Mikä on vaikeinta elämässäsi tällä hetkellä?

Akuutein vaikeus on se, etten pysty treenaamaan kunnolla, koska olen viimeisilläni raskaana. Ei tietoakaan milloin voin taas kunnolla treenata, nyyh.

Vähän taka-alalle jäänyt vaikeus on uuteen ammattiin opiskelu, joka jatkuu vuoden päästä ja sen jälkeen työllistyminen.

Ei ole tarpeeksi rahaa että voisin hypätä pois oravanpyörästä. Tuilla en halua elää vaikka rahaa riittääkin jo vuosiksi.

Olen masentunut. Avioliitto vetelee viimeisiään, lisäksi huoli erityislapsen pärjäämisestä.

Minullakin on yksinäisyys. Ei ole ollut nyt oikeastaan lapsuuden jälkeen yhtään ystävää. Sieltä 13-vuotiaasta asti olen ollut oikeastaan melkein täysin yksin. Nyt olen alle 30. Syytä on itsessäkin ja en enää osaa tutustua muihin tai uskalla luottaa. Samalla olen tottunut olemaan liikaa yksin. Minulla kiusaamistausta ja sekin on vaikuttanut paljon. En ole mikään kovin ikävä ihminen kuitenkaan. Joskus olen ollut esim yhdellä kurssilla missä mukavia ihmisiä niin puhuin siellä niin paljon, ettei kukaan uskonut minun olevan ujo tai epävarma. Se kuitenkin olen ja en ehkä olisi tässä tilanteessa ilman menneisyyden kokemuksia. Olen kuitenkin aiemmin ollut rohkeampi, mutta jotenkin ne kaikki vuodet tekivät minusta hiljaisen, epävarman ja saivat häpeämään itseäni. En ole enää saanut itseäni "nostettua" sieltä alhaalta ylös kovinkaan hyvin ja olen kuin varjo siitä mitä voisin olla. 

Samalla koko tulevaisuuteni pelottaa. Lukion jälkeen en ole saanut elämässäni tehtyä oikeastaan mitään. Jotain kursseja yms olen yrittänyt, mutta olen edelleen ilman ammattia. Sosiaaliset tilanteet vaikeita ja en luota itseeni.  Kaikkiin ammatteihin en pysty. Opiskelemaan olen yrittänyt hakea ja en ole yliopistoon päässyt. Nykyisin en tiedä haluankokaan, mutta aiemmin vielä toivoin sinne pääseväni. Tavoitteena on vaan ammatin saaminen ja taistelen amiksessa alaa missä jotenkuten pärjään ( käsityöt). Mitään työllistymistä en uskalla edes miettiä koska haluan nyt vaan ammatin ja samalla työkokemus lähes nolla.

Jos kaikki olisi mennyt toisin olisin varmaan tyytyväisempi elämääni, luottaisin itseeni, olisi edes joku ystävä, työkokemusta enkä jännittäisi kaikkea ja olisi näin epävarma. Samalla tietysti ihmisen persoona pysyy aika samana, mutta kaikki ikävä on tavallaan korostanut niitä "heikkouksiani" ja tuonut ne esiin. Olen kasvanut kieroon monissa jutuissa. Monesti ajattelen vaan, että en jaksa enää ja en halunnut kaiken menevän näin.  Nämä kaikki mielessä lähes päivittäin ja elämä sen vuoksi raskasta koko ajan. En saa tavallaan lepoa lainkaan, kun se kaikki pyörii päässä niin paljon. Olen myös niin yksinäinen, että se sattuu liikaa välillä ja olen kuin näkymätön. Sitten pärjään taas hetken, mutta silti se kaikki mielessä. Saatan esim katsoa kun joku puhuu puhelimeen niin minulle sekin jo "outo" asia. Itselle, kun puhelin on vain väline käydä netissä ja joskus ( kerran pari kuukaudessa max) soittaa viralliset puhelut. Kaikista ikävän asia on sitten se jos voimat alkaa loppua täysin. Esimerkiksi viime talvi oli todella raskas ja en nukkunut oikeastaan joulukuusta helmikuuhun kunnolla yhtään yötä. Jos nyt se sama toistuu niin sitten en tiedä mitä enää sanoa. Siinä mielessä jos talvi olisi parempi kuin viimeksi niin se olisi jo kiitollisuuden aihe minulle. Sori valitus myös. 

Taloudellinen tilanne. Olen pitkäaikaistyötön, ja taloudellinen tilanne ei ole hyvä. Jos rahaa olisi, niin kaikki olisi ok.

