IL: Downin syndrooma saattaa olla matkalla kohti häviämistä. /Voiko tulevaisuudessa tarkoittaa myös muita ihmisryhmiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on isoja oppimisvaikeuksia joten olen tietyllä tavalla vammainen minäkin. Kun te voitte sanoa täällä ihan suoraan niitä mielipiteitä joita olette esittäneet, niin kai te voitte sanoa nyt minullekin, että olisi ollut parempi jos äitini olisi tehnyt abortin. Eihän niissä mielipiteissä teidän mielestänne ole mitään kyseenalaista.

En minäkään mikään erityisen tuottava yksilö ole ollut kun minulla on vaikeuksia pärjätä monissa yksinkertaisissakin töissä, nykyään olen kyllä työssä mutta kuitenkin. Koska tätäkin on täällä käytetty perusteluna sille kenen elämä on arvokasta ja kenen ei, niin menenhän siihen arvottomien kategoriaan sitten minäkin. Ja kyllä, olen itsekin välillä miettinyt, että olisi parempi ettei minua olisi olemassa mutta siitä huolimatta se jotenkin kylmää, että tässäkin keskustelussa niin moni on oitis valmis tuomitsemaan tietynlaisten ihmisten elämän arvottomaksi. Ihan inhimilliset tunteet kun minullakin on vaikka tämmöistä sekundalaatua olenkin. Lisäksi minä kaikesta kyvyttömyydestäni huolimatta tunnen historiaa ja meillähän on ihan täältä sivistyneestä Euroopasta ei mitenkään kovin kauan sitten esimerkki siitä, että mihin tällainen ajattelutapa voi johtaa. Aika helposti sekin sitten lopulta kävi kun vauhtiin päästiin.

Minkälaisia nämä oppimisvaikeutesi ovat käytännössä? Kerran törmäsin naisen blogiin, ja tällä naisella oli mm. vaikea hahmotushäiriö ja adhd, mutta silti kirjoitti polustaan kampaajalinjalla ja siitä, miten paljon sekin vaati työtä ja työtä. Ja nykytilanne on se, että on yrittäjä. Todella hieno suoritus noilla korteilla, kun itse en osaisi kuvitella itseäni kampaajana, vaikka minullakin ilmeisesti lieviä hahmotuksen vaikeuksia, jos on psykologiin uskomista, vaikka on minuun voinut luottaa ajessani mopoa teininä, ja osaan arvioida, onko auto hyvin kaukana vai lähellä ennen kuin ohitan suojatien. Junalla kulkeminenkaan ei ole painajaismaista.

Minulla on diagnoosi laaja-alaisista oppimisvaikeuksista (entinen heikkolahjaisuus) eli käytännössä olen vammainen. Mieluummin olisin kehitysvammainen ja täysin tietämätön tyhmyydestäni. Nyt olenkin melkein väliinputoaja, jolla on kyllä ammatillinen tutkinto tavallisesta ammattikoulusta. En vain jaksaisi tehdä ravintola-alan töitä. Ei minusta taida koskaan tulla yhteiskunnalle hyödyllistä ihmistä, vaikka kuinka haluaisin. Tiedän, että surkuttelemalla tilannetta mikään ei tule nenän eteen Manulle illallinen. Olen vain realisti. Laiskuus on ollut helpoin tie, ja kotona asuessakin käytin suurimman osan ajasta tietokoneella, enkä jaksanut lukea kokeisiin, koska "ei jää päähän".

On se yrittäjyyskin pyörinyt mielessä, mutta eipä tällainen idiootti taida sellaisena pärjätä, kun matematiikka oli helpotettu aine, vaikka ymmärrän vielä 2 + 2 = 4. Prosentteja osaan laskea laskimen avulla. Mutta annas kun mennään x:n ja y:n ratkaisemiseen, niin johan alkaa olla hepreaa. Työn pitäisi olla sellaista, jota voisin tehdä itse ja ei tarvitsisi päätä käyttää. Valitettavasti vain kiusaamisen takia olen tullut salaperäiseksi ja helposti olen pelännyt kömpelyyteni paljastuvan. Käteni suoraan sanoen vapisee joissakin asioissa. Kouluun ei tekisi mieli enää mennä, kun jäi traumoja yhdestä työssäoppimisjaksosta lautasten kantelun takia, mutta se oli pakko suorittaa. Peruskoululaisena vihasin ryhmätöitä ja ei kiinnosta edelleenkään, jos niissä käydään jotain turhia aiheita. Esimerkkinä kansanopiston lyhyessä työelämäkoulutuksessa turhauduin joihinkin tunnelässytysleikkeihin, kun olisin halunnut keskittyä "oikeisiin" asioihin.

Et kuulosta kirjoituksesi perusteella yhtään heikkolahjaiselta, vaan että on ehkä jotain muuta psyyken ongelmaa (kerroitkin tuosta kiusaamisesta, vapinasta ja turhautumisesta ja tavasta reagoida silloin).

Tuskin psykologi tai lääkäri tekee mututuntumalta tällaisia päätöksiä. Onhan se ihan faktaa, että kykyprofiilini on suoraan sanoen sekamelska. Älykkyyteni on siellä heikon keskitason ja heikon rajamailla. Tuoreimmat tulokset muistan: looginen päättelykyky ja yleistietous hyvä, palikoita koostaessa havaittiin lieviä hahmotuksen vaikeuksia ja kielelliset taidot alle ikätason. On niin raskasta tiedostaa oma tyhmyytensä. Jos olisin kehitysvammainen, niin en välttämättä edes tajuaisi, mistä jäisin. Saisin myös tyhmyyteni silloin anteeksi, eikä ihmiset kuvailisi minua viisaaksi tai fiksuksi. Tai sitten pitää olla sokea, ettei matalaa älykkyyttäni tajuta.

Onhan minulla myös autismin piirteitä. Yhdistän nämä enemmän Aspergeriin yrittäessäni olla sosiaalinen. Enpä ole koskaan ollut suosiossa, ja peruskoulussa luovutinkin, vaikka oli joitain ihmisiä, joiden kanssa tulin toimeen ja välillä oltiin yhdessä samassa näytelmäkerhossa. Silti olen sosiaalisesti tumpelo, enkä jaksaisi jauhaa small talkkia. Olen verbaalisesti huono, mikä olisi aika huono yhdistelmä vaikkapa riitojen selvittelyssä. Minulla pitäisi olla vuorosanat tuollaisissa tilanteissa. Toisaalta taas pystyn väittelemään jonkun erimielisen kanssa, esim. viimeisimmässä kannabiksen laillistamista puoltavassa keskustelussa en mennyt lukkoon vastustajan sanoista, vaan jatkoin argumentointia niin kauan kuin faktoja riitti. Tykkään puhua esim. politiikasta. Ehkä tämä kiinnostus politiikasta puhumisen on tullut yhteiskuntaopin kautta, jossa pärjäsin arvosanalla 8 ollessani yläkoululainen.

Keskiarvo oli 7,5, ja ilman helpotuksia selvisin 6-8. Silti vain olen helvetin tyhmä, enkä ole tottunut tekemään mitään haluamani eteen ja tiedän, etten osaa saati kykene. Pelkään itselleni vaikeita tai epämieluisia asioita. Tuntuu, että sanat ei loksahda paikoilleen, vaikka ymmärtäisin, mitä luen. Olen dementikko. Esim. sanaa "evoluutio" jouduin kokoamaan sanoiksi useita päiviä kunnes opin sen selittämään. Oikeasti, yläkoulussa en osannut psykologille kertoa sitä käsitettä testatessa. Tiesin sen vain liittyvän biologiaan, muttei ollut sanoja, millä selittää, vaikka osaan puhua. Tuntuu, että kuva jää heti mieleen. Niin on jäänyt esim. kasvihuoneilmiöstä.

On myönnettävä se fakta, että monelle ammattikoulualalle olen tyhmä. Toisaalta tavallisella työpaikalla kukaan ei osannut aavistaa tätä, missä tein kassatarjoilijan töitä. Nyt mietin jotain muuta ammatinvalintapsykologin kanssa, ja vaihtoehtoja on tullut: datanomi sekä logistiikka-ala. Välinehuoltajaankin perehdyin itse netin kautta, mitä olen alkanut taas harkitsemaan, mutta pidän asiaa vielä kysymysmerkkinä. Ajattelin lähteä kurssille opettelemaan korujen tekoa ja miettiä, että jos oppisin hyvin niiden tekoa, voisin harkita käsityöammattia yrittäjänä. Toki tekisin toistakin työtä, sillä olen töissä ollut aina tunnollinen, ahkera ja reipas. Tuntuisi pahalta, jos joutuisin jonnekin työkeskukseen, jossa tuntisin itseni muukalaiseksi.

Et edelleenkään vaikuta yhtään heikkolahjaiselta, päinvastoin. Tekstisi on niin hyvää. Jotain muuta tietysti voi olla, mutta on monia muitakin asioita, jotka vaikuttavat suoriutumiseen eri tilanteissa. Traumatisoituminen esimerkiksi vaikuttaa kognitiiviseen suoriutumiseen, tai pelko häpeästä tai rangaistuksista. Psykologit kyllä tekevät virheitä.

Haluan vielä lisätä, että miten ihmeessä muka sinulla on ollut kielelliset taidot alle ikätason, kun tuotat aivan normaalia tai jopa hyvää aikuisen ihmisen tekstiä? Ainakin tänne kirjoittaessasi. Kysymys on jostain muusta, jos esim. tuollaisessa testitilanteessa tai joissain tietyissä tilanteissa menee lukkoon mutta sitten turvallisissa tilanteissa rauhassa suoriutuu hyvin. Jotenkin geneettisesti heikkolahjaisempi ei pystyisi siihen ollenkaan. Melkein suosittelisin ihan vain psykoterapiaa, jossa lähtisit avaamaan noita solmuja. Tuollaiset heikkolahjaisuusdiagnoosit voivat tehdä tosi paljon hallaa, etenkin jos ovat vääriä, kun ihminen voi sitten alkaa uskoa niihin.

Olen oikeasti helvetin hidas ja tyhmäkin. Tämä hitaus tuli ilmi ihan lukitesteissä. En jaksa lukeakaan, koska hengästyn lukiessa. Yläkoulussa sain viimeksi kuulla olevani vammainen ja "kuinka minulla ei ole aivoja". Sen tyypin piti varmaan koko ajan tuota samaa hokea. Ei ihme, miksi peruskoulu ja etenkin ryhmätyöt olivat minulle kidutusta. Olisin käynyt vaikka kotikoulua, jos raha ja resurssit olisivat sallineet. Olin koko luokan hiljaisin ja ujoin oppilas. Mieluummin vaikenin, mikä vielä tosin vaivaa minua. Erioten epävarmoissa asioissa, kun pääni sisällä ajattelen, että se on varmaan sitä mitä ajattelen, mutta olen mieluummin sitten hiljaa. Esimerkkinä viime vuonna koulupsykologin testeissä oli kysymys, että mikä elin tuottaa insuliinia. Hiljaa ajattelin sen olleen haima, mutta vaikenin, koska olin epävarma. Luulin, etten tiennyt.

Minulla on kaikennäköisiä diagnooseja ollut: semanttis-pragmaattinen dysfasia vaikeana, autismin piirteet, autismi, lievä kehitysvamma ja nyt laaja-alaiset oppimisvaikeudet, jotka juurikin kääntyy heikkolahjaisuudeksi selvällä suomella. Nämä hemmetin diagnoosit estää kaiken. Olin lapsena ihan oikeassa, ettei minusta mitään tule. Ei ole ollut inspiroivia ihmisiä vaikeuksineen. Luulin, ettei sellaisia ole paitsi ehkä saduissa. Luulin, että kaikki julkisuuden henkilöt ja menestyneet ovat vain nk. tavallisia. Siinäkin olin väärässä, mutten silti vakuutu pystyväni muuhun työhön, vaikka kuinka nenäni edessä olisi vaikean hahmotushäiriön kanssa elävä kamapajayrittäjä. Silti haluaisin ravintola-alalta pois. En jaksa kokoaikaista kiirettä, vaikka viihdyin henkilöstöravintolassa ja jaksoin tehdä jopa välillä 12 tunnin työpäivää kuormittumatta siitä. Haluan vain kokea sen, mitä en lapsena saanut kokea. Haluan tuntea, mitä on hankkia leipä pöytäänsä. En halua olla vanhempieni kaltainen työtön, enkä halua itselleni "heikon" aineksen leimaa.

Tällä hetkellä olen työkokeilussa läheisen ihmisen yrityksellä. Hän ei tajua, miten heikkolahjainen oikeasti olen. Teen siellä asiakaspalveluhommia. Hän loi ihan oman kiinnostuksen pohjalta yrityksensä. Itsekin haluaisin välttää kouluja, mutta nykyään on mahdotonta alkaa vaikkapa yrittäjäksi ilman alan koulutusta, vaikkei läheiseni ole mikään merkonomi. Tämä olisi minulle oikeasti helppo työ, vaikka toisaalta istuminen konsoleiden äärellä tietysti kostautuu helposti.

Kuka sinulle hoki, että olet vammainen ja ei ole aivoja? Kamalaa. Olet kertonut tuossa yllä, että et esimerkiksi uskaltanut kertoa haiman tuottavan insuliinia, vaikka tiesit oikean vastauksen. Tämä ei viittaa tyhmyyteen vaan pelkoon. Tuotat aivan kypsää tekstiä, joten älykkyydessäsi tuskin on mitään vikaa oikeasti. Voi kuule hyvin olla, että tarvitsisit vain rohkaisua ja uskoa itseen ja että todellakin nuo saamasi diagnoosit lähinnä vain rajoittavat sinua.

” Minulla on kaikennäköisiä diagnooseja ollut: semanttis-pragmaattinen dysfasia vaikeana, autismin piirteet, autismi, lievä kehitysvamma ja nyt laaja-alaiset oppimisvaikeudet, jotka juurikin kääntyy heikkolahjaisuudeksi selvällä suomella.”

Heikkolahjainen ei kirjoita noin.

Yksi luokkatoveri, joka tuli luokalleni aloittaessani yläasteen. Olen saanut eräältä toiseltakin (oli ollut alakoulusta alkaen tuttu nimeltään ja kasvoiltaan) kuulla olevani vammainen. Varmaan koko kylä minua vihasi, vaikka miten kiltti yritin olla kaikille. Koko ajan auottiin päätä eräästä asiasta, mistä purskahdin jopa itkuun ja pakenin tilannetta jonnekin muualle sen sijaan, että olisin mennyt luokkahuoneeseen. Minusta tuo oli kaikkein pahinta verrattuna siihen, että jotkut luokallani olevat tytöt jakautuivat omiin kasteihinsa, enkä ollut tervetullut heidän "omiin" pukukoppeihin kuudennella luokalla. Aivan syystäkin luovutin sosiaalisissa tilanteissa ja on hyväksyttävä se fakta, ettei minusta ole sosiaalisiin tilanteisiin, mikä tuli ilmi yrittäessäni opiskella sosiaalista alaa.

Olen syystäkin eristäytynyt muista. En ole pystynyt luottamaan muihin ja olen helposti miettinyt, voidaanko minussa nähdä jotain vikaa. Sen takia loin itselleni yläasteella roolihahmon, jota oli tarkoitus käyttää hätätapauksissa vain hyväksynnän toivossa. Se roolihahmo ryyppäsi ja tupakoi kuten muutkin nuoret. Minulle alkoi vain tulla silloin ajatuksia, että rupeaisin esittämään eri persoonia joissain tilanteissa. Tuntuu, että haluaisin olla joku muu. Omana olen epävarma ja nössö, mutten voi vetää mitään rooliakaan esim. ammatinvalintapsykologin edessä. Näyttelemisestäkin pidin peruskoululaisena, koska se oli pako omasta todellisesta minästä.

Tottahan sekin on, että ei minulla älyä ole. Mikään ei ole jäänyt päähän ja olen dementikko kuten olen kirjoittanut aiemmin. Lukeminen on syystäkin vastenmielistä. En välttämättä sisäistä asioita, jotka ei niin kiinnosta. On rankkaa olla tietoinen omasta tyhmyydestä, vaikken ole ihan naispuolinen Homer Simpson, vaikka toisaalta laiskottelusta olen pitänyt, mikä on ollut minulle helpoin tie. Tiedän, etten saa mitään nenän eteen. Peruskoululaisesta alkaen kaikki aikani meni tietokoneen äärellä ja nyt paljonkin olen somen äärellä. Ei ihme, kun olen tyhmentynyt. On vain uskallusta myöntää, että olin todella kova nettiriippuvainen peruskoulussa, vaikken ihan koulussa ollessani kokenut pakonomaista tunnetta päästä tietokoneelle. Minulle vain näppäimistö on ollut helpompi tapa ilmaista itseäni, mutta tiedän, että ei ole terveydelle hyväksi olla aamusta iltaan tietokoneella tai älypuhelimen ääressä.

Et edelleenkään vaikuta tyhmältä etkä vammaiselta yhtään tekstin perusteella, mutta kylläkin ihmiseltä, joka on sisäistänyt negatiivisen minäkuvan ja jota on kiusattu rankastikin eikä ole ”nähty” kunnolla. Tuo roolien luominen epävarmuuden peittämiseksi on aika tavallista, esim. just sellainen vähän ”kovis” rooli. Minkä ikäinen mahdat olla? Vissiin melko nuori vielä. Kai sekin kertoo jotain, jos monissa hommissa ihmiset ei ”huomaa”, että olisit mitenkään heikkolahjainen. Toisin sanoen vaikutat heidän mielestään ihan normaalilta. Seuran vaihto kiusaavista porukoista tekee usein tosi hyvää. Ja pienissä yhteisöissä usein ihmisille annetaan tiettyjä rooleja ja leimoja, joista on vaikea päästä eroon muuten kuin vaihtamalla ympäristöä ja ihmisiä sellaisiin, jotka suhtautuvat myönteisesti.

Toisaalta pidän jossain määrin yhteisöllisyydestä, vaikka olen nykyään kaupunkilainen. Kaupunkilaisenakin elelen yksin ja vähän olen sosiaalisissa kanssakäymisessä lukuun ottamatta tuttuja ja kahta perheenjäsentä samalla kaupungilla. Viihdyn enemmän miesten kuin naisten kanssa, ja tuntuu, etten hirveämmin osaa olla naisten kanssa, vaikka olen itsekin nainen. Ymmärrän miehiä vain paremmin ja samaistun heihin enemmän. Introverrtiys dominoi minua paljonkin, mutta tätäkään ei kaikki kykene uskomaan avattuani suuni. Sama juttu autismin piirteiden kanssa, mikä johtunee siitä, että olen nainen. Pidän mustasta huumorista ja luen esim. Fingerporia, jota ymmärrän. Sarkastiseksi olen jossain määrin oppinut itse. Ei naisilla esiintyvää autismia tai sen oireita heti ensisilmäyksellä näe.

Niin ja olen 26-vuotias, jos ikääni mietit. Mietin vain, että onkohan peli menetetty kohdallani: en ole kuullut kaikista sanoista, sananlaskuista tai tiedä kaikkea, koska en ole lukenut ja koskenut kirjoihin. Koitan olla kuitenkin kartalla siitä, että mitä yhteiskunnassamme tapahtuu ja äänestän esimerkiksi halutessani vaikuttaa. Äänestyspäätöstä tehdessä perehdyn ja harkitsen, sillä haluan asioita päätettävän järjellä.

Itse luulin olevani poikkeus siinä, että nuorempana tykkäsin olla näytelmäkerhossa ja haaveilin jopa näytelmäkerhosta. Näyttää kuitenkin olevan naispuolisia autismin tai sen oireiden kanssa eläviä, joilla tuntuu sama intohimo olevan teatteriin ja näyttelemiseen. Tekisi kyllä mieli palata lavalle harrastusmielessä. Tällä hetkellä kertaan englannin kielen alkeita muistin virkistykseksi, ja onpahan jotain järkevämpääkin tekemistä somettamisen sijaan, minkä takia omat aivot ovat varmaan entistä enemmän pienentyneet. Kyllähän tuokin kieli kiinnosti ennen kolmosluokan alkamista kunnes viidennellä luokalla alkoi hieman muut jutut kiinnostamaan kuten netissä roikkuminen ja sarjakuvien piirtäminen. Piirtämisessä sain paljonkin kehuja koululaisena, mutten ole pitkiin aikoihin piirtänyt ja käteni varmaan vapisisi. En ehkä enää keksisi mitään.

Alavaihtoehtoja olen pähkäillyt, ja on tuntunut, että kaikessa olisin surkea, vaikken ole edes yrittänyt. No, yritin toista alaa myöhemmin, eikä nyt kaduta, että tuli tehtyä. Sain toki opettajilta hyviä kehuja esimerkiksi kirjallisesta näyttösuunnitelmastani ja tehtävistä, joita varten hain kiitettävisti tietoa kirjoittaen selkeästi. Koitin parhaani, että ajattelin, mitkä olisi ne ydinasiat, vaikka saatan olla aika yksityiskohtainenkin kirjoittaessa. Luulin ensin olevani ihan pulassa ja tuntui alkuun, että olisin lukenut vieraalla kielellä uusia sanoja, mitä nyt tulee sosiaalihuolto- ja lastensuojelulakiin. Onneksi ei tarvinnut ihan kannesta kanteen lukea lakikirjaa. Vähäisten lähiopetustuntien takia pelkäsin olevani pihalla asioista ja näyttösuunnitelmaa laatiessakin kertasin hiljaisessa kodissani pala kerrallaan noin 2 tuntia päivässä. Kertasin samaa asiaa lisääkin varmistaakseni, että varmasti ymmärsin, mistä kirjoitin ja puhuin. Ammattikouluajalta en muista joutuneeni pilkan kohteeksi ja koin, että minun kanssa tultiin edes toimeen. Olin jopa opiskelutoverin pikkujouluissakin mukana pelaamassa.

