Mistä suomalaisten perhe- ja sukuviha kumpuaa?

Vierailija kirjoitti:

Tämä on jännä ilmiö. Ero on huomattava muihin kulttuureihin verratttuna. Ikään kuin suomalainen ajattelisi että sukulaisiin on lupa olla huonot välit.

Yhtenä loistavana esimerkkinä oma äitini... tuntuu kuin hän hakemalla hakisi asioita joista olla erimielisyyksissä sukulaistensa kanssa. Ja yrittää lisäksi paskaa puhumalla saada minut vihaamaan anoppiani jonka kanssa olemme erittäin hyvät ystävät.  

Juuri näin. Monessa muussa kulttuurissa ollaan ihan yhtä ilkeitä ja puhutaan pahaa sukulaisista, mutta ne puheet ja teot pitää vaan aina antaa anteeksi ja olla edelleen sukulaisten kanssa tekemisissä. Suomessa ei tarvitse. 

Vierailija kirjoitti:

Minä menisin mielellään sukujuhliin, voisin tehdä sukututkimustakin vapaa-ajallani. Mutta kun ei minua kutsuta, eikä minun haluta tutkivan mitään. 

T: adoptiolapsi, suomalaista alkuperää

Voit vapaasti tutkia juuriasi, olet varmaan täysi-ikäinen ja voit tehdä sukututkimusta itseäsi varten. Tilaa virkatodistus vanhemmistasi ja isovanhemmistasi, jos niistä ilmenisi jotain uutta. Etsi kirkonkirjoista tietoa, ehkä pääset niiden avulla eteenpäin tutkimuksissasi. N. 100 vuotta syntyneistä löytyy tietoa netistä Hiskistä. On suvun häpeä, että hylkii yhtä sukulaista eikä suostu kertomaan tämän juurista.

Vierailija kirjoitti:

Se kumpuaa sosialismista, joka on johtanut yhteisöllisyyden puutteeseen. Kun valtio on ihmisen kaikkein lähin omainen, ja ihmisen saama tuki elämän polulla tulee kasvottomalta taholta, ei opi vastuun kantoa lähimmäisistään tai kiitollisuutta. Tällaiseen ilmapiiriin pyrittiin Neuvostoliitossakin aikanaan; pyrittiin rikkomaan luontaisesti muodostuneiden yhteisöjen siteitä, jotta uskollisuus valtiolle olisi helpompaa. Käytännössä tämä asenne näkyy esimerkiksi seuraavanlaisissa tilanteissa:

- Lapset saa hoidattaa kersansa palkatuilla hoitajilla tai hoitaa täysin itse, ei me isovanhemmat niitä tänne viikonlopuksi viitsitä koskaan ottaa, me ollaan jo omat lapsemme kasvatettu

- Kyllä 18-vuotiaan pitää jo maksaa vuokraa kotona asumisesta

- Jos veljellä on rahat vähissä, niin hakekoon sossusta lisää, ei se minulle kuulu. Jos sisko kärsii synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kotona lasten kanssa, niin eikö neuvolasta jonkun saa siellä käymään

- En viitsi käydä vanhempieni luona liian usein, koska kaikkein tärkeintä maailmassa lopulta on, että olen itsenäinen ja omillani pärjäävä aikuinen

Esimerkkejä on loputtomiin. "Itsenäisyydestä" on tullut yliarvostettu itseisarvo, vaikka todellisuudessa riippuvuus perheestä ja suvusta on vain vaihtunut riippuvuuteen valtiosta. Entisaikoina ihmiset kokivat olevansa osa laumaa, mutta resursseja auttaa lähimmäisiä oli paljon vähemmän. Toki siitä omasta vähästäkin autettiin aivan toisella asenteella kuin nykyaikana.

Aamen tälle!

Välittäisin sukulaisistani, jos he välittäisivät minusta. En adoptiolapsena koskaan kuulunut joukkoon, ja vielä vähemmän sen jälkeen kun vanhempani erosivat. Toisen vanhemman suku katosi siinä samalla sen siljan tien, ja toisen puolen suku väkinäisesti hymyili sukujuhlissa, mutta mummon vahvalla säestyksellä jaksoi aina muistuttaa että "sinulla on se oma suku siellä jossain". 

Ja tämä tarina on tosi.

Enkä ole edes ulkolmailta adoptoitu, vaan Suomesta. Enkä vuonna 1960, vaan 1986. 

