IL: Downin syndrooma saattaa olla matkalla kohti häviämistä. /Voiko tulevaisuudessa tarkoittaa myös muita ihmisryhmiä?

Vierailija kirjoitti:

Lapsemme 12-v. kuuluu autismin kirjon ihmisiin. Hän on lahjakas matematiikassa ja älyllisissä tehtävissä, mutta näyttää siltä, ettei hänen lahjojaan pystytä hyödyntämään hänen puuttuvien sosiaalisten taitojen vuoksi eikä häntä voi laittaa ns. normaaliin kouluun, koska hän ei tule toimeen muiden lasten tai yleensäkään ihmisten kanssa. Hänellä on hallitsevia tik-oireita ja kiljahtelee, röhkii ja nytkähtelee kaiken aikaa. Häntä on mahdotonta käsitellä esim. kynsienleikkaus ja peseytyminen on mahdotonta ilman hoitajan/hoitajien apua. Suihkuttelun aikana ja sen jälkeen eläimellinen kiljuminen kestää usein tunteja. Hän tekee myös tarpeensa vaippaan. On täysin selvää myös, että mitä vanhemmaksi hän tulee niin laitos odottaa, koska emme pärjää hänen kanssaan, koska on myös aggressiivinen ja sekin vaan lisääntyy iän myötä. Hyviä hetkiä on ne, kun hän on uppoutunut matemaattisiin tehtäviinsä tai nukkuu. Se on faktaa. Muu aika on äärimmäisen raskasta ja kaikki tämä työsarka on kuluttanut myös mieheni ja minun välejä eikä meillä oikein ystävätkään käy, kun ei sellaista kiljumista ja äänekästä röhkinää kukaan jaksa kuunnella. Jos olisin tiennyt etukäteen millaista elämä tämän ihmisen kanssa tulisi olemaan niin olisin tehnyt abortin. Suloisuus ja ihanuus on tästä hyvin kaukana.

Niin, kirjoittaisitko lapsestasi noin jos hänellä olisi kehitysvamma autismin sijaan? Autismi ei näy ultrassa.

Vierailija kirjoitti:

Annat abortoida down sikiön. Hankkiudut uudelleen raskaaksi, tutkimuksissa ei näy downia. Saat vauvan, jolla on paljon vaikeampi vamma kuin down. Tuleeko mieleen, että kannattiko. En tiedä onko näin koskaan tapahtunut, enkä toivo tapahtuvan. Näinkin kuitenkin voisi käydä.

Vaikea ajatus alanuolien perusteella.

Just, on ihan hirveää jos downin syndrooma häviää mutta autismin ilmeisesti saisi hävittää joidenkin mielestä.

Vierailija kirjoitti:

Just, on ihan hirveää jos downin syndrooma häviää mutta autismin ilmeisesti saisi hävittää joidenkin mielestä.

Olisi surullista jos kumpi tahansa näistä häviäisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Just, on ihan hirveää jos downin syndrooma häviää mutta autismin ilmeisesti saisi hävittää joidenkin mielestä.

Olisi surullista jos kumpi tahansa näistä häviäisi.

Millä perusteella?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on isoja oppimisvaikeuksia joten olen tietyllä tavalla vammainen minäkin. Kun te voitte sanoa täällä ihan suoraan niitä mielipiteitä joita olette esittäneet, niin kai te voitte sanoa nyt minullekin, että olisi ollut parempi jos äitini olisi tehnyt abortin. Eihän niissä mielipiteissä teidän mielestänne ole mitään kyseenalaista.

En minäkään mikään erityisen tuottava yksilö ole ollut kun minulla on vaikeuksia pärjätä monissa yksinkertaisissakin töissä, nykyään olen kyllä työssä mutta kuitenkin. Koska tätäkin on täällä käytetty perusteluna sille kenen elämä on arvokasta ja kenen ei, niin menenhän siihen arvottomien kategoriaan sitten minäkin. Ja kyllä, olen itsekin välillä miettinyt, että olisi parempi ettei minua olisi olemassa mutta siitä huolimatta se jotenkin kylmää, että tässäkin keskustelussa niin moni on oitis valmis tuomitsemaan tietynlaisten ihmisten elämän arvottomaksi. Ihan inhimilliset tunteet kun minullakin on vaikka tämmöistä sekundalaatua olenkin. Lisäksi minä kaikesta kyvyttömyydestäni huolimatta tunnen historiaa ja meillähän on ihan täältä sivistyneestä Euroopasta ei mitenkään kovin kauan sitten esimerkki siitä, että mihin tällainen ajattelutapa voi johtaa. Aika helposti sekin sitten lopulta kävi kun vauhtiin päästiin.

Minkälaisia nämä oppimisvaikeutesi ovat käytännössä? Kerran törmäsin naisen blogiin, ja tällä naisella oli mm. vaikea hahmotushäiriö ja adhd, mutta silti kirjoitti polustaan kampaajalinjalla ja siitä, miten paljon sekin vaati työtä ja työtä. Ja nykytilanne on se, että on yrittäjä. Todella hieno suoritus noilla korteilla, kun itse en osaisi kuvitella itseäni kampaajana, vaikka minullakin ilmeisesti lieviä hahmotuksen vaikeuksia, jos on psykologiin uskomista, vaikka on minuun voinut luottaa ajessani mopoa teininä, ja osaan arvioida, onko auto hyvin kaukana vai lähellä ennen kuin ohitan suojatien. Junalla kulkeminenkaan ei ole painajaismaista.

Minulla on diagnoosi laaja-alaisista oppimisvaikeuksista (entinen heikkolahjaisuus) eli käytännössä olen vammainen. Mieluummin olisin kehitysvammainen ja täysin tietämätön tyhmyydestäni. Nyt olenkin melkein väliinputoaja, jolla on kyllä ammatillinen tutkinto tavallisesta ammattikoulusta. En vain jaksaisi tehdä ravintola-alan töitä. Ei minusta taida koskaan tulla yhteiskunnalle hyödyllistä ihmistä, vaikka kuinka haluaisin. Tiedän, että surkuttelemalla tilannetta mikään ei tule nenän eteen Manulle illallinen. Olen vain realisti. Laiskuus on ollut helpoin tie, ja kotona asuessakin käytin suurimman osan ajasta tietokoneella, enkä jaksanut lukea kokeisiin, koska "ei jää päähän".

On se yrittäjyyskin pyörinyt mielessä, mutta eipä tällainen idiootti taida sellaisena pärjätä, kun matematiikka oli helpotettu aine, vaikka ymmärrän vielä 2 + 2 = 4. Prosentteja osaan laskea laskimen avulla. Mutta annas kun mennään x:n ja y:n ratkaisemiseen, niin johan alkaa olla hepreaa. Työn pitäisi olla sellaista, jota voisin tehdä itse ja ei tarvitsisi päätä käyttää. Valitettavasti vain kiusaamisen takia olen tullut salaperäiseksi ja helposti olen pelännyt kömpelyyteni paljastuvan. Käteni suoraan sanoen vapisee joissakin asioissa. Kouluun ei tekisi mieli enää mennä, kun jäi traumoja yhdestä työssäoppimisjaksosta lautasten kantelun takia, mutta se oli pakko suorittaa. Peruskoululaisena vihasin ryhmätöitä ja ei kiinnosta edelleenkään, jos niissä käydään jotain turhia aiheita. Esimerkkinä kansanopiston lyhyessä työelämäkoulutuksessa turhauduin joihinkin tunnelässytysleikkeihin, kun olisin halunnut keskittyä "oikeisiin" asioihin.

Et kuulosta kirjoituksesi perusteella yhtään heikkolahjaiselta, vaan että on ehkä jotain muuta psyyken ongelmaa (kerroitkin tuosta kiusaamisesta, vapinasta ja turhautumisesta ja tavasta reagoida silloin).

Tuskin psykologi tai lääkäri tekee mututuntumalta tällaisia päätöksiä. Onhan se ihan faktaa, että kykyprofiilini on suoraan sanoen sekamelska. Älykkyyteni on siellä heikon keskitason ja heikon rajamailla. Tuoreimmat tulokset muistan: looginen päättelykyky ja yleistietous hyvä, palikoita koostaessa havaittiin lieviä hahmotuksen vaikeuksia ja kielelliset taidot alle ikätason. On niin raskasta tiedostaa oma tyhmyytensä. Jos olisin kehitysvammainen, niin en välttämättä edes tajuaisi, mistä jäisin. Saisin myös tyhmyyteni silloin anteeksi, eikä ihmiset kuvailisi minua viisaaksi tai fiksuksi. Tai sitten pitää olla sokea, ettei matalaa älykkyyttäni tajuta.

Onhan minulla myös autismin piirteitä. Yhdistän nämä enemmän Aspergeriin yrittäessäni olla sosiaalinen. Enpä ole koskaan ollut suosiossa, ja peruskoulussa luovutinkin, vaikka oli joitain ihmisiä, joiden kanssa tulin toimeen ja välillä oltiin yhdessä samassa näytelmäkerhossa. Silti olen sosiaalisesti tumpelo, enkä jaksaisi jauhaa small talkkia. Olen verbaalisesti huono, mikä olisi aika huono yhdistelmä vaikkapa riitojen selvittelyssä. Minulla pitäisi olla vuorosanat tuollaisissa tilanteissa. Toisaalta taas pystyn väittelemään jonkun erimielisen kanssa, esim. viimeisimmässä kannabiksen laillistamista puoltavassa keskustelussa en mennyt lukkoon vastustajan sanoista, vaan jatkoin argumentointia niin kauan kuin faktoja riitti. Tykkään puhua esim. politiikasta. Ehkä tämä kiinnostus politiikasta puhumisen on tullut yhteiskuntaopin kautta, jossa pärjäsin arvosanalla 8 ollessani yläkoululainen.

Keskiarvo oli 7,5, ja ilman helpotuksia selvisin 6-8. Silti vain olen helvetin tyhmä, enkä ole tottunut tekemään mitään haluamani eteen ja tiedän, etten osaa saati kykene. Pelkään itselleni vaikeita tai epämieluisia asioita. Tuntuu, että sanat ei loksahda paikoilleen, vaikka ymmärtäisin, mitä luen. Olen dementikko. Esim. sanaa "evoluutio" jouduin kokoamaan sanoiksi useita päiviä kunnes opin sen selittämään. Oikeasti, yläkoulussa en osannut psykologille kertoa sitä käsitettä testatessa. Tiesin sen vain liittyvän biologiaan, muttei ollut sanoja, millä selittää, vaikka osaan puhua. Tuntuu, että kuva jää heti mieleen. Niin on jäänyt esim. kasvihuoneilmiöstä.

On myönnettävä se fakta, että monelle ammattikoulualalle olen tyhmä. Toisaalta tavallisella työpaikalla kukaan ei osannut aavistaa tätä, missä tein kassatarjoilijan töitä. Nyt mietin jotain muuta ammatinvalintapsykologin kanssa, ja vaihtoehtoja on tullut: datanomi sekä logistiikka-ala. Välinehuoltajaankin perehdyin itse netin kautta, mitä olen alkanut taas harkitsemaan, mutta pidän asiaa vielä kysymysmerkkinä. Ajattelin lähteä kurssille opettelemaan korujen tekoa ja miettiä, että jos oppisin hyvin niiden tekoa, voisin harkita käsityöammattia yrittäjänä. Toki tekisin toistakin työtä, sillä olen töissä ollut aina tunnollinen, ahkera ja reipas. Tuntuisi pahalta, jos joutuisin jonnekin työkeskukseen, jossa tuntisin itseni muukalaiseksi.

Et edelleenkään vaikuta yhtään heikkolahjaiselta, päinvastoin. Tekstisi on niin hyvää. Jotain muuta tietysti voi olla, mutta on monia muitakin asioita, jotka vaikuttavat suoriutumiseen eri tilanteissa. Traumatisoituminen esimerkiksi vaikuttaa kognitiiviseen suoriutumiseen, tai pelko häpeästä tai rangaistuksista. Psykologit kyllä tekevät virheitä.

Haluan vielä lisätä, että miten ihmeessä muka sinulla on ollut kielelliset taidot alle ikätason, kun tuotat aivan normaalia tai jopa hyvää aikuisen ihmisen tekstiä? Ainakin tänne kirjoittaessasi. Kysymys on jostain muusta, jos esim. tuollaisessa testitilanteessa tai joissain tietyissä tilanteissa menee lukkoon mutta sitten turvallisissa tilanteissa rauhassa suoriutuu hyvin. Jotenkin geneettisesti heikkolahjaisempi ei pystyisi siihen ollenkaan. Melkein suosittelisin ihan vain psykoterapiaa, jossa lähtisit avaamaan noita solmuja. Tuollaiset heikkolahjaisuusdiagnoosit voivat tehdä tosi paljon hallaa, etenkin jos ovat vääriä, kun ihminen voi sitten alkaa uskoa niihin.

Olen oikeasti helvetin hidas ja tyhmäkin. Tämä hitaus tuli ilmi ihan lukitesteissä. En jaksa lukeakaan, koska hengästyn lukiessa. Yläkoulussa sain viimeksi kuulla olevani vammainen ja "kuinka minulla ei ole aivoja". Sen tyypin piti varmaan koko ajan tuota samaa hokea. Ei ihme, miksi peruskoulu ja etenkin ryhmätyöt olivat minulle kidutusta. Olisin käynyt vaikka kotikoulua, jos raha ja resurssit olisivat sallineet. Olin koko luokan hiljaisin ja ujoin oppilas. Mieluummin vaikenin, mikä vielä tosin vaivaa minua. Erioten epävarmoissa asioissa, kun pääni sisällä ajattelen, että se on varmaan sitä mitä ajattelen, mutta olen mieluummin sitten hiljaa. Esimerkkinä viime vuonna koulupsykologin testeissä oli kysymys, että mikä elin tuottaa insuliinia. Hiljaa ajattelin sen olleen haima, mutta vaikenin, koska olin epävarma. Luulin, etten tiennyt.

Minulla on kaikennäköisiä diagnooseja ollut: semanttis-pragmaattinen dysfasia vaikeana, autismin piirteet, autismi, lievä kehitysvamma ja nyt laaja-alaiset oppimisvaikeudet, jotka juurikin kääntyy heikkolahjaisuudeksi selvällä suomella. Nämä hemmetin diagnoosit estää kaiken. Olin lapsena ihan oikeassa, ettei minusta mitään tule. Ei ole ollut inspiroivia ihmisiä vaikeuksineen. Luulin, ettei sellaisia ole paitsi ehkä saduissa. Luulin, että kaikki julkisuuden henkilöt ja menestyneet ovat vain nk. tavallisia. Siinäkin olin väärässä, mutten silti vakuutu pystyväni muuhun työhön, vaikka kuinka nenäni edessä olisi vaikean hahmotushäiriön kanssa elävä kamapajayrittäjä. Silti haluaisin ravintola-alalta pois. En jaksa kokoaikaista kiirettä, vaikka viihdyin henkilöstöravintolassa ja jaksoin tehdä jopa välillä 12 tunnin työpäivää kuormittumatta siitä. Haluan vain kokea sen, mitä en lapsena saanut kokea. Haluan tuntea, mitä on hankkia leipä pöytäänsä. En halua olla vanhempieni kaltainen työtön, enkä halua itselleni "heikon" aineksen leimaa.

Tällä hetkellä olen työkokeilussa läheisen ihmisen yrityksellä. Hän ei tajua, miten heikkolahjainen oikeasti olen. Teen siellä asiakaspalveluhommia. Hän loi ihan oman kiinnostuksen pohjalta yrityksensä. Itsekin haluaisin välttää kouluja, mutta nykyään on mahdotonta alkaa vaikkapa yrittäjäksi ilman alan koulutusta, vaikkei läheiseni ole mikään merkonomi. Tämä olisi minulle oikeasti helppo työ, vaikka toisaalta istuminen konsoleiden äärellä tietysti kostautuu helposti.

Kuka sinulle hoki, että olet vammainen ja ei ole aivoja? Kamalaa. Olet kertonut tuossa yllä, että et esimerkiksi uskaltanut kertoa haiman tuottavan insuliinia, vaikka tiesit oikean vastauksen. Tämä ei viittaa tyhmyyteen vaan pelkoon. Tuotat aivan kypsää tekstiä, joten älykkyydessäsi tuskin on mitään vikaa oikeasti. Voi kuule hyvin olla, että tarvitsisit vain rohkaisua ja uskoa itseen ja että todellakin nuo saamasi diagnoosit lähinnä vain rajoittavat sinua.

” Minulla on kaikennäköisiä diagnooseja ollut: semanttis-pragmaattinen dysfasia vaikeana, autismin piirteet, autismi, lievä kehitysvamma ja nyt laaja-alaiset oppimisvaikeudet, jotka juurikin kääntyy heikkolahjaisuudeksi selvällä suomella.”

Heikkolahjainen ei kirjoita noin.

Yksi luokkatoveri, joka tuli luokalleni aloittaessani yläasteen. Olen saanut eräältä toiseltakin (oli ollut alakoulusta alkaen tuttu nimeltään ja kasvoiltaan) kuulla olevani vammainen. Varmaan koko kylä minua vihasi, vaikka miten kiltti yritin olla kaikille. Koko ajan auottiin päätä eräästä asiasta, mistä purskahdin jopa itkuun ja pakenin tilannetta jonnekin muualle sen sijaan, että olisin mennyt luokkahuoneeseen. Minusta tuo oli kaikkein pahinta verrattuna siihen, että jotkut luokallani olevat tytöt jakautuivat omiin kasteihinsa, enkä ollut tervetullut heidän "omiin" pukukoppeihin kuudennella luokalla. Aivan syystäkin luovutin sosiaalisissa tilanteissa ja on hyväksyttävä se fakta, ettei minusta ole sosiaalisiin tilanteisiin, mikä tuli ilmi yrittäessäni opiskella sosiaalista alaa.

Olen syystäkin eristäytynyt muista. En ole pystynyt luottamaan muihin ja olen helposti miettinyt, voidaanko minussa nähdä jotain vikaa. Sen takia loin itselleni yläasteella roolihahmon, jota oli tarkoitus käyttää hätätapauksissa vain hyväksynnän toivossa. Se roolihahmo ryyppäsi ja tupakoi kuten muutkin nuoret. Minulle alkoi vain tulla silloin ajatuksia, että rupeaisin esittämään eri persoonia joissain tilanteissa. Tuntuu, että haluaisin olla joku muu. Omana olen epävarma ja nössö, mutten voi vetää mitään rooliakaan esim. ammatinvalintapsykologin edessä. Näyttelemisestäkin pidin peruskoululaisena, koska se oli pako omasta todellisesta minästä.

Tottahan sekin on, että ei minulla älyä ole. Mikään ei ole jäänyt päähän ja olen dementikko kuten olen kirjoittanut aiemmin. Lukeminen on syystäkin vastenmielistä. En välttämättä sisäistä asioita, jotka ei niin kiinnosta. On rankkaa olla tietoinen omasta tyhmyydestä, vaikken ole ihan naispuolinen Homer Simpson, vaikka toisaalta laiskottelusta olen pitänyt, mikä on ollut minulle helpoin tie. Tiedän, etten saa mitään nenän eteen. Peruskoululaisesta alkaen kaikki aikani meni tietokoneen äärellä ja nyt paljonkin olen somen äärellä. Ei ihme, kun olen tyhmentynyt. On vain uskallusta myöntää, että olin todella kova nettiriippuvainen peruskoulussa, vaikken ihan koulussa ollessani kokenut pakonomaista tunnetta päästä tietokoneelle. Minulle vain näppäimistö on ollut helpompi tapa ilmaista itseäni, mutta tiedän, että ei ole terveydelle hyväksi olla aamusta iltaan tietokoneella tai älypuhelimen ääressä.

