Mille se synnytys oikeasti tuntuu, rehellisesti?

Itse en ole varsinaisesti synnyttänyt koska lapsi tuli ulos sektiolla. Supistukset tiedän kuitenkin ja olenkin ihmetellyt miten niitä on tosi vaikea muistaa tai kuvailla näin jälkikäteen. Sain lääkettä synnytyksen käynnistämisestä ja sille on ominaista, että supistuksia alkaa tulla usein ja ne on lyhyitä ja kivuliaita. Toisen lääkeannoksen jälkeen alkoi aika pian tulemaan supistuksia muutaman minuutin välein ja ne kestivät noin minuutin. Kellotin niitä kännykkäsovelluksella lähes koko ajan, loppuvaiheessa en enää jaksanut/pystynyt. Tuntemukset olivat sellaisia että oli tosi vaikea olla paikoillaan ja oli myös sellainen olo että pitää ulostaa. Ehkä polttelu on lähinnä oikeaa tunnetta.

Supistusten aikana "steppasin" joitain tunteja paikallaan ja supistuksen tullessa auttoi alaselän hierominen jonkun verran. Kipulääkkeenä taisi olla Panadol, joka ei juuri auttanut. Kuumassa suihkussa en pystynyt kauaa olemaan koska alkoi pyörryttämään.  Jonkun tunnin päästä supistukset laantuivat ja olin nukahtamassa kun alkoivat uudelleen voimakkaampina. Sitten puhkaistiin kalvot (ei sattunut), aloin kouristamaan ja lähdettiinkin sektioon. Synnytyssalissa laitettiin epiduraali (tuntui siltä että selkään painettaisiin kovaa mutta ei sattunut). Supistukset jatkuivat ja hengittelin ilokaasua aika reippaasti. Mielestäni ei auttanut yhtään tai ehkä se hönkäily ja siihen keskittyminen auttoi jaksamaan.

Pahin kipu oli itselläni koko synnytysprosessissa oli synnytysyötä seuraavan yön "ilmavatsa" eli vatsa turposi todella voimakkaasti. Mielestäni vatsa oli suurempi kuin ollessani viimeistä päivää raskaana. Vatsa oli todella kipeä, eikä ilmaa tullut ulos vaikka mulle laitettiin useampaan otteeseen joku katetri tms peräpäähän. Toka yö oli ihan tuskaa muutenkin kun yöhoitaja oli lähes koko ajan synnytyshuoneessa kanssani, näpytteli konetta ja mässytti purkkaa. Sitten hoki vähän väliä että "nuku vaan". En todellakaan pystynyt kun toinen möykkää korkeassa suurehkossa huoneessa jossa kaikuu! Kun lähti pois huoneesta laittoi soittonapin niin hankalasti, että tiputin sen kahdesti ja jouduin soittamaan miehelleni naapuriosastolle, että käy kansliasta pyytämässä hoitajan. Itse olin sen verran sekaisin, etten tajunnut kertoa hoitajalle että en pysty liikkumaan niin paljon, että saisin napin otettua pääni takaa kurottamalla (kanyylit viellä molemmissa käsissä)

Muuten synnytyksestä on jäänyt positiiviset kokemukset ja sellainen olo että mua hoitivat asiantuntijat jotka oikeasti välittävät. Ainoastaan tuo yksi anastesiahoitaja aiheutti turvattomuuden tunnetta ja ärsytystä. Kipu ei haitannut yhtään niin paljon kuin se, että olo oli turvaton sinä toisena yönä kun tuntui että kivuilleni ei oikein voida tehdä mitään.

Tuntuu siltä kuin yrittäisi paskantaa jalkapalloa.

synnytyksen ei alunperin pitänyt olla kivulias, mutta Eedenin syntiinlanmkeemuksen johdosta naisen synnytys kirottiin, ja sen tähden "minä teen suureksi sinun  raskautesi vaivat ,ja kivulla sinä olet synnyttävä lapsesi".

Onneksi en ole synnyttänyt, olen päässyt helpolla, ja siihen päälle vielä yöheräämiset, lasten hoidot ja eron tuoma yksinhuoltajuus, väsymys, ja  oman identiteetin menetys. Tietysti voihan niitä lapsia adoptoida jos haluan. En ole kateellinen "lapsellisille".

Mull alkoi supistukset torstaina 15:00 ja niitä tuli 10-15min välein lauantai aamuun kunnes lähdettiin synnärille. Perjantai aamusta saakka ne oli hiton kipeitä, kyllä sen kesti mut kipeitä oli. Sit kun lauantai aamupäivällä pääs synnärille ja alku iltapäivästä sai ekan kipupiikin niin helpotti! Sit 15:00 synnytyssaliin ja 19:20 synti meidän poika. Ilokaasu ja epiduraali oli tosi jees, oli ihan leppoisaa ja aika meni nopeasti. Siis vaikeinta oli olla kotona toi pe-la kipeiden epäsäännöllisten supistuksen kanssa!