Joo siis sulle on useampi jo kirjoittanut, että heikkolahjainen ei kirjoita noin. Kuulostaa siltä, että se psykologi, joka on sinusta sellaisen arvion tehnyt, on arvioinut väärin eikä ole nähnyt pintaa syvemmälle. Sillä hän on tehnyt paljon pahaa. Kuulostat ihan mukavalta joskin ahdistuneelta ja jotenkin ikään kuin osittain syrjäytetyltä ihmiseltä, jonka ongelmat ovat muuta kuin heikkolahjaisuutta. Esim. hyvin negatiivista minäkuvaa, joka on vielä saanut vahvistusta siltä tollolta psykologilta. Olisit tarvinnut lämpöä jo silloin ja että siihen kiusaamiseen puututaan. Ihmisen ei tarvitse tietää kaikkia sanontoja ja sanoja, jotta pärjää. On ihan OK olla joissain asioissa vähän pihalla. Yleensä ihmiset suhtautuu siihen ihan myönteisesti, vaikka hymyilyttäisi tai ihmetyttäisi. Tarkoitan, että ei siitä seuraa mitään katastrofaalista. Sun kirjoitustaito on sellainen, ettei sun älykkyydessä voi olla merkittävää vikaa. Sinun oikeinkirjoituskin on todella hyvää. Onko sinulla jotain kontaktia mielenterveyshoitoon? Minusta voisi olla hyvä, jos sinulla olisi mahdollisuus päästä käsittelemään tätä heikkolahjaisuusasiaa ihan toisesta näkökulmasta eli varhaisten traumatisoitumisten ja sen vaikutusten kautta (toimintakyky, epäonnistumisen ja nolatuksi tulemisen pelot, hyvin negatiivinen minäkuva, jota on vahvistanut heikkolahjaisuusdiagnoosi ja vaikuttanut käsitykseen siitä, millaiset alat sinulle voisivat olla sopivia). Minulla on mitattu psykologisissa testeissä huomattavasti keskimääräistä korkeampi älykkyys (yli 130 15:n keskihajonnalla), mutta minulla on myös omaa kokemusta siitä, miten vaikeat psyykkiset ongelmat voivat vaikuttaa (just tunne, ettei osaa mitään, tai pelko, että kaikki nauraa). Mensassa on paljon jäseniä, jotka tuntevat itsensä jotenkin ulkopuolisiksi joka paikassa ja tuntevat, että eivät oikein ymmärrä asioita ja miksi muut toimivat kuten toimivat, koska se näyttäytyy usein järjettömänä. Mielenterveysongelmiakin on paljon. Olen ollut jäsenenä siis joskus. Se on käytännössä osittain vertaistukijärjestö sellaisille korkean älykkyyden ihmisille, jotka eivät ole onnistuneet löytämään elämässä esim. riittävän haastavaa työtä, jossa käyttää sitä lahjakkuutta ja joka täyttäisi elämän eikä olisi aikaa sille järjestölle.

En ole psykologi, mutta sun kirjoitusten perusteella et ole heikkolahjainen.

En minä nyt mikään nero ole, ja sellaisia on harvoin meissä naisissa. Ennemmin olisin kehitysvammainen kuten kirjoitin aiemmin, jolloin tietäni olisi tasoitettu todella paljon ja varmaan olisin iloisempi ja sosiaalisempi. Tiedän, tuokaan jälkimmäinen stereotypia ei ole aina paikkansa pitävä, jos puhutaan niistä kehitysvammaisista, jotka eivät edes tajua, missä mennään. Kuitenkin kokisin itselleni paremmaksi olla tiedoton tyhmyydestäni ja nauttia vain siitä, että kaikki tuodaan nenän eteen.

En tiedä, onko minulla uskallusta mennä kouluun, vaikka toisaalta taas harkitsen sitä. Jo viimeisimmässä lyhytkoulutuksessa väsyin, kun tuijotettiin ihan aamusta alkaen diaesityksiä ja tuntui, että valot läpäisee silmiäni. Olisi tehnyt mieli todeta ääneen, että en jaksa. Ammatinvalintapsykologilla tietokoneella tehtävää testiä tehdessäkin meni tekeminen ja keskittyminen päin p******* haukotellessani tietokoneen äärellä ja tuntui, että piti suoraan sanoen liimata oma naama tietokoneen ruudulle tehdessäni jotain luetun ymmärrykseen liittyvää tehtävää. Minun silmät ei kerta kaikkiaan kestä pientä fonttikokoa tai pieniä kuvioita, joten pakostikin joudun silmiäni lähentelemään niitä kohti. Tarvitsen varmaan kohta suurennuslasin. Kirjoitan kyllä isolla fontilla ja kynälläkin isoa tekstiä, en tosin kissankokoisin kirjaimin. Kysyi minulta viime vuonna koulupsykologi käsialastani, kun puhuimme autismin kirjosta, jolloin vastasin, että sitä on kyllä hyväksi kehuttu, josta kyllä saa selvää. Ihan en harakanvarpaita kirjoita. Hän itsekin totesi sen olevan hyvä nähdessäni vanhoja kouluvihkojani. Kaunokirjoitus jäänyt vähälle, mutta on jotain hajua, miten sitä kirjoitetaan.

Siinä testissä siis testattiin kykyjä, ei älykkyyttä. Tuloksia oli vertailtu niihin, joilla oli peruskoulu ja mahdollisesti ammattikoulu käytynä, jos oikein kuulin ammatinvalintapsykologilta. Tulokset olivat suurimmalta osin alhaista keskitasoa, mutta oli siellä looginen päättelykyky (kutsun sitä Mensa-testiksi, koska joskus tein maksuttoman version vitsillä, vaikka keskityin siihen ja mietin) ja joku visuaalinen tehtävä (piti miettiä, että mistä kuvioista saisin yllä mainitun kuvion) päässyt keskitasolle, mitä pidin yllättävänä tietona. Etenkin tuota jälkimmäistä.

Tämän takia normaalit, arkiset asiatkin tuntuu melkein vaikeilta suorittaa ja fyysisestä kunnosta huolehtiminenkin on vaikeaa. En vain jaksa tai ehdi. Minulla on nykyään valonarkuutta, jonka olen taatusti aiheuttanut itse johtuen liiasta ruutuajasta pienestä pitäen. Tarvitsen tietokoneeseen ja puhelimeeni silmäystävälliset tilat, jotta voisin keskittyä, enkä haukottelisi koko aikaa. Minun tekisi mieli oikeasti nukkua ollessani paikoissa, joissa on liikaa ruutuja kirkkaine valoineen. Kuljen jopa sisätiloissakin välillä aurinkolasit päässä, vaikkei nekään täysin pelasta tilannetta, eikä pelasta silmälasieni sinivalosuoja. Vapaa päivinä tarvitsen oikeasti paljon unta, noin 10 tuntia ollessani lähes uupunut töissä kirkkaista valoista. Kuitenkin peittelen fyysistä sairauttani muilta, enkä osoita mitään tuntemusta siitä, kun saan lievän pääkivun ja melkein sekavan olon. Hyvä, kun kukaan ei luule päihtyneeksi. Ei ole migreeniä, jota pidetään epätodennäköisenä, vaan syyllinen 99 % varmuudella kuivasilmäisyys. Ei kaihia, ei näkövammaa, ei kasvainta, joka selittäisi asian.

Ei mahdu pitkät tekstini yhteen kommenttilaatikoon, niin jatkan vielä. Ja lisää kirjoitettavaa varmasti tulee, joten nauttikaa romaanistani tai olkaa nauttimatta, jos kuulostan liian angstiselta pessimistiltä, vaikka pidän itseäni realistina. Hyvä on, on minussa pessimistin vikaa.

Minulla ei ole älykkyyden lisäksi fyysistä voimaakaan, vaikka tuli sitä aiemmin käytyä kuntosalilla. Olen kuitenkin moneen naiseen verrattuna heikompi. Minusta ei olisi koskaan siivoojaksi tai maatilan emännäksi. Sain traumoja vuoden 2014 työssäoppimisesta lautasten kanteluiden takia, jolloin aloin vapisemaan ja jopa pelkäämään, kun olin jopa kompastua lautasten kanssa. Jos olisi oikeasti käynyt noin, niin varmasti olisi tehnyt mieli ruveta huutamaan. Vielä päälle se, että joku työtoveri kysyi, että enkö pysty kolmatta lautasta kantamaan käsilläni. Se oli niin elävää painajaista minulle, minkä takia totesin, etten koskaan opiskele. Tämä on saanut minut harkitsemaan itsensä työllistämistä, jos vain ensin saisin opin ja sitten harkitsisin asiaa realistisesti. Voisin varmaan työskennellä omalla tavalla ja tehdä esteettömät tilat ajatellen silmieni terveyttä.

On ihan totta, että väkisin minut ja myös minä itsekin olen syrjäyttänyt itseni. Introvertin ja ujon piirteet ovat dominoineet enemmän luonnettani kuten olen aiemmin kirjoittanut. Yksinolostakin olen nauttinut, vaikka tulen toimeen muiden kanssa, enkä ole edes vihamiehistä alkanut kitisemään, etten tuon kanssa ole missään tekemisissä. Minua on taas sen sijaan toruttu, eikä unohdettu edes hetkeksi vihamielisiä suhteita. Muistan vieläkin yläkoulun maantiedon tunnin 8. luokalta, jolloin opettaja jakoi oppilaat ryhmiin tai pareiksi. Tunsin ihan kauhun väreitä päätyessäni luokkani pahimman päänaukojan kanssa, vaikka koitin edes toimeen tulla hänen kanssa siitä huolimatta, että olin hänelle "va ja kki" ja "ilman aivoja oleva ihminen". Kuitenkin koitin hiljaisin elein näyttää opettajalle vastustavani ajatusta, muttei minulla ollut munaa sanoa miten ujo olen ja suoraan sanoen olisin halunnut tehdä yksilötehtäviä. Onneksi pääsin toiseen ryhmään tuolla tunnilla, jossa ei tullut tuollaista vastustusta. Tämä samainen tyyppi oli jopa pienluokassa kanssani englannissa ja tällöinkin hänen piti ihan ääneen kommentoida, että "miksi vammaisten (tarkoitti minua) ja normaalien pitää olla samassa koulussa" ja hokea "va ja kkia". Siinähän nauroi toinenkin minua pilkannut ihminen toiselta luokalta, jolle olisin halunnut hakea ihan nöyryyttämiseksi lähestymiskieltoa, kun en saanut edes bussipysäkillä ja kylällä liikkua rauhassa omalla ajallani, vaikka käytännössä se oli vaikeaa.

Aivan syystäkin epäilin yläkoulussa itselläni masennusta ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa, mutta kuraattorin teettämän masennustestin mukaan se ei ollut paikkansa pitävä. Eihän se tietenkään mikään diagnoositesti ollut, mutta kyllä kuraattori oli kuullut monta kiusaamiskertomustani ja ottanut kiusaajat puhutteluun, joten konkreettista näyttöä oli antaa epäilyille. Yläkoulun koulupsykologillekin kerroin masennusepäilyni, johon sain vain nyökkäävän vastauksen. Enpä ole koskaan saanut epäilyihin vastausta, vaikka olen varma, että varmasti epäilyt piti paikkansa, joista on vieläkin ikäviä muistoja jäljellä.

En ole perheestänikään saanut hirveämmin apua, vaikka tullaan hyvin toimeen. Äidiltä saatoin herkästi kuulla raivoamista, vaikkei hän ketään lyönyt. Kyllä hän minun kanssa rasittui ja olin varmasti hankala, vaikken häntä lyönyt tai edes uhkaillut. Yläkoulussakin äiti totesi kerran ääneen minun ja sisarpuolteni olevan yhtä tyhmiä. Ehkä hän oli oikeassa minun suhteen. Hän jopa tyrmäsi ajatukseni oppia japanin kieltä ollessani seitsemäsluokkalainen, mitä toki opettelin vähän itse aloittaen alkeet. Siihen se jäikin, kun tietokoneen äärellä oleminen ja laiskottelu veivät voiton.

Ehkä ainoan neuvon elämässäni olen saanut äidiltä siirtyä opiskelemaan kotityö- ja puhdistuspalvelujen alaa, kun ravintola-alan koulutuksessa tuli alkuun vaikeuksia suunnitella omaa työtä ja hahmottaa vaa'an näytöllä olevia grammoja ja kilogrammoja, vaikka tiedän kumpi niistä on suurempi. Pidin tietoni pään sisällä ajatellessani, että uskallanko tehdä tuota tai tätä omatoimisesti. Aloin muistamaan näkemisen kautta, milloin vaaka näyttää grammaa tai milloin kilogrammaa tiettyinä lukuina. Ensimmäinen työssäoppimisjakso tosin meni läpi tyydyttävällä arvosanalla, sillä tarvitsin oikeasti tuolloin ohjausta työprosessin hallinnassa. Pidin silloinkin pään sisällä ajatukseni ja olin vain passiivinen. Paperille kirjoitettu näyttösuunnitelma toi tosin helpotusta, kun tiesin, että mitä minun tuli tehdä missäkin ajassa ja järjestyksessä, mutta siinäkin olin hidas. Kuitenkin tuon jälkeen onnistuin tekemään muutoksen ja suoriuduin seuraavista työssäoppimisjaksoista arvosanoin K3 tai H2 ilman mukautuksia. HOJKS:kin oli aika kaksipiippuinen juttu tuolloin ammatillisen erityisopettajan mielestä, kun itse aloin huolestua kustannuslaskennusta ja matematiikassa, jossa onneksi oli niitä prosentteja, sin-, cos- ja tan-laskuja sekä geometriaa, jotka sisäistin edes väliaikaisesti.

Kotona asuessani vietin päiväni pääosin tietokoneen ääressä. Kyllähän tästä tuli valituksia, kuinka olin vain tietokoneella. Erioten neljännellä ja viidennellä luokalla, ja toimintaterapeuttikin antoi tästä palautetta. Tiedostan, että rajat on oltava ruutuajalla. Tosin peruskoulussa asiaa ei osannut syvemmin ajatella, kun olin mukavuudenhaluinen. Tietokone oli myös ainoa ystäväni. Itkin kyllä kaverittomuuttani, mutta samalla muutin mieltä: en halunnutkaan kavereita. Tämä esimerkki myös lastenpsykiatrian poliklinikalta, kun arviointikeskustelussa huolestuttiin kaverittomuudestani. Rupesin siinä kohdin itkemään, enkä uskaltanut kertoa totuutta: olin ujo, ja minua pelotti, että olisinko uskaltanut keksiä mitään puheenaihetta. Valehtelin myös siellä sairaalassa siitäkin, että miksi en halunnut tavata isääni: valehtelin keksittyväni tulevaan laulajan uraan, vaikken kotona harjoitellut yhtään, vaikka pidin laulamisesta. Oikea syy oli isän naisystävä, josta en uskaltanut sanoa mitään suoraan ja koin paremmaksi keinoksi vaikenemisen, vaikkei kukaan ole edes kiistänyt minua. Koin suojelevani isääni pahalta mieleltä. Minulla on oikeasti ihan nössön piirteet, minkä takia olen helposti pelännyt negatiivisilta kuulostavia reaktioita.

Siinä on tämän heikkolahjaisen elämänkerta ja tyhmänä sitä pysytään hautaan saakka. Elämälläni ei tule taatusti mitään tarkoitusta olemaan, vaikka elän sen loppuun asti. Kuitenkaan en pura epävarmuuttani huumeisiin tai alkoholiin, vaan käytän alkoholia kohtuudella ja syön uuden noudattamani ruokavalion tuodessa sääntöjä elämääni, vaikka en nyt ihan askeettista elämää elä.

Tämä on nyt tosiaan vähän väärä paikka purkaa tätä, mutta tuntuu, että tarvitsisit terapeuttia, jonka kanssa käydä läpi tätä elämäsi kokonaisuutta. Tässä on mukana just masennusta varmaan, ja muitakin mielen juttuja. Nimenomaan ne kuviopäättelytestit, joista olet saanut niitä keskitason tuloksia, pyrkivät arvioimaan sitä ns. puhdasta älykkyyttä. Se, että olet saanut niitä keskitason tuloksia, viittaa siihen, että heikkolahjaisuusdiagnoosisi on täysin väärä ja itse asiassa aiheuttanut sinulle vahinkoa. Sama kuin sanoisi masentuneelle, että joo, niin oletkin surkimus. Ei näin. Sinulla voi olla pitkä tie taistella tästä eteenpäin. Tuntuu, että voisit tarvita terapiaa. Ja myös ottaa esiin tämän heikkolahjaisuusasian ja mahtaakohan se olla ihan oikea arvio. Heikkolahjaisuudella viitataan nimenomaan matalaan älykkyysosamäärään, ja jos sinä saat niistä kuviopäättelytesteistä keskimääräisiä tuloksia, sehän tarkoittaa, että älykkyytesi, kun se riisutaan muusta selästä, ahdistuksesta, jännityksestä, kirkkaiden valojen häiritsevyydestä ym., on samantasoista kuin muillakin. Nettitestit ovat tietty vain nettitestejä, mutta antavat nekin jotain osviittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Okei eli ruvetaan sitten seulomaan kaikki ”ei halutut” pois.

Lista :

- down syndrooma

- nepsyt

- adhd

- alkoholistit

- narkkarit

- työttömät

- reumageenin omaavat

- syöpägeenin omaavat

- lihavat

- anorektikot

- ruokavalio foobikot

- allergikot

- masentuneet ym muut mt tyypit

- alle 150 cm ja yli 180 cm

Montako jää jäljelle vauvapalstalaisista?

Läski voi laihduttaa. Juoposta tai narkomaamista voi tulla raitis. Masennus, anoreksia ja syöpä voivat parantua, kehitysvamma voi. Työttömyydestä voi päästä eroon. Neurokirjon ihmisillä voi olla jotakin toivoa kuntoutuksessa ja todennäköisesti hyödyllisempää kuin kevan aromaheppamusiikkaterapiat.

Kehitysvamma EI VOI parantua. Sori, kun unohdin tuon kirjoittaessa.

Kyllä voi kun uskoo Jeesukseen!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Okei eli ruvetaan sitten seulomaan kaikki ”ei halutut” pois.

Lista :

- down syndrooma

- nepsyt

- adhd

- alkoholistit

- narkkarit

- työttömät

- reumageenin omaavat

- syöpägeenin omaavat

- lihavat

- anorektikot

- ruokavalio foobikot

- allergikot

- masentuneet ym muut mt tyypit

- alle 150 cm ja yli 180 cm

Montako jää jäljelle vauvapalstalaisista?

Läski voi laihduttaa. Juoposta tai narkomaamista voi tulla raitis. Masennus, anoreksia ja syöpä voivat parantua, kehitysvamma voi. Työttömyydestä voi päästä eroon. Neurokirjon ihmisillä voi olla jotakin toivoa kuntoutuksessa ja todennäköisesti hyödyllisempää kuin kevan aromaheppamusiikkaterapiat.

Kehitysvamma EI VOI parantua. Sori, kun unohdin tuon kirjoittaessa.

Kyllä voi kun uskoo Jeesukseen!

Eipä ole näkynyt moista paranemista missään, koskaan.

Toki helluntaiseurakuntiin houkutellaan kv- lasten vanhempiaihmeparannuksen toivossa.

Mutta...

Täällä joku suoltaa kv-vihaa.

Eikö kehitysvammaiselle saisi suoda inhimillistä elämää?

Moni kehitysvammainen on saanut apua mm. fysioterapiasta ja puheterapiasta.

Kv ei parane, mutta kuntoutuksella ja erityisopetuksella mm. meidän 2 kv- lastamme ovat edistyneet ja kehittyneet mm. itsensä ilmaisemisessa.

Niin Downin syndroomahan ei ole mitenkään häviämässä sen takia, että se olisi opittu hoitamaan/geenivirhe korjaamaan, vaan siksi että nämä, täysin elinkelpoiset vauvat, tapetaan kohtuun.

Kannatan naisten valikoimatonta aborttioikeutta, mutta en rodunjalostusta.

Vierailija kirjoitti:

Niin Downin syndroomahan ei ole mitenkään häviämässä sen takia, että se olisi opittu hoitamaan/geenivirhe korjaamaan, vaan siksi että nämä, täysin elinkelpoiset vauvat, tapetaan kohtuun.

Kannatan naisten valikoimatonta aborttioikeutta, mutta en rodunjalostusta.

Downin syndroomaan liittyy monia oheissairauksia (mm. sydänvika) ja käytöshäiriöitä. Aborttioikeus tarkoittaa juuri sitä, että raskauden voi ja saa keskeyttää parhaaksi katsomastaan syystä. Suurin osa ihmisistä haluaa nimenomaan terveitä lapsia, eikä tuo tee heistä huonoja ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Niin Downin syndroomahan ei ole mitenkään häviämässä sen takia, että se olisi opittu hoitamaan/geenivirhe korjaamaan, vaan siksi että nämä, täysin elinkelpoiset vauvat, tapetaan kohtuun.

Kannatan naisten valikoimatonta aborttioikeutta, mutta en rodunjalostusta.

Entä jos varhainen sikiödiagnostiikka ja geenihoitomenetelmät kehittyisivät niin, että kehittyvään Down-sikiöön voitaisiin vaikuttaa esim. jollain geenisaksityyppisellä tekniikalla niin, että sen ylimääräisen kromosomin toiminta estyy? Vastustaisitko tätäkin hoitomuotoa vai pitäisitkö rodunjalostuksena?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin Downin syndroomahan ei ole mitenkään häviämässä sen takia, että se olisi opittu hoitamaan/geenivirhe korjaamaan, vaan siksi että nämä, täysin elinkelpoiset vauvat, tapetaan kohtuun.

Kannatan naisten valikoimatonta aborttioikeutta, mutta en rodunjalostusta.

Entä jos varhainen sikiödiagnostiikka ja geenihoitomenetelmät kehittyisivät niin, että kehittyvään Down-sikiöön voitaisiin vaikuttaa esim. jollain geenisaksityyppisellä tekniikalla niin, että sen ylimääräisen kromosomin toiminta estyy? Vastustaisitko tätäkin hoitomuotoa vai pitäisitkö rodunjalostuksena?

Tämä on tosiaan uusinta uutta ja sillä kajotaan yksittäisiin geeneihin (jotka tietysti ovat koko kehossa), mutta entä jos pystyttäisiin kehittämään menetelmä, joka lamauttaisi koko ylimääräisen kromosomin? Onko huonoa rodunjalostusta? https://tieku.fi/laaketiede/laaketieteellinen-tekniikka/virstanpylvas-g…

Vierailija kirjoitti:

Niin Downin syndroomahan ei ole mitenkään häviämässä sen takia, että se olisi opittu hoitamaan/geenivirhe korjaamaan, vaan siksi että nämä, täysin elinkelpoiset vauvat, tapetaan kohtuun.