Et edelleenkään vaikuta tyhmältä etkä vammaiselta yhtään tekstin perusteella, mutta kylläkin ihmiseltä, joka on sisäistänyt negatiivisen minäkuvan ja jota on kiusattu rankastikin eikä ole ”nähty” kunnolla. Tuo roolien luominen epävarmuuden peittämiseksi on aika tavallista, esim. just sellainen vähän ”kovis” rooli. Minkä ikäinen mahdat olla? Vissiin melko nuori vielä. Kai sekin kertoo jotain, jos monissa hommissa ihmiset ei ”huomaa”, että olisit mitenkään heikkolahjainen. Toisin sanoen vaikutat heidän mielestään ihan normaalilta. Seuran vaihto kiusaavista porukoista tekee usein tosi hyvää. Ja pienissä yhteisöissä usein ihmisille annetaan tiettyjä rooleja ja leimoja, joista on vaikea päästä eroon muuten kuin vaihtamalla ympäristöä ja ihmisiä sellaisiin, jotka suhtautuvat myönteisesti.

Toisaalta pidän jossain määrin yhteisöllisyydestä, vaikka olen nykyään kaupunkilainen. Kaupunkilaisenakin elelen yksin ja vähän olen sosiaalisissa kanssakäymisessä lukuun ottamatta tuttuja ja kahta perheenjäsentä samalla kaupungilla. Viihdyn enemmän miesten kuin naisten kanssa, ja tuntuu, etten hirveämmin osaa olla naisten kanssa, vaikka olen itsekin nainen. Ymmärrän miehiä vain paremmin ja samaistun heihin enemmän. Introverrtiys dominoi minua paljonkin, mutta tätäkään ei kaikki kykene uskomaan avattuani suuni. Sama juttu autismin piirteiden kanssa, mikä johtunee siitä, että olen nainen. Pidän mustasta huumorista ja luen esim. Fingerporia, jota ymmärrän. Sarkastiseksi olen jossain määrin oppinut itse. Ei naisilla esiintyvää autismia tai sen oireita heti ensisilmäyksellä näe.

Niin ja olen 26-vuotias, jos ikääni mietit. Mietin vain, että onkohan peli menetetty kohdallani: en ole kuullut kaikista sanoista, sananlaskuista tai tiedä kaikkea, koska en ole lukenut ja koskenut kirjoihin. Koitan olla kuitenkin kartalla siitä, että mitä yhteiskunnassamme tapahtuu ja äänestän esimerkiksi halutessani vaikuttaa. Äänestyspäätöstä tehdessä perehdyn ja harkitsen, sillä haluan asioita päätettävän järjellä.

Itse luulin olevani poikkeus siinä, että nuorempana tykkäsin olla näytelmäkerhossa ja haaveilin jopa näytelmäkerhosta. Näyttää kuitenkin olevan naispuolisia autismin tai sen oireiden kanssa eläviä, joilla tuntuu sama intohimo olevan teatteriin ja näyttelemiseen. Tekisi kyllä mieli palata lavalle harrastusmielessä. Tällä hetkellä kertaan englannin kielen alkeita muistin virkistykseksi, ja onpahan jotain järkevämpääkin tekemistä somettamisen sijaan, minkä takia omat aivot ovat varmaan entistä enemmän pienentyneet. Kyllähän tuokin kieli kiinnosti ennen kolmosluokan alkamista kunnes viidennellä luokalla alkoi hieman muut jutut kiinnostamaan kuten netissä roikkuminen ja sarjakuvien piirtäminen. Piirtämisessä sain paljonkin kehuja koululaisena, mutten ole pitkiin aikoihin piirtänyt ja käteni varmaan vapisisi. En ehkä enää keksisi mitään.

Alavaihtoehtoja olen pähkäillyt, ja on tuntunut, että kaikessa olisin surkea, vaikken ole edes yrittänyt. No, yritin toista alaa myöhemmin, eikä nyt kaduta, että tuli tehtyä. Sain toki opettajilta hyviä kehuja esimerkiksi kirjallisesta näyttösuunnitelmastani ja tehtävistä, joita varten hain kiitettävisti tietoa kirjoittaen selkeästi. Koitin parhaani, että ajattelin, mitkä olisi ne ydinasiat, vaikka saatan olla aika yksityiskohtainenkin kirjoittaessa. Luulin ensin olevani ihan pulassa ja tuntui alkuun, että olisin lukenut vieraalla kielellä uusia sanoja, mitä nyt tulee sosiaalihuolto- ja lastensuojelulakiin. Onneksi ei tarvinnut ihan kannesta kanteen lukea lakikirjaa. Vähäisten lähiopetustuntien takia pelkäsin olevani pihalla asioista ja näyttösuunnitelmaa laatiessakin kertasin hiljaisessa kodissani pala kerrallaan noin 2 tuntia päivässä. Kertasin samaa asiaa lisääkin varmistaakseni, että varmasti ymmärsin, mistä kirjoitin ja puhuin. Ammattikouluajalta en muista joutuneeni pilkan kohteeksi ja koin, että minun kanssa tultiin edes toimeen. Olin jopa opiskelutoverin pikkujouluissakin mukana pelaamassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Just, on ihan hirveää jos downin syndrooma häviää mutta autismin ilmeisesti saisi hävittää joidenkin mielestä.

Olisi surullista jos kumpi tahansa näistä häviäisi.

Millä perusteella?

Kuuluvat elämään kuten muutkin ihmiset. Kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeasti. Mitä iloa näistä vammaisista on? Läheskään kaikki downit eivät ole niitä down-propagandistien hehkuttavia iloisia tapauksia, jotka "käyvät töissä" kolme tuntia viikossa pyyhkimässä pöytiä pikaruokalassa.

Eiköhän se mene niin, että vanhemmat niitä rikkauksia ja muita hömpötyksiä hokee vain piilottaakseen tuskaansa. Mitä rikkautta siinä on, jos toisella älykkyysosamäärä on matalampi? Mitä rikkautta on elää 24/7 pelossa, kun ei voi tietää voiko aikuisen kokoinen, mutta mieleltään lapsi, iskeä leipäveitsen kanssa vanhempien ja mahdollisten sisarusten nukkuessa, jonka takia pitää olla ovet lukittuna. Itse mieluummin soisin haudan levon ja tekisin surutyötä kuin eläisin käytännössä elävän kuolleen kanssa. Kyllä, ihan omin silmin olwn nähnyt millaista on elää kun perheessä on useita pahasti vammaisia lapsia: melkein mitään ei voi ostaa, koska äkkiä voi kalusteet hajota ja ruuanlaittokin menee mahdottomaksi, kun sitten 3-vuotiaan tasolla oleva voi kipata soppakattilan päälleensä jos vain silmä välttää.

Elävä kuollut heiluu veitsen kanssa ja heittelee soppakattilaa. Älä nyt viitsi. Ei tässä ketjussa ole aiheena elävä kuollut eikä mieleltään sairas.

Vierailija kirjoitti:

Kaverillani on down-lapsi. Vaikka hän rakastaa lastaan yli kaiken, on hän lapsen aikuistumisen kynnyksellä alkanut katumaan, ettei abortoinut lastaan, koska hänestä ei koskaan kasva itsenäistä ihmistä ja kaverini on alkanut tiedostamaan oman kuolevaisuutensa. Kuka ajaa down-lapsen etua, kun hänen vanhempansa ovat kuolleet? Miten hän selviää?

Enpä oikein usko.

Suomalaiset ovat liian sisäsiittoisia. Sen takia suomalaisissa on eniten pahasti sairaita tai vammaisia.

Aivopesämällä lapsen vegaaniksi ja mulatisoimalla Suomea saamme lisää kehitysvammaisia jälkeläisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kummaa, kun ihmiset vetävät hirveän metelin, kun heidän kehitysvammaisen lapsen "annettiin kuolla" keuhkokuumeeseen. Tämä oli nyt esimerkkitapaus, jossa tytölle tuli ilmeisesti toistuvia keuhkokuumeita ja äiti syytti lääkäriä tappajaksi. Lääkärit kertoo faktoja ja ne riskit ovat olleet ennen lääkärin sanojakin olemassa. Ei kukaan keuhkoa syöpäsairaan lapsen hoitojen lopettamisesta, jos niistä ei saada mitään hyötyä ja annetaan mahdollisuuksien mukaan lapselle hyvät, viimeiset hetket ilman rankkoja hoitoja. Eläinkin on paljon paremmassa asemassa tässä: sen annetaan lähteä, sitä ei jätetä kitumaan ja odottamaan viimeistä päiväänsä. Ihminen on ihan luonnosta vieraantunut.

Tavallaan ymmärrän äidin tuskan, kun lapsi kuolee keuhkokuumeeseen. Siihen seitsemänteen samana vuonna. Mutta ei se lääkärin vika ole, että se lapsi on ollut niin kovin sairas. On se lääkärillekin mahdoton paikka, kun on kovin sairas potilas, siinä määrin, että hoidat tai jätät hoitamatta, lopputulos on todenköisesti kuolema. Ja sit vielä kevamamma alkaa puuhata syytettä kuolemantuottamuksesta, kun haluaa edes sille lääkärille kostaa lapsensa kurjan kohtalon.

Tätä se yhteiskunnan tunteellistuminen ja ylihumanisoituminen teettää. Enää ei ole sijaa rationaalisuudelle. Mies heittäisi vaikka roskiin sen kehitysvammaisen lapsen. Naiset hoivavietin takia pitää hengissä tuollaisia taakkoja.

Sinustakin voi tulla "taakka" ihan milloin vain jos joudut vaikka onnettomuuteen ja vammaudut vakavasti. Et ole haavoittumaton vaikka noin kovaa poikaa esitätkin. Mitä sinulle pitäisi mielestäsi tehdä siinä tilanteessa, pidetäänkö hengissä vai heitetäänkö roskiin? Viimeistään sitten iäkkäänä voit miettiä tätä kysymystä, koska muiden avun varaan jokainen meistä jossain vaiheessa joutuu jos tarpeeksi vanhaksi elää.

Kuka haluaa elää puolidementtisenä marinoituen pissavaipassa sängyssä maaten, mahdollisesti kovissa kivuissa? Ja siis todellakin muiden armoilla.

Itse ainakin toivon pääseväni heti pois, jos tuohon tilaan joudun. Paljon ihmiset arvostaa elämistä, muttei elämän laatua. Eläintä sentään arvostetaan paremmin ja sen annetaan sentään lähteä toisin kuin ihmisen vaikka tilanne olisi mikä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on isoja oppimisvaikeuksia joten olen tietyllä tavalla vammainen minäkin. Kun te voitte sanoa täällä ihan suoraan niitä mielipiteitä joita olette esittäneet, niin kai te voitte sanoa nyt minullekin, että olisi ollut parempi jos äitini olisi tehnyt abortin. Eihän niissä mielipiteissä teidän mielestänne ole mitään kyseenalaista.

En minäkään mikään erityisen tuottava yksilö ole ollut kun minulla on vaikeuksia pärjätä monissa yksinkertaisissakin töissä, nykyään olen kyllä työssä mutta kuitenkin. Koska tätäkin on täällä käytetty perusteluna sille kenen elämä on arvokasta ja kenen ei, niin menenhän siihen arvottomien kategoriaan sitten minäkin. Ja kyllä, olen itsekin välillä miettinyt, että olisi parempi ettei minua olisi olemassa mutta siitä huolimatta se jotenkin kylmää, että tässäkin keskustelussa niin moni on oitis valmis tuomitsemaan tietynlaisten ihmisten elämän arvottomaksi. Ihan inhimilliset tunteet kun minullakin on vaikka tämmöistä sekundalaatua olenkin. Lisäksi minä kaikesta kyvyttömyydestäni huolimatta tunnen historiaa ja meillähän on ihan täältä sivistyneestä Euroopasta ei mitenkään kovin kauan sitten esimerkki siitä, että mihin tällainen ajattelutapa voi johtaa. Aika helposti sekin sitten lopulta kävi kun vauhtiin päästiin.

Minkälaisia nämä oppimisvaikeutesi ovat käytännössä? Kerran törmäsin naisen blogiin, ja tällä naisella oli mm. vaikea hahmotushäiriö ja adhd, mutta silti kirjoitti polustaan kampaajalinjalla ja siitä, miten paljon sekin vaati työtä ja työtä. Ja nykytilanne on se, että on yrittäjä. Todella hieno suoritus noilla korteilla, kun itse en osaisi kuvitella itseäni kampaajana, vaikka minullakin ilmeisesti lieviä hahmotuksen vaikeuksia, jos on psykologiin uskomista, vaikka on minuun voinut luottaa ajessani mopoa teininä, ja osaan arvioida, onko auto hyvin kaukana vai lähellä ennen kuin ohitan suojatien. Junalla kulkeminenkaan ei ole painajaismaista.

Minulla on diagnoosi laaja-alaisista oppimisvaikeuksista (entinen heikkolahjaisuus) eli käytännössä olen vammainen. Mieluummin olisin kehitysvammainen ja täysin tietämätön tyhmyydestäni. Nyt olenkin melkein väliinputoaja, jolla on kyllä ammatillinen tutkinto tavallisesta ammattikoulusta. En vain jaksaisi tehdä ravintola-alan töitä. Ei minusta taida koskaan tulla yhteiskunnalle hyödyllistä ihmistä, vaikka kuinka haluaisin. Tiedän, että surkuttelemalla tilannetta mikään ei tule nenän eteen Manulle illallinen. Olen vain realisti. Laiskuus on ollut helpoin tie, ja kotona asuessakin käytin suurimman osan ajasta tietokoneella, enkä jaksanut lukea kokeisiin, koska "ei jää päähän".

On se yrittäjyyskin pyörinyt mielessä, mutta eipä tällainen idiootti taida sellaisena pärjätä, kun matematiikka oli helpotettu aine, vaikka ymmärrän vielä 2 + 2 = 4. Prosentteja osaan laskea laskimen avulla. Mutta annas kun mennään x:n ja y:n ratkaisemiseen, niin johan alkaa olla hepreaa. Työn pitäisi olla sellaista, jota voisin tehdä itse ja ei tarvitsisi päätä käyttää. Valitettavasti vain kiusaamisen takia olen tullut salaperäiseksi ja helposti olen pelännyt kömpelyyteni paljastuvan. Käteni suoraan sanoen vapisee joissakin asioissa. Kouluun ei tekisi mieli enää mennä, kun jäi traumoja yhdestä työssäoppimisjaksosta lautasten kantelun takia, mutta se oli pakko suorittaa. Peruskoululaisena vihasin ryhmätöitä ja ei kiinnosta edelleenkään, jos niissä käydään jotain turhia aiheita. Esimerkkinä kansanopiston lyhyessä työelämäkoulutuksessa turhauduin joihinkin tunnelässytysleikkeihin, kun olisin halunnut keskittyä "oikeisiin" asioihin.

Et kuulosta kirjoituksesi perusteella yhtään heikkolahjaiselta, vaan että on ehkä jotain muuta psyyken ongelmaa (kerroitkin tuosta kiusaamisesta, vapinasta ja turhautumisesta ja tavasta reagoida silloin).

Tuskin psykologi tai lääkäri tekee mututuntumalta tällaisia päätöksiä. Onhan se ihan faktaa, että kykyprofiilini on suoraan sanoen sekamelska. Älykkyyteni on siellä heikon keskitason ja heikon rajamailla. Tuoreimmat tulokset muistan: looginen päättelykyky ja yleistietous hyvä, palikoita koostaessa havaittiin lieviä hahmotuksen vaikeuksia ja kielelliset taidot alle ikätason. On niin raskasta tiedostaa oma tyhmyytensä. Jos olisin kehitysvammainen, niin en välttämättä edes tajuaisi, mistä jäisin. Saisin myös tyhmyyteni silloin anteeksi, eikä ihmiset kuvailisi minua viisaaksi tai fiksuksi. Tai sitten pitää olla sokea, ettei matalaa älykkyyttäni tajuta.

Onhan minulla myös autismin piirteitä. Yhdistän nämä enemmän Aspergeriin yrittäessäni olla sosiaalinen. Enpä ole koskaan ollut suosiossa, ja peruskoulussa luovutinkin, vaikka oli joitain ihmisiä, joiden kanssa tulin toimeen ja välillä oltiin yhdessä samassa näytelmäkerhossa. Silti olen sosiaalisesti tumpelo, enkä jaksaisi jauhaa small talkkia. Olen verbaalisesti huono, mikä olisi aika huono yhdistelmä vaikkapa riitojen selvittelyssä. Minulla pitäisi olla vuorosanat tuollaisissa tilanteissa. Toisaalta taas pystyn väittelemään jonkun erimielisen kanssa, esim. viimeisimmässä kannabiksen laillistamista puoltavassa keskustelussa en mennyt lukkoon vastustajan sanoista, vaan jatkoin argumentointia niin kauan kuin faktoja riitti. Tykkään puhua esim. politiikasta. Ehkä tämä kiinnostus politiikasta puhumisen on tullut yhteiskuntaopin kautta, jossa pärjäsin arvosanalla 8 ollessani yläkoululainen.

Keskiarvo oli 7,5, ja ilman helpotuksia selvisin 6-8. Silti vain olen helvetin tyhmä, enkä ole tottunut tekemään mitään haluamani eteen ja tiedän, etten osaa saati kykene. Pelkään itselleni vaikeita tai epämieluisia asioita. Tuntuu, että sanat ei loksahda paikoilleen, vaikka ymmärtäisin, mitä luen. Olen dementikko. Esim. sanaa "evoluutio" jouduin kokoamaan sanoiksi useita päiviä kunnes opin sen selittämään. Oikeasti, yläkoulussa en osannut psykologille kertoa sitä käsitettä testatessa. Tiesin sen vain liittyvän biologiaan, muttei ollut sanoja, millä selittää, vaikka osaan puhua. Tuntuu, että kuva jää heti mieleen. Niin on jäänyt esim. kasvihuoneilmiöstä.

On myönnettävä se fakta, että monelle ammattikoulualalle olen tyhmä. Toisaalta tavallisella työpaikalla kukaan ei osannut aavistaa tätä, missä tein kassatarjoilijan töitä. Nyt mietin jotain muuta ammatinvalintapsykologin kanssa, ja vaihtoehtoja on tullut: datanomi sekä logistiikka-ala. Välinehuoltajaankin perehdyin itse netin kautta, mitä olen alkanut taas harkitsemaan, mutta pidän asiaa vielä kysymysmerkkinä. Ajattelin lähteä kurssille opettelemaan korujen tekoa ja miettiä, että jos oppisin hyvin niiden tekoa, voisin harkita käsityöammattia yrittäjänä. Toki tekisin toistakin työtä, sillä olen töissä ollut aina tunnollinen, ahkera ja reipas. Tuntuisi pahalta, jos joutuisin jonnekin työkeskukseen, jossa tuntisin itseni muukalaiseksi.

Et edelleenkään vaikuta yhtään heikkolahjaiselta, päinvastoin. Tekstisi on niin hyvää. Jotain muuta tietysti voi olla, mutta on monia muitakin asioita, jotka vaikuttavat suoriutumiseen eri tilanteissa. Traumatisoituminen esimerkiksi vaikuttaa kognitiiviseen suoriutumiseen, tai pelko häpeästä tai rangaistuksista. Psykologit kyllä tekevät virheitä.