Kaikista stressaavinta on nyt tulevan maanantain tentti. Muuten ei ole tässä pahemmin ärsykkeitä tai murheita.

Muuten olen elänyt viimeisen kaksi vuotta rauhallista aikaa. Sitä ennen oli 25 vuotta lähestulkoon vain kakkaa. Isän täysi alkoholisotuminen ja narsistimainen käytös. Äidin läheisriippuvuus ja narsistimainen käytös meitä lapsia kohtaan. Lapsien hakkaaminen ja tukistaminen oli arkipäivää, mutta syvemmät arvet jätti henkinen pahoinpitely, jota jatkuu tähän päivään asti. Poikaystävä, joka sairasti syövän ja kun parani niin päätti pettää hänen pitkäaikaisen rakkauden kanssa ja hänen syövän takia samoihin aikoihin minun piti tehdä meidän sikiölle abortti. Ero tästä miehestä ja minun valtavat velat hänen tukemisestaan. Paha loppuunpalaminen töissä. Ja kaiken kruunasi raiskaus erään tuttavamiehen toimesta.

Lapsuuteni ja nuoruuteni jälkeen tämän kaksi vuotta olen ensimmäistä kertaa tuntenut olevani vihdoin vapaa ja itsenäinen. Äiti ja isä edelleen koittavat rajoittaa elämääni ja kuvittelevat, että vittuilu on välittämistä. Rajojani eivät edelleenkään kunnioita, mutta tarpeeksi pitkälle kun muutti niin sekin helpottanut. Kun heistä aika jättää niin ei kovin ikävä jää ja olen heille ilmoittanut, että aloittavat kotinsa kuolinsiivouksen koska minä en sitä tule tekemään ja miettivät itse hautajaisensa, koska minä en tule niitä järjestämään. Kun aika koittaa niin pistän välittäjän kautta koko asunnon myyntiin ilman, että käyn edes siellä ja kaikki perintö menee valtiolle. Pyydän heille myös vain tuhkauksen.

Taloudellinen tilanne, vaikka olen töissä. Palkka on pieni ja työ on silti niin raskasta, että se vie kaikki mehut. Eli rahaa ei jää minkäänlaiseen virkistäytymiseen ja lähimetsä on jo koluttu tuhat kertaa läpi.

Ymmärrän, että jollain voi olla vielä paljon huonomminkin, mutta tilanne tuntuu epäreilulta.

Vierailija kirjoitti:

Housut ei pysy jalassa, kuminauha katkesi. ja taas on kahvikuppi tyhjä.

Todella hirveää! Paljon voimia ja jaksamista sinulle.

Jokapäiväiset kivut. Taloushuolet, juuri kun luulin päässeeni niistä eroon.

Vaihdevuodet, jotka ovat veineen kaikki mehut elämästä.

Pelko, jopa suoranainen kauhu, kun sairauksien takia kuulun moninkertaisesti koronan riskiryhmään.

Koko ajan vaan yhä enemmän sairastuneita.

Sietämättömät iskiaskivut, ei voi istua, ei nukkua, ei seisoa, eikä oikein enää kävelläkään. Järki tässä lähtee. Voi kun pääsisi leikkaukseen.

Meinasin valitella sitä että vaihdanko työpaikkaa vai en mutta näiden muiden ihmisten murheiden rinnalla on aika mitätön ongelma. ❤️ ja halaus kaikille ❤️

Mies ei millään lailla osallistu perheen yhteisiin asioihin, jopa eroa olen alkanut miettiä. En haluaisi sitä, mutta jaksanko sitäkään kun mies on yksi lapsi lisää. Eikä silti ole koskaan tyytyväinen.

Vierailija kirjoitti:

Minullakin on yksinäisyys. Ei ole ollut nyt oikeastaan lapsuuden jälkeen yhtään ystävää. Sieltä 13-vuotiaasta asti olen ollut oikeastaan melkein täysin yksin. Nyt olen alle 30. Syytä on itsessäkin ja en enää osaa tutustua muihin tai uskalla luottaa. Samalla olen tottunut olemaan liikaa yksin. Minulla kiusaamistausta ja sekin on vaikuttanut paljon. En ole mikään kovin ikävä ihminen kuitenkaan. Joskus olen ollut esim yhdellä kurssilla missä mukavia ihmisiä niin puhuin siellä niin paljon, ettei kukaan uskonut minun olevan ujo tai epävarma. Se kuitenkin olen ja en ehkä olisi tässä tilanteessa ilman menneisyyden kokemuksia. Olen kuitenkin aiemmin ollut rohkeampi, mutta jotenkin ne kaikki vuodet tekivät minusta hiljaisen, epävarman ja saivat häpeämään itseäni. En ole enää saanut itseäni "nostettua" sieltä alhaalta ylös kovinkaan hyvin ja olen kuin varjo siitä mitä voisin olla. 