Minä mielelläni järjestäisin sukujouluja, kuskaisin Marjatta-tätiä lääkäriin ja pitäisin yhteyttä muutenkin, mutta minkäs teet. Miehenkään sukuun en ole onnistunut luomaan lämpiminä välejä, johtuu varmaan siitä, että en ole koskaan ollut osa mitään, niin en osaa vaikka kuinka yrittäisin. Tai sitten on käynyt huono tuuri - taas. 

Vierailija kirjoitti:

Eikö ole? Onko se tabu vai pelkästään oma subjektiivinen kokemukseni? Sukulaisista puhutaan halveksuen, taakkana, rasitteena... mieluummin kuin ei näkisi ollenkaan? Ei ainakaan sanota ääneen, että olisi ikävä... mieluummin niin, että onko ihan pakko... no jos nyt sitten... hohhoijaa... Ap

Minulla ei ole sukulaisista mitään ongelmaa. Ukkini ja myöhemmin isäni oli ne magneetit, jotka vetivät suvun kokoon aina kolmansiin pikkuserkkuihin ja kummin kaimoihin saakka yhteen. Itse muutin kotiseudulta niin kauas kuin Suomessa pääsee, enkä ole sen jälkeen nähnyt kuin sisaruksiani ja vanhempiani noin kerran vuodessa. Ei mitään havaintoa ketkä elävät ja ketkä on kuolleet, ovatko naimisissa tai eronneet ja onko lapsia vai ei. Eikä myöskään kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Hassua sinänsä, että ihmiset selittää asian kurjalla lapsuudella jne. mutta miettikää "kehitysmaita" joissa iso osa ihmisistä on kohdannut vastoinkäymisiä ja meidän silmissä kurjuutta ja silti sellaisissa maissa yhteisö ja perhe on tärkeä.

Niin koska siellä kehitysmaassa ei ole muuta sosiaaliturvaa kuin perhe, suku ja yhteisö jossa eletään.

Mistä tämän vihan huomaa? En ole kaverien tai työkavereiden puheissa tai käytöksessä huomannut.

Vierailija kirjoitti:

Mistä tämän vihan huomaa? En ole kaverien tai työkavereiden puheissa tai käytöksessä huomannut.

Niinpä. Eiköhän kyseessä olen kaikilla ihan molemminpuolinen välinpitämättömyys.

Minut on opetettu, että dna ei määritä, kenen kanssa olen läheinen. Isälläni oli satoja ystäviä, hän oli yltiösosiaalinen. Hautajaisien muistotilaisuuksia jouduimme järjestämään kaksi kappaletta, jotta kaikki mahtuvat. Yksikään hänen sukulaisensa (meitä lapsia ja vaimoa lukuunottamatta) ei osallistunut niihin.

Miten voisin osata olla sukurakas?

Se että joissakin Euroopan maissa sukulaisuussuhteet ovat tiiviitä ei tarkoita että ne olisivat terveellä pohjalla. Jos sosiaalinen ja/tai taloudellinen paine pitävät perheitä yhdessä vaikka niissä olisi vakavia ongelmia, se ei ole hyvä asia. Suomen systeemi on hyvä, sosiaaliturva takaa sen että kenenkään ei tarvitse taloudellisista syistä olla riippuvainen sukulaisista eikä huonoon avioliittoon tarvitse jäädä. Sukulaisten ja perheen kanssa voi olla tekemisissä vapaaehtoisesti eikä pakosta. Se on tervettä.

Varmaan sen vuoksi, että Suomessa ei ole tarve sietää sukulaisia vaan sen sukulaisuuden tähden kuten monissa muissa maissa, missä esim. sosiaaliturva on huonommalla tolalla ja perherakenteet edelleen Isovanhemmat-vanhemmat-lapset piiri, joissa lasten lapset on nostettu jalustalle ja tyttärien sekä poikien tulee ehdottomasti kunnioittaa vanhempiaan. Ei se ole mitään mennyttä aikaa, että edelleen monin paikoin vanhemmat voivat laittaa kapuloita rattaisiin siinä määrin ettei poika/tytär saa mielitiettyään vain, koska suku ei häntä hyväksy. Lapsi tottakai valitsee silloin sukunsa. Suomessa tätä varmasti tapahtuu, mutta täällä on paljon helpompi olla niinsanotusti oma itsensä, kun ei tarvi miettiä kuinka paljon se sukulaistätiä miellyttää, kun valitsee asian X sijasta Y:n. Kun sen ei tarvi kiinnostaa, kun sukulaistädin sana ei vaikuta omaan henkilökohtaiseen elämään.

