Lue keskustelun säännöt.
Eroaminen pelottaa niin kamalasti
Olen ollut useita vuosia onneton suhteessani, joka on kestänyt lähes 20 vuotta. Kaksi alakouluikäistä lasta. Miehen kanssa elämme kuin kämppikset, seksiä viimeksi vuosia sitten, nukumme eri sängyssä, emme puhu kuin lapsiin liittyviä asioita. Olen hyvin yksinäinen ja onneton tässä suhteessa.
En ymmärrä, miksi eroaminen pelottaa niin paljon, vaikka samaan aikaan ymmärrän, että se on väistämätöntä. Mies ei halua puhua erosta, eikä hänen mielestään siihen ole syytä. Luulen, että hän voisi jatkaa näin (puhumatta, koskematta, suunnittelematta mitään) vaikka loppuikänsä, kun saa vain istua iltansa katsomassa koneelta sarjoja. Minä hoidan kotityöt ja lasten asiat, mies valvoo yöt ja nukkuu päivät. Etätyönsä hoitaa jossain välissä. Alkoholia kuluu päivittäin.
Mitä sitten pelkään? Yksinäistä loppuelämää (totta, olen yksin jo nyt), rahojen riittämistä (onhan minulla vakituinen työ, ok palkka), suvun ja työkavereiden kommentteja, koska hän näyttää ulospäin unelmien mieheltä (onko niillä oikeasti väliä muka), osaanko hoitaa vanhaa omakotitaloa yksin kun mies on vastannut niistä asioista (voin kai pyytää ulkopuolista apua, ja ei kai se rakettitiedettä ole), miten lapset kestävät ja pärjäävät (tämä on oikeasti surullisin ja pelottavin asia, mutta ovathan muutkin selviytyneet).
No, näköjään vastasinkin itse itselleni, mutta järkeilystäni huolimatta tämän valtavan askeleen ottaminen pelottaa enemmän kuin mikään koskaan. Olisiko kenelläkään sanottavana mitään lohduttavaa? Omia kokemuksia? Jotain siitä, miten sinuakin pelotti, mutta kaikki meni hyvin.
En tiedä, miksi edes kirjoitin tämän. Olen aika yksinäinen muutenkin, onneton suhde on saanut käpertymään itseeni. Ehkä tämä on tapani kertoa jollekin.
Kommentit (573)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koskaan en ole kokenut niin voimakasta yksinäisyyttä kuin parisuhteessa ollessani. En oikein ymmärrä miksi ihmiset pelkäävät yksin elämistä.
Yksin asuessa on niin totaalisen yksin! Jos sairastun kukaan ei auta minua! Minä olen ehkä joku päivä se ruumis, joka löydetään viikkojen, kuukausien päästä. Kotona on niin hiljaista, että pidän usein tv:n iltaisin auki, vaikka en sitä katso. Kukaan ei pese selkääni. On äärimmäisen surkeaa syödä yksin. Ruoka ei oikeastaan maistu, vaan usein vaan syön sen mahdollisimman nopeaan pois. Jouduin jatkuvasti opettelemaan sellaisia juttuja, joita inhoan ja ei paljonkaan kiinnosta tehdä, mutta on pakko! Kaikkeen ei ole varaa palkata jotain ammattilaista! Stressaa ja ärsyttää ne todella paljon! Olen niistä selvinnyt, mutta eipä se hirveästi ilostuta, sillä kokoajan tulee uusia asioita! Olen asunut yksin parisen vuotta! Voi mennä loma-aikoina useita päiviä, että puhu kenellekkään sanaakaan! Se on aika ahdistavaa! Välillä tuntuu kun ääneni käytön puutteesta katoaisi?!? Saunaa ei kannata lämmittää pelkästään itselle, ihan järjetöntä 10- 15 min vuoksi siihen ryhtyä! Voisin jatkaa tätä listaa, vaikka kuinka!! Ei minusta tämä yksinolo mitään herkkua ja erityisen kivaa ole!! Ei ollut kivaa hirveässä parisuhteessa, mutta ei tämä kyllä yhtään parempaa elämää ole! Lapseni ovat siis aikuisia ja asuvat muualla! Minulle olisi sopinut asua kämppiksinä lopun ikää, mutta niin ei sitten käynyt! 34 vuotta saman miehen kanssa! Taloudellisesti pärjään juuri ja juuri. Yksin asuminen on huomattavasti kalliimpaa. Ennen pystyi ostamaan joskus jotain kivaa itselle. Nyt ei juurikaan.
Nyt alat hommata itsellesi sosiaalisia suhteita ja todellakin myös yksin ansaitsee saunan! Olen asunut yksin koko 2000-luvun eikä ole yhtään päivää, että olisin puhumatta elävälle ihmiselle. Ja olen sopinut turvasysteemeistä ystävien kanssa.
Siis minulla on ystäviä ja harrastuskavereita lukuisia, mutta eivät he mun kanssa asu! Olen enempi ns. koti-ihminen kumminkin!! Olen vielä työelämässä varmaan 10 vuotta ja siellä työkavereita. En ole sillä tavalla yksinäinen! On sukulaisia ja nämä aikuiset lapset! Pitkillä lomilla ja juhlapyhinä ihmiset haluavat olla kuitenkin perheidensä kanssa, myös lapseni. Tuleva joulu tarkoittaa sitä, että olen kaksi viikkoa täysin yksin! Kesälomalla (5 vkoa) kävin kavereiden kanssa syömässä ulkona, tapasin pari kertaa sukua, harrastuskavereita (puhutaan vaan harrastuksesta) näin ehkä kerran viikossa. Muuten olin täysin yksin. On se hassua jutella kolmeen neljään päivään pelkästää koiralle!
Tiedätkö, jotkut jäävät myös leskiksi. Kuten monen sadan kilometrin päässä asuva äitini. Hän tulee meille jouluksi muutamaksi päiväksi. Turvasysteemeistä on sopinut ystäviensä kanssa. Liikkuu myös aktiivisesti heidän kanssaan. Olen ainoa lapsi enkä voi auttaa arjessa 500km päästä. Silti äiti onneksi osaa ottaa ilon irti elämästä, vaikka varmasti isää kaipaakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainakin sanoisin, että ensimmäinen puuha on jutella asiasta sen toisen osapuolen kanssa. On todella epäreilua pohtia asiaa vaan omassa päässä. Minun mieheni vain ilmoitti erosta, oli itsekseen pohtinut asiaa pari vuotta. Sanoi, että joskus olisi maininnut asiasta 10 v sitten? Minulla ei mitään mielikuvaa eikä ikinä sellaista oloa, että voisimme erota. Ethän tee samoin kumppanillesi kuin minulle tehtiin.
Mutta eronneena voin sanoa, että pari vuotta vie tottua tilanteeseen. Kannattaa talousasiat miettiä hyvin, ettei se stressaa. Esim. itse etsin kauan kivaa ja edullista asuntoa: nyt on just rempattu, vuokra vain 500 ja viihdyn olla uudessa kodissani. Palkasta jää säästöön pari sataa kuussa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap jatkaa. Paljon mielenkiintoisia kokemuksia ja ajatuksia, kiitos niistä. Valoivat uskoa, vaikka tuntuukin, että kaikki hirveys on vasta alkamassa, kun uskallan nyt ajatella asioita kunnolla. Koskaan elämässä ei ole ennen tainnut olla näin monta tunnetta pinnassa, ei edes lasten syntymien aikaan.
Läheisriippuvuuden teemaa jäin miettimään. Olen aina pitänyt itseäni itsenäisenä ja luulisin myös muiden ajattelevan niin. Olen matkustanut ja tehnyt paljon asioita yksin (varmaan siksi, että mies ei ole halunnut tehdä mitään kanssani), mutta voisikohan tämä lähtemisen pelkoni olla silti myös juurikin riippuvuutta tutusta ja turvallisesta. Sellaisesta, joka saa voimaan pahoin, mutta joka siitä huolimatta on tuttu.
Lapsista en uskalla edes kirjoittaa enempää, ettei mene pelkäksi itkemiseksi. He ovat suurin suruni, heidän päjäämisensä. Mutta nyt he elävät perheessä, jossa eivät ole vuosiin nähneet äidin ja isän koskevan toisiaan tai tekevän jotain yhdessä, vaikka loikoilevan sohvalla. Ei kai sekään voi olla normaalia.
Ei ole olemassa mitään normaalin tai epänormaalin perhe-elämän määritelmää. Jos ette ole vuosiin kosketelleet toisianne, se on pienten lastenne näkökulmasta nimenomaan normaalia elämää.
