Lue keskustelun säännöt.
Sosiaalisten tilanteiden pelko ja työelämä
Onko täällä työelämässä olevia sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsiviä? Kiinnostaisi kuulla, mitä päädyitte tekemään työksenne ja miten pärjäätte.
Olen itse vähän päälle parikymppinen yliopisto-opiskelija. Mitään mielenterveyspuolen diagnooseja ei ainakaan toistaiseksi ole, mutta melkoisen voimakas ahdistus sosiaalisista tilanteista on ollut läsnä niin pitkään kuin muistan. En osaa toimia tilanteissa luonnollisesti, vaan olen pyrkinyt opettelemaan reaktioita ja vuorovaikutusta kopioimalla muita. Aina en tietenkään löydä "arkistoista" sopivaa repliikkiä ja varsinkin entuudestaan tuntemattomissa tilanteissa saatan antaa itsestäni varsin erikoisen vaikutelman. Olo on ollut aina varsin ulkopuolinen, kavereitakaan ei ollut ennen teini-ikää. Seurustelut ym. vastaavat kuviot on luonnollisesti jääneet kokonaan väliin. Autismin kirjon piirteitäkin löytynee enemmän tai vähemmän, mikä ei ainakaan helpota asiaa.
Toistaiseksi olen sinnitellyt elämässä minimoimalla/kiertämällä liian ahdistavat tilanteet. Ihmisiin on todella vaikea ottaa oma-aloitteisesti yhteyttä ja tämä osaltaan on aiheuttanut sen, että kovinkaan syvällisiä ihmissuhteita ei pääse syntymään. Lisäksi alani on sellainen, että opinnot on mahdollista suorittaa hyvinkin itsenäisesti. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että suhteellisen pian tämä kaikki kostautuu ja on kohdattava realiteetit. Olen ollut töissä, mutta ensinnäkin yöunet alkoivat kärsiä ahdistuksen vuoksi kuukausia ennen aloitusta. Aloitus oli yhtä panikointia enkä kyennyt rentoutumaan lainkaan työpäivän jälkeen. Yritin sinnitellä ja uskoa, että ahdistus helpottaa, kun pääsen vauhtiin. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan en nukkunut öisin käytännössä enää ollenkaan. Lopulta paniikki lähestyvästä palaverista oli viimeinen niitti ja jouduin lopettamaan (ei helppoa sekään, siis auktoriteettiasemassa olevaan yhteydessä oleminen).
Olisin oikein tyytyväinen, jos löytäisin edes jonkin työn, jota pää kestäisi. Tiimityöskentely ja vastuun ottaminen tuntuu olevan myrkkyä, joten korkeakoulutusta vaativat työt pitänee unohtaa. Palkkaustakaan en pidä kovin olennaisena tekijänä, sillä näillä ongelmilla varustettuna esim. parisuhteeseen päätymisen ja perheen perustamisen todennäköisyys lienee lottovoiton luokkaa. Olen pohtinut johonkin yksinkertaiseen suorittavan tason työhön hakeutumista, mutta työnantajat saattaisivat karsastaa korkeakoulutusta. Lisäksi olen ehkä kirjaviisas, mutta monesta käytännön asiasta aivan pihalla ja motorisesti kömpelö. Tilanne tuntuu kohtalaisen toivottomalta, sillä omatunto ei missään nimessä sallisi "yhteiskunnan elättinä" olemista. Lisäksi olen ollut viime kesät ilman töitä, ja jo parissa kuukaudessa selkeän päivärytmin puute pahensi ahdistusta sekä toi itsetuhoiset ajatukset takaisin. Voin vain kuvitella, mitä pidempi kotona makaaminen aiheuttaisi.
Kommentit (1100)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyväksy se, että nallekarkit ei mene tässä maailmassa tasan. Joku saa ns. hyvät kortit elämään: ei kärsi tällaisista ongelmista, on rohkea ja varustettuna hyvällä ulkonäöllä, jolloin esim. unelmien kumppani löytyy muitta mutkitta. Rohkeuden lisäksi on myös sen verran älyä ja kunnianhimoa, että pääsee työelämässä huipulle ja hyville paikoille. Toki myös onnea tarvitaan vähän. Sitten on heitä, joille jaetaan huonot kortit: terveys pettää sekä fyysisesti että psyykkisesti, ulkonäkö on riittämätön, on persoonaltaan enemmän sisäänpäin kääntynyt. Tällaisista lähtökohdista ponnistaminen vaatii ensinnäkin uskomattoman paljon voimavaroja ja sinnikkyyttä, minkä lisäksi siitä on apua vain tiettyyn rajaan asti: mikään määrä harjoittelua ja kokemusta ei voi korvata esim. hyvää ulkonäköä tai "social butterfly"-tyyppistä ominaisuutta, joista on etua lähes kaikilla elämän osa-alueilla.