Kannatan naisten valikoimatonta aborttioikeutta, mutta en rodunjalostusta.

Mun mielestä rodun jalostus ei ole ihan oikea ajatusmalli tässä. Kyse on näissä tapauksissa enemmänkin kyse sairauksista, joissa on merkittävät terveyshaitat ja kyllä, vanhemman on pakko ajatella myös omaa jaksamistaan noissa asioissa. Sen takia se on vanhemman päätös. Rodunjalostus taas olisi enemmän sitä, että voitaisiin, vaikka arvioida tulevan lapsen pituus, ja sitten vanhempi voisikin päättää, että en mä noin pätkää halua. Tai voisi valita sukupuolen. Toisaalta senkin hyväksyisin, jos kyseessä vaikka ennestään jo samaa sukupuolta vaikka 2 lasta. Näissä tapauksissa hyväksyisin vaan, jos raskaus olisi alle 12 vko. Tulevan lapsen värin kyllä tietää jo yleensä ja jos nyt sen mukaan haluaa joku rodunjalostusta tehdä, voi sen tehdä. Siihen ei tarvita testejä.

Abortti joidenkin ominaisuuksien takia ei ole mahdollista (paitsi tietenkin alle 12 vko on mahdollista, ihan minkä syyn takia tahansa ainakin Suomessa) toisaalta ei ehkä kannata lääkärille sanoa, haluavansa abortin, koska oli esim. vääränvärinen kymppani, liian lyhyt tai ruma ja harvemmalla varmaan nuo ovatkaan syynä, ettei juuri silloin tunne olevansa valmis saamaan lapsen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin Downin syndroomahan ei ole mitenkään häviämässä sen takia, että se olisi opittu hoitamaan/geenivirhe korjaamaan, vaan siksi että nämä, täysin elinkelpoiset vauvat, tapetaan kohtuun.

Kannatan naisten valikoimatonta aborttioikeutta, mutta en rodunjalostusta.

Entä jos varhainen sikiödiagnostiikka ja geenihoitomenetelmät kehittyisivät niin, että kehittyvään Down-sikiöön voitaisiin vaikuttaa esim. jollain geenisaksityyppisellä tekniikalla niin, että sen ylimääräisen kromosomin toiminta estyy? Vastustaisitko tätäkin hoitomuotoa vai pitäisitkö rodunjalostuksena?

Tämä on tosiaan uusinta uutta ja sillä kajotaan yksittäisiin geeneihin (jotka tietysti ovat koko kehossa), mutta entä jos pystyttäisiin kehittämään menetelmä, joka lamauttaisi koko ylimääräisen kromosomin? Onko huonoa rodunjalostusta? https://tieku.fi/laaketiede/laaketieteellinen-tekniikka/virstanpylvas-g…

Googlailin vähän asiaa, ja sitä on jo pyrittykin tutkimaan. Ja se ilmeisesti jopa voisi olla jotenkin teoriassa mahdollista mutta ainakin tällä hetkellä liian suuri ja riskialtis tehtävä. Esim. keinohedelmöityksestä jos on kyse, on yksinkertaisinta vain istuttaa alkio, joka on valmiiksi tältä osin terve. Mutta kun nämä gernisakset jo sinällään ovat asia, jota vain vähän aikaa sitten ei olisi voinut kuvitellakaan vaan tuntui aivan tieteisfantasialta, niin ehkäpä myöhemmin oikeasti kehittyy tekniikka, jolla voidaan antaa järkevin kustannuksin ylimääräisen kromosomin lamauttavaa hoitoa jo kohdussa sikiölle, jolla on diagnosoitu Down. Olisiko tällainen perimänmuokkaus siis pahaa rodunjalostusta tai geenisaksitekniikka ylipäätään, kun sillä hoidetaan geeneistä johtuvia sairauksia?

Kertoisiko joku,mitä maailma menettää, jos downeja ei olisi?

Vierailija kirjoitti:

Kertoisiko joku,mitä maailma menettää, jos downeja ei olisi?

Maailma menettää downit. Yhden ryhmän ihmisiä, jotka kuuluvat tähän maailmaan. Miksi juuri heidät pitäisi menettää? Kehitysvammaisuus kuitenkin pysyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kertoisiko joku,mitä maailma menettää, jos downeja ei olisi?

Maailma menettää downit. Yhden ryhmän ihmisiä, jotka kuuluvat tähän maailmaan. Miksi juuri heidät pitäisi menettää? Kehitysvammaisuus kuitenkin pysyy.

Ajatteletko samalla tavalla muistakin sairauksista? Maailma menettää sydänsairaat jne. Sairauksia maailmassa on aina joka tapauksessa. Lääketieteen tarkoitus on pyrkiä niitä parantamaan. Ei ole mikään itseisarvo, että maailmassa on sairaita ihmisiä. Joka tapauksessa heitä toki on: kaikilla on joitain sairauksia. Se, että niitä pyritään vähentämään, ei tarkoita, että jo olemassa olevilla Down-syndroomaisilla ei olisi ihmisarvoa tai ihmisoikeuksia, ei ollenkaan. Minulla tämän kirjoittajallakin on parikin löydettyä geneettistä heikkoutta. Ihmisten tietous omista geneettisistä heikkouksista tulee lisääntymään tulevaisuudessa. Onko minulla lapsia? On. Olenko mahdollisesti periyttänyt heille? Olen. Toivoisinko, että ei olisi periytynyt? Toivon (sekin on mahdollista; ei ole mitään oireita ja itsekin elän normaalia elämää). Jos palaisi ajassa taaksepäin ja olisi mahdollisuus vähäisellä vaivalla ja täysin turvallisesti vaikuttaa jotenkin siihen, että nämä tietyt ominaisuudet eivät olisi periytyneet lapsille (ts. varmistaa asia), tarttuisinko siihen? Mahdollisesti. Kysymys tosin on niin vähäisestä asiasta, että mahdollisesti en. Suomessa(kin) annetaan muutenkin perinnöllisyysneuvontaa jo nyt tunnettujen vaikeiden periytyvien sairauksien suhteen. Ei se ole mikään itseisarvo, että syntyy sairaita ihmisiä. Kysymys ei ole rodunjalostuksesta siinä mielessä kuin n-kortin heiluttajat implikoivat. Ihonvärit ja tällaiset eivät ole sairauksia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on isoja oppimisvaikeuksia joten olen tietyllä tavalla vammainen minäkin. Kun te voitte sanoa täällä ihan suoraan niitä mielipiteitä joita olette esittäneet, niin kai te voitte sanoa nyt minullekin, että olisi ollut parempi jos äitini olisi tehnyt abortin. Eihän niissä mielipiteissä teidän mielestänne ole mitään kyseenalaista.

En minäkään mikään erityisen tuottava yksilö ole ollut kun minulla on vaikeuksia pärjätä monissa yksinkertaisissakin töissä, nykyään olen kyllä työssä mutta kuitenkin. Koska tätäkin on täällä käytetty perusteluna sille kenen elämä on arvokasta ja kenen ei, niin menenhän siihen arvottomien kategoriaan sitten minäkin. Ja kyllä, olen itsekin välillä miettinyt, että olisi parempi ettei minua olisi olemassa mutta siitä huolimatta se jotenkin kylmää, että tässäkin keskustelussa niin moni on oitis valmis tuomitsemaan tietynlaisten ihmisten elämän arvottomaksi. Ihan inhimilliset tunteet kun minullakin on vaikka tämmöistä sekundalaatua olenkin. Lisäksi minä kaikesta kyvyttömyydestäni huolimatta tunnen historiaa ja meillähän on ihan täältä sivistyneestä Euroopasta ei mitenkään kovin kauan sitten esimerkki siitä, että mihin tällainen ajattelutapa voi johtaa. Aika helposti sekin sitten lopulta kävi kun vauhtiin päästiin.

Minkälaisia nämä oppimisvaikeutesi ovat käytännössä? Kerran törmäsin naisen blogiin, ja tällä naisella oli mm. vaikea hahmotushäiriö ja adhd, mutta silti kirjoitti polustaan kampaajalinjalla ja siitä, miten paljon sekin vaati työtä ja työtä. Ja nykytilanne on se, että on yrittäjä. Todella hieno suoritus noilla korteilla, kun itse en osaisi kuvitella itseäni kampaajana, vaikka minullakin ilmeisesti lieviä hahmotuksen vaikeuksia, jos on psykologiin uskomista, vaikka on minuun voinut luottaa ajessani mopoa teininä, ja osaan arvioida, onko auto hyvin kaukana vai lähellä ennen kuin ohitan suojatien. Junalla kulkeminenkaan ei ole painajaismaista.

Minulla on diagnoosi laaja-alaisista oppimisvaikeuksista (entinen heikkolahjaisuus) eli käytännössä olen vammainen. Mieluummin olisin kehitysvammainen ja täysin tietämätön tyhmyydestäni. Nyt olenkin melkein väliinputoaja, jolla on kyllä ammatillinen tutkinto tavallisesta ammattikoulusta. En vain jaksaisi tehdä ravintola-alan töitä. Ei minusta taida koskaan tulla yhteiskunnalle hyödyllistä ihmistä, vaikka kuinka haluaisin. Tiedän, että surkuttelemalla tilannetta mikään ei tule nenän eteen Manulle illallinen. Olen vain realisti. Laiskuus on ollut helpoin tie, ja kotona asuessakin käytin suurimman osan ajasta tietokoneella, enkä jaksanut lukea kokeisiin, koska "ei jää päähän".

On se yrittäjyyskin pyörinyt mielessä, mutta eipä tällainen idiootti taida sellaisena pärjätä, kun matematiikka oli helpotettu aine, vaikka ymmärrän vielä 2 + 2 = 4. Prosentteja osaan laskea laskimen avulla. Mutta annas kun mennään x:n ja y:n ratkaisemiseen, niin johan alkaa olla hepreaa. Työn pitäisi olla sellaista, jota voisin tehdä itse ja ei tarvitsisi päätä käyttää. Valitettavasti vain kiusaamisen takia olen tullut salaperäiseksi ja helposti olen pelännyt kömpelyyteni paljastuvan. Käteni suoraan sanoen vapisee joissakin asioissa. Kouluun ei tekisi mieli enää mennä, kun jäi traumoja yhdestä työssäoppimisjaksosta lautasten kantelun takia, mutta se oli pakko suorittaa. Peruskoululaisena vihasin ryhmätöitä ja ei kiinnosta edelleenkään, jos niissä käydään jotain turhia aiheita. Esimerkkinä kansanopiston lyhyessä työelämäkoulutuksessa turhauduin joihinkin tunnelässytysleikkeihin, kun olisin halunnut keskittyä "oikeisiin" asioihin.

Et kuulosta kirjoituksesi perusteella yhtään heikkolahjaiselta, vaan että on ehkä jotain muuta psyyken ongelmaa (kerroitkin tuosta kiusaamisesta, vapinasta ja turhautumisesta ja tavasta reagoida silloin).

Tuskin psykologi tai lääkäri tekee mututuntumalta tällaisia päätöksiä. Onhan se ihan faktaa, että kykyprofiilini on suoraan sanoen sekamelska. Älykkyyteni on siellä heikon keskitason ja heikon rajamailla. Tuoreimmat tulokset muistan: looginen päättelykyky ja yleistietous hyvä, palikoita koostaessa havaittiin lieviä hahmotuksen vaikeuksia ja kielelliset taidot alle ikätason. On niin raskasta tiedostaa oma tyhmyytensä. Jos olisin kehitysvammainen, niin en välttämättä edes tajuaisi, mistä jäisin. Saisin myös tyhmyyteni silloin anteeksi, eikä ihmiset kuvailisi minua viisaaksi tai fiksuksi. Tai sitten pitää olla sokea, ettei matalaa älykkyyttäni tajuta.

Onhan minulla myös autismin piirteitä. Yhdistän nämä enemmän Aspergeriin yrittäessäni olla sosiaalinen. Enpä ole koskaan ollut suosiossa, ja peruskoulussa luovutinkin, vaikka oli joitain ihmisiä, joiden kanssa tulin toimeen ja välillä oltiin yhdessä samassa näytelmäkerhossa. Silti olen sosiaalisesti tumpelo, enkä jaksaisi jauhaa small talkkia. Olen verbaalisesti huono, mikä olisi aika huono yhdistelmä vaikkapa riitojen selvittelyssä. Minulla pitäisi olla vuorosanat tuollaisissa tilanteissa. Toisaalta taas pystyn väittelemään jonkun erimielisen kanssa, esim. viimeisimmässä kannabiksen laillistamista puoltavassa keskustelussa en mennyt lukkoon vastustajan sanoista, vaan jatkoin argumentointia niin kauan kuin faktoja riitti. Tykkään puhua esim. politiikasta. Ehkä tämä kiinnostus politiikasta puhumisen on tullut yhteiskuntaopin kautta, jossa pärjäsin arvosanalla 8 ollessani yläkoululainen.

Keskiarvo oli 7,5, ja ilman helpotuksia selvisin 6-8. Silti vain olen helvetin tyhmä, enkä ole tottunut tekemään mitään haluamani eteen ja tiedän, etten osaa saati kykene. Pelkään itselleni vaikeita tai epämieluisia asioita. Tuntuu, että sanat ei loksahda paikoilleen, vaikka ymmärtäisin, mitä luen. Olen dementikko. Esim. sanaa "evoluutio" jouduin kokoamaan sanoiksi useita päiviä kunnes opin sen selittämään. Oikeasti, yläkoulussa en osannut psykologille kertoa sitä käsitettä testatessa. Tiesin sen vain liittyvän biologiaan, muttei ollut sanoja, millä selittää, vaikka osaan puhua. Tuntuu, että kuva jää heti mieleen. Niin on jäänyt esim. kasvihuoneilmiöstä.

On myönnettävä se fakta, että monelle ammattikoulualalle olen tyhmä. Toisaalta tavallisella työpaikalla kukaan ei osannut aavistaa tätä, missä tein kassatarjoilijan töitä. Nyt mietin jotain muuta ammatinvalintapsykologin kanssa, ja vaihtoehtoja on tullut: datanomi sekä logistiikka-ala. Välinehuoltajaankin perehdyin itse netin kautta, mitä olen alkanut taas harkitsemaan, mutta pidän asiaa vielä kysymysmerkkinä. Ajattelin lähteä kurssille opettelemaan korujen tekoa ja miettiä, että jos oppisin hyvin niiden tekoa, voisin harkita käsityöammattia yrittäjänä. Toki tekisin toistakin työtä, sillä olen töissä ollut aina tunnollinen, ahkera ja reipas. Tuntuisi pahalta, jos joutuisin jonnekin työkeskukseen, jossa tuntisin itseni muukalaiseksi.

Et edelleenkään vaikuta yhtään heikkolahjaiselta, päinvastoin. Tekstisi on niin hyvää. Jotain muuta tietysti voi olla, mutta on monia muitakin asioita, jotka vaikuttavat suoriutumiseen eri tilanteissa. Traumatisoituminen esimerkiksi vaikuttaa kognitiiviseen suoriutumiseen, tai pelko häpeästä tai rangaistuksista. Psykologit kyllä tekevät virheitä.

Haluan vielä lisätä, että miten ihmeessä muka sinulla on ollut kielelliset taidot alle ikätason, kun tuotat aivan normaalia tai jopa hyvää aikuisen ihmisen tekstiä? Ainakin tänne kirjoittaessasi. Kysymys on jostain muusta, jos esim. tuollaisessa testitilanteessa tai joissain tietyissä tilanteissa menee lukkoon mutta sitten turvallisissa tilanteissa rauhassa suoriutuu hyvin. Jotenkin geneettisesti heikkolahjaisempi ei pystyisi siihen ollenkaan. Melkein suosittelisin ihan vain psykoterapiaa, jossa lähtisit avaamaan noita solmuja. Tuollaiset heikkolahjaisuusdiagnoosit voivat tehdä tosi paljon hallaa, etenkin jos ovat vääriä, kun ihminen voi sitten alkaa uskoa niihin.

Olen oikeasti helvetin hidas ja tyhmäkin. Tämä hitaus tuli ilmi ihan lukitesteissä. En jaksa lukeakaan, koska hengästyn lukiessa. Yläkoulussa sain viimeksi kuulla olevani vammainen ja "kuinka minulla ei ole aivoja". Sen tyypin piti varmaan koko ajan tuota samaa hokea. Ei ihme, miksi peruskoulu ja etenkin ryhmätyöt olivat minulle kidutusta. Olisin käynyt vaikka kotikoulua, jos raha ja resurssit olisivat sallineet. Olin koko luokan hiljaisin ja ujoin oppilas. Mieluummin vaikenin, mikä vielä tosin vaivaa minua. Erioten epävarmoissa asioissa, kun pääni sisällä ajattelen, että se on varmaan sitä mitä ajattelen, mutta olen mieluummin sitten hiljaa. Esimerkkinä viime vuonna koulupsykologin testeissä oli kysymys, että mikä elin tuottaa insuliinia. Hiljaa ajattelin sen olleen haima, mutta vaikenin, koska olin epävarma. Luulin, etten tiennyt.

Minulla on kaikennäköisiä diagnooseja ollut: semanttis-pragmaattinen dysfasia vaikeana, autismin piirteet, autismi, lievä kehitysvamma ja nyt laaja-alaiset oppimisvaikeudet, jotka juurikin kääntyy heikkolahjaisuudeksi selvällä suomella. Nämä hemmetin diagnoosit estää kaiken. Olin lapsena ihan oikeassa, ettei minusta mitään tule. Ei ole ollut inspiroivia ihmisiä vaikeuksineen. Luulin, ettei sellaisia ole paitsi ehkä saduissa. Luulin, että kaikki julkisuuden henkilöt ja menestyneet ovat vain nk. tavallisia. Siinäkin olin väärässä, mutten silti vakuutu pystyväni muuhun työhön, vaikka kuinka nenäni edessä olisi vaikean hahmotushäiriön kanssa elävä kamapajayrittäjä. Silti haluaisin ravintola-alalta pois. En jaksa kokoaikaista kiirettä, vaikka viihdyin henkilöstöravintolassa ja jaksoin tehdä jopa välillä 12 tunnin työpäivää kuormittumatta siitä. Haluan vain kokea sen, mitä en lapsena saanut kokea. Haluan tuntea, mitä on hankkia leipä pöytäänsä. En halua olla vanhempieni kaltainen työtön, enkä halua itselleni "heikon" aineksen leimaa.

Tällä hetkellä olen työkokeilussa läheisen ihmisen yrityksellä. Hän ei tajua, miten heikkolahjainen oikeasti olen. Teen siellä asiakaspalveluhommia. Hän loi ihan oman kiinnostuksen pohjalta yrityksensä. Itsekin haluaisin välttää kouluja, mutta nykyään on mahdotonta alkaa vaikkapa yrittäjäksi ilman alan koulutusta, vaikkei läheiseni ole mikään merkonomi. Tämä olisi minulle oikeasti helppo työ, vaikka toisaalta istuminen konsoleiden äärellä tietysti kostautuu helposti.

Kuka sinulle hoki, että olet vammainen ja ei ole aivoja? Kamalaa. Olet kertonut tuossa yllä, että et esimerkiksi uskaltanut kertoa haiman tuottavan insuliinia, vaikka tiesit oikean vastauksen. Tämä ei viittaa tyhmyyteen vaan pelkoon. Tuotat aivan kypsää tekstiä, joten älykkyydessäsi tuskin on mitään vikaa oikeasti. Voi kuule hyvin olla, että tarvitsisit vain rohkaisua ja uskoa itseen ja että todellakin nuo saamasi diagnoosit lähinnä vain rajoittavat sinua.

” Minulla on kaikennäköisiä diagnooseja ollut: semanttis-pragmaattinen dysfasia vaikeana, autismin piirteet, autismi, lievä kehitysvamma ja nyt laaja-alaiset oppimisvaikeudet, jotka juurikin kääntyy heikkolahjaisuudeksi selvällä suomella.”

Heikkolahjainen ei kirjoita noin.

Yksi luokkatoveri, joka tuli luokalleni aloittaessani yläasteen. Olen saanut eräältä toiseltakin (oli ollut alakoulusta alkaen tuttu nimeltään ja kasvoiltaan) kuulla olevani vammainen. Varmaan koko kylä minua vihasi, vaikka miten kiltti yritin olla kaikille. Koko ajan auottiin päätä eräästä asiasta, mistä purskahdin jopa itkuun ja pakenin tilannetta jonnekin muualle sen sijaan, että olisin mennyt luokkahuoneeseen. Minusta tuo oli kaikkein pahinta verrattuna siihen, että jotkut luokallani olevat tytöt jakautuivat omiin kasteihinsa, enkä ollut tervetullut heidän "omiin" pukukoppeihin kuudennella luokalla. Aivan syystäkin luovutin sosiaalisissa tilanteissa ja on hyväksyttävä se fakta, ettei minusta ole sosiaalisiin tilanteisiin, mikä tuli ilmi yrittäessäni opiskella sosiaalista alaa.

Olen syystäkin eristäytynyt muista. En ole pystynyt luottamaan muihin ja olen helposti miettinyt, voidaanko minussa nähdä jotain vikaa. Sen takia loin itselleni yläasteella roolihahmon, jota oli tarkoitus käyttää hätätapauksissa vain hyväksynnän toivossa. Se roolihahmo ryyppäsi ja tupakoi kuten muutkin nuoret. Minulle alkoi vain tulla silloin ajatuksia, että rupeaisin esittämään eri persoonia joissain tilanteissa. Tuntuu, että haluaisin olla joku muu. Omana olen epävarma ja nössö, mutten voi vetää mitään rooliakaan esim. ammatinvalintapsykologin edessä. Näyttelemisestäkin pidin peruskoululaisena, koska se oli pako omasta todellisesta minästä.

