Lue keskustelun säännöt.
Sosiaalisten tilanteiden pelko ja työelämä
Onko täällä työelämässä olevia sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsiviä? Kiinnostaisi kuulla, mitä päädyitte tekemään työksenne ja miten pärjäätte.
Olen itse vähän päälle parikymppinen yliopisto-opiskelija. Mitään mielenterveyspuolen diagnooseja ei ainakaan toistaiseksi ole, mutta melkoisen voimakas ahdistus sosiaalisista tilanteista on ollut läsnä niin pitkään kuin muistan. En osaa toimia tilanteissa luonnollisesti, vaan olen pyrkinyt opettelemaan reaktioita ja vuorovaikutusta kopioimalla muita. Aina en tietenkään löydä "arkistoista" sopivaa repliikkiä ja varsinkin entuudestaan tuntemattomissa tilanteissa saatan antaa itsestäni varsin erikoisen vaikutelman. Olo on ollut aina varsin ulkopuolinen, kavereitakaan ei ollut ennen teini-ikää. Seurustelut ym. vastaavat kuviot on luonnollisesti jääneet kokonaan väliin. Autismin kirjon piirteitäkin löytynee enemmän tai vähemmän, mikä ei ainakaan helpota asiaa.
Toistaiseksi olen sinnitellyt elämässä minimoimalla/kiertämällä liian ahdistavat tilanteet. Ihmisiin on todella vaikea ottaa oma-aloitteisesti yhteyttä ja tämä osaltaan on aiheuttanut sen, että kovinkaan syvällisiä ihmissuhteita ei pääse syntymään. Lisäksi alani on sellainen, että opinnot on mahdollista suorittaa hyvinkin itsenäisesti. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että suhteellisen pian tämä kaikki kostautuu ja on kohdattava realiteetit. Olen ollut töissä, mutta ensinnäkin yöunet alkoivat kärsiä ahdistuksen vuoksi kuukausia ennen aloitusta. Aloitus oli yhtä panikointia enkä kyennyt rentoutumaan lainkaan työpäivän jälkeen. Yritin sinnitellä ja uskoa, että ahdistus helpottaa, kun pääsen vauhtiin. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan en nukkunut öisin käytännössä enää ollenkaan. Lopulta paniikki lähestyvästä palaverista oli viimeinen niitti ja jouduin lopettamaan (ei helppoa sekään, siis auktoriteettiasemassa olevaan yhteydessä oleminen).
Olisin oikein tyytyväinen, jos löytäisin edes jonkin työn, jota pää kestäisi. Tiimityöskentely ja vastuun ottaminen tuntuu olevan myrkkyä, joten korkeakoulutusta vaativat työt pitänee unohtaa. Palkkaustakaan en pidä kovin olennaisena tekijänä, sillä näillä ongelmilla varustettuna esim. parisuhteeseen päätymisen ja perheen perustamisen todennäköisyys lienee lottovoiton luokkaa. Olen pohtinut johonkin yksinkertaiseen suorittavan tason työhön hakeutumista, mutta työnantajat saattaisivat karsastaa korkeakoulutusta. Lisäksi olen ehkä kirjaviisas, mutta monesta käytännön asiasta aivan pihalla ja motorisesti kömpelö. Tilanne tuntuu kohtalaisen toivottomalta, sillä omatunto ei missään nimessä sallisi "yhteiskunnan elättinä" olemista. Lisäksi olen ollut viime kesät ilman töitä, ja jo parissa kuukaudessa selkeän päivärytmin puute pahensi ahdistusta sekä toi itsetuhoiset ajatukset takaisin. Voin vain kuvitella, mitä pidempi kotona makaaminen aiheuttaisi.
Kommentit (1100)
Vierailija kirjoitti:
Alkoholista apua?
Jos on Alkon palkkalistoilla, väkisinkin joutuu olemaan ihmisten kanssa tekemisissä.
