Varhaiskasvatuksen kertomuksia - alan työntekijöiden hätähuuto resurssipulan ja uupumisien vuoksi

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmatkin voisivat sen verran solidaarisuutta lastenhoitajia kohtaan osoittaa, että veisivät lapsensa päiväkotiin vasta kun lapset osaavat syödä, puhua edes jonkin verran, käydä vessassa ja pukea(suurimmaksi osin) omatoimisesti.

Perhepäivähoito olisi ihanteellisin ratkaisu aivan pienille, mutta sitäkin pyritään ajamaan alas.

Kannatan sydämestäni tätä ajatusta. Silloin he osaisivat ehkä paremmin kertoa kotona, jos päiväkodissa ei asiat ole niin kuin pitäisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki lapset eivät ole kiinnostuneita samoista asioista ja on täysin mahdotonta toteuttaa toimintaa niin, että se kiinnostaa aivan kaikkia. Miten siis toimitaan jos muutama lapsi haluaisi kuunnella sadun ja sitten pari pitää älämölä siitä, että ei kiinnosta? Annetaanko niille lapsille muuta tekemistä, jotka eivät jaksa tarinaa kuunnella? Jos näin toimitaan aina kun lasta joku tekeminen ei nappaa, niin mitä seurauksia sillä on tulevaisuudessa? Oppiiko lapsi sen mallin, että jos joku ei nyt satu huvittamaan, niin ei ole pakko? 

Kyllä, lapset oppivat eri tavalla ja ovat kiinnostuneita erilaisista asioista. Joku oppii kirjaimia liikuntaleikkien avulla, joku toinen taas piirtämällä. Se on ihan fine ja lapsia kuuluukin opettaa eri tavoilla ja niin, että lapsi itse on motivoitunut kyseisestä tavasta opetella uutta asiaa. Valitettavasti tulevaisuudessa tarvitaan myös taitoa joustaa sieltä oman mukavuusalueeltaan tai elämästä tulee pirun vaikeaa.

Kysyt, miten toimitaan? Vastaan sulle, että opiskellessa ammattia saa tietopohjaa kaikkeen tarvittavaan. Työkokemuksen myötä oppii käyttämään sitä tietoa, jos on taitoa joustaa omalta mukavuusalueeltaan. Jos ei ole, työstä tulee pirun vaikeaa. Onnistumisen kokemuksia tulee vähemmän ja työn ilo katoaa.

Minä kysyin teiltä arvon ammattilaiset että miten toimitte. Kerro minulle miten te käytännössä pystytte varmistamaan näissä jättiryhmissä, että jokainen lapsi saa oppia toivomallaan tavalla? Myös ne hiljaiset jotka tykkäisivät sitä satua kuunnella.

No esimerkiksi pienryhmätoiminnalla. Ne, jotka jaksavat kuunnella satua pidemmän aikaa, ovat yksi ryhmä. Ne, jotka eivät jaksa keskittyä, voivat olla toinen ryhmä, joka kuuntelee lyhyempää satua ehkäpä jossain virikkeistä riisutussa ympäristössä. Tämä voi olla vaikka pöydän alle tehty maja ja satukin alkaa kiinnostaa, kun sitä luetaan hämärässä taskulampun valossa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä pahoinvointi tuottaa nyt hedelmää, kun kasari ja ysärillä syntyneet tekevät lapsia eli ei kuria, ja somemediaa tuijotetaan ja luullaan jenkkielokuuvien olevan täyttä totta täällä Suomen muotoisen pilven alla.

Kasarilla ja ysärillä vanha mmaailmanjärjestys vasta alkoi rakoilla. Kyllä silloin suurin osa lapsista oppi vielä pitämään suunsa kiinni kun aikuiset puhui. Jos eivät oppineet kotona, oppivat viimeistään päiväkodissa ja koulussa.

Osa heistäkin oppi vanhan mallin mukaan alistamaan heikompiaan ja tavoittelemaan omaa etuaan (se ei ollut tarkoitus mutta niin kävi) ja se auttoi menestymään työelämässä jos muut taidot oli kohdillaan. Osa putosi pois pelistä ja kärsii pitkäaikaistyöttömyydestä ja mt-jutuista, alkoi päihteillä tai joutui vankilaan.

Osalla oli kotona hyvin asiat, ja kuri ei tarkoittanut esimerkiksi pakottamista, alistamista, nolaamista tai väkivaltaa. Ne ihmiset tietävät muitakin, parempia tapoja. Jotkut onnistuivat pyristelemään pois vanhasta, ylittivät itsensä ja oppivat.

Älä käsitä väärin, minäkään en tarkoita sitä, että lasten pitäisi aina saada tehdä mitä he haluavat. Aikuisen pitää ohjata, auttaa ja neuvoa, mutta hyvällä, silloin tulos on parempi kuin murtamalla oma tahto.

Joskus joutuu estämään parivuotiasta juoksemaan auton alle, joskus joutuu kieltämään kolmevuotiasta ja hyväksymään sen kiukun ja uhman. Rajat pitää olla, mutta niitä ei oikeasti tarvitse vetää sähköllä ja piikkilangalla, vähempikin riittää. Aikuisen ei pidä olla kärsimätön ja pitää oppia ajattelemaan nenäänsä pidemmälle. Kaikki ei tapahdu heti just nyt, eikä lapsi ole aikuisen jatke. Hän on oma itsensä, arvokas sellaisena kuin on.

