Lue keskustelun säännöt.
Sosiaalisten tilanteiden pelko ja työelämä
Onko täällä työelämässä olevia sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsiviä? Kiinnostaisi kuulla, mitä päädyitte tekemään työksenne ja miten pärjäätte.
Olen itse vähän päälle parikymppinen yliopisto-opiskelija. Mitään mielenterveyspuolen diagnooseja ei ainakaan toistaiseksi ole, mutta melkoisen voimakas ahdistus sosiaalisista tilanteista on ollut läsnä niin pitkään kuin muistan. En osaa toimia tilanteissa luonnollisesti, vaan olen pyrkinyt opettelemaan reaktioita ja vuorovaikutusta kopioimalla muita. Aina en tietenkään löydä "arkistoista" sopivaa repliikkiä ja varsinkin entuudestaan tuntemattomissa tilanteissa saatan antaa itsestäni varsin erikoisen vaikutelman. Olo on ollut aina varsin ulkopuolinen, kavereitakaan ei ollut ennen teini-ikää. Seurustelut ym. vastaavat kuviot on luonnollisesti jääneet kokonaan väliin. Autismin kirjon piirteitäkin löytynee enemmän tai vähemmän, mikä ei ainakaan helpota asiaa.
Toistaiseksi olen sinnitellyt elämässä minimoimalla/kiertämällä liian ahdistavat tilanteet. Ihmisiin on todella vaikea ottaa oma-aloitteisesti yhteyttä ja tämä osaltaan on aiheuttanut sen, että kovinkaan syvällisiä ihmissuhteita ei pääse syntymään. Lisäksi alani on sellainen, että opinnot on mahdollista suorittaa hyvinkin itsenäisesti. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että suhteellisen pian tämä kaikki kostautuu ja on kohdattava realiteetit. Olen ollut töissä, mutta ensinnäkin yöunet alkoivat kärsiä ahdistuksen vuoksi kuukausia ennen aloitusta. Aloitus oli yhtä panikointia enkä kyennyt rentoutumaan lainkaan työpäivän jälkeen. Yritin sinnitellä ja uskoa, että ahdistus helpottaa, kun pääsen vauhtiin. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan en nukkunut öisin käytännössä enää ollenkaan. Lopulta paniikki lähestyvästä palaverista oli viimeinen niitti ja jouduin lopettamaan (ei helppoa sekään, siis auktoriteettiasemassa olevaan yhteydessä oleminen).
Olisin oikein tyytyväinen, jos löytäisin edes jonkin työn, jota pää kestäisi. Tiimityöskentely ja vastuun ottaminen tuntuu olevan myrkkyä, joten korkeakoulutusta vaativat työt pitänee unohtaa. Palkkaustakaan en pidä kovin olennaisena tekijänä, sillä näillä ongelmilla varustettuna esim. parisuhteeseen päätymisen ja perheen perustamisen todennäköisyys lienee lottovoiton luokkaa. Olen pohtinut johonkin yksinkertaiseen suorittavan tason työhön hakeutumista, mutta työnantajat saattaisivat karsastaa korkeakoulutusta. Lisäksi olen ehkä kirjaviisas, mutta monesta käytännön asiasta aivan pihalla ja motorisesti kömpelö. Tilanne tuntuu kohtalaisen toivottomalta, sillä omatunto ei missään nimessä sallisi "yhteiskunnan elättinä" olemista. Lisäksi olen ollut viime kesät ilman töitä, ja jo parissa kuukaudessa selkeän päivärytmin puute pahensi ahdistusta sekä toi itsetuhoiset ajatukset takaisin. Voin vain kuvitella, mitä pidempi kotona makaaminen aiheuttaisi.
