Lue keskustelun säännöt.
Eroaminen pelottaa niin kamalasti
Olen ollut useita vuosia onneton suhteessani, joka on kestänyt lähes 20 vuotta. Kaksi alakouluikäistä lasta. Miehen kanssa elämme kuin kämppikset, seksiä viimeksi vuosia sitten, nukumme eri sängyssä, emme puhu kuin lapsiin liittyviä asioita. Olen hyvin yksinäinen ja onneton tässä suhteessa.
En ymmärrä, miksi eroaminen pelottaa niin paljon, vaikka samaan aikaan ymmärrän, että se on väistämätöntä. Mies ei halua puhua erosta, eikä hänen mielestään siihen ole syytä. Luulen, että hän voisi jatkaa näin (puhumatta, koskematta, suunnittelematta mitään) vaikka loppuikänsä, kun saa vain istua iltansa katsomassa koneelta sarjoja. Minä hoidan kotityöt ja lasten asiat, mies valvoo yöt ja nukkuu päivät. Etätyönsä hoitaa jossain välissä. Alkoholia kuluu päivittäin.
Mitä sitten pelkään? Yksinäistä loppuelämää (totta, olen yksin jo nyt), rahojen riittämistä (onhan minulla vakituinen työ, ok palkka), suvun ja työkavereiden kommentteja, koska hän näyttää ulospäin unelmien mieheltä (onko niillä oikeasti väliä muka), osaanko hoitaa vanhaa omakotitaloa yksin kun mies on vastannut niistä asioista (voin kai pyytää ulkopuolista apua, ja ei kai se rakettitiedettä ole), miten lapset kestävät ja pärjäävät (tämä on oikeasti surullisin ja pelottavin asia, mutta ovathan muutkin selviytyneet).
No, näköjään vastasinkin itse itselleni, mutta järkeilystäni huolimatta tämän valtavan askeleen ottaminen pelottaa enemmän kuin mikään koskaan. Olisiko kenelläkään sanottavana mitään lohduttavaa? Omia kokemuksia? Jotain siitä, miten sinuakin pelotti, mutta kaikki meni hyvin.
En tiedä, miksi edes kirjoitin tämän. Olen aika yksinäinen muutenkin, onneton suhde on saanut käpertymään itseeni. Ehkä tämä on tapani kertoa jollekin.
Kommentit (573)
Omassa kaveripiirissäni olen todennut, että ihmiset, jotka sitkeimmin puhuvat, miten lasten takia ei voi erota, itse asiassa eivät halua kaataa kulissejaan. Tämä näkyy siinä, että yhdessäkin perheessä lapset suoraan sanovat, että olisi jo parasta erota, mutta äiti vain keksii tekosyitä ja selittää meille muille, miten tärkeää ydinperhe on lapsille.
Samainen ihminen selostaa hyvin tarkkaan uudet ostokset ja matkat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämä on tehty nauttimista varten. Itse otin itseäni 10 vuotta nuoremman rakastajan. En jaksanut miehen mykkäkoulua ja tunnekylmyyttä. Eroamme todennäköisesti kunhan lapsi on isompi. Nyt on helpompi kun molemmat hoitaa ja osallistuu niin jää omaakin aikaa. Yh:n arki ei innosta nyt .
Aloittaja lähde bilettämään. Löydät seuraa ja laastarin.
Eroakin on mukavampi hoitaa kunnolla saaneena ja hyvän tuulisena kuin katkerana ja yksinäisenä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eroaminen on aina parempaa lapselle. Lapsi antsaitsee kaksi itsenäistä vanhempaa
YLE teki juuri jutun sosiaalisen kurjuuden periytymisestä. Aiemmin Yhdysvalloissa ja Norjassa oli tutkittu yhdellä mittarilla eron vaikutusta lapsiin. Lapset jotka ovat eroperheistä, eroavat itse kolminkertaisella todennäköisyydellä omista avioliitoistaan ydinperheellisiin verrattuna.
Suomessa vastaava tutkimus tehtiin niin, että mukaan otettiin myös avoerot. Tilanne parani hieman, mutta edelleen erolapsilla oli peräti kaksi kertaa suurempi todennäköisyys erota. Ja tämä on tietysti vain yksi mittari. Huono-osaisuutta on varmasti erolapsilla monissa muissakin asioissa.
Noin on. Tiedetään ja tutkittu on että eroperheiden lapset toistavat herkästi vanhemmiltaan saatua mallia parisuhteissaan ja eroavat.
Onko kukaan eroa suunnitteleva miettinyt pitemmälle sitä, että miten tulen/ tulemme hoitamaan lasten " perhejuhlat" ? Toki noistakin voi sopia, mutta mitä olen nähnyt ympäriltä niin tiedän vain yhden eroperheen, jossa molemmat vanhemmat ovat läsnä lasten ja lastenlasten juhlissa. Lapsille on raastavaa nähdä, että biovanhemmat eivät ole sovussa eron jälkeen ja synttäri/rippi/yo/valmistujaiset menevät kaavalla, että juhlat on pidettävä kahdessa paikassa. Mutta kun tulee häät, niin niitä ei voi jakaa?
Todella rasittavaa ja lapsillekin henkisesti rankkaa. Ero vaikuttaa laaja- alaisesti ympärillä oleviin läheisiin ja tuo usein mutkikkaita ongelmia ja tilanteita. Miten suhteet toimivat ex- anoppiin/appiin ja sen puolen sukuun ja miten se toimii lasten osalta eron jälkeen? Hekin ovat yhtä läheisiä lapsenlapsille kuin omat vanhemmat ja isovanhemmat. Joten hyvin monenlaisia käänteitä ongelmineen on useimmalle luvassa kun perhe rikkoutuu.
