Mille se synnytys oikeasti tuntuu, rehellisesti?

Mä en kyl valehtele täällä, livenä kylläkin. Hymistelin vaan et ihan hyvin meni. En halua kerjätä huomiota synnytysjutuilla.

T. Se joka tunsi oikeasti et luut napsahtaa poikki ja lantio murskataan

Toivottavasti ap ymmärrät, että jokaisen synnytyskipu on subjektiivinen kokemus. Itse olin juuri alkanut odottaa esikoistani, kun kävimme sairaalassa katsomassa juuri vauvan synnyttänyttä kälyäni. Hän on aina ollut liioitteluun taipuvainen ihminen, mutta synnytyskokemuksestaan kertoessaan hänellä ei kyllä ollut ihan tilannetajua. Onneksi hiukan myöhemmin tapasin siskoni, niinikään juuri synnyttäneen, joka kertoi synnytyksestä melko asiallisesti, ei liioitellen tai pelotellen.

Minusta synnytykseen ei voi ihan täysin valmistautua, joskin jollakin tapaa toki kannattaa niin tehdä kuitenkin. Kivun määrää ja laatua ei voi oikein arvioida. Ensimmäistäni synnyttäessä naapurihuoneesta kuului eläimellinen ulvonta ja ajattelin koko aja aika kovissakin kivuissani, että milloinkahan itsellä on tuollaiset kivut että pitää huutaa. No sellaista ei tullut, kuten ei kahdessa myöhemmässäkään synnytyksessä. Edelleenkään en voi tietää oliko naapurihuoneessa jokin paha tilanne (imukuppisynnytys tms.) vaiko äänekäs ja temperamenttinen nainen.

Paras tapa valmistautua synnytykseen ei ole kuunnella toisten äitien kauhukertomuksia synnytyksestä. Sitä vastoin jos joku osaa kertoa sinulle, kuinka pystyi omassa synnytyksessään aktiivisella toiminnallaan (lantion pyöritys, liikkuminen, jumppapallon päällä istuminen, vesi joko suihkussa tai altaassa, laulu, hengitys jne.) lievittämään kipua ja psyykkaamaan itseään kestämään kipua.

[quote author="Vierailija" time="13.02.2015 klo 22:19"]Mulla myös ivf-raskaus ja munasolupunktio takana. Synnytys ei ollut kyllä mitenkään verrattavissa tuohon, mulla kävi punktiossa myös niin että kipulääkkeet pisti pään ihan sekaisin, korvissa humisi ja silmissä musteni enkä päässyt omin jaloin pois toimenpiteestä. Tosi inhottavaa kaiken kaikkiaan. Mutta synnytyksessä ei tapahtunut mitään tuollaista, se epiduraali vaikutti ainoastaan alavatsalla ja yläreisillä ja tuli sinne sellainen puutunut ja kihelmöivä olo.
[/quote]

Helpottavaa kuulla ettei tavallaan ole verrattavissa punktioon :) ne punktiomömmöt oli nimittäin aika kauheita. Hyvä kuulla että epiduraali vaikuttaa joillakin vain tuonne alas. Itsellä ehkä juuri punktion takia jäi kammo että jos en meinaa tätä kestää nopean sykkeen takia, niin kuinka sitten ssynnytyksen. Ap.

[quote author="Vierailija" time="13.02.2015 klo 22:08"]

Jos synnytys todella sattuisi niin paljon kuin te täällä ulisette, niin kukaan ei niitä kakaroita vääntäisi toinen toisensa jälkeen! Jos kipu on kerran niin kamalaa, että pelkää kuolevansa, niin sellaista ei kukaan vapaaehtoisesti kokisi uudestaan. Joten lopettakaa jo liioittelu ja valehtelu, lehmät!

[/quote]

No kyllä kissoilla ottaa todella kipeää jo se pentujen siittäminen, ja silti se natu kissa tekee sitä uudestaan ja uudestaan.

Kuten suurin osa sanoo, sen kivun "unohtaa" kun saa sen lapsen. Ja lapsi on sellainen lahja, että sen eteen on valmis kokemaan sen kivun, pakko mikä pakko. 

Minäkin menen mielummin synnyttämään kuin hammaslääkäriin, hammaslääkäri kestää vähemmän aikaa, mutta siitä ei saa mitään palkintoa, vain sen että ei ehkä hetkeen tarvi mennä uudestaan.

Miehet tekevät paljon kaikkea typerää, ihan vaan seikkailunhalun tai urheilun tähden, ja kokevat vaikka mitä kipuja kun luut katkeilee ym. mutta nekin ääliöt tekee sitä uudestaan ja uudestaan, miksi ihmeessä?