Kun itse olin lapsi, isovanhempani asuivat samassa talossa meidän kanssamme. He olivat aina hyvin pidättyväisiä. Sitten mummulleni tuli muistisairaus, jonka myötä hänen persoonallisuutensa alkoi muuttua, estot vähenivät. Muistan, miten minua varhaisteininä ahdisti, kun mummu saattoi esim. ruokapödästä noustessa yhtäkkiä alkaa lääppiä ukkia.
Kuule just näin. Kasvoin itse vanhempien kylmässä parisuhteessa, suukottelu tai halaaminen ei tullut kuuloonkaan, joskus synttärinä vaivautuneesti takapuoli pitkällä yritettiin halata.
Kun sitten itse aloin perustaa vakavampaa suhdetta, tyrkin miestä koko ajan pois, mene siitä, mitä sinä nyt, äläs nyt siinä. Nolotti ihan kauheasti kun toinen halusi pitää kättä ympärillä. Vähän ällötti istua lähekkäin sohvalla.
Vasta, kun työnsin 2 vuotiaan pois sylistä ymmärsin alkaa miettimään, että ei se tervettä ole tämäkään. Mies oli jo aika tottunut tähän. Kesti aikansa niitä solmuja selvitä.
Että tosiaan kannattaa miettiä, minkä mallin normaaliksi antaa.
Täsmälleen sama kokemus täällä. Lisäksi ensimmäiset suhteeni olivat jonkin sortin hyväksikäyttöä kaikki, en ymmärtänyt, että minullakin on oikeus tulla kohdatuksi ja kertoa mielipiteitäni, vaan on normaalia, että se herättää kireyden, huutamisen ja painostuksen.
Painostava, kireä tunnelma oli se normaali. Terapian kautta minullekin selvisi, että vanhempieni tapa elää avioliittoa ei todellakaan ole mikään parisuhteen normi.
Kiitos! Minä mietin eroa vuosia. Että vaikka kotona on koko ajan painostavaa ja riitaa ja huutoa, voiko erota, kun ei kuitenkaan ole riippuvuuksia tai väkivaltaa. Käytiin terapiassa. Se ei auttanut kuin aina hetkeksi.
Lopulta sain aikaiseksi lähteä juuri siksi, etten halunnut antaa tätä lapsilleni perinnöksi. Mietin, etten voi elää itseni kanssa, jos tulevaisuudessa he päätyvät samanlaiseen parisuhteeseen luullen sitä normaaliksi.
Minun mielestäni teit oikein. Juuri tuo, että ei ole mitään muuta kuin merkillinen, painostava ilmapiiri, on todellakin haitallista. Ymmärsin, että kaverin kotona on välillä vaikeaa ja huonot olot, koska heillä äiti joi. Joillain kavereilla joi isä tai molemmat vanhemmat. Nämä asiat lapsikin käsittää viimeistään jossain ala-asteella, koska ne ovat konkreettisia juttuja.
Sen sijaan sitä kylmää, kireää, ahdistavaa tunnetta, jossa yrität höpöttää jotain turhanpäiväistä ihan vaan, että ei olisi niin painostavaa, ei voinut ymmärtää. Ajattelin usein sitäkin, että jos minua ei olisi, heillä ei olisi tämmöistä, olen vielä ainut lapsi, vahinkokin varmaan. Tai en tiedä, ei ole tullut mieleenkään näistä keskustella.
Itse ajattelen, että ihmiset, jotka sanoo, että lasten takia jäävät, laittavat aika ison taakan kannettavaksi lapsille, vanhempien onnen menetyksen niskan päälle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eroaminen on aina parempaa lapselle. Lapsi antsaitsee kaksi itsenäistä vanhempaa
YLE teki juuri jutun sosiaalisen kurjuuden periytymisestä. Aiemmin Yhdysvalloissa ja Norjassa oli tutkittu yhdellä mittarilla eron vaikutusta lapsiin. Lapset jotka ovat eroperheistä, eroavat itse kolminkertaisella todennäköisyydellä omista avioliitoistaan ydinperheellisiin verrattuna.
Suomessa vastaava tutkimus tehtiin niin, että mukaan otettiin myös avoerot. Tilanne parani hieman, mutta edelleen erolapsilla oli peräti kaksi kertaa suurempi todennäköisyys erota. Ja tämä on tietysti vain yksi mittari. Huono-osaisuutta on varmasti erolapsilla monissa muissakin asioissa.
Noin on. Tiedetään ja tutkittu on että eroperheiden lapset toistavat herkästi vanhemmiltaan saatua mallia parisuhteissaan ja eroavat.
Onko kukaan eroa suunnitteleva miettinyt pitemmälle sitä, että miten tulen/ tulemme hoitamaan lasten " perhejuhlat" ? Toki noistakin voi sopia, mutta mitä olen nähnyt ympäriltä niin tiedän vain yhden eroperheen, jossa molemmat vanhemmat ovat läsnä lasten ja lastenlasten juhlissa. Lapsille on raastavaa nähdä, että biovanhemmat eivät ole sovussa eron jälkeen ja synttäri/rippi/yo/valmistujaiset menevät kaavalla, että juhlat on pidettävä kahdessa paikassa. Mutta kun tulee häät, niin niitä ei voi jakaa?
Todella rasittavaa ja lapsillekin henkisesti rankkaa. Ero vaikuttaa laaja- alaisesti ympärillä oleviin läheisiin ja tuo usein mutkikkaita ongelmia ja tilanteita. Miten suhteet toimivat ex- anoppiin/appiin ja sen puolen sukuun ja miten se toimii lasten osalta eron jälkeen? Hekin ovat yhtä läheisiä lapsenlapsille kuin omat vanhemmat ja isovanhemmat. Joten hyvin monenlaisia käänteitä ongelmineen on useimmalle luvassa kun perhe rikkoutuu.
Ymmärtää eronkin hyvin, jos väkivaltaa ja alkoholiongelmaa, koska voi ne sanoa syyksi, mutta paljon on eroja joissa ei löydy muuta syytä, kuin olemme kasvaneet erilleen, intohimo on heilunut ties minne ja toinen alkaa maistua " joka aamiaiselta kaurapuurolta" eli tilanne on mennyt liian arkiseksi.Jännä miten eroperheiden elämästä tuntuvat tietävän parhaiten ne, jotka elävät ydinperheessä. Meillä juhlien järjestäminen ei todellakaan ole ollut mikään ongelma, molemmat vanhemmat ovat olleet aina paikalla ja sama pätee kaikkiin lähipiirini uusperheisiin.
Kypsyyttä ero ja mahdollinen uusperhe toki vaatii, mutta kun kyseessä on fiksut aikuiset, ei elämästä eron jälkeen tarvi tehdä sellaista draamaa, miltä se ulkopuolelta huutelijoiden mielestä ehkä näyttää. Ei eroaminen tarkoita ettei enää osaisi toimia kuten järkevä vanhempi toimii!
Ihan varmasti eroperheiden lapset eroavat aikuisena herkemmin. Kas, kun he ovat nähneet, että niin voi tehdä eikä se ole maailmanloppu. Itse nimenomaan haluan, että tyttäreni kasvavat itsenäisiksi ihmisiksi, joiden ei ole pakko roikkua huonossa suhteessa. Haluan, että tyttäreni oppivat, että ihan itse pitää kantaa vastuu elämästään ja onnellisuudestaan.
Terveisin onnellinen uusperheellinen, joka viettää lasten juhlat sovussa kaikkien lasten läheisten kanssa. Tähän lasketaan mm. oma nykyinen puolisoni, exäni ja hänen uusi vaimonsa sekä vaimon lapset.
Itse olen eroperheen lapsi ja olen huomannut, että minulle tulee herkästi eroajatuksia ja epämiellyttävässä tilanteessa haluaisin vaan ratkoa ongelmat eroamalla, koska se vaan tuntuisi sillä hetkellä ”helpommalta”. Ydinperheessä kasvanut mieheni taas on sitkeä eikä näe eroa edes vaihtoehtona vaan hänen mielestään kaikki ongelmat kyllä selviää kun vaan yhdessä yritetään parhaamme. Toki ero meissä voi johtua myös luonteesta, mutta varmasti on myös merkitystä sillä minkälaisissa perheissä olemme kasvaneet.
Itse myös kärsin vanhempieni erosta ja varsinkin uusperheistä enkä haluaisi samanlaista elämää lapsilleni, että vanhempieni esimerkki ei kyllä ole se jota haluaisin seurata vaikka se välillä tuntuu houkuttelevalta ajatukselta.