Tottahan sekin on, että ei minulla älyä ole. Mikään ei ole jäänyt päähän ja olen dementikko kuten olen kirjoittanut aiemmin. Lukeminen on syystäkin vastenmielistä. En välttämättä sisäistä asioita, jotka ei niin kiinnosta. On rankkaa olla tietoinen omasta tyhmyydestä, vaikken ole ihan naispuolinen Homer Simpson, vaikka toisaalta laiskottelusta olen pitänyt, mikä on ollut minulle helpoin tie. Tiedän, etten saa mitään nenän eteen. Peruskoululaisesta alkaen kaikki aikani meni tietokoneen äärellä ja nyt paljonkin olen somen äärellä. Ei ihme, kun olen tyhmentynyt. On vain uskallusta myöntää, että olin todella kova nettiriippuvainen peruskoulussa, vaikken ihan koulussa ollessani kokenut pakonomaista tunnetta päästä tietokoneelle. Minulle vain näppäimistö on ollut helpompi tapa ilmaista itseäni, mutta tiedän, että ei ole terveydelle hyväksi olla aamusta iltaan tietokoneella tai älypuhelimen ääressä.

Et edelleenkään vaikuta tyhmältä etkä vammaiselta yhtään tekstin perusteella, mutta kylläkin ihmiseltä, joka on sisäistänyt negatiivisen minäkuvan ja jota on kiusattu rankastikin eikä ole ”nähty” kunnolla. Tuo roolien luominen epävarmuuden peittämiseksi on aika tavallista, esim. just sellainen vähän ”kovis” rooli. Minkä ikäinen mahdat olla? Vissiin melko nuori vielä. Kai sekin kertoo jotain, jos monissa hommissa ihmiset ei ”huomaa”, että olisit mitenkään heikkolahjainen. Toisin sanoen vaikutat heidän mielestään ihan normaalilta. Seuran vaihto kiusaavista porukoista tekee usein tosi hyvää. Ja pienissä yhteisöissä usein ihmisille annetaan tiettyjä rooleja ja leimoja, joista on vaikea päästä eroon muuten kuin vaihtamalla ympäristöä ja ihmisiä sellaisiin, jotka suhtautuvat myönteisesti.

Toisaalta pidän jossain määrin yhteisöllisyydestä, vaikka olen nykyään kaupunkilainen. Kaupunkilaisenakin elelen yksin ja vähän olen sosiaalisissa kanssakäymisessä lukuun ottamatta tuttuja ja kahta perheenjäsentä samalla kaupungilla. Viihdyn enemmän miesten kuin naisten kanssa, ja tuntuu, etten hirveämmin osaa olla naisten kanssa, vaikka olen itsekin nainen. Ymmärrän miehiä vain paremmin ja samaistun heihin enemmän. Introverrtiys dominoi minua paljonkin, mutta tätäkään ei kaikki kykene uskomaan avattuani suuni. Sama juttu autismin piirteiden kanssa, mikä johtunee siitä, että olen nainen. Pidän mustasta huumorista ja luen esim. Fingerporia, jota ymmärrän. Sarkastiseksi olen jossain määrin oppinut itse. Ei naisilla esiintyvää autismia tai sen oireita heti ensisilmäyksellä näe.

Niin ja olen 26-vuotias, jos ikääni mietit. Mietin vain, että onkohan peli menetetty kohdallani: en ole kuullut kaikista sanoista, sananlaskuista tai tiedä kaikkea, koska en ole lukenut ja koskenut kirjoihin. Koitan olla kuitenkin kartalla siitä, että mitä yhteiskunnassamme tapahtuu ja äänestän esimerkiksi halutessani vaikuttaa. Äänestyspäätöstä tehdessä perehdyn ja harkitsen, sillä haluan asioita päätettävän järjellä.

Itse luulin olevani poikkeus siinä, että nuorempana tykkäsin olla näytelmäkerhossa ja haaveilin jopa näytelmäkerhosta. Näyttää kuitenkin olevan naispuolisia autismin tai sen oireiden kanssa eläviä, joilla tuntuu sama intohimo olevan teatteriin ja näyttelemiseen. Tekisi kyllä mieli palata lavalle harrastusmielessä. Tällä hetkellä kertaan englannin kielen alkeita muistin virkistykseksi, ja onpahan jotain järkevämpääkin tekemistä somettamisen sijaan, minkä takia omat aivot ovat varmaan entistä enemmän pienentyneet. Kyllähän tuokin kieli kiinnosti ennen kolmosluokan alkamista kunnes viidennellä luokalla alkoi hieman muut jutut kiinnostamaan kuten netissä roikkuminen ja sarjakuvien piirtäminen. Piirtämisessä sain paljonkin kehuja koululaisena, mutten ole pitkiin aikoihin piirtänyt ja käteni varmaan vapisisi. En ehkä enää keksisi mitään.

Alavaihtoehtoja olen pähkäillyt, ja on tuntunut, että kaikessa olisin surkea, vaikken ole edes yrittänyt. No, yritin toista alaa myöhemmin, eikä nyt kaduta, että tuli tehtyä. Sain toki opettajilta hyviä kehuja esimerkiksi kirjallisesta näyttösuunnitelmastani ja tehtävistä, joita varten hain kiitettävisti tietoa kirjoittaen selkeästi. Koitin parhaani, että ajattelin, mitkä olisi ne ydinasiat, vaikka saatan olla aika yksityiskohtainenkin kirjoittaessa. Luulin ensin olevani ihan pulassa ja tuntui alkuun, että olisin lukenut vieraalla kielellä uusia sanoja, mitä nyt tulee sosiaalihuolto- ja lastensuojelulakiin. Onneksi ei tarvinnut ihan kannesta kanteen lukea lakikirjaa. Vähäisten lähiopetustuntien takia pelkäsin olevani pihalla asioista ja näyttösuunnitelmaa laatiessakin kertasin hiljaisessa kodissani pala kerrallaan noin 2 tuntia päivässä. Kertasin samaa asiaa lisääkin varmistaakseni, että varmasti ymmärsin, mistä kirjoitin ja puhuin. Ammattikouluajalta en muista joutuneeni pilkan kohteeksi ja koin, että minun kanssa tultiin edes toimeen. Olin jopa opiskelutoverin pikkujouluissakin mukana pelaamassa.

Joo siis sulle on useampi jo kirjoittanut, että heikkolahjainen ei kirjoita noin. Kuulostaa siltä, että se psykologi, joka on sinusta sellaisen arvion tehnyt, on arvioinut väärin eikä ole nähnyt pintaa syvemmälle. Sillä hän on tehnyt paljon pahaa. Kuulostat ihan mukavalta joskin ahdistuneelta ja jotenkin ikään kuin osittain syrjäytetyltä ihmiseltä, jonka ongelmat ovat muuta kuin heikkolahjaisuutta. Esim. hyvin negatiivista minäkuvaa, joka on vielä saanut vahvistusta siltä tollolta psykologilta. Olisit tarvinnut lämpöä jo silloin ja että siihen kiusaamiseen puututaan. Ihmisen ei tarvitse tietää kaikkia sanontoja ja sanoja, jotta pärjää. On ihan OK olla joissain asioissa vähän pihalla. Yleensä ihmiset suhtautuu siihen ihan myönteisesti, vaikka hymyilyttäisi tai ihmetyttäisi. Tarkoitan, että ei siitä seuraa mitään katastrofaalista. Sun kirjoitustaito on sellainen, ettei sun älykkyydessä voi olla merkittävää vikaa. Sinun oikeinkirjoituskin on todella hyvää. Onko sinulla jotain kontaktia mielenterveyshoitoon? Minusta voisi olla hyvä, jos sinulla olisi mahdollisuus päästä käsittelemään tätä heikkolahjaisuusasiaa ihan toisesta näkökulmasta eli varhaisten traumatisoitumisten ja sen vaikutusten kautta (toimintakyky, epäonnistumisen ja nolatuksi tulemisen pelot, hyvin negatiivinen minäkuva, jota on vahvistanut heikkolahjaisuusdiagnoosi ja vaikuttanut käsitykseen siitä, millaiset alat sinulle voisivat olla sopivia). Minulla on mitattu psykologisissa testeissä huomattavasti keskimääräistä korkeampi älykkyys (yli 130 15:n keskihajonnalla), mutta minulla on myös omaa kokemusta siitä, miten vaikeat psyykkiset ongelmat voivat vaikuttaa (just tunne, ettei osaa mitään, tai pelko, että kaikki nauraa). Mensassa on paljon jäseniä, jotka tuntevat itsensä jotenkin ulkopuolisiksi joka paikassa ja tuntevat, että eivät oikein ymmärrä asioita ja miksi muut toimivat kuten toimivat, koska se näyttäytyy usein järjettömänä. Mielenterveysongelmiakin on paljon. Olen ollut jäsenenä siis joskus. Se on käytännössä osittain vertaistukijärjestö sellaisille korkean älykkyyden ihmisille, jotka eivät ole onnistuneet löytämään elämässä esim. riittävän haastavaa työtä, jossa käyttää sitä lahjakkuutta ja joka täyttäisi elämän eikä olisi aikaa sille järjestölle.

En ole psykologi, mutta sun kirjoitusten perusteella et ole heikkolahjainen.

En minä nyt mikään nero ole, ja sellaisia on harvoin meissä naisissa. Ennemmin olisin kehitysvammainen kuten kirjoitin aiemmin, jolloin tietäni olisi tasoitettu todella paljon ja varmaan olisin iloisempi ja sosiaalisempi. Tiedän, tuokaan jälkimmäinen stereotypia ei ole aina paikkansa pitävä, jos puhutaan niistä kehitysvammaisista, jotka eivät edes tajua, missä mennään. Kuitenkin kokisin itselleni paremmaksi olla tiedoton tyhmyydestäni ja nauttia vain siitä, että kaikki tuodaan nenän eteen.

En tiedä, onko minulla uskallusta mennä kouluun, vaikka toisaalta taas harkitsen sitä. Jo viimeisimmässä lyhytkoulutuksessa väsyin, kun tuijotettiin ihan aamusta alkaen diaesityksiä ja tuntui, että valot läpäisee silmiäni. Olisi tehnyt mieli todeta ääneen, että en jaksa. Ammatinvalintapsykologilla tietokoneella tehtävää testiä tehdessäkin meni tekeminen ja keskittyminen päin p******* haukotellessani tietokoneen äärellä ja tuntui, että piti suoraan sanoen liimata oma naama tietokoneen ruudulle tehdessäni jotain luetun ymmärrykseen liittyvää tehtävää. Minun silmät ei kerta kaikkiaan kestä pientä fonttikokoa tai pieniä kuvioita, joten pakostikin joudun silmiäni lähentelemään niitä kohti. Tarvitsen varmaan kohta suurennuslasin. Kirjoitan kyllä isolla fontilla ja kynälläkin isoa tekstiä, en tosin kissankokoisin kirjaimin. Kysyi minulta viime vuonna koulupsykologi käsialastani, kun puhuimme autismin kirjosta, jolloin vastasin, että sitä on kyllä hyväksi kehuttu, josta kyllä saa selvää. Ihan en harakanvarpaita kirjoita. Hän itsekin totesi sen olevan hyvä nähdessäni vanhoja kouluvihkojani. Kaunokirjoitus jäänyt vähälle, mutta on jotain hajua, miten sitä kirjoitetaan.

Siinä testissä siis testattiin kykyjä, ei älykkyyttä. Tuloksia oli vertailtu niihin, joilla oli peruskoulu ja mahdollisesti ammattikoulu käytynä, jos oikein kuulin ammatinvalintapsykologilta. Tulokset olivat suurimmalta osin alhaista keskitasoa, mutta oli siellä looginen päättelykyky (kutsun sitä Mensa-testiksi, koska joskus tein maksuttoman version vitsillä, vaikka keskityin siihen ja mietin) ja joku visuaalinen tehtävä (piti miettiä, että mistä kuvioista saisin yllä mainitun kuvion) päässyt keskitasolle, mitä pidin yllättävänä tietona. Etenkin tuota jälkimmäistä.

Tämän takia normaalit, arkiset asiatkin tuntuu melkein vaikeilta suorittaa ja fyysisestä kunnosta huolehtiminenkin on vaikeaa. En vain jaksa tai ehdi. Minulla on nykyään valonarkuutta, jonka olen taatusti aiheuttanut itse johtuen liiasta ruutuajasta pienestä pitäen. Tarvitsen tietokoneeseen ja puhelimeeni silmäystävälliset tilat, jotta voisin keskittyä, enkä haukottelisi koko aikaa. Minun tekisi mieli oikeasti nukkua ollessani paikoissa, joissa on liikaa ruutuja kirkkaine valoineen. Kuljen jopa sisätiloissakin välillä aurinkolasit päässä, vaikkei nekään täysin pelasta tilannetta, eikä pelasta silmälasieni sinivalosuoja. Vapaa päivinä tarvitsen oikeasti paljon unta, noin 10 tuntia ollessani lähes uupunut töissä kirkkaista valoista. Kuitenkin peittelen fyysistä sairauttani muilta, enkä osoita mitään tuntemusta siitä, kun saan lievän pääkivun ja melkein sekavan olon. Hyvä, kun kukaan ei luule päihtyneeksi. Ei ole migreeniä, jota pidetään epätodennäköisenä, vaan syyllinen 99 % varmuudella kuivasilmäisyys. Ei kaihia, ei näkövammaa, ei kasvainta, joka selittäisi asian.

Ei mahdu pitkät tekstini yhteen kommenttilaatikoon, niin jatkan vielä. Ja lisää kirjoitettavaa varmasti tulee, joten nauttikaa romaanistani tai olkaa nauttimatta, jos kuulostan liian angstiselta pessimistiltä, vaikka pidän itseäni realistina. Hyvä on, on minussa pessimistin vikaa.

Minulla ei ole älykkyyden lisäksi fyysistä voimaakaan, vaikka tuli sitä aiemmin käytyä kuntosalilla. Olen kuitenkin moneen naiseen verrattuna heikompi. Minusta ei olisi koskaan siivoojaksi tai maatilan emännäksi. Sain traumoja vuoden 2014 työssäoppimisesta lautasten kanteluiden takia, jolloin aloin vapisemaan ja jopa pelkäämään, kun olin jopa kompastua lautasten kanssa. Jos olisi oikeasti käynyt noin, niin varmasti olisi tehnyt mieli ruveta huutamaan. Vielä päälle se, että joku työtoveri kysyi, että enkö pysty kolmatta lautasta kantamaan käsilläni. Se oli niin elävää painajaista minulle, minkä takia totesin, etten koskaan opiskele. Tämä on saanut minut harkitsemaan itsensä työllistämistä, jos vain ensin saisin opin ja sitten harkitsisin asiaa realistisesti. Voisin varmaan työskennellä omalla tavalla ja tehdä esteettömät tilat ajatellen silmieni terveyttä.

On ihan totta, että väkisin minut ja myös minä itsekin olen syrjäyttänyt itseni. Introvertin ja ujon piirteet ovat dominoineet enemmän luonnettani kuten olen aiemmin kirjoittanut. Yksinolostakin olen nauttinut, vaikka tulen toimeen muiden kanssa, enkä ole edes vihamiehistä alkanut kitisemään, etten tuon kanssa ole missään tekemisissä. Minua on taas sen sijaan toruttu, eikä unohdettu edes hetkeksi vihamielisiä suhteita. Muistan vieläkin yläkoulun maantiedon tunnin 8. luokalta, jolloin opettaja jakoi oppilaat ryhmiin tai pareiksi. Tunsin ihan kauhun väreitä päätyessäni luokkani pahimman päänaukojan kanssa, vaikka koitin edes toimeen tulla hänen kanssa siitä huolimatta, että olin hänelle "va ja kki" ja "ilman aivoja oleva ihminen". Kuitenkin koitin hiljaisin elein näyttää opettajalle vastustavani ajatusta, muttei minulla ollut munaa sanoa miten ujo olen ja suoraan sanoen olisin halunnut tehdä yksilötehtäviä. Onneksi pääsin toiseen ryhmään tuolla tunnilla, jossa ei tullut tuollaista vastustusta. Tämä samainen tyyppi oli jopa pienluokassa kanssani englannissa ja tällöinkin hänen piti ihan ääneen kommentoida, että "miksi vammaisten (tarkoitti minua) ja normaalien pitää olla samassa koulussa" ja hokea "va ja kkia". Siinähän nauroi toinenkin minua pilkannut ihminen toiselta luokalta, jolle olisin halunnut hakea ihan nöyryyttämiseksi lähestymiskieltoa, kun en saanut edes bussipysäkillä ja kylällä liikkua rauhassa omalla ajallani, vaikka käytännössä se oli vaikeaa.

Aivan syystäkin epäilin yläkoulussa itselläni masennusta ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa, mutta kuraattorin teettämän masennustestin mukaan se ei ollut paikkansa pitävä. Eihän se tietenkään mikään diagnoositesti ollut, mutta kyllä kuraattori oli kuullut monta kiusaamiskertomustani ja ottanut kiusaajat puhutteluun, joten konkreettista näyttöä oli antaa epäilyille. Yläkoulun koulupsykologillekin kerroin masennusepäilyni, johon sain vain nyökkäävän vastauksen. Enpä ole koskaan saanut epäilyihin vastausta, vaikka olen varma, että varmasti epäilyt piti paikkansa, joista on vieläkin ikäviä muistoja jäljellä.

En ole perheestänikään saanut hirveämmin apua, vaikka tullaan hyvin toimeen. Äidiltä saatoin herkästi kuulla raivoamista, vaikkei hän ketään lyönyt. Kyllä hän minun kanssa rasittui ja olin varmasti hankala, vaikken häntä lyönyt tai edes uhkaillut. Yläkoulussakin äiti totesi kerran ääneen minun ja sisarpuolteni olevan yhtä tyhmiä. Ehkä hän oli oikeassa minun suhteen. Hän jopa tyrmäsi ajatukseni oppia japanin kieltä ollessani seitsemäsluokkalainen, mitä toki opettelin vähän itse aloittaen alkeet. Siihen se jäikin, kun tietokoneen äärellä oleminen ja laiskottelu veivät voiton.

Ehkä ainoan neuvon elämässäni olen saanut äidiltä siirtyä opiskelemaan kotityö- ja puhdistuspalvelujen alaa, kun ravintola-alan koulutuksessa tuli alkuun vaikeuksia suunnitella omaa työtä ja hahmottaa vaa'an näytöllä olevia grammoja ja kilogrammoja, vaikka tiedän kumpi niistä on suurempi. Pidin tietoni pään sisällä ajatellessani, että uskallanko tehdä tuota tai tätä omatoimisesti. Aloin muistamaan näkemisen kautta, milloin vaaka näyttää grammaa tai milloin kilogrammaa tiettyinä lukuina. Ensimmäinen työssäoppimisjakso tosin meni läpi tyydyttävällä arvosanalla, sillä tarvitsin oikeasti tuolloin ohjausta työprosessin hallinnassa. Pidin silloinkin pään sisällä ajatukseni ja olin vain passiivinen. Paperille kirjoitettu näyttösuunnitelma toi tosin helpotusta, kun tiesin, että mitä minun tuli tehdä missäkin ajassa ja järjestyksessä, mutta siinäkin olin hidas. Kuitenkin tuon jälkeen onnistuin tekemään muutoksen ja suoriuduin seuraavista työssäoppimisjaksoista arvosanoin K3 tai H2 ilman mukautuksia. HOJKS:kin oli aika kaksipiippuinen juttu tuolloin ammatillisen erityisopettajan mielestä, kun itse aloin huolestua kustannuslaskennusta ja matematiikassa, jossa onneksi oli niitä prosentteja, sin-, cos- ja tan-laskuja sekä geometriaa, jotka sisäistin edes väliaikaisesti.

Kotona asuessani vietin päiväni pääosin tietokoneen ääressä. Kyllähän tästä tuli valituksia, kuinka olin vain tietokoneella. Erioten neljännellä ja viidennellä luokalla, ja toimintaterapeuttikin antoi tästä palautetta. Tiedostan, että rajat on oltava ruutuajalla. Tosin peruskoulussa asiaa ei osannut syvemmin ajatella, kun olin mukavuudenhaluinen. Tietokone oli myös ainoa ystäväni. Itkin kyllä kaverittomuuttani, mutta samalla muutin mieltä: en halunnutkaan kavereita. Tämä esimerkki myös lastenpsykiatrian poliklinikalta, kun arviointikeskustelussa huolestuttiin kaverittomuudestani. Rupesin siinä kohdin itkemään, enkä uskaltanut kertoa totuutta: olin ujo, ja minua pelotti, että olisinko uskaltanut keksiä mitään puheenaihetta. Valehtelin myös siellä sairaalassa siitäkin, että miksi en halunnut tavata isääni: valehtelin keksittyväni tulevaan laulajan uraan, vaikken kotona harjoitellut yhtään, vaikka pidin laulamisesta. Oikea syy oli isän naisystävä, josta en uskaltanut sanoa mitään suoraan ja koin paremmaksi keinoksi vaikenemisen, vaikkei kukaan ole edes kiistänyt minua. Koin suojelevani isääni pahalta mieleltä. Minulla on oikeasti ihan nössön piirteet, minkä takia olen helposti pelännyt negatiivisilta kuulostavia reaktioita.

Siinä on tämän heikkolahjaisen elämänkerta ja tyhmänä sitä pysytään hautaan saakka. Elämälläni ei tule taatusti mitään tarkoitusta olemaan, vaikka elän sen loppuun asti. Kuitenkaan en pura epävarmuuttani huumeisiin tai alkoholiin, vaan käytän alkoholia kohtuudella ja syön uuden noudattamani ruokavalion tuodessa sääntöjä elämääni, vaikka en nyt ihan askeettista elämää elä.

Tämä on nyt tosiaan vähän väärä paikka purkaa tätä, mutta tuntuu, että tarvitsisit terapeuttia, jonka kanssa käydä läpi tätä elämäsi kokonaisuutta. Tässä on mukana just masennusta varmaan, ja muitakin mielen juttuja. Nimenomaan ne kuviopäättelytestit, joista olet saanut niitä keskitason tuloksia, pyrkivät arvioimaan sitä ns. puhdasta älykkyyttä. Se, että olet saanut niitä keskitason tuloksia, viittaa siihen, että heikkolahjaisuusdiagnoosisi on täysin väärä ja itse asiassa aiheuttanut sinulle vahinkoa. Sama kuin sanoisi masentuneelle, että joo, niin oletkin surkimus. Ei näin. Sinulla voi olla pitkä tie taistella tästä eteenpäin. Tuntuu, että voisit tarvita terapiaa. Ja myös ottaa esiin tämän heikkolahjaisuusasian ja mahtaakohan se olla ihan oikea arvio. Heikkolahjaisuudella viitataan nimenomaan matalaan älykkyysosamäärään, ja jos sinä saat niistä kuviopäättelytesteistä keskimääräisiä tuloksia, sehän tarkoittaa, että älykkyytesi, kun se riisutaan muusta selästä, ahdistuksesta, jännityksestä, kirkkaiden valojen häiritsevyydestä ym., on samantasoista kuin muillakin. Nettitestit ovat tietty vain nettitestejä, mutta antavat nekin jotain osviittaa.

