Lue keskustelun säännöt.
Sosiaalisten tilanteiden pelko ja työelämä
Onko täällä työelämässä olevia sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsiviä? Kiinnostaisi kuulla, mitä päädyitte tekemään työksenne ja miten pärjäätte.
Olen itse vähän päälle parikymppinen yliopisto-opiskelija. Mitään mielenterveyspuolen diagnooseja ei ainakaan toistaiseksi ole, mutta melkoisen voimakas ahdistus sosiaalisista tilanteista on ollut läsnä niin pitkään kuin muistan. En osaa toimia tilanteissa luonnollisesti, vaan olen pyrkinyt opettelemaan reaktioita ja vuorovaikutusta kopioimalla muita. Aina en tietenkään löydä "arkistoista" sopivaa repliikkiä ja varsinkin entuudestaan tuntemattomissa tilanteissa saatan antaa itsestäni varsin erikoisen vaikutelman. Olo on ollut aina varsin ulkopuolinen, kavereitakaan ei ollut ennen teini-ikää. Seurustelut ym. vastaavat kuviot on luonnollisesti jääneet kokonaan väliin. Autismin kirjon piirteitäkin löytynee enemmän tai vähemmän, mikä ei ainakaan helpota asiaa.
Toistaiseksi olen sinnitellyt elämässä minimoimalla/kiertämällä liian ahdistavat tilanteet. Ihmisiin on todella vaikea ottaa oma-aloitteisesti yhteyttä ja tämä osaltaan on aiheuttanut sen, että kovinkaan syvällisiä ihmissuhteita ei pääse syntymään. Lisäksi alani on sellainen, että opinnot on mahdollista suorittaa hyvinkin itsenäisesti. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että suhteellisen pian tämä kaikki kostautuu ja on kohdattava realiteetit. Olen ollut töissä, mutta ensinnäkin yöunet alkoivat kärsiä ahdistuksen vuoksi kuukausia ennen aloitusta. Aloitus oli yhtä panikointia enkä kyennyt rentoutumaan lainkaan työpäivän jälkeen. Yritin sinnitellä ja uskoa, että ahdistus helpottaa, kun pääsen vauhtiin. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan en nukkunut öisin käytännössä enää ollenkaan. Lopulta paniikki lähestyvästä palaverista oli viimeinen niitti ja jouduin lopettamaan (ei helppoa sekään, siis auktoriteettiasemassa olevaan yhteydessä oleminen).
Olisin oikein tyytyväinen, jos löytäisin edes jonkin työn, jota pää kestäisi. Tiimityöskentely ja vastuun ottaminen tuntuu olevan myrkkyä, joten korkeakoulutusta vaativat työt pitänee unohtaa. Palkkaustakaan en pidä kovin olennaisena tekijänä, sillä näillä ongelmilla varustettuna esim. parisuhteeseen päätymisen ja perheen perustamisen todennäköisyys lienee lottovoiton luokkaa. Olen pohtinut johonkin yksinkertaiseen suorittavan tason työhön hakeutumista, mutta työnantajat saattaisivat karsastaa korkeakoulutusta. Lisäksi olen ehkä kirjaviisas, mutta monesta käytännön asiasta aivan pihalla ja motorisesti kömpelö. Tilanne tuntuu kohtalaisen toivottomalta, sillä omatunto ei missään nimessä sallisi "yhteiskunnan elättinä" olemista. Lisäksi olen ollut viime kesät ilman töitä, ja jo parissa kuukaudessa selkeän päivärytmin puute pahensi ahdistusta sekä toi itsetuhoiset ajatukset takaisin. Voin vain kuvitella, mitä pidempi kotona makaaminen aiheuttaisi.