Minun vanhempani eivät ole eronneet mutta silti nopeasti päädyn erimielisyyksissä ratkaisuun, että luovutetaan, antaa olla. Mahtaa olla persoonallisuuden piirre ja mulla ainakin liittyy johonkin epävarmuuteen: en koe olevani taistelun arvoinen
Vierailija kirjoitti:
Ainakin sanoisin, että ensimmäinen puuha on jutella asiasta sen toisen osapuolen kanssa. On todella epäreilua pohtia asiaa vaan omassa päässä. Minun mieheni vain ilmoitti erosta, oli itsekseen pohtinut asiaa pari vuotta. Sanoi, että joskus olisi maininnut asiasta 10 v sitten? Minulla ei mitään mielikuvaa eikä ikinä sellaista oloa, että voisimme erota. Ethän tee samoin kumppanillesi kuin minulle tehtiin.
Mutta eronneena voin sanoa, että pari vuotta vie tottua tilanteeseen. Kannattaa talousasiat miettiä hyvin, ettei se stressaa. Esim. itse etsin kauan kivaa ja edullista asuntoa: nyt on just rempattu, vuokra vain 500 ja viihdyn olla uudessa kodissani. Palkasta jää säästöön pari sataa kuussa.
Ap kertoi yrittäneensä kaikin tavoin, puhumalla nätisti ja huutamalla, kirjoittaneensa spostia, itkenyt miehelle, eikä mikään auta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koskaan en ole kokenut niin voimakasta yksinäisyyttä kuin parisuhteessa ollessani. En oikein ymmärrä miksi ihmiset pelkäävät yksin elämistä.
Yksin asuessa on niin totaalisen yksin! Jos sairastun kukaan ei auta minua! Minä olen ehkä joku päivä se ruumis, joka löydetään viikkojen, kuukausien päästä. Kotona on niin hiljaista, että pidän usein tv:n iltaisin auki, vaikka en sitä katso. Kukaan ei pese selkääni. On äärimmäisen surkeaa syödä yksin. Ruoka ei oikeastaan maistu, vaan usein vaan syön sen mahdollisimman nopeaan pois. Jouduin jatkuvasti opettelemaan sellaisia juttuja, joita inhoan ja ei paljonkaan kiinnosta tehdä, mutta on pakko! Kaikkeen ei ole varaa palkata jotain ammattilaista! Stressaa ja ärsyttää ne todella paljon! Olen niistä selvinnyt, mutta eipä se hirveästi ilostuta, sillä kokoajan tulee uusia asioita! Olen asunut yksin parisen vuotta! Voi mennä loma-aikoina useita päiviä, että puhu kenellekkään sanaakaan! Se on aika ahdistavaa! Välillä tuntuu kun ääneni käytön puutteesta katoaisi?!? Saunaa ei kannata lämmittää pelkästään itselle, ihan järjetöntä 10- 15 min vuoksi siihen ryhtyä! Voisin jatkaa tätä listaa, vaikka kuinka!! Ei minusta tämä yksinolo mitään herkkua ja erityisen kivaa ole!! Ei ollut kivaa hirveässä parisuhteessa, mutta ei tämä kyllä yhtään parempaa elämää ole! Lapseni ovat siis aikuisia ja asuvat muualla! Minulle olisi sopinut asua kämppiksinä lopun ikää, mutta niin ei sitten käynyt! 34 vuotta saman miehen kanssa! Taloudellisesti pärjään juuri ja juuri. Yksin asuminen on huomattavasti kalliimpaa. Ennen pystyi ostamaan joskus jotain kivaa itselle. Nyt ei juurikaan.
Harrastuksia? Kerhoja?
Miksi et muuten koe että sauna kannattaisi lämmittää itselle tai laittaa hyvä ruoka ja kattaa nätisti? Kuulostaa että olisi hyvä ihan ensin alkaa arvostaa itseään.
Mun vanhemmilla oli kulissiliitto. Toivoin jo lapsena heidän eroamistaan, että voisivat vihdoin olla onnellisia. Kodin ilmapiiri oli aivan vinksahtanut, ja me lapset oireilimme sitä kukin omilla tavoillamme.
Mitään järkevää parisuhteen mallia en tietenkään saanut. Tämän seurauksena jokaisella meistä lapsista on ollut merkittäviä vaikeuksia normaalien parisuhteiden muodostamisessa. Itse seurustelin ensimmäisen kerran 27-vuotiaana, ja tähän pisteeseen saapumiseen oli tarvittu aika monta vuotta terapiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En periaatteesta koskaan kehoita ketään eroamaan, vaikka olen itse sen käynyt läpi kauan sitten.
Hakekaa ensin ammattiapua, ilmeisesti siinä on ainakin kaksi ongelmaa; alkoholi ja parisuhde.
Voisit hakea keskusteluapua myös seurakunnalta. Uskoon tulo vahvistaa sinua itseäsi.
Kokeile kaikki apukeinot ennenkuin teet mitään eropäätöksiä.
Jos haluat seksiä miehesi kanssa, kokeile tehdä itse aloite.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap jatkaa. Paljon mielenkiintoisia kokemuksia ja ajatuksia, kiitos niistä. Valoivat uskoa, vaikka tuntuukin, että kaikki hirveys on vasta alkamassa, kun uskallan nyt ajatella asioita kunnolla. Koskaan elämässä ei ole ennen tainnut olla näin monta tunnetta pinnassa, ei edes lasten syntymien aikaan.
Läheisriippuvuuden teemaa jäin miettimään. Olen aina pitänyt itseäni itsenäisenä ja luulisin myös muiden ajattelevan niin. Olen matkustanut ja tehnyt paljon asioita yksin (varmaan siksi, että mies ei ole halunnut tehdä mitään kanssani), mutta voisikohan tämä lähtemisen pelkoni olla silti myös juurikin riippuvuutta tutusta ja turvallisesta. Sellaisesta, joka saa voimaan pahoin, mutta joka siitä huolimatta on tuttu.
Lapsista en uskalla edes kirjoittaa enempää, ettei mene pelkäksi itkemiseksi. He ovat suurin suruni, heidän päjäämisensä. Mutta nyt he elävät perheessä, jossa eivät ole vuosiin nähneet äidin ja isän koskevan toisiaan tai tekevän jotain yhdessä, vaikka loikoilevan sohvalla. Ei kai sekään voi olla normaalia.
Ei ole olemassa mitään normaalin tai epänormaalin perhe-elämän määritelmää. Jos ette ole vuosiin kosketelleet toisianne, se on pienten lastenne näkökulmasta nimenomaan normaalia elämää.
Kun itse olin lapsi, isovanhempani asuivat samassa talossa meidän kanssamme. He olivat aina hyvin pidättyväisiä. Sitten mummulleni tuli muistisairaus, jonka myötä hänen persoonallisuutensa alkoi muuttua, estot vähenivät. Muistan, miten minua varhaisteininä ahdisti, kun mummu saattoi esim. ruokapödästä noustessa yhtäkkiä alkaa lääppiä ukkia.
Kuule just näin. Kasvoin itse vanhempien kylmässä parisuhteessa, suukottelu tai halaaminen ei tullut kuuloonkaan, joskus synttärinä vaivautuneesti takapuoli pitkällä yritettiin halata.
Kun sitten itse aloin perustaa vakavampaa suhdetta, tyrkin miestä koko ajan pois, mene siitä, mitä sinä nyt, äläs nyt siinä. Nolotti ihan kauheasti kun toinen halusi pitää kättä ympärillä. Vähän ällötti istua lähekkäin sohvalla.
Vasta, kun työnsin 2 vuotiaan pois sylistä ymmärsin alkaa miettimään, että ei se tervettä ole tämäkään. Mies oli jo aika tottunut tähän. Kesti aikansa niitä solmuja selvitä.
Että tosiaan kannattaa miettiä, minkä mallin normaaliksi antaa.
Täsmälleen sama kokemus täällä. Lisäksi ensimmäiset suhteeni olivat jonkin sortin hyväksikäyttöä kaikki, en ymmärtänyt, että minullakin on oikeus tulla kohdatuksi ja kertoa mielipiteitäni, vaan on normaalia, että se herättää kireyden, huutamisen ja painostuksen.
Painostava, kireä tunnelma oli se normaali. Terapian kautta minullekin selvisi, että vanhempieni tapa elää avioliittoa ei todellakaan ole mikään parisuhteen normi.
Kurja juttu, mutta avioero ei välttämättä olisi auttanut mitään sillä todennäköisesti vanhempasi olisivat etsineet samanlaiset kumppanit itselleen ja olisivat toistaneet samoja virheitä. Paras ratkaisu tällaisten käyttäytymismallien korjaamiseen on ensisijaisesti terapia, muuten se kylmyys seuraa suhteesta toiseen koska jostain vanhemmatkin ovat sen mallin saaneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koskaan en ole kokenut niin voimakasta yksinäisyyttä kuin parisuhteessa ollessani. En oikein ymmärrä miksi ihmiset pelkäävät yksin elämistä.