Haluan vielä lisätä, että miten ihmeessä muka sinulla on ollut kielelliset taidot alle ikätason, kun tuotat aivan normaalia tai jopa hyvää aikuisen ihmisen tekstiä? Ainakin tänne kirjoittaessasi. Kysymys on jostain muusta, jos esim. tuollaisessa testitilanteessa tai joissain tietyissä tilanteissa menee lukkoon mutta sitten turvallisissa tilanteissa rauhassa suoriutuu hyvin. Jotenkin geneettisesti heikkolahjaisempi ei pystyisi siihen ollenkaan. Melkein suosittelisin ihan vain psykoterapiaa, jossa lähtisit avaamaan noita solmuja. Tuollaiset heikkolahjaisuusdiagnoosit voivat tehdä tosi paljon hallaa, etenkin jos ovat vääriä, kun ihminen voi sitten alkaa uskoa niihin.

Olen oikeasti helvetin hidas ja tyhmäkin. Tämä hitaus tuli ilmi ihan lukitesteissä. En jaksa lukeakaan, koska hengästyn lukiessa. Yläkoulussa sain viimeksi kuulla olevani vammainen ja "kuinka minulla ei ole aivoja". Sen tyypin piti varmaan koko ajan tuota samaa hokea. Ei ihme, miksi peruskoulu ja etenkin ryhmätyöt olivat minulle kidutusta. Olisin käynyt vaikka kotikoulua, jos raha ja resurssit olisivat sallineet. Olin koko luokan hiljaisin ja ujoin oppilas. Mieluummin vaikenin, mikä vielä tosin vaivaa minua. Erioten epävarmoissa asioissa, kun pääni sisällä ajattelen, että se on varmaan sitä mitä ajattelen, mutta olen mieluummin sitten hiljaa. Esimerkkinä viime vuonna koulupsykologin testeissä oli kysymys, että mikä elin tuottaa insuliinia. Hiljaa ajattelin sen olleen haima, mutta vaikenin, koska olin epävarma. Luulin, etten tiennyt.

Minulla on kaikennäköisiä diagnooseja ollut: semanttis-pragmaattinen dysfasia vaikeana, autismin piirteet, autismi, lievä kehitysvamma ja nyt laaja-alaiset oppimisvaikeudet, jotka juurikin kääntyy heikkolahjaisuudeksi selvällä suomella. Nämä hemmetin diagnoosit estää kaiken. Olin lapsena ihan oikeassa, ettei minusta mitään tule. Ei ole ollut inspiroivia ihmisiä vaikeuksineen. Luulin, ettei sellaisia ole paitsi ehkä saduissa. Luulin, että kaikki julkisuuden henkilöt ja menestyneet ovat vain nk. tavallisia. Siinäkin olin väärässä, mutten silti vakuutu pystyväni muuhun työhön, vaikka kuinka nenäni edessä olisi vaikean hahmotushäiriön kanssa elävä kamapajayrittäjä. Silti haluaisin ravintola-alalta pois. En jaksa kokoaikaista kiirettä, vaikka viihdyin henkilöstöravintolassa ja jaksoin tehdä jopa välillä 12 tunnin työpäivää kuormittumatta siitä. Haluan vain kokea sen, mitä en lapsena saanut kokea. Haluan tuntea, mitä on hankkia leipä pöytäänsä. En halua olla vanhempieni kaltainen työtön, enkä halua itselleni "heikon" aineksen leimaa.

Tällä hetkellä olen työkokeilussa läheisen ihmisen yrityksellä. Hän ei tajua, miten heikkolahjainen oikeasti olen. Teen siellä asiakaspalveluhommia. Hän loi ihan oman kiinnostuksen pohjalta yrityksensä. Itsekin haluaisin välttää kouluja, mutta nykyään on mahdotonta alkaa vaikkapa yrittäjäksi ilman alan koulutusta, vaikkei läheiseni ole mikään merkonomi. Tämä olisi minulle oikeasti helppo työ, vaikka toisaalta istuminen konsoleiden äärellä tietysti kostautuu helposti.

Et voi olla kehitysvammainen saati heikkolahjainen. Jo heikkolahjaisuuskin tekee työn saamisesta vaikeaa tavallisille työmarkkinoille. On toki mahdollista että sinulla on ollut tuo dysfasia ja autismipiirteisyys hankaloittamassa koulun käyntiä, mutta ei heikkolahjainen kirjoita noin.

Vierailija kirjoitti:

Suomalaiset ovat liian sisäsiittoisia. Sen takia suomalaisissa on eniten pahasti sairaita tai vammaisia.

Se on totta, että meillä on paljon juuri suomalaiseen perimään kuuluvia kehitysvammoja. Juuri siksi, että joskus suvut ovat lisääntyneet sukulaisten kesken. Nämä vammat ovat paljon vakavampia kuin downin syndrooma, joka ei kuulu tähän perimään.

Suurin osa Down-ihmisistä on hedelmättömiä, joten syndroomaa ei voida pitää periytyvänä. Sen syntyyn vaikuttavat ihan muut tekijät.

Itse en pidä Downia tai muutakaan kehitysvammaisuutta minkäänlaisena rikkautena, joten en ymmärrä, miten kehitysvammaisten ihmisten väheneminen olisi muka huono asia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on isoja oppimisvaikeuksia joten olen tietyllä tavalla vammainen minäkin. Kun te voitte sanoa täällä ihan suoraan niitä mielipiteitä joita olette esittäneet, niin kai te voitte sanoa nyt minullekin, että olisi ollut parempi jos äitini olisi tehnyt abortin. Eihän niissä mielipiteissä teidän mielestänne ole mitään kyseenalaista.

En minäkään mikään erityisen tuottava yksilö ole ollut kun minulla on vaikeuksia pärjätä monissa yksinkertaisissakin töissä, nykyään olen kyllä työssä mutta kuitenkin. Koska tätäkin on täällä käytetty perusteluna sille kenen elämä on arvokasta ja kenen ei, niin menenhän siihen arvottomien kategoriaan sitten minäkin. Ja kyllä, olen itsekin välillä miettinyt, että olisi parempi ettei minua olisi olemassa mutta siitä huolimatta se jotenkin kylmää, että tässäkin keskustelussa niin moni on oitis valmis tuomitsemaan tietynlaisten ihmisten elämän arvottomaksi. Ihan inhimilliset tunteet kun minullakin on vaikka tämmöistä sekundalaatua olenkin. Lisäksi minä kaikesta kyvyttömyydestäni huolimatta tunnen historiaa ja meillähän on ihan täältä sivistyneestä Euroopasta ei mitenkään kovin kauan sitten esimerkki siitä, että mihin tällainen ajattelutapa voi johtaa. Aika helposti sekin sitten lopulta kävi kun vauhtiin päästiin.

Minkälaisia nämä oppimisvaikeutesi ovat käytännössä? Kerran törmäsin naisen blogiin, ja tällä naisella oli mm. vaikea hahmotushäiriö ja adhd, mutta silti kirjoitti polustaan kampaajalinjalla ja siitä, miten paljon sekin vaati työtä ja työtä. Ja nykytilanne on se, että on yrittäjä. Todella hieno suoritus noilla korteilla, kun itse en osaisi kuvitella itseäni kampaajana, vaikka minullakin ilmeisesti lieviä hahmotuksen vaikeuksia, jos on psykologiin uskomista, vaikka on minuun voinut luottaa ajessani mopoa teininä, ja osaan arvioida, onko auto hyvin kaukana vai lähellä ennen kuin ohitan suojatien. Junalla kulkeminenkaan ei ole painajaismaista.

Minulla on diagnoosi laaja-alaisista oppimisvaikeuksista (entinen heikkolahjaisuus) eli käytännössä olen vammainen. Mieluummin olisin kehitysvammainen ja täysin tietämätön tyhmyydestäni. Nyt olenkin melkein väliinputoaja, jolla on kyllä ammatillinen tutkinto tavallisesta ammattikoulusta. En vain jaksaisi tehdä ravintola-alan töitä. Ei minusta taida koskaan tulla yhteiskunnalle hyödyllistä ihmistä, vaikka kuinka haluaisin. Tiedän, että surkuttelemalla tilannetta mikään ei tule nenän eteen Manulle illallinen. Olen vain realisti. Laiskuus on ollut helpoin tie, ja kotona asuessakin käytin suurimman osan ajasta tietokoneella, enkä jaksanut lukea kokeisiin, koska "ei jää päähän".

On se yrittäjyyskin pyörinyt mielessä, mutta eipä tällainen idiootti taida sellaisena pärjätä, kun matematiikka oli helpotettu aine, vaikka ymmärrän vielä 2 + 2 = 4. Prosentteja osaan laskea laskimen avulla. Mutta annas kun mennään x:n ja y:n ratkaisemiseen, niin johan alkaa olla hepreaa. Työn pitäisi olla sellaista, jota voisin tehdä itse ja ei tarvitsisi päätä käyttää. Valitettavasti vain kiusaamisen takia olen tullut salaperäiseksi ja helposti olen pelännyt kömpelyyteni paljastuvan. Käteni suoraan sanoen vapisee joissakin asioissa. Kouluun ei tekisi mieli enää mennä, kun jäi traumoja yhdestä työssäoppimisjaksosta lautasten kantelun takia, mutta se oli pakko suorittaa. Peruskoululaisena vihasin ryhmätöitä ja ei kiinnosta edelleenkään, jos niissä käydään jotain turhia aiheita. Esimerkkinä kansanopiston lyhyessä työelämäkoulutuksessa turhauduin joihinkin tunnelässytysleikkeihin, kun olisin halunnut keskittyä "oikeisiin" asioihin.

Et kuulosta kirjoituksesi perusteella yhtään heikkolahjaiselta, vaan että on ehkä jotain muuta psyyken ongelmaa (kerroitkin tuosta kiusaamisesta, vapinasta ja turhautumisesta ja tavasta reagoida silloin).

Tuskin psykologi tai lääkäri tekee mututuntumalta tällaisia päätöksiä. Onhan se ihan faktaa, että kykyprofiilini on suoraan sanoen sekamelska. Älykkyyteni on siellä heikon keskitason ja heikon rajamailla. Tuoreimmat tulokset muistan: looginen päättelykyky ja yleistietous hyvä, palikoita koostaessa havaittiin lieviä hahmotuksen vaikeuksia ja kielelliset taidot alle ikätason. On niin raskasta tiedostaa oma tyhmyytensä. Jos olisin kehitysvammainen, niin en välttämättä edes tajuaisi, mistä jäisin. Saisin myös tyhmyyteni silloin anteeksi, eikä ihmiset kuvailisi minua viisaaksi tai fiksuksi. Tai sitten pitää olla sokea, ettei matalaa älykkyyttäni tajuta.

Onhan minulla myös autismin piirteitä. Yhdistän nämä enemmän Aspergeriin yrittäessäni olla sosiaalinen. Enpä ole koskaan ollut suosiossa, ja peruskoulussa luovutinkin, vaikka oli joitain ihmisiä, joiden kanssa tulin toimeen ja välillä oltiin yhdessä samassa näytelmäkerhossa. Silti olen sosiaalisesti tumpelo, enkä jaksaisi jauhaa small talkkia. Olen verbaalisesti huono, mikä olisi aika huono yhdistelmä vaikkapa riitojen selvittelyssä. Minulla pitäisi olla vuorosanat tuollaisissa tilanteissa. Toisaalta taas pystyn väittelemään jonkun erimielisen kanssa, esim. viimeisimmässä kannabiksen laillistamista puoltavassa keskustelussa en mennyt lukkoon vastustajan sanoista, vaan jatkoin argumentointia niin kauan kuin faktoja riitti. Tykkään puhua esim. politiikasta. Ehkä tämä kiinnostus politiikasta puhumisen on tullut yhteiskuntaopin kautta, jossa pärjäsin arvosanalla 8 ollessani yläkoululainen.

Keskiarvo oli 7,5, ja ilman helpotuksia selvisin 6-8. Silti vain olen helvetin tyhmä, enkä ole tottunut tekemään mitään haluamani eteen ja tiedän, etten osaa saati kykene. Pelkään itselleni vaikeita tai epämieluisia asioita. Tuntuu, että sanat ei loksahda paikoilleen, vaikka ymmärtäisin, mitä luen. Olen dementikko. Esim. sanaa "evoluutio" jouduin kokoamaan sanoiksi useita päiviä kunnes opin sen selittämään. Oikeasti, yläkoulussa en osannut psykologille kertoa sitä käsitettä testatessa. Tiesin sen vain liittyvän biologiaan, muttei ollut sanoja, millä selittää, vaikka osaan puhua. Tuntuu, että kuva jää heti mieleen. Niin on jäänyt esim. kasvihuoneilmiöstä.

On myönnettävä se fakta, että monelle ammattikoulualalle olen tyhmä. Toisaalta tavallisella työpaikalla kukaan ei osannut aavistaa tätä, missä tein kassatarjoilijan töitä. Nyt mietin jotain muuta ammatinvalintapsykologin kanssa, ja vaihtoehtoja on tullut: datanomi sekä logistiikka-ala. Välinehuoltajaankin perehdyin itse netin kautta, mitä olen alkanut taas harkitsemaan, mutta pidän asiaa vielä kysymysmerkkinä. Ajattelin lähteä kurssille opettelemaan korujen tekoa ja miettiä, että jos oppisin hyvin niiden tekoa, voisin harkita käsityöammattia yrittäjänä. Toki tekisin toistakin työtä, sillä olen töissä ollut aina tunnollinen, ahkera ja reipas. Tuntuisi pahalta, jos joutuisin jonnekin työkeskukseen, jossa tuntisin itseni muukalaiseksi.

Et edelleenkään vaikuta yhtään heikkolahjaiselta, päinvastoin. Tekstisi on niin hyvää. Jotain muuta tietysti voi olla, mutta on monia muitakin asioita, jotka vaikuttavat suoriutumiseen eri tilanteissa. Traumatisoituminen esimerkiksi vaikuttaa kognitiiviseen suoriutumiseen, tai pelko häpeästä tai rangaistuksista. Psykologit kyllä tekevät virheitä.

Haluan vielä lisätä, että miten ihmeessä muka sinulla on ollut kielelliset taidot alle ikätason, kun tuotat aivan normaalia tai jopa hyvää aikuisen ihmisen tekstiä? Ainakin tänne kirjoittaessasi. Kysymys on jostain muusta, jos esim. tuollaisessa testitilanteessa tai joissain tietyissä tilanteissa menee lukkoon mutta sitten turvallisissa tilanteissa rauhassa suoriutuu hyvin. Jotenkin geneettisesti heikkolahjaisempi ei pystyisi siihen ollenkaan. Melkein suosittelisin ihan vain psykoterapiaa, jossa lähtisit avaamaan noita solmuja. Tuollaiset heikkolahjaisuusdiagnoosit voivat tehdä tosi paljon hallaa, etenkin jos ovat vääriä, kun ihminen voi sitten alkaa uskoa niihin.

Olen oikeasti helvetin hidas ja tyhmäkin. Tämä hitaus tuli ilmi ihan lukitesteissä. En jaksa lukeakaan, koska hengästyn lukiessa. Yläkoulussa sain viimeksi kuulla olevani vammainen ja "kuinka minulla ei ole aivoja". Sen tyypin piti varmaan koko ajan tuota samaa hokea. Ei ihme, miksi peruskoulu ja etenkin ryhmätyöt olivat minulle kidutusta. Olisin käynyt vaikka kotikoulua, jos raha ja resurssit olisivat sallineet. Olin koko luokan hiljaisin ja ujoin oppilas. Mieluummin vaikenin, mikä vielä tosin vaivaa minua. Erioten epävarmoissa asioissa, kun pääni sisällä ajattelen, että se on varmaan sitä mitä ajattelen, mutta olen mieluummin sitten hiljaa. Esimerkkinä viime vuonna koulupsykologin testeissä oli kysymys, että mikä elin tuottaa insuliinia. Hiljaa ajattelin sen olleen haima, mutta vaikenin, koska olin epävarma. Luulin, etten tiennyt.

Minulla on kaikennäköisiä diagnooseja ollut: semanttis-pragmaattinen dysfasia vaikeana, autismin piirteet, autismi, lievä kehitysvamma ja nyt laaja-alaiset oppimisvaikeudet, jotka juurikin kääntyy heikkolahjaisuudeksi selvällä suomella. Nämä hemmetin diagnoosit estää kaiken. Olin lapsena ihan oikeassa, ettei minusta mitään tule. Ei ole ollut inspiroivia ihmisiä vaikeuksineen. Luulin, ettei sellaisia ole paitsi ehkä saduissa. Luulin, että kaikki julkisuuden henkilöt ja menestyneet ovat vain nk. tavallisia. Siinäkin olin väärässä, mutten silti vakuutu pystyväni muuhun työhön, vaikka kuinka nenäni edessä olisi vaikean hahmotushäiriön kanssa elävä kamapajayrittäjä. Silti haluaisin ravintola-alalta pois. En jaksa kokoaikaista kiirettä, vaikka viihdyin henkilöstöravintolassa ja jaksoin tehdä jopa välillä 12 tunnin työpäivää kuormittumatta siitä. Haluan vain kokea sen, mitä en lapsena saanut kokea. Haluan tuntea, mitä on hankkia leipä pöytäänsä. En halua olla vanhempieni kaltainen työtön, enkä halua itselleni "heikon" aineksen leimaa.

Tällä hetkellä olen työkokeilussa läheisen ihmisen yrityksellä. Hän ei tajua, miten heikkolahjainen oikeasti olen. Teen siellä asiakaspalveluhommia. Hän loi ihan oman kiinnostuksen pohjalta yrityksensä. Itsekin haluaisin välttää kouluja, mutta nykyään on mahdotonta alkaa vaikkapa yrittäjäksi ilman alan koulutusta, vaikkei läheiseni ole mikään merkonomi. Tämä olisi minulle oikeasti helppo työ, vaikka toisaalta istuminen konsoleiden äärellä tietysti kostautuu helposti.

Kuka sinulle hoki, että olet vammainen ja ei ole aivoja? Kamalaa. Olet kertonut tuossa yllä, että et esimerkiksi uskaltanut kertoa haiman tuottavan insuliinia, vaikka tiesit oikean vastauksen. Tämä ei viittaa tyhmyyteen vaan pelkoon. Tuotat aivan kypsää tekstiä, joten älykkyydessäsi tuskin on mitään vikaa oikeasti. Voi kuule hyvin olla, että tarvitsisit vain rohkaisua ja uskoa itseen ja että todellakin nuo saamasi diagnoosit lähinnä vain rajoittavat sinua.

” Minulla on kaikennäköisiä diagnooseja ollut: semanttis-pragmaattinen dysfasia vaikeana, autismin piirteet, autismi, lievä kehitysvamma ja nyt laaja-alaiset oppimisvaikeudet, jotka juurikin kääntyy heikkolahjaisuudeksi selvällä suomella.”

Heikkolahjainen ei kirjoita noin.

Yksi luokkatoveri, joka tuli luokalleni aloittaessani yläasteen. Olen saanut eräältä toiseltakin (oli ollut alakoulusta alkaen tuttu nimeltään ja kasvoiltaan) kuulla olevani vammainen. Varmaan koko kylä minua vihasi, vaikka miten kiltti yritin olla kaikille. Koko ajan auottiin päätä eräästä asiasta, mistä purskahdin jopa itkuun ja pakenin tilannetta jonnekin muualle sen sijaan, että olisin mennyt luokkahuoneeseen. Minusta tuo oli kaikkein pahinta verrattuna siihen, että jotkut luokallani olevat tytöt jakautuivat omiin kasteihinsa, enkä ollut tervetullut heidän "omiin" pukukoppeihin kuudennella luokalla. Aivan syystäkin luovutin sosiaalisissa tilanteissa ja on hyväksyttävä se fakta, ettei minusta ole sosiaalisiin tilanteisiin, mikä tuli ilmi yrittäessäni opiskella sosiaalista alaa.