Kommentit (1100)
Kannattaa nyt käydä kouluterveydessä, kun apua saa ajoissa on sairautta helpompi hoitaa, lähinnä sellaista käyttääntymis terapiaa voisi harkita, että löydät keinoja selviytyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsellä adhd ja sosiaalinen ahdistus, hain töihin varastoon sillä siellä ei tarvitse kellekkään puhua. Päivät pitkät saa olla yksin mikä on ihan Ok mutta jatkuva yksinäisyys on aika ikävää. Kokeilin myös kaupassa oloa mutta oli minulle psyykkisesti hirveän kuormittavaa joten vaihdoin alaa. Koulussa olen myös mutta siellä taas enemmän ongelmia sosiaalisen ahdistuksen kanssa ja enpä osaa puhua kellekkään.
Kannattaa ap mennä puhumaan kouluterkkarille/psykologille tai varata aika lääkärille ja pohtia miten edetä. Itse pääsin tätä kautta hakemaan apua. Voimia tulevaan talveen!
Aina tämä Z-sukupolvi on valittamassa jos koko ajan ei ole kivaa ja joutuu joskus tekemään ikäviäkin asioita
Mainitsit tunnistavasi itsessäsi autismin kirjon piirteitä, ja moni kertomasi asia saattaisi liittyä kyseisiin piirteisiin, aivan erityisesti tuo "olen pyrkinyt opettelemaan reaktioita ja vuorovaikutusta kopioimalla muita". Ehkä sinun kannattaa harkita autismin kirjon diagnoosin hakemista. Jos hakee apua ahdistuneisuushäiriöihin, ammattilaisten on tärkeää tietää mahdollisesta autismin kirjon tilasta, koska se voi vaikuttaa merkittävästi ahdistuneisuuden hoitomuotoihin. En halua käyttää autismin kirjosta termiä häiriö, koska merkittävä osahan autisminkirjolaisten kohtaamista vaikeuksista johtuu siitä, että maailma pyörii neurotyypillisen enemmistön ehdoilla. Ahdistuneisuus on usein autismin kirjon liitännäisoire, mutta on hyvä huomata, että autismin kirjo itsessään ei ole mielenterveydellinen vaan neuropsykiatrinen diagnoosi. Toisaalta sekin on mahdollista, että kuvailemiesi sosiaalisen kanssakäymisen haasteiden taustalla on introverttiys ja ujous. Itselläni on paljon samantyyppisiä piirteitä, ja olenkin noita vaihtoehtoja myös omalla kohdallani mielessäni pyöritellyt, mutta mitään diagnoosia ei minullakaan toistaiseksi ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa pyytää spua, äläkä masennu, jos et sitä kuitenkaan saa. Itselleni kävi opiskeluaikana niin, että todettiin oireet lieviksi, enkä saanut mitään apua. Kärsin peloista kymmeniä vuosia. Kunnes eräs yksityinen lääkäri kirjoitti beetasalpaajaa ja myöhemmin sain lieviä rauhoittavia, joita ottaa vain tilapäisesti. Esitin roolia, ja jotenkin pärjäsin. Nykyään olen päässyt pelosta eroon lähes kokonaan, enkä ole ottanut lääkkeitä vuoteen. Jälkiviisaana voin sanoa, että hae apua ajoissa ja yritä löytää taho, joka sinua ymmärtää.