Yksin asuessa on niin totaalisen yksin! Jos sairastun kukaan ei auta minua! Minä olen ehkä joku päivä se ruumis, joka löydetään viikkojen, kuukausien päästä. Kotona on niin hiljaista, että pidän usein tv:n iltaisin auki, vaikka en sitä katso. Kukaan ei pese selkääni. On äärimmäisen surkeaa syödä yksin. Ruoka ei oikeastaan maistu, vaan usein vaan syön sen mahdollisimman nopeaan pois. Jouduin jatkuvasti opettelemaan sellaisia juttuja, joita inhoan ja ei paljonkaan kiinnosta tehdä, mutta on pakko! Kaikkeen ei ole varaa palkata jotain ammattilaista! Stressaa ja ärsyttää ne todella paljon! Olen niistä selvinnyt, mutta eipä se hirveästi ilostuta, sillä kokoajan tulee uusia asioita! Olen asunut yksin parisen vuotta! Voi mennä loma-aikoina useita päiviä, että puhu kenellekkään sanaakaan! Se on aika ahdistavaa! Välillä tuntuu kun ääneni käytön puutteesta katoaisi?!? Saunaa ei kannata lämmittää pelkästään itselle, ihan järjetöntä 10- 15 min vuoksi siihen ryhtyä! Voisin jatkaa tätä listaa, vaikka kuinka!! Ei minusta tämä yksinolo mitään herkkua ja erityisen kivaa ole!! Ei ollut kivaa hirveässä parisuhteessa, mutta ei tämä kyllä yhtään parempaa elämää ole! Lapseni ovat siis aikuisia ja asuvat muualla! Minulle olisi sopinut asua kämppiksinä lopun ikää, mutta niin ei sitten käynyt! 34 vuotta saman miehen kanssa! Taloudellisesti pärjään juuri ja juuri. Yksin asuminen on huomattavasti kalliimpaa. Ennen pystyi ostamaan joskus jotain kivaa itselle. Nyt ei juurikaan.
Nyt alat hommata itsellesi sosiaalisia suhteita ja todellakin myös yksin ansaitsee saunan! Olen asunut yksin koko 2000-luvun eikä ole yhtään päivää, että olisin puhumatta elävälle ihmiselle. Ja olen sopinut turvasysteemeistä ystävien kanssa.
Siis minulla on ystäviä ja harrastuskavereita lukuisia, mutta eivät he mun kanssa asu! Olen enempi ns. koti-ihminen kumminkin!! Olen vielä työelämässä varmaan 10 vuotta ja siellä työkavereita. En ole sillä tavalla yksinäinen! On sukulaisia ja nämä aikuiset lapset! Pitkillä lomilla ja juhlapyhinä ihmiset haluavat olla kuitenkin perheidensä kanssa, myös lapseni. Tuleva joulu tarkoittaa sitä, että olen kaksi viikkoa täysin yksin! Kesälomalla (5 vkoa) kävin kavereiden kanssa syömässä ulkona, tapasin pari kertaa sukua, harrastuskavereita (puhutaan vaan harrastuksesta) näin ehkä kerran viikossa. Muuten olin täysin yksin. On se hassua jutella kolmeen neljään päivään pelkästää koiralle! [/quote
Mitä hassua siinä olisi? Kuulostaa ihan normaalilta sinkkuihmisen elämältä. Siitä vain etsimään uusia kontakteja, jos tuntuu että nykyiset eivät riitä. Elän aika lailla samanlaista elämää kuin sinä, lapset jo omillaan. Teen etätyötä, eli voi mennä päiviä, että puhun vain kaupan kassalle. Huuhailen itsekseni kotona, ja nautin joka hetkestä. Erosta jo 14 vuotta, tiukkoja paikkoja on ollut, mutta olen vaatimattomaan elämääni tyytyväinen. Koiraakaan en voi allergian vuoksi ottaa eikä varaakaan kyllä olisi, mutta mulla on hyvä olla. Kauheaa jos tuossa sohvalla rotkottaisi exä mulkoilemassa siihen häijyyn tapaansa. On ihanaa, ihanaa olla yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap jatkaa. Paljon mielenkiintoisia kokemuksia ja ajatuksia, kiitos niistä. Valoivat uskoa, vaikka tuntuukin, että kaikki hirveys on vasta alkamassa, kun uskallan nyt ajatella asioita kunnolla. Koskaan elämässä ei ole ennen tainnut olla näin monta tunnetta pinnassa, ei edes lasten syntymien aikaan.
Läheisriippuvuuden teemaa jäin miettimään. Olen aina pitänyt itseäni itsenäisenä ja luulisin myös muiden ajattelevan niin. Olen matkustanut ja tehnyt paljon asioita yksin (varmaan siksi, että mies ei ole halunnut tehdä mitään kanssani), mutta voisikohan tämä lähtemisen pelkoni olla silti myös juurikin riippuvuutta tutusta ja turvallisesta. Sellaisesta, joka saa voimaan pahoin, mutta joka siitä huolimatta on tuttu.
Lapsista en uskalla edes kirjoittaa enempää, ettei mene pelkäksi itkemiseksi. He ovat suurin suruni, heidän päjäämisensä. Mutta nyt he elävät perheessä, jossa eivät ole vuosiin nähneet äidin ja isän koskevan toisiaan tai tekevän jotain yhdessä, vaikka loikoilevan sohvalla. Ei kai sekään voi olla normaalia.
Ei ole olemassa mitään normaalin tai epänormaalin perhe-elämän määritelmää. Jos ette ole vuosiin kosketelleet toisianne, se on pienten lastenne näkökulmasta nimenomaan normaalia elämää.
Kun itse olin lapsi, isovanhempani asuivat samassa talossa meidän kanssamme. He olivat aina hyvin pidättyväisiä. Sitten mummulleni tuli muistisairaus, jonka myötä hänen persoonallisuutensa alkoi muuttua, estot vähenivät. Muistan, miten minua varhaisteininä ahdisti, kun mummu saattoi esim. ruokapödästä noustessa yhtäkkiä alkaa lääppiä ukkia.
Kuule just näin. Kasvoin itse vanhempien kylmässä parisuhteessa, suukottelu tai halaaminen ei tullut kuuloonkaan, joskus synttärinä vaivautuneesti takapuoli pitkällä yritettiin halata.
Kun sitten itse aloin perustaa vakavampaa suhdetta, tyrkin miestä koko ajan pois, mene siitä, mitä sinä nyt, äläs nyt siinä. Nolotti ihan kauheasti kun toinen halusi pitää kättä ympärillä. Vähän ällötti istua lähekkäin sohvalla.
Vasta, kun työnsin 2 vuotiaan pois sylistä ymmärsin alkaa miettimään, että ei se tervettä ole tämäkään. Mies oli jo aika tottunut tähän. Kesti aikansa niitä solmuja selvitä.
Että tosiaan kannattaa miettiä, minkä mallin normaaliksi antaa.
Täsmälleen sama kokemus täällä. Lisäksi ensimmäiset suhteeni olivat jonkin sortin hyväksikäyttöä kaikki, en ymmärtänyt, että minullakin on oikeus tulla kohdatuksi ja kertoa mielipiteitäni, vaan on normaalia, että se herättää kireyden, huutamisen ja painostuksen.
Painostava, kireä tunnelma oli se normaali. Terapian kautta minullekin selvisi, että vanhempieni tapa elää avioliittoa ei todellakaan ole mikään parisuhteen normi.
Kurja juttu, mutta avioero ei välttämättä olisi auttanut mitään sillä todennäköisesti vanhempasi olisivat etsineet samanlaiset kumppanit itselleen ja olisivat toistaneet samoja virheitä. Paras ratkaisu tällaisten käyttäytymismallien korjaamiseen on ensisijaisesti terapia, muuten se kylmyys seuraa suhteesta toiseen koska jostain vanhemmatkin ovat sen mallin saaneet.
Voi olla, tai sitten ei. Ainakin minä olisin tiennyt, että syy ei ole minun = he eivät ole onnettomia minun vuokseni.
Ainakin se olis sitten ollut jokin erilainen teko. Kuten itsekin sanot, jostain sen mallin saaneet, joten olisiko ollut aika edes yrittää muuttaa sitä, eikä työntää minulle sellaisenaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap jatkaa. Paljon mielenkiintoisia kokemuksia ja ajatuksia, kiitos niistä. Valoivat uskoa, vaikka tuntuukin, että kaikki hirveys on vasta alkamassa, kun uskallan nyt ajatella asioita kunnolla. Koskaan elämässä ei ole ennen tainnut olla näin monta tunnetta pinnassa, ei edes lasten syntymien aikaan.
