Mikä on vaikeinta elämässäsi tällä hetkellä?

Selvinpäin oleminen. Olen toipuva päihderiippuvainen.

Vaikeinta on päästä pukille. Tinder laulaa yötä päivää mutta kiikaritehoilla mennään.

Kyllä se pimperon saanti on suurin haaste.

Eläminen pakko-oireisen häiriön kanssa. Keväällä oli parempi tilanne mutta sitten kela terapia loppui..

Vierailija kirjoitti:

Minullakin on yksinäisyys. Ei ole ollut nyt oikeastaan lapsuuden jälkeen yhtään ystävää. Sieltä 13-vuotiaasta asti olen ollut oikeastaan melkein täysin yksin. Nyt olen alle 30. Syytä on itsessäkin ja en enää osaa tutustua muihin tai uskalla luottaa. Samalla olen tottunut olemaan liikaa yksin. Minulla kiusaamistausta ja sekin on vaikuttanut paljon. En ole mikään kovin ikävä ihminen kuitenkaan. Joskus olen ollut esim yhdellä kurssilla missä mukavia ihmisiä niin puhuin siellä niin paljon, ettei kukaan uskonut minun olevan ujo tai epävarma. Se kuitenkin olen ja en ehkä olisi tässä tilanteessa ilman menneisyyden kokemuksia. Olen kuitenkin aiemmin ollut rohkeampi, mutta jotenkin ne kaikki vuodet tekivät minusta hiljaisen, epävarman ja saivat häpeämään itseäni. En ole enää saanut itseäni "nostettua" sieltä alhaalta ylös kovinkaan hyvin ja olen kuin varjo siitä mitä voisin olla. 

Samalla koko tulevaisuuteni pelottaa. Lukion jälkeen en ole saanut elämässäni tehtyä oikeastaan mitään. Jotain kursseja yms olen yrittänyt, mutta olen edelleen ilman ammattia. Sosiaaliset tilanteet vaikeita ja en luota itseeni.  Kaikkiin ammatteihin en pysty. Opiskelemaan olen yrittänyt hakea ja en ole yliopistoon päässyt. Nykyisin en tiedä haluankokaan, mutta aiemmin vielä toivoin sinne pääseväni. Tavoitteena on vaan ammatin saaminen ja taistelen amiksessa alaa missä jotenkuten pärjään ( käsityöt). Mitään työllistymistä en uskalla edes miettiä koska haluan nyt vaan ammatin ja samalla työkokemus lähes nolla.

Jos kaikki olisi mennyt toisin olisin varmaan tyytyväisempi elämääni, luottaisin itseeni, olisi edes joku ystävä, työkokemusta enkä jännittäisi kaikkea ja olisi näin epävarma. Samalla tietysti ihmisen persoona pysyy aika samana, mutta kaikki ikävä on tavallaan korostanut niitä "heikkouksiani" ja tuonut ne esiin. Olen kasvanut kieroon monissa jutuissa. Monesti ajattelen vaan, että en jaksa enää ja en halunnut kaiken menevän näin.  Nämä kaikki mielessä lähes päivittäin ja elämä sen vuoksi raskasta koko ajan. En saa tavallaan lepoa lainkaan, kun se kaikki pyörii päässä niin paljon. Olen myös niin yksinäinen, että se sattuu liikaa välillä ja olen kuin näkymätön. Sitten pärjään taas hetken, mutta silti se kaikki mielessä. Saatan esim katsoa kun joku puhuu puhelimeen niin minulle sekin jo "outo" asia. Itselle, kun puhelin on vain väline käydä netissä ja joskus ( kerran pari kuukaudessa max) soittaa viralliset puhelut. Kaikista ikävän asia on sitten se jos voimat alkaa loppua täysin. Esimerkiksi viime talvi oli todella raskas ja en nukkunut oikeastaan joulukuusta helmikuuhun kunnolla yhtään yötä. Jos nyt se sama toistuu niin sitten en tiedä mitä enää sanoa. Siinä mielessä jos talvi olisi parempi kuin viimeksi niin se olisi jo kiitollisuuden aihe minulle. Sori valitus myös. 

Ikävä kuulla :/ Vaikutat mukavalta ihmiseltä, toivon mukaan löytäisit ystäviä elämääsi!

Vierailija kirjoitti:

Sietämättömät iskiaskivut, ei voi istua, ei nukkua, ei seisoa, eikä oikein enää kävelläkään. Järki tässä lähtee. Voi kun pääsisi leikkaukseen.

Tohon auttaa fysioterapia liikkeet hyvin.  Vatsalihaks treenit helpottaa siis sitten myös ylätalja kun venyttää nikamia.

 Leikkaus aiheuttaa vaikka mitä harmeja/kipuja.

Vierailija kirjoitti:

Se kun rakastan kahta miestä samaan aikaan. En tiedä kumpi olisi parempi. Voi kun voisimme olla kolmistaan.

Mulla on tää sama, tosin kamppaillut tilanteessa jo vuosia…

Yksinäisyys. Kaipaan läheisyyttä ja juttuseuraa.

Ihastunut varattuun, tunne on aivan hirveä. Oma liitto jonkinlaisessa kriisissä, en haluaisi viettää aikaa kotona yhtään enempää kuin pakko. Lasten vuoksi pakko jotenkin yrittää pinnistellä. En tiedä mitä tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sietämättömät iskiaskivut, ei voi istua, ei nukkua, ei seisoa, eikä oikein enää kävelläkään. Järki tässä lähtee. Voi kun pääsisi leikkaukseen.

