Lue keskustelun säännöt.
Lasinen lapsuus. Minkälaisia aikuisia teistä tuli?
24.11.2021 |
Oma lapsuus oli joka viikonloppu helvettiä. Isä huusi ja hakkasi äitiä, äiti itki joka viikonloppu ja saattoi karata siskonsa luo pakoon jättäen toisinaan minut yksin. Isä ei siis koskaan koskenut minuun.
Olen kohta 30-vuotias ja tunnen oloni jatkuvasti turvattomaksi vaikka elämän peruspalikat ovat kunnossa. Herään edelleen kauhukohtauksiin. Ajatus omasta perheestä ahdistaa, ja olen hyvää vauhtia muuttumassa erakoksi. Ulospäin näytän kuitenkin hyvinvoivalta/tasapainoiselta ja ongelmani tulevat aina yllätyksenä muille
Miltä teidän elämänne nyt näyttää, te jotka joutuneet elämään lapsuuden alkoholistin kanssa? Auttoiko puhuminen ammattilaiselle?
Kommentit (138)
Vierailija kirjoitti:
Tarkkailen läheisteni mielialoja ja sanomisia suurennuslasin kanssa ja yritän välttää konflikteja viimeiseen saakka. Menen konfliktitilanteissa pois tolaltani.
En juo itse enää lainkaan ja minulle tulee jotenkin levoton ja varautunut olo humalaisten seurassa, olivatpa he keitä hyvänsä. Oma puolisoni ei juo onneksi juuri lainkaan.
Kävin terapiassa, mutta en osaa sanoa auttoiko se lopulta kovinkaan paljoa.
Itsellä samaa toisten mielialojen tarkkailua, ja jos joku suuttuu tai on tyly minulle, mietin heti että mitä kauheaa nyt tein että tuo on vihainen. Ei tule mieleenkään ensinalkuun että ehkä toinen suuttui vaan kun sattui olemaan huono päivä. Huonommuudentunteet nousee pintaan hyvin pienestä.
Kovaäänisten ja mesoavien juoppojen seuraa en siedä yhtään. Tulen aggressiviseksi ja minun on poistuttava, koska ihan oikeasti pelkään että vedän jotain omahyväistä kännikalaa turpaan. Sen sijaan kohtuukäyttö ei häiritse, otan itsekin lasin tai pari viiniä silloin tällöin. Mieheni pitää oluesta ja viskistä, mutta ottaa niitäkin kohtuudella, juopottelujuhlat ei häntä kiinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhemmat joi ja isä hakkasi äitiä ja lapsia. Olin erityiskohde, ”luonto pois!”
Päätin jo aivan pienenä, etten itke ja että minusta tulee hyvä äiti omille lapsille. Näin kävi, minulla on teini-iästä asti ollut sama mies ja monta lasta. Katkaisin pahan kierteen omassa perheessä.
En juo, enkä olisi juovan miehen kanssa. En siedä ryyppääviä ihmisiä ja olen mieluiten kotona omissa oloissani. Töissä käyn, minulla on hyvä ammatti, olin hyvä koulussa.
Varmistan kaikki asiat, en luota kehenkään. Suuria vaurioita jäi jonnekin syvälle mieleen, näen yhä painajaisia silloin tällöin.
En pysty oikein antamaan anteeksi, että lapsuuteni tuhottiin täydellisesti.
Olen alkoholistiperheestä, jossa isä joi. Hän ei ollut koskaan väkivaltainen humalassa ollessaan, ennemminkin päin vastoin. Luulen, että väkivalta on se tekijä, joka pelkkää juomista enemmän vaikuttaa aikuisenakin elämään. Jossain vaiheessa, nuorena aikuisena, oli kauhea tarve "käsitellä" lapsuutta, koska ajattelin, että sen on "pakko" jotenkin haitata elämää. Ja ehkä se haittasikin. Olin arka ja minulla oli (on?) huono itsetunto. Toisaalta olen myös oppinut lapsuudestani paljon ja se on muovannut minua tällaiseksi kuin olen. Minä en esim. jaksa ymmärtää pilkun viilaajia ja näitä maton hapsujen suoristajia, kun tiedän, mikä oikeasti on lapsen elämässä tärkeää.
