Lue keskustelun säännöt.
Sosiaalisten tilanteiden pelko ja työelämä
Onko täällä työelämässä olevia sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsiviä? Kiinnostaisi kuulla, mitä päädyitte tekemään työksenne ja miten pärjäätte.
Olen itse vähän päälle parikymppinen yliopisto-opiskelija. Mitään mielenterveyspuolen diagnooseja ei ainakaan toistaiseksi ole, mutta melkoisen voimakas ahdistus sosiaalisista tilanteista on ollut läsnä niin pitkään kuin muistan. En osaa toimia tilanteissa luonnollisesti, vaan olen pyrkinyt opettelemaan reaktioita ja vuorovaikutusta kopioimalla muita. Aina en tietenkään löydä "arkistoista" sopivaa repliikkiä ja varsinkin entuudestaan tuntemattomissa tilanteissa saatan antaa itsestäni varsin erikoisen vaikutelman. Olo on ollut aina varsin ulkopuolinen, kavereitakaan ei ollut ennen teini-ikää. Seurustelut ym. vastaavat kuviot on luonnollisesti jääneet kokonaan väliin. Autismin kirjon piirteitäkin löytynee enemmän tai vähemmän, mikä ei ainakaan helpota asiaa.
Toistaiseksi olen sinnitellyt elämässä minimoimalla/kiertämällä liian ahdistavat tilanteet. Ihmisiin on todella vaikea ottaa oma-aloitteisesti yhteyttä ja tämä osaltaan on aiheuttanut sen, että kovinkaan syvällisiä ihmissuhteita ei pääse syntymään. Lisäksi alani on sellainen, että opinnot on mahdollista suorittaa hyvinkin itsenäisesti. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että suhteellisen pian tämä kaikki kostautuu ja on kohdattava realiteetit. Olen ollut töissä, mutta ensinnäkin yöunet alkoivat kärsiä ahdistuksen vuoksi kuukausia ennen aloitusta. Aloitus oli yhtä panikointia enkä kyennyt rentoutumaan lainkaan työpäivän jälkeen. Yritin sinnitellä ja uskoa, että ahdistus helpottaa, kun pääsen vauhtiin. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan en nukkunut öisin käytännössä enää ollenkaan. Lopulta paniikki lähestyvästä palaverista oli viimeinen niitti ja jouduin lopettamaan (ei helppoa sekään, siis auktoriteettiasemassa olevaan yhteydessä oleminen).
Olisin oikein tyytyväinen, jos löytäisin edes jonkin työn, jota pää kestäisi. Tiimityöskentely ja vastuun ottaminen tuntuu olevan myrkkyä, joten korkeakoulutusta vaativat työt pitänee unohtaa. Palkkaustakaan en pidä kovin olennaisena tekijänä, sillä näillä ongelmilla varustettuna esim. parisuhteeseen päätymisen ja perheen perustamisen todennäköisyys lienee lottovoiton luokkaa. Olen pohtinut johonkin yksinkertaiseen suorittavan tason työhön hakeutumista, mutta työnantajat saattaisivat karsastaa korkeakoulutusta. Lisäksi olen ehkä kirjaviisas, mutta monesta käytännön asiasta aivan pihalla ja motorisesti kömpelö. Tilanne tuntuu kohtalaisen toivottomalta, sillä omatunto ei missään nimessä sallisi "yhteiskunnan elättinä" olemista. Lisäksi olen ollut viime kesät ilman töitä, ja jo parissa kuukaudessa selkeän päivärytmin puute pahensi ahdistusta sekä toi itsetuhoiset ajatukset takaisin. Voin vain kuvitella, mitä pidempi kotona makaaminen aiheuttaisi.
Kommentit (1100)
Vierailija kirjoitti:
Ole oma ihana itsesi, kaikkia jännittää. Tukihenkilö mukaan esimerkiksi kauppaan jos pelottaa. Elkää jättäkö elämättä pelkojen takia. Lääkäriin jos hankala tilanne.
Lääkäri antaa vain verenpainelääkkeitä, jotka eivät oikeasti pelkääville tuo mitään apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voiko sosiaalisen pelon vuoksi päästä eläkkeelle?
Vierailija kirjoitti:
Voiko sosiaalisen pelon vuoksi päästä eläkkeelle?