Olen syystäkin eristäytynyt muista. En ole pystynyt luottamaan muihin ja olen helposti miettinyt, voidaanko minussa nähdä jotain vikaa. Sen takia loin itselleni yläasteella roolihahmon, jota oli tarkoitus käyttää hätätapauksissa vain hyväksynnän toivossa. Se roolihahmo ryyppäsi ja tupakoi kuten muutkin nuoret. Minulle alkoi vain tulla silloin ajatuksia, että rupeaisin esittämään eri persoonia joissain tilanteissa. Tuntuu, että haluaisin olla joku muu. Omana olen epävarma ja nössö, mutten voi vetää mitään rooliakaan esim. ammatinvalintapsykologin edessä. Näyttelemisestäkin pidin peruskoululaisena, koska se oli pako omasta todellisesta minästä.

Tottahan sekin on, että ei minulla älyä ole. Mikään ei ole jäänyt päähän ja olen dementikko kuten olen kirjoittanut aiemmin. Lukeminen on syystäkin vastenmielistä. En välttämättä sisäistä asioita, jotka ei niin kiinnosta. On rankkaa olla tietoinen omasta tyhmyydestä, vaikken ole ihan naispuolinen Homer Simpson, vaikka toisaalta laiskottelusta olen pitänyt, mikä on ollut minulle helpoin tie. Tiedän, etten saa mitään nenän eteen. Peruskoululaisesta alkaen kaikki aikani meni tietokoneen äärellä ja nyt paljonkin olen somen äärellä. Ei ihme, kun olen tyhmentynyt. On vain uskallusta myöntää, että olin todella kova nettiriippuvainen peruskoulussa, vaikken ihan koulussa ollessani kokenut pakonomaista tunnetta päästä tietokoneelle. Minulle vain näppäimistö on ollut helpompi tapa ilmaista itseäni, mutta tiedän, että ei ole terveydelle hyväksi olla aamusta iltaan tietokoneella tai älypuhelimen ääressä.

Et edelleenkään vaikuta tyhmältä etkä vammaiselta yhtään tekstin perusteella, mutta kylläkin ihmiseltä, joka on sisäistänyt negatiivisen minäkuvan ja jota on kiusattu rankastikin eikä ole ”nähty” kunnolla. Tuo roolien luominen epävarmuuden peittämiseksi on aika tavallista, esim. just sellainen vähän ”kovis” rooli. Minkä ikäinen mahdat olla? Vissiin melko nuori vielä. Kai sekin kertoo jotain, jos monissa hommissa ihmiset ei ”huomaa”, että olisit mitenkään heikkolahjainen. Toisin sanoen vaikutat heidän mielestään ihan normaalilta. Seuran vaihto kiusaavista porukoista tekee usein tosi hyvää. Ja pienissä yhteisöissä usein ihmisille annetaan tiettyjä rooleja ja leimoja, joista on vaikea päästä eroon muuten kuin vaihtamalla ympäristöä ja ihmisiä sellaisiin, jotka suhtautuvat myönteisesti.

Toisaalta pidän jossain määrin yhteisöllisyydestä, vaikka olen nykyään kaupunkilainen. Kaupunkilaisenakin elelen yksin ja vähän olen sosiaalisissa kanssakäymisessä lukuun ottamatta tuttuja ja kahta perheenjäsentä samalla kaupungilla. Viihdyn enemmän miesten kuin naisten kanssa, ja tuntuu, etten hirveämmin osaa olla naisten kanssa, vaikka olen itsekin nainen. Ymmärrän miehiä vain paremmin ja samaistun heihin enemmän. Introverrtiys dominoi minua paljonkin, mutta tätäkään ei kaikki kykene uskomaan avattuani suuni. Sama juttu autismin piirteiden kanssa, mikä johtunee siitä, että olen nainen. Pidän mustasta huumorista ja luen esim. Fingerporia, jota ymmärrän. Sarkastiseksi olen jossain määrin oppinut itse. Ei naisilla esiintyvää autismia tai sen oireita heti ensisilmäyksellä näe.

Niin ja olen 26-vuotias, jos ikääni mietit. Mietin vain, että onkohan peli menetetty kohdallani: en ole kuullut kaikista sanoista, sananlaskuista tai tiedä kaikkea, koska en ole lukenut ja koskenut kirjoihin. Koitan olla kuitenkin kartalla siitä, että mitä yhteiskunnassamme tapahtuu ja äänestän esimerkiksi halutessani vaikuttaa. Äänestyspäätöstä tehdessä perehdyn ja harkitsen, sillä haluan asioita päätettävän järjellä.

Itse luulin olevani poikkeus siinä, että nuorempana tykkäsin olla näytelmäkerhossa ja haaveilin jopa näytelmäkerhosta. Näyttää kuitenkin olevan naispuolisia autismin tai sen oireiden kanssa eläviä, joilla tuntuu sama intohimo olevan teatteriin ja näyttelemiseen. Tekisi kyllä mieli palata lavalle harrastusmielessä. Tällä hetkellä kertaan englannin kielen alkeita muistin virkistykseksi, ja onpahan jotain järkevämpääkin tekemistä somettamisen sijaan, minkä takia omat aivot ovat varmaan entistä enemmän pienentyneet. Kyllähän tuokin kieli kiinnosti ennen kolmosluokan alkamista kunnes viidennellä luokalla alkoi hieman muut jutut kiinnostamaan kuten netissä roikkuminen ja sarjakuvien piirtäminen. Piirtämisessä sain paljonkin kehuja koululaisena, mutten ole pitkiin aikoihin piirtänyt ja käteni varmaan vapisisi. En ehkä enää keksisi mitään.

Alavaihtoehtoja olen pähkäillyt, ja on tuntunut, että kaikessa olisin surkea, vaikken ole edes yrittänyt. No, yritin toista alaa myöhemmin, eikä nyt kaduta, että tuli tehtyä. Sain toki opettajilta hyviä kehuja esimerkiksi kirjallisesta näyttösuunnitelmastani ja tehtävistä, joita varten hain kiitettävisti tietoa kirjoittaen selkeästi. Koitin parhaani, että ajattelin, mitkä olisi ne ydinasiat, vaikka saatan olla aika yksityiskohtainenkin kirjoittaessa. Luulin ensin olevani ihan pulassa ja tuntui alkuun, että olisin lukenut vieraalla kielellä uusia sanoja, mitä nyt tulee sosiaalihuolto- ja lastensuojelulakiin. Onneksi ei tarvinnut ihan kannesta kanteen lukea lakikirjaa. Vähäisten lähiopetustuntien takia pelkäsin olevani pihalla asioista ja näyttösuunnitelmaa laatiessakin kertasin hiljaisessa kodissani pala kerrallaan noin 2 tuntia päivässä. Kertasin samaa asiaa lisääkin varmistaakseni, että varmasti ymmärsin, mistä kirjoitin ja puhuin. Ammattikouluajalta en muista joutuneeni pilkan kohteeksi ja koin, että minun kanssa tultiin edes toimeen. Olin jopa opiskelutoverin pikkujouluissakin mukana pelaamassa.

Joo siis sulle on useampi jo kirjoittanut, että heikkolahjainen ei kirjoita noin. Kuulostaa siltä, että se psykologi, joka on sinusta sellaisen arvion tehnyt, on arvioinut väärin eikä ole nähnyt pintaa syvemmälle. Sillä hän on tehnyt paljon pahaa. Kuulostat ihan mukavalta joskin ahdistuneelta ja jotenkin ikään kuin osittain syrjäytetyltä ihmiseltä, jonka ongelmat ovat muuta kuin heikkolahjaisuutta. Esim. hyvin negatiivista minäkuvaa, joka on vielä saanut vahvistusta siltä tollolta psykologilta. Olisit tarvinnut lämpöä jo silloin ja että siihen kiusaamiseen puututaan. Ihmisen ei tarvitse tietää kaikkia sanontoja ja sanoja, jotta pärjää. On ihan OK olla joissain asioissa vähän pihalla. Yleensä ihmiset suhtautuu siihen ihan myönteisesti, vaikka hymyilyttäisi tai ihmetyttäisi. Tarkoitan, että ei siitä seuraa mitään katastrofaalista. Sun kirjoitustaito on sellainen, ettei sun älykkyydessä voi olla merkittävää vikaa. Sinun oikeinkirjoituskin on todella hyvää. Onko sinulla jotain kontaktia mielenterveyshoitoon? Minusta voisi olla hyvä, jos sinulla olisi mahdollisuus päästä käsittelemään tätä heikkolahjaisuusasiaa ihan toisesta näkökulmasta eli varhaisten traumatisoitumisten ja sen vaikutusten kautta (toimintakyky, epäonnistumisen ja nolatuksi tulemisen pelot, hyvin negatiivinen minäkuva, jota on vahvistanut heikkolahjaisuusdiagnoosi ja vaikuttanut käsitykseen siitä, millaiset alat sinulle voisivat olla sopivia). Minulla on mitattu psykologisissa testeissä huomattavasti keskimääräistä korkeampi älykkyys (yli 130 15:n keskihajonnalla), mutta minulla on myös omaa kokemusta siitä, miten vaikeat psyykkiset ongelmat voivat vaikuttaa (just tunne, ettei osaa mitään, tai pelko, että kaikki nauraa). Mensassa on paljon jäseniä, jotka tuntevat itsensä jotenkin ulkopuolisiksi joka paikassa ja tuntevat, että eivät oikein ymmärrä asioita ja miksi muut toimivat kuten toimivat, koska se näyttäytyy usein järjettömänä. Mielenterveysongelmiakin on paljon. Olen ollut jäsenenä siis joskus. Se on käytännössä osittain vertaistukijärjestö sellaisille korkean älykkyyden ihmisille, jotka eivät ole onnistuneet löytämään elämässä esim. riittävän haastavaa työtä, jossa käyttää sitä lahjakkuutta ja joka täyttäisi elämän eikä olisi aikaa sille järjestölle.

En ole psykologi, mutta sun kirjoitusten perusteella et ole heikkolahjainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on isoja oppimisvaikeuksia joten olen tietyllä tavalla vammainen minäkin. Kun te voitte sanoa täällä ihan suoraan niitä mielipiteitä joita olette esittäneet, niin kai te voitte sanoa nyt minullekin, että olisi ollut parempi jos äitini olisi tehnyt abortin. Eihän niissä mielipiteissä teidän mielestänne ole mitään kyseenalaista.

En minäkään mikään erityisen tuottava yksilö ole ollut kun minulla on vaikeuksia pärjätä monissa yksinkertaisissakin töissä, nykyään olen kyllä työssä mutta kuitenkin. Koska tätäkin on täällä käytetty perusteluna sille kenen elämä on arvokasta ja kenen ei, niin menenhän siihen arvottomien kategoriaan sitten minäkin. Ja kyllä, olen itsekin välillä miettinyt, että olisi parempi ettei minua olisi olemassa mutta siitä huolimatta se jotenkin kylmää, että tässäkin keskustelussa niin moni on oitis valmis tuomitsemaan tietynlaisten ihmisten elämän arvottomaksi. Ihan inhimilliset tunteet kun minullakin on vaikka tämmöistä sekundalaatua olenkin. Lisäksi minä kaikesta kyvyttömyydestäni huolimatta tunnen historiaa ja meillähän on ihan täältä sivistyneestä Euroopasta ei mitenkään kovin kauan sitten esimerkki siitä, että mihin tällainen ajattelutapa voi johtaa. Aika helposti sekin sitten lopulta kävi kun vauhtiin päästiin.

Minkälaisia nämä oppimisvaikeutesi ovat käytännössä? Kerran törmäsin naisen blogiin, ja tällä naisella oli mm. vaikea hahmotushäiriö ja adhd, mutta silti kirjoitti polustaan kampaajalinjalla ja siitä, miten paljon sekin vaati työtä ja työtä. Ja nykytilanne on se, että on yrittäjä. Todella hieno suoritus noilla korteilla, kun itse en osaisi kuvitella itseäni kampaajana, vaikka minullakin ilmeisesti lieviä hahmotuksen vaikeuksia, jos on psykologiin uskomista, vaikka on minuun voinut luottaa ajessani mopoa teininä, ja osaan arvioida, onko auto hyvin kaukana vai lähellä ennen kuin ohitan suojatien. Junalla kulkeminenkaan ei ole painajaismaista.

Minulla on diagnoosi laaja-alaisista oppimisvaikeuksista (entinen heikkolahjaisuus) eli käytännössä olen vammainen. Mieluummin olisin kehitysvammainen ja täysin tietämätön tyhmyydestäni. Nyt olenkin melkein väliinputoaja, jolla on kyllä ammatillinen tutkinto tavallisesta ammattikoulusta. En vain jaksaisi tehdä ravintola-alan töitä. Ei minusta taida koskaan tulla yhteiskunnalle hyödyllistä ihmistä, vaikka kuinka haluaisin. Tiedän, että surkuttelemalla tilannetta mikään ei tule nenän eteen Manulle illallinen. Olen vain realisti. Laiskuus on ollut helpoin tie, ja kotona asuessakin käytin suurimman osan ajasta tietokoneella, enkä jaksanut lukea kokeisiin, koska "ei jää päähän".

On se yrittäjyyskin pyörinyt mielessä, mutta eipä tällainen idiootti taida sellaisena pärjätä, kun matematiikka oli helpotettu aine, vaikka ymmärrän vielä 2 + 2 = 4. Prosentteja osaan laskea laskimen avulla. Mutta annas kun mennään x:n ja y:n ratkaisemiseen, niin johan alkaa olla hepreaa. Työn pitäisi olla sellaista, jota voisin tehdä itse ja ei tarvitsisi päätä käyttää. Valitettavasti vain kiusaamisen takia olen tullut salaperäiseksi ja helposti olen pelännyt kömpelyyteni paljastuvan. Käteni suoraan sanoen vapisee joissakin asioissa. Kouluun ei tekisi mieli enää mennä, kun jäi traumoja yhdestä työssäoppimisjaksosta lautasten kantelun takia, mutta se oli pakko suorittaa. Peruskoululaisena vihasin ryhmätöitä ja ei kiinnosta edelleenkään, jos niissä käydään jotain turhia aiheita. Esimerkkinä kansanopiston lyhyessä työelämäkoulutuksessa turhauduin joihinkin tunnelässytysleikkeihin, kun olisin halunnut keskittyä "oikeisiin" asioihin.

Et kuulosta kirjoituksesi perusteella yhtään heikkolahjaiselta, vaan että on ehkä jotain muuta psyyken ongelmaa (kerroitkin tuosta kiusaamisesta, vapinasta ja turhautumisesta ja tavasta reagoida silloin).

Tuskin psykologi tai lääkäri tekee mututuntumalta tällaisia päätöksiä. Onhan se ihan faktaa, että kykyprofiilini on suoraan sanoen sekamelska. Älykkyyteni on siellä heikon keskitason ja heikon rajamailla. Tuoreimmat tulokset muistan: looginen päättelykyky ja yleistietous hyvä, palikoita koostaessa havaittiin lieviä hahmotuksen vaikeuksia ja kielelliset taidot alle ikätason. On niin raskasta tiedostaa oma tyhmyytensä. Jos olisin kehitysvammainen, niin en välttämättä edes tajuaisi, mistä jäisin. Saisin myös tyhmyyteni silloin anteeksi, eikä ihmiset kuvailisi minua viisaaksi tai fiksuksi. Tai sitten pitää olla sokea, ettei matalaa älykkyyttäni tajuta.

Onhan minulla myös autismin piirteitä. Yhdistän nämä enemmän Aspergeriin yrittäessäni olla sosiaalinen. Enpä ole koskaan ollut suosiossa, ja peruskoulussa luovutinkin, vaikka oli joitain ihmisiä, joiden kanssa tulin toimeen ja välillä oltiin yhdessä samassa näytelmäkerhossa. Silti olen sosiaalisesti tumpelo, enkä jaksaisi jauhaa small talkkia. Olen verbaalisesti huono, mikä olisi aika huono yhdistelmä vaikkapa riitojen selvittelyssä. Minulla pitäisi olla vuorosanat tuollaisissa tilanteissa. Toisaalta taas pystyn väittelemään jonkun erimielisen kanssa, esim. viimeisimmässä kannabiksen laillistamista puoltavassa keskustelussa en mennyt lukkoon vastustajan sanoista, vaan jatkoin argumentointia niin kauan kuin faktoja riitti. Tykkään puhua esim. politiikasta. Ehkä tämä kiinnostus politiikasta puhumisen on tullut yhteiskuntaopin kautta, jossa pärjäsin arvosanalla 8 ollessani yläkoululainen.

Keskiarvo oli 7,5, ja ilman helpotuksia selvisin 6-8. Silti vain olen helvetin tyhmä, enkä ole tottunut tekemään mitään haluamani eteen ja tiedän, etten osaa saati kykene. Pelkään itselleni vaikeita tai epämieluisia asioita. Tuntuu, että sanat ei loksahda paikoilleen, vaikka ymmärtäisin, mitä luen. Olen dementikko. Esim. sanaa "evoluutio" jouduin kokoamaan sanoiksi useita päiviä kunnes opin sen selittämään. Oikeasti, yläkoulussa en osannut psykologille kertoa sitä käsitettä testatessa. Tiesin sen vain liittyvän biologiaan, muttei ollut sanoja, millä selittää, vaikka osaan puhua. Tuntuu, että kuva jää heti mieleen. Niin on jäänyt esim. kasvihuoneilmiöstä.

On myönnettävä se fakta, että monelle ammattikoulualalle olen tyhmä. Toisaalta tavallisella työpaikalla kukaan ei osannut aavistaa tätä, missä tein kassatarjoilijan töitä. Nyt mietin jotain muuta ammatinvalintapsykologin kanssa, ja vaihtoehtoja on tullut: datanomi sekä logistiikka-ala. Välinehuoltajaankin perehdyin itse netin kautta, mitä olen alkanut taas harkitsemaan, mutta pidän asiaa vielä kysymysmerkkinä. Ajattelin lähteä kurssille opettelemaan korujen tekoa ja miettiä, että jos oppisin hyvin niiden tekoa, voisin harkita käsityöammattia yrittäjänä. Toki tekisin toistakin työtä, sillä olen töissä ollut aina tunnollinen, ahkera ja reipas. Tuntuisi pahalta, jos joutuisin jonnekin työkeskukseen, jossa tuntisin itseni muukalaiseksi.

Et edelleenkään vaikuta yhtään heikkolahjaiselta, päinvastoin. Tekstisi on niin hyvää. Jotain muuta tietysti voi olla, mutta on monia muitakin asioita, jotka vaikuttavat suoriutumiseen eri tilanteissa. Traumatisoituminen esimerkiksi vaikuttaa kognitiiviseen suoriutumiseen, tai pelko häpeästä tai rangaistuksista. Psykologit kyllä tekevät virheitä.

Haluan vielä lisätä, että miten ihmeessä muka sinulla on ollut kielelliset taidot alle ikätason, kun tuotat aivan normaalia tai jopa hyvää aikuisen ihmisen tekstiä? Ainakin tänne kirjoittaessasi. Kysymys on jostain muusta, jos esim. tuollaisessa testitilanteessa tai joissain tietyissä tilanteissa menee lukkoon mutta sitten turvallisissa tilanteissa rauhassa suoriutuu hyvin. Jotenkin geneettisesti heikkolahjaisempi ei pystyisi siihen ollenkaan. Melkein suosittelisin ihan vain psykoterapiaa, jossa lähtisit avaamaan noita solmuja. Tuollaiset heikkolahjaisuusdiagnoosit voivat tehdä tosi paljon hallaa, etenkin jos ovat vääriä, kun ihminen voi sitten alkaa uskoa niihin.