Ymmärtää eronkin hyvin, jos väkivaltaa ja alkoholiongelmaa, koska voi ne sanoa syyksi, mutta paljon on eroja joissa ei löydy muuta syytä, kuin olemme kasvaneet erilleen, intohimo on heilunut ties minne ja toinen alkaa maistua " joka aamiaiselta kaurapuurolta" eli tilanne on mennyt liian arkiseksi.Jännä miten eroperheiden elämästä tuntuvat tietävän parhaiten ne, jotka elävät ydinperheessä. Meillä juhlien järjestäminen ei todellakaan ole ollut mikään ongelma, molemmat vanhemmat ovat olleet aina paikalla ja sama pätee kaikkiin lähipiirini uusperheisiin.
Kypsyyttä ero ja mahdollinen uusperhe toki vaatii, mutta kun kyseessä on fiksut aikuiset, ei elämästä eron jälkeen tarvi tehdä sellaista draamaa, miltä se ulkopuolelta huutelijoiden mielestä ehkä näyttää. Ei eroaminen tarkoita ettei enää osaisi toimia kuten järkevä vanhempi toimii!
Ihan varmasti eroperheiden lapset eroavat aikuisena herkemmin. Kas, kun he ovat nähneet, että niin voi tehdä eikä se ole maailmanloppu. Itse nimenomaan haluan, että tyttäreni kasvavat itsenäisiksi ihmisiksi, joiden ei ole pakko roikkua huonossa suhteessa. Haluan, että tyttäreni oppivat, että ihan itse pitää kantaa vastuu elämästään ja onnellisuudestaan.
Terveisin onnellinen uusperheellinen, joka viettää lasten juhlat sovussa kaikkien lasten läheisten kanssa. Tähän lasketaan mm. oma nykyinen puolisoni, exäni ja hänen uusi vaimonsa sekä vaimon lapset.
Itse olen eroperheen lapsi ja olen huomannut, että minulle tulee herkästi eroajatuksia ja epämiellyttävässä tilanteessa haluaisin vaan ratkoa ongelmat eroamalla, koska se vaan tuntuisi sillä hetkellä ”helpommalta”. Ydinperheessä kasvanut mieheni taas on sitkeä eikä näe eroa edes vaihtoehtona vaan hänen mielestään kaikki ongelmat kyllä selviää kun vaan yhdessä yritetään parhaamme. Toki ero meissä voi johtua myös luonteesta, mutta varmasti on myös merkitystä sillä minkälaisissa perheissä olemme kasvaneet.
Itse myös kärsin vanhempieni erosta ja varsinkin uusperheistä enkä haluaisi samanlaista elämää lapsilleni, että vanhempieni esimerkki ei kyllä ole se jota haluaisin seurata vaikka se välillä tuntuu houkuttelevalta ajatukselta.
Iltalehden Plus osassa on tuotu esiin lapsen 10 traumaa jotka vaikuttavat vieläkin, eli aikuisena.
Yksi niistä on vanhempien avioero.
Minulle tulee mieleen jostain kirja tai kirjoitus tms: Lapsi ei unohda koskaan vanhempiensa avioeroa.
Unohtaminen, anteeksi antaminen ja asiaan rypemään jääminen ovat eri asioita. En minäkään koskaan unohda olleeni koulukiusattu. En tiedä olenko antanut anteeksi kiusaajille, mutta en oikeastaan välitä olenko vai en. Sen sijaan en muistele kiusaamista, enkä taatusti anna sen määritellä itseäni ihmisenä tai nykyisyyttäni. Minusta on aina harmi nähdä, jos joltain puuttuu resilienssi. Uhriudutaan ja syytetään jotain menneisyydessä sattunutta juttua nykyisyyden vaikeuksista. Sillä tavalla on helppo vältellä ottamasta vastuuta omasta elämästään ja toiminnastaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koskaan en ole kokenut niin voimakasta yksinäisyyttä kuin parisuhteessa ollessani. En oikein ymmärrä miksi ihmiset pelkäävät yksin elämistä.
Yksin asuessa on niin totaalisen yksin! Jos sairastun kukaan ei auta minua! Minä olen ehkä joku päivä se ruumis, joka löydetään viikkojen, kuukausien päästä. Kotona on niin hiljaista, että pidän usein tv:n iltaisin auki, vaikka en sitä katso. Kukaan ei pese selkääni. On äärimmäisen surkeaa syödä yksin. Ruoka ei oikeastaan maistu, vaan usein vaan syön sen mahdollisimman nopeaan pois. Jouduin jatkuvasti opettelemaan sellaisia juttuja, joita inhoan ja ei paljonkaan kiinnosta tehdä, mutta on pakko! Kaikkeen ei ole varaa palkata jotain ammattilaista! Stressaa ja ärsyttää ne todella paljon! Olen niistä selvinnyt, mutta eipä se hirveästi ilostuta, sillä kokoajan tulee uusia asioita! Olen asunut yksin parisen vuotta! Voi mennä loma-aikoina useita päiviä, että puhu kenellekkään sanaakaan! Se on aika ahdistavaa! Välillä tuntuu kun ääneni käytön puutteesta katoaisi?!? Saunaa ei kannata lämmittää pelkästään itselle, ihan järjetöntä 10- 15 min vuoksi siihen ryhtyä! Voisin jatkaa tätä listaa, vaikka kuinka!! Ei minusta tämä yksinolo mitään herkkua ja erityisen kivaa ole!! Ei ollut kivaa hirveässä parisuhteessa, mutta ei tämä kyllä yhtään parempaa elämää ole! Lapseni ovat siis aikuisia ja asuvat muualla! Minulle olisi sopinut asua kämppiksinä lopun ikää, mutta niin ei sitten käynyt! 34 vuotta saman miehen kanssa! Taloudellisesti pärjään juuri ja juuri. Yksin asuminen on huomattavasti kalliimpaa. Ennen pystyi ostamaan joskus jotain kivaa itselle. Nyt ei juurikaan.