Läheisriippuvuuden teemaa jäin miettimään. Olen aina pitänyt itseäni itsenäisenä ja luulisin myös muiden ajattelevan niin. Olen matkustanut ja tehnyt paljon asioita yksin (varmaan siksi, että mies ei ole halunnut tehdä mitään kanssani), mutta voisikohan tämä lähtemisen pelkoni olla silti myös juurikin riippuvuutta tutusta ja turvallisesta. Sellaisesta, joka saa voimaan pahoin, mutta joka siitä huolimatta on tuttu.
Lapsista en uskalla edes kirjoittaa enempää, ettei mene pelkäksi itkemiseksi. He ovat suurin suruni, heidän päjäämisensä. Mutta nyt he elävät perheessä, jossa eivät ole vuosiin nähneet äidin ja isän koskevan toisiaan tai tekevän jotain yhdessä, vaikka loikoilevan sohvalla. Ei kai sekään voi olla normaalia.
Ei ole olemassa mitään normaalin tai epänormaalin perhe-elämän määritelmää. Jos ette ole vuosiin kosketelleet toisianne, se on pienten lastenne näkökulmasta nimenomaan normaalia elämää.
Kun itse olin lapsi, isovanhempani asuivat samassa talossa meidän kanssamme. He olivat aina hyvin pidättyväisiä. Sitten mummulleni tuli muistisairaus, jonka myötä hänen persoonallisuutensa alkoi muuttua, estot vähenivät. Muistan, miten minua varhaisteininä ahdisti, kun mummu saattoi esim. ruokapödästä noustessa yhtäkkiä alkaa lääppiä ukkia.
Kuule just näin. Kasvoin itse vanhempien kylmässä parisuhteessa, suukottelu tai halaaminen ei tullut kuuloonkaan, joskus synttärinä vaivautuneesti takapuoli pitkällä yritettiin halata.
Kun sitten itse aloin perustaa vakavampaa suhdetta, tyrkin miestä koko ajan pois, mene siitä, mitä sinä nyt, äläs nyt siinä. Nolotti ihan kauheasti kun toinen halusi pitää kättä ympärillä. Vähän ällötti istua lähekkäin sohvalla.
Vasta, kun työnsin 2 vuotiaan pois sylistä ymmärsin alkaa miettimään, että ei se tervettä ole tämäkään. Mies oli jo aika tottunut tähän. Kesti aikansa niitä solmuja selvitä.
Että tosiaan kannattaa miettiä, minkä mallin normaaliksi antaa.
Täsmälleen sama kokemus täällä. Lisäksi ensimmäiset suhteeni olivat jonkin sortin hyväksikäyttöä kaikki, en ymmärtänyt, että minullakin on oikeus tulla kohdatuksi ja kertoa mielipiteitäni, vaan on normaalia, että se herättää kireyden, huutamisen ja painostuksen.
Painostava, kireä tunnelma oli se normaali. Terapian kautta minullekin selvisi, että vanhempieni tapa elää avioliittoa ei todellakaan ole mikään parisuhteen normi.
Kurja juttu, mutta avioero ei välttämättä olisi auttanut mitään sillä todennäköisesti vanhempasi olisivat etsineet samanlaiset kumppanit itselleen ja olisivat toistaneet samoja virheitä. Paras ratkaisu tällaisten käyttäytymismallien korjaamiseen on ensisijaisesti terapia, muuten se kylmyys seuraa suhteesta toiseen koska jostain vanhemmatkin ovat sen mallin saaneet.
Tai sitten ihmiset ovat toisilleen kerta kaikkiaan epäsopivia ja kylmyys johtuu siitä, eikä opitusta mallista. Tai luonteeltaan molemmat tai toinen sellaisia, että ovat pitkävihaisia ja vatvovat asioita ja kylmyys johtuu siitä.
Nykyään joka asia ratkeaa terapialla, kuulemma, mutta itse en usko siihen. Joskus vaan on parempi todeta, että tästä ei enää mitään tule ja lakata kiusaamasta asialla itseään, toista ja etenkin lapsiaan.
Vierailija kirjoitti:
Onhan ihmisiä, jotka ihan hyvin viihtyvät kämppiksinä ja ovat sitä mieluummin kuin yksin. Mutta kyllä sekin, tai oikeastaan, juuri se, vaatii kovasti keskinäistä kunnioitusta, hienotunteisuutta ja toisesta välittämistä.
Ei kukaan tahdo asua sellaisen kämppiksen kanssa, siis ei-puoliso, joka tiuskii, ärähtelee, on epäkunnioittava ja levittää koko kämppään kireän ilmapiirin.
Vaikka kuinka olisi ihana kämppä, parhaalla paikalla ja halvemmalla voisi asua, jokainen alkaisi hankkia muuttoa moisessa ilmapiirissä.
Miksi tämä olisi erilaista puolison kanssa - pitääkö tätä sietää vain siksi, että toisella on puolison status?
Ei kai kukaan halua asua kämppiksenä puolisonsa kanssa jonkin asunnon tai statuksen takia!? Ei naimisissa oleminen ole nykypäivänä mikään saavutus tai erityisen tavoiteltava asema!! Eroaminen ei ole mikään häpeä! Minulle oli tärkeitä vuosikausien yhteiset muistot niiltä hyviltäkin ajoilta, jolloin rakkautta ja harmoniaa oli! Me oltiin nuoria yhdessä, perustettiin perhe, nähtiin maailmaa, puhallettiin siihen yhteiseen hiileen! Me oltiin ME!! Kukaan ei tunne/ymmärrä minua samalla tavalla. Yhteiset lapset, sillä yhteisiä ne ovat aina! Kuitenkin eron jälkeen kaikki on toisin heihinkin nähden! Minulla ja eksällä oli 34 vuotta yhteistä elämää, siitä 20 vuotta hyvää ja 10 vuotta kohtalaista ja 4 melko huonoa! Huonoksi sen teki, että ei ollut lopulta enää läheisyyttä, seksielämää, ei kodin ulkopuolisia yhteisiä harrastuksia, sairaudet, erimielisyyttä rahankäytöstä, eri näkemys yhteiskunnallisista asioita, onnettomuudet, perheen ulkopuolisen ihmisen näkemyksien ylivoimainen arvostus elämässä, epäonnistumiset työelämässä, taloudelliset menetykset, eräänlainen riippuvuus (ei päihde) jne. Nyt on kaksi vanhenevaa yksinäistä ihmistä kahdessa asunnossa, erillään. Emme ole riidoissa ja viestitellään viikottain. Yhdessä eläminen oli kyllä välillä raskasta, sillä nähtävästi paluuta onnellisuuteen ei ollut. Toivo oli mennyt sen suhteen. On yksin turha muistella menneitä kun niitä ei voi jakaa toisen kanssa. Toisaalta en ole yhtään onnellisempi nytkään. Eikä ollut yllätys!! En koe olevani masentunut, vaan yksinkertaisesti menettänyt liikaa! Olen rikki, enkä korjattavissa! On mielestäni epätodennäköistä, että asuisin kenenkään toisen miehen kanssa saman katon alla. En jaksa enää hoitaa/hoivata toista rikkinäistä kun nyt itsestäni pidän parhaani mukaan huolta. Voin ruveta johonkin suhteeseen, mutta merkityksellisiä asioita ei oikeastaan enää tapahdu päälle 50-vuotiaana! Ei yhtään mitään, mitä vanhana muistella! Nyt joku huomauttaa lapsenlapset! Asuvat kaukana, minä olen vielä pitkään työelämässä, ei muodostu sellaista suhdetta, että olisin oikeasti heidän elämässään! En koe, että saan mummoilusta sisältöä elämääni! Kerron varsin vapaasti elämästäni, ajatuksistani ja tunteistani ystäville, mutta vaikka osan olen tuntenut lapsuudesta asti, he ovat "vain" ystäviä! Miestäni olen rakastanut, kauan ja suuresti. En minä sitä voi unohtaa ja jollain tasolla kai rakastan häntä vieläkin, vaikka se ihminen, joka hän nyt on...on vieras, kylmä ja täysin muuttunut!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eroaminen on aina parempaa lapselle. Lapsi antsaitsee kaksi itsenäistä vanhempaa
YLE teki juuri jutun sosiaalisen kurjuuden periytymisestä. Aiemmin Yhdysvalloissa ja Norjassa oli tutkittu yhdellä mittarilla eron vaikutusta lapsiin. Lapset jotka ovat eroperheistä, eroavat itse kolminkertaisella todennäköisyydellä omista avioliitoistaan ydinperheellisiin verrattuna.