Onko joku päässyt?
Vierailija kirjoitti:
Miksi tätä pitää koko ajan nostella? Nostaako ap tätä vai joku muu, ja miksi? Eikö vastauksia ole tullut jo riittävästi. Tee kuten haluat, ap.
Onhan tämä tällainen ikuisuuaihe, josta riittäisi juteltavaa varmaan loputtomiin :/
Kiehtova aihe tavallaan myös, koska parannuskeinoa ei täysin ole vielä keksitty.
Itse kanssa inhonnu sosiaalisia tilanteita ja vähän pelännytkin. Vähän erakko olen luonteeltani. Silti tehnyt kyllä monenmoista työtä asiakaspalvelussa yms. Elämä opettaa ja väkisinkin tulee siedätystä. Itsellä ollut masennus lääkitys kanssa apuna. Joskus tuntuu kuitenkin helpompi toimia vieraiden ihmisten kanssa kuin tuttujen kanssa ainakin itsellä. Elämään kuuluu stressiä ja epämieluisten tilanteiden sietoa. Se on elämää. Tulta päin reippaasti sanoisin minä. Elämäntarkoitus on se että oppii kampailemaan omian heikouksiaan vastaan ja vahvistamaan omia vahvuuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen melko vakuuttunut, että sosiaalisten tilanteiden pelkoa on olemassa ainakin 3 erilaista voimakkuusastetta:
Lievimmillään se muistuttaa lähinnä arkuutta/epävarmuutta, joka on ylitettävissä ja pitkälti voitettavissa ihan vain itsensä altistamisella ja tahdonvoimalla, heittäytymällä rohkeasti normaaliin elämään ja jopa ylialtistamalla itseään esim asiakaspalvelu/esiintymistyössä. Keskivaikeana se rajoittaa jo selvemmin elämää, mutta ei vielä eristä kaikesta normaalista elämästä, pystyt esim ehkä käymään riittävän vähän kuormittavassa työssä, et kuitenkaan jaksa enää vapaa-ajallasi altistaa itseäsi eli elämänpiiri kaventuu selvästi normaalista. Vakavimmillaan se on täysin täysin normaalista elämästä eristävää ja invalidisoivaa.
Lievimmillään sairaus voi siis pitkälti parantua ihan vain rohkaisemalla mielensä ja käymällä töissä, harrastuksissa, matkoilla. Keskivaikeana tarvitaan usein elämänmittaista lääkitystä ja pitkäkestoista terapiaa arkisen elämän kohtuullisen altistamisen tueksi. Vakavimmassa muodossa itsensä altistaminen ei ylipäätään meinaa onnistua koska jo siirtymät työpaikalle / kauppaan / opiskelemaan ovat itsessään niin kuormittavia, pelkkä kotoa poistuminen, autolla ajaminen jne voivat olla valtavia ponnistuksia.
Lääkitykseksi riittää lievässä muodossa pahimpiin paikkoihin tarvittaessa propral. Keskivaikeassa tarvitaan säännöllinen propral ja ssri lääke sekä pahimpiin paikkoihin ehkä jokin rauhoittava täsmälääke. Vaikeassa muodossa tarvitaan edelliset mutta varsinainen päivittäinen toimintakyky ja etenkin kuntoutuminen tapahtuu lähinnä rauhoittavien avulla jotta toimintakykyä saadaan pitkäkestoisesti ylläpidettyä tai jopa nostettua ylöspäin.
Lievässä muodossa ihminen arkailee julkisia esiintymisiä, merkittäviä palavereita ja muita tärkeimpiä tilanteita. Keskivaikeassa syöminen muiden seurassa tai istuminen kasvokkain palavereissa, ruokaloissa jne alkaa käydä hyvin vaikeaksi. Vaikeassa tapauksessa kotoa poistuminen tai puhelun soittaminen on jo suuri haaste.