Majakanvartijalla olisi toisenlainen työympäristö, mutta työpaikat ovat vähissä. Autiokorven luontokartoittaja olisi sekin aika itsenäistä työtä. Kirjailija, kuvataiteilija, kyllä niitä keksii ja huomaa, kun miettii. Vaikka kaipaakin yksinäisyyttä, pian huomaa, ettei ole yksin (sellainen, joka kaipaa yksinäisyyttä).
Jos laajentaa hakua niin, että työympäristössä tapaa vain muutaman ihmisen, ammattivalikoima kasvaa. Toisaalta on niinkin, että todellisessa ihmisvilinässä voi olla ihan yksin, hukut sinne vilinään, ei sinua kukaan huomaa. Kun ympärilläsi on suuri ihmisjoukko, joka liikkuu, kukin omilla asioillaan, ei sinua kukaan huomaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä pakota itseäsi samaan muottiin muiden kanssa. Jos olet hyvä omalla alallasi saat itseluottamusta ja pystyt toimimaan työelämässä. Työ vaan pitää valita sen mukaan. Eli itse en pysty esimies/koulutustyöhön koska olen sosiaalisesti rajoittunut. Nuorempana käytin esiintyessä ja palavereissa propralia ja se rauhoitti. Mutta vanhemmiten helpottuu suuresti oman asiantuntijuuden kautta ja nykyään melkein kaikki hommat pystyy etäpalaverein hoitamaan. Jopa isohkon asiakasryhmän palaverit ja esitelmöinti/ ratkaisujen työstäminen on nykyään nautinto. Mutta kasvokkain todella rasittavaa. Yhdessä asiakasneukkaripalaverissa olin pääasiassa hiljaa ja pohdin vaan miten homma hoidetaan kommentoiden lyhyesti ja sanoin lopuksi että onnistuu. Pikkupomo sitten oli epäillyt kovasti. Mutta hommat ovat aina hoituneet ja hyvin.
Ja ei kannata ottaa työpaikalla mitään suuren joukon edessä paineita. Työkavereihin olen tutustunut yksitellen. Ja menin mukaan yhteen tuöporukan liikuntaharrastukseen vuosia sitten jo. Ja perheenkin olen perustanut. Pitää vssn luottaa ja antaa anteeksi itselle omat puutteensa. Kaikillahan niitä on.
Vierailija kirjoitti:
Hyväksy se, että nallekarkit ei mene tässä maailmassa tasan. Joku saa ns. hyvät kortit elämään: ei kärsi tällaisista ongelmista, on rohkea ja varustettuna hyvällä ulkonäöllä, jolloin esim. unelmien kumppani löytyy muitta mutkitta. Rohkeuden lisäksi on myös sen verran älyä ja kunnianhimoa, että pääsee työelämässä huipulle ja hyville paikoille. Toki myös onnea tarvitaan vähän. Sitten on heitä, joille jaetaan huonot kortit: terveys pettää sekä fyysisesti että psyykkisesti, ulkonäkö on riittämätön, on persoonaltaan enemmän sisäänpäin kääntynyt. Tällaisista lähtökohdista ponnistaminen vaatii ensinnäkin uskomattoman paljon voimavaroja ja sinnikkyyttä, minkä lisäksi siitä on apua vain tiettyyn rajaan asti: mikään määrä harjoittelua ja kokemusta ei voi korvata esim. hyvää ulkonäköä tai "social butterfly"-tyyppistä ominaisuutta, joista on etua lähes kaikilla elämän osa-alueilla.
Toisin sanoen: Jotkut laskettelevat elämän läpi hyvin vähällä vaivalla menestyen silti, kun taas toiset joutuvat tekemään monin verroin töitä yltämättä silti lähellekään huippujen suoritusta. Ratkaisuna ehdotan, että lopetat kaikista "ylimääräisistä mukavuuksista" (parisuhde, perhe, läheiset ystävät,...) haaveilun alkuunsa. Niiden saavuttaminen on kohdallasi äärimmäisen epätodennäköistä ellei jopa mahdotonta ja toiveiden elätteleminen tulee vain satuttamaan pahasti. Aseta tavoitteeksesi jokin simppeli työ jossa pärjäät ja opettele nauttimaan elämän pienistä iloista: luonnossa kävely, yksinolo, introspection, kotiaskareet. Kyllä se siitä.