Suomessa vastaava tutkimus tehtiin niin, että mukaan otettiin myös avoerot. Tilanne parani hieman, mutta edelleen erolapsilla oli peräti kaksi kertaa suurempi todennäköisyys erota. Ja tämä on tietysti vain yksi mittari. Huono-osaisuutta on varmasti erolapsilla monissa muissakin asioissa.
Noin on. Tiedetään ja tutkittu on että eroperheiden lapset toistavat herkästi vanhemmiltaan saatua mallia parisuhteissaan ja eroavat.
Onko kukaan eroa suunnitteleva miettinyt pitemmälle sitä, että miten tulen/ tulemme hoitamaan lasten " perhejuhlat" ? Toki noistakin voi sopia, mutta mitä olen nähnyt ympäriltä niin tiedän vain yhden eroperheen, jossa molemmat vanhemmat ovat läsnä lasten ja lastenlasten juhlissa. Lapsille on raastavaa nähdä, että biovanhemmat eivät ole sovussa eron jälkeen ja synttäri/rippi/yo/valmistujaiset menevät kaavalla, että juhlat on pidettävä kahdessa paikassa. Mutta kun tulee häät, niin niitä ei voi jakaa?
Todella rasittavaa ja lapsillekin henkisesti rankkaa. Ero vaikuttaa laaja- alaisesti ympärillä oleviin läheisiin ja tuo usein mutkikkaita ongelmia ja tilanteita. Miten suhteet toimivat ex- anoppiin/appiin ja sen puolen sukuun ja miten se toimii lasten osalta eron jälkeen? Hekin ovat yhtä läheisiä lapsenlapsille kuin omat vanhemmat ja isovanhemmat. Joten hyvin monenlaisia käänteitä ongelmineen on useimmalle luvassa kun perhe rikkoutuu.
Ymmärtää eronkin hyvin, jos väkivaltaa ja alkoholiongelmaa, koska voi ne sanoa syyksi, mutta paljon on eroja joissa ei löydy muuta syytä, kuin olemme kasvaneet erilleen, intohimo on heilunut ties minne ja toinen alkaa maistua " joka aamiaiselta kaurapuurolta" eli tilanne on mennyt liian arkiseksi.Jännä miten eroperheiden elämästä tuntuvat tietävän parhaiten ne, jotka elävät ydinperheessä. Meillä juhlien järjestäminen ei todellakaan ole ollut mikään ongelma, molemmat vanhemmat ovat olleet aina paikalla ja sama pätee kaikkiin lähipiirini uusperheisiin.
Kypsyyttä ero ja mahdollinen uusperhe toki vaatii, mutta kun kyseessä on fiksut aikuiset, ei elämästä eron jälkeen tarvi tehdä sellaista draamaa, miltä se ulkopuolelta huutelijoiden mielestä ehkä näyttää. Ei eroaminen tarkoita ettei enää osaisi toimia kuten järkevä vanhempi toimii!
Ihan varmasti eroperheiden lapset eroavat aikuisena herkemmin. Kas, kun he ovat nähneet, että niin voi tehdä eikä se ole maailmanloppu. Itse nimenomaan haluan, että tyttäreni kasvavat itsenäisiksi ihmisiksi, joiden ei ole pakko roikkua huonossa suhteessa. Haluan, että tyttäreni oppivat, että ihan itse pitää kantaa vastuu elämästään ja onnellisuudestaan.
Terveisin onnellinen uusperheellinen, joka viettää lasten juhlat sovussa kaikkien lasten läheisten kanssa. Tähän lasketaan mm. oma nykyinen puolisoni, exäni ja hänen uusi vaimonsa sekä vaimon lapset.
Itse olen eroperheen lapsi ja olen huomannut, että minulle tulee herkästi eroajatuksia ja epämiellyttävässä tilanteessa haluaisin vaan ratkoa ongelmat eroamalla, koska se vaan tuntuisi sillä hetkellä ”helpommalta”. Ydinperheessä kasvanut mieheni taas on sitkeä eikä näe eroa edes vaihtoehtona vaan hänen mielestään kaikki ongelmat kyllä selviää kun vaan yhdessä yritetään parhaamme. Toki ero meissä voi johtua myös luonteesta, mutta varmasti on myös merkitystä sillä minkälaisissa perheissä olemme kasvaneet.
Itse myös kärsin vanhempieni erosta ja varsinkin uusperheistä enkä haluaisi samanlaista elämää lapsilleni, että vanhempieni esimerkki ei kyllä ole se jota haluaisin seurata vaikka se välillä tuntuu houkuttelevalta ajatukselta.
Iltalehden Plus osassa on tuotu esiin lapsen 10 traumaa jotka vaikuttavat vieläkin, eli aikuisena.
Yksi niistä on vanhempien avioero.
Minulle tulee mieleen jostain kirja tai kirjoitus tms: Lapsi ei unohda koskaan vanhempiensa avioeroa.
Vierailija kirjoitti:
Jatkuu edellisestä:
Vaikeinta eron jälkeen on ollut olla joka toinen viikko erossa lapsista, sillä lapset ovat olleet tärkein elämääni merkityksellisyyttä tuova tekijä. Alkuun pelkäsin myös, että puolisoni kostaisi minulle lasten kautta jollakin tavalla, mutta niin ei vaikuta tapahtuneen. Huolimatta siitä, että päättyneen parisuhteen käsittely on vielä osittain kesken, kärsin traumaperäisestä oireilusta ja tunnen välillä aivan pohjatonta surua ja tyhjyyttä lasten poissa ollessa, elämällä on jälleen minulle jotakin annettavaa. Parisuhteessa ollessani vitsailin usein "keski-iän kriisistäni", kun elämäni tuntui olevan ohi. Eron jälkeen olen lopulta oivaltanut, että olen vapaa elämään, kokemaan ja tuntemaan. Tapasin pahimmassa erokriisissä (kiskoen shotteja baaritiskillä keskellä viikkoa) nykyisen mieheni. Hänen kanssaan suhteessa oleminen on myös avannut silmäni sille, että terveellä pohjalla oleva parisuhde on jotakin ihan muuta kuin luulin. Hänen kanssaan minulla on vapaus olla oma itseni, kasvaa siihen suuntaan kuin luonnostani kurotan ja saada silti rakkautta. En enää elä jatkuvassa menettämisen pelossa, sillä olen oivaltanut että tärkein minulla on joka tapauksessa aina: itseni.Toivon sinulle hyvää eromatkaa (ei helppoa tai mukavalta tuntuvaa, mutta aitoa, syvää ja hyvää)! Sinä selviät, kasvat ja rakastat. Lapsesi selviävät myös, sillä rakkaudettoman parisuhteen malli on heille suuri karhunpalvelus.
Lapsien kannalta olisi usein silti parempi olla yhdessä, kunnes he ovat täysi-ikäisiä tai muuttaneet pois kotoa. Se ero on aina iso läpielämän kestävä trauma niin kauan kun he asuvat samassa asunnossa. Toki ero voi olla itsensä takia jopa pakko tehdä, mutta turha alkaa valehtelemaan, että se olisi lasten etu. Yksi tapa on tietenkin kysyä niiltä lapsilta mitä mieltä he ovat. Etenkin vanhemmat lapset osaavat jo suhtautua asioihin ymmärtäväisesti. Perheseen kuuluvat myös ne lapset ja heidän näkökulmansa.