Sitten ehkä sekin, että monissa maissa on helpompi taloudellisesti järjestää esim. illallistaminen. Täällä ravintolaillalliselle tulee helposti parisataa laskua jos miettii, että siihen osallistuu edes se yksi perhe isovanhempineen ja lapsineen. Puhumattakaan, että siskot ja veljet perheineen, ehkä myös puolisoiden heidän vanhemmat. Siksi semmoinen on vain todella tärkeiden tilaisuuksien merkki meillä, kun muualla on ihan normaalia käydä perheen kesken syömässä jossei kotona kokata. Se kokkaaminenkin tulee kymmeniä euroja halvemmaksi vaikka ruokkisit 10-20 henkeä. Ja tästä päästäänkin sitten siihen kuuluisaan juomakulttuuriin. Mitenköhän on, onko mieluisampaa pyöriä "moderni perhe" (esimerkki että kaikki nyt on tuota sarjaa nähneet) tyylisesti viinilasin kanssa lasten tehdessä omia juttuja ja kokkailla, kuin katsoa että ilta valuu ryyppäämiseen ja tappeluun (mitä se valitettavan usein täällä tuppaa olemaan keski-iässä olevilla ja miksei tietysti allekkin) tai että joku sisko tai setä nillittää että lapset eivät saa nähdä porukoitaan edes yhden alkoholiannoksen kanssa.

Kolmas syy on varmaan se, ettei monien omatkaan vanhemmat näitä sukulaissuhteita ole ylläpitäneet, tai että on tullut jostain mitättömästä asiasta riitaa. Se sitten periytyy lapsille jotka eivät tunne vaikka setiensä tai tätiensä lapsia, jotka eivät tunne serkkujensa lapsia jne jne. Minulla se ainakin on mennyt noin, äitini mielestä muu suku on liian hyvää ja siksi ei olla koskaan me lapset tultu tutuiksi näiden "hyvien" sukulaisten lapsille.

Eli summa summarum, suomessa ei vihata sukua itseään, täällä ne vaan jää yhtä tutuiksi kuin Prisman kassa siitä syystä, ettei meillä tarvi jatkuvasti panostaa sukulaissuhteisiin jotka jo valmiiksi ovat valjuja.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen lapsesta asti ollut kateellinen kavereille joiden vanhemmat on muualta kotoisin, juurikin tän asian takia. Itsellä on iso suku, jota tuskin tunnen ja samaan aikaan katsoo vierestä, kun toisille perheestä välittäminen on itsestäänselvyys.

Voit halutessasi muuttaa tämän ja alkaa järjestää kerran vuodessa sukupäivällisiä. Ehkä se johtaa läheisempiin suhteisiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen lapsesta asti ollut kateellinen kavereille joiden vanhemmat on muualta kotoisin, juurikin tän asian takia. Itsellä on iso suku, jota tuskin tunnen ja samaan aikaan katsoo vierestä, kun toisille perheestä välittäminen on itsestäänselvyys.

Voit halutessasi muuttaa tämän ja alkaa järjestää kerran vuodessa sukupäivällisiä. Ehkä se johtaa läheisempiin suhteisiin.

Harvalla on nykyisin sellaisia tiloja, jossa mitään isompia tapaamisia pystyisi järjestämään. Suomessa hyvin harvoin on Room to entertain. Keittiötkin on suunniteltu arkisempaan ja pienimuotoisempaan ruuanlaittoon. Ei riitä kylmätilat, ruuat joutuu miettimään tarkkaan koska käytössä on yksi pieni uuni ja keittolevyt.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan sen vuoksi, että Suomessa ei ole tarve sietää sukulaisia vaan sen sukulaisuuden tähden kuten monissa muissa maissa, missä esim. sosiaaliturva on huonommalla tolalla ja perherakenteet edelleen Isovanhemmat-vanhemmat-lapset piiri, joissa lasten lapset on nostettu jalustalle ja tyttärien sekä poikien tulee ehdottomasti kunnioittaa vanhempiaan. Ei se ole mitään mennyttä aikaa, että edelleen monin paikoin vanhemmat voivat laittaa kapuloita rattaisiin siinä määrin ettei poika/tytär saa mielitiettyään vain, koska suku ei häntä hyväksy. Lapsi tottakai valitsee silloin sukunsa. Suomessa tätä varmasti tapahtuu, mutta täällä on paljon helpompi olla niinsanotusti oma itsensä, kun ei tarvi miettiä kuinka paljon se sukulaistätiä miellyttää, kun valitsee asian X sijasta Y:n. Kun sen ei tarvi kiinnostaa, kun sukulaistädin sana ei vaikuta omaan henkilökohtaiseen elämään.

