Mistä suomalaisten perhe- ja sukuviha kumpuaa?

Se kumpuaa sosialismista, joka on johtanut yhteisöllisyyden puutteeseen. Kun valtio on ihmisen kaikkein lähin omainen, ja ihmisen saama tuki elämän polulla tulee kasvottomalta taholta, ei opi vastuun kantoa lähimmäisistään tai kiitollisuutta. Tällaiseen ilmapiiriin pyrittiin Neuvostoliitossakin aikanaan; pyrittiin rikkomaan luontaisesti muodostuneiden yhteisöjen siteitä, jotta uskollisuus valtiolle olisi helpompaa. Käytännössä tämä asenne näkyy esimerkiksi seuraavanlaisissa tilanteissa:

- Lapset saa hoidattaa kersansa palkatuilla hoitajilla tai hoitaa täysin itse, ei me isovanhemmat niitä tänne viikonlopuksi viitsitä koskaan ottaa, me ollaan jo omat lapsemme kasvatettu

- Kyllä 18-vuotiaan pitää jo maksaa vuokraa kotona asumisesta

- Jos veljellä on rahat vähissä, niin hakekoon sossusta lisää, ei se minulle kuulu. Jos sisko kärsii synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kotona lasten kanssa, niin eikö neuvolasta jonkun saa siellä käymään

- En viitsi käydä vanhempieni luona liian usein, koska kaikkein tärkeintä maailmassa lopulta on, että olen itsenäinen ja omillani pärjäävä aikuinen

Esimerkkejä on loputtomiin. "Itsenäisyydestä" on tullut yliarvostettu itseisarvo, vaikka todellisuudessa riippuvuus perheestä ja suvusta on vain vaihtunut riippuvuuteen valtiosta. Entisaikoina ihmiset kokivat olevansa osa laumaa, mutta resursseja auttaa lähimmäisiä oli paljon vähemmän. Toki siitä omasta vähästäkin autettiin aivan toisella asenteella kuin nykyaikana.

Heh, ei ole pelkästään suomalainen piirre. Asuin pari vuotta jenkeissä työn puolesta, ja siellä monet tutut eivät tykänneet perheistään ja suorastaan karttelivat. Toisaalta ei mikään ihme: useimmat olivat tutkijoita ja ateisteja, eikä ateisteista siellä tykätä edelleenkään... Yhden vanhemmat olivat katkaisseet saurakuntansa papin neuvosta kaikki yhteydet poikaansa ja lapsenlapsiinsa, toivoivat tämän saavan pojan palaamaan kirkkoon! Eikä siis tosiaan ollut mikään hulttio, vaan ihan kunnollinen perheenisä joka ei vaan usko jumaliin.

[quote author="Vierailija" time="03.12.2014 klo 15:08"]

Heh, ei ole pelkästään suomalainen piirre. Asuin pari vuotta jenkeissä työn puolesta, ja siellä monet tutut eivät tykänneet perheistään ja suorastaan karttelivat. Toisaalta ei mikään ihme: useimmat olivat tutkijoita ja ateisteja, eikä ateisteista siellä tykätä edelleenkään... Yhden vanhemmat olivat katkaisseet saurakuntansa papin neuvosta kaikki yhteydet poikaansa ja lapsenlapsiinsa, toivoivat tämän saavan pojan palaamaan kirkkoon! Eikä siis tosiaan ollut mikään hulttio, vaan ihan kunnollinen perheenisä joka ei vaan usko jumaliin.

[/quote]

Mitä muuta voi odottaa avoimen taikauskoiselta ja irrationaaliselta porukalta?

En vihaa sukuani. Meillä ei vain ole mitään yhteistä. Heidän on vaikea hyväksyä arvomaailmaani tai elämänvalintojani uran ja ihmissuhteiden saralla. Tämä rivien välistä puskeva vähättely ja taivastelu rajoitti omaa toimintaani monia vuosia, mutta vihdoin alan vapautua sen ikeestä ja elää omaa, mielekästä elämää. Olemme harvoin yhteyksissä. Luulen tilanteen olevan molemminpuolisesti tyydyttävä.

[quote author="Vierailija" time="03.12.2014 klo 15:08"]

Heh, ei ole pelkästään suomalainen piirre. Asuin pari vuotta jenkeissä työn puolesta, ja siellä monet tutut eivät tykänneet perheistään ja suorastaan karttelivat. Toisaalta ei mikään ihme: useimmat olivat tutkijoita ja ateisteja, eikä ateisteista siellä tykätä edelleenkään... Yhden vanhemmat olivat katkaisseet saurakuntansa papin neuvosta kaikki yhteydet poikaansa ja lapsenlapsiinsa, toivoivat tämän saavan pojan palaamaan kirkkoon! Eikä siis tosiaan ollut mikään hulttio, vaan ihan kunnollinen perheenisä joka ei vaan usko jumaliin.

[/quote]

Huh huh! Jäätävää, aina välillä unohtaa tuon miten usassa vieläkin karsastetaan ateismia.