Samalla koko tulevaisuuteni pelottaa. Lukion jälkeen en ole saanut elämässäni tehtyä oikeastaan mitään. Jotain kursseja yms olen yrittänyt, mutta olen edelleen ilman ammattia. Sosiaaliset tilanteet vaikeita ja en luota itseeni.  Kaikkiin ammatteihin en pysty. Opiskelemaan olen yrittänyt hakea ja en ole yliopistoon päässyt. Nykyisin en tiedä haluankokaan, mutta aiemmin vielä toivoin sinne pääseväni. Tavoitteena on vaan ammatin saaminen ja taistelen amiksessa alaa missä jotenkuten pärjään ( käsityöt). Mitään työllistymistä en uskalla edes miettiä koska haluan nyt vaan ammatin ja samalla työkokemus lähes nolla.

Jos kaikki olisi mennyt toisin olisin varmaan tyytyväisempi elämääni, luottaisin itseeni, olisi edes joku ystävä, työkokemusta enkä jännittäisi kaikkea ja olisi näin epävarma. Samalla tietysti ihmisen persoona pysyy aika samana, mutta kaikki ikävä on tavallaan korostanut niitä "heikkouksiani" ja tuonut ne esiin. Olen kasvanut kieroon monissa jutuissa. Monesti ajattelen vaan, että en jaksa enää ja en halunnut kaiken menevän näin.  Nämä kaikki mielessä lähes päivittäin ja elämä sen vuoksi raskasta koko ajan. En saa tavallaan lepoa lainkaan, kun se kaikki pyörii päässä niin paljon. Olen myös niin yksinäinen, että se sattuu liikaa välillä ja olen kuin näkymätön. Sitten pärjään taas hetken, mutta silti se kaikki mielessä. Saatan esim katsoa kun joku puhuu puhelimeen niin minulle sekin jo "outo" asia. Itselle, kun puhelin on vain väline käydä netissä ja joskus ( kerran pari kuukaudessa max) soittaa viralliset puhelut. Kaikista ikävän asia on sitten se jos voimat alkaa loppua täysin. Esimerkiksi viime talvi oli todella raskas ja en nukkunut oikeastaan joulukuusta helmikuuhun kunnolla yhtään yötä. Jos nyt se sama toistuu niin sitten en tiedä mitä enää sanoa. Siinä mielessä jos talvi olisi parempi kuin viimeksi niin se olisi jo kiitollisuuden aihe minulle. Sori valitus myös. 

Ei mitään syytä soritella. Tää on kuin oisin itse kirjottanu. Tuo puhelinjuttu niin samaistuttava. Toivon voimia!

Tunnen olevani väliinputoaja vähän kaikessa. Koulutuksessa, ystävyyssuhteissa, elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Meinasin valitella sitä että vaihdanko työpaikkaa vai en mutta näiden muiden ihmisten murheiden rinnalla on aika mitätön ongelma. ❤️ ja halaus kaikille ❤️

Kyllä saa valitella, jos tuntuu siltä. Vaikka nyt pohjalla ollaankin, joskus on ollut elämä, jossa pähkäili vaikkapa sitä työpaikan vaihtoa. Mielestäni iso asia, joka voi vaikuttaa elämään paljon, joten ei syytä vähätellä.

Yksinäisyys täälläkin. Lisäksi olen ihastunut varattuun mieheen, joka vaimoineen odottaa esikoistaan.