Minä myös tietyllä tapaa lapsen tasolla (tunne-elämän herkkyys) tai en ehkä jaksa vastuuta mutta siitä huolimatta minun on pakko - minä olen huolehtija ja vastuunottaja tai tukijan roolissa mutta oikeasti haluan vain kadota.
En oikein välitä itsestäni enkä elä itselleni, minulla masennus on krooninen vaiva.
Tämän lisäksi minulla on useita rooleja tai persoonallisuuksia. Olen ristiriitainen, epätasainen, tämä sattuu eniten itseäni. Väsyn helposti ja lähes jatkuvasti haaveilen kuolemasta tai vaihtoehtoisesti kehittelen pilvilinnoja, haaveilen ja saan niistä voimaa hetkeksi.
Tämä on siis niin monivärinen, mutkainen homma, ettei tällaisia osaa selittää järkevästi, en minä ainakaan. En edes tiedä kuka "oikeasti" olen.
Minulla on epävakaa persoona nyt aikuisena. Huumeita ja alkoholia tullut käytettyä ja olen myös myynyt itseäni. Asiat on kyllä alkaneet mennä parempaan päin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Exälläni oli lasinen lapsuus. Hänestä tuli alkoholisti itsekin.
Vierailija kirjoitti:
Mua niin suututtaa nämä äidit/isät, jotka luikkivat karkuun ja jättävät lapset sen toisen raivohullun vanhemman armoille. Vai tekee muka lastensaanti ihmisestä epäitsekkään... Päinvastoin!
Itse en osaa syyllistää, kun en tiedä millaisia ajatuksen kulkua se joka viikonloppuinen turpaan saaminen teettää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tarkkailen läheisteni mielialoja ja sanomisia suurennuslasin kanssa ja yritän välttää konflikteja viimeiseen saakka. Menen konfliktitilanteissa pois tolaltani.
En juo itse enää lainkaan ja minulle tulee jotenkin levoton ja varautunut olo humalaisten seurassa, olivatpa he keitä hyvänsä. Oma puolisoni ei juo onneksi juuri lainkaan.
Kävin terapiassa, mutta en osaa sanoa auttoiko se lopulta kovinkaan paljoa.
Itsellä samaa toisten mielialojen tarkkailua, ja jos joku suuttuu tai on tyly minulle, mietin heti että mitä kauheaa nyt tein että tuo on vihainen. Ei tule mieleenkään ensinalkuun että ehkä toinen suuttui vaan kun sattui olemaan huono päivä. Huonommuudentunteet nousee pintaan hyvin pienestä.
Kovaäänisten ja mesoavien juoppojen seuraa en siedä yhtään. Tulen aggressiviseksi ja minun on poistuttava, koska ihan oikeasti pelkään että vedän jotain omahyväistä kännikalaa turpaan. Sen sijaan kohtuukäyttö ei häiritse, otan itsekin lasin tai pari viiniä silloin tällöin. Mieheni pitää oluesta ja viskistä, mutta ottaa niitäkin kohtuudella, juopottelujuhlat ei häntä kiinnosta.
Mulla on täysin sama tilanne juoppojen seurassa, pakko poistua heti kun muutun samantien itse aggressiiviseksi ja pelkään mitä voin tehdä heille!!
En ole koskaan halunnut lapsia ja uskon tämän johtuvan lapsuudestani. Molemmilla veljilläni on kyllä lapsia. Äiti itkee että miksei ainoa tytär halua lapsia. Olen ollut 18-vuotiaasta saakka saman kumppanin kanssa, jonka koen maailman turvallisimmaksi ja kilteimmäksi mieheksi. Pidän kaikkia muita miehiä (esim työkaverit, ystävien puolisot ym) aina ensin potentiaalisesti vaarallisina ja en luota yhteenkään kuin vasta hyvin pitkän ajan jälkeen. Olen kontrollifriikki, ylitunnollinen, poltan itseni helposti loppuun ja koin useamman työuupumuksen, joiden jälkeen olin vuosia työttömänä ja haahuilin pitkään mitä alaa pystyisin harjoittamaan. Elämäntehtäväni on turvata puolisoni ja minun elämä kaikin puolin. En juo alkoholia enää tippaakaan, nuorena join. Muiden juominen ei häiritse, elleivät juo todella känniin (jolloin poistun).