Kipu riippuu ihan synnyttäjästä. Mä väitän, että se oma asenne ratkaisee paljon. Itse lähdin synnyttämään sillä periaatteella, että se on viimeinen etappi että saan sen oman pienen pojan syliini, todennäköisesti se on yhtä helvettiä ja elämäni kivuliain kokemus, ja niinhän se todella oli. Mutta mua auttoi se, ettei se kipu tullut yllätyksenä vaan osasin sitä odottaa. Mutta se palkinto minkä siitä saa on jotain niin uskomatonta, että kestäisin saman koska vaan uudestaan.

Ei synnytystä kannata pelätä, se on mitä on ja sitä ei juurikaan pysty ennalta suunnittelemaan. Täytyy vaan elää se läpi ja se on sillä selvä.

[quote author="Vierailija" time="13.02.2015 klo 22:17"]

Lukematta muiden vastauksia kerron oman kokemukseni. Supistukset (lääkkeillä aikaansaadut) tuntui kuin koko vatsa olisi suonenvedossa. Sama jos pohkeeseen tulee oikein paha suonenveto mutta tuo vaan vatsan seudulle, tuntuu helvetin paskalle ja koitat vaan selvitä hengissä supistuksesta ja välillä kerätä ittes seuraavaan koitokseen.

Itse synnytys kesti pitkään (imukuppi, lapsi avotarjonnassa) ja tuntui sille ettei siitä hengissä selviä. Ihan kuin joku olisi moottorisahalla silponut. Pitkään ja hartaasti kursittiin paikkoja kokoon tuon jälkeen.

[/quote]

Nyt kun kirjoitit tuo niin supistukset tosiaan tuntuivat järkyttäviltä suonenvedoilta, jotka olivat koko vatsaontelon alueella persuksista tisseihin asti. Mitään samaan niissä ei ollut kuin kuukautiskivuissa, vaan ihan jäätävää kokovartalokramppia olivat. En pystynyt niiden aikana istumaan kun tuntui, että joku hakkaa kirveellä persuksiin. Ainoa minkä päällä pystyi istumaan oli jumppapallo. Se oli kyllä ihan hyvä kapine, ja pomppiminen auttoi myös keskittymään, yhdessä ilokaasun kanssa.

Minulla myös oli tosi pitkä imukuppisynnytys virhetarjonnalla ja se ponnistaminen sattui kuin olisi lantio murtunut palasiksi joka työnnöllä. Ihan hirveetä teurastusta. Toinen muksu syntyi normaalissa tarjonnassa, ja ihan järkytyin miten helppoa ja miten lähes kivutonta se ponnistaminen oli. Näin se voi olla erilaista.

Henkilökohtainen kokemus on mulla se, että pahin vaihe on siirtymävaihe. Joillainhan kivut loppuu kokonaan (lepää ja ole kiitollinen), mutta mulla alkoi sellaiset työntöpoltot kuin olis tykinkuulaa ammuttu kohdusta ulos. Toisessa synnytyksessä kun lapsi alkoi liikkua kanavassa, ne kivut loppuivat lähes kokonaan ja vauva syntyi yhdellä ponnistuksella tosiaan lähes kivuttomasti. Ekassa lapsi ei lähtenyt tulemaan kunnolla kanavaan ja kätilöt pakottivat ponnistelemaan silti. Melkein kaksi tuntia jouduin ponnistelemaan ja sattui niin, etten ymmärtänyt enää puhetta enkä ohjeita. Sitten otettiin imukupilla ulos. Toisen synnytyksen ponnistusvaihe oli melkein euforinen ensimmäiseen verrattuna.

t: 58

Sori, nro oli 57.

Minä olen näissä tilanteissa aina saanut voimaa ajatuksesta, että "Miljoonat muutkin naiset on tästä selvinneet, minäkin selviän!" Ehkä se ajatus lohduttaa jotakuta toistakin. Sitä kestää niin monenlaista, kun ei vain ole vaihtoehtoja.

Lisään vielä sen rohkaisevan jutun, että ekastakaan vaikeasta synnytyksestä ei tullut kuin pinnallisia nirhaumia. Laitettiin yhteensä 4 tikkiä ja siis nämä olivat yksi tikki sinne, toinen tikki tänne- tyylisiä, eli ei ollut yhtenäistä haavaa. Paranin nopeasti. Toisesta synnytyksestä ei tullut yhtään tikkiä ja sairaalasta lähtiessä värkit tarkastavat kätilö sanoi, että ihan kuin et olis edes käynyt synnyttämässä. Kaikki ennallaan. Seksielämääkin jatkettiin jo parin viikon päästä, kun jälkivuoto oli loppunut ja tuntui ihan samalta kuin ennenkin.

Eli jos joku pelkää repeymiä niin ei niitä aina tule eikä välttämättä edes imukuppisynnytyksen yhteydessä.