Lievässä tapauksessa oirehdinta on sitä että posket hieman punoittavat, kainalot hieman kostuvat ja käsi saattaa lievästi täristä, olo voi muuttua lievästi jännittyneeksi jos on pidempään suuren joukon huomion kohteena. Keskivaikeassa ääni voi alkaa täristä julkisesti puhuttaessa tai sekoilet sanoissasi, julkinen syöminen alkaa muuttua hankalaksi käsien tärinän takia, ihmisten keskellä oleminen/julkisilla paikoilla oleminen ilman huomiotakin tekee olon selvästi jännittyneeksi. Vaikeassa muodossa jokaista vastaantulijaa kadulla lähes säikähtää ja kuormittavemmissa tilanteissa jalat meinaavat lähteä alta tai koko keho alkaa täristä voimakkaasti, oksennus voi tulla, olo saattaa olla täysin epätodellinen ja pakokauhuinen, hikoilet kuin saunassa eli naamalta valuu vesi ja paita kastuu läpimäräksi, ääni/käsi/pää tärisee niin holtittomasti ettei puhumisesta tai syömisestä tule enää mitään.
Vierailija kirjoitti:
Itse kanssa inhonnu sosiaalisia tilanteita ja vähän pelännytkin. Vähän erakko olen luonteeltani. Silti tehnyt kyllä monenmoista työtä asiakaspalvelussa yms. Elämä opettaa ja väkisinkin tulee siedätystä. Itsellä ollut masennus lääkitys kanssa apuna. Joskus tuntuu kuitenkin helpompi toimia vieraiden ihmisten kanssa kuin tuttujen kanssa ainakin itsellä. Elämään kuuluu stressiä ja epämieluisten tilanteiden sietoa. Se on elämää. Tulta päin reippaasti sanoisin minä. Elämäntarkoitus on se että oppii kampailemaan omian heikouksiaan vastaan ja vahvistamaan omia vahvuuksia.
Mutta ongelma piilee siinä, että jos stressaa ja ahdistuu paljon sosiaalisissa tilanteissa, se voi myös näkyä päälle päin. Ei silloin oikeasti voi työskennellä asiakaspalvelussa. Eikä kaikkia auta se altistaminen. En ymmärrä, miksi oletetaan, että itsensä altistaminen auttaisi, jos joka kerta sosiaalisen tilanteen jälkeen on ylikuormittunut olo. Sosiaaliseen ahdistukseen voi myös liittyä aistiyliherkkyyttä, esim. melulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen melko vakuuttunut, että sosiaalisten tilanteiden pelkoa on olemassa ainakin 3 erilaista voimakkuusastetta:
Lievimmillään se muistuttaa lähinnä arkuutta/epävarmuutta, joka on ylitettävissä ja pitkälti voitettavissa ihan vain itsensä altistamisella ja tahdonvoimalla, heittäytymällä rohkeasti normaaliin elämään ja jopa ylialtistamalla itseään esim asiakaspalvelu/esiintymistyössä. Keskivaikeana se rajoittaa jo selvemmin elämää, mutta ei vielä eristä kaikesta normaalista elämästä, pystyt esim ehkä käymään riittävän vähän kuormittavassa työssä, et kuitenkaan jaksa enää vapaa-ajallasi altistaa itseäsi eli elämänpiiri kaventuu selvästi normaalista. Vakavimmillaan se on täysin täysin normaalista elämästä eristävää ja invalidisoivaa.
Lievimmillään sairaus voi siis pitkälti parantua ihan vain rohkaisemalla mielensä ja käymällä töissä, harrastuksissa, matkoilla. Keskivaikeana tarvitaan usein elämänmittaista lääkitystä ja pitkäkestoista terapiaa arkisen elämän kohtuullisen altistamisen tueksi. Vakavimmassa muodossa itsensä altistaminen ei ylipäätään meinaa onnistua koska jo siirtymät työpaikalle / kauppaan / opiskelemaan ovat itsessään niin kuormittavia, pelkkä kotoa poistuminen, autolla ajaminen jne voivat olla valtavia ponnistuksia.
Lääkitykseksi riittää lievässä muodossa pahimpiin paikkoihin tarvittaessa propral. Keskivaikeassa tarvitaan säännöllinen propral ja ssri lääke sekä pahimpiin paikkoihin ehkä jokin rauhoittava täsmälääke. Vaikeassa muodossa tarvitaan edelliset mutta varsinainen päivittäinen toimintakyky ja etenkin kuntoutuminen tapahtuu lähinnä rauhoittavien avulla jotta toimintakykyä saadaan pitkäkestoisesti ylläpidettyä tai jopa nostettua ylöspäin.