Olen oikeasti helvetin hidas ja tyhmäkin. Tämä hitaus tuli ilmi ihan lukitesteissä. En jaksa lukeakaan, koska hengästyn lukiessa. Yläkoulussa sain viimeksi kuulla olevani vammainen ja "kuinka minulla ei ole aivoja". Sen tyypin piti varmaan koko ajan tuota samaa hokea. Ei ihme, miksi peruskoulu ja etenkin ryhmätyöt olivat minulle kidutusta. Olisin käynyt vaikka kotikoulua, jos raha ja resurssit olisivat sallineet. Olin koko luokan hiljaisin ja ujoin oppilas. Mieluummin vaikenin, mikä vielä tosin vaivaa minua. Erioten epävarmoissa asioissa, kun pääni sisällä ajattelen, että se on varmaan sitä mitä ajattelen, mutta olen mieluummin sitten hiljaa. Esimerkkinä viime vuonna koulupsykologin testeissä oli kysymys, että mikä elin tuottaa insuliinia. Hiljaa ajattelin sen olleen haima, mutta vaikenin, koska olin epävarma. Luulin, etten tiennyt.

Minulla on kaikennäköisiä diagnooseja ollut: semanttis-pragmaattinen dysfasia vaikeana, autismin piirteet, autismi, lievä kehitysvamma ja nyt laaja-alaiset oppimisvaikeudet, jotka juurikin kääntyy heikkolahjaisuudeksi selvällä suomella. Nämä hemmetin diagnoosit estää kaiken. Olin lapsena ihan oikeassa, ettei minusta mitään tule. Ei ole ollut inspiroivia ihmisiä vaikeuksineen. Luulin, ettei sellaisia ole paitsi ehkä saduissa. Luulin, että kaikki julkisuuden henkilöt ja menestyneet ovat vain nk. tavallisia. Siinäkin olin väärässä, mutten silti vakuutu pystyväni muuhun työhön, vaikka kuinka nenäni edessä olisi vaikean hahmotushäiriön kanssa elävä kamapajayrittäjä. Silti haluaisin ravintola-alalta pois. En jaksa kokoaikaista kiirettä, vaikka viihdyin henkilöstöravintolassa ja jaksoin tehdä jopa välillä 12 tunnin työpäivää kuormittumatta siitä. Haluan vain kokea sen, mitä en lapsena saanut kokea. Haluan tuntea, mitä on hankkia leipä pöytäänsä. En halua olla vanhempieni kaltainen työtön, enkä halua itselleni "heikon" aineksen leimaa.

Tällä hetkellä olen työkokeilussa läheisen ihmisen yrityksellä. Hän ei tajua, miten heikkolahjainen oikeasti olen. Teen siellä asiakaspalveluhommia. Hän loi ihan oman kiinnostuksen pohjalta yrityksensä. Itsekin haluaisin välttää kouluja, mutta nykyään on mahdotonta alkaa vaikkapa yrittäjäksi ilman alan koulutusta, vaikkei läheiseni ole mikään merkonomi. Tämä olisi minulle oikeasti helppo työ, vaikka toisaalta istuminen konsoleiden äärellä tietysti kostautuu helposti.

Kuka sinulle hoki, että olet vammainen ja ei ole aivoja? Kamalaa. Olet kertonut tuossa yllä, että et esimerkiksi uskaltanut kertoa haiman tuottavan insuliinia, vaikka tiesit oikean vastauksen. Tämä ei viittaa tyhmyyteen vaan pelkoon. Tuotat aivan kypsää tekstiä, joten älykkyydessäsi tuskin on mitään vikaa oikeasti. Voi kuule hyvin olla, että tarvitsisit vain rohkaisua ja uskoa itseen ja että todellakin nuo saamasi diagnoosit lähinnä vain rajoittavat sinua.

” Minulla on kaikennäköisiä diagnooseja ollut: semanttis-pragmaattinen dysfasia vaikeana, autismin piirteet, autismi, lievä kehitysvamma ja nyt laaja-alaiset oppimisvaikeudet, jotka juurikin kääntyy heikkolahjaisuudeksi selvällä suomella.”

Heikkolahjainen ei kirjoita noin.

Yksi luokkatoveri, joka tuli luokalleni aloittaessani yläasteen. Olen saanut eräältä toiseltakin (oli ollut alakoulusta alkaen tuttu nimeltään ja kasvoiltaan) kuulla olevani vammainen. Varmaan koko kylä minua vihasi, vaikka miten kiltti yritin olla kaikille. Koko ajan auottiin päätä eräästä asiasta, mistä purskahdin jopa itkuun ja pakenin tilannetta jonnekin muualle sen sijaan, että olisin mennyt luokkahuoneeseen. Minusta tuo oli kaikkein pahinta verrattuna siihen, että jotkut luokallani olevat tytöt jakautuivat omiin kasteihinsa, enkä ollut tervetullut heidän "omiin" pukukoppeihin kuudennella luokalla. Aivan syystäkin luovutin sosiaalisissa tilanteissa ja on hyväksyttävä se fakta, ettei minusta ole sosiaalisiin tilanteisiin, mikä tuli ilmi yrittäessäni opiskella sosiaalista alaa.

Olen syystäkin eristäytynyt muista. En ole pystynyt luottamaan muihin ja olen helposti miettinyt, voidaanko minussa nähdä jotain vikaa. Sen takia loin itselleni yläasteella roolihahmon, jota oli tarkoitus käyttää hätätapauksissa vain hyväksynnän toivossa. Se roolihahmo ryyppäsi ja tupakoi kuten muutkin nuoret. Minulle alkoi vain tulla silloin ajatuksia, että rupeaisin esittämään eri persoonia joissain tilanteissa. Tuntuu, että haluaisin olla joku muu. Omana olen epävarma ja nössö, mutten voi vetää mitään rooliakaan esim. ammatinvalintapsykologin edessä. Näyttelemisestäkin pidin peruskoululaisena, koska se oli pako omasta todellisesta minästä.

Tottahan sekin on, että ei minulla älyä ole. Mikään ei ole jäänyt päähän ja olen dementikko kuten olen kirjoittanut aiemmin. Lukeminen on syystäkin vastenmielistä. En välttämättä sisäistä asioita, jotka ei niin kiinnosta. On rankkaa olla tietoinen omasta tyhmyydestä, vaikken ole ihan naispuolinen Homer Simpson, vaikka toisaalta laiskottelusta olen pitänyt, mikä on ollut minulle helpoin tie. Tiedän, etten saa mitään nenän eteen. Peruskoululaisesta alkaen kaikki aikani meni tietokoneen äärellä ja nyt paljonkin olen somen äärellä. Ei ihme, kun olen tyhmentynyt. On vain uskallusta myöntää, että olin todella kova nettiriippuvainen peruskoulussa, vaikken ihan koulussa ollessani kokenut pakonomaista tunnetta päästä tietokoneelle. Minulle vain näppäimistö on ollut helpompi tapa ilmaista itseäni, mutta tiedän, että ei ole terveydelle hyväksi olla aamusta iltaan tietokoneella tai älypuhelimen ääressä.

Et edelleenkään vaikuta tyhmältä etkä vammaiselta yhtään tekstin perusteella, mutta kylläkin ihmiseltä, joka on sisäistänyt negatiivisen minäkuvan ja jota on kiusattu rankastikin eikä ole ”nähty” kunnolla. Tuo roolien luominen epävarmuuden peittämiseksi on aika tavallista, esim. just sellainen vähän ”kovis” rooli. Minkä ikäinen mahdat olla? Vissiin melko nuori vielä. Kai sekin kertoo jotain, jos monissa hommissa ihmiset ei ”huomaa”, että olisit mitenkään heikkolahjainen. Toisin sanoen vaikutat heidän mielestään ihan normaalilta. Seuran vaihto kiusaavista porukoista tekee usein tosi hyvää. Ja pienissä yhteisöissä usein ihmisille annetaan tiettyjä rooleja ja leimoja, joista on vaikea päästä eroon muuten kuin vaihtamalla ympäristöä ja ihmisiä sellaisiin, jotka suhtautuvat myönteisesti.

Toisaalta pidän jossain määrin yhteisöllisyydestä, vaikka olen nykyään kaupunkilainen. Kaupunkilaisenakin elelen yksin ja vähän olen sosiaalisissa kanssakäymisessä lukuun ottamatta tuttuja ja kahta perheenjäsentä samalla kaupungilla. Viihdyn enemmän miesten kuin naisten kanssa, ja tuntuu, etten hirveämmin osaa olla naisten kanssa, vaikka olen itsekin nainen. Ymmärrän miehiä vain paremmin ja samaistun heihin enemmän. Introverrtiys dominoi minua paljonkin, mutta tätäkään ei kaikki kykene uskomaan avattuani suuni. Sama juttu autismin piirteiden kanssa, mikä johtunee siitä, että olen nainen. Pidän mustasta huumorista ja luen esim. Fingerporia, jota ymmärrän. Sarkastiseksi olen jossain määrin oppinut itse. Ei naisilla esiintyvää autismia tai sen oireita heti ensisilmäyksellä näe.

Niin ja olen 26-vuotias, jos ikääni mietit. Mietin vain, että onkohan peli menetetty kohdallani: en ole kuullut kaikista sanoista, sananlaskuista tai tiedä kaikkea, koska en ole lukenut ja koskenut kirjoihin. Koitan olla kuitenkin kartalla siitä, että mitä yhteiskunnassamme tapahtuu ja äänestän esimerkiksi halutessani vaikuttaa. Äänestyspäätöstä tehdessä perehdyn ja harkitsen, sillä haluan asioita päätettävän järjellä.

Itse luulin olevani poikkeus siinä, että nuorempana tykkäsin olla näytelmäkerhossa ja haaveilin jopa näytelmäkerhosta. Näyttää kuitenkin olevan naispuolisia autismin tai sen oireiden kanssa eläviä, joilla tuntuu sama intohimo olevan teatteriin ja näyttelemiseen. Tekisi kyllä mieli palata lavalle harrastusmielessä. Tällä hetkellä kertaan englannin kielen alkeita muistin virkistykseksi, ja onpahan jotain järkevämpääkin tekemistä somettamisen sijaan, minkä takia omat aivot ovat varmaan entistä enemmän pienentyneet. Kyllähän tuokin kieli kiinnosti ennen kolmosluokan alkamista kunnes viidennellä luokalla alkoi hieman muut jutut kiinnostamaan kuten netissä roikkuminen ja sarjakuvien piirtäminen. Piirtämisessä sain paljonkin kehuja koululaisena, mutten ole pitkiin aikoihin piirtänyt ja käteni varmaan vapisisi. En ehkä enää keksisi mitään.

Alavaihtoehtoja olen pähkäillyt, ja on tuntunut, että kaikessa olisin surkea, vaikken ole edes yrittänyt. No, yritin toista alaa myöhemmin, eikä nyt kaduta, että tuli tehtyä. Sain toki opettajilta hyviä kehuja esimerkiksi kirjallisesta näyttösuunnitelmastani ja tehtävistä, joita varten hain kiitettävisti tietoa kirjoittaen selkeästi. Koitin parhaani, että ajattelin, mitkä olisi ne ydinasiat, vaikka saatan olla aika yksityiskohtainenkin kirjoittaessa. Luulin ensin olevani ihan pulassa ja tuntui alkuun, että olisin lukenut vieraalla kielellä uusia sanoja, mitä nyt tulee sosiaalihuolto- ja lastensuojelulakiin. Onneksi ei tarvinnut ihan kannesta kanteen lukea lakikirjaa. Vähäisten lähiopetustuntien takia pelkäsin olevani pihalla asioista ja näyttösuunnitelmaa laatiessakin kertasin hiljaisessa kodissani pala kerrallaan noin 2 tuntia päivässä. Kertasin samaa asiaa lisääkin varmistaakseni, että varmasti ymmärsin, mistä kirjoitin ja puhuin. Ammattikouluajalta en muista joutuneeni pilkan kohteeksi ja koin, että minun kanssa tultiin edes toimeen. Olin jopa opiskelutoverin pikkujouluissakin mukana pelaamassa.

Joo siis sulle on useampi jo kirjoittanut, että heikkolahjainen ei kirjoita noin. Kuulostaa siltä, että se psykologi, joka on sinusta sellaisen arvion tehnyt, on arvioinut väärin eikä ole nähnyt pintaa syvemmälle. Sillä hän on tehnyt paljon pahaa. Kuulostat ihan mukavalta joskin ahdistuneelta ja jotenkin ikään kuin osittain syrjäytetyltä ihmiseltä, jonka ongelmat ovat muuta kuin heikkolahjaisuutta. Esim. hyvin negatiivista minäkuvaa, joka on vielä saanut vahvistusta siltä tollolta psykologilta. Olisit tarvinnut lämpöä jo silloin ja että siihen kiusaamiseen puututaan. Ihmisen ei tarvitse tietää kaikkia sanontoja ja sanoja, jotta pärjää. On ihan OK olla joissain asioissa vähän pihalla. Yleensä ihmiset suhtautuu siihen ihan myönteisesti, vaikka hymyilyttäisi tai ihmetyttäisi. Tarkoitan, että ei siitä seuraa mitään katastrofaalista. Sun kirjoitustaito on sellainen, ettei sun älykkyydessä voi olla merkittävää vikaa. Sinun oikeinkirjoituskin on todella hyvää. Onko sinulla jotain kontaktia mielenterveyshoitoon? Minusta voisi olla hyvä, jos sinulla olisi mahdollisuus päästä käsittelemään tätä heikkolahjaisuusasiaa ihan toisesta näkökulmasta eli varhaisten traumatisoitumisten ja sen vaikutusten kautta (toimintakyky, epäonnistumisen ja nolatuksi tulemisen pelot, hyvin negatiivinen minäkuva, jota on vahvistanut heikkolahjaisuusdiagnoosi ja vaikuttanut käsitykseen siitä, millaiset alat sinulle voisivat olla sopivia). Minulla on mitattu psykologisissa testeissä huomattavasti keskimääräistä korkeampi älykkyys (yli 130 15:n keskihajonnalla), mutta minulla on myös omaa kokemusta siitä, miten vaikeat psyykkiset ongelmat voivat vaikuttaa (just tunne, ettei osaa mitään, tai pelko, että kaikki nauraa). Mensassa on paljon jäseniä, jotka tuntevat itsensä jotenkin ulkopuolisiksi joka paikassa ja tuntevat, että eivät oikein ymmärrä asioita ja miksi muut toimivat kuten toimivat, koska se näyttäytyy usein järjettömänä. Mielenterveysongelmiakin on paljon. Olen ollut jäsenenä siis joskus. Se on käytännössä osittain vertaistukijärjestö sellaisille korkean älykkyyden ihmisille, jotka eivät ole onnistuneet löytämään elämässä esim. riittävän haastavaa työtä, jossa käyttää sitä lahjakkuutta ja joka täyttäisi elämän eikä olisi aikaa sille järjestölle.

En ole psykologi, mutta sun kirjoitusten perusteella et ole heikkolahjainen.

En minä nyt mikään nero ole, ja sellaisia on harvoin meissä naisissa. Ennemmin olisin kehitysvammainen kuten kirjoitin aiemmin, jolloin tietäni olisi tasoitettu todella paljon ja varmaan olisin iloisempi ja sosiaalisempi. Tiedän, tuokaan jälkimmäinen stereotypia ei ole aina paikkansa pitävä, jos puhutaan niistä kehitysvammaisista, jotka eivät edes tajua, missä mennään. Kuitenkin kokisin itselleni paremmaksi olla tiedoton tyhmyydestäni ja nauttia vain siitä, että kaikki tuodaan nenän eteen.

En tiedä, onko minulla uskallusta mennä kouluun, vaikka toisaalta taas harkitsen sitä. Jo viimeisimmässä lyhytkoulutuksessa väsyin, kun tuijotettiin ihan aamusta alkaen diaesityksiä ja tuntui, että valot läpäisee silmiäni. Olisi tehnyt mieli todeta ääneen, että en jaksa. Ammatinvalintapsykologilla tietokoneella tehtävää testiä tehdessäkin meni tekeminen ja keskittyminen päin p******* haukotellessani tietokoneen äärellä ja tuntui, että piti suoraan sanoen liimata oma naama tietokoneen ruudulle tehdessäni jotain luetun ymmärrykseen liittyvää tehtävää. Minun silmät ei kerta kaikkiaan kestä pientä fonttikokoa tai pieniä kuvioita, joten pakostikin joudun silmiäni lähentelemään niitä kohti. Tarvitsen varmaan kohta suurennuslasin. Kirjoitan kyllä isolla fontilla ja kynälläkin isoa tekstiä, en tosin kissankokoisin kirjaimin. Kysyi minulta viime vuonna koulupsykologi käsialastani, kun puhuimme autismin kirjosta, jolloin vastasin, että sitä on kyllä hyväksi kehuttu, josta kyllä saa selvää. Ihan en harakanvarpaita kirjoita. Hän itsekin totesi sen olevan hyvä nähdessäni vanhoja kouluvihkojani. Kaunokirjoitus jäänyt vähälle, mutta on jotain hajua, miten sitä kirjoitetaan.

Siinä testissä siis testattiin kykyjä, ei älykkyyttä. Tuloksia oli vertailtu niihin, joilla oli peruskoulu ja mahdollisesti ammattikoulu käytynä, jos oikein kuulin ammatinvalintapsykologilta. Tulokset olivat suurimmalta osin alhaista keskitasoa, mutta oli siellä looginen päättelykyky (kutsun sitä Mensa-testiksi, koska joskus tein maksuttoman version vitsillä, vaikka keskityin siihen ja mietin) ja joku visuaalinen tehtävä (piti miettiä, että mistä kuvioista saisin yllä mainitun kuvion) päässyt keskitasolle, mitä pidin yllättävänä tietona. Etenkin tuota jälkimmäistä.

Tämän takia normaalit, arkiset asiatkin tuntuu melkein vaikeilta suorittaa ja fyysisestä kunnosta huolehtiminenkin on vaikeaa. En vain jaksa tai ehdi. Minulla on nykyään valonarkuutta, jonka olen taatusti aiheuttanut itse johtuen liiasta ruutuajasta pienestä pitäen. Tarvitsen tietokoneeseen ja puhelimeeni silmäystävälliset tilat, jotta voisin keskittyä, enkä haukottelisi koko aikaa. Minun tekisi mieli oikeasti nukkua ollessani paikoissa, joissa on liikaa ruutuja kirkkaine valoineen. Kuljen jopa sisätiloissakin välillä aurinkolasit päässä, vaikkei nekään täysin pelasta tilannetta, eikä pelasta silmälasieni sinivalosuoja. Vapaa päivinä tarvitsen oikeasti paljon unta, noin 10 tuntia ollessani lähes uupunut töissä kirkkaista valoista. Kuitenkin peittelen fyysistä sairauttani muilta, enkä osoita mitään tuntemusta siitä, kun saan lievän pääkivun ja melkein sekavan olon. Hyvä, kun kukaan ei luule päihtyneeksi. Ei ole migreeniä, jota pidetään epätodennäköisenä, vaan syyllinen 99 % varmuudella kuivasilmäisyys. Ei kaihia, ei näkövammaa, ei kasvainta, joka selittäisi asian.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on isoja oppimisvaikeuksia joten olen tietyllä tavalla vammainen minäkin. Kun te voitte sanoa täällä ihan suoraan niitä mielipiteitä joita olette esittäneet, niin kai te voitte sanoa nyt minullekin, että olisi ollut parempi jos äitini olisi tehnyt abortin. Eihän niissä mielipiteissä teidän mielestänne ole mitään kyseenalaista.