[quote author="Vierailija" time="13.02.2015 klo 22:00"]Se paineentunne oli kyllä uskomaton, on jäänyt ehkä selvimmin mieleen.
[/quote]
Sama.
Avautuminen kesti mulla reilut 12 tuntia (+6 tuntia ennen sitä supisteli, mutta mittailin supistuksia vasta kuuden tunnin jälkeen) enkä oikein osaa sanoa siitä mitään. Tuntui selässä, lantiossa, jaloissa ja toki siellä vatsassa, eikä TODELLAKAAN ollut minun kohdalla mitenkään sietämätöntä kipua. Enemmän tuntui vaan että selkä loksahti jumiin supistuksen ajaksi ja hengittäminen oli vaikeaa.
Tilasin monsteripitsan heti kun tajusin että tositoimissa ollaan, ja karkkia napostelin pitkin iltaa. Kuuntelin hyvää rauhoittavaa musiikkia ja lähetin miehen pariksi tunniksi ulos panikoimasta.
Yhdeksän tunnin kohdalla alkoi olla jo kipua ja lähdettiin sairaalaan, mutta sinnekin kävelin parkkipaikalta itse sisään. Kymmenen tunnin kohdalla sain epiduraalin ja nukuin tunteroisen. Ilokaasu teki minulle huonon olon mutta kannattaa sitä kokeilla, ei se kaikille tee! Kahdentoista tunnin jälkeen olin kaikki kymmenen senttiä auki ja vedet puhkaistiin.
Sitten se pahin alkoi. Kätilö oli muualla käymässä enkä uskaltanut ponnistaa ilman lupaa, ja vääntelehdin sängyllä kivusta kun se jonkun mainitsema vesimeloni tuntui tykyttävän peräsuolessa. Ponnistusluvan saatuani yritin ensin tunnin verran "ponnistaa" niin että pidättelin häveliäästi pierua ja kakkaa. Lopputuloksena nolla. Sitten tajusin että pidättämisen aika on ohi ja pusersin vauvan puolessa tunnissa ulos raikuvassa pierumyrskyssä.
Kun pää oli ulkona, kipu lakkasi. Olkapäitä ja loppukroppaa en tuntenut lainkaan. En revennyt kovin pahasti, joitain nirhaumia kai oli.

Kannattaa kysyä omilta sukulaisilta, miten heillä on synnytykset menneet ja miten ovat kokeneet ne. Minä sanoisin, että ei se niin kamalaa ole.

Supistukset alkaa hiljakseen ja voimistuvat vähitellen, niiden väliajat tuntuu ihan normaalilta ja voi alkuvaiheessa jopa nukkua tai vaikka siivota. Supistus on minulla tuntunut lihaskipuna selässä, kun supistus tulee lihakset supistuu ja maitohappo alkaa poltella, samankaltainen tunne kuin jos nyt vaikka alat kyykätä ja pidät väsyneillä lihaksilla väkisin asentoa yllä. Siitä selviää kun ei yritä päästä kipua karkuun, vaan yrittämällä pysyä rentona, hengittelemällä, kävelemällä ympyrää tai keinuttelemalla itseään, hieromalla selkää, kuumakääreellä, matalalla ääntelyllä. Pahimmalta supistukset tuntuu jos jännittyy ja pidättää hengitystä ja yrittää ikään kuin kiivetä niitä karkuun, se tunne tulee aaltona ja menee, eikä auta muu kuin kuvitella itseään kellumassa aallon mukana. Supistusten kellottaminen voi auttaa, näkee itse laskurista montako sekuntia vielä jäljellä.

Kun avautumisvaihe jatkuu, supistusten aikana ei oikein voi enää keskittyä mihinkään muuhun, sitä alkaa tulla ärtyisäksi ja haluaa vetäytyä itseensä. Ei halua puhua eikä kuunnella muita supistuksen aikana. Jossain vaiheessa voi tulla paha olo ja alkaa oksettaa, avautumisvaiheen alussa on minusta hyvä yrittää syödä ja juoda jotakin helposti imeytyvää, koska ei tiedä kauanko se kestää. Supistukset tuntuu polttoina keskivartalossa, loppua kohden tunne laskee takapuoleen ja reisiin.