Tunteita on vain niin vaikea tappaa, ja odottavan aika on pitkä. Aika kai vain auttaa. 😪

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minullakin on yksinäisyys. Ei ole ollut nyt oikeastaan lapsuuden jälkeen yhtään ystävää. Sieltä 13-vuotiaasta asti olen ollut oikeastaan melkein täysin yksin. Nyt olen alle 30. Syytä on itsessäkin ja en enää osaa tutustua muihin tai uskalla luottaa. Samalla olen tottunut olemaan liikaa yksin. Minulla kiusaamistausta ja sekin on vaikuttanut paljon. En ole mikään kovin ikävä ihminen kuitenkaan. Joskus olen ollut esim yhdellä kurssilla missä mukavia ihmisiä niin puhuin siellä niin paljon, ettei kukaan uskonut minun olevan ujo tai epävarma. Se kuitenkin olen ja en ehkä olisi tässä tilanteessa ilman menneisyyden kokemuksia. Olen kuitenkin aiemmin ollut rohkeampi, mutta jotenkin ne kaikki vuodet tekivät minusta hiljaisen, epävarman ja saivat häpeämään itseäni. En ole enää saanut itseäni "nostettua" sieltä alhaalta ylös kovinkaan hyvin ja olen kuin varjo siitä mitä voisin olla. 

Samalla koko tulevaisuuteni pelottaa. Lukion jälkeen en ole saanut elämässäni tehtyä oikeastaan mitään. Jotain kursseja yms olen yrittänyt, mutta olen edelleen ilman ammattia. Sosiaaliset tilanteet vaikeita ja en luota itseeni.  Kaikkiin ammatteihin en pysty. Opiskelemaan olen yrittänyt hakea ja en ole yliopistoon päässyt. Nykyisin en tiedä haluankokaan, mutta aiemmin vielä toivoin sinne pääseväni. Tavoitteena on vaan ammatin saaminen ja taistelen amiksessa alaa missä jotenkuten pärjään ( käsityöt). Mitään työllistymistä en uskalla edes miettiä koska haluan nyt vaan ammatin ja samalla työkokemus lähes nolla.

Jos kaikki olisi mennyt toisin olisin varmaan tyytyväisempi elämääni, luottaisin itseeni, olisi edes joku ystävä, työkokemusta enkä jännittäisi kaikkea ja olisi näin epävarma. Samalla tietysti ihmisen persoona pysyy aika samana, mutta kaikki ikävä on tavallaan korostanut niitä "heikkouksiani" ja tuonut ne esiin. Olen kasvanut kieroon monissa jutuissa. Monesti ajattelen vaan, että en jaksa enää ja en halunnut kaiken menevän näin.  Nämä kaikki mielessä lähes päivittäin ja elämä sen vuoksi raskasta koko ajan. En saa tavallaan lepoa lainkaan, kun se kaikki pyörii päässä niin paljon. Olen myös niin yksinäinen, että se sattuu liikaa välillä ja olen kuin näkymätön. Sitten pärjään taas hetken, mutta silti se kaikki mielessä. Saatan esim katsoa kun joku puhuu puhelimeen niin minulle sekin jo "outo" asia. Itselle, kun puhelin on vain väline käydä netissä ja joskus ( kerran pari kuukaudessa max) soittaa viralliset puhelut. Kaikista ikävän asia on sitten se jos voimat alkaa loppua täysin. Esimerkiksi viime talvi oli todella raskas ja en nukkunut oikeastaan joulukuusta helmikuuhun kunnolla yhtään yötä. Jos nyt se sama toistuu niin sitten en tiedä mitä enää sanoa. Siinä mielessä jos talvi olisi parempi kuin viimeksi niin se olisi jo kiitollisuuden aihe minulle. Sori valitus myös. 

Ei mitään syytä soritella. Tää on kuin oisin itse kirjottanu. Tuo puhelinjuttu niin samaistuttava. Toivon voimia!

Kiitos viestistäsi. Minusta se onkin palstan hyvä puoli,  että voi jakaa ajatuksia. Itsellä toisaalta välillä kaikki paremminkin ja olen tottunut olemaan yksin. Välillä toisaalta elämä liiankin vaativaa esim juuri opiskelujen ja työasioiden puolesta ( aktiivimallia kauhulla odottaen). Jos saisin tavallaan edetä omaan tahtiin ja olla rauhassa niin kestäisin paremmin. Sitten jos elämässä tuntuu ettei mikään riitä ja pitäisi tehdä sitä ja tätä "pakollista" niin en kestä niin paljon.  Minullakaan ei toisaalta tule olemaan sitä etuoikeutta, että voisin olla irti taloudellisesti yhteiskunnasta eli ei sillä tavalla ole mitään omaisuutta tai varoja. Yritän silti pitää itseni kunnossa ja olen tähän asti aika hyvin onnistunut kuitenkin siinä. Toivon sinullekin voimia ja kiitos viestistäsi. 

Läheisen huumeongelma ja parisuhteen ongelmat. Ja muutama muu juttu