Lievässä muodossa ihminen arkailee julkisia esiintymisiä, merkittäviä palavereita ja muita tärkeimpiä tilanteita. Keskivaikeassa syöminen muiden seurassa tai istuminen kasvokkain palavereissa, ruokaloissa jne alkaa käydä hyvin vaikeaksi. Vaikeassa tapauksessa kotoa poistuminen tai puhelun soittaminen on jo suuri haaste.
Lievässä tapauksessa oirehdinta on sitä että posket hieman punoittavat, kainalot hieman kostuvat ja käsi saattaa lievästi täristä, olo voi muuttua lievästi jännittyneeksi jos on pidempään suuren joukon huomion kohteena. Keskivaikeassa ääni voi alkaa täristä julkisesti puhuttaessa tai sekoilet sanoissasi, julkinen syöminen alkaa muuttua hankalaksi käsien tärinän takia, ihmisten keskellä oleminen/julkisilla paikoilla oleminen ilman huomiotakin tekee olon selvästi jännittyneeksi. Vaikeassa muodossa jokaista vastaantulijaa kadulla lähes säikähtää ja kuormittavemmissa tilanteissa jalat meinaavat lähteä alta tai koko keho alkaa täristä voimakkaasti, oksennus voi tulla, olo saattaa olla täysin epätodellinen ja pakokauhuinen, hikoilet kuin saunassa eli naamalta valuu vesi ja paita kastuu läpimäräksi, ääni/käsi/pää tärisee niin holtittomasti ettei puhumisesta tai syömisestä tule enää mitään.
Tuo keskimmäinen kuvailemistasi vakavuuksista sopii aika hyvin minuun. Ehkä sillä justeerauksella, että tapani reagoida on tuo myöhemmin mainittu hikoileminen kuin saunassa. Ja tämä ei ole kielikuva, vaan aivan tarkka vertaus. Hyvin epämiellyttävää itselleni ja varmasti myös ympärillä olijoille, kun hikeä puskee valtavina noroina vaikkapa ruokapöydässä tai kassajonossa. Vaatteethan siinä on sitten sitä myöten pilalla ja pesua vailla. Ennen tällaiset kohtaukset aiheuttivat aivan loputtoman pitkäaikaisen häpeän ja varsinkin ne alkuaikojen kohtaukset ovat syöpyneet ikuisiksi kaiverruksiksi mieleen. Nykyään en soimaa kohtauksista itseäni enää juurikaan, toki kohtauksen aikana häpeä on valtava, mutta sen jälkeen aika nopeasti pystyn antamaan sen itselleni anteeksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen melko vakuuttunut, että sosiaalisten tilanteiden pelkoa on olemassa ainakin 3 erilaista voimakkuusastetta:
Lievimmillään se muistuttaa lähinnä arkuutta/epävarmuutta, joka on ylitettävissä ja pitkälti voitettavissa ihan vain itsensä altistamisella ja tahdonvoimalla, heittäytymällä rohkeasti normaaliin elämään ja jopa ylialtistamalla itseään esim asiakaspalvelu/esiintymistyössä. Keskivaikeana se rajoittaa jo selvemmin elämää, mutta ei vielä eristä kaikesta normaalista elämästä, pystyt esim ehkä käymään riittävän vähän kuormittavassa työssä, et kuitenkaan jaksa enää vapaa-ajallasi altistaa itseäsi eli elämänpiiri kaventuu selvästi normaalista. Vakavimmillaan se on täysin täysin normaalista elämästä eristävää ja invalidisoivaa.
Lievimmillään sairaus voi siis pitkälti parantua ihan vain rohkaisemalla mielensä ja käymällä töissä, harrastuksissa, matkoilla. Keskivaikeana tarvitaan usein elämänmittaista lääkitystä ja pitkäkestoista terapiaa arkisen elämän kohtuullisen altistamisen tueksi. Vakavimmassa muodossa itsensä altistaminen ei ylipäätään meinaa onnistua koska jo siirtymät työpaikalle / kauppaan / opiskelemaan ovat itsessään niin kuormittavia, pelkkä kotoa poistuminen, autolla ajaminen jne voivat olla valtavia ponnistuksia.