Nyt alat hommata itsellesi sosiaalisia suhteita ja todellakin myös yksin ansaitsee saunan! Olen asunut yksin koko 2000-luvun eikä ole yhtään päivää, että olisin puhumatta elävälle ihmiselle. Ja olen sopinut turvasysteemeistä ystävien kanssa.
Siis minulla on ystäviä ja harrastuskavereita lukuisia, mutta eivät he mun kanssa asu! Olen enempi ns. koti-ihminen kumminkin!! Olen vielä työelämässä varmaan 10 vuotta ja siellä työkavereita. En ole sillä tavalla yksinäinen! On sukulaisia ja nämä aikuiset lapset! Pitkillä lomilla ja juhlapyhinä ihmiset haluavat olla kuitenkin perheidensä kanssa, myös lapseni. Tuleva joulu tarkoittaa sitä, että olen kaksi viikkoa täysin yksin! Kesälomalla (5 vkoa) kävin kavereiden kanssa syömässä ulkona, tapasin pari kertaa sukua, harrastuskavereita (puhutaan vaan harrastuksesta) näin ehkä kerran viikossa. Muuten olin täysin yksin. On se hassua jutella kolmeen neljään päivään pelkästää koiralle!
Tiedätkö, jotkut jäävät myös leskiksi. Kuten monen sadan kilometrin päässä asuva äitini. Hän tulee meille jouluksi muutamaksi päiväksi. Turvasysteemeistä on sopinut ystäviensä kanssa. Liikkuu myös aktiivisesti heidän kanssaan. Olen ainoa lapsi enkä voi auttaa arjessa 500km päästä. Silti äiti onneksi osaa ottaa ilon irti elämästä, vaikka varmasti isää kaipaakin.
TIedän toki! Isäni on leski, 78-vuotias ja hänelle on muodostettu turvaverkosto! Äiti kuoli hiljattain ja isä todella kaipaa häntä, vielä sen ajan ihmisiä, että ei ole tottunut esim. kotitaloushommiin! Mun lapsista suurin osa on vielä opiskelijoita ja/tai asuvat vuokralla pienissä asunnoissa perheineen, ei jotenkin huvita viettää esim. joulua jossain olohuoneen lattialla yöpyen patjalla! Siis pysyn ihan omassa kodissani! Eikä mun vanha koira tykkää enää vieraista paikoista tai matkustamisesta pitkiä matkoja! Otan kyllä ilon elämästä, mutta se on silti yksinäistä täällä kotona siis! Ne voivat olla elämässä rinnakkain! Olin kavereiden kanssa tässä varsin railakkaalla risteilyllä "kannat kattoon"- tyylillä klo 3 asti yöllä! En mä ole vanhus, vaan ihan nuorekas 5-kymppinen ikäisekseni! Voin mä silti saada vaikka koronan/aivoinfarktin/sydärit ja olla kykenemätön hälyttämään apua, kuolla kotiini! Kyllä ne varmaan toisena tai kolmantena päivänä töissä alkaisivat ihmettelemään, mutta kun teen sellaista itsenäistä työtä (välillä etänä), voi siihen mennä parikin viikkoa, että kaivattaisiin! En mä tarvi lapsiltani vielä varmaankaan 20-30 vuoteen minkäänlaista apua todennäköisesti! Olen ihan terve, kop, kop, kop!!
Etkö parisuhteessa koskaan ollut yksin kotona? Ihan kuka tahansa, vaikka lapsi, voi kuolla kotona yksin ollessaan. Kuolleena sulle ei ole mitään väliä milloin sut löydetään. Vai kuvitteletko oikeasti olevasi sitä tarkkailemassa jostain pilvenhattaralta?
Vierailija kirjoitti:
Elämä on tehty nauttimista varten. Itse otin itseäni 10 vuotta nuoremman rakastajan. En jaksanut miehen mykkäkoulua ja tunnekylmyyttä. Eroamme todennäköisesti kunhan lapsi on isompi. Nyt on helpompi kun molemmat hoitaa ja osallistuu niin jää omaakin aikaa. Yh:n arki ei innosta nyt .
Aloittaja lähde bilettämään. Löydät seuraa ja laastarin.
Eroakin on mukavampi hoitaa kunnolla saaneena ja hyvän tuulisena kuin katkerana ja yksinäisenä.
j
Kas tässä esimerkki lapselle/on/parasta/ydinperhe-ajattelusta!
Mitäs sen on väliä, että lapsi saa elää tunnekylmässä liitossa, jossa hänen elämästään päättävät ja siihen eniten vaikuttavat ihmiset kyräilevät toisiaan ja keräävät erorahastoja ja suunnittelevat tulevaa parempaa elämää - parempaa elämää, jonka esteenä siis enää on lapsi.
Lapsikin sen siis tietää, että vanhemmat eläisivät parempaa elämää ilman häntä ja mikäs sen turvallisempi ja parempi kasvualusta.