Sitten ehkä sekin, että monissa maissa on helpompi taloudellisesti järjestää esim. illallistaminen. Täällä ravintolaillalliselle tulee helposti parisataa laskua jos miettii, että siihen osallistuu edes se yksi perhe isovanhempineen ja lapsineen. Puhumattakaan, että siskot ja veljet perheineen, ehkä myös puolisoiden heidän vanhemmat. Siksi semmoinen on vain todella tärkeiden tilaisuuksien merkki meillä, kun muualla on ihan normaalia käydä perheen kesken syömässä jossei kotona kokata. Se kokkaaminenkin tulee kymmeniä euroja halvemmaksi vaikka ruokkisit 10-20 henkeä. Ja tästä päästäänkin sitten siihen kuuluisaan juomakulttuuriin. Mitenköhän on, onko mieluisampaa pyöriä "moderni perhe" (esimerkki että kaikki nyt on tuota sarjaa nähneet) tyylisesti viinilasin kanssa lasten tehdessä omia juttuja ja kokkailla, kuin katsoa että ilta valuu ryyppäämiseen ja tappeluun (mitä se valitettavan usein täällä tuppaa olemaan keski-iässä olevilla ja miksei tietysti allekkin) tai että joku sisko tai setä nillittää että lapset eivät saa nähdä porukoitaan edes yhden alkoholiannoksen kanssa.

Kolmas syy on varmaan se, ettei monien omatkaan vanhemmat näitä sukulaissuhteita ole ylläpitäneet, tai että on tullut jostain mitättömästä asiasta riitaa. Se sitten periytyy lapsille jotka eivät tunne vaikka setiensä tai tätiensä lapsia, jotka eivät tunne serkkujensa lapsia jne jne. Minulla se ainakin on mennyt noin, äitini mielestä muu suku on liian hyvää ja siksi ei olla koskaan me lapset tultu tutuiksi näiden "hyvien" sukulaisten lapsille.

Eli summa summarum, suomessa ei vihata sukua itseään, täällä ne vaan jää yhtä tutuiksi kuin Prisman kassa siitä syystä, ettei meillä tarvi jatkuvasti panostaa sukulaissuhteisiin jotka jo valmiiksi ovat valjuja.

Aikaisemmin kirjoitin tänne, että isoisäni piti yhteyttä sukuunsa. Hänellä oli seitsemän sisarta ja veli, joista suurin osa asui 15 km säteellä kotitilasta. Ne muutamat, jotka asui kauempana pitivät tapanaan tulla vähintään kesälomallaan perheineen vieraaksi viikoiksi. Isälläni oli kaksi sisarusta ja he kouluttautuivat ja muuttivat satojen kilometrien päähän töiden perässä. Lapsia tällä sukupolvella on vielä vähemmän ja perheet olivat vielä vähemmän yhteydessä. Nykyisin se vanhin isoisän sukupolvi, joka piti yhteyttä ja eli toistensa lähellä, on kuollut ja me serkukset elämme ympäri maailmaa. Jokainen pitää yhteyttä lähinnä omiin sisaruksiinsa.

Siis uussuomalaisten sukuvihat ja klaanisodat ja väistämissäännöt ja kunniaväkivalta?

Vierailija kirjoitti:

Se kumpuaa sosialismista, joka on johtanut yhteisöllisyyden puutteeseen. Kun valtio on ihmisen kaikkein lähin omainen, ja ihmisen saama tuki elämän polulla tulee kasvottomalta taholta, ei opi vastuun kantoa lähimmäisistään tai kiitollisuutta. Tällaiseen ilmapiiriin pyrittiin Neuvostoliitossakin aikanaan; pyrittiin rikkomaan luontaisesti muodostuneiden yhteisöjen siteitä, jotta uskollisuus valtiolle olisi helpompaa. Käytännössä tämä asenne näkyy esimerkiksi seuraavanlaisissa tilanteissa:

- Lapset saa hoidattaa kersansa palkatuilla hoitajilla tai hoitaa täysin itse, ei me isovanhemmat niitä tänne viikonlopuksi viitsitä koskaan ottaa, me ollaan jo omat lapsemme kasvatettu

- Kyllä 18-vuotiaan pitää jo maksaa vuokraa kotona asumisesta

- Jos veljellä on rahat vähissä, niin hakekoon sossusta lisää, ei se minulle kuulu. Jos sisko kärsii synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kotona lasten kanssa, niin eikö neuvolasta jonkun saa siellä käymään

- En viitsi käydä vanhempieni luona liian usein, koska kaikkein tärkeintä maailmassa lopulta on, että olen itsenäinen ja omillani pärjäävä aikuinen

Esimerkkejä on loputtomiin. "Itsenäisyydestä" on tullut yliarvostettu itseisarvo, vaikka todellisuudessa riippuvuus perheestä ja suvusta on vain vaihtunut riippuvuuteen valtiosta. Entisaikoina ihmiset kokivat olevansa osa laumaa, mutta resursseja auttaa lähimmäisiä oli paljon vähemmän. Toki siitä omasta vähästäkin autettiin aivan toisella asenteella kuin nykyaikana.

ja veikkaanpä, että tästä asenteesta löytyvät ne suomalaisen kansantaudin, masennuksen, alkujuuret.