Lääkitykseksi riittää lievässä muodossa pahimpiin paikkoihin tarvittaessa propral. Keskivaikeassa tarvitaan säännöllinen propral ja ssri lääke sekä pahimpiin paikkoihin ehkä jokin rauhoittava täsmälääke. Vaikeassa muodossa tarvitaan edelliset mutta varsinainen päivittäinen toimintakyky ja etenkin kuntoutuminen tapahtuu lähinnä rauhoittavien avulla jotta toimintakykyä saadaan pitkäkestoisesti ylläpidettyä tai jopa nostettua ylöspäin.
Lievässä muodossa ihminen arkailee julkisia esiintymisiä, merkittäviä palavereita ja muita tärkeimpiä tilanteita. Keskivaikeassa syöminen muiden seurassa tai istuminen kasvokkain palavereissa, ruokaloissa jne alkaa käydä hyvin vaikeaksi. Vaikeassa tapauksessa kotoa poistuminen tai puhelun soittaminen on jo suuri haaste.
Lievässä tapauksessa oirehdinta on sitä että posket hieman punoittavat, kainalot hieman kostuvat ja käsi saattaa lievästi täristä, olo voi muuttua lievästi jännittyneeksi jos on pidempään suuren joukon huomion kohteena. Keskivaikeassa ääni voi alkaa täristä julkisesti puhuttaessa tai sekoilet sanoissasi, julkinen syöminen alkaa muuttua hankalaksi käsien tärinän takia, ihmisten keskellä oleminen/julkisilla paikoilla oleminen ilman huomiotakin tekee olon selvästi jännittyneeksi. Vaikeassa muodossa jokaista vastaantulijaa kadulla lähes säikähtää ja kuormittavemmissa tilanteissa jalat meinaavat lähteä alta tai koko keho alkaa täristä voimakkaasti, oksennus voi tulla, olo saattaa olla täysin epätodellinen ja pakokauhuinen, hikoilet kuin saunassa eli naamalta valuu vesi ja paita kastuu läpimäräksi, ääni/käsi/pää tärisee niin holtittomasti ettei puhumisesta tai syömisestä tule enää mitään.
Tuo keskimmäinen kuvailemistasi vakavuuksista sopii aika hyvin minuun. Ehkä sillä justeerauksella, että tapani reagoida on tuo myöhemmin mainittu hikoileminen kuin saunassa. Ja tämä ei ole kielikuva, vaan aivan tarkka vertaus. Hyvin epämiellyttävää itselleni ja varmasti myös ympärillä olijoille, kun hikeä puskee valtavina noroina vaikkapa ruokapöydässä tai kassajonossa. Vaatteethan siinä on sitten sitä myöten pilalla ja pesua vailla. Ennen tällaiset kohtaukset aiheuttivat aivan loputtoman pitkäaikaisen häpeän ja varsinkin ne alkuaikojen kohtaukset ovat syöpyneet ikuisiksi kaiverruksiksi mieleen. Nykyään en soimaa kohtauksista itseäni enää juurikaan, toki kohtauksen aikana häpeä on valtava, mutta sen jälkeen aika nopeasti pystyn antamaan sen itselleni anteeksi.
Mielenkiintoinen kuvaus. Itse olen jotain lievän ja keskivaikean välillä, tilanteesta riippuen ja paljonkin vaihdellen. Välillä käytössä propral ja opamox enkä edes halua yrittää pärjätä ilman niitä tietyissä tilanteissa. Lääkkeet auttavat tosi paljon ja niiden kanssa pystyn harrastamaan ja tekemään niitäkin asioita, joissa on esiintymistä ja isojen joukkojen kanssa olemista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse kanssa inhonnu sosiaalisia tilanteita ja vähän pelännytkin. Vähän erakko olen luonteeltani. Silti tehnyt kyllä monenmoista työtä asiakaspalvelussa yms. Elämä opettaa ja väkisinkin tulee siedätystä. Itsellä ollut masennus lääkitys kanssa apuna. Joskus tuntuu kuitenkin helpompi toimia vieraiden ihmisten kanssa kuin tuttujen kanssa ainakin itsellä. Elämään kuuluu stressiä ja epämieluisten tilanteiden sietoa. Se on elämää. Tulta päin reippaasti sanoisin minä. Elämäntarkoitus on se että oppii kampailemaan omian heikouksiaan vastaan ja vahvistamaan omia vahvuuksia.