Provoakaan on turha huudella, sillä näitä ihmisiä oikeasti on, munkin kaveripiirissä yksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin itse tuossa samassa tilanteessa kaksi vuotta sitten. Päätettiin miehen katsoa viimeinen kortti ja mentiin pariterapiaan. Aluksi ajattelin että no mennään terapiaan, että voidaan sanoa että kaikki tehtiin mitä voitiin, olin jo suunnitellut että terapian jälkeen otan eron. Sitouduin kuitenkin yrittämään ja tekemään saatuja "tehtäviä". Jossain vaiheessa kun oma ahdistus alkoi helpottamaan, löysin sanoja sille mitä haluan ja tarvitsen, alkoi myös mieli muuttua. Ymmärsin, että ei ero ollut se mitä tahdoin vaan kaiken alla oli suuri suru siitä miten parisuhde oli mennyt. Vuosi käytiin terapiassa ja se kyllä pelasti meidän liiton.
Mun mielestä koskaan ei ole liian myöhäistä. Toko töitä täytyy edelleen tehdä, tietoisesti pitää mielessä myös se parisuhde arjen keskellä. Etsiä yhteistä aikaa, käydä siinä sohvalla katsomassa telkkaria yhdessä, laittaa lapset hoitoon ja käydä elokuvissa.
Olisiko mahdoton ajatus, että kokeilisitte terapiaa?
Vierailija kirjoitti:
Olin itse tuossa samassa tilanteessa kaksi vuotta sitten. Päätettiin miehen katsoa viimeinen kortti ja mentiin pariterapiaan. Aluksi ajattelin että no mennään terapiaan, että voidaan sanoa että kaikki tehtiin mitä voitiin, olin jo suunnitellut että terapian jälkeen otan eron. Sitouduin kuitenkin yrittämään ja tekemään saatuja "tehtäviä". Jossain vaiheessa kun oma ahdistus alkoi helpottamaan, löysin sanoja sille mitä haluan ja tarvitsen, alkoi myös mieli muuttua. Ymmärsin, että ei ero ollut se mitä tahdoin vaan kaiken alla oli suuri suru siitä miten parisuhde oli mennyt. Vuosi käytiin terapiassa ja se kyllä pelasti meidän liiton.
Mun mielestä koskaan ei ole liian myöhäistä. Toko töitä täytyy edelleen tehdä, tietoisesti pitää mielessä myös se parisuhde arjen keskellä. Etsiä yhteistä aikaa, käydä siinä sohvalla katsomassa telkkaria yhdessä, laittaa lapset hoitoon ja käydä elokuvissa.
Olisiko mahdoton ajatus, että kokeilisitte terapiaa?
Oikeasti. Mies ei vastaa, kun ap laittaa spostia, jossa kertoo tunteistaan ja siitä, mitä toivoisi yhteiseltä elämältä. Mies kävelee ohi, kun ap itkee, menee vaan koneelle. Mies ei osallistu perheen elämään, ei hoida lapsia, juo päivittäin.
Mitäpä itse lottoat, lähteekö tämä mies terapiakierrokselle tekemään tehtäviä?
Nämä neuvot on just sitä samaa, nälkäiseltä kysytään, että olisiko mahdoton ajatus ottaa kaapista ruokaa ja syödä? On. Tuntuu todella pahalta, kun ihmiset, joiden avioliitto EI OLE samassa jamassa kuin oma, tulevat kertomaan, miten kyllä he onnistuivat sen pelastamaan. Kun itse tietää, että toinen ei siihen ala, ero tulee, vaikka mitä itse tahtoisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämä on tehty nauttimista varten. Itse otin itseäni 10 vuotta nuoremman rakastajan. En jaksanut miehen mykkäkoulua ja tunnekylmyyttä. Eroamme todennäköisesti kunhan lapsi on isompi. Nyt on helpompi kun molemmat hoitaa ja osallistuu niin jää omaakin aikaa. Yh:n arki ei innosta nyt .
Aloittaja lähde bilettämään. Löydät seuraa ja laastarin.
Eroakin on mukavampi hoitaa kunnolla saaneena ja hyvän tuulisena kuin katkerana ja yksinäisenä.
j
Kas tässä esimerkki lapselle/on/parasta/ydinperhe-ajattelusta!
Mitäs sen on väliä, että lapsi saa elää tunnekylmässä liitossa, jossa hänen elämästään päättävät ja siihen eniten vaikuttavat ihmiset kyräilevät toisiaan ja keräävät erorahastoja ja suunnittelevat tulevaa parempaa elämää - parempaa elämää, jonka esteenä siis enää on lapsi.
Lapsikin sen siis tietää, että vanhemmat eläisivät parempaa elämää ilman häntä ja mikäs sen turvallisempi ja parempi kasvualusta.
Provoakaan on turha huudella, sillä näitä ihmisiä oikeasti on, munkin kaveripiirissä yksi.
Olisiko sitten lapselle parempi että muutan 300km päähän isästä ja venytän penniä ja väsyneenä yksin hoidan pientä lasta 24/7? Se ei valitettavasti ole vaihtoehto että jäisin tähän nykyiseen kaupunkiin asumaan.
Nyt lapsella on kaksi vanhempaa ketkä kukin vuorollaan hoitaa, vie päikkyyn, vie uimaan, lukee satua ja leikkii. Vuorottelemalla isän kanssa hoitovastuuta jaksan olla lapselle läsnä silloin kun on minun vuoroni olla lapsen kanssa. Jos asuisin yksin niin varmaan lapsi saisi ruuan eteensä mutta en ehkä jaksaisi kovin kummoisia.
Mahdollistan myös omat harrastukset tässä että asumme samassa talossa.
Mutta arvasinkin ettei palstalta paljon sympatiaa heru jos naisella on salarakas. Vain miehet saa käydä huorissa eikös vain?
Olen itse nyt eron keskellä, koko suku molemmilta puolilta haukkuu koko ajan. Ei saa viedä lapsilta kotia ja hyvää isää. Minä en ole isää viemässä, hän saa tavata lapsia niin paljon kuin tahtoo, mutta epäilen, että ei paljon tahdo ja sekin on sitten tietysti minun vika.