Kyllä. Realismi on hyväksi, ei tuollainen "kaikki on mahdollista kaikille kunhan yrittää tarpeeksi"-höttö.
Vierailija kirjoitti:
Itse olin aikoinaan tuossa tilanteessa ja päätin osallistua Ensiteffit alttarilla -ohjelmaan. Tuntui että pyörryn, mutta se oli ihan uskomattoman karaiseva ja opettavainen kokemus. Tuli sellainen olo että, tuon jälkeen selviän mistä vaan sos. tilanteesta :)
Joo, aivan varmasti.
Vierailija kirjoitti:
Hyväksy se, että nallekarkit ei mene tässä maailmassa tasan. Joku saa ns. hyvät kortit elämään: ei kärsi tällaisista ongelmista, on rohkea ja varustettuna hyvällä ulkonäöllä, jolloin esim. unelmien kumppani löytyy muitta mutkitta. Rohkeuden lisäksi on myös sen verran älyä ja kunnianhimoa, että pääsee työelämässä huipulle ja hyville paikoille. Toki myös onnea tarvitaan vähän. Sitten on heitä, joille jaetaan huonot kortit: terveys pettää sekä fyysisesti että psyykkisesti, ulkonäkö on riittämätön, on persoonaltaan enemmän sisäänpäin kääntynyt. Tällaisista lähtökohdista ponnistaminen vaatii ensinnäkin uskomattoman paljon voimavaroja ja sinnikkyyttä, minkä lisäksi siitä on apua vain tiettyyn rajaan asti: mikään määrä harjoittelua ja kokemusta ei voi korvata esim. hyvää ulkonäköä tai "social butterfly"-tyyppistä ominaisuutta, joista on etua lähes kaikilla elämän osa-alueilla.
Toisin sanoen: Jotkut laskettelevat elämän läpi hyvin vähällä vaivalla menestyen silti, kun taas toiset joutuvat tekemään monin verroin töitä yltämättä silti lähellekään huippujen suoritusta. Ratkaisuna ehdotan, että lopetat kaikista "ylimääräisistä mukavuuksista" (parisuhde, perhe, läheiset ystävät,...) haaveilun alkuunsa. Niiden saavuttaminen on kohdallasi äärimmäisen epätodennäköistä ellei jopa mahdotonta ja toiveiden elätteleminen tulee vain satuttamaan pahasti. Aseta tavoitteeksesi jokin simppeli työ jossa pärjäät ja opettele nauttimaan elämän pienistä iloista: luonnossa kävely, yksinolo, introspection, kotiaskareet. Kyllä se siitä.
<3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huhhuh, tämähän ketju on paisunut! Täytyypä selailla läpi ajatuksen kanssa, vaikka paljon taitaa olla trollaustakin seassa ainakin loppupään perusteella. Kiitos kuitenkin jo nyt kokemusten jakamisesta.
Ehkä vähän voisin päivittää omaakin tilannetta, vaikka mitään käänteentekevää ei olekaan tapahtunut (en ole esim. hakenut terveydenhuollosta apua, vaikka olisi ollut ehkä syytä). Sen verran silti, että opintojen puolesta olen joutunut pitämään pari esitelmää ja selvisin! Vähän sekoilin sanoissa, mutta kehuja tuli ohjaavalta opettajalta ja myös kanssaopiskelijalta. Eihän nuo mitään esiintymisen taidonnäytteitä olleet (esim. yleisöön en juuri pystynyt katsomaan), mutta ilmeisesti itse asia tuli esitettyä selvästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Huhhuh, tämähän ketju on paisunut! Täytyypä selailla läpi ajatuksen kanssa, vaikka paljon taitaa olla trollaustakin seassa ainakin loppupään perusteella. Kiitos kuitenkin jo nyt kokemusten jakamisesta.