Todennäköisesti aion olla yhteydessä mielenterveyspuolelle. Taisin saada itse asiassa jopa lähetteen sinne lääkäriltä syksyn alussa. Odotetaan sitten vastausta. Oli myös ammatinvalintapsykologin ehdotus myös hakeutua sinne hänen huomatessa epävarman luonteeni. Psykoterapiakin jopa kiinnostaisi, mutta sinnekin ilmeisesti voi olla pitkän pitkä tie. Otan kuitenkin edes puheeksi asian. Teki tuota psykoterapiaa mieli kerjätä yläkoululaisena epäillessäni sosiaalisten tilanteiden pelkoa.

Ammatinvalintapsykologin persoonallisuustestien tuloksetkin antaa sellaista osviittaa, että introverttimäiset piirteet dominoi eniten, mitä nyt tulee mukautuvuuteni, varovaisuuteeni, asiakeskeisyyteen, rauhallisuuteni ja kärsivällisyyteeni. Tällaiset piirteet tosin meni keskikastiin tai ääripäähän, muttei välttämättä siihen pahimpaan ääripäähän, vaan enemmänkin keskikastin alapuolelle. Esimerkkinä käytännönläheisyys ja varovaisuus menivät keskelle eli en ihan kaikista naivein ole, enkä ole pelkkä teoreetikkotyyppi, vaikka koen itseni välillä käytännöllisesti kömpelöksi, mutten ole mikään älykkö-tyyppikään. Asiakeskeisyys meni esimerkiksi ääripäähän, mikä pitänee paikkansa. Töissä olen se ihminen, joka keskittyy työntekoon, eikä jää muiden kanssa juttelemaan turhia. Toki tulen muiden kanssa toimeen.

Kyllä tässä taitaa jotain mahdollisia ammatteja selkiytyä minulle. Välinehuoltoon olen aiemmin perehtynyt, ja luin sen olevan SORA-lainsäännön alla oleva tutkinto. Hieman vain askarruttaa, että tuleeko tuo diagnoosi "laaja-alaiset oppimisvaikeudet" estämään hakemisen, jos asia tulee ilmi. Haluan toisaalta taas olla rehellinen, enkä tuoda ongelmia eteen. Ymmärrän, jos joudun "tarkkailtavaksi". Minuun kuitenkin voi luottaa, että teen kuten pyydetään töissä, enkä käytä aikaani hölmöilyihin ja töissä olen aina selvinpäin. Yrittäjyysasioissakin tulen saamaan todennäköisesti neuvoa, jos meinaan sille tielle lähteä, mutta olen aika harkitseva, vaikka olen netin kautta saanut konkreettisia esimerkkejä yrittäjistä, joilla on ollut jopa pienluokkatausta. Ja itse asiassa olen kohdannutkin tällaisen yrittäjän, joka kertoi kaikkien aineiden olleen mukautettuja (myös matematiikan).

Välillä on tullut sellaisia fiiliksiä, että haistattaisin itsensä työllistämisellä p**kat minua yläkoulussa tutkinneille ihmisille, kun he ehdottivat jotakin erityisammattikoulua, jonka paperilla en todellakaan olisi saanut edes extran työtä ja tuntipalkkaa oikeissa töissä. Minulta kuitenkin löytyy edes jonkun verran luonnetta, jolloin uskallan tuoda omat mielipiteet esille, jos niihin on syytä. En nyt ihan helposti alistettava ole. Itse kun tunsin katkeruutta keva-poliklinikkaa kohtaan, koska tunsin, että minua työnnettiin tiettyyn muottiin ja kohdeltiin identiteetittömänä. Kunhan vain testasin minua tutkivien aikuisten reaktioita valehdellessani, kuinka minäkin ryyppäsin ja join, mikä taisi saada harmaita hiuksia aikaan. Kyllä siitä aisti, että ei tällaisen "vammaisen" kuulu tehdä virheitä ja olla teini. Koin olevani ylisuojeltu. Ehkä äitikin ajatteli, ettei tällaisella "vammaisella" ole tunnetta ulkonäköpaineista ja oikeutta olla nätti, vaikka koko ajan valitin rumuudesta ja siitä, kuinka näytin "vammaiselta" (kuulin sen luokkatoveriltani). Ei ihme, miksi vihasin itseäni ja olen ollut hukassa identiteettini kanssa, kun kotonakin pukeutumistani ei ymmärretty. Se oli ainoita asioita, jolloin kykenin näyttämään, kuinka tällainen "vammainenkin" pystyy. No, nykyään asia onkin niin, että olen ikäisekseen nuorempi ja saan siitä kehuja ja hämmästelyjä. Heh heh, mitähän minua kiusanneet tähän sanoisi. Oman heikkolahjaisuutenikin tulen pitämään salassa normaaliälyisiltä vähäisiltä kavereilta sekä mahdolliselta kumppanilta, ja hyvin näköjään osaan tätä peliä pelata, kun kukaan ei tajua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on isoja oppimisvaikeuksia joten olen tietyllä tavalla vammainen minäkin. Kun te voitte sanoa täällä ihan suoraan niitä mielipiteitä joita olette esittäneet, niin kai te voitte sanoa nyt minullekin, että olisi ollut parempi jos äitini olisi tehnyt abortin. Eihän niissä mielipiteissä teidän mielestänne ole mitään kyseenalaista.

En minäkään mikään erityisen tuottava yksilö ole ollut kun minulla on vaikeuksia pärjätä monissa yksinkertaisissakin töissä, nykyään olen kyllä työssä mutta kuitenkin. Koska tätäkin on täällä käytetty perusteluna sille kenen elämä on arvokasta ja kenen ei, niin menenhän siihen arvottomien kategoriaan sitten minäkin. Ja kyllä, olen itsekin välillä miettinyt, että olisi parempi ettei minua olisi olemassa mutta siitä huolimatta se jotenkin kylmää, että tässäkin keskustelussa niin moni on oitis valmis tuomitsemaan tietynlaisten ihmisten elämän arvottomaksi. Ihan inhimilliset tunteet kun minullakin on vaikka tämmöistä sekundalaatua olenkin. Lisäksi minä kaikesta kyvyttömyydestäni huolimatta tunnen historiaa ja meillähän on ihan täältä sivistyneestä Euroopasta ei mitenkään kovin kauan sitten esimerkki siitä, että mihin tällainen ajattelutapa voi johtaa. Aika helposti sekin sitten lopulta kävi kun vauhtiin päästiin.

Minkälaisia nämä oppimisvaikeutesi ovat käytännössä? Kerran törmäsin naisen blogiin, ja tällä naisella oli mm. vaikea hahmotushäiriö ja adhd, mutta silti kirjoitti polustaan kampaajalinjalla ja siitä, miten paljon sekin vaati työtä ja työtä. Ja nykytilanne on se, että on yrittäjä. Todella hieno suoritus noilla korteilla, kun itse en osaisi kuvitella itseäni kampaajana, vaikka minullakin ilmeisesti lieviä hahmotuksen vaikeuksia, jos on psykologiin uskomista, vaikka on minuun voinut luottaa ajessani mopoa teininä, ja osaan arvioida, onko auto hyvin kaukana vai lähellä ennen kuin ohitan suojatien. Junalla kulkeminenkaan ei ole painajaismaista.

Minulla on diagnoosi laaja-alaisista oppimisvaikeuksista (entinen heikkolahjaisuus) eli käytännössä olen vammainen. Mieluummin olisin kehitysvammainen ja täysin tietämätön tyhmyydestäni. Nyt olenkin melkein väliinputoaja, jolla on kyllä ammatillinen tutkinto tavallisesta ammattikoulusta. En vain jaksaisi tehdä ravintola-alan töitä. Ei minusta taida koskaan tulla yhteiskunnalle hyödyllistä ihmistä, vaikka kuinka haluaisin. Tiedän, että surkuttelemalla tilannetta mikään ei tule nenän eteen Manulle illallinen. Olen vain realisti. Laiskuus on ollut helpoin tie, ja kotona asuessakin käytin suurimman osan ajasta tietokoneella, enkä jaksanut lukea kokeisiin, koska "ei jää päähän".

On se yrittäjyyskin pyörinyt mielessä, mutta eipä tällainen idiootti taida sellaisena pärjätä, kun matematiikka oli helpotettu aine, vaikka ymmärrän vielä 2 + 2 = 4. Prosentteja osaan laskea laskimen avulla. Mutta annas kun mennään x:n ja y:n ratkaisemiseen, niin johan alkaa olla hepreaa. Työn pitäisi olla sellaista, jota voisin tehdä itse ja ei tarvitsisi päätä käyttää. Valitettavasti vain kiusaamisen takia olen tullut salaperäiseksi ja helposti olen pelännyt kömpelyyteni paljastuvan. Käteni suoraan sanoen vapisee joissakin asioissa. Kouluun ei tekisi mieli enää mennä, kun jäi traumoja yhdestä työssäoppimisjaksosta lautasten kantelun takia, mutta se oli pakko suorittaa. Peruskoululaisena vihasin ryhmätöitä ja ei kiinnosta edelleenkään, jos niissä käydään jotain turhia aiheita. Esimerkkinä kansanopiston lyhyessä työelämäkoulutuksessa turhauduin joihinkin tunnelässytysleikkeihin, kun olisin halunnut keskittyä "oikeisiin" asioihin.

Et kuulosta kirjoituksesi perusteella yhtään heikkolahjaiselta, vaan että on ehkä jotain muuta psyyken ongelmaa (kerroitkin tuosta kiusaamisesta, vapinasta ja turhautumisesta ja tavasta reagoida silloin).

Tuskin psykologi tai lääkäri tekee mututuntumalta tällaisia päätöksiä. Onhan se ihan faktaa, että kykyprofiilini on suoraan sanoen sekamelska. Älykkyyteni on siellä heikon keskitason ja heikon rajamailla. Tuoreimmat tulokset muistan: looginen päättelykyky ja yleistietous hyvä, palikoita koostaessa havaittiin lieviä hahmotuksen vaikeuksia ja kielelliset taidot alle ikätason. On niin raskasta tiedostaa oma tyhmyytensä. Jos olisin kehitysvammainen, niin en välttämättä edes tajuaisi, mistä jäisin. Saisin myös tyhmyyteni silloin anteeksi, eikä ihmiset kuvailisi minua viisaaksi tai fiksuksi. Tai sitten pitää olla sokea, ettei matalaa älykkyyttäni tajuta.

Onhan minulla myös autismin piirteitä. Yhdistän nämä enemmän Aspergeriin yrittäessäni olla sosiaalinen. Enpä ole koskaan ollut suosiossa, ja peruskoulussa luovutinkin, vaikka oli joitain ihmisiä, joiden kanssa tulin toimeen ja välillä oltiin yhdessä samassa näytelmäkerhossa. Silti olen sosiaalisesti tumpelo, enkä jaksaisi jauhaa small talkkia. Olen verbaalisesti huono, mikä olisi aika huono yhdistelmä vaikkapa riitojen selvittelyssä. Minulla pitäisi olla vuorosanat tuollaisissa tilanteissa. Toisaalta taas pystyn väittelemään jonkun erimielisen kanssa, esim. viimeisimmässä kannabiksen laillistamista puoltavassa keskustelussa en mennyt lukkoon vastustajan sanoista, vaan jatkoin argumentointia niin kauan kuin faktoja riitti. Tykkään puhua esim. politiikasta. Ehkä tämä kiinnostus politiikasta puhumisen on tullut yhteiskuntaopin kautta, jossa pärjäsin arvosanalla 8 ollessani yläkoululainen.

Keskiarvo oli 7,5, ja ilman helpotuksia selvisin 6-8. Silti vain olen helvetin tyhmä, enkä ole tottunut tekemään mitään haluamani eteen ja tiedän, etten osaa saati kykene. Pelkään itselleni vaikeita tai epämieluisia asioita. Tuntuu, että sanat ei loksahda paikoilleen, vaikka ymmärtäisin, mitä luen. Olen dementikko. Esim. sanaa "evoluutio" jouduin kokoamaan sanoiksi useita päiviä kunnes opin sen selittämään. Oikeasti, yläkoulussa en osannut psykologille kertoa sitä käsitettä testatessa. Tiesin sen vain liittyvän biologiaan, muttei ollut sanoja, millä selittää, vaikka osaan puhua. Tuntuu, että kuva jää heti mieleen. Niin on jäänyt esim. kasvihuoneilmiöstä.

On myönnettävä se fakta, että monelle ammattikoulualalle olen tyhmä. Toisaalta tavallisella työpaikalla kukaan ei osannut aavistaa tätä, missä tein kassatarjoilijan töitä. Nyt mietin jotain muuta ammatinvalintapsykologin kanssa, ja vaihtoehtoja on tullut: datanomi sekä logistiikka-ala. Välinehuoltajaankin perehdyin itse netin kautta, mitä olen alkanut taas harkitsemaan, mutta pidän asiaa vielä kysymysmerkkinä. Ajattelin lähteä kurssille opettelemaan korujen tekoa ja miettiä, että jos oppisin hyvin niiden tekoa, voisin harkita käsityöammattia yrittäjänä. Toki tekisin toistakin työtä, sillä olen töissä ollut aina tunnollinen, ahkera ja reipas. Tuntuisi pahalta, jos joutuisin jonnekin työkeskukseen, jossa tuntisin itseni muukalaiseksi.

Et edelleenkään vaikuta yhtään heikkolahjaiselta, päinvastoin. Tekstisi on niin hyvää. Jotain muuta tietysti voi olla, mutta on monia muitakin asioita, jotka vaikuttavat suoriutumiseen eri tilanteissa. Traumatisoituminen esimerkiksi vaikuttaa kognitiiviseen suoriutumiseen, tai pelko häpeästä tai rangaistuksista. Psykologit kyllä tekevät virheitä.

Haluan vielä lisätä, että miten ihmeessä muka sinulla on ollut kielelliset taidot alle ikätason, kun tuotat aivan normaalia tai jopa hyvää aikuisen ihmisen tekstiä? Ainakin tänne kirjoittaessasi. Kysymys on jostain muusta, jos esim. tuollaisessa testitilanteessa tai joissain tietyissä tilanteissa menee lukkoon mutta sitten turvallisissa tilanteissa rauhassa suoriutuu hyvin. Jotenkin geneettisesti heikkolahjaisempi ei pystyisi siihen ollenkaan. Melkein suosittelisin ihan vain psykoterapiaa, jossa lähtisit avaamaan noita solmuja. Tuollaiset heikkolahjaisuusdiagnoosit voivat tehdä tosi paljon hallaa, etenkin jos ovat vääriä, kun ihminen voi sitten alkaa uskoa niihin.

Olen oikeasti helvetin hidas ja tyhmäkin. Tämä hitaus tuli ilmi ihan lukitesteissä. En jaksa lukeakaan, koska hengästyn lukiessa. Yläkoulussa sain viimeksi kuulla olevani vammainen ja "kuinka minulla ei ole aivoja". Sen tyypin piti varmaan koko ajan tuota samaa hokea. Ei ihme, miksi peruskoulu ja etenkin ryhmätyöt olivat minulle kidutusta. Olisin käynyt vaikka kotikoulua, jos raha ja resurssit olisivat sallineet. Olin koko luokan hiljaisin ja ujoin oppilas. Mieluummin vaikenin, mikä vielä tosin vaivaa minua. Erioten epävarmoissa asioissa, kun pääni sisällä ajattelen, että se on varmaan sitä mitä ajattelen, mutta olen mieluummin sitten hiljaa. Esimerkkinä viime vuonna koulupsykologin testeissä oli kysymys, että mikä elin tuottaa insuliinia. Hiljaa ajattelin sen olleen haima, mutta vaikenin, koska olin epävarma. Luulin, etten tiennyt.

Minulla on kaikennäköisiä diagnooseja ollut: semanttis-pragmaattinen dysfasia vaikeana, autismin piirteet, autismi, lievä kehitysvamma ja nyt laaja-alaiset oppimisvaikeudet, jotka juurikin kääntyy heikkolahjaisuudeksi selvällä suomella. Nämä hemmetin diagnoosit estää kaiken. Olin lapsena ihan oikeassa, ettei minusta mitään tule. Ei ole ollut inspiroivia ihmisiä vaikeuksineen. Luulin, ettei sellaisia ole paitsi ehkä saduissa. Luulin, että kaikki julkisuuden henkilöt ja menestyneet ovat vain nk. tavallisia. Siinäkin olin väärässä, mutten silti vakuutu pystyväni muuhun työhön, vaikka kuinka nenäni edessä olisi vaikean hahmotushäiriön kanssa elävä kamapajayrittäjä. Silti haluaisin ravintola-alalta pois. En jaksa kokoaikaista kiirettä, vaikka viihdyin henkilöstöravintolassa ja jaksoin tehdä jopa välillä 12 tunnin työpäivää kuormittumatta siitä. Haluan vain kokea sen, mitä en lapsena saanut kokea. Haluan tuntea, mitä on hankkia leipä pöytäänsä. En halua olla vanhempieni kaltainen työtön, enkä halua itselleni "heikon" aineksen leimaa.

Tällä hetkellä olen työkokeilussa läheisen ihmisen yrityksellä. Hän ei tajua, miten heikkolahjainen oikeasti olen. Teen siellä asiakaspalveluhommia. Hän loi ihan oman kiinnostuksen pohjalta yrityksensä. Itsekin haluaisin välttää kouluja, mutta nykyään on mahdotonta alkaa vaikkapa yrittäjäksi ilman alan koulutusta, vaikkei läheiseni ole mikään merkonomi. Tämä olisi minulle oikeasti helppo työ, vaikka toisaalta istuminen konsoleiden äärellä tietysti kostautuu helposti.

Kuka sinulle hoki, että olet vammainen ja ei ole aivoja? Kamalaa. Olet kertonut tuossa yllä, että et esimerkiksi uskaltanut kertoa haiman tuottavan insuliinia, vaikka tiesit oikean vastauksen. Tämä ei viittaa tyhmyyteen vaan pelkoon. Tuotat aivan kypsää tekstiä, joten älykkyydessäsi tuskin on mitään vikaa oikeasti. Voi kuule hyvin olla, että tarvitsisit vain rohkaisua ja uskoa itseen ja että todellakin nuo saamasi diagnoosit lähinnä vain rajoittavat sinua.

” Minulla on kaikennäköisiä diagnooseja ollut: semanttis-pragmaattinen dysfasia vaikeana, autismin piirteet, autismi, lievä kehitysvamma ja nyt laaja-alaiset oppimisvaikeudet, jotka juurikin kääntyy heikkolahjaisuudeksi selvällä suomella.”

Heikkolahjainen ei kirjoita noin.

Yksi luokkatoveri, joka tuli luokalleni aloittaessani yläasteen. Olen saanut eräältä toiseltakin (oli ollut alakoulusta alkaen tuttu nimeltään ja kasvoiltaan) kuulla olevani vammainen. Varmaan koko kylä minua vihasi, vaikka miten kiltti yritin olla kaikille. Koko ajan auottiin päätä eräästä asiasta, mistä purskahdin jopa itkuun ja pakenin tilannetta jonnekin muualle sen sijaan, että olisin mennyt luokkahuoneeseen. Minusta tuo oli kaikkein pahinta verrattuna siihen, että jotkut luokallani olevat tytöt jakautuivat omiin kasteihinsa, enkä ollut tervetullut heidän "omiin" pukukoppeihin kuudennella luokalla. Aivan syystäkin luovutin sosiaalisissa tilanteissa ja on hyväksyttävä se fakta, ettei minusta ole sosiaalisiin tilanteisiin, mikä tuli ilmi yrittäessäni opiskella sosiaalista alaa.

Olen syystäkin eristäytynyt muista. En ole pystynyt luottamaan muihin ja olen helposti miettinyt, voidaanko minussa nähdä jotain vikaa. Sen takia loin itselleni yläasteella roolihahmon, jota oli tarkoitus käyttää hätätapauksissa vain hyväksynnän toivossa. Se roolihahmo ryyppäsi ja tupakoi kuten muutkin nuoret. Minulle alkoi vain tulla silloin ajatuksia, että rupeaisin esittämään eri persoonia joissain tilanteissa. Tuntuu, että haluaisin olla joku muu. Omana olen epävarma ja nössö, mutten voi vetää mitään rooliakaan esim. ammatinvalintapsykologin edessä. Näyttelemisestäkin pidin peruskoululaisena, koska se oli pako omasta todellisesta minästä.

Tottahan sekin on, että ei minulla älyä ole. Mikään ei ole jäänyt päähän ja olen dementikko kuten olen kirjoittanut aiemmin. Lukeminen on syystäkin vastenmielistä. En välttämättä sisäistä asioita, jotka ei niin kiinnosta. On rankkaa olla tietoinen omasta tyhmyydestä, vaikken ole ihan naispuolinen Homer Simpson, vaikka toisaalta laiskottelusta olen pitänyt, mikä on ollut minulle helpoin tie. Tiedän, etten saa mitään nenän eteen. Peruskoululaisesta alkaen kaikki aikani meni tietokoneen äärellä ja nyt paljonkin olen somen äärellä. Ei ihme, kun olen tyhmentynyt. On vain uskallusta myöntää, että olin todella kova nettiriippuvainen peruskoulussa, vaikken ihan koulussa ollessani kokenut pakonomaista tunnetta päästä tietokoneelle. Minulle vain näppäimistö on ollut helpompi tapa ilmaista itseäni, mutta tiedän, että ei ole terveydelle hyväksi olla aamusta iltaan tietokoneella tai älypuhelimen ääressä.