[quote author="Vierailija" time="13.02.2015 klo 22:12"]

Mietittekö te naiset sitä että se alapää voi revetä? Mitä ajatuksia se herättää?

[/quote]

Mulla repes, ja leikattiinki, mutta kyllä ne ompeli sen takas. Sektio oli paljo kauheempi, siinä kun avattiin koko maha, navasta alas asti, kaikki kerrokset, sitte sielä kaiveltiin että saatiin yks lapsi ulos, sit kaiveltiin lisää, ja leikattiin kohtuun viilto toisinpäinkin, eli ankkuriviilto, että toinen lapsi saatiin ulos. Se oli kyllä aika brutaali näky, se maha sit varsinki muutaman päivän jälkeen kun ne punaset isot ruhjeet ympäri mahan tuli näkyviin. Kaikki haavat on parantunu, tuo sektiohaavakin oikeestaan paremmin kuin ekan raskauden aikana tulleet raskausarvet. Alapää on edelleen tiukka ja saman näköinen kuin 20 vuotta sitten ennen esikoisen synnytystä. Kyllähän sitä ihmisiä leikellään jopa ihan huvikseen paljo kauheemminkin, iho on siitä kummallista että se tapaa kasvaa takas vaikka sitä leikellään.

Mä pelkäsin synnytystä ihan tajuttomasti.  12 tuntia kärvistelin kotona suppareiden kanssa, aluksi tuntuivat ihan siedettäviltä (tulivat 5 min välein), joskin jokaisen supistuksen aikana piti mennä kontilleen ja köyristää selkää. Nukkua en kyllä voinut enää siitä lähtien kun kun säännölliset supistukset alkoivat. Synnärille lähdettiin siinä vaiheessa kun supistusten tullessa piti huutaa ääneen - lyhyt matka synnärille meni auton takapenkillä kontillaan, en voinut ajatellakaan istumista etupenkillä.

Käyrillä olo oli ihan järkyttävää supistuksen tullessa, ja olinkin 4 senttiä aukia synnärille tullessa. Siitä kun pääsi saliin niin 5 cm auki ja kalvot puhkaistiin ennen epiduraalia ja sen jälkeen supistukset olivat niin helvetilliset että mitään järkeä. Epiduraali laitettiin kiireellisesti, mutta missään vaiheessa se ei vienyt kokonaan kipuja pois vaa imin ilokaasua suppareiden aikan. Kivut olivat kuitenkin sieettäviä ja tuntia epiduraalin laiton jälkeen piti alkaa ponnistaa.

Järkytys oli että se epistä huolimatta todellakin tuntui!! Pelotti ponnistaa kun tiesi että sattuu. Ponnistaminen oli jotenkin tosi eläimellistä ähistystä, tuntui ettei se vauva mitenkään tule vaikka kuinka pää punaisena ponnistaa. Ajattelin siinä sekavana että kuinka moni nainen on tämänkin hetken kokenut. No, vauvalla olikin käsi poskella joten ehkä siksi ponnistaminen oli niin sitkasta. Juuri ennen kuin olisi leikattu eppari ponnistin niin perkeleesti - ja lapsi syntyi ilman suuria vaurioita. Onneksi väliliha oli puudutettu epiä varten niin pään ulostulo ei sattunut. Pari tikkiä ja siinä se. Tuntui että selvisin melko helpolla, vaikka koko juttu kesti melkein 20 tuntia, joista viimeinen tunti oli sellainen että sain kipuihin helpotusta epiduraalin muodossa.

Jokainen synnytys on vaan niin yksilöllinen että turha miettiä etukäteen. Helpompi toki sanoa näin jälkikäteen.

Luomusynnytys ambulanssissa tuntui siltä kuin kuolemaa tekisi. Supistusten aikana tuntuu ku koko kehoa revitään kahtia ja samalla rutistetaan kuin tulikuumaa luutua. Ei voi kuin huutaa ja supistusten välillä vaipua jonnekin omaan maailmaan. Pakko sanoa, että jos pääsee sairaalaan ja saa hyvät kivunhoitokeinot, ei ole mitään hätää. Matkasynnytystä en toivo kenellekään.

Alan jotenkin herkistymään kun luen teidän synnytyskokemuksia.

Että niin suuri työ ja tuska ja sitten valtava palkinto, ja kipu unohtuu.

Toivottavasti saan joskus kokea saman.

Nainen,22,synnyttämätön.

mulla oli virhetarjonta jonka vuoksi kipuja ei saatu hallintaan lääkkeillä, edes epiduraali ei auttanut.... joten synnytys voi olla helvettiä alusta loppuun, vaikka "lievitystä" olisi tarjolla. Onnea synnytykseen!