En jaksaisi tätä, ellei tytär 13 v olisi sanonut, että me äiti pärjätään, kun vahingossa näki minun itkevän.
Minä olisin käynyt terapiat ja muut jos olisin voinut avioliittoni säilyttää, mutta mies tahtoo nyt muuta, vaikka ulospäin esittää, että tämä on vain minun ylireagointia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No tietenkin on eri asia jos mies ei osoita mitään mielenkiintoa sen parisuhteen korjaamiseen. Kyllä meillä oli puheyhteys täysin poikki, tapeltiin ja huudettiin. Ei tullut mies lohduttamaan kun itkin. Mutta hän ei juo. Soitin ja varasin ajan ja sanoin että sinne mennään. Toki miehet erilaisia ja toisia ei saa kirveelläkään juttelemaan ulkopuoliselle. Siinäpä suku haukkuu, voi sanoa että kaikkesi teit, mutta kun ei tule toinen vastaan niin minkäs teet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämä on tehty nauttimista varten. Itse otin itseäni 10 vuotta nuoremman rakastajan. En jaksanut miehen mykkäkoulua ja tunnekylmyyttä. Eroamme todennäköisesti kunhan lapsi on isompi. Nyt on helpompi kun molemmat hoitaa ja osallistuu niin jää omaakin aikaa. Yh:n arki ei innosta nyt .
Aloittaja lähde bilettämään. Löydät seuraa ja laastarin.
Eroakin on mukavampi hoitaa kunnolla saaneena ja hyvän tuulisena kuin katkerana ja yksinäisenä.
j
Kas tässä esimerkki lapselle/on/parasta/ydinperhe-ajattelusta!
Mitäs sen on väliä, että lapsi saa elää tunnekylmässä liitossa, jossa hänen elämästään päättävät ja siihen eniten vaikuttavat ihmiset kyräilevät toisiaan ja keräävät erorahastoja ja suunnittelevat tulevaa parempaa elämää - parempaa elämää, jonka esteenä siis enää on lapsi.
Lapsikin sen siis tietää, että vanhemmat eläisivät parempaa elämää ilman häntä ja mikäs sen turvallisempi ja parempi kasvualusta.
Provoakaan on turha huudella, sillä näitä ihmisiä oikeasti on, munkin kaveripiirissä yksi.
Olisiko sitten lapselle parempi että muutan 300km päähän isästä ja venytän penniä ja väsyneenä yksin hoidan pientä lasta 24/7? Se ei valitettavasti ole vaihtoehto että jäisin tähän nykyiseen kaupunkiin asumaan.
Nyt lapsella on kaksi vanhempaa ketkä kukin vuorollaan hoitaa, vie päikkyyn, vie uimaan, lukee satua ja leikkii. Vuorottelemalla isän kanssa hoitovastuuta jaksan olla lapselle läsnä silloin kun on minun vuoroni olla lapsen kanssa. Jos asuisin yksin niin varmaan lapsi saisi ruuan eteensä mutta en ehkä jaksaisi kovin kummoisia.
Mahdollistan myös omat harrastukset tässä että asumme samassa talossa.
Mutta arvasinkin ettei palstalta paljon sympatiaa heru jos naisella on salarakas. Vain miehet saa käydä huorissa eikös vain?
Ei vain.
Toivon vain, että lapsellesi et koskaan teeskentele, että avioliitto jatkuu hänen vuokseen, koska oman itsesi takiahan sä tota teet. Tavallaan joo ajattelet lapsen parasta, kun teitä on kaksi, mutta ajatteletko yhtään, minkä henkisen taakan tuolla lapsellesi annat?
Kerro ainakin jossain vaiheessa hänelle, että sä kuulut ihmisiin, joiden ei olisi pitänyt lapsia tehdä, kun ei niitä oikein jaksa, mutta olet tehnyt parhaasi silti. Se on vähintä.
Pettäminen on tuossa pieni rikka rokka rokassa, kun lapsi saa kasvaa taakkana, jota tarvitaan tyhjä avioliitto kannattelemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No tietenkin on eri asia jos mies ei osoita mitään mielenkiintoa sen parisuhteen korjaamiseen. Kyllä meillä oli puheyhteys täysin poikki, tapeltiin ja huudettiin. Ei tullut mies lohduttamaan kun itkin. Mutta hän ei juo. Soitin ja varasin ajan ja sanoin että sinne mennään. Toki miehet erilaisia ja toisia ei saa kirveelläkään juttelemaan ulkopuoliselle. Siinäpä suku haukkuu, voi sanoa että kaikkesi teit, mutta kun ei tule toinen vastaan niin minkäs teet.
Tämä siis 270-viestiin vastaukseksi...
Minä olin samanlaisessa tilanteessa, ensin en uskaltanut edes myöntää itselleni, että haluaisin erota. Sitten huomasin, että ajattelin asiaa yhä enemmän ja enemmän, kunnes lopulta päätin puhua mieheni kanssa. Sovimme, että yritämme, mutta kyllä se pian kävi selväksi ettei mikään muutu. Ero oli aivan hirveää aikaa, mutta ystävät ja perhe suhtautui asiaan todella hyvin, vaikka minäkin heidän reaktiotaan ensin pelkäsin. Nyt reilun vuoden jälkeen voin todeta, että meidän kohdalla se kannatti, lapset voivat hyvin ja huomaan itsekin, että olen taas oma energinen itseni, jotain mitä en avioliiton viimeisinä vuosina enää ollut. Huonossa suhteessa oleminen vaikuttaa itsetuntoonkin, sitä ei vain oikein ymmärtänyt kun suhteessa vielä oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No tietenkin on eri asia jos mies ei osoita mitään mielenkiintoa sen parisuhteen korjaamiseen. Kyllä meillä oli puheyhteys täysin poikki, tapeltiin ja huudettiin. Ei tullut mies lohduttamaan kun itkin. Mutta hän ei juo. Soitin ja varasin ajan ja sanoin että sinne mennään. Toki miehet erilaisia ja toisia ei saa kirveelläkään juttelemaan ulkopuoliselle. Siinäpä suku haukkuu, voi sanoa että kaikkesi teit, mutta kun ei tule toinen vastaan niin minkäs teet.