Ehkä vähän voisin päivittää omaakin tilannetta, vaikka mitään käänteentekevää ei olekaan tapahtunut (en ole esim. hakenut terveydenhuollosta apua, vaikka olisi ollut ehkä syytä). Sen verran silti, että opintojen puolesta olen joutunut pitämään pari esitelmää ja selvisin! Vähän sekoilin sanoissa, mutta kehuja tuli ohjaavalta opettajalta ja myös kanssaopiskelijalta. Eihän nuo mitään esiintymisen taidonnäytteitä olleet (esim. yleisöön en juuri pystynyt katsomaan), mutta ilmeisesti itse asia tuli esitettyä selvästi.
Tässä siis ap. Loppuviesti ei näytä menevän nyt läpi, palaan myöhemmin asiaan.
Samat arkielämän ongelmat kuitenkin jatkuvat. Esiintymisistä sai vähän sellaista ”tällaisestakin voin selvitä” -tyyppistä kokemusta, mutta se ka malan ahd istava olo ja jännitys ei tunnu helpottavan. Esityksiin pystyi juuri ja juuri tsemppaamaan vaikka pahaa tekikin, mutta suuri kysymys on se, miten käy jaksamisen ja voimavarojen riittävyyden, kun tällaisiin tilanteisiin joutuu lähes jatkuvalla syötöllä (esim. juuri työelämässä). Enkä tarkoita esiintymisiä vaan ihan arkisempia asioita, jotka tuottavat samantyyppisen reaktion kuten esim. sähköpostiviestien lähettäminen ja puhelut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloituksessa mainitsin vähän muustakin elämästä, joten sivuanpa lyhyesti sitäkin. Vähemmän yllättäen suuntana on nyt yhä enemmän se, että ne ”kaikki muut” etenevät elämässä, kun omassa elämässä ei tapahdu mitään. Olen totta kai iloinen tuttujen ja kavereiden puolesta, mutta pakko on myöntää, että välillä tekee melko pahaa kuulla tai lukea somesta mm. parisuhde- ja työuutisia. Pistää miettimään, miten omassa elämässä käy: syrjäydynkö täysin vai pystynkö yltämään joskus edes lähelle tuota.
Ristiriitainen olo siis. Onnistumisten kohdalla vain taivas tuntuu olevan rajana, mutta realismi iskee kyllä nopeasti, kun huomaan taas kohta jännittäväni kaupassa käyntiä tai panikoivani tuntemattomasta numerosta tulevaa puhelua. ”Jotain tarttis tehrä”, mutta kynnys on korkea ja tuntuu kasvavan koko ajan. Miten teillä muilla kokemuksiaan kertoneilla sujuu?
-ap
Vierailija kirjoitti:
Aloituksessa mainitsin vähän muustakin elämästä, joten sivuanpa lyhyesti sitäkin. Vähemmän yllättäen suuntana on nyt yhä enemmän se, että ne ”kaikki muut” etenevät elämässä, kun omassa elämässä ei tapahdu mitään. Olen totta kai iloinen tuttujen ja kavereiden puolesta, mutta pakko on myöntää, että välillä tekee melko pahaa kuulla tai lukea somesta mm. parisuhde- ja työuutisia. Pistää miettimään, miten omassa elämässä käy: syrjäydynkö täysin vai pystynkö yltämään joskus edes lähelle tuota.
Ristiriitainen olo siis. Onnistumisten kohdalla vain taivas tuntuu olevan rajana, mutta realismi iskee kyllä nopeasti, kun huomaan taas kohta jännittäväni kaupassa käyntiä tai panikoivani tuntemattomasta numerosta tulevaa puhelua. ”Jotain tarttis tehrä”, mutta kynnys on korkea ja tuntuu kasvavan koko ajan. Miten teillä muilla kokemuksiaan kertoneilla sujuu?