Mutta ongelma piilee siinä, että jos stressaa ja ahdistuu paljon sosiaalisissa tilanteissa, se voi myös näkyä päälle päin. Ei silloin oikeasti voi työskennellä asiakaspalvelussa. Eikä kaikkia auta se altistaminen. En ymmärrä, miksi oletetaan, että itsensä altistaminen auttaisi, jos joka kerta sosiaalisen tilanteen jälkeen on ylikuormittunut olo. Sosiaaliseen ahdistukseen voi myös liittyä aistiyliherkkyyttä, esim. melulle.
Tämä. Jos sosiaalisten tilanteiden pelko on vakava-asteista, ei missään nimessä pidä lähteä liikkeelle altistamisesta ja siedättämisestä. Taustalla on mitä todennäköisimmin hoitamaton trauma, joka oireilee sosiaalisella ahdistuksella. Pahimmillaan tällainen siedätyshoito ilman juurisyyn hoitamista vain uudelleentraumatisoi ihmisen, jolloin hänen toimintakykynsä ei tietenkään voi kohentua.
Totta myös se, että vakava sosiaalisten tilanteiden pelko heijastuu käytökseen, jolloin asiakaspalvelu tai vastaava ei ole sopivaa työtä. Aina se ei edes ole mitään hikoilua tai punastelua vaan ahdistus purkautuu käytöksenä, joka on ihmisläheisessä työssä oikeasti sopimatonta. Olen tavannut sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsiviä henkilöitä, joilla pelko ja ahdistus on purkautunut mm. tiuskimisena ja epäsopivissa tilanteissa nauramisena. Tarkoituksella eivät niin toimi mutta esimerkiksi asiakaspalvelutilanteessa asiakas ei voi sitä tietää ja saattaa ottaa aspan reaktiot henkilökohtaisesti. Kun vielä tietää, miten herkästi osa ihmisistä antaa asiakaspalvelussa oleville negatiivista palautetta ja suorastaan haukkuu heitä, niin en todellakaan patistaisi näin pahasti sosiaalista ahdistustaan oireilevaa aspatöihin. Siinä on niin suuri riski saada lisää huonoja kokemuksia entisten sellaistan päälle.
Minulle auttoi aikoinaan erilaiset esiintymistaidon kurssit. Kävin niitä useita. Auttoi paljon kun sai harjoitella erilaisia juttuja turvallisessa ympäristössä. Minusta tulikin esiintyjä, sain tehdä erilaisia juttuja työssäni ja olin muutenkin vapautuneempi asiakastyössä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse kanssa inhonnu sosiaalisia tilanteita ja vähän pelännytkin. Vähän erakko olen luonteeltani. Silti tehnyt kyllä monenmoista työtä asiakaspalvelussa yms. Elämä opettaa ja väkisinkin tulee siedätystä. Itsellä ollut masennus lääkitys kanssa apuna. Joskus tuntuu kuitenkin helpompi toimia vieraiden ihmisten kanssa kuin tuttujen kanssa ainakin itsellä. Elämään kuuluu stressiä ja epämieluisten tilanteiden sietoa. Se on elämää. Tulta päin reippaasti sanoisin minä. Elämäntarkoitus on se että oppii kampailemaan omian heikouksiaan vastaan ja vahvistamaan omia vahvuuksia.
Mutta ongelma piilee siinä, että jos stressaa ja ahdistuu paljon sosiaalisissa tilanteissa, se voi myös näkyä päälle päin. Ei silloin oikeasti voi työskennellä asiakaspalvelussa. Eikä kaikkia auta se altistaminen. En ymmärrä, miksi oletetaan, että itsensä altistaminen auttaisi, jos joka kerta sosiaalisen tilanteen jälkeen on ylikuormittunut olo. Sosiaaliseen ahdistukseen voi myös liittyä aistiyliherkkyyttä, esim. melulle.