Et edelleenkään vaikuta tyhmältä etkä vammaiselta yhtään tekstin perusteella, mutta kylläkin ihmiseltä, joka on sisäistänyt negatiivisen minäkuvan ja jota on kiusattu rankastikin eikä ole ”nähty” kunnolla. Tuo roolien luominen epävarmuuden peittämiseksi on aika tavallista, esim. just sellainen vähän ”kovis” rooli. Minkä ikäinen mahdat olla? Vissiin melko nuori vielä. Kai sekin kertoo jotain, jos monissa hommissa ihmiset ei ”huomaa”, että olisit mitenkään heikkolahjainen. Toisin sanoen vaikutat heidän mielestään ihan normaalilta. Seuran vaihto kiusaavista porukoista tekee usein tosi hyvää. Ja pienissä yhteisöissä usein ihmisille annetaan tiettyjä rooleja ja leimoja, joista on vaikea päästä eroon muuten kuin vaihtamalla ympäristöä ja ihmisiä sellaisiin, jotka suhtautuvat myönteisesti.

Toisaalta pidän jossain määrin yhteisöllisyydestä, vaikka olen nykyään kaupunkilainen. Kaupunkilaisenakin elelen yksin ja vähän olen sosiaalisissa kanssakäymisessä lukuun ottamatta tuttuja ja kahta perheenjäsentä samalla kaupungilla. Viihdyn enemmän miesten kuin naisten kanssa, ja tuntuu, etten hirveämmin osaa olla naisten kanssa, vaikka olen itsekin nainen. Ymmärrän miehiä vain paremmin ja samaistun heihin enemmän. Introverrtiys dominoi minua paljonkin, mutta tätäkään ei kaikki kykene uskomaan avattuani suuni. Sama juttu autismin piirteiden kanssa, mikä johtunee siitä, että olen nainen. Pidän mustasta huumorista ja luen esim. Fingerporia, jota ymmärrän. Sarkastiseksi olen jossain määrin oppinut itse. Ei naisilla esiintyvää autismia tai sen oireita heti ensisilmäyksellä näe.

Niin ja olen 26-vuotias, jos ikääni mietit. Mietin vain, että onkohan peli menetetty kohdallani: en ole kuullut kaikista sanoista, sananlaskuista tai tiedä kaikkea, koska en ole lukenut ja koskenut kirjoihin. Koitan olla kuitenkin kartalla siitä, että mitä yhteiskunnassamme tapahtuu ja äänestän esimerkiksi halutessani vaikuttaa. Äänestyspäätöstä tehdessä perehdyn ja harkitsen, sillä haluan asioita päätettävän järjellä.

Itse luulin olevani poikkeus siinä, että nuorempana tykkäsin olla näytelmäkerhossa ja haaveilin jopa näytelmäkerhosta. Näyttää kuitenkin olevan naispuolisia autismin tai sen oireiden kanssa eläviä, joilla tuntuu sama intohimo olevan teatteriin ja näyttelemiseen. Tekisi kyllä mieli palata lavalle harrastusmielessä. Tällä hetkellä kertaan englannin kielen alkeita muistin virkistykseksi, ja onpahan jotain järkevämpääkin tekemistä somettamisen sijaan, minkä takia omat aivot ovat varmaan entistä enemmän pienentyneet. Kyllähän tuokin kieli kiinnosti ennen kolmosluokan alkamista kunnes viidennellä luokalla alkoi hieman muut jutut kiinnostamaan kuten netissä roikkuminen ja sarjakuvien piirtäminen. Piirtämisessä sain paljonkin kehuja koululaisena, mutten ole pitkiin aikoihin piirtänyt ja käteni varmaan vapisisi. En ehkä enää keksisi mitään.

Alavaihtoehtoja olen pähkäillyt, ja on tuntunut, että kaikessa olisin surkea, vaikken ole edes yrittänyt. No, yritin toista alaa myöhemmin, eikä nyt kaduta, että tuli tehtyä. Sain toki opettajilta hyviä kehuja esimerkiksi kirjallisesta näyttösuunnitelmastani ja tehtävistä, joita varten hain kiitettävisti tietoa kirjoittaen selkeästi. Koitin parhaani, että ajattelin, mitkä olisi ne ydinasiat, vaikka saatan olla aika yksityiskohtainenkin kirjoittaessa. Luulin ensin olevani ihan pulassa ja tuntui alkuun, että olisin lukenut vieraalla kielellä uusia sanoja, mitä nyt tulee sosiaalihuolto- ja lastensuojelulakiin. Onneksi ei tarvinnut ihan kannesta kanteen lukea lakikirjaa. Vähäisten lähiopetustuntien takia pelkäsin olevani pihalla asioista ja näyttösuunnitelmaa laatiessakin kertasin hiljaisessa kodissani pala kerrallaan noin 2 tuntia päivässä. Kertasin samaa asiaa lisääkin varmistaakseni, että varmasti ymmärsin, mistä kirjoitin ja puhuin. Ammattikouluajalta en muista joutuneeni pilkan kohteeksi ja koin, että minun kanssa tultiin edes toimeen. Olin jopa opiskelutoverin pikkujouluissakin mukana pelaamassa.

Joo siis sulle on useampi jo kirjoittanut, että heikkolahjainen ei kirjoita noin. Kuulostaa siltä, että se psykologi, joka on sinusta sellaisen arvion tehnyt, on arvioinut väärin eikä ole nähnyt pintaa syvemmälle. Sillä hän on tehnyt paljon pahaa. Kuulostat ihan mukavalta joskin ahdistuneelta ja jotenkin ikään kuin osittain syrjäytetyltä ihmiseltä, jonka ongelmat ovat muuta kuin heikkolahjaisuutta. Esim. hyvin negatiivista minäkuvaa, joka on vielä saanut vahvistusta siltä tollolta psykologilta. Olisit tarvinnut lämpöä jo silloin ja että siihen kiusaamiseen puututaan. Ihmisen ei tarvitse tietää kaikkia sanontoja ja sanoja, jotta pärjää. On ihan OK olla joissain asioissa vähän pihalla. Yleensä ihmiset suhtautuu siihen ihan myönteisesti, vaikka hymyilyttäisi tai ihmetyttäisi. Tarkoitan, että ei siitä seuraa mitään katastrofaalista. Sun kirjoitustaito on sellainen, ettei sun älykkyydessä voi olla merkittävää vikaa. Sinun oikeinkirjoituskin on todella hyvää. Onko sinulla jotain kontaktia mielenterveyshoitoon? Minusta voisi olla hyvä, jos sinulla olisi mahdollisuus päästä käsittelemään tätä heikkolahjaisuusasiaa ihan toisesta näkökulmasta eli varhaisten traumatisoitumisten ja sen vaikutusten kautta (toimintakyky, epäonnistumisen ja nolatuksi tulemisen pelot, hyvin negatiivinen minäkuva, jota on vahvistanut heikkolahjaisuusdiagnoosi ja vaikuttanut käsitykseen siitä, millaiset alat sinulle voisivat olla sopivia). Minulla on mitattu psykologisissa testeissä huomattavasti keskimääräistä korkeampi älykkyys (yli 130 15:n keskihajonnalla), mutta minulla on myös omaa kokemusta siitä, miten vaikeat psyykkiset ongelmat voivat vaikuttaa (just tunne, ettei osaa mitään, tai pelko, että kaikki nauraa). Mensassa on paljon jäseniä, jotka tuntevat itsensä jotenkin ulkopuolisiksi joka paikassa ja tuntevat, että eivät oikein ymmärrä asioita ja miksi muut toimivat kuten toimivat, koska se näyttäytyy usein järjettömänä. Mielenterveysongelmiakin on paljon. Olen ollut jäsenenä siis joskus. Se on käytännössä osittain vertaistukijärjestö sellaisille korkean älykkyyden ihmisille, jotka eivät ole onnistuneet löytämään elämässä esim. riittävän haastavaa työtä, jossa käyttää sitä lahjakkuutta ja joka täyttäisi elämän eikä olisi aikaa sille järjestölle.

En ole psykologi, mutta sun kirjoitusten perusteella et ole heikkolahjainen.

En minä nyt mikään nero ole, ja sellaisia on harvoin meissä naisissa. Ennemmin olisin kehitysvammainen kuten kirjoitin aiemmin, jolloin tietäni olisi tasoitettu todella paljon ja varmaan olisin iloisempi ja sosiaalisempi. Tiedän, tuokaan jälkimmäinen stereotypia ei ole aina paikkansa pitävä, jos puhutaan niistä kehitysvammaisista, jotka eivät edes tajua, missä mennään. Kuitenkin kokisin itselleni paremmaksi olla tiedoton tyhmyydestäni ja nauttia vain siitä, että kaikki tuodaan nenän eteen.

En tiedä, onko minulla uskallusta mennä kouluun, vaikka toisaalta taas harkitsen sitä. Jo viimeisimmässä lyhytkoulutuksessa väsyin, kun tuijotettiin ihan aamusta alkaen diaesityksiä ja tuntui, että valot läpäisee silmiäni. Olisi tehnyt mieli todeta ääneen, että en jaksa. Ammatinvalintapsykologilla tietokoneella tehtävää testiä tehdessäkin meni tekeminen ja keskittyminen päin p******* haukotellessani tietokoneen äärellä ja tuntui, että piti suoraan sanoen liimata oma naama tietokoneen ruudulle tehdessäni jotain luetun ymmärrykseen liittyvää tehtävää. Minun silmät ei kerta kaikkiaan kestä pientä fonttikokoa tai pieniä kuvioita, joten pakostikin joudun silmiäni lähentelemään niitä kohti. Tarvitsen varmaan kohta suurennuslasin. Kirjoitan kyllä isolla fontilla ja kynälläkin isoa tekstiä, en tosin kissankokoisin kirjaimin. Kysyi minulta viime vuonna koulupsykologi käsialastani, kun puhuimme autismin kirjosta, jolloin vastasin, että sitä on kyllä hyväksi kehuttu, josta kyllä saa selvää. Ihan en harakanvarpaita kirjoita. Hän itsekin totesi sen olevan hyvä nähdessäni vanhoja kouluvihkojani. Kaunokirjoitus jäänyt vähälle, mutta on jotain hajua, miten sitä kirjoitetaan.

Siinä testissä siis testattiin kykyjä, ei älykkyyttä. Tuloksia oli vertailtu niihin, joilla oli peruskoulu ja mahdollisesti ammattikoulu käytynä, jos oikein kuulin ammatinvalintapsykologilta. Tulokset olivat suurimmalta osin alhaista keskitasoa, mutta oli siellä looginen päättelykyky (kutsun sitä Mensa-testiksi, koska joskus tein maksuttoman version vitsillä, vaikka keskityin siihen ja mietin) ja joku visuaalinen tehtävä (piti miettiä, että mistä kuvioista saisin yllä mainitun kuvion) päässyt keskitasolle, mitä pidin yllättävänä tietona. Etenkin tuota jälkimmäistä.

Tämän takia normaalit, arkiset asiatkin tuntuu melkein vaikeilta suorittaa ja fyysisestä kunnosta huolehtiminenkin on vaikeaa. En vain jaksa tai ehdi. Minulla on nykyään valonarkuutta, jonka olen taatusti aiheuttanut itse johtuen liiasta ruutuajasta pienestä pitäen. Tarvitsen tietokoneeseen ja puhelimeeni silmäystävälliset tilat, jotta voisin keskittyä, enkä haukottelisi koko aikaa. Minun tekisi mieli oikeasti nukkua ollessani paikoissa, joissa on liikaa ruutuja kirkkaine valoineen. Kuljen jopa sisätiloissakin välillä aurinkolasit päässä, vaikkei nekään täysin pelasta tilannetta, eikä pelasta silmälasieni sinivalosuoja. Vapaa päivinä tarvitsen oikeasti paljon unta, noin 10 tuntia ollessani lähes uupunut töissä kirkkaista valoista. Kuitenkin peittelen fyysistä sairauttani muilta, enkä osoita mitään tuntemusta siitä, kun saan lievän pääkivun ja melkein sekavan olon. Hyvä, kun kukaan ei luule päihtyneeksi. Ei ole migreeniä, jota pidetään epätodennäköisenä, vaan syyllinen 99 % varmuudella kuivasilmäisyys. Ei kaihia, ei näkövammaa, ei kasvainta, joka selittäisi asian.

Ei mahdu pitkät tekstini yhteen kommenttilaatikoon, niin jatkan vielä. Ja lisää kirjoitettavaa varmasti tulee, joten nauttikaa romaanistani tai olkaa nauttimatta, jos kuulostan liian angstiselta pessimistiltä, vaikka pidän itseäni realistina. Hyvä on, on minussa pessimistin vikaa.

Minulla ei ole älykkyyden lisäksi fyysistä voimaakaan, vaikka tuli sitä aiemmin käytyä kuntosalilla. Olen kuitenkin moneen naiseen verrattuna heikompi. Minusta ei olisi koskaan siivoojaksi tai maatilan emännäksi. Sain traumoja vuoden 2014 työssäoppimisesta lautasten kanteluiden takia, jolloin aloin vapisemaan ja jopa pelkäämään, kun olin jopa kompastua lautasten kanssa. Jos olisi oikeasti käynyt noin, niin varmasti olisi tehnyt mieli ruveta huutamaan. Vielä päälle se, että joku työtoveri kysyi, että enkö pysty kolmatta lautasta kantamaan käsilläni. Se oli niin elävää painajaista minulle, minkä takia totesin, etten koskaan opiskele. Tämä on saanut minut harkitsemaan itsensä työllistämistä, jos vain ensin saisin opin ja sitten harkitsisin asiaa realistisesti. Voisin varmaan työskennellä omalla tavalla ja tehdä esteettömät tilat ajatellen silmieni terveyttä.

On ihan totta, että väkisin minut ja myös minä itsekin olen syrjäyttänyt itseni. Introvertin ja ujon piirteet ovat dominoineet enemmän luonnettani kuten olen aiemmin kirjoittanut. Yksinolostakin olen nauttinut, vaikka tulen toimeen muiden kanssa, enkä ole edes vihamiehistä alkanut kitisemään, etten tuon kanssa ole missään tekemisissä. Minua on taas sen sijaan toruttu, eikä unohdettu edes hetkeksi vihamielisiä suhteita. Muistan vieläkin yläkoulun maantiedon tunnin 8. luokalta, jolloin opettaja jakoi oppilaat ryhmiin tai pareiksi. Tunsin ihan kauhun väreitä päätyessäni luokkani pahimman päänaukojan kanssa, vaikka koitin edes toimeen tulla hänen kanssa siitä huolimatta, että olin hänelle "va ja kki" ja "ilman aivoja oleva ihminen". Kuitenkin koitin hiljaisin elein näyttää opettajalle vastustavani ajatusta, muttei minulla ollut munaa sanoa miten ujo olen ja suoraan sanoen olisin halunnut tehdä yksilötehtäviä. Onneksi pääsin toiseen ryhmään tuolla tunnilla, jossa ei tullut tuollaista vastustusta. Tämä samainen tyyppi oli jopa pienluokassa kanssani englannissa ja tällöinkin hänen piti ihan ääneen kommentoida, että "miksi vammaisten (tarkoitti minua) ja normaalien pitää olla samassa koulussa" ja hokea "va ja kkia". Siinähän nauroi toinenkin minua pilkannut ihminen toiselta luokalta, jolle olisin halunnut hakea ihan nöyryyttämiseksi lähestymiskieltoa, kun en saanut edes bussipysäkillä ja kylällä liikkua rauhassa omalla ajallani, vaikka käytännössä se oli vaikeaa.

Aivan syystäkin epäilin yläkoulussa itselläni masennusta ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa, mutta kuraattorin teettämän masennustestin mukaan se ei ollut paikkansa pitävä. Eihän se tietenkään mikään diagnoositesti ollut, mutta kyllä kuraattori oli kuullut monta kiusaamiskertomustani ja ottanut kiusaajat puhutteluun, joten konkreettista näyttöä oli antaa epäilyille. Yläkoulun koulupsykologillekin kerroin masennusepäilyni, johon sain vain nyökkäävän vastauksen. Enpä ole koskaan saanut epäilyihin vastausta, vaikka olen varma, että varmasti epäilyt piti paikkansa, joista on vieläkin ikäviä muistoja jäljellä.

En ole perheestänikään saanut hirveämmin apua, vaikka tullaan hyvin toimeen. Äidiltä saatoin herkästi kuulla raivoamista, vaikkei hän ketään lyönyt. Kyllä hän minun kanssa rasittui ja olin varmasti hankala, vaikken häntä lyönyt tai edes uhkaillut. Yläkoulussakin äiti totesi kerran ääneen minun ja sisarpuolteni olevan yhtä tyhmiä. Ehkä hän oli oikeassa minun suhteen. Hän jopa tyrmäsi ajatukseni oppia japanin kieltä ollessani seitsemäsluokkalainen, mitä toki opettelin vähän itse aloittaen alkeet. Siihen se jäikin, kun tietokoneen äärellä oleminen ja laiskottelu veivät voiton.

Ehkä ainoan neuvon elämässäni olen saanut äidiltä siirtyä opiskelemaan kotityö- ja puhdistuspalvelujen alaa, kun ravintola-alan koulutuksessa tuli alkuun vaikeuksia suunnitella omaa työtä ja hahmottaa vaa'an näytöllä olevia grammoja ja kilogrammoja, vaikka tiedän kumpi niistä on suurempi. Pidin tietoni pään sisällä ajatellessani, että uskallanko tehdä tuota tai tätä omatoimisesti. Aloin muistamaan näkemisen kautta, milloin vaaka näyttää grammaa tai milloin kilogrammaa tiettyinä lukuina. Ensimmäinen työssäoppimisjakso tosin meni läpi tyydyttävällä arvosanalla, sillä tarvitsin oikeasti tuolloin ohjausta työprosessin hallinnassa. Pidin silloinkin pään sisällä ajatukseni ja olin vain passiivinen. Paperille kirjoitettu näyttösuunnitelma toi tosin helpotusta, kun tiesin, että mitä minun tuli tehdä missäkin ajassa ja järjestyksessä, mutta siinäkin olin hidas. Kuitenkin tuon jälkeen onnistuin tekemään muutoksen ja suoriuduin seuraavista työssäoppimisjaksoista arvosanoin K3 tai H2 ilman mukautuksia. HOJKS:kin oli aika kaksipiippuinen juttu tuolloin ammatillisen erityisopettajan mielestä, kun itse aloin huolestua kustannuslaskennusta ja matematiikassa, jossa onneksi oli niitä prosentteja, sin-, cos- ja tan-laskuja sekä geometriaa, jotka sisäistin edes väliaikaisesti.

Kotona asuessani vietin päiväni pääosin tietokoneen ääressä. Kyllähän tästä tuli valituksia, kuinka olin vain tietokoneella. Erioten neljännellä ja viidennellä luokalla, ja toimintaterapeuttikin antoi tästä palautetta. Tiedostan, että rajat on oltava ruutuajalla. Tosin peruskoulussa asiaa ei osannut syvemmin ajatella, kun olin mukavuudenhaluinen. Tietokone oli myös ainoa ystäväni. Itkin kyllä kaverittomuuttani, mutta samalla muutin mieltä: en halunnutkaan kavereita. Tämä esimerkki myös lastenpsykiatrian poliklinikalta, kun arviointikeskustelussa huolestuttiin kaverittomuudestani. Rupesin siinä kohdin itkemään, enkä uskaltanut kertoa totuutta: olin ujo, ja minua pelotti, että olisinko uskaltanut keksiä mitään puheenaihetta. Valehtelin myös siellä sairaalassa siitäkin, että miksi en halunnut tavata isääni: valehtelin keksittyväni tulevaan laulajan uraan, vaikken kotona harjoitellut yhtään, vaikka pidin laulamisesta. Oikea syy oli isän naisystävä, josta en uskaltanut sanoa mitään suoraan ja koin paremmaksi keinoksi vaikenemisen, vaikkei kukaan ole edes kiistänyt minua. Koin suojelevani isääni pahalta mieleltä. Minulla on oikeasti ihan nössön piirteet, minkä takia olen helposti pelännyt negatiivisilta kuulostavia reaktioita.

Siinä on tämän heikkolahjaisen elämänkerta ja tyhmänä sitä pysytään hautaan saakka. Elämälläni ei tule taatusti mitään tarkoitusta olemaan, vaikka elän sen loppuun asti. Kuitenkaan en pura epävarmuuttani huumeisiin tai alkoholiin, vaan käytän alkoholia kohtuudella ja syön uuden noudattamani ruokavalion tuodessa sääntöjä elämääni, vaikka en nyt ihan askeettista elämää elä.

Tämä on nyt tosiaan vähän väärä paikka purkaa tätä, mutta tuntuu, että tarvitsisit terapeuttia, jonka kanssa käydä läpi tätä elämäsi kokonaisuutta. Tässä on mukana just masennusta varmaan, ja muitakin mielen juttuja. Nimenomaan ne kuviopäättelytestit, joista olet saanut niitä keskitason tuloksia, pyrkivät arvioimaan sitä ns. puhdasta älykkyyttä. Se, että olet saanut niitä keskitason tuloksia, viittaa siihen, että heikkolahjaisuusdiagnoosisi on täysin väärä ja itse asiassa aiheuttanut sinulle vahinkoa. Sama kuin sanoisi masentuneelle, että joo, niin oletkin surkimus. Ei näin. Sinulla voi olla pitkä tie taistella tästä eteenpäin. Tuntuu, että voisit tarvita terapiaa. Ja myös ottaa esiin tämän heikkolahjaisuusasian ja mahtaakohan se olla ihan oikea arvio. Heikkolahjaisuudella viitataan nimenomaan matalaan älykkyysosamäärään, ja jos sinä saat niistä kuviopäättelytesteistä keskimääräisiä tuloksia, sehän tarkoittaa, että älykkyytesi, kun se riisutaan muusta selästä, ahdistuksesta, jännityksestä, kirkkaiden valojen häiritsevyydestä ym., on samantasoista kuin muillakin. Nettitestit ovat tietty vain nettitestejä, mutta antavat nekin jotain osviittaa.

Todennäköisesti aion olla yhteydessä mielenterveyspuolelle. Taisin saada itse asiassa jopa lähetteen sinne lääkäriltä syksyn alussa. Odotetaan sitten vastausta. Oli myös ammatinvalintapsykologin ehdotus myös hakeutua sinne hänen huomatessa epävarman luonteeni. Psykoterapiakin jopa kiinnostaisi, mutta sinnekin ilmeisesti voi olla pitkän pitkä tie. Otan kuitenkin edes puheeksi asian. Teki tuota psykoterapiaa mieli kerjätä yläkoululaisena epäillessäni sosiaalisten tilanteiden pelkoa.