Itse en ole tekemisissä sukuni kanssa, koska ainoat normaalit ihmiset suvussani ovat kuolleet pois, ikävä kyllä. Jäljelle jääneet ovat niitä, joita olen saanut kuulla pikkulapsesta asti miten ruma olen, miten minusta ei koskaan tule mitään, miten äitini juo, koska olen kuvottava lapsi jne.

Nyt aikuisena en todellakaan ole tekemisissä tuollaisten ihmisten kanssa, vieläkin kyselevät perääni, että olenko mahdollisesti suuttunut heille jostakin :D

Mieheni suvun ja perheen kanssa olen ihan normaalisti tekemisissä, ja pidän niistä todella paljon.

[quote author="Vierailija" time="03.12.2014 klo 13:39"]

En tiedä, olen itsekin miettinyt samaa. Perhettä ja sukua ei Suomessa juuri arvosteta.

[/quote]

Täällä arvostus pitää ansaita. Muualla voi riittää sama sukunimi.

On mieletöntä keskustella ilmiöstä, jota ei ole olemassakaan.

Pikemminkin pitäisi kysyä, mikä pakkomielle suomalaisilla on väkinäisiä sukujuhlia ja sukulaisuussuhteiden väkisin ylläpitämistä kohtaan. Ei ole mitään muuta yhteistä kuin esivanhemmat, mutta silti pitää väen vägällä olla tekemisissä, koska täytyhän sitä nyt sukulaisten kanssa yhdessä pönöttää ja vaihtaa joulukortit.

Eikö ole? Onko se tabu vai pelkästään oma subjektiivinen kokemukseni? Sukulaisista puhutaan halveksuen, taakkana, rasitteena... mieluummin kuin ei näkisi ollenkaan? Ei ainakaan sanota ääneen, että olisi ikävä... mieluummin niin, että onko ihan pakko... no jos nyt sitten... hohhoijaa... Ap

En tiedä, olen itsekin miettinyt samaa. Perhettä ja sukua ei Suomessa juuri arvosteta.

Minä en arvosta perhettä tai sukua. En ole niin sanotusti sukurakas. Voin vastata aloittajan tai muiden kysymyksiin aiheesta.

Sukulainen vihaa yli kaiken yhtä lähusukuperhettä. Koirastaki piti pääsyä eroon ku sattui olemaan sama nimi sukulaisella. Sairasta vai viisasta!?

Kaikkien suhteiden ylläpitöön tarvitaan jotain yhteistä.  Parisuhteessa ensisijaisesti ne ovat lapset, omaisuus ja mahdollisesti harrastukset ja tietysti seksi. Sukulaisuussuhteissakin pitäisi olla jotain yhteistä, lapsuuden kesäpaikka, retket yms. Ellei sellaisia ole, eikä ole mitään muuta liimaavaa tekijää, suhteet eivät ole tärkeitä eivätkä ne siksi kestä. Jokainen muodostaa omat suhteensa omaan ympäristöönsä.

Vierailija kirjoitti:

Se kumpuaa sosialismista, joka on johtanut yhteisöllisyyden puutteeseen. Kun valtio on ihmisen kaikkein lähin omainen, ja ihmisen saama tuki elämän polulla tulee kasvottomalta taholta, ei opi vastuun kantoa lähimmäisistään tai kiitollisuutta. Tällaiseen ilmapiiriin pyrittiin Neuvostoliitossakin aikanaan; pyrittiin rikkomaan luontaisesti muodostuneiden yhteisöjen siteitä, jotta uskollisuus valtiolle olisi helpompaa. Käytännössä tämä asenne näkyy esimerkiksi seuraavanlaisissa tilanteissa:

- Lapset saa hoidattaa kersansa palkatuilla hoitajilla tai hoitaa täysin itse, ei me isovanhemmat niitä tänne viikonlopuksi viitsitä koskaan ottaa, me ollaan jo omat lapsemme kasvatettu

- Kyllä 18-vuotiaan pitää jo maksaa vuokraa kotona asumisesta

- Jos veljellä on rahat vähissä, niin hakekoon sossusta lisää, ei se minulle kuulu. Jos sisko kärsii synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kotona lasten kanssa, niin eikö neuvolasta jonkun saa siellä käymään

- En viitsi käydä vanhempieni luona liian usein, koska kaikkein tärkeintä maailmassa lopulta on, että olen itsenäinen ja omillani pärjäävä aikuinen

Esimerkkejä on loputtomiin. "Itsenäisyydestä" on tullut yliarvostettu itseisarvo, vaikka todellisuudessa riippuvuus perheestä ja suvusta on vain vaihtunut riippuvuuteen valtiosta. Entisaikoina ihmiset kokivat olevansa osa laumaa, mutta resursseja auttaa lähimmäisiä oli paljon vähemmän. Toki siitä omasta vähästäkin autettiin aivan toisella asenteella kuin nykyaikana.