Toisin sanoen: Jotkut laskettelevat elämän läpi hyvin vähällä vaivalla menestyen silti, kun taas toiset joutuvat tekemään monin verroin töitä yltämättä silti lähellekään huippujen suoritusta. Ratkaisuna ehdotan, että lopetat kaikista "ylimääräisistä mukavuuksista" (parisuhde, perhe, läheiset ystävät,...) haaveilun alkuunsa. Niiden saavuttaminen on kohdallasi äärimmäisen epätodennäköistä ellei jopa mahdotonta ja toiveiden elätteleminen tulee vain satuttamaan pahasti. Aseta tavoitteeksesi jokin simppeli työ jossa pärjäät ja opettele nauttimaan elämän pienistä iloista: luonnossa kävely, yksinolo, introspection, kotiaskareet. Kyllä se siitä.
Mistä sinä tiedät, mikä on ap:lle mahdollista ja mikä ei? Kyllä vastaavista ongelmista kärsiviä parisuhteissa on. En usko, että "tyytyminen yksinkertaiseen elämään" kuvaamallasi tavalla on tie onneen. Väistämättä jää miettimään "entä jos..."
Tässä täytyykin miettiä sillä tavalla, että asiat voisi olla paljon huonomminkin. Täytyy olla tyytyväinen siihen, mitä on ja mihin omat kyvyt riittää eikä tavoitella kuuta taivaalta. Olisin minäkin varmasti tyytymätön jos alkaisin vertailla omaa elämääni siihen miten vaikkapa miljonäärit elävät.
Juuri näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Maan korvessa kulkevi lapsosen tie,
vaan ihana enkeli kotihin vie.
Niin pitkä on matka, ei kotia näy,
vaan ihana enkeli vieressä käy,
vaan ihana enkeli vieressä käy.
On pimeä korpi ja kivinen tie,
ja usein se käytävä liukaskin lie.
Jo lapsikin helposti langeta vois,
jos käsi ei enkelin kädessä ois,
jos käsi ei enkelin kädessä ois.
Maan korvessa kulkevi lapsosen tie,
vaan ihana enkeli kotihin vie.
Oi laps, ethän milloinkaan ottaa sä vois
sun kättäsi enkelin kädestä pois,
sun kättäsi enkelin kädestä pois.
Kun soivat kiukaan mustat sukat saa munaa kova jos se on kyllä aika paljon vaivaa tämän artikkelin tai sen lähellä ykköstä ja kakkosta on kyllä aika paljon vaivaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Surullinen ihmiskohtalo.
Kyllä, mutta joillekin käy näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surullinen ihmiskohtalo.
Kyllä, mutta joillekin käy näin.
Toivotaan siunausta elämään,.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ikuinen Riesa kirjoitti:
Minä olen kärsinyt jo 20-kymppisestä, nyt siis jo 45v. Eikä helpota eläkkeellä yhtään. 30v terapiassa, ei apua, lääkkeillä on menty läpi elämän ja mennään nytkin. Tsemiä.
Millä lääkkeillä?
Kokeiluun säännölliset elämäntavat ja erityisesti ruokailutottumukset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kokeiluun säännölliset elämäntavat ja erityisesti ruokailutottumukset.
Luuletko, ettei tästä vaivasta kärsivät olisi noita jo kokeilleet?
Minulle neuvottiin aiemmin, että ajattelisin kuulijoita alasti, jolloin pelot katoisivat. Kyllä ne katosivat, mutta nyt valitsen automaattisesti koteeksi hyvännäköisimpiä. Ja katso, esiintymistäni häiritsevät höysteiset levottomat ajatukset noista alastiajattelemistani hyvännäköisistä. En mahda asialle mitään.
Jumala rakastaa sinua.