Ammatinvalintapsykologin persoonallisuustestien tuloksetkin antaa sellaista osviittaa, että introverttimäiset piirteet dominoi eniten, mitä nyt tulee mukautuvuuteni, varovaisuuteeni, asiakeskeisyyteen, rauhallisuuteni ja kärsivällisyyteeni. Tällaiset piirteet tosin meni keskikastiin tai ääripäähän, muttei välttämättä siihen pahimpaan ääripäähän, vaan enemmänkin keskikastin alapuolelle. Esimerkkinä käytännönläheisyys ja varovaisuus menivät keskelle eli en ihan kaikista naivein ole, enkä ole pelkkä teoreetikkotyyppi, vaikka koen itseni välillä käytännöllisesti kömpelöksi, mutten ole mikään älykkö-tyyppikään. Asiakeskeisyys meni esimerkiksi ääripäähän, mikä pitänee paikkansa. Töissä olen se ihminen, joka keskittyy työntekoon, eikä jää muiden kanssa juttelemaan turhia. Toki tulen muiden kanssa toimeen.

Kyllä tässä taitaa jotain mahdollisia ammatteja selkiytyä minulle. Välinehuoltoon olen aiemmin perehtynyt, ja luin sen olevan SORA-lainsäännön alla oleva tutkinto. Hieman vain askarruttaa, että tuleeko tuo diagnoosi "laaja-alaiset oppimisvaikeudet" estämään hakemisen, jos asia tulee ilmi. Haluan toisaalta taas olla rehellinen, enkä tuoda ongelmia eteen. Ymmärrän, jos joudun "tarkkailtavaksi". Minuun kuitenkin voi luottaa, että teen kuten pyydetään töissä, enkä käytä aikaani hölmöilyihin ja töissä olen aina selvinpäin. Yrittäjyysasioissakin tulen saamaan todennäköisesti neuvoa, jos meinaan sille tielle lähteä, mutta olen aika harkitseva, vaikka olen netin kautta saanut konkreettisia esimerkkejä yrittäjistä, joilla on ollut jopa pienluokkatausta. Ja itse asiassa olen kohdannutkin tällaisen yrittäjän, joka kertoi kaikkien aineiden olleen mukautettuja (myös matematiikan).

Välillä on tullut sellaisia fiiliksiä, että haistattaisin itsensä työllistämisellä p**kat minua yläkoulussa tutkinneille ihmisille, kun he ehdottivat jotakin erityisammattikoulua, jonka paperilla en todellakaan olisi saanut edes extran työtä ja tuntipalkkaa oikeissa töissä. Minulta kuitenkin löytyy edes jonkun verran luonnetta, jolloin uskallan tuoda omat mielipiteet esille, jos niihin on syytä. En nyt ihan helposti alistettava ole. Itse kun tunsin katkeruutta keva-poliklinikkaa kohtaan, koska tunsin, että minua työnnettiin tiettyyn muottiin ja kohdeltiin identiteetittömänä. Kunhan vain testasin minua tutkivien aikuisten reaktioita valehdellessani, kuinka minäkin ryyppäsin ja join, mikä taisi saada harmaita hiuksia aikaan. Kyllä siitä aisti, että ei tällaisen "vammaisen" kuulu tehdä virheitä ja olla teini. Koin olevani ylisuojeltu. Ehkä äitikin ajatteli, ettei tällaisella "vammaisella" ole tunnetta ulkonäköpaineista ja oikeutta olla nätti, vaikka koko ajan valitin rumuudesta ja siitä, kuinka näytin "vammaiselta" (kuulin sen luokkatoveriltani). Ei ihme, miksi vihasin itseäni ja olen ollut hukassa identiteettini kanssa, kun kotonakin pukeutumistani ei ymmärretty. Se oli ainoita asioita, jolloin kykenin näyttämään, kuinka tällainen "vammainenkin" pystyy. No, nykyään asia onkin niin, että olen ikäisekseen nuorempi ja saan siitä kehuja ja hämmästelyjä. Heh heh, mitähän minua kiusanneet tähän sanoisi. Oman heikkolahjaisuutenikin tulen pitämään salassa normaaliälyisiltä vähäisiltä kavereilta sekä mahdolliselta kumppanilta, ja hyvin näköjään osaan tätä peliä pelata, kun kukaan ei tajua.

Huhuile perään, jos sieltä mielenterveyspuolelta ei kuulu mitään, jos olet kerran saanut lähetteenkin. Ja siellä ota puheeksi pääsy psykoterapiaan. Ei sinun tarvitse "peitellä heikkolahjaisuutta" tai pelata peliä, koska et ole oikeasti heikkolahjainen. Vajaaälyinen ei kirjoita noin, usko jo. :) Ongelma on se, että sinulle on muodostunut tällainen minäkuva sen surkean psykologin takia. Siitä on ollut valtavasti haittaa koko elämällesi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Okei eli ruvetaan sitten seulomaan kaikki ”ei halutut” pois.

Lista :

- down syndrooma

- nepsyt

- adhd

- alkoholistit

- narkkarit

- työttömät

- reumageenin omaavat

- syöpägeenin omaavat

- lihavat

- anorektikot

- ruokavalio foobikot

- allergikot

- masentuneet ym muut mt tyypit

- alle 150 cm ja yli 180 cm

Montako jää jäljelle vauvapalstalaisista?

Läski voi laihduttaa. Juoposta tai narkomaamista voi tulla raitis. Masennus, anoreksia ja syöpä voivat parantua, kehitysvamma voi. Työttömyydestä voi päästä eroon. Neurokirjon ihmisillä voi olla jotakin toivoa kuntoutuksessa ja todennäköisesti hyödyllisempää kuin kevan aromaheppamusiikkaterapiat.

Kehitysvamma EI VOI parantua. Sori, kun unohdin tuon kirjoittaessa.

Kyllä voi kun uskoo Jeesukseen!

Montako dokumentoitua tapausta tiedät?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kertoisiko joku,mitä maailma menettää, jos downeja ei olisi?

Maailma menettää downit. Yhden ryhmän ihmisiä, jotka kuuluvat tähän maailmaan. Miksi juuri heidät pitäisi menettää? Kehitysvammaisuus kuitenkin pysyy.

Miksi et vastannut kysymykseen? Mikä korvaamaton Downien myötä poistuisi maailmasta? Siis downien lisäksi? Miksi väkisin tehdä vammaisia lapsia, kun downien syntyminen on estettävissä ainakin korkeamman elintason maissa.

Miksi ette puolusta viatonta ihmisen alkua? Abortin kannattajat puolustaa kuitenkin eläinten oikeuksia mutteivat puolustuskyvytöntä ihmisen alkua, joka tapetaan kohtuun!

Vierailija kirjoitti:

Miksi ette puolusta viatonta ihmisen alkua? Abortin kannattajat puolustaa kuitenkin eläinten oikeuksia mutteivat puolustuskyvytöntä ihmisen alkua, joka tapetaan kohtuun!

Mennyvittuun

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on isoja oppimisvaikeuksia joten olen tietyllä tavalla vammainen minäkin. Kun te voitte sanoa täällä ihan suoraan niitä mielipiteitä joita olette esittäneet, niin kai te voitte sanoa nyt minullekin, että olisi ollut parempi jos äitini olisi tehnyt abortin. Eihän niissä mielipiteissä teidän mielestänne ole mitään kyseenalaista.

En minäkään mikään erityisen tuottava yksilö ole ollut kun minulla on vaikeuksia pärjätä monissa yksinkertaisissakin töissä, nykyään olen kyllä työssä mutta kuitenkin. Koska tätäkin on täällä käytetty perusteluna sille kenen elämä on arvokasta ja kenen ei, niin menenhän siihen arvottomien kategoriaan sitten minäkin. Ja kyllä, olen itsekin välillä miettinyt, että olisi parempi ettei minua olisi olemassa mutta siitä huolimatta se jotenkin kylmää, että tässäkin keskustelussa niin moni on oitis valmis tuomitsemaan tietynlaisten ihmisten elämän arvottomaksi. Ihan inhimilliset tunteet kun minullakin on vaikka tämmöistä sekundalaatua olenkin. Lisäksi minä kaikesta kyvyttömyydestäni huolimatta tunnen historiaa ja meillähän on ihan täältä sivistyneestä Euroopasta ei mitenkään kovin kauan sitten esimerkki siitä, että mihin tällainen ajattelutapa voi johtaa. Aika helposti sekin sitten lopulta kävi kun vauhtiin päästiin.

Minkälaisia nämä oppimisvaikeutesi ovat käytännössä? Kerran törmäsin naisen blogiin, ja tällä naisella oli mm. vaikea hahmotushäiriö ja adhd, mutta silti kirjoitti polustaan kampaajalinjalla ja siitä, miten paljon sekin vaati työtä ja työtä. Ja nykytilanne on se, että on yrittäjä. Todella hieno suoritus noilla korteilla, kun itse en osaisi kuvitella itseäni kampaajana, vaikka minullakin ilmeisesti lieviä hahmotuksen vaikeuksia, jos on psykologiin uskomista, vaikka on minuun voinut luottaa ajessani mopoa teininä, ja osaan arvioida, onko auto hyvin kaukana vai lähellä ennen kuin ohitan suojatien. Junalla kulkeminenkaan ei ole painajaismaista.

Minulla on diagnoosi laaja-alaisista oppimisvaikeuksista (entinen heikkolahjaisuus) eli käytännössä olen vammainen. Mieluummin olisin kehitysvammainen ja täysin tietämätön tyhmyydestäni. Nyt olenkin melkein väliinputoaja, jolla on kyllä ammatillinen tutkinto tavallisesta ammattikoulusta. En vain jaksaisi tehdä ravintola-alan töitä. Ei minusta taida koskaan tulla yhteiskunnalle hyödyllistä ihmistä, vaikka kuinka haluaisin. Tiedän, että surkuttelemalla tilannetta mikään ei tule nenän eteen Manulle illallinen. Olen vain realisti. Laiskuus on ollut helpoin tie, ja kotona asuessakin käytin suurimman osan ajasta tietokoneella, enkä jaksanut lukea kokeisiin, koska "ei jää päähän".

On se yrittäjyyskin pyörinyt mielessä, mutta eipä tällainen idiootti taida sellaisena pärjätä, kun matematiikka oli helpotettu aine, vaikka ymmärrän vielä 2 + 2 = 4. Prosentteja osaan laskea laskimen avulla. Mutta annas kun mennään x:n ja y:n ratkaisemiseen, niin johan alkaa olla hepreaa. Työn pitäisi olla sellaista, jota voisin tehdä itse ja ei tarvitsisi päätä käyttää. Valitettavasti vain kiusaamisen takia olen tullut salaperäiseksi ja helposti olen pelännyt kömpelyyteni paljastuvan. Käteni suoraan sanoen vapisee joissakin asioissa. Kouluun ei tekisi mieli enää mennä, kun jäi traumoja yhdestä työssäoppimisjaksosta lautasten kantelun takia, mutta se oli pakko suorittaa. Peruskoululaisena vihasin ryhmätöitä ja ei kiinnosta edelleenkään, jos niissä käydään jotain turhia aiheita. Esimerkkinä kansanopiston lyhyessä työelämäkoulutuksessa turhauduin joihinkin tunnelässytysleikkeihin, kun olisin halunnut keskittyä "oikeisiin" asioihin.

Et kuulosta kirjoituksesi perusteella yhtään heikkolahjaiselta, vaan että on ehkä jotain muuta psyyken ongelmaa (kerroitkin tuosta kiusaamisesta, vapinasta ja turhautumisesta ja tavasta reagoida silloin).

Tuskin psykologi tai lääkäri tekee mututuntumalta tällaisia päätöksiä. Onhan se ihan faktaa, että kykyprofiilini on suoraan sanoen sekamelska. Älykkyyteni on siellä heikon keskitason ja heikon rajamailla. Tuoreimmat tulokset muistan: looginen päättelykyky ja yleistietous hyvä, palikoita koostaessa havaittiin lieviä hahmotuksen vaikeuksia ja kielelliset taidot alle ikätason. On niin raskasta tiedostaa oma tyhmyytensä. Jos olisin kehitysvammainen, niin en välttämättä edes tajuaisi, mistä jäisin. Saisin myös tyhmyyteni silloin anteeksi, eikä ihmiset kuvailisi minua viisaaksi tai fiksuksi. Tai sitten pitää olla sokea, ettei matalaa älykkyyttäni tajuta.

Onhan minulla myös autismin piirteitä. Yhdistän nämä enemmän Aspergeriin yrittäessäni olla sosiaalinen. Enpä ole koskaan ollut suosiossa, ja peruskoulussa luovutinkin, vaikka oli joitain ihmisiä, joiden kanssa tulin toimeen ja välillä oltiin yhdessä samassa näytelmäkerhossa. Silti olen sosiaalisesti tumpelo, enkä jaksaisi jauhaa small talkkia. Olen verbaalisesti huono, mikä olisi aika huono yhdistelmä vaikkapa riitojen selvittelyssä. Minulla pitäisi olla vuorosanat tuollaisissa tilanteissa. Toisaalta taas pystyn väittelemään jonkun erimielisen kanssa, esim. viimeisimmässä kannabiksen laillistamista puoltavassa keskustelussa en mennyt lukkoon vastustajan sanoista, vaan jatkoin argumentointia niin kauan kuin faktoja riitti. Tykkään puhua esim. politiikasta. Ehkä tämä kiinnostus politiikasta puhumisen on tullut yhteiskuntaopin kautta, jossa pärjäsin arvosanalla 8 ollessani yläkoululainen.

Keskiarvo oli 7,5, ja ilman helpotuksia selvisin 6-8. Silti vain olen helvetin tyhmä, enkä ole tottunut tekemään mitään haluamani eteen ja tiedän, etten osaa saati kykene. Pelkään itselleni vaikeita tai epämieluisia asioita. Tuntuu, että sanat ei loksahda paikoilleen, vaikka ymmärtäisin, mitä luen. Olen dementikko. Esim. sanaa "evoluutio" jouduin kokoamaan sanoiksi useita päiviä kunnes opin sen selittämään. Oikeasti, yläkoulussa en osannut psykologille kertoa sitä käsitettä testatessa. Tiesin sen vain liittyvän biologiaan, muttei ollut sanoja, millä selittää, vaikka osaan puhua. Tuntuu, että kuva jää heti mieleen. Niin on jäänyt esim. kasvihuoneilmiöstä.

On myönnettävä se fakta, että monelle ammattikoulualalle olen tyhmä. Toisaalta tavallisella työpaikalla kukaan ei osannut aavistaa tätä, missä tein kassatarjoilijan töitä. Nyt mietin jotain muuta ammatinvalintapsykologin kanssa, ja vaihtoehtoja on tullut: datanomi sekä logistiikka-ala. Välinehuoltajaankin perehdyin itse netin kautta, mitä olen alkanut taas harkitsemaan, mutta pidän asiaa vielä kysymysmerkkinä. Ajattelin lähteä kurssille opettelemaan korujen tekoa ja miettiä, että jos oppisin hyvin niiden tekoa, voisin harkita käsityöammattia yrittäjänä. Toki tekisin toistakin työtä, sillä olen töissä ollut aina tunnollinen, ahkera ja reipas. Tuntuisi pahalta, jos joutuisin jonnekin työkeskukseen, jossa tuntisin itseni muukalaiseksi.

Et edelleenkään vaikuta yhtään heikkolahjaiselta, päinvastoin. Tekstisi on niin hyvää. Jotain muuta tietysti voi olla, mutta on monia muitakin asioita, jotka vaikuttavat suoriutumiseen eri tilanteissa. Traumatisoituminen esimerkiksi vaikuttaa kognitiiviseen suoriutumiseen, tai pelko häpeästä tai rangaistuksista. Psykologit kyllä tekevät virheitä.

Haluan vielä lisätä, että miten ihmeessä muka sinulla on ollut kielelliset taidot alle ikätason, kun tuotat aivan normaalia tai jopa hyvää aikuisen ihmisen tekstiä? Ainakin tänne kirjoittaessasi. Kysymys on jostain muusta, jos esim. tuollaisessa testitilanteessa tai joissain tietyissä tilanteissa menee lukkoon mutta sitten turvallisissa tilanteissa rauhassa suoriutuu hyvin. Jotenkin geneettisesti heikkolahjaisempi ei pystyisi siihen ollenkaan. Melkein suosittelisin ihan vain psykoterapiaa, jossa lähtisit avaamaan noita solmuja. Tuollaiset heikkolahjaisuusdiagnoosit voivat tehdä tosi paljon hallaa, etenkin jos ovat vääriä, kun ihminen voi sitten alkaa uskoa niihin.

Olen oikeasti helvetin hidas ja tyhmäkin. Tämä hitaus tuli ilmi ihan lukitesteissä. En jaksa lukeakaan, koska hengästyn lukiessa. Yläkoulussa sain viimeksi kuulla olevani vammainen ja "kuinka minulla ei ole aivoja". Sen tyypin piti varmaan koko ajan tuota samaa hokea. Ei ihme, miksi peruskoulu ja etenkin ryhmätyöt olivat minulle kidutusta. Olisin käynyt vaikka kotikoulua, jos raha ja resurssit olisivat sallineet. Olin koko luokan hiljaisin ja ujoin oppilas. Mieluummin vaikenin, mikä vielä tosin vaivaa minua. Erioten epävarmoissa asioissa, kun pääni sisällä ajattelen, että se on varmaan sitä mitä ajattelen, mutta olen mieluummin sitten hiljaa. Esimerkkinä viime vuonna koulupsykologin testeissä oli kysymys, että mikä elin tuottaa insuliinia. Hiljaa ajattelin sen olleen haima, mutta vaikenin, koska olin epävarma. Luulin, etten tiennyt.

Minulla on kaikennäköisiä diagnooseja ollut: semanttis-pragmaattinen dysfasia vaikeana, autismin piirteet, autismi, lievä kehitysvamma ja nyt laaja-alaiset oppimisvaikeudet, jotka juurikin kääntyy heikkolahjaisuudeksi selvällä suomella. Nämä hemmetin diagnoosit estää kaiken. Olin lapsena ihan oikeassa, ettei minusta mitään tule. Ei ole ollut inspiroivia ihmisiä vaikeuksineen. Luulin, ettei sellaisia ole paitsi ehkä saduissa. Luulin, että kaikki julkisuuden henkilöt ja menestyneet ovat vain nk. tavallisia. Siinäkin olin väärässä, mutten silti vakuutu pystyväni muuhun työhön, vaikka kuinka nenäni edessä olisi vaikean hahmotushäiriön kanssa elävä kamapajayrittäjä. Silti haluaisin ravintola-alalta pois. En jaksa kokoaikaista kiirettä, vaikka viihdyin henkilöstöravintolassa ja jaksoin tehdä jopa välillä 12 tunnin työpäivää kuormittumatta siitä. Haluan vain kokea sen, mitä en lapsena saanut kokea. Haluan tuntea, mitä on hankkia leipä pöytäänsä. En halua olla vanhempieni kaltainen työtön, enkä halua itselleni "heikon" aineksen leimaa.

Tällä hetkellä olen työkokeilussa läheisen ihmisen yrityksellä. Hän ei tajua, miten heikkolahjainen oikeasti olen. Teen siellä asiakaspalveluhommia. Hän loi ihan oman kiinnostuksen pohjalta yrityksensä. Itsekin haluaisin välttää kouluja, mutta nykyään on mahdotonta alkaa vaikkapa yrittäjäksi ilman alan koulutusta, vaikkei läheiseni ole mikään merkonomi. Tämä olisi minulle oikeasti helppo työ, vaikka toisaalta istuminen konsoleiden äärellä tietysti kostautuu helposti.

Kuka sinulle hoki, että olet vammainen ja ei ole aivoja? Kamalaa. Olet kertonut tuossa yllä, että et esimerkiksi uskaltanut kertoa haiman tuottavan insuliinia, vaikka tiesit oikean vastauksen. Tämä ei viittaa tyhmyyteen vaan pelkoon. Tuotat aivan kypsää tekstiä, joten älykkyydessäsi tuskin on mitään vikaa oikeasti. Voi kuule hyvin olla, että tarvitsisit vain rohkaisua ja uskoa itseen ja että todellakin nuo saamasi diagnoosit lähinnä vain rajoittavat sinua.

” Minulla on kaikennäköisiä diagnooseja ollut: semanttis-pragmaattinen dysfasia vaikeana, autismin piirteet, autismi, lievä kehitysvamma ja nyt laaja-alaiset oppimisvaikeudet, jotka juurikin kääntyy heikkolahjaisuudeksi selvällä suomella.”

Heikkolahjainen ei kirjoita noin.

Yksi luokkatoveri, joka tuli luokalleni aloittaessani yläasteen. Olen saanut eräältä toiseltakin (oli ollut alakoulusta alkaen tuttu nimeltään ja kasvoiltaan) kuulla olevani vammainen. Varmaan koko kylä minua vihasi, vaikka miten kiltti yritin olla kaikille. Koko ajan auottiin päätä eräästä asiasta, mistä purskahdin jopa itkuun ja pakenin tilannetta jonnekin muualle sen sijaan, että olisin mennyt luokkahuoneeseen. Minusta tuo oli kaikkein pahinta verrattuna siihen, että jotkut luokallani olevat tytöt jakautuivat omiin kasteihinsa, enkä ollut tervetullut heidän "omiin" pukukoppeihin kuudennella luokalla. Aivan syystäkin luovutin sosiaalisissa tilanteissa ja on hyväksyttävä se fakta, ettei minusta ole sosiaalisiin tilanteisiin, mikä tuli ilmi yrittäessäni opiskella sosiaalista alaa.

Olen syystäkin eristäytynyt muista. En ole pystynyt luottamaan muihin ja olen helposti miettinyt, voidaanko minussa nähdä jotain vikaa. Sen takia loin itselleni yläasteella roolihahmon, jota oli tarkoitus käyttää hätätapauksissa vain hyväksynnän toivossa. Se roolihahmo ryyppäsi ja tupakoi kuten muutkin nuoret. Minulle alkoi vain tulla silloin ajatuksia, että rupeaisin esittämään eri persoonia joissain tilanteissa. Tuntuu, että haluaisin olla joku muu. Omana olen epävarma ja nössö, mutten voi vetää mitään rooliakaan esim. ammatinvalintapsykologin edessä. Näyttelemisestäkin pidin peruskoululaisena, koska se oli pako omasta todellisesta minästä.