-ap
Nössö!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyväksy se, että nallekarkit ei mene tässä maailmassa tasan. Joku saa ns. hyvät kortit elämään: ei kärsi tällaisista ongelmista, on rohkea ja varustettuna hyvällä ulkonäöllä, jolloin esim. unelmien kumppani löytyy muitta mutkitta. Rohkeuden lisäksi on myös sen verran älyä ja kunnianhimoa, että pääsee työelämässä huipulle ja hyville paikoille. Toki myös onnea tarvitaan vähän. Sitten on heitä, joille jaetaan huonot kortit: terveys pettää sekä fyysisesti että psyykkisesti, ulkonäkö on riittämätön, on persoonaltaan enemmän sisäänpäin kääntynyt. Tällaisista lähtökohdista ponnistaminen vaatii ensinnäkin uskomattoman paljon voimavaroja ja sinnikkyyttä, minkä lisäksi siitä on apua vain tiettyyn rajaan asti: mikään määrä harjoittelua ja kokemusta ei voi korvata esim. hyvää ulkonäköä tai "social butterfly"-tyyppistä ominaisuutta, joista on etua lähes kaikilla elämän osa-alueilla.
Toisin sanoen: Jotkut laskettelevat elämän läpi hyvin vähällä vaivalla menestyen silti, kun taas toiset joutuvat tekemään monin verroin töitä yltämättä silti lähellekään huippujen suoritusta. Ratkaisuna ehdotan, että lopetat kaikista "ylimääräisistä mukavuuksista" (parisuhde, perhe, läheiset ystävät,...) haaveilun alkuunsa. Niiden saavuttaminen on kohdallasi äärimmäisen epätodennäköistä ellei jopa mahdotonta ja toiveiden elätteleminen tulee vain satuttamaan pahasti. Aseta tavoitteeksesi jokin simppeli työ jossa pärjäät ja opettele nauttimaan elämän pienistä iloista: luonnossa kävely, yksinolo, introspection, kotiaskareet. Kyllä se siitä.
Tätä suosittelen minäkin sinulle ohjenuoraksi, ap. t. terapeutti
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyväksy se, että nallekarkit ei mene tässä maailmassa tasan. Joku saa ns. hyvät kortit elämään: ei kärsi tällaisista ongelmista, on rohkea ja varustettuna hyvällä ulkonäöllä, jolloin esim. unelmien kumppani löytyy muitta mutkitta. Rohkeuden lisäksi on myös sen verran älyä ja kunnianhimoa, että pääsee työelämässä huipulle ja hyville paikoille. Toki myös onnea tarvitaan vähän. Sitten on heitä, joille jaetaan huonot kortit: terveys pettää sekä fyysisesti että psyykkisesti, ulkonäkö on riittämätön, on persoonaltaan enemmän sisäänpäin kääntynyt. Tällaisista lähtökohdista ponnistaminen vaatii ensinnäkin uskomattoman paljon voimavaroja ja sinnikkyyttä, minkä lisäksi siitä on apua vain tiettyyn rajaan asti: mikään määrä harjoittelua ja kokemusta ei voi korvata esim. hyvää ulkonäköä tai "social butterfly"-tyyppistä ominaisuutta, joista on etua lähes kaikilla elämän osa-alueilla.
Toisin sanoen: Jotkut laskettelevat elämän läpi hyvin vähällä vaivalla menestyen silti, kun taas toiset joutuvat tekemään monin verroin töitä yltämättä silti lähellekään huippujen suoritusta. Ratkaisuna ehdotan, että lopetat kaikista "ylimääräisistä mukavuuksista" (parisuhde, perhe, läheiset ystävät,...) haaveilun alkuunsa. Niiden saavuttaminen on kohdallasi äärimmäisen epätodennäköistä ellei jopa mahdotonta ja toiveiden elätteleminen tulee vain satuttamaan pahasti. Aseta tavoitteeksesi jokin simppeli työ jossa pärjäät ja opettele nauttimaan elämän pienistä iloista: luonnossa kävely, yksinolo, introspection, kotiaskareet. Kyllä se siitä.