En minäkään mikään erityisen tuottava yksilö ole ollut kun minulla on vaikeuksia pärjätä monissa yksinkertaisissakin töissä, nykyään olen kyllä työssä mutta kuitenkin. Koska tätäkin on täällä käytetty perusteluna sille kenen elämä on arvokasta ja kenen ei, niin menenhän siihen arvottomien kategoriaan sitten minäkin. Ja kyllä, olen itsekin välillä miettinyt, että olisi parempi ettei minua olisi olemassa mutta siitä huolimatta se jotenkin kylmää, että tässäkin keskustelussa niin moni on oitis valmis tuomitsemaan tietynlaisten ihmisten elämän arvottomaksi. Ihan inhimilliset tunteet kun minullakin on vaikka tämmöistä sekundalaatua olenkin. Lisäksi minä kaikesta kyvyttömyydestäni huolimatta tunnen historiaa ja meillähän on ihan täältä sivistyneestä Euroopasta ei mitenkään kovin kauan sitten esimerkki siitä, että mihin tällainen ajattelutapa voi johtaa. Aika helposti sekin sitten lopulta kävi kun vauhtiin päästiin.

Minkälaisia nämä oppimisvaikeutesi ovat käytännössä? Kerran törmäsin naisen blogiin, ja tällä naisella oli mm. vaikea hahmotushäiriö ja adhd, mutta silti kirjoitti polustaan kampaajalinjalla ja siitä, miten paljon sekin vaati työtä ja työtä. Ja nykytilanne on se, että on yrittäjä. Todella hieno suoritus noilla korteilla, kun itse en osaisi kuvitella itseäni kampaajana, vaikka minullakin ilmeisesti lieviä hahmotuksen vaikeuksia, jos on psykologiin uskomista, vaikka on minuun voinut luottaa ajessani mopoa teininä, ja osaan arvioida, onko auto hyvin kaukana vai lähellä ennen kuin ohitan suojatien. Junalla kulkeminenkaan ei ole painajaismaista.

Minulla on diagnoosi laaja-alaisista oppimisvaikeuksista (entinen heikkolahjaisuus) eli käytännössä olen vammainen. Mieluummin olisin kehitysvammainen ja täysin tietämätön tyhmyydestäni. Nyt olenkin melkein väliinputoaja, jolla on kyllä ammatillinen tutkinto tavallisesta ammattikoulusta. En vain jaksaisi tehdä ravintola-alan töitä. Ei minusta taida koskaan tulla yhteiskunnalle hyödyllistä ihmistä, vaikka kuinka haluaisin. Tiedän, että surkuttelemalla tilannetta mikään ei tule nenän eteen Manulle illallinen. Olen vain realisti. Laiskuus on ollut helpoin tie, ja kotona asuessakin käytin suurimman osan ajasta tietokoneella, enkä jaksanut lukea kokeisiin, koska "ei jää päähän".

On se yrittäjyyskin pyörinyt mielessä, mutta eipä tällainen idiootti taida sellaisena pärjätä, kun matematiikka oli helpotettu aine, vaikka ymmärrän vielä 2 + 2 = 4. Prosentteja osaan laskea laskimen avulla. Mutta annas kun mennään x:n ja y:n ratkaisemiseen, niin johan alkaa olla hepreaa. Työn pitäisi olla sellaista, jota voisin tehdä itse ja ei tarvitsisi päätä käyttää. Valitettavasti vain kiusaamisen takia olen tullut salaperäiseksi ja helposti olen pelännyt kömpelyyteni paljastuvan. Käteni suoraan sanoen vapisee joissakin asioissa. Kouluun ei tekisi mieli enää mennä, kun jäi traumoja yhdestä työssäoppimisjaksosta lautasten kantelun takia, mutta se oli pakko suorittaa. Peruskoululaisena vihasin ryhmätöitä ja ei kiinnosta edelleenkään, jos niissä käydään jotain turhia aiheita. Esimerkkinä kansanopiston lyhyessä työelämäkoulutuksessa turhauduin joihinkin tunnelässytysleikkeihin, kun olisin halunnut keskittyä "oikeisiin" asioihin.

Et kuulosta kirjoituksesi perusteella yhtään heikkolahjaiselta, vaan että on ehkä jotain muuta psyyken ongelmaa (kerroitkin tuosta kiusaamisesta, vapinasta ja turhautumisesta ja tavasta reagoida silloin).

Tuskin psykologi tai lääkäri tekee mututuntumalta tällaisia päätöksiä. Onhan se ihan faktaa, että kykyprofiilini on suoraan sanoen sekamelska. Älykkyyteni on siellä heikon keskitason ja heikon rajamailla. Tuoreimmat tulokset muistan: looginen päättelykyky ja yleistietous hyvä, palikoita koostaessa havaittiin lieviä hahmotuksen vaikeuksia ja kielelliset taidot alle ikätason. On niin raskasta tiedostaa oma tyhmyytensä. Jos olisin kehitysvammainen, niin en välttämättä edes tajuaisi, mistä jäisin. Saisin myös tyhmyyteni silloin anteeksi, eikä ihmiset kuvailisi minua viisaaksi tai fiksuksi. Tai sitten pitää olla sokea, ettei matalaa älykkyyttäni tajuta.

Onhan minulla myös autismin piirteitä. Yhdistän nämä enemmän Aspergeriin yrittäessäni olla sosiaalinen. Enpä ole koskaan ollut suosiossa, ja peruskoulussa luovutinkin, vaikka oli joitain ihmisiä, joiden kanssa tulin toimeen ja välillä oltiin yhdessä samassa näytelmäkerhossa. Silti olen sosiaalisesti tumpelo, enkä jaksaisi jauhaa small talkkia. Olen verbaalisesti huono, mikä olisi aika huono yhdistelmä vaikkapa riitojen selvittelyssä. Minulla pitäisi olla vuorosanat tuollaisissa tilanteissa. Toisaalta taas pystyn väittelemään jonkun erimielisen kanssa, esim. viimeisimmässä kannabiksen laillistamista puoltavassa keskustelussa en mennyt lukkoon vastustajan sanoista, vaan jatkoin argumentointia niin kauan kuin faktoja riitti. Tykkään puhua esim. politiikasta. Ehkä tämä kiinnostus politiikasta puhumisen on tullut yhteiskuntaopin kautta, jossa pärjäsin arvosanalla 8 ollessani yläkoululainen.

Keskiarvo oli 7,5, ja ilman helpotuksia selvisin 6-8. Silti vain olen helvetin tyhmä, enkä ole tottunut tekemään mitään haluamani eteen ja tiedän, etten osaa saati kykene. Pelkään itselleni vaikeita tai epämieluisia asioita. Tuntuu, että sanat ei loksahda paikoilleen, vaikka ymmärtäisin, mitä luen. Olen dementikko. Esim. sanaa "evoluutio" jouduin kokoamaan sanoiksi useita päiviä kunnes opin sen selittämään. Oikeasti, yläkoulussa en osannut psykologille kertoa sitä käsitettä testatessa. Tiesin sen vain liittyvän biologiaan, muttei ollut sanoja, millä selittää, vaikka osaan puhua. Tuntuu, että kuva jää heti mieleen. Niin on jäänyt esim. kasvihuoneilmiöstä.

On myönnettävä se fakta, että monelle ammattikoulualalle olen tyhmä. Toisaalta tavallisella työpaikalla kukaan ei osannut aavistaa tätä, missä tein kassatarjoilijan töitä. Nyt mietin jotain muuta ammatinvalintapsykologin kanssa, ja vaihtoehtoja on tullut: datanomi sekä logistiikka-ala. Välinehuoltajaankin perehdyin itse netin kautta, mitä olen alkanut taas harkitsemaan, mutta pidän asiaa vielä kysymysmerkkinä. Ajattelin lähteä kurssille opettelemaan korujen tekoa ja miettiä, että jos oppisin hyvin niiden tekoa, voisin harkita käsityöammattia yrittäjänä. Toki tekisin toistakin työtä, sillä olen töissä ollut aina tunnollinen, ahkera ja reipas. Tuntuisi pahalta, jos joutuisin jonnekin työkeskukseen, jossa tuntisin itseni muukalaiseksi.

Et edelleenkään vaikuta yhtään heikkolahjaiselta, päinvastoin. Tekstisi on niin hyvää. Jotain muuta tietysti voi olla, mutta on monia muitakin asioita, jotka vaikuttavat suoriutumiseen eri tilanteissa. Traumatisoituminen esimerkiksi vaikuttaa kognitiiviseen suoriutumiseen, tai pelko häpeästä tai rangaistuksista. Psykologit kyllä tekevät virheitä.

Haluan vielä lisätä, että miten ihmeessä muka sinulla on ollut kielelliset taidot alle ikätason, kun tuotat aivan normaalia tai jopa hyvää aikuisen ihmisen tekstiä? Ainakin tänne kirjoittaessasi. Kysymys on jostain muusta, jos esim. tuollaisessa testitilanteessa tai joissain tietyissä tilanteissa menee lukkoon mutta sitten turvallisissa tilanteissa rauhassa suoriutuu hyvin. Jotenkin geneettisesti heikkolahjaisempi ei pystyisi siihen ollenkaan. Melkein suosittelisin ihan vain psykoterapiaa, jossa lähtisit avaamaan noita solmuja. Tuollaiset heikkolahjaisuusdiagnoosit voivat tehdä tosi paljon hallaa, etenkin jos ovat vääriä, kun ihminen voi sitten alkaa uskoa niihin.

Olen oikeasti helvetin hidas ja tyhmäkin. Tämä hitaus tuli ilmi ihan lukitesteissä. En jaksa lukeakaan, koska hengästyn lukiessa. Yläkoulussa sain viimeksi kuulla olevani vammainen ja "kuinka minulla ei ole aivoja". Sen tyypin piti varmaan koko ajan tuota samaa hokea. Ei ihme, miksi peruskoulu ja etenkin ryhmätyöt olivat minulle kidutusta. Olisin käynyt vaikka kotikoulua, jos raha ja resurssit olisivat sallineet. Olin koko luokan hiljaisin ja ujoin oppilas. Mieluummin vaikenin, mikä vielä tosin vaivaa minua. Erioten epävarmoissa asioissa, kun pääni sisällä ajattelen, että se on varmaan sitä mitä ajattelen, mutta olen mieluummin sitten hiljaa. Esimerkkinä viime vuonna koulupsykologin testeissä oli kysymys, että mikä elin tuottaa insuliinia. Hiljaa ajattelin sen olleen haima, mutta vaikenin, koska olin epävarma. Luulin, etten tiennyt.

Minulla on kaikennäköisiä diagnooseja ollut: semanttis-pragmaattinen dysfasia vaikeana, autismin piirteet, autismi, lievä kehitysvamma ja nyt laaja-alaiset oppimisvaikeudet, jotka juurikin kääntyy heikkolahjaisuudeksi selvällä suomella. Nämä hemmetin diagnoosit estää kaiken. Olin lapsena ihan oikeassa, ettei minusta mitään tule. Ei ole ollut inspiroivia ihmisiä vaikeuksineen. Luulin, ettei sellaisia ole paitsi ehkä saduissa. Luulin, että kaikki julkisuuden henkilöt ja menestyneet ovat vain nk. tavallisia. Siinäkin olin väärässä, mutten silti vakuutu pystyväni muuhun työhön, vaikka kuinka nenäni edessä olisi vaikean hahmotushäiriön kanssa elävä kamapajayrittäjä. Silti haluaisin ravintola-alalta pois. En jaksa kokoaikaista kiirettä, vaikka viihdyin henkilöstöravintolassa ja jaksoin tehdä jopa välillä 12 tunnin työpäivää kuormittumatta siitä. Haluan vain kokea sen, mitä en lapsena saanut kokea. Haluan tuntea, mitä on hankkia leipä pöytäänsä. En halua olla vanhempieni kaltainen työtön, enkä halua itselleni "heikon" aineksen leimaa.

Tällä hetkellä olen työkokeilussa läheisen ihmisen yrityksellä. Hän ei tajua, miten heikkolahjainen oikeasti olen. Teen siellä asiakaspalveluhommia. Hän loi ihan oman kiinnostuksen pohjalta yrityksensä. Itsekin haluaisin välttää kouluja, mutta nykyään on mahdotonta alkaa vaikkapa yrittäjäksi ilman alan koulutusta, vaikkei läheiseni ole mikään merkonomi. Tämä olisi minulle oikeasti helppo työ, vaikka toisaalta istuminen konsoleiden äärellä tietysti kostautuu helposti.

Kuka sinulle hoki, että olet vammainen ja ei ole aivoja? Kamalaa. Olet kertonut tuossa yllä, että et esimerkiksi uskaltanut kertoa haiman tuottavan insuliinia, vaikka tiesit oikean vastauksen. Tämä ei viittaa tyhmyyteen vaan pelkoon. Tuotat aivan kypsää tekstiä, joten älykkyydessäsi tuskin on mitään vikaa oikeasti. Voi kuule hyvin olla, että tarvitsisit vain rohkaisua ja uskoa itseen ja että todellakin nuo saamasi diagnoosit lähinnä vain rajoittavat sinua.

” Minulla on kaikennäköisiä diagnooseja ollut: semanttis-pragmaattinen dysfasia vaikeana, autismin piirteet, autismi, lievä kehitysvamma ja nyt laaja-alaiset oppimisvaikeudet, jotka juurikin kääntyy heikkolahjaisuudeksi selvällä suomella.”

Heikkolahjainen ei kirjoita noin.

Yksi luokkatoveri, joka tuli luokalleni aloittaessani yläasteen. Olen saanut eräältä toiseltakin (oli ollut alakoulusta alkaen tuttu nimeltään ja kasvoiltaan) kuulla olevani vammainen. Varmaan koko kylä minua vihasi, vaikka miten kiltti yritin olla kaikille. Koko ajan auottiin päätä eräästä asiasta, mistä purskahdin jopa itkuun ja pakenin tilannetta jonnekin muualle sen sijaan, että olisin mennyt luokkahuoneeseen. Minusta tuo oli kaikkein pahinta verrattuna siihen, että jotkut luokallani olevat tytöt jakautuivat omiin kasteihinsa, enkä ollut tervetullut heidän "omiin" pukukoppeihin kuudennella luokalla. Aivan syystäkin luovutin sosiaalisissa tilanteissa ja on hyväksyttävä se fakta, ettei minusta ole sosiaalisiin tilanteisiin, mikä tuli ilmi yrittäessäni opiskella sosiaalista alaa.

Olen syystäkin eristäytynyt muista. En ole pystynyt luottamaan muihin ja olen helposti miettinyt, voidaanko minussa nähdä jotain vikaa. Sen takia loin itselleni yläasteella roolihahmon, jota oli tarkoitus käyttää hätätapauksissa vain hyväksynnän toivossa. Se roolihahmo ryyppäsi ja tupakoi kuten muutkin nuoret. Minulle alkoi vain tulla silloin ajatuksia, että rupeaisin esittämään eri persoonia joissain tilanteissa. Tuntuu, että haluaisin olla joku muu. Omana olen epävarma ja nössö, mutten voi vetää mitään rooliakaan esim. ammatinvalintapsykologin edessä. Näyttelemisestäkin pidin peruskoululaisena, koska se oli pako omasta todellisesta minästä.

Tottahan sekin on, että ei minulla älyä ole. Mikään ei ole jäänyt päähän ja olen dementikko kuten olen kirjoittanut aiemmin. Lukeminen on syystäkin vastenmielistä. En välttämättä sisäistä asioita, jotka ei niin kiinnosta. On rankkaa olla tietoinen omasta tyhmyydestä, vaikken ole ihan naispuolinen Homer Simpson, vaikka toisaalta laiskottelusta olen pitänyt, mikä on ollut minulle helpoin tie. Tiedän, etten saa mitään nenän eteen. Peruskoululaisesta alkaen kaikki aikani meni tietokoneen äärellä ja nyt paljonkin olen somen äärellä. Ei ihme, kun olen tyhmentynyt. On vain uskallusta myöntää, että olin todella kova nettiriippuvainen peruskoulussa, vaikken ihan koulussa ollessani kokenut pakonomaista tunnetta päästä tietokoneelle. Minulle vain näppäimistö on ollut helpompi tapa ilmaista itseäni, mutta tiedän, että ei ole terveydelle hyväksi olla aamusta iltaan tietokoneella tai älypuhelimen ääressä.

Et edelleenkään vaikuta tyhmältä etkä vammaiselta yhtään tekstin perusteella, mutta kylläkin ihmiseltä, joka on sisäistänyt negatiivisen minäkuvan ja jota on kiusattu rankastikin eikä ole ”nähty” kunnolla. Tuo roolien luominen epävarmuuden peittämiseksi on aika tavallista, esim. just sellainen vähän ”kovis” rooli. Minkä ikäinen mahdat olla? Vissiin melko nuori vielä. Kai sekin kertoo jotain, jos monissa hommissa ihmiset ei ”huomaa”, että olisit mitenkään heikkolahjainen. Toisin sanoen vaikutat heidän mielestään ihan normaalilta. Seuran vaihto kiusaavista porukoista tekee usein tosi hyvää. Ja pienissä yhteisöissä usein ihmisille annetaan tiettyjä rooleja ja leimoja, joista on vaikea päästä eroon muuten kuin vaihtamalla ympäristöä ja ihmisiä sellaisiin, jotka suhtautuvat myönteisesti.

Toisaalta pidän jossain määrin yhteisöllisyydestä, vaikka olen nykyään kaupunkilainen. Kaupunkilaisenakin elelen yksin ja vähän olen sosiaalisissa kanssakäymisessä lukuun ottamatta tuttuja ja kahta perheenjäsentä samalla kaupungilla. Viihdyn enemmän miesten kuin naisten kanssa, ja tuntuu, etten hirveämmin osaa olla naisten kanssa, vaikka olen itsekin nainen. Ymmärrän miehiä vain paremmin ja samaistun heihin enemmän. Introverrtiys dominoi minua paljonkin, mutta tätäkään ei kaikki kykene uskomaan avattuani suuni. Sama juttu autismin piirteiden kanssa, mikä johtunee siitä, että olen nainen. Pidän mustasta huumorista ja luen esim. Fingerporia, jota ymmärrän. Sarkastiseksi olen jossain määrin oppinut itse. Ei naisilla esiintyvää autismia tai sen oireita heti ensisilmäyksellä näe.

Niin ja olen 26-vuotias, jos ikääni mietit. Mietin vain, että onkohan peli menetetty kohdallani: en ole kuullut kaikista sanoista, sananlaskuista tai tiedä kaikkea, koska en ole lukenut ja koskenut kirjoihin. Koitan olla kuitenkin kartalla siitä, että mitä yhteiskunnassamme tapahtuu ja äänestän esimerkiksi halutessani vaikuttaa. Äänestyspäätöstä tehdessä perehdyn ja harkitsen, sillä haluan asioita päätettävän järjellä.

Itse luulin olevani poikkeus siinä, että nuorempana tykkäsin olla näytelmäkerhossa ja haaveilin jopa näytelmäkerhosta. Näyttää kuitenkin olevan naispuolisia autismin tai sen oireiden kanssa eläviä, joilla tuntuu sama intohimo olevan teatteriin ja näyttelemiseen. Tekisi kyllä mieli palata lavalle harrastusmielessä. Tällä hetkellä kertaan englannin kielen alkeita muistin virkistykseksi, ja onpahan jotain järkevämpääkin tekemistä somettamisen sijaan, minkä takia omat aivot ovat varmaan entistä enemmän pienentyneet. Kyllähän tuokin kieli kiinnosti ennen kolmosluokan alkamista kunnes viidennellä luokalla alkoi hieman muut jutut kiinnostamaan kuten netissä roikkuminen ja sarjakuvien piirtäminen. Piirtämisessä sain paljonkin kehuja koululaisena, mutten ole pitkiin aikoihin piirtänyt ja käteni varmaan vapisisi. En ehkä enää keksisi mitään.