Olen perinyt isältäni addiktiotaipumuksen enkä ole uskaltanut koskaan esim kokeilla lääkärin määräämiä rauhoittavia ym koska pelkään jääväni niihin heti koukkuun.
Vihaan miesten ylivoimaisuutta voiman suhteen ja en uskalla kulkea kaupungissa ilman turvasumutinta, kellonajasta riippumatta.
Mulla oli tuon ”normisetin” lisäksi paha narsismi isällä myös, ja väkivalta kohdistui meihin lapsiin. Pelokas äiti pelasti itsensä usuttamalla isän lasten kimppuun ja sillälailla säästi oman nahkansa.
Olen työssäkäyvä ja uralla menestynyt mutta samat perusturvattomuuden tunne, juurettomuus (en ole yhteydessä lapsuudenperheeseen), ulkopuolisuus ja kestostressi vaivaa, tietenkin unettomuus kroonisena myös. Aika samanlaisia siis on nää seuraukset.
Mutta! Ei niin paskaa ettei jotain hyvää: se, että koko lapsuuden piti tarkkailla, analysoida ja vahtia isän mielialoja ja tunteita, teki minusta työssäni todella hyvän. Olen erittäin tykätty esimies, ylempää keskijohtoa, ja näen ja ”luen” aina ihmisestä mitä hän toivoo, kaipaa, tarvitsee, tai samoin näen jos joku on huonosti, tai on onneton. Osaan johtaa ihmisiä yksilöinä ja juuri tällälailla ennakoiden, ja mulla on ollut aina parhaimmat arviot johtajuudesta koko firman henkilöstömittauksissa.
Aina ei tietenkään voi kääntää ongelmiaan vahvuudeksi mutta mulla tää ihmisten tarkkailu ja analyysi auttoi omassa työssäni.
Ja tosiaan, lapseni kasvata ihan kaikessa täysin päinvastoin kuin kuspäävanhempani. Ihan kaikessa.
Ps. Mun vanhempieni toksinen käytös ja väkivalta jatkuu yhä. Ne kerrat kun vielä aikuisena olin tekemissä (nyt en enää ole) päättyi monesti siihen että isä veti narsistiraivarit ja joko kävi käsiksi minuun - aikuiseen - tai yritti sitä. Siellä on edelleen turvatonta ja vaarallista, ja tän takia on vaikea ”unohtaa”. Kas kun ne ei ole mitään menneitä juttuja vaan se ihan sama perseilymeno jatkuu vaikk ikää on molemmilla yli 70…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kestä nyt aikuisena sekuntiakaan kännikaloja.
Olen absolutisti ja puolisoni on myös. Toki esim häissä tai vastaavissa tilaisuuksissa muiden juhlinta ei tietnkään häiritse pätkääkään.
Meillä ei ole koskaan ollut alkoholia nyt omassa kodissani eikä tule .
Pitkä ja onnellinen parisuhde on, mutta olen vela, jäin lapsettomaksi siis, koska koin lapsuuteni hyvin turvattomaksi ja pelkään etten kykene suojelemaan lapsia pahalta maailmalta. Siitö huolimatta työskentelin esim lastensuojelu-alalla ja kasvatusalalla menestyksekkäästi ja tykkäsin työstäni paljon koska ymmärsin useimmiten sanoitta alkoholistiperheiden lasten tilanteen ja tuskan ja osasin siis puhua samaa kieltä.
Takana kun erittäin helvetillinen oma lapsuus alkoholisti-isän vuoksi.
Vierailija kirjoitti:
Minä myös tietyllä tapaa lapsen tasolla (tunne-elämän herkkyys) tai en ehkä jaksa vastuuta mutta siitä huolimatta minun on pakko - minä olen huolehtija ja vastuunottaja tai tukijan roolissa mutta oikeasti haluan vain kadota.
En oikein välitä itsestäni enkä elä itselleni, minulla masennus on krooninen vaiva.Tämän lisäksi minulla on useita rooleja tai persoonallisuuksia. Olen ristiriitainen, epätasainen, tämä sattuu eniten itseäni. Väsyn helposti ja lähes jatkuvasti haaveilen kuolemasta tai vaihtoehtoisesti kehittelen pilvilinnoja, haaveilen ja saan niistä voimaa hetkeksi.