Onko vakaopen pakko noudattaa työnantajan sanelemaa varhaiskasvatussuunnitelmaa jos kerran pakottaminen ja oman tahdon murtaminen ovat väärin? Tulisiko hänelle varata kohtuullinen mahdollisuus rikkoa varhaiskasvatussuunnitelmaa? Eli varhaiskasvatussuunnitelman noudattamista ei saisi varmistaa sähköllä ja piikkilangalla siltä varalta, että vakaope on vastahakoinen? Onko niin, että jos vakaopen pakottaa noudattamaan varhaiskasvatussuunnitelmaa niin hän reaktiona siihen alkaa alistaa lapsia ja vakahoitajia sekä ajatella vain omaa etuaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä pahoinvointi tuottaa nyt hedelmää, kun kasari ja ysärillä syntyneet tekevät lapsia eli ei kuria, ja somemediaa tuijotetaan ja luullaan jenkkielokuuvien olevan täyttä totta täällä Suomen muotoisen pilven alla.

Kasarilla ja ysärillä vanha mmaailmanjärjestys vasta alkoi rakoilla. Kyllä silloin suurin osa lapsista oppi vielä pitämään suunsa kiinni kun aikuiset puhui. Jos eivät oppineet kotona, oppivat viimeistään päiväkodissa ja koulussa.

Osa heistäkin oppi vanhan mallin mukaan alistamaan heikompiaan ja tavoittelemaan omaa etuaan (se ei ollut tarkoitus mutta niin kävi) ja se auttoi menestymään työelämässä jos muut taidot oli kohdillaan. Osa putosi pois pelistä ja kärsii pitkäaikaistyöttömyydestä ja mt-jutuista, alkoi päihteillä tai joutui vankilaan.

Osalla oli kotona hyvin asiat, ja kuri ei tarkoittanut esimerkiksi pakottamista, alistamista, nolaamista tai väkivaltaa. Ne ihmiset tietävät muitakin, parempia tapoja. Jotkut onnistuivat pyristelemään pois vanhasta, ylittivät itsensä ja oppivat.

Älä käsitä väärin, minäkään en tarkoita sitä, että lasten pitäisi aina saada tehdä mitä he haluavat. Aikuisen pitää ohjata, auttaa ja neuvoa, mutta hyvällä, silloin tulos on parempi kuin murtamalla oma tahto.

Joskus joutuu estämään parivuotiasta juoksemaan auton alle, joskus joutuu kieltämään kolmevuotiasta ja hyväksymään sen kiukun ja uhman. Rajat pitää olla, mutta niitä ei oikeasti tarvitse vetää sähköllä ja piikkilangalla, vähempikin riittää. Aikuisen ei pidä olla kärsimätön ja pitää oppia ajattelemaan nenäänsä pidemmälle. Kaikki ei tapahdu heti just nyt, eikä lapsi ole aikuisen jatke. Hän on oma itsensä, arvokas sellaisena kuin on.

Mielenterveysongelmat ja syrjäytyminen ovat koko ajan vaan lisääntymään päin, kun entistä enemmän aikuistuu sellaista porukkaa jotka on kasvatettu positiivisesti. Nämä ovat oppineet, että elämässä ei ole muita pakkoja kuin se, että välttelee välittömiä vaaroja kuten auton alle joutumista. Epämukavuusalueelle ei siis heidän maailmassaan ole pakko mennä, vaan voi vaan jäädä lillumaan, ja se on heistä ihan hyväksyttävää.

Ei positiivinen kasvatus tarkoita sitä, ettei lapselta vaadita mitään, tai ettei lapsen tarvitsisi koskaan tehdä asioita, joita ei halua. Sillä tarkoitetaan vuorovaikutuksen sävyä. Esim. lapsi pomppii sohvalla, jolloin positiivinen kasvattaja neuvoo, että sohvalla istutaan, sen sijaan että tiuskaisi "älä pompi sohvalla".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä pahoinvointi tuottaa nyt hedelmää, kun kasari ja ysärillä syntyneet tekevät lapsia eli ei kuria, ja somemediaa tuijotetaan ja luullaan jenkkielokuuvien olevan täyttä totta täällä Suomen muotoisen pilven alla.

Kasarilla ja ysärillä vanha mmaailmanjärjestys vasta alkoi rakoilla. Kyllä silloin suurin osa lapsista oppi vielä pitämään suunsa kiinni kun aikuiset puhui. Jos eivät oppineet kotona, oppivat viimeistään päiväkodissa ja koulussa.

Osa heistäkin oppi vanhan mallin mukaan alistamaan heikompiaan ja tavoittelemaan omaa etuaan (se ei ollut tarkoitus mutta niin kävi) ja se auttoi menestymään työelämässä jos muut taidot oli kohdillaan. Osa putosi pois pelistä ja kärsii pitkäaikaistyöttömyydestä ja mt-jutuista, alkoi päihteillä tai joutui vankilaan.

Osalla oli kotona hyvin asiat, ja kuri ei tarkoittanut esimerkiksi pakottamista, alistamista, nolaamista tai väkivaltaa. Ne ihmiset tietävät muitakin, parempia tapoja. Jotkut onnistuivat pyristelemään pois vanhasta, ylittivät itsensä ja oppivat.

Älä käsitä väärin, minäkään en tarkoita sitä, että lasten pitäisi aina saada tehdä mitä he haluavat. Aikuisen pitää ohjata, auttaa ja neuvoa, mutta hyvällä, silloin tulos on parempi kuin murtamalla oma tahto.