Tottahan sekin on, että ei minulla älyä ole. Mikään ei ole jäänyt päähän ja olen dementikko kuten olen kirjoittanut aiemmin. Lukeminen on syystäkin vastenmielistä. En välttämättä sisäistä asioita, jotka ei niin kiinnosta. On rankkaa olla tietoinen omasta tyhmyydestä, vaikken ole ihan naispuolinen Homer Simpson, vaikka toisaalta laiskottelusta olen pitänyt, mikä on ollut minulle helpoin tie. Tiedän, etten saa mitään nenän eteen. Peruskoululaisesta alkaen kaikki aikani meni tietokoneen äärellä ja nyt paljonkin olen somen äärellä. Ei ihme, kun olen tyhmentynyt. On vain uskallusta myöntää, että olin todella kova nettiriippuvainen peruskoulussa, vaikken ihan koulussa ollessani kokenut pakonomaista tunnetta päästä tietokoneelle. Minulle vain näppäimistö on ollut helpompi tapa ilmaista itseäni, mutta tiedän, että ei ole terveydelle hyväksi olla aamusta iltaan tietokoneella tai älypuhelimen ääressä.

Et edelleenkään vaikuta tyhmältä etkä vammaiselta yhtään tekstin perusteella, mutta kylläkin ihmiseltä, joka on sisäistänyt negatiivisen minäkuvan ja jota on kiusattu rankastikin eikä ole ”nähty” kunnolla. Tuo roolien luominen epävarmuuden peittämiseksi on aika tavallista, esim. just sellainen vähän ”kovis” rooli. Minkä ikäinen mahdat olla? Vissiin melko nuori vielä. Kai sekin kertoo jotain, jos monissa hommissa ihmiset ei ”huomaa”, että olisit mitenkään heikkolahjainen. Toisin sanoen vaikutat heidän mielestään ihan normaalilta. Seuran vaihto kiusaavista porukoista tekee usein tosi hyvää. Ja pienissä yhteisöissä usein ihmisille annetaan tiettyjä rooleja ja leimoja, joista on vaikea päästä eroon muuten kuin vaihtamalla ympäristöä ja ihmisiä sellaisiin, jotka suhtautuvat myönteisesti.

Toisaalta pidän jossain määrin yhteisöllisyydestä, vaikka olen nykyään kaupunkilainen. Kaupunkilaisenakin elelen yksin ja vähän olen sosiaalisissa kanssakäymisessä lukuun ottamatta tuttuja ja kahta perheenjäsentä samalla kaupungilla. Viihdyn enemmän miesten kuin naisten kanssa, ja tuntuu, etten hirveämmin osaa olla naisten kanssa, vaikka olen itsekin nainen. Ymmärrän miehiä vain paremmin ja samaistun heihin enemmän. Introverrtiys dominoi minua paljonkin, mutta tätäkään ei kaikki kykene uskomaan avattuani suuni. Sama juttu autismin piirteiden kanssa, mikä johtunee siitä, että olen nainen. Pidän mustasta huumorista ja luen esim. Fingerporia, jota ymmärrän. Sarkastiseksi olen jossain määrin oppinut itse. Ei naisilla esiintyvää autismia tai sen oireita heti ensisilmäyksellä näe.

Niin ja olen 26-vuotias, jos ikääni mietit. Mietin vain, että onkohan peli menetetty kohdallani: en ole kuullut kaikista sanoista, sananlaskuista tai tiedä kaikkea, koska en ole lukenut ja koskenut kirjoihin. Koitan olla kuitenkin kartalla siitä, että mitä yhteiskunnassamme tapahtuu ja äänestän esimerkiksi halutessani vaikuttaa. Äänestyspäätöstä tehdessä perehdyn ja harkitsen, sillä haluan asioita päätettävän järjellä.

Itse luulin olevani poikkeus siinä, että nuorempana tykkäsin olla näytelmäkerhossa ja haaveilin jopa näytelmäkerhosta. Näyttää kuitenkin olevan naispuolisia autismin tai sen oireiden kanssa eläviä, joilla tuntuu sama intohimo olevan teatteriin ja näyttelemiseen. Tekisi kyllä mieli palata lavalle harrastusmielessä. Tällä hetkellä kertaan englannin kielen alkeita muistin virkistykseksi, ja onpahan jotain järkevämpääkin tekemistä somettamisen sijaan, minkä takia omat aivot ovat varmaan entistä enemmän pienentyneet. Kyllähän tuokin kieli kiinnosti ennen kolmosluokan alkamista kunnes viidennellä luokalla alkoi hieman muut jutut kiinnostamaan kuten netissä roikkuminen ja sarjakuvien piirtäminen. Piirtämisessä sain paljonkin kehuja koululaisena, mutten ole pitkiin aikoihin piirtänyt ja käteni varmaan vapisisi. En ehkä enää keksisi mitään.

Alavaihtoehtoja olen pähkäillyt, ja on tuntunut, että kaikessa olisin surkea, vaikken ole edes yrittänyt. No, yritin toista alaa myöhemmin, eikä nyt kaduta, että tuli tehtyä. Sain toki opettajilta hyviä kehuja esimerkiksi kirjallisesta näyttösuunnitelmastani ja tehtävistä, joita varten hain kiitettävisti tietoa kirjoittaen selkeästi. Koitin parhaani, että ajattelin, mitkä olisi ne ydinasiat, vaikka saatan olla aika yksityiskohtainenkin kirjoittaessa. Luulin ensin olevani ihan pulassa ja tuntui alkuun, että olisin lukenut vieraalla kielellä uusia sanoja, mitä nyt tulee sosiaalihuolto- ja lastensuojelulakiin. Onneksi ei tarvinnut ihan kannesta kanteen lukea lakikirjaa. Vähäisten lähiopetustuntien takia pelkäsin olevani pihalla asioista ja näyttösuunnitelmaa laatiessakin kertasin hiljaisessa kodissani pala kerrallaan noin 2 tuntia päivässä. Kertasin samaa asiaa lisääkin varmistaakseni, että varmasti ymmärsin, mistä kirjoitin ja puhuin. Ammattikouluajalta en muista joutuneeni pilkan kohteeksi ja koin, että minun kanssa tultiin edes toimeen. Olin jopa opiskelutoverin pikkujouluissakin mukana pelaamassa.

Joo siis sulle on useampi jo kirjoittanut, että heikkolahjainen ei kirjoita noin. Kuulostaa siltä, että se psykologi, joka on sinusta sellaisen arvion tehnyt, on arvioinut väärin eikä ole nähnyt pintaa syvemmälle. Sillä hän on tehnyt paljon pahaa. Kuulostat ihan mukavalta joskin ahdistuneelta ja jotenkin ikään kuin osittain syrjäytetyltä ihmiseltä, jonka ongelmat ovat muuta kuin heikkolahjaisuutta. Esim. hyvin negatiivista minäkuvaa, joka on vielä saanut vahvistusta siltä tollolta psykologilta. Olisit tarvinnut lämpöä jo silloin ja että siihen kiusaamiseen puututaan. Ihmisen ei tarvitse tietää kaikkia sanontoja ja sanoja, jotta pärjää. On ihan OK olla joissain asioissa vähän pihalla. Yleensä ihmiset suhtautuu siihen ihan myönteisesti, vaikka hymyilyttäisi tai ihmetyttäisi. Tarkoitan, että ei siitä seuraa mitään katastrofaalista. Sun kirjoitustaito on sellainen, ettei sun älykkyydessä voi olla merkittävää vikaa. Sinun oikeinkirjoituskin on todella hyvää. Onko sinulla jotain kontaktia mielenterveyshoitoon? Minusta voisi olla hyvä, jos sinulla olisi mahdollisuus päästä käsittelemään tätä heikkolahjaisuusasiaa ihan toisesta näkökulmasta eli varhaisten traumatisoitumisten ja sen vaikutusten kautta (toimintakyky, epäonnistumisen ja nolatuksi tulemisen pelot, hyvin negatiivinen minäkuva, jota on vahvistanut heikkolahjaisuusdiagnoosi ja vaikuttanut käsitykseen siitä, millaiset alat sinulle voisivat olla sopivia). Minulla on mitattu psykologisissa testeissä huomattavasti keskimääräistä korkeampi älykkyys (yli 130 15:n keskihajonnalla), mutta minulla on myös omaa kokemusta siitä, miten vaikeat psyykkiset ongelmat voivat vaikuttaa (just tunne, ettei osaa mitään, tai pelko, että kaikki nauraa). Mensassa on paljon jäseniä, jotka tuntevat itsensä jotenkin ulkopuolisiksi joka paikassa ja tuntevat, että eivät oikein ymmärrä asioita ja miksi muut toimivat kuten toimivat, koska se näyttäytyy usein järjettömänä. Mielenterveysongelmiakin on paljon. Olen ollut jäsenenä siis joskus. Se on käytännössä osittain vertaistukijärjestö sellaisille korkean älykkyyden ihmisille, jotka eivät ole onnistuneet löytämään elämässä esim. riittävän haastavaa työtä, jossa käyttää sitä lahjakkuutta ja joka täyttäisi elämän eikä olisi aikaa sille järjestölle.

En ole psykologi, mutta sun kirjoitusten perusteella et ole heikkolahjainen.

En minä nyt mikään nero ole, ja sellaisia on harvoin meissä naisissa. Ennemmin olisin kehitysvammainen kuten kirjoitin aiemmin, jolloin tietäni olisi tasoitettu todella paljon ja varmaan olisin iloisempi ja sosiaalisempi. Tiedän, tuokaan jälkimmäinen stereotypia ei ole aina paikkansa pitävä, jos puhutaan niistä kehitysvammaisista, jotka eivät edes tajua, missä mennään. Kuitenkin kokisin itselleni paremmaksi olla tiedoton tyhmyydestäni ja nauttia vain siitä, että kaikki tuodaan nenän eteen.

En tiedä, onko minulla uskallusta mennä kouluun, vaikka toisaalta taas harkitsen sitä. Jo viimeisimmässä lyhytkoulutuksessa väsyin, kun tuijotettiin ihan aamusta alkaen diaesityksiä ja tuntui, että valot läpäisee silmiäni. Olisi tehnyt mieli todeta ääneen, että en jaksa. Ammatinvalintapsykologilla tietokoneella tehtävää testiä tehdessäkin meni tekeminen ja keskittyminen päin p******* haukotellessani tietokoneen äärellä ja tuntui, että piti suoraan sanoen liimata oma naama tietokoneen ruudulle tehdessäni jotain luetun ymmärrykseen liittyvää tehtävää. Minun silmät ei kerta kaikkiaan kestä pientä fonttikokoa tai pieniä kuvioita, joten pakostikin joudun silmiäni lähentelemään niitä kohti. Tarvitsen varmaan kohta suurennuslasin. Kirjoitan kyllä isolla fontilla ja kynälläkin isoa tekstiä, en tosin kissankokoisin kirjaimin. Kysyi minulta viime vuonna koulupsykologi käsialastani, kun puhuimme autismin kirjosta, jolloin vastasin, että sitä on kyllä hyväksi kehuttu, josta kyllä saa selvää. Ihan en harakanvarpaita kirjoita. Hän itsekin totesi sen olevan hyvä nähdessäni vanhoja kouluvihkojani. Kaunokirjoitus jäänyt vähälle, mutta on jotain hajua, miten sitä kirjoitetaan.

Siinä testissä siis testattiin kykyjä, ei älykkyyttä. Tuloksia oli vertailtu niihin, joilla oli peruskoulu ja mahdollisesti ammattikoulu käytynä, jos oikein kuulin ammatinvalintapsykologilta. Tulokset olivat suurimmalta osin alhaista keskitasoa, mutta oli siellä looginen päättelykyky (kutsun sitä Mensa-testiksi, koska joskus tein maksuttoman version vitsillä, vaikka keskityin siihen ja mietin) ja joku visuaalinen tehtävä (piti miettiä, että mistä kuvioista saisin yllä mainitun kuvion) päässyt keskitasolle, mitä pidin yllättävänä tietona. Etenkin tuota jälkimmäistä.

Tämän takia normaalit, arkiset asiatkin tuntuu melkein vaikeilta suorittaa ja fyysisestä kunnosta huolehtiminenkin on vaikeaa. En vain jaksa tai ehdi. Minulla on nykyään valonarkuutta, jonka olen taatusti aiheuttanut itse johtuen liiasta ruutuajasta pienestä pitäen. Tarvitsen tietokoneeseen ja puhelimeeni silmäystävälliset tilat, jotta voisin keskittyä, enkä haukottelisi koko aikaa. Minun tekisi mieli oikeasti nukkua ollessani paikoissa, joissa on liikaa ruutuja kirkkaine valoineen. Kuljen jopa sisätiloissakin välillä aurinkolasit päässä, vaikkei nekään täysin pelasta tilannetta, eikä pelasta silmälasieni sinivalosuoja. Vapaa päivinä tarvitsen oikeasti paljon unta, noin 10 tuntia ollessani lähes uupunut töissä kirkkaista valoista. Kuitenkin peittelen fyysistä sairauttani muilta, enkä osoita mitään tuntemusta siitä, kun saan lievän pääkivun ja melkein sekavan olon. Hyvä, kun kukaan ei luule päihtyneeksi. Ei ole migreeniä, jota pidetään epätodennäköisenä, vaan syyllinen 99 % varmuudella kuivasilmäisyys. Ei kaihia, ei näkövammaa, ei kasvainta, joka selittäisi asian.

Ei mahdu pitkät tekstini yhteen kommenttilaatikoon, niin jatkan vielä. Ja lisää kirjoitettavaa varmasti tulee, joten nauttikaa romaanistani tai olkaa nauttimatta, jos kuulostan liian angstiselta pessimistiltä, vaikka pidän itseäni realistina. Hyvä on, on minussa pessimistin vikaa.

Minulla ei ole älykkyyden lisäksi fyysistä voimaakaan, vaikka tuli sitä aiemmin käytyä kuntosalilla. Olen kuitenkin moneen naiseen verrattuna heikompi. Minusta ei olisi koskaan siivoojaksi tai maatilan emännäksi. Sain traumoja vuoden 2014 työssäoppimisesta lautasten kanteluiden takia, jolloin aloin vapisemaan ja jopa pelkäämään, kun olin jopa kompastua lautasten kanssa. Jos olisi oikeasti käynyt noin, niin varmasti olisi tehnyt mieli ruveta huutamaan. Vielä päälle se, että joku työtoveri kysyi, että enkö pysty kolmatta lautasta kantamaan käsilläni. Se oli niin elävää painajaista minulle, minkä takia totesin, etten koskaan opiskele. Tämä on saanut minut harkitsemaan itsensä työllistämistä, jos vain ensin saisin opin ja sitten harkitsisin asiaa realistisesti. Voisin varmaan työskennellä omalla tavalla ja tehdä esteettömät tilat ajatellen silmieni terveyttä.

On ihan totta, että väkisin minut ja myös minä itsekin olen syrjäyttänyt itseni. Introvertin ja ujon piirteet ovat dominoineet enemmän luonnettani kuten olen aiemmin kirjoittanut. Yksinolostakin olen nauttinut, vaikka tulen toimeen muiden kanssa, enkä ole edes vihamiehistä alkanut kitisemään, etten tuon kanssa ole missään tekemisissä. Minua on taas sen sijaan toruttu, eikä unohdettu edes hetkeksi vihamielisiä suhteita. Muistan vieläkin yläkoulun maantiedon tunnin 8. luokalta, jolloin opettaja jakoi oppilaat ryhmiin tai pareiksi. Tunsin ihan kauhun väreitä päätyessäni luokkani pahimman päänaukojan kanssa, vaikka koitin edes toimeen tulla hänen kanssa siitä huolimatta, että olin hänelle "va ja kki" ja "ilman aivoja oleva ihminen". Kuitenkin koitin hiljaisin elein näyttää opettajalle vastustavani ajatusta, muttei minulla ollut munaa sanoa miten ujo olen ja suoraan sanoen olisin halunnut tehdä yksilötehtäviä. Onneksi pääsin toiseen ryhmään tuolla tunnilla, jossa ei tullut tuollaista vastustusta. Tämä samainen tyyppi oli jopa pienluokassa kanssani englannissa ja tällöinkin hänen piti ihan ääneen kommentoida, että "miksi vammaisten (tarkoitti minua) ja normaalien pitää olla samassa koulussa" ja hokea "va ja kkia". Siinähän nauroi toinenkin minua pilkannut ihminen toiselta luokalta, jolle olisin halunnut hakea ihan nöyryyttämiseksi lähestymiskieltoa, kun en saanut edes bussipysäkillä ja kylällä liikkua rauhassa omalla ajallani, vaikka käytännössä se oli vaikeaa.

Aivan syystäkin epäilin yläkoulussa itselläni masennusta ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa, mutta kuraattorin teettämän masennustestin mukaan se ei ollut paikkansa pitävä. Eihän se tietenkään mikään diagnoositesti ollut, mutta kyllä kuraattori oli kuullut monta kiusaamiskertomustani ja ottanut kiusaajat puhutteluun, joten konkreettista näyttöä oli antaa epäilyille. Yläkoulun koulupsykologillekin kerroin masennusepäilyni, johon sain vain nyökkäävän vastauksen. Enpä ole koskaan saanut epäilyihin vastausta, vaikka olen varma, että varmasti epäilyt piti paikkansa, joista on vieläkin ikäviä muistoja jäljellä.

En ole perheestänikään saanut hirveämmin apua, vaikka tullaan hyvin toimeen. Äidiltä saatoin herkästi kuulla raivoamista, vaikkei hän ketään lyönyt. Kyllä hän minun kanssa rasittui ja olin varmasti hankala, vaikken häntä lyönyt tai edes uhkaillut. Yläkoulussakin äiti totesi kerran ääneen minun ja sisarpuolteni olevan yhtä tyhmiä. Ehkä hän oli oikeassa minun suhteen. Hän jopa tyrmäsi ajatukseni oppia japanin kieltä ollessani seitsemäsluokkalainen, mitä toki opettelin vähän itse aloittaen alkeet. Siihen se jäikin, kun tietokoneen äärellä oleminen ja laiskottelu veivät voiton.

Ehkä ainoan neuvon elämässäni olen saanut äidiltä siirtyä opiskelemaan kotityö- ja puhdistuspalvelujen alaa, kun ravintola-alan koulutuksessa tuli alkuun vaikeuksia suunnitella omaa työtä ja hahmottaa vaa'an näytöllä olevia grammoja ja kilogrammoja, vaikka tiedän kumpi niistä on suurempi. Pidin tietoni pään sisällä ajatellessani, että uskallanko tehdä tuota tai tätä omatoimisesti. Aloin muistamaan näkemisen kautta, milloin vaaka näyttää grammaa tai milloin kilogrammaa tiettyinä lukuina. Ensimmäinen työssäoppimisjakso tosin meni läpi tyydyttävällä arvosanalla, sillä tarvitsin oikeasti tuolloin ohjausta työprosessin hallinnassa. Pidin silloinkin pään sisällä ajatukseni ja olin vain passiivinen. Paperille kirjoitettu näyttösuunnitelma toi tosin helpotusta, kun tiesin, että mitä minun tuli tehdä missäkin ajassa ja järjestyksessä, mutta siinäkin olin hidas. Kuitenkin tuon jälkeen onnistuin tekemään muutoksen ja suoriuduin seuraavista työssäoppimisjaksoista arvosanoin K3 tai H2 ilman mukautuksia. HOJKS:kin oli aika kaksipiippuinen juttu tuolloin ammatillisen erityisopettajan mielestä, kun itse aloin huolestua kustannuslaskennusta ja matematiikassa, jossa onneksi oli niitä prosentteja, sin-, cos- ja tan-laskuja sekä geometriaa, jotka sisäistin edes väliaikaisesti.

Kotona asuessani vietin päiväni pääosin tietokoneen ääressä. Kyllähän tästä tuli valituksia, kuinka olin vain tietokoneella. Erioten neljännellä ja viidennellä luokalla, ja toimintaterapeuttikin antoi tästä palautetta. Tiedostan, että rajat on oltava ruutuajalla. Tosin peruskoulussa asiaa ei osannut syvemmin ajatella, kun olin mukavuudenhaluinen. Tietokone oli myös ainoa ystäväni. Itkin kyllä kaverittomuuttani, mutta samalla muutin mieltä: en halunnutkaan kavereita. Tämä esimerkki myös lastenpsykiatrian poliklinikalta, kun arviointikeskustelussa huolestuttiin kaverittomuudestani. Rupesin siinä kohdin itkemään, enkä uskaltanut kertoa totuutta: olin ujo, ja minua pelotti, että olisinko uskaltanut keksiä mitään puheenaihetta. Valehtelin myös siellä sairaalassa siitäkin, että miksi en halunnut tavata isääni: valehtelin keksittyväni tulevaan laulajan uraan, vaikken kotona harjoitellut yhtään, vaikka pidin laulamisesta. Oikea syy oli isän naisystävä, josta en uskaltanut sanoa mitään suoraan ja koin paremmaksi keinoksi vaikenemisen, vaikkei kukaan ole edes kiistänyt minua. Koin suojelevani isääni pahalta mieleltä. Minulla on oikeasti ihan nössön piirteet, minkä takia olen helposti pelännyt negatiivisilta kuulostavia reaktioita.

Siinä on tämän heikkolahjaisen elämänkerta ja tyhmänä sitä pysytään hautaan saakka. Elämälläni ei tule taatusti mitään tarkoitusta olemaan, vaikka elän sen loppuun asti. Kuitenkaan en pura epävarmuuttani huumeisiin tai alkoholiin, vaan käytän alkoholia kohtuudella ja syön uuden noudattamani ruokavalion tuodessa sääntöjä elämääni, vaikka en nyt ihan askeettista elämää elä.

Pitäiskö sun alottaa joku oma ketju asiasta?

Täysin uusi keskustelu. Oot jo kirjoittanu tähän down-keskusteluun liikaa itsestäsi. Kuitenkaan down keskustelu ei koske sinua. Ymmärrän että haluat huomiota mutta olisiko juttelun paikka toisessa keskutelussa. Kuulostaa kans siltä et tarviit terapiaa

Hyvä juttu