Tämä siis 270-viestiin vastaukseksi...
Eri, mutta eihän teillä ollut puheyhteys poikki, kun vielä tappelitte ja huusitte. Silloin jotain vielä onkin pelastettavissa.
Siinä kohtaa, kun puheyhteys todella on poikki, kumpikaan ei ota kantaa mihinkään, ohittaa toisen mahdollisemman kaukaa, puhuu vain minimin välttämättömän, puheyhteys on poikki.
Niin kauan kaikki on mahdollista, kun molemmat niin ajattelee. Se, että toinen vain ajattelee, ei riitä, ei vaikka saisi terapiaankin raahattua. Meillä auttoi terapia kuin mikäkin laastari, vain hetken.
Joskus vaan on molemmille parempi todeta, että jos jotain joskus oli, sitä ei ole enää ja nyt jatketaan omia polkuja. Mutta nähtävästi tämä on tosiaan pelottava ajatus, kun sitä moni niin sitkeästi vastustaa.
Eikös ennenvanhaan tuollaisessa tilanteessa hankittu avioliiton ulkopuolinen suhde? Eikö sitä enää edes harkita, onko "pettämisestä" tullut niin perisynti.
Mua pelotti aikoinaan lasten isästä eroaminen aivan älyttömästi. Viimeiset viisi vuotta olin todella onneton ja niistä vuosista kolme-tiesin jo että eroon tämä päätyy enkä enää edes uskonut muutokseen. Tein siis vuosia yhdessäollessamme jo eropäätöstä. Mua jotenkin auttoi Ilona Rauhalan Eron keskellä kirja. Se auttoi ymmärtämään monia asioita ja auttoi ymmärtämään etten todellakaan ollut ainut joka niitä ajatuksia ja tunteita kävi läpi. Lopulta tuli totaalinen seinä vastaan ja sanoin että lähden. Ja lähdinkin sitten lopulta lasten kanssa hyvin nopeaan. Ensimmäinen joulu ja uusivuosi oli aika surkeaa aikaa muttakun niistä selvisin, tajusin että selviän mistä vaan. Aloin käydä ahdistustani purkamassa salilla ja se helpotti. En väitä että eroaminen ja lähteminen olisi ollut helppoa, ei, mutta hetkeäkään en sitä ole katunut. Nykyään kaikilla osapuolilla on asiat hyvin, lapset toipui erosta hyvin, meillä oli oikeastaan parempi olla kun ei ollut enää sitä riitelyä ja onnettomuutta toimimattomasta suhteesta. Erosta selviää kyllä vaikka toki se ei mikään helppo tie sekään ole. Muttei myöskään mitään järkeä jäädä onnettomaan suhteeseen. Uskalla kuunnella omia tunteitasi, ne kyllä kertoo sen mitä kuuluu tehdä. Voimia. Ps. Elän elämäni parasta aikaa ja nautin siitä lasteni kanssa täysin rinnoin. Eikä lasten isälläkään asiat huonosti ole, hänkin on onnellisempi kuin viimeisinä vuosina yhdessä ollessamme.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koskaan en ole kokenut niin voimakasta yksinäisyyttä kuin parisuhteessa ollessani. En oikein ymmärrä miksi ihmiset pelkäävät yksin elämistä.
Yksin asuessa on niin totaalisen yksin! Jos sairastun kukaan ei auta minua! Minä olen ehkä joku päivä se ruumis, joka löydetään viikkojen, kuukausien päästä. Kotona on niin hiljaista, että pidän usein tv:n iltaisin auki, vaikka en sitä katso. Kukaan ei pese selkääni. On äärimmäisen surkeaa syödä yksin. Ruoka ei oikeastaan maistu, vaan usein vaan syön sen mahdollisimman nopeaan pois. Jouduin jatkuvasti opettelemaan sellaisia juttuja, joita inhoan ja ei paljonkaan kiinnosta tehdä, mutta on pakko! Kaikkeen ei ole varaa palkata jotain ammattilaista! Stressaa ja ärsyttää ne todella paljon! Olen niistä selvinnyt, mutta eipä se hirveästi ilostuta, sillä kokoajan tulee uusia asioita! Olen asunut yksin parisen vuotta! Voi mennä loma-aikoina useita päiviä, että puhu kenellekkään sanaakaan! Se on aika ahdistavaa! Välillä tuntuu kun ääneni käytön puutteesta katoaisi?!? Saunaa ei kannata lämmittää pelkästään itselle, ihan järjetöntä 10- 15 min vuoksi siihen ryhtyä! Voisin jatkaa tätä listaa, vaikka kuinka!! Ei minusta tämä yksinolo mitään herkkua ja erityisen kivaa ole!! Ei ollut kivaa hirveässä parisuhteessa, mutta ei tämä kyllä yhtään parempaa elämää ole! Lapseni ovat siis aikuisia ja asuvat muualla! Minulle olisi sopinut asua kämppiksinä lopun ikää, mutta niin ei sitten käynyt! 34 vuotta saman miehen kanssa! Taloudellisesti pärjään juuri ja juuri. Yksin asuminen on huomattavasti kalliimpaa. Ennen pystyi ostamaan joskus jotain kivaa itselle. Nyt ei juurikaan.