Joskus joutuu estämään parivuotiasta juoksemaan auton alle, joskus joutuu kieltämään kolmevuotiasta ja hyväksymään sen kiukun ja uhman. Rajat pitää olla, mutta niitä ei oikeasti tarvitse vetää sähköllä ja piikkilangalla, vähempikin riittää. Aikuisen ei pidä olla kärsimätön ja pitää oppia ajattelemaan nenäänsä pidemmälle. Kaikki ei tapahdu heti just nyt, eikä lapsi ole aikuisen jatke. Hän on oma itsensä, arvokas sellaisena kuin on.

Mielenterveysongelmat ja syrjäytyminen ovat koko ajan vaan lisääntymään päin, kun entistä enemmän aikuistuu sellaista porukkaa jotka on kasvatettu positiivisesti. Nämä ovat oppineet, että elämässä ei ole muita pakkoja kuin se, että välttelee välittömiä vaaroja kuten auton alle joutumista. Epämukavuusalueelle ei siis heidän maailmassaan ole pakko mennä, vaan voi vaan jäädä lillumaan, ja se on heistä ihan hyväksyttävää.

Ei positiivinen kasvatus tarkoita sitä, ettei lapselta vaadita mitään, tai ettei lapsen tarvitsisi koskaan tehdä asioita, joita ei halua. Sillä tarkoitetaan vuorovaikutuksen sävyä. Esim. lapsi pomppii sohvalla, jolloin positiivinen kasvattaja neuvoo, että sohvalla istutaan, sen sijaan että tiuskaisi "älä pompi sohvalla".

Mitä positiivinen kasvattaja tekee jos lapsi ei suostu lopettamaan pomppimista sohvalla vaikka sanotaan, että "sohvalla istutaan"? Siis kun lasta ei saa pakottaa.

Opevain kirjoitti:

Positiivisen kautta on hyvä ajatus ja lähtökohta, mutta todellisuudessa se harvoin menee näin. Etenkään jos kyse on lapsiryhmästä. Joskus asioita on vain tehtävä, opeteltava tai harjoiteltava sietämään. Tulevaisuuden kannalta tärkeitä taitoja kaikki.

Kasvatus menee vanhemmilla siinä pieleen, jos ajatus on, että kaikki on oltava lapselle kivaa ja hauskaa. Tällaisen kasvatuksen lapsia näkee nyky koulussa valtavasti. Ilmoitetaan "ei huvita", "onko pakko?" "en jaksa". Lisäksi minuutin tai parin toimettomana oloa ("tee omia puuhia") on vaikea sietää, kun koko ajan pitäisi olla viihdykettä ja hauskuutusta.

Vanhempana (ja opena) olen itse huolissani lasten lyhytjänteisyydestä ja sinnikkyyden puuttumisesta. "Työnteko" on haastavaa, samoin minkään odottelu. Ehkä jokaisen vanhemman olisi joskus hyvä miettiä, saako lapsi koskaan olla ärsyketulvasta vapaa tai onko kotielämässä asioita, joita lapsi oikeasti joutuu odottelemaan tai tavoitteita, joiden eteen tehdä töitä.

Puhun itse sekä varhaiskasvatuksen ammattilaisena ja vanhempana. Tiedän siis positiivisen pedagogiikan haasteet, myös ylisuuressa lapsiryhmässä. Siltipä siihen pyritään, tuntuu se kivalta tai ei.

Lopettakaa tuo paskan jauhaminen tai aloittakaa siitä uusi ketju.

Vierailija kirjoitti:

Opevain kirjoitti:

Positiivisen kautta on hyvä ajatus ja lähtökohta, mutta todellisuudessa se harvoin menee näin. Etenkään jos kyse on lapsiryhmästä. Joskus asioita on vain tehtävä, opeteltava tai harjoiteltava sietämään. Tulevaisuuden kannalta tärkeitä taitoja kaikki.

Kasvatus menee vanhemmilla siinä pieleen, jos ajatus on, että kaikki on oltava lapselle kivaa ja hauskaa. Tällaisen kasvatuksen lapsia näkee nyky koulussa valtavasti. Ilmoitetaan "ei huvita", "onko pakko?" "en jaksa". Lisäksi minuutin tai parin toimettomana oloa ("tee omia puuhia") on vaikea sietää, kun koko ajan pitäisi olla viihdykettä ja hauskuutusta.

Vanhempana (ja opena) olen itse huolissani lasten lyhytjänteisyydestä ja sinnikkyyden puuttumisesta. "Työnteko" on haastavaa, samoin minkään odottelu. Ehkä jokaisen vanhemman olisi joskus hyvä miettiä, saako lapsi koskaan olla ärsyketulvasta vapaa tai onko kotielämässä asioita, joita lapsi oikeasti joutuu odottelemaan tai tavoitteita, joiden eteen tehdä töitä.

Puhun itse sekä varhaiskasvatuksen ammattilaisena ja vanhempana. Tiedän siis positiivisen pedagogiikan haasteet, myös ylisuuressa lapsiryhmässä. Siltipä siihen pyritään, tuntuu se kivalta tai ei.

Eikö se ole aika ristiriitaista, että positiiviseen pedagogiikkaan pyritään vaikka se ei tuntuisi kivalta ja viime kädessä rangaistuksen (=potkut) uhalla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Töistä kotiin klo15.30 ja sen jälkeen hieman kotitöitä ja ruoka, muuten ilta mennyt sohvan pohjalla levätessä, lukiessa ja telkkaria katsoen. Tämä ei oikeasti ole normaalia, vai onko? Onko muillakin tällaista aina työpäivän jälkeen, ettei yksinkertaisesti ole mehuja yhtikäs mihinkään?!!

