliktitilanteissa pois tolaltani.
En juo itse enää lainkaan ja minulle tulee jotenkin levoton ja varautunut olo humalaisten seurassa, olivatpa he keitä hyvänsä. Oma puolisoni ei juo onneksi juuri lainkaan.
Kävin terapiassa, mutta en osaa sanoa auttoiko se lopulta kovinkaan paljoa.
Kaikki lihavoimani olisi voinut olla sanasta sanaan minun kirjoittamaani. Itse saatan ottaa juhlissa lasin tai kaksi, mutta humalaan asti en juo ikinä.
Kuitenkin lapsuuteni oli lasisen vastakohta. En ole kertaakaan nähnyt kumpaakaan vanhempaani humalassa. He olivat, ja ovat edelleen turvallisia, läsnäolevia ja välittäviä aikuisia.
M38
Verta, väkivaltaa, lastensuojelua, poliiseja. Näin nämä kaikki lapsena. Monet viikonloppuillat kävelin koiran kanssa pitkän matkan suvun vanhalle tyhjillään olevalle talolle turvaan, siellä sitten hytistiin molemmat pakkasessa mutta kotiinkaan ei ollut asiaa. Kaikki tämä vielä pinnalta "normaalissa" perheessä jossa kaikki osattiin hyvin peitellä.
Tunnen itseni oudoksi ja jollain tavalla vajaavaiseksi. Ystävyyssuhteita tai parisuhteita en ole koskaan pystynyt ylläpitämään, vaan olen elänyt periaatteella "jätä tai tule jätetyksi". Kaipaan vanhoja ystäviäni, mutta kaikki sillat on jo poltettu. Menettämisen pelko.