Nyt alat hommata itsellesi sosiaalisia suhteita ja todellakin myös yksin ansaitsee saunan! Olen asunut yksin koko 2000-luvun eikä ole yhtään päivää, että olisin puhumatta elävälle ihmiselle. Ja olen sopinut turvasysteemeistä ystävien kanssa. [/quote]
Siis minulla on ystäviä ja harrastuskavereita lukuisia, mutta eivät he mun kanssa asu! Olen enempi ns. koti-ihminen kumminkin!! Olen vielä työelämässä varmaan 10 vuotta ja siellä työkavereita. En ole sillä tavalla yksinäinen! On sukulaisia ja nämä aikuiset lapset! Pitkillä lomilla ja juhlapyhinä ihmiset haluavat olla kuitenkin perheidensä kanssa, myös lapseni. Tuleva joulu tarkoittaa sitä, että olen kaksi viikkoa täysin yksin! Kesälomalla (5 vkoa) kävin kavereiden kanssa syömässä ulkona, tapasin pari kertaa sukua, harrastuskavereita (puhutaan vaan harrastuksesta) näin ehkä kerran viikossa. Muuten olin täysin yksin. On se hassua jutella kolmeen neljään päivään pelkästää koiralle! [/quote
Mitä hassua siinä olisi? Kuulostaa ihan normaalilta sinkkuihmisen elämältä. Siitä vain etsimään uusia kontakteja, jos tuntuu että nykyiset eivät riitä. Elän aika lailla samanlaista elämää kuin sinä, lapset jo omillaan. Teen etätyötä, eli voi mennä päiviä, että puhun vain kaupan kassalle. Huuhailen itsekseni kotona, ja nautin joka hetkestä. Erosta jo 14 vuotta, tiukkoja paikkoja on ollut, mutta olen vaatimattomaan elämääni tyytyväinen. Koiraakaan en voi allergian vuoksi ottaa eikä varaakaan kyllä olisi, mutta mulla on hyvä olla. Kauheaa jos tuossa sohvalla rotkottaisi exä mulkoilemassa siihen häijyyn tapaansa. On ihanaa, ihanaa olla yksin.[/quote]
Tuota, kun mä en oo mikään sinkkuihminen! Mä halusin elää parisuhteessa! Sellaista on enää turha toivoa tässä iässä. Siis miehiä olisi kyllä, mutta ei sellaisia, joita kohtaan voisin kuvitella yhtään mitään tunnetasolla tai sanotaanko, että olisi seksuaalista viehätystä. Tässä iässä jokaisella on ns. menneisyys ja tuota tulevaisuus ei oo mitenkään hohdokas kenelläkään. Yhteen mieheen tutustuin harrastuksen kautta, leski joka horisi kuolleesta vaimostaan tauotta! Ihaili sitä, miten samanlainen minä olen!?!? Ok. eipä tehnyt vaikutusta! No, nyt hän seurustelee naisen kanssa, joka ei ole ikinä ollut parisuhteessa, ei lapsia ja toivon heille mitä parhainta tulevaisuutta. Varmaan minussa on se vika myös, että pelkkä ajatuskin karmoo, että pitäisi alkaa äitipuoleksi vielä tällä iällä tai jotenkin alkaa vaikka viettämään aikaan ihmisten kanssa, joihin sinulla on vain suhde seurustelukumppanin kautta?!? Ei oikein innosta!! Minulle riittää oma suku ja omat lapset.
Ero voi olla myös lapsen etu. Ainakin jos perheessä on alkoholismia, fyysistä tai psyykkistä väkivaltaa, alistamista tai muuta stressiä tai pelkoa aiheuttavaa käyttäytymistä. Omalta kohdaltani sain vapautuksen, kun erotessamme vanhin poika, 8 v. sanoi, että isää käy sääliksi, mutta parempi kun ei asu enää kotona. Taustalla oli se, että jouduimme pakenemaan yön selkään ja vanhin poika pelkäsi eniten. Hänestä tuli myös pikkuvanha, mitä perheneuvolassa yritettiin parantaa. Eivät onnistuneet.Joidenkin kyselyihin vastaan, että tiedän kaksisuuntaisen mielialahäiriön olevan perinnöllisen ja sain myös exäni kuoleman jälkeen tietää, että varhaisen kuolemansa takia tuntemattomaksi jäänyt appiukko oli kärsinyt samasta sairaudesta ( ei niin vaikea-asteisesta kuin exäni) ja se tietysti kauhistuttaa minua lasteni suhteen.
Näin tietysti myös sen, että exä oli maanisissa vaiheissa narsistinen. Hänen sairastuessaan vuonna 1982 ei sairaus ollut niin tunnettu ja yleinen kuin nykyään ja niinpä tein itse diagnoosin jo ennen psykiatreja, koska oireet olivat selvät: valvominen, touhuaminen, rahan älytön tuhlaaminen, kovaäänisyys jne. Nykyään sanotaan, että diagnoosin saaminen kestää noin 6 vuotta, itse ymmärsin vuoden kuluttua, kun mania-maanisuus kierros alkoi uudelleen.
Nuoreni eivät ole tehneet lapsia ja hyvä niin. Isäpuolia heillä ei ole ollut eivätkä ole joutuneet kulkemaan kahden kodin väliä, koska toista kotia ei edes aina ollut (mies asui kadulla). Yli 10 vuoden aikana lapset olivat yhden yön isänsä luona.
Meillä oli avioehto ja talon velat ja omistus olivat minun nimissä. Melkein koko velka oli maksamatta eron hetkellä. Kuten aiemmin kirjoitin, kaikesta on selvitty ja kun olen täysin raitis ja autoton, on ollut varaa lomailla kotimaassa ja ulkomailla.
Jokainen tekee tietysti ratkaisut omien voimavarojensa ja tilanteensa mukaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koskaan en ole kokenut niin voimakasta yksinäisyyttä kuin parisuhteessa ollessani. En oikein ymmärrä miksi ihmiset pelkäävät yksin elämistä.
Yksin asuessa on niin totaalisen yksin! Jos sairastun kukaan ei auta minua! Minä olen ehkä joku päivä se ruumis, joka löydetään viikkojen, kuukausien päästä. Kotona on niin hiljaista, että pidän usein tv:n iltaisin auki, vaikka en sitä katso. Kukaan ei pese selkääni. On äärimmäisen surkeaa syödä yksin. Ruoka ei oikeastaan maistu, vaan usein vaan syön sen mahdollisimman nopeaan pois. Jouduin jatkuvasti opettelemaan sellaisia juttuja, joita inhoan ja ei paljonkaan kiinnosta tehdä, mutta on pakko! Kaikkeen ei ole varaa palkata jotain ammattilaista! Stressaa ja ärsyttää ne todella paljon! Olen niistä selvinnyt, mutta eipä se hirveästi ilostuta, sillä kokoajan tulee uusia asioita! Olen asunut yksin parisen vuotta! Voi mennä loma-aikoina useita päiviä, että puhu kenellekkään sanaakaan! Se on aika ahdistavaa! Välillä tuntuu kun ääneni käytön puutteesta katoaisi?!? Saunaa ei kannata lämmittää pelkästään itselle, ihan järjetöntä 10- 15 min vuoksi siihen ryhtyä! Voisin jatkaa tätä listaa, vaikka kuinka!! Ei minusta tämä yksinolo mitään herkkua ja erityisen kivaa ole!! Ei ollut kivaa hirveässä parisuhteessa, mutta ei tämä kyllä yhtään parempaa elämää ole! Lapseni ovat siis aikuisia ja asuvat muualla! Minulle olisi sopinut asua kämppiksinä lopun ikää, mutta niin ei sitten käynyt! 34 vuotta saman miehen kanssa! Taloudellisesti pärjään juuri ja juuri. Yksin asuminen on huomattavasti kalliimpaa. Ennen pystyi ostamaan joskus jotain kivaa itselle. Nyt ei juurikaan.
Nyt alat hommata itsellesi sosiaalisia suhteita ja todellakin myös yksin ansaitsee saunan! Olen asunut yksin koko 2000-luvun eikä ole yhtään päivää, että olisin puhumatta elävälle ihmiselle. Ja olen sopinut turvasysteemeistä ystävien kanssa.
Siis minulla on ystäviä ja harrastuskavereita lukuisia, mutta eivät he mun kanssa asu! Olen enempi ns. koti-ihminen kumminkin!! Olen vielä työelämässä varmaan 10 vuotta ja siellä työkavereita. En ole sillä tavalla yksinäinen! On sukulaisia ja nämä aikuiset lapset! Pitkillä lomilla ja juhlapyhinä ihmiset haluavat olla kuitenkin perheidensä kanssa, myös lapseni. Tuleva joulu tarkoittaa sitä, että olen kaksi viikkoa täysin yksin! Kesälomalla (5 vkoa) kävin kavereiden kanssa syömässä ulkona, tapasin pari kertaa sukua, harrastuskavereita (puhutaan vaan harrastuksesta) näin ehkä kerran viikossa. Muuten olin täysin yksin. On se hassua jutella kolmeen neljään päivään pelkästää koiralle!
Tiedätkö, jotkut jäävät myös leskiksi. Kuten monen sadan kilometrin päässä asuva äitini. Hän tulee meille jouluksi muutamaksi päiväksi. Turvasysteemeistä on sopinut ystäviensä kanssa. Liikkuu myös aktiivisesti heidän kanssaan. Olen ainoa lapsi enkä voi auttaa arjessa 500km päästä. Silti äiti onneksi osaa ottaa ilon irti elämästä, vaikka varmasti isää kaipaakin.