Itkupala kurkussa päivästä palautuen, paitsi ettei ehdi/kykene, palautumaan ennenkuin on taas aamu ja mentävä töihin.

Tänään ollut myös järkyttävä pääkipu seurana joten Buranaa nassuun.

Olen IHAN katkipoikkikuollut, joka ikinen työpäivä ja sen jälkeen kotona ja väsymys on aivan tolkutonta, voisin nukkua kellon ympäri ja vkonloppuisin niin teenkin+vielä päiväunet.

Tuntuu, että työpäivät on silkkaa suorittamista ja selviytymistä ja sen lisäksi alkaa pää levitä lähes jokapäiväiseen palaverointiin siitä paljonko on lapsia paikalla suhteessa kasvattajien=ihana suhdeluku ja kuka ja ketä on missä mihin aikaan milloin ja missä vuorossa kun sijaisia ei varmaankaan saada.

VÄSYTTÄÄ 😢😩☹️😭😤👎😡🤬😱🤯

Kukaan oikeaa työtä tekevä ei ole kotona 15.30.

Ja kun on lapsia, kotona alkaa uusi työpäivä.

???

Maanantaina olin kotona siinä 17.30 kieppeillä, koska olin sulku vuorossa töissä, mutta tänään ja eilen olinkin kotona jo hieman ennen klo 14, mitäs siihen sanot? Katsos kun talo aukeaa meillä, ja useimmat muutkin päiväkodit, klo 6 niin aukaisu vuorossa olevan päivä loppuu jo suurinpiirtein 13.30.

Ja ihan oikeiden töiden ja oikean työpäivän jälkeen noin, ajatella 🤪.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse nostin kytkintä alalta kun meidän päiväkotiin tuli tämä 2 opea+hoitaja systeemi. Ei jaksanut yksin pyörittää koko ryhmää kun opettajilla oli koko ajan kissanristiäisiä. Tsemppiä vaan hoitajille.

Opettajat jatkuvasti pois ryhmästä, palavereissa ja toimistotöissä.

Opetus häthätää toisella kädella ja sitten juostava palaveriin ja paperitöihin tai toimistoon puhumaan puhelimeen kun joku taas soittaa jostain asiasta.

Mielenkiintoista, muttei pidä kaikissa taloissa paikkaansa. Pienryhmätoiminnassa on myös lastenhoitajatkin mukana. Heilläkin on palavereita, paperitöitä, puheluita yhteistyötahoille jne. Ei tuo "aika pois lapsilta" koske vain varhaiskasvatuksen opettajia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Opevain kirjoitti:

Positiivisen kautta on hyvä ajatus ja lähtökohta, mutta todellisuudessa se harvoin menee näin. Etenkään jos kyse on lapsiryhmästä. Joskus asioita on vain tehtävä, opeteltava tai harjoiteltava sietämään. Tulevaisuuden kannalta tärkeitä taitoja kaikki.

Kasvatus menee vanhemmilla siinä pieleen, jos ajatus on, että kaikki on oltava lapselle kivaa ja hauskaa. Tällaisen kasvatuksen lapsia näkee nyky koulussa valtavasti. Ilmoitetaan "ei huvita", "onko pakko?" "en jaksa". Lisäksi minuutin tai parin toimettomana oloa ("tee omia puuhia") on vaikea sietää, kun koko ajan pitäisi olla viihdykettä ja hauskuutusta.

Vanhempana (ja opena) olen itse huolissani lasten lyhytjänteisyydestä ja sinnikkyyden puuttumisesta. "Työnteko" on haastavaa, samoin minkään odottelu. Ehkä jokaisen vanhemman olisi joskus hyvä miettiä, saako lapsi koskaan olla ärsyketulvasta vapaa tai onko kotielämässä asioita, joita lapsi oikeasti joutuu odottelemaan tai tavoitteita, joiden eteen tehdä töitä.

Puhun itse sekä varhaiskasvatuksen ammattilaisena ja vanhempana. Tiedän siis positiivisen pedagogiikan haasteet, myös ylisuuressa lapsiryhmässä. Siltipä siihen pyritään, tuntuu se kivalta tai ei.

Eikö se ole aika ristiriitaista, että positiiviseen pedagogiikkaan pyritään vaikka se ei tuntuisi kivalta ja viime kädessä rangaistuksen (=potkut) uhalla?

Positiivisuus koskee vain lapsia. Aikuisten oma tahto on sallittua murtaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä pahoinvointi tuottaa nyt hedelmää, kun kasari ja ysärillä syntyneet tekevät lapsia eli ei kuria, ja somemediaa tuijotetaan ja luullaan jenkkielokuuvien olevan täyttä totta täällä Suomen muotoisen pilven alla.

Kasarilla ja ysärillä vanha mmaailmanjärjestys vasta alkoi rakoilla. Kyllä silloin suurin osa lapsista oppi vielä pitämään suunsa kiinni kun aikuiset puhui. Jos eivät oppineet kotona, oppivat viimeistään päiväkodissa ja koulussa.

Osa heistäkin oppi vanhan mallin mukaan alistamaan heikompiaan ja tavoittelemaan omaa etuaan (se ei ollut tarkoitus mutta niin kävi) ja se auttoi menestymään työelämässä jos muut taidot oli kohdillaan. Osa putosi pois pelistä ja kärsii pitkäaikaistyöttömyydestä ja mt-jutuista, alkoi päihteillä tai joutui vankilaan.