Tätä suosittelen minäkin sinulle ohjenuoraksi, ap. t. terapeutti
Ei kukaan terapeutti noin uskaltaisi sanoa, vaikka monesti olisi kyllä syytä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyväksy se, että nallekarkit ei mene tässä maailmassa tasan. Joku saa ns. hyvät kortit elämään: ei kärsi tällaisista ongelmista, on rohkea ja varustettuna hyvällä ulkonäöllä, jolloin esim. unelmien kumppani löytyy muitta mutkitta. Rohkeuden lisäksi on myös sen verran älyä ja kunnianhimoa, että pääsee työelämässä huipulle ja hyville paikoille. Toki myös onnea tarvitaan vähän. Sitten on heitä, joille jaetaan huonot kortit: terveys pettää sekä fyysisesti että psyykkisesti, ulkonäkö on riittämätön, on persoonaltaan enemmän sisäänpäin kääntynyt. Tällaisista lähtökohdista ponnistaminen vaatii ensinnäkin uskomattoman paljon voimavaroja ja sinnikkyyttä, minkä lisäksi siitä on apua vain tiettyyn rajaan asti: mikään määrä harjoittelua ja kokemusta ei voi korvata esim. hyvää ulkonäköä tai "social butterfly"-tyyppistä ominaisuutta, joista on etua lähes kaikilla elämän osa-alueilla.
Toisin sanoen: Jotkut laskettelevat elämän läpi hyvin vähällä vaivalla menestyen silti, kun taas toiset joutuvat tekemään monin verroin töitä yltämättä silti lähellekään huippujen suoritusta. Ratkaisuna ehdotan, että lopetat kaikista "ylimääräisistä mukavuuksista" (parisuhde, perhe, läheiset ystävät,...) haaveilun alkuunsa. Niiden saavuttaminen on kohdallasi äärimmäisen epätodennäköistä ellei jopa mahdotonta ja toiveiden elätteleminen tulee vain satuttamaan pahasti. Aseta tavoitteeksesi jokin simppeli työ jossa pärjäät ja opettele nauttimaan elämän pienistä iloista: luonnossa kävely, yksinolo, introspection, kotiaskareet. Kyllä se siitä.
Tässä on kyllä jotain vittuilua seassa. Kotiaskareetko on elämän pieniä iloja? :D
Vierailija kirjoitti:
Itse olin aikoinaan tuossa tilanteessa ja päätin osallistua Ensiteffit alttarilla -ohjelmaan. Tuntui että pyörryn, mutta se oli ihan uskomattoman karaiseva ja opettavainen kokemus. Tuli sellainen olo että, tuon jälkeen selviän mistä vaan sos. tilanteesta :)
Kuule, tätä et usko itsekään.
Vierailija kirjoitti:
Hyväksy se, että nallekarkit ei mene tässä maailmassa tasan. Joku saa ns. hyvät kortit elämään: ei kärsi tällaisista ongelmista, on rohkea ja varustettuna hyvällä ulkonäöllä, jolloin esim. unelmien kumppani löytyy muitta mutkitta. Rohkeuden lisäksi on myös sen verran älyä ja kunnianhimoa, että pääsee työelämässä huipulle ja hyville paikoille. Toki myös onnea tarvitaan vähän. Sitten on heitä, joille jaetaan huonot kortit: terveys pettää sekä fyysisesti että psyykkisesti, ulkonäkö on riittämätön, on persoonaltaan enemmän sisäänpäin kääntynyt. Tällaisista lähtökohdista ponnistaminen vaatii ensinnäkin uskomattoman paljon voimavaroja ja sinnikkyyttä, minkä lisäksi siitä on apua vain tiettyyn rajaan asti: mikään määrä harjoittelua ja kokemusta ei voi korvata esim. hyvää ulkonäköä tai "social butterfly"-tyyppistä ominaisuutta, joista on etua lähes kaikilla elämän osa-alueilla.