Alavaihtoehtoja olen pähkäillyt, ja on tuntunut, että kaikessa olisin surkea, vaikken ole edes yrittänyt. No, yritin toista alaa myöhemmin, eikä nyt kaduta, että tuli tehtyä. Sain toki opettajilta hyviä kehuja esimerkiksi kirjallisesta näyttösuunnitelmastani ja tehtävistä, joita varten hain kiitettävisti tietoa kirjoittaen selkeästi. Koitin parhaani, että ajattelin, mitkä olisi ne ydinasiat, vaikka saatan olla aika yksityiskohtainenkin kirjoittaessa. Luulin ensin olevani ihan pulassa ja tuntui alkuun, että olisin lukenut vieraalla kielellä uusia sanoja, mitä nyt tulee sosiaalihuolto- ja lastensuojelulakiin. Onneksi ei tarvinnut ihan kannesta kanteen lukea lakikirjaa. Vähäisten lähiopetustuntien takia pelkäsin olevani pihalla asioista ja näyttösuunnitelmaa laatiessakin kertasin hiljaisessa kodissani pala kerrallaan noin 2 tuntia päivässä. Kertasin samaa asiaa lisääkin varmistaakseni, että varmasti ymmärsin, mistä kirjoitin ja puhuin. Ammattikouluajalta en muista joutuneeni pilkan kohteeksi ja koin, että minun kanssa tultiin edes toimeen. Olin jopa opiskelutoverin pikkujouluissakin mukana pelaamassa.

Joo siis sulle on useampi jo kirjoittanut, että heikkolahjainen ei kirjoita noin. Kuulostaa siltä, että se psykologi, joka on sinusta sellaisen arvion tehnyt, on arvioinut väärin eikä ole nähnyt pintaa syvemmälle. Sillä hän on tehnyt paljon pahaa. Kuulostat ihan mukavalta joskin ahdistuneelta ja jotenkin ikään kuin osittain syrjäytetyltä ihmiseltä, jonka ongelmat ovat muuta kuin heikkolahjaisuutta. Esim. hyvin negatiivista minäkuvaa, joka on vielä saanut vahvistusta siltä tollolta psykologilta. Olisit tarvinnut lämpöä jo silloin ja että siihen kiusaamiseen puututaan. Ihmisen ei tarvitse tietää kaikkia sanontoja ja sanoja, jotta pärjää. On ihan OK olla joissain asioissa vähän pihalla. Yleensä ihmiset suhtautuu siihen ihan myönteisesti, vaikka hymyilyttäisi tai ihmetyttäisi. Tarkoitan, että ei siitä seuraa mitään katastrofaalista. Sun kirjoitustaito on sellainen, ettei sun älykkyydessä voi olla merkittävää vikaa. Sinun oikeinkirjoituskin on todella hyvää. Onko sinulla jotain kontaktia mielenterveyshoitoon? Minusta voisi olla hyvä, jos sinulla olisi mahdollisuus päästä käsittelemään tätä heikkolahjaisuusasiaa ihan toisesta näkökulmasta eli varhaisten traumatisoitumisten ja sen vaikutusten kautta (toimintakyky, epäonnistumisen ja nolatuksi tulemisen pelot, hyvin negatiivinen minäkuva, jota on vahvistanut heikkolahjaisuusdiagnoosi ja vaikuttanut käsitykseen siitä, millaiset alat sinulle voisivat olla sopivia). Minulla on mitattu psykologisissa testeissä huomattavasti keskimääräistä korkeampi älykkyys (yli 130 15:n keskihajonnalla), mutta minulla on myös omaa kokemusta siitä, miten vaikeat psyykkiset ongelmat voivat vaikuttaa (just tunne, ettei osaa mitään, tai pelko, että kaikki nauraa). Mensassa on paljon jäseniä, jotka tuntevat itsensä jotenkin ulkopuolisiksi joka paikassa ja tuntevat, että eivät oikein ymmärrä asioita ja miksi muut toimivat kuten toimivat, koska se näyttäytyy usein järjettömänä. Mielenterveysongelmiakin on paljon. Olen ollut jäsenenä siis joskus. Se on käytännössä osittain vertaistukijärjestö sellaisille korkean älykkyyden ihmisille, jotka eivät ole onnistuneet löytämään elämässä esim. riittävän haastavaa työtä, jossa käyttää sitä lahjakkuutta ja joka täyttäisi elämän eikä olisi aikaa sille järjestölle.

En ole psykologi, mutta sun kirjoitusten perusteella et ole heikkolahjainen.

En minä nyt mikään nero ole, ja sellaisia on harvoin meissä naisissa. Ennemmin olisin kehitysvammainen kuten kirjoitin aiemmin, jolloin tietäni olisi tasoitettu todella paljon ja varmaan olisin iloisempi ja sosiaalisempi. Tiedän, tuokaan jälkimmäinen stereotypia ei ole aina paikkansa pitävä, jos puhutaan niistä kehitysvammaisista, jotka eivät edes tajua, missä mennään. Kuitenkin kokisin itselleni paremmaksi olla tiedoton tyhmyydestäni ja nauttia vain siitä, että kaikki tuodaan nenän eteen.

En tiedä, onko minulla uskallusta mennä kouluun, vaikka toisaalta taas harkitsen sitä. Jo viimeisimmässä lyhytkoulutuksessa väsyin, kun tuijotettiin ihan aamusta alkaen diaesityksiä ja tuntui, että valot läpäisee silmiäni. Olisi tehnyt mieli todeta ääneen, että en jaksa. Ammatinvalintapsykologilla tietokoneella tehtävää testiä tehdessäkin meni tekeminen ja keskittyminen päin p******* haukotellessani tietokoneen äärellä ja tuntui, että piti suoraan sanoen liimata oma naama tietokoneen ruudulle tehdessäni jotain luetun ymmärrykseen liittyvää tehtävää. Minun silmät ei kerta kaikkiaan kestä pientä fonttikokoa tai pieniä kuvioita, joten pakostikin joudun silmiäni lähentelemään niitä kohti. Tarvitsen varmaan kohta suurennuslasin. Kirjoitan kyllä isolla fontilla ja kynälläkin isoa tekstiä, en tosin kissankokoisin kirjaimin. Kysyi minulta viime vuonna koulupsykologi käsialastani, kun puhuimme autismin kirjosta, jolloin vastasin, että sitä on kyllä hyväksi kehuttu, josta kyllä saa selvää. Ihan en harakanvarpaita kirjoita. Hän itsekin totesi sen olevan hyvä nähdessäni vanhoja kouluvihkojani. Kaunokirjoitus jäänyt vähälle, mutta on jotain hajua, miten sitä kirjoitetaan.

Siinä testissä siis testattiin kykyjä, ei älykkyyttä. Tuloksia oli vertailtu niihin, joilla oli peruskoulu ja mahdollisesti ammattikoulu käytynä, jos oikein kuulin ammatinvalintapsykologilta. Tulokset olivat suurimmalta osin alhaista keskitasoa, mutta oli siellä looginen päättelykyky (kutsun sitä Mensa-testiksi, koska joskus tein maksuttoman version vitsillä, vaikka keskityin siihen ja mietin) ja joku visuaalinen tehtävä (piti miettiä, että mistä kuvioista saisin yllä mainitun kuvion) päässyt keskitasolle, mitä pidin yllättävänä tietona. Etenkin tuota jälkimmäistä.

Tämän takia normaalit, arkiset asiatkin tuntuu melkein vaikeilta suorittaa ja fyysisestä kunnosta huolehtiminenkin on vaikeaa. En vain jaksa tai ehdi. Minulla on nykyään valonarkuutta, jonka olen taatusti aiheuttanut itse johtuen liiasta ruutuajasta pienestä pitäen. Tarvitsen tietokoneeseen ja puhelimeeni silmäystävälliset tilat, jotta voisin keskittyä, enkä haukottelisi koko aikaa. Minun tekisi mieli oikeasti nukkua ollessani paikoissa, joissa on liikaa ruutuja kirkkaine valoineen. Kuljen jopa sisätiloissakin välillä aurinkolasit päässä, vaikkei nekään täysin pelasta tilannetta, eikä pelasta silmälasieni sinivalosuoja. Vapaa päivinä tarvitsen oikeasti paljon unta, noin 10 tuntia ollessani lähes uupunut töissä kirkkaista valoista. Kuitenkin peittelen fyysistä sairauttani muilta, enkä osoita mitään tuntemusta siitä, kun saan lievän pääkivun ja melkein sekavan olon. Hyvä, kun kukaan ei luule päihtyneeksi. Ei ole migreeniä, jota pidetään epätodennäköisenä, vaan syyllinen 99 % varmuudella kuivasilmäisyys. Ei kaihia, ei näkövammaa, ei kasvainta, joka selittäisi asian.

Ei mahdu pitkät tekstini yhteen kommenttilaatikoon, niin jatkan vielä. Ja lisää kirjoitettavaa varmasti tulee, joten nauttikaa romaanistani tai olkaa nauttimatta, jos kuulostan liian angstiselta pessimistiltä, vaikka pidän itseäni realistina. Hyvä on, on minussa pessimistin vikaa.

Minulla ei ole älykkyyden lisäksi fyysistä voimaakaan, vaikka tuli sitä aiemmin käytyä kuntosalilla. Olen kuitenkin moneen naiseen verrattuna heikompi. Minusta ei olisi koskaan siivoojaksi tai maatilan emännäksi. Sain traumoja vuoden 2014 työssäoppimisesta lautasten kanteluiden takia, jolloin aloin vapisemaan ja jopa pelkäämään, kun olin jopa kompastua lautasten kanssa. Jos olisi oikeasti käynyt noin, niin varmasti olisi tehnyt mieli ruveta huutamaan. Vielä päälle se, että joku työtoveri kysyi, että enkö pysty kolmatta lautasta kantamaan käsilläni. Se oli niin elävää painajaista minulle, minkä takia totesin, etten koskaan opiskele. Tämä on saanut minut harkitsemaan itsensä työllistämistä, jos vain ensin saisin opin ja sitten harkitsisin asiaa realistisesti. Voisin varmaan työskennellä omalla tavalla ja tehdä esteettömät tilat ajatellen silmieni terveyttä.

On ihan totta, että väkisin minut ja myös minä itsekin olen syrjäyttänyt itseni. Introvertin ja ujon piirteet ovat dominoineet enemmän luonnettani kuten olen aiemmin kirjoittanut. Yksinolostakin olen nauttinut, vaikka tulen toimeen muiden kanssa, enkä ole edes vihamiehistä alkanut kitisemään, etten tuon kanssa ole missään tekemisissä. Minua on taas sen sijaan toruttu, eikä unohdettu edes hetkeksi vihamielisiä suhteita. Muistan vieläkin yläkoulun maantiedon tunnin 8. luokalta, jolloin opettaja jakoi oppilaat ryhmiin tai pareiksi. Tunsin ihan kauhun väreitä päätyessäni luokkani pahimman päänaukojan kanssa, vaikka koitin edes toimeen tulla hänen kanssa siitä huolimatta, että olin hänelle "va ja kki" ja "ilman aivoja oleva ihminen". Kuitenkin koitin hiljaisin elein näyttää opettajalle vastustavani ajatusta, muttei minulla ollut munaa sanoa miten ujo olen ja suoraan sanoen olisin halunnut tehdä yksilötehtäviä. Onneksi pääsin toiseen ryhmään tuolla tunnilla, jossa ei tullut tuollaista vastustusta. Tämä samainen tyyppi oli jopa pienluokassa kanssani englannissa ja tällöinkin hänen piti ihan ääneen kommentoida, että "miksi vammaisten (tarkoitti minua) ja normaalien pitää olla samassa koulussa" ja hokea "va ja kkia". Siinähän nauroi toinenkin minua pilkannut ihminen toiselta luokalta, jolle olisin halunnut hakea ihan nöyryyttämiseksi lähestymiskieltoa, kun en saanut edes bussipysäkillä ja kylällä liikkua rauhassa omalla ajallani, vaikka käytännössä se oli vaikeaa.

Aivan syystäkin epäilin yläkoulussa itselläni masennusta ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa, mutta kuraattorin teettämän masennustestin mukaan se ei ollut paikkansa pitävä. Eihän se tietenkään mikään diagnoositesti ollut, mutta kyllä kuraattori oli kuullut monta kiusaamiskertomustani ja ottanut kiusaajat puhutteluun, joten konkreettista näyttöä oli antaa epäilyille. Yläkoulun koulupsykologillekin kerroin masennusepäilyni, johon sain vain nyökkäävän vastauksen. Enpä ole koskaan saanut epäilyihin vastausta, vaikka olen varma, että varmasti epäilyt piti paikkansa, joista on vieläkin ikäviä muistoja jäljellä.

Down. Kukapa nyt tietentahtoen haluaisi vammaisen lapsen.

Jos mahdollista niin mieluusti ei sairaita lapsia maailmaan, tämä on kova paikka terveillekin.

Terveyskirjastosta:

"Downin oireyhtymässä lapsella todetaan tyypilliset kasvonpiirteet (vino silmäluomen poimu, leveä nenänselkä, ulostyöntyvä kieli), lyhyt kaula, leveä isovarpaan varvasväli, yliliikkuvat nivelet, yksi kämmenpoimu, lihasten heikkous ja usein myös rakenteellinen sydänvika, joka vaatii korjausleikkauksen varhaislapsuudessa. Down-lapsilla on myös lisääntynyt riski sairastua leukemiaan. Oireyhtymään kuuluu myös keskivaikea kehitysvammaisuus, joka vastaa 5–7-vuotiaan kehitystasoa. Muita löydöksiä ovat: huono kasvu, ylipaino, infektioherkkyys, pitkäaikainen korvatulehdus ja kuulovamma, kaihi, kilpirauhasen vajaatoiminta, keliakia sekä epilepsia- ja dementiataipumus."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on isoja oppimisvaikeuksia joten olen tietyllä tavalla vammainen minäkin. Kun te voitte sanoa täällä ihan suoraan niitä mielipiteitä joita olette esittäneet, niin kai te voitte sanoa nyt minullekin, että olisi ollut parempi jos äitini olisi tehnyt abortin. Eihän niissä mielipiteissä teidän mielestänne ole mitään kyseenalaista.

En minäkään mikään erityisen tuottava yksilö ole ollut kun minulla on vaikeuksia pärjätä monissa yksinkertaisissakin töissä, nykyään olen kyllä työssä mutta kuitenkin. Koska tätäkin on täällä käytetty perusteluna sille kenen elämä on arvokasta ja kenen ei, niin menenhän siihen arvottomien kategoriaan sitten minäkin. Ja kyllä, olen itsekin välillä miettinyt, että olisi parempi ettei minua olisi olemassa mutta siitä huolimatta se jotenkin kylmää, että tässäkin keskustelussa niin moni on oitis valmis tuomitsemaan tietynlaisten ihmisten elämän arvottomaksi. Ihan inhimilliset tunteet kun minullakin on vaikka tämmöistä sekundalaatua olenkin. Lisäksi minä kaikesta kyvyttömyydestäni huolimatta tunnen historiaa ja meillähän on ihan täältä sivistyneestä Euroopasta ei mitenkään kovin kauan sitten esimerkki siitä, että mihin tällainen ajattelutapa voi johtaa. Aika helposti sekin sitten lopulta kävi kun vauhtiin päästiin.

Minkälaisia nämä oppimisvaikeutesi ovat käytännössä? Kerran törmäsin naisen blogiin, ja tällä naisella oli mm. vaikea hahmotushäiriö ja adhd, mutta silti kirjoitti polustaan kampaajalinjalla ja siitä, miten paljon sekin vaati työtä ja työtä. Ja nykytilanne on se, että on yrittäjä. Todella hieno suoritus noilla korteilla, kun itse en osaisi kuvitella itseäni kampaajana, vaikka minullakin ilmeisesti lieviä hahmotuksen vaikeuksia, jos on psykologiin uskomista, vaikka on minuun voinut luottaa ajessani mopoa teininä, ja osaan arvioida, onko auto hyvin kaukana vai lähellä ennen kuin ohitan suojatien. Junalla kulkeminenkaan ei ole painajaismaista.

Minulla on diagnoosi laaja-alaisista oppimisvaikeuksista (entinen heikkolahjaisuus) eli käytännössä olen vammainen. Mieluummin olisin kehitysvammainen ja täysin tietämätön tyhmyydestäni. Nyt olenkin melkein väliinputoaja, jolla on kyllä ammatillinen tutkinto tavallisesta ammattikoulusta. En vain jaksaisi tehdä ravintola-alan töitä. Ei minusta taida koskaan tulla yhteiskunnalle hyödyllistä ihmistä, vaikka kuinka haluaisin. Tiedän, että surkuttelemalla tilannetta mikään ei tule nenän eteen Manulle illallinen. Olen vain realisti. Laiskuus on ollut helpoin tie, ja kotona asuessakin käytin suurimman osan ajasta tietokoneella, enkä jaksanut lukea kokeisiin, koska "ei jää päähän".

On se yrittäjyyskin pyörinyt mielessä, mutta eipä tällainen idiootti taida sellaisena pärjätä, kun matematiikka oli helpotettu aine, vaikka ymmärrän vielä 2 + 2 = 4. Prosentteja osaan laskea laskimen avulla. Mutta annas kun mennään x:n ja y:n ratkaisemiseen, niin johan alkaa olla hepreaa. Työn pitäisi olla sellaista, jota voisin tehdä itse ja ei tarvitsisi päätä käyttää. Valitettavasti vain kiusaamisen takia olen tullut salaperäiseksi ja helposti olen pelännyt kömpelyyteni paljastuvan. Käteni suoraan sanoen vapisee joissakin asioissa. Kouluun ei tekisi mieli enää mennä, kun jäi traumoja yhdestä työssäoppimisjaksosta lautasten kantelun takia, mutta se oli pakko suorittaa. Peruskoululaisena vihasin ryhmätöitä ja ei kiinnosta edelleenkään, jos niissä käydään jotain turhia aiheita. Esimerkkinä kansanopiston lyhyessä työelämäkoulutuksessa turhauduin joihinkin tunnelässytysleikkeihin, kun olisin halunnut keskittyä "oikeisiin" asioihin.

Et kuulosta kirjoituksesi perusteella yhtään heikkolahjaiselta, vaan että on ehkä jotain muuta psyyken ongelmaa (kerroitkin tuosta kiusaamisesta, vapinasta ja turhautumisesta ja tavasta reagoida silloin).

Tuskin psykologi tai lääkäri tekee mututuntumalta tällaisia päätöksiä. Onhan se ihan faktaa, että kykyprofiilini on suoraan sanoen sekamelska. Älykkyyteni on siellä heikon keskitason ja heikon rajamailla. Tuoreimmat tulokset muistan: looginen päättelykyky ja yleistietous hyvä, palikoita koostaessa havaittiin lieviä hahmotuksen vaikeuksia ja kielelliset taidot alle ikätason. On niin raskasta tiedostaa oma tyhmyytensä. Jos olisin kehitysvammainen, niin en välttämättä edes tajuaisi, mistä jäisin. Saisin myös tyhmyyteni silloin anteeksi, eikä ihmiset kuvailisi minua viisaaksi tai fiksuksi. Tai sitten pitää olla sokea, ettei matalaa älykkyyttäni tajuta.