Osalla oli kotona hyvin asiat, ja kuri ei tarkoittanut esimerkiksi pakottamista, alistamista, nolaamista tai väkivaltaa. Ne ihmiset tietävät muitakin, parempia tapoja. Jotkut onnistuivat pyristelemään pois vanhasta, ylittivät itsensä ja oppivat.

Älä käsitä väärin, minäkään en tarkoita sitä, että lasten pitäisi aina saada tehdä mitä he haluavat. Aikuisen pitää ohjata, auttaa ja neuvoa, mutta hyvällä, silloin tulos on parempi kuin murtamalla oma tahto.

Joskus joutuu estämään parivuotiasta juoksemaan auton alle, joskus joutuu kieltämään kolmevuotiasta ja hyväksymään sen kiukun ja uhman. Rajat pitää olla, mutta niitä ei oikeasti tarvitse vetää sähköllä ja piikkilangalla, vähempikin riittää. Aikuisen ei pidä olla kärsimätön ja pitää oppia ajattelemaan nenäänsä pidemmälle. Kaikki ei tapahdu heti just nyt, eikä lapsi ole aikuisen jatke. Hän on oma itsensä, arvokas sellaisena kuin on.

Mielenterveysongelmat ja syrjäytyminen ovat koko ajan vaan lisääntymään päin, kun entistä enemmän aikuistuu sellaista porukkaa jotka on kasvatettu positiivisesti. Nämä ovat oppineet, että elämässä ei ole muita pakkoja kuin se, että välttelee välittömiä vaaroja kuten auton alle joutumista. Epämukavuusalueelle ei siis heidän maailmassaan ole pakko mennä, vaan voi vaan jäädä lillumaan, ja se on heistä ihan hyväksyttävää.

Ei positiivinen kasvatus tarkoita sitä, ettei lapselta vaadita mitään, tai ettei lapsen tarvitsisi koskaan tehdä asioita, joita ei halua. Sillä tarkoitetaan vuorovaikutuksen sävyä. Esim. lapsi pomppii sohvalla, jolloin positiivinen kasvattaja neuvoo, että sohvalla istutaan, sen sijaan että tiuskaisi "älä pompi sohvalla".

Mitä positiivinen kasvattaja tekee jos lapsi ei suostu lopettamaan pomppimista sohvalla vaikka sanotaan, että "sohvalla istutaan"? Siis kun lasta ei saa pakottaa.

Riippuu ihan tilanteesta ja lapsesta. Jos lapsi pomppii sohvalla, koska se kuuluu riehumisleikkiin, voi osoittaa tai rakentaa paikan, jossa saa pomppia ja riehua. Jos lapsi taas pomppii, koska ei haluaisi esim. lähteä pukemaan, voi leikin varjolla siirtää lapsen toiseen tilaan, esim. "nyt se hyppäis tän lentokoneen kyytiin ja lähtis laittamaan supersankaripuvun päälle". Tai voi kysyä lapselta, mitä hän haluaisi tehdä. Tai voi käyttää apuna kuvia ja selittää, miksi sohvalla pomppiminen on kiellettyä turvallisuussyistä. Keinoja on lukemattomia, kuten on tilanteitakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä pahoinvointi tuottaa nyt hedelmää, kun kasari ja ysärillä syntyneet tekevät lapsia eli ei kuria, ja somemediaa tuijotetaan ja luullaan jenkkielokuuvien olevan täyttä totta täällä Suomen muotoisen pilven alla.

Kasarilla ja ysärillä vanha mmaailmanjärjestys vasta alkoi rakoilla. Kyllä silloin suurin osa lapsista oppi vielä pitämään suunsa kiinni kun aikuiset puhui. Jos eivät oppineet kotona, oppivat viimeistään päiväkodissa ja koulussa.

Osa heistäkin oppi vanhan mallin mukaan alistamaan heikompiaan ja tavoittelemaan omaa etuaan (se ei ollut tarkoitus mutta niin kävi) ja se auttoi menestymään työelämässä jos muut taidot oli kohdillaan. Osa putosi pois pelistä ja kärsii pitkäaikaistyöttömyydestä ja mt-jutuista, alkoi päihteillä tai joutui vankilaan.

Osalla oli kotona hyvin asiat, ja kuri ei tarkoittanut esimerkiksi pakottamista, alistamista, nolaamista tai väkivaltaa. Ne ihmiset tietävät muitakin, parempia tapoja. Jotkut onnistuivat pyristelemään pois vanhasta, ylittivät itsensä ja oppivat.

Älä käsitä väärin, minäkään en tarkoita sitä, että lasten pitäisi aina saada tehdä mitä he haluavat. Aikuisen pitää ohjata, auttaa ja neuvoa, mutta hyvällä, silloin tulos on parempi kuin murtamalla oma tahto.

Joskus joutuu estämään parivuotiasta juoksemaan auton alle, joskus joutuu kieltämään kolmevuotiasta ja hyväksymään sen kiukun ja uhman. Rajat pitää olla, mutta niitä ei oikeasti tarvitse vetää sähköllä ja piikkilangalla, vähempikin riittää. Aikuisen ei pidä olla kärsimätön ja pitää oppia ajattelemaan nenäänsä pidemmälle. Kaikki ei tapahdu heti just nyt, eikä lapsi ole aikuisen jatke. Hän on oma itsensä, arvokas sellaisena kuin on.