Kommentit (1100)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyväksy se, että nallekarkit ei mene tässä maailmassa tasan. Joku saa ns. hyvät kortit elämään: ei kärsi tällaisista ongelmista, on rohkea ja varustettuna hyvällä ulkonäöllä, jolloin esim. unelmien kumppani löytyy muitta mutkitta. Rohkeuden lisäksi on myös sen verran älyä ja kunnianhimoa, että pääsee työelämässä huipulle ja hyville paikoille. Toki myös onnea tarvitaan vähän. Sitten on heitä, joille jaetaan huonot kortit: terveys pettää sekä fyysisesti että psyykkisesti, ulkonäkö on riittämätön, on persoonaltaan enemmän sisäänpäin kääntynyt. Tällaisista lähtökohdista ponnistaminen vaatii ensinnäkin uskomattoman paljon voimavaroja ja sinnikkyyttä, minkä lisäksi siitä on apua vain tiettyyn rajaan asti: mikään määrä harjoittelua ja kokemusta ei voi korvata esim. hyvää ulkonäköä tai "social butterfly"-tyyppistä ominaisuutta, joista on etua lähes kaikilla elämän osa-alueilla.
Toisin sanoen: Jotkut laskettelevat elämän läpi hyvin vähällä vaivalla menestyen silti, kun taas toiset joutuvat tekemään monin verroin töitä yltämättä silti lähellekään huippujen suoritusta. Ratkaisuna ehdotan, että lopetat kaikista "ylimääräisistä mukavuuksista" (parisuhde, perhe, läheiset ystävät,...) haaveilun alkuunsa. Niiden saavuttaminen on kohdallasi äärimmäisen epätodennäköistä ellei jopa mahdotonta ja toiveiden elätteleminen tulee vain satuttamaan pahasti. Aseta tavoitteeksesi jokin simppeli työ jossa pärjäät ja opettele nauttimaan elämän pienistä iloista: luonnossa kävely, yksinolo, introspection, kotiaskareet. Kyllä se siitä.
Mistä sinä tiedät, mikä on ap:lle mahdollista ja mikä ei? Kyllä vastaavista ongelmista kärsiviä parisuhteissa on. En usko, että "tyytyminen yksinkertaiseen elämään" kuvaamallasi tavalla on tie onneen. Väistämättä jää miettimään "entä jos..."
Vuosikymmenien kokemus terapeutin työstä auttaa.
Auttaisi varmaan, jos sinulla sellainen olisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aloituksessa mainitsin vähän muustakin elämästä, joten sivuanpa lyhyesti sitäkin. Vähemmän yllättäen suuntana on nyt yhä enemmän se, että ne ”kaikki muut” etenevät elämässä, kun omassa elämässä ei tapahdu mitään. Olen totta kai iloinen tuttujen ja kavereiden puolesta, mutta pakko on myöntää, että välillä tekee melko pahaa kuulla tai lukea somesta mm. parisuhde- ja työuutisia. Pistää miettimään, miten omassa elämässä käy: syrjäydynkö täysin vai pystynkö yltämään joskus edes lähelle tuota.
Ristiriitainen olo siis. Onnistumisten kohdalla vain taivas tuntuu olevan rajana, mutta realismi iskee kyllä nopeasti, kun huomaan taas kohta jännittäväni kaupassa käyntiä tai panikoivani tuntemattomasta numerosta tulevaa puhelua. ”Jotain tarttis tehrä”, mutta kynnys on korkea ja tuntuu kasvavan koko ajan. Miten teillä muilla kokemuksiaan kertoneilla sujuu?
-ap
Voi ap. Mutta ei auta itkeä enään kun maito on jo maassa. Toimit sentään varoittavana esimerkkinä muille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lopeta vero rahojen tuhlasminen!
Vierailija kirjoitti:
Lopeta vero rahojen tuhlasminen!
Exactly my point.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei tule kesää tästä.
Nyt onkin talvi ja sen jälkeen tulee kevät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Työpaikoilla ongelma on se, että osa ihmisistä on täysiä mulkkuja.
Kauniisti sanottuna täysin soveltumattomia olemaan toisten kanssa
vuorovaikutuksessa...on kiusaamista jne. Jos täysipäinen, normaalin
tunne-elämän omaava ihminen laitetaan tuollaisten joukkoon, niin
ei ole mikään ihme, jos ei viihdy avokonttorissa mitenkään päin.