Tämä on siis niin monivärinen, mutkainen homma, ettei tällaisia osaa selittää järkevästi, en minä ainakaan. En edes tiedä kuka "oikeasti" olen.
Kuulostaa tutulta. Onneksi lapsena opin lukemaan ja katosin kirjojen maailmaan. Tuskin muuten olisin jaksanut. Käsittelen niitä vanhempien käsittelemättömiä taakkoja edelleen, ja se on syy miksi olen totaalisen tunnekylmä, en anna kenenkään lähestyä tai koskea, en pyydä apua, mielummin kupsahdan taakkani alle kuin menen luottamaan saadakseni nenille. Toisekseen, kenelle voisi kertoa omasta lapsuudesta, kun kaikki haluavat kuulla onnellisuushuttua. Ketään ei kiinnosta, olen täysin kiinnostamaton näkymätön henkilö. Peilikuvassa vielä näyn.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sehän tässä onkin kun se vanhempien tekemä kaltoinkohtelu, alistaminen ja jatkuva haukkuminen JATKUU YHÄ VAAN. Ei se jää sinne lapsuuteen monilla. Ei se kaltoinkohtelija juoppo vanhempi yhtäkkiä muutu taikasauvan iskusta mukavaksi kun lapsi täyttää 18. Nuo tuollaiset vanhemmat usein vihaa ja halveksii lapsiaan (ei tietoisesti, eikä lapsesta johtuvista syistä, vaan omien tunne-elämän ongelmien takia ja mahdollisten piilossa olevien mt-ongelmien takia) , ja siksi koko elämänsä ajan kohtelee lasta paskasti.
Tän taki aidosti v*tuttaa kun asiasta mitään ymmärtämättömät länkyttää että ”unohda menneet; anna vanhat asiat antesksi”. Ne just nimenomaan EI OLE vanhoja menneisyyden asioita vaan sitä mitä tapahtuu nyt, tänään, huomenna, ensi viikolla, koko ajan.
En enää kerro kellekään etten ole väleissä vanhempiini. Aina jos kerroin, siitä syytettiin minua ja satoi pskaa niskaan. Kun tietenkään ne arvostelijat ei tajua millaista mulla on. Ne vertaa omiin ihaniin vanhempiinsa ja ihmettelee miten kukaan voi rakkaat ihanat vanhemmat heivata elämästään… joopa joo.
Vierailija kirjoitti:
En kestä nyt aikuisena sekuntiakaan kännikaloja.
Olen absolutisti ja puolisoni on myös. Toki esim häissä tai vastaavissa tilaisuuksissa muiden juhlinta ei tietnkään häiritse pätkääkään.
Meillä ei ole koskaan ollut alkoholia nyt omassa kodissani eikä tule .
Pitkä ja onnellinen parisuhde on, mutta olen vela, jäin lapsettomaksi siis, koska koin lapsuuteni hyvin turvattomaksi ja pelkään etten kykene suojelemaan lapsia pahalta maailmalta. Siitö huolimatta työskentelin esim lastensuojelu-alalla ja kasvatusalalla menestyksekkäästi ja tykkäsin työstäni paljon koska ymmärsin useimmiten sanoitta alkoholistiperheiden lasten tilanteen ja tuskan ja osasin siis puhua samaa kieltä.
Takana kun erittäin helvetillinen oma lapsuus alkoholisti-isän vuoksi.
Tällainen tausta on aivan loistava lastensuojelutyöhön. Ja siis kaikkeen muuhunkin missä pitää nähdä metsä puilta ja tajuta perheen tilanne. Kulissien takaa siis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuli tunnekylmä ja tunteeton, työelämässä erittäin hyvin menestynyt. Rakastan vain lapsiani. M40
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tarkkailen läheisteni mielialoja ja sanomisia suurennuslasin kanssa ja yritän välttää konflikteja viimeiseen saakka. Menen konfliktitilanteissa pois tolaltani.
En juo itse enää lainkaan ja minulle tulee jotenkin levoton ja varautunut olo humalaisten seurassa, olivatpa he keitä hyvänsä. Oma puolisoni ei juo onneksi juuri lainkaan.
Kävin terapiassa, mutta en osaa sanoa auttoiko se lopulta kovinkaan paljoa.