Nyt alat hommata itsellesi sosiaalisia suhteita ja todellakin myös yksin ansaitsee saunan! Olen asunut yksin koko 2000-luvun eikä ole yhtään päivää, että olisin puhumatta elävälle ihmiselle. Ja olen sopinut turvasysteemeistä ystävien kanssa.
Siis minulla on ystäviä ja harrastuskavereita lukuisia, mutta eivät he mun kanssa asu! Olen enempi ns. koti-ihminen kumminkin!! Olen vielä työelämässä varmaan 10 vuotta ja siellä työkavereita. En ole sillä tavalla yksinäinen! On sukulaisia ja nämä aikuiset lapset! Pitkillä lomilla ja juhlapyhinä ihmiset haluavat olla kuitenkin perheidensä kanssa, myös lapseni. Tuleva joulu tarkoittaa sitä, että olen kaksi viikkoa täysin yksin! Kesälomalla (5 vkoa) kävin kavereiden kanssa syömässä ulkona, tapasin pari kertaa sukua, harrastuskavereita (puhutaan vaan harrastuksesta) näin ehkä kerran viikossa. Muuten olin täysin yksin. On se hassua jutella kolmeen neljään päivään pelkästää koiralle!
Tiedätkö, jotkut jäävät myös leskiksi. Kuten monen sadan kilometrin päässä asuva äitini. Hän tulee meille jouluksi muutamaksi päiväksi. Turvasysteemeistä on sopinut ystäviensä kanssa. Liikkuu myös aktiivisesti heidän kanssaan. Olen ainoa lapsi enkä voi auttaa arjessa 500km päästä. Silti äiti onneksi osaa ottaa ilon irti elämästä, vaikka varmasti isää kaipaakin.
TIedän toki! Isäni on leski, 78-vuotias ja hänelle on muodostettu turvaverkosto! Äiti kuoli hiljattain ja isä todella kaipaa häntä, vielä sen ajan ihmisiä, että ei ole tottunut esim. kotitaloushommiin! Mun lapsista suurin osa on vielä opiskelijoita ja/tai asuvat vuokralla pienissä asunnoissa perheineen, ei jotenkin huvita viettää esim. joulua jossain olohuoneen lattialla yöpyen patjalla! Siis pysyn ihan omassa kodissani! Eikä mun vanha koira tykkää enää vieraista paikoista tai matkustamisesta pitkiä matkoja! Otan kyllä ilon elämästä, mutta se on silti yksinäistä täällä kotona siis! Ne voivat olla elämässä rinnakkain! Olin kavereiden kanssa tässä varsin railakkaalla risteilyllä "kannat kattoon"- tyylillä klo 3 asti yöllä! En mä ole vanhus, vaan ihan nuorekas 5-kymppinen ikäisekseni! Voin mä silti saada vaikka koronan/aivoinfarktin/sydärit ja olla kykenemätön hälyttämään apua, kuolla kotiini! Kyllä ne varmaan toisena tai kolmantena päivänä töissä alkaisivat ihmettelemään, mutta kun teen sellaista itsenäistä työtä (välillä etänä), voi siihen mennä parikin viikkoa, että kaivattaisiin! En mä tarvi lapsiltani vielä varmaankaan 20-30 vuoteen minkäänlaista apua todennäköisesti! Olen ihan terve, kop, kop, kop!!
Etkö parisuhteessa koskaan ollut yksin kotona? Ihan kuka tahansa, vaikka lapsi, voi kuolla kotona yksin ollessaan. Kuolleena sulle ei ole mitään väliä milloin sut löydetään. Vai kuvitteletko oikeasti olevasi sitä tarkkailemassa jostain pilvenhattaralta?
No, en oo uskonnollinen. Ei oo mitään taivasta/pilvenhattaraa, mutta koira joutuu kärsimään, jos kuolen yllättäen ja sillä ei ole hoitajaa! Lisäksi asunto varmaan menee piloille, jos siellä makaa kesällä vaikkapa 2-3 viikkoa raatona! Ei paljon muuta jää lapsille perittävää, niin olisi kiva kun se ei olisi kalmon pilaama! Lisäksi, jos itse on avuttomassa tilassa, että ei voi hälyttää apua! Niin onhan se aika ikävä kitua ehkä päiväkausia ennen sitä kuolemaa! Selkiskö? Jos lapsi kuolee kotona, niin eiköhän ne vanhemmat oo paikalla tai ainakin saman vuorokauden aikana oo tulossa sinne kotiin? En ymmärrä, miten tuo tilanne on yksin asuvan aikuisen kanssa jotenkin yhtenäinen??
Hej **
On hyvä saada puhua, kirjoittaa ja miettiä monelta kantilta asioitaan. Ja jokaisella kuulijalla ja lukijallasi on varmasti aina joku mielipide tarjota nojaten omaan kokemusmaailmaansa ja persoonaansa jne.
Minäkin olen pohtinut ja yrittänyt jopa toteuttaa joitakin kertoja eroa puolisostani, mutta palannut takaisin aina jossain vaiheessa. Luullen, että ehkä nyt olisi parempi kummallekkin elämäntilanteiden muuttuessa ja meidän vanhetessa jne...
Mieheltäsi älä kysele mitään- hänellä näyttäisi olevan ihanteelliset olot kanssasi!! Saa jatkaa elämäntapaansa, mitä ikinä se siltääkään netin ihmemaailmassa...