Olen itse sosiaalinen, mutta työpaikallani on vain yksi mahdollinen
olotila eli tekee duuninsa ja lähtee pois. Sairaassa työyhteisössä ei
muuta voi tehdä. Monet kertoneet siitä, että ihmisten pahoinvointi
lisääntyy koko ajan ja se taas näkyy työpaikoilla asti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyväksy se, että nallekarkit ei mene tässä maailmassa tasan. Joku saa ns. hyvät kortit elämään: ei kärsi tällaisista ongelmista, on rohkea ja varustettuna hyvällä ulkonäöllä, jolloin esim. unelmien kumppani löytyy muitta mutkitta. Rohkeuden lisäksi on myös sen verran älyä ja kunnianhimoa, että pääsee työelämässä huipulle ja hyville paikoille. Toki myös onnea tarvitaan vähän. Sitten on heitä, joille jaetaan huonot kortit: terveys pettää sekä fyysisesti että psyykkisesti, ulkonäkö on riittämätön, on persoonaltaan enemmän sisäänpäin kääntynyt. Tällaisista lähtökohdista ponnistaminen vaatii ensinnäkin uskomattoman paljon voimavaroja ja sinnikkyyttä, minkä lisäksi siitä on apua vain tiettyyn rajaan asti: mikään määrä harjoittelua ja kokemusta ei voi korvata esim. hyvää ulkonäköä tai "social butterfly"-tyyppistä ominaisuutta, joista on etua lähes kaikilla elämän osa-alueilla.
Toisin sanoen: Jotkut laskettelevat elämän läpi hyvin vähällä vaivalla menestyen silti, kun taas toiset joutuvat tekemään monin verroin töitä yltämättä silti lähellekään huippujen suoritusta. Ratkaisuna ehdotan, että lopetat kaikista "ylimääräisistä mukavuuksista" (parisuhde, perhe, läheiset ystävät,...) haaveilun alkuunsa. Niiden saavuttaminen on kohdallasi äärimmäisen epätodennäköistä ellei jopa mahdotonta ja toiveiden elätteleminen tulee vain satuttamaan pahasti. Aseta tavoitteeksesi jokin simppeli työ jossa pärjäät ja opettele nauttimaan elämän pienistä iloista: luonnossa kävely, yksinolo, introspection, kotiaskareet. Kyllä se siitä.
Mistä sinä tiedät, mikä on ap:lle mahdollista ja mikä ei? Kyllä vastaavista ongelmista kärsiviä parisuhteissa on. En usko, että "tyytyminen yksinkertaiseen elämään" kuvaamallasi tavalla on tie onneen. Väistämättä jää miettimään "entä jos..."
Tässä täytyykin miettiä sillä tavalla, että asiat voisi olla paljon huonomminkin. Täytyy olla tyytyväinen siihen, mitä on ja mihin omat kyvyt riittää eikä tavoitella kuuta taivaalta. Olisin minäkin varmasti tyytymätön jos alkaisin vertailla omaa elämääni siihen miten vaikkapa miljonäärit elävät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
elboot kirjoitti:
Työpaikoilla ongelma on se, että osa ihmisistä on täysiä mulkkuja.
Kauniisti sanottuna täysin soveltumattomia olemaan toisten kanssa
vuorovaikutuksessa...on kiusaamista jne. Jos täysipäinen, normaalin
tunne-elämän omaava ihminen laitetaan tuollaisten joukkoon, niin
ei ole mikään ihme, jos ei viihdy avokonttorissa mitenkään päin.
Olen itse sosiaalinen, mutta työpaikallani on vain yksi mahdollinen
olotila eli tekee duuninsa ja lähtee pois. Sairaassa työyhteisössä ei
muuta voi tehdä. Monet kertoneet siitä, että ihmisten pahoinvointi
lisääntyy koko ajan ja se taas näkyy työpaikoilla asti.