Yleensä suku on joko erittäin tuomitsevaa (jos jonkun perheen poika ei mene armeijaan, tätä pilkataan ja kiusataan, tai jos monta sukupolvea käyty lukio, ja suvun nuorin vesa meneekin ammattikouluun, tämä saa osakseen halveksuntaa, eli kauhea pakko olisi olla kaikessa samanlaisia kuin muut) tai sitten suku on sellainen, jota häpeää. On alkoholismia, mielenterveysongelmia paljon tmv.

suvut ovat hajonneet kun jokainen on muuttanut työn perässä kauaksi toisistaan, sen seurauksena vieraannutaan eikä oikein tunneta. sitten jos joku haluaa pitää yhteyttä tuntuu että vieras ihminen tunkeutuu omaan yksityisyyteen. 

Vierailija kirjoitti:

Se kumpuaa sosialismista, joka on johtanut yhteisöllisyyden puutteeseen. Kun valtio on ihmisen kaikkein lähin omainen, ja ihmisen saama tuki elämän polulla tulee kasvottomalta taholta, ei opi vastuun kantoa lähimmäisistään tai kiitollisuutta. Tällaiseen ilmapiiriin pyrittiin Neuvostoliitossakin aikanaan; pyrittiin rikkomaan luontaisesti muodostuneiden yhteisöjen siteitä, jotta uskollisuus valtiolle olisi helpompaa. Käytännössä tämä asenne näkyy esimerkiksi seuraavanlaisissa tilanteissa:

- Lapset saa hoidattaa kersansa palkatuilla hoitajilla tai hoitaa täysin itse, ei me isovanhemmat niitä tänne viikonlopuksi viitsitä koskaan ottaa, me ollaan jo omat lapsemme kasvatettu

- Kyllä 18-vuotiaan pitää jo maksaa vuokraa kotona asumisesta

- Jos veljellä on rahat vähissä, niin hakekoon sossusta lisää, ei se minulle kuulu. Jos sisko kärsii synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kotona lasten kanssa, niin eikö neuvolasta jonkun saa siellä käymään

- En viitsi käydä vanhempieni luona liian usein, koska kaikkein tärkeintä maailmassa lopulta on, että olen itsenäinen ja omillani pärjäävä aikuinen

Esimerkkejä on loputtomiin. "Itsenäisyydestä" on tullut yliarvostettu itseisarvo, vaikka todellisuudessa riippuvuus perheestä ja suvusta on vain vaihtunut riippuvuuteen valtiosta. Entisaikoina ihmiset kokivat olevansa osa laumaa, mutta resursseja auttaa lähimmäisiä oli paljon vähemmän. Toki siitä omasta vähästäkin autettiin aivan toisella asenteella kuin nykyaikana.

Tämä on mielenkiintoinen pointti. Lisäksi mietin, että johtuukohan suomalaisten masentuneisuuskin juuri tästä. Ei kaikilla ole pilvin pimein ystäviä, itse asiassa todellinen ystävyys on harvassa, ja sitten kun menee huonosti niin perheen/suvun puuttumisen takia ollaan todella yksin.

Vierailija kirjoitti:

suvut ovat hajonneet kun jokainen on muuttanut työn perässä kauaksi toisistaan, sen seurauksena vieraannutaan eikä oikein tunneta. sitten jos joku haluaa pitää yhteyttä tuntuu että vieras ihminen tunkeutuu omaan yksityisyyteen. 

Ylipäätään sukua on vähemmän nykyisin. 40-luvulla syntyneellä isälläni oli 13 tätiä, setää ja enoa ja näillä lapsia 3-5 per nenä. Itse olen syntynyt 60-luvulla ja minulla on 5 tätiä ja setää ja näillä lapsia 0-4. Minun lapsilleni on kolme tätiä, joilla yhteensä kuusi lasta. Lisäksi ollaan levittyy asumaan ympäri maailmaa.