no, eikunn tultapäin eli me töihin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän, tuntuu vaikealta hakea apua mutta se on parasta mitä itselleni on tapahtunut. Kerrot rehellisesti ja avoimesti tuntemuksesi. Terveydenhuollon ammattilaiset osaa kyllä auttaa. Meitä on tosi paljon joille sosiaaliset tilanteet on vaikeita. Itse sain beetasalpaajia ja käytän niitä tarvittaessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuntuu vähän kuin olisin itse kirjoittanut. Tosin minulla oli kavereita jonkin verran vielä lapsena. Nuoruudessa vaihdoin koulua ja alettiin kiusaaminen sekä jäin yksin. Tämä kaikki vaikutti minuun todella paljon ja nykyäänkin vielä jännitän ihmisten kanssa oloa ja uusia tilanteita. En osaa tutustua muihin tai olla rento. Samalla häpeän itseäni monesti. Sitten joskus olen ollut koulutuksessa missä eri ikäisiä ihmisiä niin pystyin paremmin puhumaan ja olin aika sosiaalinen jos miettii lähtökohtiani. Itselle pahin ryhmä onkin varmaan edelleen sellainen missä vaan aika nuori ihmisiä. Itse olen nyt 27 ja vieläkin kartan nuorisoporukoita. Samalla olen itsekin vähän ujo ja introvertti ihminen. Kiusaaminen silti vaikuttanut myös paljon. Lukion sain vielä käytyä, vaikka kiusaaminen jatkui sinnekin. nyt yritin luovan alan ammatin saada ja työllistymiset vaikeita minullekin ja en pärjää oikein.
Minulla on alle 20 vuotiaana alkanut sosiaalisten tilanteiden pelko. Elämä oli kaoottista noin lähes 40 vuotiaaksi. Jännittämistä,pakoilua ja altistumista. Olin töissä ja työpäivän jälkeen olin tosi väsynyt.
Altistaminen tilanteille ei auttanut yhtään.
Nyt minulla on mielialalääkitys. Propraalista ei ollut mitään apua.
Nyt olen työttömänä enkä pysty tekemään töitä. Edelleen tuntemattomiin puhelinsoittoihinkin vastaaminenkin on kauheaa. Tapahtumiin meno tekee ahdistavan olon jo etukäteen.
Tällaista siis tiivistettynä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, no... Elämä ei oo aina kivaa.
Vierailija kirjoitti:
Miksi luulet olevasi jotenkin etuoikeutettu??? +
Se on se Z-sukupolvi 🙄
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle sopii lehden jakajan työ. Kärsin voimakkaasta sosiaalisesta fobiasta. Ihmisten seurassa tuönkentelystä ei tullut mitään, vaikka oli lääkitys. Opiskelu oli todella hankalaa, kun ahdisti ja jännitti koko ajan. Se jäi lopulta kesken, enkä enää edes aio yrittää.
Te, jotka kärsitte sos. tilanteiden pelosta: hakekaa apua. Pelkoa voidaan hoitaa terapialla ja lääkkeillä, lisäksi vertaistukiryhmistä on apua. Uskokaa pois, tätä voidaan oikeasti hoitaa, älkää vaan jääkö yksin "pärjäilemään" eli käytännössä välttelemään kaikkea.
Toivon, että uskallatte hakea apua, solmut alkavat siitä pikkuhiljaa aukeamaan. Kaikkea hyvää teille. Itsekin olen näistä kärsinyt mutta saanut apua ja lisäksi iän myötä on alkanut helpottamaan.
Vierailija kirjoitti:
Te, jotka kärsitte sos. tilanteiden pelosta: hakekaa apua. Pelkoa voidaan hoitaa terapialla ja lääkkeillä, lisäksi vertaistukiryhmistä on apua. Uskokaa pois, tätä voidaan oikeasti hoitaa, älkää vaan jääkö yksin "pärjäilemään" eli käytännössä välttelemään kaikkea.
Toivon, että uskallatte hakea apua, solmut alkavat siitä pikkuhiljaa aukeamaan. Kaikkea hyvää teille. Itsekin olen näistä kärsinyt mutta saanut apua ja lisäksi iän myötä on alkanut helpottamaan.
Helpommin sanottu kuin tehty.
Vaikka kävisit pari kertaa psykiatrilla ja sulla olisi b-lausunto niin mistäs löydät vapaan ja sopivan terapeutin?
Käytin vaikeimpina hetkinä rauhoittavia tilannekohtaisesti. Pikkuhiljaa aloin altistamaan itseäni tilanteille, joita jännitin/ pelkäsin. Tavallaan minulla oli rooli, jota esitin töissä.