Mietitäänpä asiaa yleisesti näin. Jos työpaikalla on 100 työntekijää, joista 99 viihtyy ja pärjää, yksi ei. Mikähän mahtaa olla todennäköisyys sille, että se yksi omaa "normaalin tunne-elämän" ja loput 99 ovat tämän osalta "epänormaaleja"? Vai olisikohan sittenkin niin, että se yksi joka ei sopeudu on tässä mielessä se epänormaali?
En tiedä, muistuttaako sinua, mutta minulla on lähipiirissäni ihminen, jolla on vaikeita sosiaalisten tilanteiden pelkokausia. Siis nimenomaan kausia, erityisesti talvella, kun ihmiset on sisätiloissa paljon. Hän ei osallistu koskaan mihinkään juhliin, ei häihin eikä hautajaisiin, koska pelkää niitä etukäteen. Vanhemman poikani nimiäisiin hän osallistui, kun ne pidettiin ulkona puutarhassa eikä ollut isoa vierasjoukkoa.
Kerran aikoinaan oltiin laivalla. Lähinnä hytissä ja ulkona istuksittiin, ei ravintoloissa tai myymälöissä. Kaikki meni oikein hyvin loppumatkan asti. Automatkustajia kehotettiin siirtymään autokannelle. Jo matkalla hän kompuroi ja sanoi, että käsistä katoaa tunto. Kun päästiin autoon, hän alkoi kärsiä ahdistuskohtauksesta ihan todella. Me ei ikinä selvitä pois tästä väenpaljoudesta, hän mietti. Kun alkoi uhkailla hyppäävänsä mereen ja uivansa pois, laitoin auton ovet sisäpuolelta lapsilukkoon ja kehotin painamaan pään jalkojen väliin ja hengittämään rauhallisesti. Hän oli jo alkanut haukkoa happea siihen malliin että kohta olisi pyörtynyt. Me oltiin sen kokemuksen jälkeen molemmat sitä mieltä, että se oli viimeinen laivareissu.
Hän tekee nykyisin työtä laboratoriossa, tutkii näytteitä. Ei ole siis asiakastyössä ja työyhteisö on pieni. Muutenkaan ei tarvitse kuulemma olla paljon kontaktissa kehenkään ihmiseen. Mitä luulet, olisiko sellainen laboratoriotyö sinulle mahdollinen? Siinä ilmeisesti vaaditaan tarkkuutta ja hyvää tietoteknistä taitoa.
Ei ole lupaa, ei oikeuttakaan...
Minä olen kärsinyt jo 20-kymppisestä, nyt siis jo 45v. Eikä helpota eläkkeellä yhtään. 30v terapiassa, ei apua, lääkkeillä on menty läpi elämän ja mennään nytkin. Tsemiä.
Ikuinen Riesa kirjoitti:
Minä olen kärsinyt jo 20-kymppisestä, nyt siis jo 45v. Eikä helpota eläkkeellä yhtään. 30v terapiassa, ei apua, lääkkeillä on menty läpi elämän ja mennään nytkin. Tsemiä.
Niin siis 200-vuotiaasta asti? Olet kyllä pitkäikäinen.
Oi Herra, jos mä matkamies maan
lopulla matkaa nähdä sun saan!
Oi, jos mä kerran näkisin Herran
kunniassaan!
Sinua kaipaa sydämeni,
sun puolees huutaa mun henkeni.
On yksin tästä, sen ikävästä
kyyneleni.
Muut kaikki hylkää, vaan sinä et.
Autuuden särkyneet sydämet
sinulta saavat, sä luet haavat
ja kyynelet.
Mua auta, Herra, mä toivon vaan,
vaikkei ois toivoa ollenkaan.
En päästä sua, ennen kuin mua
käyt siunaamaan.
Oi Herra, suothan sä minulle
sun armos voimaksi matkalle.
Anteeksi anna, mua nosta, kanna,
vie perille!
Oi saanhan joukkoon autuaitten
kanss ystäväini ja omaisten
mä päästä kerran, luo armon Herran.
Oi saanhan sen!
Vuosikymmenien kokemus terapeutin työstä auttaa.