Mielenterveysongelmat ja syrjäytyminen ovat koko ajan vaan lisääntymään päin, kun entistä enemmän aikuistuu sellaista porukkaa jotka on kasvatettu positiivisesti. Nämä ovat oppineet, että elämässä ei ole muita pakkoja kuin se, että välttelee välittömiä vaaroja kuten auton alle joutumista. Epämukavuusalueelle ei siis heidän maailmassaan ole pakko mennä, vaan voi vaan jäädä lillumaan, ja se on heistä ihan hyväksyttävää.

Ei positiivinen kasvatus tarkoita sitä, ettei lapselta vaadita mitään, tai ettei lapsen tarvitsisi koskaan tehdä asioita, joita ei halua. Sillä tarkoitetaan vuorovaikutuksen sävyä. Esim. lapsi pomppii sohvalla, jolloin positiivinen kasvattaja neuvoo, että sohvalla istutaan, sen sijaan että tiuskaisi "älä pompi sohvalla".

Mitä positiivinen kasvattaja tekee jos lapsi ei suostu lopettamaan pomppimista sohvalla vaikka sanotaan, että "sohvalla istutaan"? Siis kun lasta ei saa pakottaa.

Ensin hän on rakentanut myönteisen suhteen lapseen, ja karsinut puheestaan turhat kiellot. Silloin hänen sanoillaan on painoarvoa ja aikuisen tietty äänensävy, katse ja kädellä näyttäminen riittää. Jos joku nyt jatkaa pomppimista (epätodennäköistä), silloin hän menee tutkailemaan ja kuulostelemaan tarkemmin, mistä oikeasti on kyse.

Myös fyysistä ohjausta tarvitaan välillä pienten kanssa, ei siinä ole mitään ihmeellistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Opevain kirjoitti:

Positiivisen kautta on hyvä ajatus ja lähtökohta, mutta todellisuudessa se harvoin menee näin. Etenkään jos kyse on lapsiryhmästä. Joskus asioita on vain tehtävä, opeteltava tai harjoiteltava sietämään. Tulevaisuuden kannalta tärkeitä taitoja kaikki.

Kasvatus menee vanhemmilla siinä pieleen, jos ajatus on, että kaikki on oltava lapselle kivaa ja hauskaa. Tällaisen kasvatuksen lapsia näkee nyky koulussa valtavasti. Ilmoitetaan "ei huvita", "onko pakko?" "en jaksa". Lisäksi minuutin tai parin toimettomana oloa ("tee omia puuhia") on vaikea sietää, kun koko ajan pitäisi olla viihdykettä ja hauskuutusta.

Vanhempana (ja opena) olen itse huolissani lasten lyhytjänteisyydestä ja sinnikkyyden puuttumisesta. "Työnteko" on haastavaa, samoin minkään odottelu. Ehkä jokaisen vanhemman olisi joskus hyvä miettiä, saako lapsi koskaan olla ärsyketulvasta vapaa tai onko kotielämässä asioita, joita lapsi oikeasti joutuu odottelemaan tai tavoitteita, joiden eteen tehdä töitä.

Puhun itse sekä varhaiskasvatuksen ammattilaisena ja vanhempana. Tiedän siis positiivisen pedagogiikan haasteet, myös ylisuuressa lapsiryhmässä. Siltipä siihen pyritään, tuntuu se kivalta tai ei.

Eikö se ole aika ristiriitaista, että positiiviseen pedagogiikkaan pyritään vaikka se ei tuntuisi kivalta ja viime kädessä rangaistuksen (=potkut) uhalla?

Jos ei kykene toimimaan työnantajan arvojen ja periaatteiden mukaisesti, niin sitten vaihdetaan työpaikkaa. Ihan kuten muillakin aloilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä pahoinvointi tuottaa nyt hedelmää, kun kasari ja ysärillä syntyneet tekevät lapsia eli ei kuria, ja somemediaa tuijotetaan ja luullaan jenkkielokuuvien olevan täyttä totta täällä Suomen muotoisen pilven alla.

Kasarilla ja ysärillä vanha mmaailmanjärjestys vasta alkoi rakoilla. Kyllä silloin suurin osa lapsista oppi vielä pitämään suunsa kiinni kun aikuiset puhui. Jos eivät oppineet kotona, oppivat viimeistään päiväkodissa ja koulussa.

Osa heistäkin oppi vanhan mallin mukaan alistamaan heikompiaan ja tavoittelemaan omaa etuaan (se ei ollut tarkoitus mutta niin kävi) ja se auttoi menestymään työelämässä jos muut taidot oli kohdillaan. Osa putosi pois pelistä ja kärsii pitkäaikaistyöttömyydestä ja mt-jutuista, alkoi päihteillä tai joutui vankilaan.

Osalla oli kotona hyvin asiat, ja kuri ei tarkoittanut esimerkiksi pakottamista, alistamista, nolaamista tai väkivaltaa. Ne ihmiset tietävät muitakin, parempia tapoja. Jotkut onnistuivat pyristelemään pois vanhasta, ylittivät itsensä ja oppivat.

Älä käsitä väärin, minäkään en tarkoita sitä, että lasten pitäisi aina saada tehdä mitä he haluavat. Aikuisen pitää ohjata, auttaa ja neuvoa, mutta hyvällä, silloin tulos on parempi kuin murtamalla oma tahto.

Joskus joutuu estämään parivuotiasta juoksemaan auton alle, joskus joutuu kieltämään kolmevuotiasta ja hyväksymään sen kiukun ja uhman. Rajat pitää olla, mutta niitä ei oikeasti tarvitse vetää sähköllä ja piikkilangalla, vähempikin riittää. Aikuisen ei pidä olla kärsimätön ja pitää oppia ajattelemaan nenäänsä pidemmälle. Kaikki ei tapahdu heti just nyt, eikä lapsi ole aikuisen jatke. Hän on oma itsensä, arvokas sellaisena kuin on.