Ponnistusvaiheessa reisiä pakottaa, olen itse ponnistanut kahdesti ensin epiduraalin kanssa ja toisella kertaa vähän hätäisenä, joten en tiedä oikein mistä tietää varmasti että ponnistusvaihe alkaa. Molemmilla kerroilla poltot on jysähtäneet reisiin todella voimakkaasti, reidet alkaa tuntua puutuneilta, kramppaavilta supistuksen aikana. Epiduraalin kanssa ponnistaminen oli minulle helppoa, vähän piti alkuun opetella sitä hallintaa. Kun alkaa ponnistaa supistuksen mukana, keho menee jotenkin ihan omaan tilaansa eikä sitä itse oikein hallitse mitä lihakset tekee. Kun päästää keuhkot tyhjiksi ponnistus kuitenkin loppuu. Epiduraali kun vei kivut, niin tuntui vain jännä puristava tunne ponnistaessa, voimakas alkuvoimainen tunne. Kun vauvan pää alkoi syntyä, se kyllä kirpaisi terävästi epiduraalin läpi ja repesinkin vähän, mutta tajusin kuitenkin että ei sitä voi siinä enää välttää, vauva täytyy saada ulos. Se kudosvaurion tunne on siis erilainen kuin synnytyskivut muuten. Ponnistusvaiheessa täytyy yrittää kuunnella kätilön ohjeita siitä miten nopeasti pään annetaan tulla. Hengittämistä ei pitäisi lopettaa.

Toisella kertaa ei ollut kipulääkitystä mutta ponnistusvaihe ei sattunut juurikaan enkä revennyt. Olin ns. pidätellyt ettei vauva syntyisi matkalle ja kesti hetken että tajusin alkaa luvan kanssa ponnistaa. Mutta helposti meni se.

Synnytyksen jälkeen pissalla käyminen kirvelee vaikka ei olisi revennyt, jälkisupistuksia voi tulla päiviä (ei ensisiynnyttäjällä välttämättä niin voimakkaat) ja jos on tikattu jotain niin sekin haava voi olla kipeä. Imetys voi sattua myös.

[quote author="Vierailija" time="13.02.2015 klo 22:09"]

Pidin siitä tunteesta, kun vagina venyy äärimmilleen. Se kiristys oli aivan ihana. Oikeasti.

[/quote]

oletko sinäkin mies?

[quote author="Vierailija" time="14.02.2015 klo 10:40"]

synnytyksen ei alunperin pitänyt olla kivulias, mutta Eedenin syntiinlanmkeemuksen johdosta naisen synnytys kirottiin, ja sen tähden "minä teen suureksi sinun  raskautesi vaivat ,ja kivulla sinä olet synnyttävä lapsesi".

Onneksi en ole synnyttänyt, olen päässyt helpolla, ja siihen päälle vielä yöheräämiset, lasten hoidot ja eron tuoma yksinhuoltajuus, väsymys, ja  oman identiteetin menetys. Tietysti voihan niitä lapsia adoptoida jos haluan. En ole kateellinen "lapsellisille".

[/quote]

Mä taas luulen, että hyvän ja pahan TIEDON puun omena teki ihmisen älykkääksi, eli ihminen sai poikkeukselliset aivot, jonka takia synnytyksestä kivulias. Ei voi olla yhtäaikaa älykäs kuin ihminen ja synnyttää kuin simpanssi, kikkelis kokkelis mitäs läksit.

Jokainen synnytys on erilainen. Mulla eka oli kamala kun kesti niiin kauan se avautumisvaihe. Käytin kaikenlaista kivunlievitystä apuna. Paitsi aquarakkuloita en halunnut. Synnytyssalissa sain 2 annosta epiduraalia. Episiotomia piti tehdä jotta vauva saadaan nopeesti ulos, joten vielä se hankaloitti elämää.
Toisen lapsen kanssa varauduin samanlaiseen, mutta supistukset alkoi taas jälleen aamulla ja koveni aamupäivästä niin että lähdettiin vauhdilla sairaalaan. Siellä oltiin kl 12 ja olinkin jo 6-7cm auki. Sain kiireellisen epiduraalipuudutuksen, sitten odottelua.. Aloin tuntemaan painon tunnetta kun vauva alkoi iltapäivällä laskeutumaan. Sain vielä pudendaalipuudutuksen. Ponnistusvaihe kesti 13min mutta tuntui ikuisuudelta. Se oli pahin vaihe ja kamala tunne kun jotain suhteellisen isoa on puskettava ulos eikä siitä tilanteesta voi karata ennen kuin homma on hoidettu. En onneksi revennyt sillä kertaa. Vauva syntyi 16:50.
Taemppiä, sitä ei kannata miettiä etukäteen sen kummemmin. Vaan sitten vaan hoitaa se läpi ja antautua niille kivuille ja yrittää hengitellä mukana. Maailman hienoin lahja on sitten se uusi pieni ihminen <3