No ei auta kotona peiton alla piilossa makaaminenkaan. Sen voin sanoa kokemuksesta. Terapiat sun muut höpötykset ei auttanut. Se auttoi että alkoi elämää. Minullakin on usein raskaan työpäivän jälkeen kuormittunut olo. Päätä ja silmiä särkee ja oksettaa. Stressi kuuluu elämään ja sitä pitää oppia kestämään.
Vierailija kirjoitti:
Olen melko vakuuttunut, että sosiaalisten tilanteiden pelkoa on olemassa ainakin 3 erilaista voimakkuusastetta:
Lievimmillään se muistuttaa lähinnä arkuutta/epävarmuutta, joka on ylitettävissä ja pitkälti voitettavissa ihan vain itsensä altistamisella ja tahdonvoimalla, heittäytymällä rohkeasti normaaliin elämään ja jopa ylialtistamalla itseään esim asiakaspalvelu/esiintymistyössä. Keskivaikeana se rajoittaa jo selvemmin elämää, mutta ei vielä eristä kaikesta normaalista elämästä, pystyt esim ehkä käymään riittävän vähän kuormittavassa työssä, et kuitenkaan jaksa enää vapaa-ajallasi altistaa itseäsi eli elämänpiiri kaventuu selvästi normaalista. Vakavimmillaan se on täysin täysin normaalista elämästä eristävää ja invalidisoivaa.
Lievimmillään sairaus voi siis pitkälti parantua ihan vain rohkaisemalla mielensä ja käymällä töissä, harrastuksissa, matkoilla. Keskivaikeana tarvitaan usein elämänmittaista lääkitystä ja pitkäkestoista terapiaa arkisen elämän kohtuullisen altistamisen tueksi. Vakavimmassa muodossa itsensä altistaminen ei ylipäätään meinaa onnistua koska jo siirtymät työpaikalle / kauppaan / opiskelemaan ovat itsessään niin kuormittavia, pelkkä kotoa poistuminen, autolla ajaminen jne voivat olla valtavia ponnistuksia.
Lääkitykseksi riittää lievässä muodossa pahimpiin paikkoihin tarvittaessa propral. Keskivaikeassa tarvitaan säännöllinen propral ja ssri lääke sekä pahimpiin paikkoihin ehkä jokin rauhoittava täsmälääke. Vaikeassa muodossa tarvitaan edelliset mutta varsinainen päivittäinen toimintakyky ja etenkin kuntoutuminen tapahtuu lähinnä rauhoittavien avulla jotta toimintakykyä saadaan pitkäkestoisesti ylläpidettyä tai jopa nostettua ylöspäin.
Lievässä muodossa ihminen arkailee julkisia esiintymisiä, merkittäviä palavereita ja muita tärkeimpiä tilanteita. Keskivaikeassa syöminen muiden seurassa tai istuminen kasvokkain palavereissa, ruokaloissa jne alkaa käydä hyvin vaikeaksi. Vaikeassa tapauksessa kotoa poistuminen tai puhelun soittaminen on jo suuri haaste.
Lievässä tapauksessa oirehdinta on sitä että posket hieman punoittavat, kainalot hieman kostuvat ja käsi saattaa lievästi täristä, olo voi muuttua lievästi jännittyneeksi jos on pidempään suuren joukon huomion kohteena. Keskivaikeassa ääni voi alkaa täristä julkisesti puhuttaessa tai sekoilet sanoissasi, julkinen syöminen alkaa muuttua hankalaksi käsien tärinän takia, ihmisten keskellä oleminen/julkisilla paikoilla oleminen ilman huomiotakin tekee olon selvästi jännittyneeksi. Vaikeassa muodossa jokaista vastaantulijaa kadulla lähes säikähtää ja kuormittavemmissa tilanteissa jalat meinaavat lähteä alta tai koko keho alkaa täristä voimakkaasti, oksennus voi tulla, olo saattaa olla täysin epätodellinen ja pakokauhuinen, hikoilet kuin saunassa eli naamalta valuu vesi ja paita kastuu läpimäräksi, ääni/käsi/pää tärisee niin holtittomasti ettei puhumisesta tai syömisestä tule enää mitään.