Tohon auttaa fysioterapia liikkeet hyvin.  Vatsalihaks treenit helpottaa siis sitten myös ylätalja kun venyttää nikamia.

 Leikkaus aiheuttaa vaikka mitä harmeja/kipuja.

Voi kuule, noita ehdottamiasi keinoja olen viimeiset puoli vuotta tunnollisesti noudattanut, mutta pullistuma vaan pahenee koko ajan. Joskus on vaan pakko leikata, vaikka se aiheuttaisi lisäharmeja :(

Vierailija kirjoitti:

Itsetutkiskelu, että olenko aina ollut rasisti kaapissa olevan Afrikan tähden vuoksi.

Samaistuin, minulla myös kaapissa vanha afrikan tähti, odotan vaan hetkeä kun poliisit tulee saranat paukkuen ovien läpi, kun tuollainen rasistinen peli kaapista kuitenkin löytyy.

Kaikki ja ei mikään.

Kenen tahansa ulkopuolisen silmin elämäni on oikeastaan niin huonoa ja epäonnistunutta kuin vain voi olla, mutta vaikka itse olen samaa mieltä niin jos en ajattele asiaa niin se ei minua hirveästi vaivaa. Toki terveysongelmat ovat läsnä jokapäiväisessä elämässäni, mutta sitten minulla on katto pään päällä, on varaa ostaa ruokaa ja suurin osa elämän perustarpeista on tyydytettynä. Eli kunhan en ajattele asiaa tai ala haaveilla paremmasta niin arkeni on ihan ok, vaikka se tuskin täyttäisi 99% ihmisistä kriteerejä hyvälle elämälle.

Käveleminen ja ylipäänsä liikkuminen alaraajavamman vuoksi. Joskus myös nukkuminen, kun kipu yllättää levossa.

Asun kerrostalossa ja olen yhtäkkiä joutunut ilmeisen juoruilun kohteeksi: tervehtiminen on lopetettu ja minulle puhutaan ärähdellen, jos on tilanteita, että on pakko puhua. En tiedä, mitä on tapahtunut, enkä uskalla kysyä, koska pelkään, että minua syytetään jostain hyvin vakavasta tai minun väitetään olevan suunnilleen rikollinen tms jota en kestäisi.

Taloyhtiön hallituksen pj kohtelee minua vaihtelevasti: välillä tervehtii/juttelee iloisesti ja sitten ei ole huomaavinaan/ei vastaa tervehdykseen. Muutkin saattavat tehdä noin. Tuntuu samalta kuin ala-asteen kiusaaminen: mistään väärin tekemisestä ei syytetä suoraan, mutta kaikin tavoin osoitetaan olevan ei-toivottu ihminen.

Tällä hetkellä ei ole sairaudesta johtuen voimia muuttamiseen, elämä on päivästä toiseen pelkkää selviytymistä. Välillä onnistun pääsemään omaan "sisäisen maailman kuplaani", jossa en ajattele ulkopuolista maailmaa, ja silloin voin paremmin. Muuten toivon, että olisin jo kuollut.

ottaa uskomattoman paljon päähän yksinäisyys ja se että jää ulkopuolelle kaikesta. Asun Helsingissä jossa piirit ovat aika kylmiä, ilman tiettyä statusta on vaikeeta päästä yhtään mihinkään.

Olen laiha ja kaunis, yksinäinen kuin mikä.

Vuodesta toiseen katsoo vain sieltä somesta miten kaikilla on kekkereitä, bileitä, kissanristijäisiä, kesästä puhumattakaan.

Olen aina se hauska, ihana mukava seura. Siihen se jää. Minulla ei ole koskaan ollut naislauma, sitä kaipaan.

Vanhemmuus. Niin hankala lapsi etten olisi ikinä uskonut mahdolliseksi. Siihen päälle pienituloisuus ja yksinhuoltajuus ja paine opintojen loppuun saattamisesta ja ikäkriisi. Tuntuu että kaikki on yhtä ongelmaa.

Tieedän mitä on syrjäytyminen ja mitä silloin ihmiselle tapahtuu. No olenhan sentään kuitenkin aliupseeri ja sitäkautta taistelija.

Vierailija kirjoitti:

Tieedän mitä on syrjäytyminen ja mitä silloin ihmiselle tapahtuu. No olenhan sentään kuitenkin aliupseeri ja sitäkautta taistelija.

palleissa kun nuorenamiehenä vielä kihelmöisi ja energiaa ja mielenkiintoa sekä uteliaisuuutta riittäisi niin pitäiisi päästä kohdentamaan se johonkin enemmänkin tuottavampaaan hommaaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tieedän mitä on syrjäytyminen ja mitä silloin ihmiselle tapahtuu. No olenhan sentään kuitenkin aliupseeri ja sitäkautta taistelija.

palleissa kun nuorenamiehenä vielä kihelmöisi ja energiaa ja mielenkiintoa sekä uteliaisuuutta riittäisi niin pitäiisi päästä kohdentamaan se johonkin enemmänkin tuottavampaaan hommaaan.

Toki isänmaaan eli suomen hyväksi edes jollakin tavallla.

Vaikeinta on uskaltaa erota liitosta, jossa on enää kaveritunteita jäljellä. Voinko vielä 47-vuotiaana löytää uuden onnen? Olen hoikka ja pidän itsestäni huolta. Kaipaan intohimoa, jota liitossani ei ole.