Toi on helppo selitys ja tuli mullekin mieleen ensimmäiseksi. Mutta Suomi ei ole ollut hyvinvointivaltio kuin mitä sillä arkipuheessa tarkoitetaan vasta 80-luvulta alkaen. Syyt tulla pidemmältä. Veikkaan  että yksi on köyhyys jossa suurin osa kansaa eli vielä pitkään sotien jälkeenkin. Sivistymättömyys ja oppimattomuus mikä on kytköksissä tähän. Suurista ikäluokista puhutaan itsekkäänä sukupolvena mutta tuo itsekkyys on perintöä näiden vanhemmilta. Syitä pohtiessa pitäisi mennä sääty yhteiskunnan aikoihin asti. Tietysti yhteisöllisyys on haavekuva mutta 1900-luvun perintönä Suomessa on paljon häiriintyneitä ihmisiä. Sanotaan suoraan että usein nämä ovat maaseudulla eläviä metsäläisen asteelle jääneitä.

Vierailija kirjoitti:

Joissain eurooppalaisissa kulttuureissa perhe ja suku ovat edelleen kiinteitä yhteiskunnallisia yksiköitä, johon ihmisellä on voimakkaat siteet. Suku on vastuussa jäsenistään ja jäsenten kuuluu käyttäytyä kunnioitusta herättävällä tavalla voidakseen olla suvun suosiossa.

Suomalaisuuden ideologia on pitkälti vasemmistolainen. Yksittäinen ihminen on valtion sosiaaliyksikkö, jonka olemassaolosta valtio on velkaa hänelle itselleen. Ihminen ei vastaa tekemisistään muutoin kuin lain edessä. Häneltä ei edellytetä varsinaisesti mitään. Hän joko tuottaa tai ei tuota mitään. Hän vain on olemassa.

Tämä kulttuuri on johtanut riippumattomuuteen sukulaisista. Sukulaisistakaan ei tarvitse huolehtia, koska he ovat valtiollisia sosiaaliyksikköjä. Valtion kuuluu hoitaa heidät kehdosta hautaan, vaikkeivat he itse tekisi mitään sen eteen.

Vasemmistolaisuuteen kuuluu kollektiivisuus mikä kuuluu muuten luterilaisuuteenkin mutta syyt ovat syvemmällä. Kyse on valtiokeskeisyydestä joka tulee Suomessa jo Ruotsin vallan ajan absolutimista. Mihin yhdistyys tsaarin hallinnon etatismi. Oletko huomannut että kaikkein vahvimmin valtion palvonta elää Suomen porvaristossa. Suomen porvaristolle ovat klassisenliberalismin ajatukset yksilönvapaudesta ja luonnollisista loukkaamattomista valtiosta riippumattomista oikeuksista täysin vieraita. Suomessahan on kaikki kansalaisten omahehtoinen toiminta pyritty rajoittamaan tai tappamaan. Ajattele nyt että isojen häiden joihin tulee satoja vieraita järjestämisestäkin pitäisi tehdä poliisille ilmoitus. Samoin yhteiskunta koki uhkana nuorison mopomiitit.

En minä halua viettää aikaa ihmisten kanssa vain siksi, että olen heille sukua. Meillä ei ole mitään yhteistä enkä pidä suuresta osasta sukulaisistani ihmisinä. Tämä johtuu siitä, että äitini puolen suvussa kaikki ovat samanlaisia eli minun mielestäni sietämättömiä. Hallitsevia päällepäsmäreitä, jotka jatkuvasti valittavat, kun kaikki on huonosti ja arvostelevat muita, myös läheisiään. En minä sellaisten ihmisten kanssa halua olla. Mieheni suvusta sen sijaan pidän ja heitä tapaan mielelläni.

Tarkoittaako ap romanien välisiä heimokahinoita, joita ratkotaan puukkojen ja aseiden kanssa. En minä ole huomannut ainakaan suomalaisissa perinteissä mitään sukuvihaa kuin korkeintaan joidenkin yksittäisten ihmisten kohdalla.

Johtuisiko tuo kuvitelmasi sukuvihasta siitä, että täällä ei ole pakko rakastaa sukuaan. Valtion ja kuntien turvaverkko on olemassa toisin kuin joissakin muissa maissa. Ihmisen ei ole pakko olla mulkvistitätinsä kanssa tekemisissä, jos ei halua.

Jos puhutaan ihan vihasta eikä välinpitämättömyydestä, syitä on mm

- kaltoinkohtelu

- hyväksikäyttö

- tunnekylmyys

- väkivaltaisuus

- päihdeongelmat

- eriarvoistaminen tai muu epäoikeudenmukainen kohtelu

- juoruilu, ilkeät puheet, mustamaalaaminen

 

Tämä on jännä ilmiö. Ero on huomattava muihin kulttuureihin verratttuna. Ikään kuin suomalainen ajattelisi että sukulaisiin on lupa olla huonot välit.

Yhtenä loistavana esimerkkinä oma äitini... tuntuu kuin hän hakemalla hakisi asioita joista olla erimielisyyksissä sukulaistensa kanssa. Ja yrittää lisäksi paskaa puhumalla saada minut vihaamaan anoppiani jonka kanssa olemme erittäin hyvät ystävät.