Aina ei ole näin näkyviä fyysisiä oireita vaikka pelko olisi hyvinkin paha. Itsellä tulee se että pikemminkin jähmetyn ja pidän kaikki oireet sisällä, en katso ihmisiä päin saati silmiin, koko keho on jännittynyt kaiken aikaa. Tämä helposti tulkitaan töykeydeksi eikä altistus auta - kokemusta on. Lisäksi jännitys jää päälle eikä yölläkään pysty rentoutumaan tai nukkumaan kunnolla.
Tähän on auttanut vuosien varrella sopiva lääkitys ja se ettei koita kätkeä pelkoa. Tarvitaan myös sopiva ympäristö, joka työpaikalla ei ole ilmapiiri sellainen että voisi näyttää jännittämisen, ikävä kyllä.
Tähän voi olla myös vaikea saada hoitoa. Joka toisella on kokemusta jonkinasteisesta jännittämisestä, joka yleensä kovasti tsemppaamalla pysyy aisoissa ja turhan helposti ajatellaan että se on sama juttu kuin sosiaalisten tilanteiden paha PELKO. Tämä on turhauttavaa, tietysti kaikki vinkit on tervetulleita asiasta eroon pääsemiseksi mutta pitäisi ottaa huomioon että kaikki ei ole tahdonvoimasta ja omasta yrittämisestä kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun et tunne kyseistä sairautta, ole kommentoimatta ihmisiä, joita saattaa olla vuosia koulukiusattu. Voivat kääntyä ympäri, kun ovat menossa ruokakauppaan, kun eivät pysty. Siinä vähän vakavuutta asiasta, mikä on raju seuraus, mitä kiusaaminen saa aikaan. Heitä sitten yritetään pakottaa töihin, joihin eivät pysty.
Vierailija kirjoitti:
Alkoholista apua?
että viinaa töissä?
Tämä. Jos sosiaalisten tilanteiden pelko on vakava-asteista, ei missään nimessä pidä lähteä liikkeelle altistamisesta ja siedättämisestä. Taustalla on mitä todennäköisimmin hoitamaton trauma, joka oireilee sosiaalisella ahdistuksella. Pahimmillaan tällainen siedätyshoito ilman juurisyyn hoitamista vain uudelleentraumatisoi ihmisen, jolloin hänen toimintakykynsä ei tietenkään voi kohentua.
Totta myös se, että vakava sosiaalisten tilanteiden pelko heijastuu käytökseen, jolloin asiakaspalvelu tai vastaava ei ole sopivaa työtä. Aina se ei edes ole mitään hikoilua tai punastelua vaan ahdistus purkautuu käytöksenä, joka on ihmisläheisessä työssä oikeasti sopimatonta. Olen tavannut sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsiviä henkilöitä, joilla pelko ja ahdistus on purkautunut mm. tiuskimisena ja epäsopivissa tilanteissa nauramisena. Tarkoituksella eivät niin toimi mutta esimerkiksi asiakaspalvelutilanteessa asiakas ei voi sitä tietää ja saattaa ottaa aspan reaktiot henkilökohtaisesti. Kun vielä tietää, miten herkästi osa ihmisistä antaa asiakaspalvelussa oleville negatiivista palautetta ja suorastaan haukkuu heitä, niin en todellakaan patistaisi näin pahasti sosiaalista ahdistustaan oireilevaa aspatöihin. Siinä on niin suuri riski saada lisää huonoja kokemuksia entisten sellaistan päälle.
Mitä lääkkeitä tarkoitat? Minä aikoinaan kokeilin kaikenlaiset mielialalääkkeet mutta niistä ei ollut apua. Terapia liian kallis. Ainoastaan Opamoxeista on ollut apua tarvittaessa otettuna, nekin vei yksi random lääkäri pois kun en tajunnut pyytää uusimisaikaa aiemmalle lääkärille. Sen aikaa kun minulla niihin oli resepti, tuntui että elämäni oli normaalia eikä tarvinnut murehtia päivät läpeensä omaa kåytöstä muiden silmissä. Töissä varsinkin vaikeaa.
Hyvä pointti toi 3eri oire vahvuutta
Ole oma ihana itsesi, kaikkia jännittää. Tukihenkilö mukaan esimerkiksi kauppaan jos pelottaa. Elkää jättäkö elämättä pelkojen takia. Lääkäriin jos hankala tilanne.