Olet todellakin erosi ansainnut eli tehnyt osaltasi kaiken ja mies taas näyttänyt omat intressinsä sinua ja yhteistä elämäänne kohtaan. Hän toimii noin, koska voi toimia noin. Pikku kitinät eivät näytä haittaavan. Joten nyt on aika suoristaa oma selkä ja oman elämäntie. Tuskin lapsetaan nauttivat perhe-elämästä,vaikka eivät ehkä selvästi sitä näytä. Voit myös miettiä mitä mallia annat lapsillesi heidän omiin aikuiselämiinsä?? Parisuhteesta, vanhemmuudesta. Poika kopio isää ja tyttö äitiä rooleissa... Ja kun olet onnellinen ja jaksava, se antaa suoraan iloa ja energiaa lapsillesikin <3
Uskoisin, että puheet on nyt pidetty ja sinun on aloitettava suunnitteluvaihe, MITEN toteutat aikeesi.
Onko sinulla omaa tiliä, johon olet tai pystyt säästämään hieman rahaa? Otatko lakiapuja jostain, jos avioliitto, ositus jne. Ihan kylmästi järjellä alat nyt selvitellä tilannetta ja onko pelkoa mahdollisesta väkivallasta tai sen uhkasta, kun mieheltä lähtee "äiti" pois passaamasta. Tuskin ne etätyöt hänellä nyt niin rahakkaita ovat, ettei hermostuisi, kuinka voi jatkaa sinkkuna taloudellisesti elämäntapaansa.Onko sinulla luottohenkilöä, joka auttaisi myös käytännön järjestelyissä, vaikka aluksi yöpaikan antamisessa, jos kotona yritetään estää lähtöäsi.
Mieti tilannettasi, tuhlaatko elämäsi jatkuvaan murheeseen ja äitinä oloon miehellesi..., vai olet todellinen äiti lapsillesi ja annat heillekkin paremman tulevaisuuden? Raha- asiat järjestyvät kyllä!! Yhteiskunta tukee todella hyvin lapsiperheitä ja yksinhuoltajia. Sinkkuna sinulla olisi hieman eri asia, mutta mikään taloudellinen puoli ei korvaa sitä pahoinvointia, mikä aiheutuu väärässä paikassa veivaamiseen. Ota elämäsi haltuun ja eroonkin saa apuja!! Tsekkaa Apuaeroon.fi sivut :)
Minulla ei ole noita ongelmia parisuhteessa, kuin sinulla, eikä siis lapsiakaan mietittävänä/ jaettavana. Myös lastensuojelu auttaa ja jopa kirkon diakonissa puoli. Turvakodit auttavat...
Työpaikkasi on iso plussa ja turvatekijä sinulla- onneksi olkoon!! Varo, ettei sinua yritetä käyttää väärin taloudellisesti kuitenkaan.
Mieti, millaisen elämän ja ihmissuhteen haluat. Olet todellakin sen arvoinen, et piika omassa kodissasi. Muista se!! ja kiitos, kun kirjoitit tänne, toivottavasti saat uskoa ja toivoa, voimaa jatkaa matkaasi :)
Jk. et voi menettää parisuhdetta/ perhe-elämää, koska sinulla ei sellaista ole. Tehän olette kämppiksiä, joilla on ihan oma aikataulunnekin, eikö?(Sietämätöntä, että mies jatkaa, kuin sinkkumies talossasi, kun yrität hoitaa kotisi ja yhteiset lapsenne... Eikö olekkin?). Mitä vielä mietit ja odotat??
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhtä juttua en tässä ketjussa ja monessa muussakaan vastaavassa tajua, että miksi niin moni aina suosittelee eroa. Ihan kuin eroaminen olisi maailman paras asia. wtf! Jos on menty naimisiin ja tahdottu, niin ei ero ole edes vaihtoehto vaan silloin tarvitaan juurikin taistelutahtoa, kykyä rakastaa ja tahtoa. Liian monella täällä on hämärtynyt avioliiton perimmäinen idea.
Mitä taistelemisen arvoista tuossa AP:n tilanteessa on?
Aivan! Jos avioliiton perimmäinen idea on taistella päivästä toiseen, tahtoa hampaat irvessä ilman vaihtoehtoja, niin kyllä ihmettelen, miksi jotkut sinne tappelemaan haluavat.
Ymmärrän että tuo kommentoija tarkoitti taistelemista avioliiton eli parisuhteen ja perheen puolesta eikä toista vastaan. Varmaan tekin ymmärrätte halutessanne. Mutta kun kyse on nimenomaan parisuhteesta, niin silloin molemmilla pitäisi olla sitä tahtoa sekä kykyä siihen. Ero yleensä on vaihtoehto ja seuraa juuri siitä, että vain toinen yrittää, haluaa ja pystyy, kunnes turhautuu tai murtuu siihen, että toinen ei. Yksin ei voi yksikään korjata parisuhdetta, siis parin suhdetta.
Nyt iski ytimeen. Olen itse miettinyt eroa useammasta syystä jo pitkään, mutta lasten takia itsekin ajattelen, että pitää vielä sinnitellä.
Mutta meillä on mennyt todellakin siihen, että oikeastaan koko elämä on ihan erillistä. Mies matkustaa paljon työkseen ja vaikka nyt koronan aikana ei, niin silti lukittuu työhuoneeseen käytännössä koko ajaksi. Minä hoidan kotia, lasten asioita, harrastankin kyllä. Kavereita ei kamalasti ole ja ystäviä ei ollenkaan, ei sellaisia, joille voisin oikeasti puhua, miten nämä kulissit ahdistavat ja miksi.
Vaan tosiaan, miten tämä nyt oikeasti eroaa siitä, että olisimme virallisesti eronneet. Tätä jään nyt miettimään tosissani.