Itsellä samaa toisten mielialojen tarkkailua, ja jos joku suuttuu tai on tyly minulle, mietin heti että mitä kauheaa nyt tein että tuo on vihainen. Ei tule mieleenkään ensinalkuun että ehkä toinen suuttui vaan kun sattui olemaan huono päivä. Huonommuudentunteet nousee pintaan hyvin pienestä.
Kovaäänisten ja mesoavien juoppojen seuraa en siedä yhtään. Tulen aggressiviseksi ja minun on poistuttava, koska ihan oikeasti pelkään että vedän jotain omahyväistä kännikalaa turpaan. Sen sijaan kohtuukäyttö ei häiritse, otan itsekin lasin tai pari viiniä silloin tällöin. Mieheni pitää oluesta ja viskistä, mutta ottaa niitäkin kohtuudella, juopottelujuhlat ei häntä kiinnosta.
Samoja juttuja minullakin paitsi että en ala aggressiiviseksi humalaisten vieressä. Humalahakuinen juominen ei silti mahdu järkeeni enkä halua olla hyvin humalaisten seurassa.
Kotona ei ollut kovin rankkaa juomista, väkivaltaa tai muutenkaan erityisen hankalaa, mutta toinen vanhemmista joi liikaa ja aina salaa. Juominen ja siitä aiheutuneet riidat leimasivat lapsuuttani, vaikka muuten minulla ihanat vanhemmat on ja lapsuus ei missään nimessä ollut huono tai turvaton. Jokin perusluottamus ihmisiin ja omaan kelpaamiseen on kuitenkin jäänyt rakentumatta, ja minusta kasvoi erinomainen toisten käytöksen ja tunnetilojen tarkkailija kun piti tietää, onko toinen vanhempi taas juonut ja millainen tunnelma kotona on. Omalla käytöksellä en halunnut aiheuttaa lisää konflikteja tai ristiriitoja, ja yritin olla vielä aikuisenakin sovittelija vanhempieni välillä ja auttaa toista alkoholiongelmansa kanssa.
Isäni oli alkoholisti, joka tuhosi juomalla elämänsä. Tuli ero, potkut poliisista. Kuoli rappioalkoholistina. Suvussa on ollut ja on muitakin, jotka kamppailevat alkoholin kanssa. Jonkinlaista sukupolvesta toiseen jatkuvaa tunteiden peittämistä ja puhumattomuutta, jota lääkitään viinalla.
Minusta perheen ainoasta lapsesta kasvoi alisuoriutuva introvertti. Koko lapsuuden ja nuoruuden häpesin taustaani, vasta keski-ikäisenä olen joskus puhunut isästäni. Löydän itsestäni samoja piirteitä kuin hänestä, ulkopuolisuuden tunnetta ja tarkkanäköisyyttä toisiin ihmisiin nähden. En ole pystynyt hyödyntämään vahvuuksiani enkä älykkyyttäni. Itsetunto ei riitä.
Tunteista on vaikea puhua. En ole pystynyt katkaisemaan puhumattomuuden ketjua omassakaan parisuhteessa enkä suhteessa omiin lapsiin.
Pärjäävä. Vihainen. Kylmän oloinen. Perhekeskeinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä myös tietyllä tapaa lapsen tasolla (tunne-elämän herkkyys) tai en ehkä jaksa vastuuta mutta siitä huolimatta minun on pakko - minä olen huolehtija ja vastuunottaja tai tukijan roolissa mutta oikeasti haluan vain kadota.
En oikein välitä itsestäni enkä elä itselleni, minulla masennus on krooninen vaiva.Tämän lisäksi minulla on useita rooleja tai persoonallisuuksia. Olen ristiriitainen, epätasainen, tämä sattuu eniten itseäni. Väsyn helposti ja lähes jatkuvasti haaveilen kuolemasta tai vaihtoehtoisesti kehittelen pilvilinnoja, haaveilen ja saan niistä voimaa hetkeksi.
Tämä on siis niin monivärinen, mutkainen homma, ettei tällaisia osaa selittää järkevästi, en minä ainakaan. En edes tiedä kuka "oikeasti" olen.