Mielenterveysongelmat ja syrjäytyminen ovat koko ajan vaan lisääntymään päin, kun entistä enemmän aikuistuu sellaista porukkaa jotka on kasvatettu positiivisesti. Nämä ovat oppineet, että elämässä ei ole muita pakkoja kuin se, että välttelee välittömiä vaaroja kuten auton alle joutumista. Epämukavuusalueelle ei siis heidän maailmassaan ole pakko mennä, vaan voi vaan jäädä lillumaan, ja se on heistä ihan hyväksyttävää.

Ei positiivinen kasvatus tarkoita sitä, ettei lapselta vaadita mitään, tai ettei lapsen tarvitsisi koskaan tehdä asioita, joita ei halua. Sillä tarkoitetaan vuorovaikutuksen sävyä. Esim. lapsi pomppii sohvalla, jolloin positiivinen kasvattaja neuvoo, että sohvalla istutaan, sen sijaan että tiuskaisi "älä pompi sohvalla".

Mitä positiivinen kasvattaja tekee jos lapsi ei suostu lopettamaan pomppimista sohvalla vaikka sanotaan, että "sohvalla istutaan"? Siis kun lasta ei saa pakottaa.

Ensin hän on rakentanut myönteisen suhteen lapseen, ja karsinut puheestaan turhat kiellot. Silloin hänen sanoillaan on painoarvoa ja aikuisen tietty äänensävy, katse ja kädellä näyttäminen riittää. Jos joku nyt jatkaa pomppimista (epätodennäköistä), silloin hän menee tutkailemaan ja kuulostelemaan tarkemmin, mistä oikeasti on kyse.

Myös fyysistä ohjausta tarvitaan välillä pienten kanssa, ei siinä ole mitään ihmeellistä.

Yleensä positiivisissa päiväkodeissa fyysinen rajoittaminen on sallittua vain hätätilanteissa. Tämä johtuu toisaalta siitä, että fyysistä kurinpitoa ei suositella ja toisaalta ihan lasten oikeuksista (myös lapsella oikeus fyysiseen koskemattomuuteen).

Eli käytännössä jos lapsi ei tottele positiivista hoitajaa, niin hoitajan ainoaksi keinoksi jää tutkailla tilannetta ja esimerkiksi miettiä, että onko lapsella ADHD koska hän ei tottele ja on vilkas.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Opevain kirjoitti:

Positiivisen kautta on hyvä ajatus ja lähtökohta, mutta todellisuudessa se harvoin menee näin. Etenkään jos kyse on lapsiryhmästä. Joskus asioita on vain tehtävä, opeteltava tai harjoiteltava sietämään. Tulevaisuuden kannalta tärkeitä taitoja kaikki.

Kasvatus menee vanhemmilla siinä pieleen, jos ajatus on, että kaikki on oltava lapselle kivaa ja hauskaa. Tällaisen kasvatuksen lapsia näkee nyky koulussa valtavasti. Ilmoitetaan "ei huvita", "onko pakko?" "en jaksa". Lisäksi minuutin tai parin toimettomana oloa ("tee omia puuhia") on vaikea sietää, kun koko ajan pitäisi olla viihdykettä ja hauskuutusta.

Vanhempana (ja opena) olen itse huolissani lasten lyhytjänteisyydestä ja sinnikkyyden puuttumisesta. "Työnteko" on haastavaa, samoin minkään odottelu. Ehkä jokaisen vanhemman olisi joskus hyvä miettiä, saako lapsi koskaan olla ärsyketulvasta vapaa tai onko kotielämässä asioita, joita lapsi oikeasti joutuu odottelemaan tai tavoitteita, joiden eteen tehdä töitä.

Puhun itse sekä varhaiskasvatuksen ammattilaisena ja vanhempana. Tiedän siis positiivisen pedagogiikan haasteet, myös ylisuuressa lapsiryhmässä. Siltipä siihen pyritään, tuntuu se kivalta tai ei.

Eikö se ole aika ristiriitaista, että positiiviseen pedagogiikkaan pyritään vaikka se ei tuntuisi kivalta ja viime kädessä rangaistuksen (=potkut) uhalla?

Jos ei kykene toimimaan työnantajan arvojen ja periaatteiden mukaisesti, niin sitten vaihdetaan työpaikkaa. Ihan kuten muillakin aloilla.

Mutta lapselle ei voida antaa potkuja kunnallisesta päiväkodista vaikka hän ei suostuisi toimimaan päiväkodin arvojen ja periaatteiden mukaisesti. Eli koska lasta ei myöskään muilla tavoin voida rangaista niin käytännössä lapsella on diplomaattiseen koskemattomuuteen rinnastettava asema.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Opevain kirjoitti:

Positiivisen kautta on hyvä ajatus ja lähtökohta, mutta todellisuudessa se harvoin menee näin. Etenkään jos kyse on lapsiryhmästä. Joskus asioita on vain tehtävä, opeteltava tai harjoiteltava sietämään. Tulevaisuuden kannalta tärkeitä taitoja kaikki.

Kasvatus menee vanhemmilla siinä pieleen, jos ajatus on, että kaikki on oltava lapselle kivaa ja hauskaa. Tällaisen kasvatuksen lapsia näkee nyky koulussa valtavasti. Ilmoitetaan "ei huvita", "onko pakko?" "en jaksa". Lisäksi minuutin tai parin toimettomana oloa ("tee omia puuhia") on vaikea sietää, kun koko ajan pitäisi olla viihdykettä ja hauskuutusta.