Toisin sanoen: Jotkut laskettelevat elämän läpi hyvin vähällä vaivalla menestyen silti, kun taas toiset joutuvat tekemään monin verroin töitä yltämättä silti lähellekään huippujen suoritusta. Ratkaisuna ehdotan, että lopetat kaikista "ylimääräisistä mukavuuksista" (parisuhde, perhe, läheiset ystävät,...) haaveilun alkuunsa. Niiden saavuttaminen on kohdallasi äärimmäisen epätodennäköistä ellei jopa mahdotonta ja toiveiden elätteleminen tulee vain satuttamaan pahasti. Aseta tavoitteeksesi jokin simppeli työ jossa pärjäät ja opettele nauttimaan elämän pienistä iloista: luonnossa kävely, yksinolo, introspection, kotiaskareet. Kyllä se siitä.
Mistä sinä tiedät, mikä on ap:lle mahdollista ja mikä ei? Kyllä vastaavista ongelmista kärsiviä parisuhteissa on. En usko, että "tyytyminen yksinkertaiseen elämään" kuvaamallasi tavalla on tie onneen. Väistämättä jää miettimään "entä jos..."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyväksy se, että nallekarkit ei mene tässä maailmassa tasan. Joku saa ns. hyvät kortit elämään: ei kärsi tällaisista ongelmista, on rohkea ja varustettuna hyvällä ulkonäöllä, jolloin esim. unelmien kumppani löytyy muitta mutkitta. Rohkeuden lisäksi on myös sen verran älyä ja kunnianhimoa, että pääsee työelämässä huipulle ja hyville paikoille. Toki myös onnea tarvitaan vähän. Sitten on heitä, joille jaetaan huonot kortit: terveys pettää sekä fyysisesti että psyykkisesti, ulkonäkö on riittämätön, on persoonaltaan enemmän sisäänpäin kääntynyt. Tällaisista lähtökohdista ponnistaminen vaatii ensinnäkin uskomattoman paljon voimavaroja ja sinnikkyyttä, minkä lisäksi siitä on apua vain tiettyyn rajaan asti: mikään määrä harjoittelua ja kokemusta ei voi korvata esim. hyvää ulkonäköä tai "social butterfly"-tyyppistä ominaisuutta, joista on etua lähes kaikilla elämän osa-alueilla.
Toisin sanoen: Jotkut laskettelevat elämän läpi hyvin vähällä vaivalla menestyen silti, kun taas toiset joutuvat tekemään monin verroin töitä yltämättä silti lähellekään huippujen suoritusta. Ratkaisuna ehdotan, että lopetat kaikista "ylimääräisistä mukavuuksista" (parisuhde, perhe, läheiset ystävät,...) haaveilun alkuunsa. Niiden saavuttaminen on kohdallasi äärimmäisen epätodennäköistä ellei jopa mahdotonta ja toiveiden elätteleminen tulee vain satuttamaan pahasti. Aseta tavoitteeksesi jokin simppeli työ jossa pärjäät ja opettele nauttimaan elämän pienistä iloista: luonnossa kävely, yksinolo, introspection, kotiaskareet. Kyllä se siitä.
Mistä sinä tiedät, mikä on ap:lle mahdollista ja mikä ei? Kyllä vastaavista ongelmista kärsiviä parisuhteissa on. En usko, että "tyytyminen yksinkertaiseen elämään" kuvaamallasi tavalla on tie onneen. Väistämättä jää miettimään "entä jos..."
Nönnönnöö.
Olen pahoillani.