Kuulostaa tutulta. Onneksi lapsena opin lukemaan ja katosin kirjojen maailmaan. Tuskin muuten olisin jaksanut. Käsittelen niitä vanhempien käsittelemättömiä taakkoja edelleen, ja se on syy miksi olen totaalisen tunnekylmä, en anna kenenkään lähestyä tai koskea, en pyydä apua, mielummin kupsahdan taakkani alle kuin menen luottamaan saadakseni nenille. Toisekseen, kenelle voisi kertoa omasta lapsuudesta, kun kaikki haluavat kuulla onnellisuushuttua. Ketään ei kiinnosta, olen täysin kiinnostamaton näkymätön henkilö. Peilikuvassa vielä näyn.
Hyvin sanottu tuo ”muut haluaa kuulla vaan onnellisuusjuttua”. Se on just noin. Mut on pari kertaa ERISTETTY, eli siis hylätty ja suljettu ulos piiristä kun lapsuuteni on tullut esille. Esim äitipiirissä kävi näin. En siis kertonut itse mutta muut alkoi tivaamaan milsen käy vanhemmillani tai mene sinne jouluna.
Kun kerroin sitten että miksei, seurasi epäuskoinen tyrmistys, kauhunsekaiset katseet ja hiljaisuus. Ja seuraavana päivänä ei kukaan vastannut enää viesteihini tai puheluihini.
Ihmiset ei halua tätä lähelleen. He haluaa uskotella että ei koske mua, ei koske lähipiiriäni, ne on vaan ne jotkut muut, ”huonot perheet”, ei tässä meidän alueella ketään sellaista ole. Ja sit jos yhtäkkiä käy ilmi että on: suljetaan se ulos. Pyyhitään pois. Problem solved. Itseä vaivaava asia unohdettu.
Vierailija kirjoitti:
Tarkkailen läheisteni mielialoja ja sanomisia suurennuslasin kanssa ja yritän välttää konflikteja viimeiseen saakka. Menen konfliktitilanteissa pois tolaltani.
En juo itse enää lainkaan ja minulle tulee jotenkin levoton ja varautunut olo humalaisten seurassa, olivatpa he keitä hyvänsä. Oma puolisoni ei juo onneksi juuri lainkaan.
Kävin terapiassa, mutta en osaa sanoa auttoiko se lopulta kovinkaan paljoa.
Tunnistin alusta myös itseni. Varsinkin lähimpien ihmisten riitatilanteet saavat minussa aikaan pakokauhua, mutta väkivallan uhka ahdistaa lähes kaikissa tilanteissa. Omassa lapsuudenkodissa vanhemmilla rajuja kännäysjaksoja, aamuisin löytyi sammuneita ihmisiä eri puolilta kotia, illanvietot päätyivät usein riitelyihin, vanhemmat riitelivät humassa ja myös pahoinpitelivät toisiaan. Äiti löytyi usein sammuneena jostakin, tai se tuli iltapäivällä kaatokännissä terassilta tms.
Itse olen juonut aikuisiällä maltillisesti ja pidän tärkeänä, että lapseni eivät koskaan kärsi juomisestani. Saatan olla huppelissa toisinaan (ehkä kerran parissa-kolmessa kuukaudessa), mutta vain jos porukassa muutkin ovat ja meininki on oikeasti hauskaa, eikä mitään pakonomaista dokaamista vain dokaamisen vuoksi.
Äitini juomista en siedä lainkaan. Jos huomaan hänen juovan, lähden pois enkä ole hetkeen tekemisissä. Hän ei ymmärrä kun sanon, että mitta tuli täyteen jo kauan sitten.
Minä olen läheisriippuvainen kontrolllifriikki. Ahdistun helposti ja pelkään aina pahinta. Pärjään aina yksin ja omin avuin, en vaivaa muita. Maisteriksi luin ja vakityö on. Perusturvattomuus vaivaa. Pelkään miehiä ja olen introvertti.
Psykologilla olen käynyt pari kertaa, kun unettomuuden takia työterveyslääkäri suositteli. Ei ollut apua. Pidempään terapiaa varmasti pitäisi hakeutua, mutta voimat eivät riitä.
Lapsia käy sääliksi, kun tällainen äiti on, mutta ainakin olen pyrkinyt avoimesti kertomaan tuntemuksistani. Joo ja miestäkin käy sääliksi.
Lapsuuden kodissa oli alkoholismia, mielenterveysongelmia ja väkivaltaakin. Näin liian nuorena liikaa.