Vanhempana (ja opena) olen itse huolissani lasten lyhytjänteisyydestä ja sinnikkyyden puuttumisesta. "Työnteko" on haastavaa, samoin minkään odottelu. Ehkä jokaisen vanhemman olisi joskus hyvä miettiä, saako lapsi koskaan olla ärsyketulvasta vapaa tai onko kotielämässä asioita, joita lapsi oikeasti joutuu odottelemaan tai tavoitteita, joiden eteen tehdä töitä.

Puhun itse sekä varhaiskasvatuksen ammattilaisena ja vanhempana. Tiedän siis positiivisen pedagogiikan haasteet, myös ylisuuressa lapsiryhmässä. Siltipä siihen pyritään, tuntuu se kivalta tai ei.

Eikö se ole aika ristiriitaista, että positiiviseen pedagogiikkaan pyritään vaikka se ei tuntuisi kivalta ja viime kädessä rangaistuksen (=potkut) uhalla?

Jos ei kykene toimimaan työnantajan arvojen ja periaatteiden mukaisesti, niin sitten vaihdetaan työpaikkaa. Ihan kuten muillakin aloilla.

Mutta lapselle ei voida antaa potkuja kunnallisesta päiväkodista vaikka hän ei suostuisi toimimaan päiväkodin arvojen ja periaatteiden mukaisesti. Eli koska lasta ei myöskään muilla tavoin voida rangaista niin käytännössä lapsella on diplomaattiseen koskemattomuuteen rinnastettava asema.

Lapsi ei ole aikuinen, eikä häneltä voida odottaa samoja tapoja kuin kasvattajalta. Mutta sinä taidatkin nyt vängätä vain provotaksesi tai yritäksesi osoittaa, ettei positiivinen pedagogiikka voi toimia, koska itse et sitä hallitse.

Pedagogiikkaa tuntemattomien on turha vaahdota, kateellisten puhetta vain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Opevain kirjoitti:

Positiivisen kautta on hyvä ajatus ja lähtökohta, mutta todellisuudessa se harvoin menee näin. Etenkään jos kyse on lapsiryhmästä. Joskus asioita on vain tehtävä, opeteltava tai harjoiteltava sietämään. Tulevaisuuden kannalta tärkeitä taitoja kaikki.

Kasvatus menee vanhemmilla siinä pieleen, jos ajatus on, että kaikki on oltava lapselle kivaa ja hauskaa. Tällaisen kasvatuksen lapsia näkee nyky koulussa valtavasti. Ilmoitetaan "ei huvita", "onko pakko?" "en jaksa". Lisäksi minuutin tai parin toimettomana oloa ("tee omia puuhia") on vaikea sietää, kun koko ajan pitäisi olla viihdykettä ja hauskuutusta.

Vanhempana (ja opena) olen itse huolissani lasten lyhytjänteisyydestä ja sinnikkyyden puuttumisesta. "Työnteko" on haastavaa, samoin minkään odottelu. Ehkä jokaisen vanhemman olisi joskus hyvä miettiä, saako lapsi koskaan olla ärsyketulvasta vapaa tai onko kotielämässä asioita, joita lapsi oikeasti joutuu odottelemaan tai tavoitteita, joiden eteen tehdä töitä.

Puhun itse sekä varhaiskasvatuksen ammattilaisena ja vanhempana. Tiedän siis positiivisen pedagogiikan haasteet, myös ylisuuressa lapsiryhmässä. Siltipä siihen pyritään, tuntuu se kivalta tai ei.

Eikö se ole aika ristiriitaista, että positiiviseen pedagogiikkaan pyritään vaikka se ei tuntuisi kivalta ja viime kädessä rangaistuksen (=potkut) uhalla?

Jos ei kykene toimimaan työnantajan arvojen ja periaatteiden mukaisesti, niin sitten vaihdetaan työpaikkaa. Ihan kuten muillakin aloilla.

Mutta lapselle ei voida antaa potkuja kunnallisesta päiväkodista vaikka hän ei suostuisi toimimaan päiväkodin arvojen ja periaatteiden mukaisesti. Eli koska lasta ei myöskään muilla tavoin voida rangaista niin käytännössä lapsella on diplomaattiseen koskemattomuuteen rinnastettava asema.

Lapsi ei ole aikuinen, eikä häneltä voida odottaa samoja tapoja kuin kasvattajalta. Mutta sinä taidatkin nyt vängätä vain provotaksesi tai yritäksesi osoittaa, ettei positiivinen pedagogiikka voi toimia, koska itse et sitä hallitse.

Ihan käytännössä olen huomannut, että positiivinen pedagogiikka "toimii" vain jos tingitään merkittävästi tottelemisen vaatimisesta. Edes ne jotka väittävät hallitsevansa positiivisen pedagogiikan eivät suuressa osassa tilanteita kykene saamaan lasta tottelemaan positiivisessa pedagogiikassa sallituilla keinoilla eli kehumalla, opettamalla ja harhauttamalla. Osittain siksi, että lapsi ei ole vastaanottavainen niille keinoille ja osin siksi, että ne keinot vievät paljon aikaa jota suuressa ryhmässä ei ole käytettävissä.

Vierailija kirjoitti:

Pedagogiikkaa tuntemattomien on turha vaahdota, kateellisten puhetta vain.

Lastenkasvatus on salatiedettä?