Minusta verikokeen otto on pahempi kuin synnytys oli. Ei sattunut, pelotti vaan. T. 18v äiti

Haluun synnyttää. Oon kateellinen naisille. Miksi miehet ei voi synnyttää? Vääryys.

[quote author="Vierailija" time="13.02.2015 klo 22:11"]

[quote author="Vierailija" time="13.02.2015 klo 21:55"]Olen synnyttänyt neljä lasta ja silti useat aikaisemmista kertomuksista tuntuu todella vierailta. Supistus kestää muutaman minuutin ja se sattuu. Supistusten välillä taas ei satu yhtään. Väli voi olla aluksi kymmeniä minuutteja ja lopussa enää hyvin lyhyt. Mulla on jokaisessa synnytyksessä epiduraali vienyt kivut kokonaan eli synnytys ei ole ollut kivulias. Ponnistusvaihekin on mennyt melko kivuttomasti. Ponnistus tuntuu siltä kuin ulostaisit vesimelonia. [/quote] Saitko jokaisessa synnytyksessä epiduraalin?? Minkähän takia mulle on sanottu että vaan ekassa saa ja en saanukkaan kun ainoastaan ekalla kerralla. Se oli ainoa mikä autto :/

[/quote]

Olen saanut aina epiduraalin. En ole koskaan kuullutkaan, että epiduraalin saisi vain ekalla kerralla. Oletko synnyttänyt pienessä sairaalassa, jossa ei ole anestesialääkäri aina paikalla? Vai onko synnytys edennyt niin nopeasti, että epiduraalia ei ole enää ehditty laittaa?

minulla taas supistukset alkoivat heti erittäin kipeinä ja 5-8 min väleillä. Eivät kuitenkaan saaneet mitään aikaiseksi. Kovia kuukautiskipuja oli ollut jo 2 pv. 9 tuntia pystyin olemaan kotona suihkun, musiikin ja kauratyynyn, rentoutus juttujen ym avulla. Sitten tuli olo että nyt en enää kestä. Jalat petti alta jne. Auki olin 1 cm ja katsottiin ettei synnytys ole alkanut. Tämä siis tarkoittaa suomeksi ettei kunnollisia kipulääkkeitä voi saada. Supistus kipu sai selän kaarelle ja syvät hengitykset auttoivat keskittymään muuhun. Tätä jatkui n 24 h. Avautuminen edistyi sentin. Lopulta sydänäänien laskettua kalvot puhkaistiin ja pääsin synnyttämään. Supistukset olivat edelleen yhtä voimakkaita, mutta ensin ilokaasu auttoi 2h, sitten spinaali ja vielä epiduraali. Oli oikeasti tosi jees, supistukset tuntui muttei sattunut. Epiduraali loppui ennen ponnistusta, mikä oli ihan hyvä. supistukset olivat edelleen kipeitä mutta siinä oli selvä tavoite. Venyminen pisteli ja kaikin voimin sai pusertaa. Pari tikkiä sain muttei sattunut. Sali osuuden voisin tehdä uudestaan, avautumisen aikana tulen vaatimaan nopeutusta ja kivunlievitystä. Usko itseäsi jos oikeasti sattuu ja vaadi lääkkeitä. Varmuuden vuoksi ei kannata ottaa.

Mulla oli helppoa kun heinänteko. Senkus makaat vaakatasossa jonkinlaisessa horroksessa ja niinpä terve poika tuli maailmaan keisarinkyydillä. 

Vielä 74 jatkaa.

Moni tietää miltä tuntuu pidättää istukkaa sisällä vasten kehon omaa tahtoa? Hirveältä. Samalla kun heiluu kapealla sängyllä vastasyntynyt kainalossa ambulanssin ajaessa. Painattaa ja tuntuu et pieni ponnistus toisi taivaan. Mahdollisen vuodon vuoksi istukkaa ei synnytetä matkalla. Toisena repeytymien ompelu on vielä viimeinen järkytys, vaikka silloin paikallispuudutteen saakin. Kätilö laittoi tamponin, ilmeisesti ettei vuoto haittaisi ompelua ja ekassa synnytyksessä tästä en kyllä tiennyt, epiduraalin silloin eka synnytyksessä sain. Tuntuu lähes raiskatulta niin kipeä alapää kuin onkin, että sinne heti perään laitetaan tamponi.

Eka synnytys oli ihana. Toinen synnytys oli yksi elämäni ihanin tapahtuma, mutta samalla minut totaalisesti traumatisoitunut. Ei siihen osaa suhtautua. Olen valtavan kiitollinen kuitenki, sillä kaikki meni hyvin ja lopputulos mitä täydellisin. Toivon, että joskus unohdan silti sen järjettömän tuskan mikä on minun nahkaan hakattu ja kuolemanpelon kun tajuaa, et lapsi syntyy tien varteen ja vaatteita revitään päältä.