TIedän toki! Isäni on leski, 78-vuotias ja hänelle on muodostettu turvaverkosto! Äiti kuoli hiljattain ja isä todella kaipaa häntä, vielä sen ajan ihmisiä, että ei ole tottunut esim. kotitaloushommiin! Mun lapsista suurin osa on vielä opiskelijoita ja/tai asuvat vuokralla pienissä asunnoissa perheineen, ei jotenkin huvita viettää esim. joulua jossain olohuoneen lattialla yöpyen patjalla! Siis pysyn ihan omassa kodissani! Eikä mun vanha koira tykkää enää vieraista paikoista tai matkustamisesta pitkiä matkoja! Otan kyllä ilon elämästä, mutta se on silti yksinäistä täällä kotona siis! Ne voivat olla elämässä rinnakkain! Olin kavereiden kanssa tässä varsin railakkaalla risteilyllä "kannat kattoon"- tyylillä klo 3 asti yöllä! En mä ole vanhus, vaan ihan nuorekas 5-kymppinen ikäisekseni! Voin mä silti saada vaikka koronan/aivoinfarktin/sydärit ja olla kykenemätön hälyttämään apua, kuolla kotiini! Kyllä ne varmaan toisena tai kolmantena päivänä töissä alkaisivat ihmettelemään, mutta kun teen sellaista itsenäistä työtä (välillä etänä), voi siihen mennä parikin viikkoa, että kaivattaisiin! En mä tarvi lapsiltani vielä varmaankaan 20-30 vuoteen minkäänlaista apua todennäköisesti! Olen ihan terve, kop, kop, kop!!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eroaminen on aina parempaa lapselle. Lapsi antsaitsee kaksi itsenäistä vanhempaa
YLE teki juuri jutun sosiaalisen kurjuuden periytymisestä. Aiemmin Yhdysvalloissa ja Norjassa oli tutkittu yhdellä mittarilla eron vaikutusta lapsiin. Lapset jotka ovat eroperheistä, eroavat itse kolminkertaisella todennäköisyydellä omista avioliitoistaan ydinperheellisiin verrattuna.
Suomessa vastaava tutkimus tehtiin niin, että mukaan otettiin myös avoerot. Tilanne parani hieman, mutta edelleen erolapsilla oli peräti kaksi kertaa suurempi todennäköisyys erota. Ja tämä on tietysti vain yksi mittari. Huono-osaisuutta on varmasti erolapsilla monissa muissakin asioissa.
Noin on. Tiedetään ja tutkittu on että eroperheiden lapset toistavat herkästi vanhemmiltaan saatua mallia parisuhteissaan ja eroavat.
Onko kukaan eroa suunnitteleva miettinyt pitemmälle sitä, että miten tulen/ tulemme hoitamaan lasten " perhejuhlat" ? Toki noistakin voi sopia, mutta mitä olen nähnyt ympäriltä niin tiedän vain yhden eroperheen, jossa molemmat vanhemmat ovat läsnä lasten ja lastenlasten juhlissa. Lapsille on raastavaa nähdä, että biovanhemmat eivät ole sovussa eron jälkeen ja synttäri/rippi/yo/valmistujaiset menevät kaavalla, että juhlat on pidettävä kahdessa paikassa. Mutta kun tulee häät, niin niitä ei voi jakaa?
Todella rasittavaa ja lapsillekin henkisesti rankkaa. Ero vaikuttaa laaja- alaisesti ympärillä oleviin läheisiin ja tuo usein mutkikkaita ongelmia ja tilanteita. Miten suhteet toimivat ex- anoppiin/appiin ja sen puolen sukuun ja miten se toimii lasten osalta eron jälkeen? Hekin ovat yhtä läheisiä lapsenlapsille kuin omat vanhemmat ja isovanhemmat. Joten hyvin monenlaisia käänteitä ongelmineen on useimmalle luvassa kun perhe rikkoutuu.
Ymmärtää eronkin hyvin, jos väkivaltaa ja alkoholiongelmaa, koska voi ne sanoa syyksi, mutta paljon on eroja joissa ei löydy muuta syytä, kuin olemme kasvaneet erilleen, intohimo on heilunut ties minne ja toinen alkaa maistua " joka aamiaiselta kaurapuurolta" eli tilanne on mennyt liian arkiseksi.Jännä miten eroperheiden elämästä tuntuvat tietävän parhaiten ne, jotka elävät ydinperheessä. Meillä juhlien järjestäminen ei todellakaan ole ollut mikään ongelma, molemmat vanhemmat ovat olleet aina paikalla ja sama pätee kaikkiin lähipiirini uusperheisiin.
Kypsyyttä ero ja mahdollinen uusperhe toki vaatii, mutta kun kyseessä on fiksut aikuiset, ei elämästä eron jälkeen tarvi tehdä sellaista draamaa, miltä se ulkopuolelta huutelijoiden mielestä ehkä näyttää. Ei eroaminen tarkoita ettei enää osaisi toimia kuten järkevä vanhempi toimii!
Ihan varmasti eroperheiden lapset eroavat aikuisena herkemmin. Kas, kun he ovat nähneet, että niin voi tehdä eikä se ole maailmanloppu. Itse nimenomaan haluan, että tyttäreni kasvavat itsenäisiksi ihmisiksi, joiden ei ole pakko roikkua huonossa suhteessa. Haluan, että tyttäreni oppivat, että ihan itse pitää kantaa vastuu elämästään ja onnellisuudestaan.
Terveisin onnellinen uusperheellinen, joka viettää lasten juhlat sovussa kaikkien lasten läheisten kanssa. Tähän lasketaan mm. oma nykyinen puolisoni, exäni ja hänen uusi vaimonsa sekä vaimon lapset.
Itse olen eroperheen lapsi ja olen huomannut, että minulle tulee herkästi eroajatuksia ja epämiellyttävässä tilanteessa haluaisin vaan ratkoa ongelmat eroamalla, koska se vaan tuntuisi sillä hetkellä ”helpommalta”. Ydinperheessä kasvanut mieheni taas on sitkeä eikä näe eroa edes vaihtoehtona vaan hänen mielestään kaikki ongelmat kyllä selviää kun vaan yhdessä yritetään parhaamme. Toki ero meissä voi johtua myös luonteesta, mutta varmasti on myös merkitystä sillä minkälaisissa perheissä olemme kasvaneet.
Itse myös kärsin vanhempieni erosta ja varsinkin uusperheistä enkä haluaisi samanlaista elämää lapsilleni, että vanhempieni esimerkki ei kyllä ole se jota haluaisin seurata vaikka se välillä tuntuu houkuttelevalta ajatukselta.
Iltalehden Plus osassa on tuotu esiin lapsen 10 traumaa jotka vaikuttavat vieläkin, eli aikuisena.
Yksi niistä on vanhempien avioero.
Minulle tulee mieleen jostain kirja tai kirjoitus tms: Lapsi ei unohda koskaan vanhempiensa avioeroa.
Eikä huonoa liittoa.
Meillä vanhemmat tekivät juuri kuten täällä neuvotaan, eli molemmilla oli harrastuksia, jos matkustettiin, matkustettiin vain lasten kanssa, mökillä en muista perheen olleen koskaan yhdessä. Keskenään puhuivat korostuneen sivistynein äänenpainoin, ainoastaan arjen asioista. Selvästi mitään rakkautta ei ollut, mutta olipahan ydinperhe.
En ole koskaan nähnyt vanhempieni halaavan tai nauravan yhdessä. Minä kävin läpi terapiat, veli ryyppää.
Kertokaa mulle, miten tämä eroaa eroperheen elämästä? Se, että vanhemmat elävät täysin eri elämää, ilmeisesti ehjäytyy joidenkin mielestä samalla katolla.
Jos olisivat rehellisesti eronneet, olisivat lapsetkin ymmärtäneet, mistä on kyse. Nyt jäi vain ihmeelliset normit perhe-elämälle. Minä oireilin mm. siten, että pitkään kuvittelin, että minun on pysyttävä työpaikassa, jossa oli suorastaan laittomat olot, koska mullahan sentään on työpaikka. Samalla tavalla olen antanut käyttää itseäni hyväksi parisuhteissa, koska mullahan on sentään tämä parisuhde.
Kiitos! Minä mietin eroa vuosia. Että vaikka kotona on koko ajan painostavaa ja riitaa ja huutoa, voiko erota, kun ei kuitenkaan ole riippuvuuksia tai väkivaltaa. Käytiin terapiassa. Se ei auttanut kuin aina hetkeksi.
Lopulta sain aikaiseksi lähteä juuri siksi, etten halunnut antaa tätä lapsilleni perinnöksi. Mietin, etten voi elää itseni kanssa, jos tulevaisuudessa he päätyvät samanlaiseen parisuhteeseen luullen sitä normaaliksi.