Onhan minulla myös autismin piirteitä. Yhdistän nämä enemmän Aspergeriin yrittäessäni olla sosiaalinen. Enpä ole koskaan ollut suosiossa, ja peruskoulussa luovutinkin, vaikka oli joitain ihmisiä, joiden kanssa tulin toimeen ja välillä oltiin yhdessä samassa näytelmäkerhossa. Silti olen sosiaalisesti tumpelo, enkä jaksaisi jauhaa small talkkia. Olen verbaalisesti huono, mikä olisi aika huono yhdistelmä vaikkapa riitojen selvittelyssä. Minulla pitäisi olla vuorosanat tuollaisissa tilanteissa. Toisaalta taas pystyn väittelemään jonkun erimielisen kanssa, esim. viimeisimmässä kannabiksen laillistamista puoltavassa keskustelussa en mennyt lukkoon vastustajan sanoista, vaan jatkoin argumentointia niin kauan kuin faktoja riitti. Tykkään puhua esim. politiikasta. Ehkä tämä kiinnostus politiikasta puhumisen on tullut yhteiskuntaopin kautta, jossa pärjäsin arvosanalla 8 ollessani yläkoululainen.

Keskiarvo oli 7,5, ja ilman helpotuksia selvisin 6-8. Silti vain olen helvetin tyhmä, enkä ole tottunut tekemään mitään haluamani eteen ja tiedän, etten osaa saati kykene. Pelkään itselleni vaikeita tai epämieluisia asioita. Tuntuu, että sanat ei loksahda paikoilleen, vaikka ymmärtäisin, mitä luen. Olen dementikko. Esim. sanaa "evoluutio" jouduin kokoamaan sanoiksi useita päiviä kunnes opin sen selittämään. Oikeasti, yläkoulussa en osannut psykologille kertoa sitä käsitettä testatessa. Tiesin sen vain liittyvän biologiaan, muttei ollut sanoja, millä selittää, vaikka osaan puhua. Tuntuu, että kuva jää heti mieleen. Niin on jäänyt esim. kasvihuoneilmiöstä.

On myönnettävä se fakta, että monelle ammattikoulualalle olen tyhmä. Toisaalta tavallisella työpaikalla kukaan ei osannut aavistaa tätä, missä tein kassatarjoilijan töitä. Nyt mietin jotain muuta ammatinvalintapsykologin kanssa, ja vaihtoehtoja on tullut: datanomi sekä logistiikka-ala. Välinehuoltajaankin perehdyin itse netin kautta, mitä olen alkanut taas harkitsemaan, mutta pidän asiaa vielä kysymysmerkkinä. Ajattelin lähteä kurssille opettelemaan korujen tekoa ja miettiä, että jos oppisin hyvin niiden tekoa, voisin harkita käsityöammattia yrittäjänä. Toki tekisin toistakin työtä, sillä olen töissä ollut aina tunnollinen, ahkera ja reipas. Tuntuisi pahalta, jos joutuisin jonnekin työkeskukseen, jossa tuntisin itseni muukalaiseksi.

Et edelleenkään vaikuta yhtään heikkolahjaiselta, päinvastoin. Tekstisi on niin hyvää. Jotain muuta tietysti voi olla, mutta on monia muitakin asioita, jotka vaikuttavat suoriutumiseen eri tilanteissa. Traumatisoituminen esimerkiksi vaikuttaa kognitiiviseen suoriutumiseen, tai pelko häpeästä tai rangaistuksista. Psykologit kyllä tekevät virheitä.

Haluan vielä lisätä, että miten ihmeessä muka sinulla on ollut kielelliset taidot alle ikätason, kun tuotat aivan normaalia tai jopa hyvää aikuisen ihmisen tekstiä? Ainakin tänne kirjoittaessasi. Kysymys on jostain muusta, jos esim. tuollaisessa testitilanteessa tai joissain tietyissä tilanteissa menee lukkoon mutta sitten turvallisissa tilanteissa rauhassa suoriutuu hyvin. Jotenkin geneettisesti heikkolahjaisempi ei pystyisi siihen ollenkaan. Melkein suosittelisin ihan vain psykoterapiaa, jossa lähtisit avaamaan noita solmuja. Tuollaiset heikkolahjaisuusdiagnoosit voivat tehdä tosi paljon hallaa, etenkin jos ovat vääriä, kun ihminen voi sitten alkaa uskoa niihin.

Olen oikeasti helvetin hidas ja tyhmäkin. Tämä hitaus tuli ilmi ihan lukitesteissä. En jaksa lukeakaan, koska hengästyn lukiessa. Yläkoulussa sain viimeksi kuulla olevani vammainen ja "kuinka minulla ei ole aivoja". Sen tyypin piti varmaan koko ajan tuota samaa hokea. Ei ihme, miksi peruskoulu ja etenkin ryhmätyöt olivat minulle kidutusta. Olisin käynyt vaikka kotikoulua, jos raha ja resurssit olisivat sallineet. Olin koko luokan hiljaisin ja ujoin oppilas. Mieluummin vaikenin, mikä vielä tosin vaivaa minua. Erioten epävarmoissa asioissa, kun pääni sisällä ajattelen, että se on varmaan sitä mitä ajattelen, mutta olen mieluummin sitten hiljaa. Esimerkkinä viime vuonna koulupsykologin testeissä oli kysymys, että mikä elin tuottaa insuliinia. Hiljaa ajattelin sen olleen haima, mutta vaikenin, koska olin epävarma. Luulin, etten tiennyt.

Minulla on kaikennäköisiä diagnooseja ollut: semanttis-pragmaattinen dysfasia vaikeana, autismin piirteet, autismi, lievä kehitysvamma ja nyt laaja-alaiset oppimisvaikeudet, jotka juurikin kääntyy heikkolahjaisuudeksi selvällä suomella. Nämä hemmetin diagnoosit estää kaiken. Olin lapsena ihan oikeassa, ettei minusta mitään tule. Ei ole ollut inspiroivia ihmisiä vaikeuksineen. Luulin, ettei sellaisia ole paitsi ehkä saduissa. Luulin, että kaikki julkisuuden henkilöt ja menestyneet ovat vain nk. tavallisia. Siinäkin olin väärässä, mutten silti vakuutu pystyväni muuhun työhön, vaikka kuinka nenäni edessä olisi vaikean hahmotushäiriön kanssa elävä kamapajayrittäjä. Silti haluaisin ravintola-alalta pois. En jaksa kokoaikaista kiirettä, vaikka viihdyin henkilöstöravintolassa ja jaksoin tehdä jopa välillä 12 tunnin työpäivää kuormittumatta siitä. Haluan vain kokea sen, mitä en lapsena saanut kokea. Haluan tuntea, mitä on hankkia leipä pöytäänsä. En halua olla vanhempieni kaltainen työtön, enkä halua itselleni "heikon" aineksen leimaa.

Tällä hetkellä olen työkokeilussa läheisen ihmisen yrityksellä. Hän ei tajua, miten heikkolahjainen oikeasti olen. Teen siellä asiakaspalveluhommia. Hän loi ihan oman kiinnostuksen pohjalta yrityksensä. Itsekin haluaisin välttää kouluja, mutta nykyään on mahdotonta alkaa vaikkapa yrittäjäksi ilman alan koulutusta, vaikkei läheiseni ole mikään merkonomi. Tämä olisi minulle oikeasti helppo työ, vaikka toisaalta istuminen konsoleiden äärellä tietysti kostautuu helposti.

Kuka sinulle hoki, että olet vammainen ja ei ole aivoja? Kamalaa. Olet kertonut tuossa yllä, että et esimerkiksi uskaltanut kertoa haiman tuottavan insuliinia, vaikka tiesit oikean vastauksen. Tämä ei viittaa tyhmyyteen vaan pelkoon. Tuotat aivan kypsää tekstiä, joten älykkyydessäsi tuskin on mitään vikaa oikeasti. Voi kuule hyvin olla, että tarvitsisit vain rohkaisua ja uskoa itseen ja että todellakin nuo saamasi diagnoosit lähinnä vain rajoittavat sinua.

” Minulla on kaikennäköisiä diagnooseja ollut: semanttis-pragmaattinen dysfasia vaikeana, autismin piirteet, autismi, lievä kehitysvamma ja nyt laaja-alaiset oppimisvaikeudet, jotka juurikin kääntyy heikkolahjaisuudeksi selvällä suomella.”

Heikkolahjainen ei kirjoita noin.

Yksi luokkatoveri, joka tuli luokalleni aloittaessani yläasteen. Olen saanut eräältä toiseltakin (oli ollut alakoulusta alkaen tuttu nimeltään ja kasvoiltaan) kuulla olevani vammainen. Varmaan koko kylä minua vihasi, vaikka miten kiltti yritin olla kaikille. Koko ajan auottiin päätä eräästä asiasta, mistä purskahdin jopa itkuun ja pakenin tilannetta jonnekin muualle sen sijaan, että olisin mennyt luokkahuoneeseen. Minusta tuo oli kaikkein pahinta verrattuna siihen, että jotkut luokallani olevat tytöt jakautuivat omiin kasteihinsa, enkä ollut tervetullut heidän "omiin" pukukoppeihin kuudennella luokalla. Aivan syystäkin luovutin sosiaalisissa tilanteissa ja on hyväksyttävä se fakta, ettei minusta ole sosiaalisiin tilanteisiin, mikä tuli ilmi yrittäessäni opiskella sosiaalista alaa.

Olen syystäkin eristäytynyt muista. En ole pystynyt luottamaan muihin ja olen helposti miettinyt, voidaanko minussa nähdä jotain vikaa. Sen takia loin itselleni yläasteella roolihahmon, jota oli tarkoitus käyttää hätätapauksissa vain hyväksynnän toivossa. Se roolihahmo ryyppäsi ja tupakoi kuten muutkin nuoret. Minulle alkoi vain tulla silloin ajatuksia, että rupeaisin esittämään eri persoonia joissain tilanteissa. Tuntuu, että haluaisin olla joku muu. Omana olen epävarma ja nössö, mutten voi vetää mitään rooliakaan esim. ammatinvalintapsykologin edessä. Näyttelemisestäkin pidin peruskoululaisena, koska se oli pako omasta todellisesta minästä.

Tottahan sekin on, että ei minulla älyä ole. Mikään ei ole jäänyt päähän ja olen dementikko kuten olen kirjoittanut aiemmin. Lukeminen on syystäkin vastenmielistä. En välttämättä sisäistä asioita, jotka ei niin kiinnosta. On rankkaa olla tietoinen omasta tyhmyydestä, vaikken ole ihan naispuolinen Homer Simpson, vaikka toisaalta laiskottelusta olen pitänyt, mikä on ollut minulle helpoin tie. Tiedän, etten saa mitään nenän eteen. Peruskoululaisesta alkaen kaikki aikani meni tietokoneen äärellä ja nyt paljonkin olen somen äärellä. Ei ihme, kun olen tyhmentynyt. On vain uskallusta myöntää, että olin todella kova nettiriippuvainen peruskoulussa, vaikken ihan koulussa ollessani kokenut pakonomaista tunnetta päästä tietokoneelle. Minulle vain näppäimistö on ollut helpompi tapa ilmaista itseäni, mutta tiedän, että ei ole terveydelle hyväksi olla aamusta iltaan tietokoneella tai älypuhelimen ääressä.

Et edelleenkään vaikuta tyhmältä etkä vammaiselta yhtään tekstin perusteella, mutta kylläkin ihmiseltä, joka on sisäistänyt negatiivisen minäkuvan ja jota on kiusattu rankastikin eikä ole ”nähty” kunnolla. Tuo roolien luominen epävarmuuden peittämiseksi on aika tavallista, esim. just sellainen vähän ”kovis” rooli. Minkä ikäinen mahdat olla? Vissiin melko nuori vielä. Kai sekin kertoo jotain, jos monissa hommissa ihmiset ei ”huomaa”, että olisit mitenkään heikkolahjainen. Toisin sanoen vaikutat heidän mielestään ihan normaalilta. Seuran vaihto kiusaavista porukoista tekee usein tosi hyvää. Ja pienissä yhteisöissä usein ihmisille annetaan tiettyjä rooleja ja leimoja, joista on vaikea päästä eroon muuten kuin vaihtamalla ympäristöä ja ihmisiä sellaisiin, jotka suhtautuvat myönteisesti.

Toisaalta pidän jossain määrin yhteisöllisyydestä, vaikka olen nykyään kaupunkilainen. Kaupunkilaisenakin elelen yksin ja vähän olen sosiaalisissa kanssakäymisessä lukuun ottamatta tuttuja ja kahta perheenjäsentä samalla kaupungilla. Viihdyn enemmän miesten kuin naisten kanssa, ja tuntuu, etten hirveämmin osaa olla naisten kanssa, vaikka olen itsekin nainen. Ymmärrän miehiä vain paremmin ja samaistun heihin enemmän. Introverrtiys dominoi minua paljonkin, mutta tätäkään ei kaikki kykene uskomaan avattuani suuni. Sama juttu autismin piirteiden kanssa, mikä johtunee siitä, että olen nainen. Pidän mustasta huumorista ja luen esim. Fingerporia, jota ymmärrän. Sarkastiseksi olen jossain määrin oppinut itse. Ei naisilla esiintyvää autismia tai sen oireita heti ensisilmäyksellä näe.

Niin ja olen 26-vuotias, jos ikääni mietit. Mietin vain, että onkohan peli menetetty kohdallani: en ole kuullut kaikista sanoista, sananlaskuista tai tiedä kaikkea, koska en ole lukenut ja koskenut kirjoihin. Koitan olla kuitenkin kartalla siitä, että mitä yhteiskunnassamme tapahtuu ja äänestän esimerkiksi halutessani vaikuttaa. Äänestyspäätöstä tehdessä perehdyn ja harkitsen, sillä haluan asioita päätettävän järjellä.

Itse luulin olevani poikkeus siinä, että nuorempana tykkäsin olla näytelmäkerhossa ja haaveilin jopa näytelmäkerhosta. Näyttää kuitenkin olevan naispuolisia autismin tai sen oireiden kanssa eläviä, joilla tuntuu sama intohimo olevan teatteriin ja näyttelemiseen. Tekisi kyllä mieli palata lavalle harrastusmielessä. Tällä hetkellä kertaan englannin kielen alkeita muistin virkistykseksi, ja onpahan jotain järkevämpääkin tekemistä somettamisen sijaan, minkä takia omat aivot ovat varmaan entistä enemmän pienentyneet. Kyllähän tuokin kieli kiinnosti ennen kolmosluokan alkamista kunnes viidennellä luokalla alkoi hieman muut jutut kiinnostamaan kuten netissä roikkuminen ja sarjakuvien piirtäminen. Piirtämisessä sain paljonkin kehuja koululaisena, mutten ole pitkiin aikoihin piirtänyt ja käteni varmaan vapisisi. En ehkä enää keksisi mitään.

Alavaihtoehtoja olen pähkäillyt, ja on tuntunut, että kaikessa olisin surkea, vaikken ole edes yrittänyt. No, yritin toista alaa myöhemmin, eikä nyt kaduta, että tuli tehtyä. Sain toki opettajilta hyviä kehuja esimerkiksi kirjallisesta näyttösuunnitelmastani ja tehtävistä, joita varten hain kiitettävisti tietoa kirjoittaen selkeästi. Koitin parhaani, että ajattelin, mitkä olisi ne ydinasiat, vaikka saatan olla aika yksityiskohtainenkin kirjoittaessa. Luulin ensin olevani ihan pulassa ja tuntui alkuun, että olisin lukenut vieraalla kielellä uusia sanoja, mitä nyt tulee sosiaalihuolto- ja lastensuojelulakiin. Onneksi ei tarvinnut ihan kannesta kanteen lukea lakikirjaa. Vähäisten lähiopetustuntien takia pelkäsin olevani pihalla asioista ja näyttösuunnitelmaa laatiessakin kertasin hiljaisessa kodissani pala kerrallaan noin 2 tuntia päivässä. Kertasin samaa asiaa lisääkin varmistaakseni, että varmasti ymmärsin, mistä kirjoitin ja puhuin. Ammattikouluajalta en muista joutuneeni pilkan kohteeksi ja koin, että minun kanssa tultiin edes toimeen. Olin jopa opiskelutoverin pikkujouluissakin mukana pelaamassa.

Joo siis sulle on useampi jo kirjoittanut, että heikkolahjainen ei kirjoita noin. Kuulostaa siltä, että se psykologi, joka on sinusta sellaisen arvion tehnyt, on arvioinut väärin eikä ole nähnyt pintaa syvemmälle. Sillä hän on tehnyt paljon pahaa. Kuulostat ihan mukavalta joskin ahdistuneelta ja jotenkin ikään kuin osittain syrjäytetyltä ihmiseltä, jonka ongelmat ovat muuta kuin heikkolahjaisuutta. Esim. hyvin negatiivista minäkuvaa, joka on vielä saanut vahvistusta siltä tollolta psykologilta. Olisit tarvinnut lämpöä jo silloin ja että siihen kiusaamiseen puututaan. Ihmisen ei tarvitse tietää kaikkia sanontoja ja sanoja, jotta pärjää. On ihan OK olla joissain asioissa vähän pihalla. Yleensä ihmiset suhtautuu siihen ihan myönteisesti, vaikka hymyilyttäisi tai ihmetyttäisi. Tarkoitan, että ei siitä seuraa mitään katastrofaalista. Sun kirjoitustaito on sellainen, ettei sun älykkyydessä voi olla merkittävää vikaa. Sinun oikeinkirjoituskin on todella hyvää. Onko sinulla jotain kontaktia mielenterveyshoitoon? Minusta voisi olla hyvä, jos sinulla olisi mahdollisuus päästä käsittelemään tätä heikkolahjaisuusasiaa ihan toisesta näkökulmasta eli varhaisten traumatisoitumisten ja sen vaikutusten kautta (toimintakyky, epäonnistumisen ja nolatuksi tulemisen pelot, hyvin negatiivinen minäkuva, jota on vahvistanut heikkolahjaisuusdiagnoosi ja vaikuttanut käsitykseen siitä, millaiset alat sinulle voisivat olla sopivia). Minulla on mitattu psykologisissa testeissä huomattavasti keskimääräistä korkeampi älykkyys (yli 130 15:n keskihajonnalla), mutta minulla on myös omaa kokemusta siitä, miten vaikeat psyykkiset ongelmat voivat vaikuttaa (just tunne, ettei osaa mitään, tai pelko, että kaikki nauraa). Mensassa on paljon jäseniä, jotka tuntevat itsensä jotenkin ulkopuolisiksi joka paikassa ja tuntevat, että eivät oikein ymmärrä asioita ja miksi muut toimivat kuten toimivat, koska se näyttäytyy usein järjettömänä. Mielenterveysongelmiakin on paljon. Olen ollut jäsenenä siis joskus. Se on käytännössä osittain vertaistukijärjestö sellaisille korkean älykkyyden ihmisille, jotka eivät ole onnistuneet löytämään elämässä esim. riittävän haastavaa työtä, jossa käyttää sitä lahjakkuutta ja joka täyttäisi elämän eikä olisi aikaa sille järjestölle.

En ole psykologi, mutta sun kirjoitusten perusteella et ole heikkolahjainen.

En minä nyt mikään nero ole, ja sellaisia on harvoin meissä naisissa. Ennemmin olisin kehitysvammainen kuten kirjoitin aiemmin, jolloin tietäni olisi tasoitettu todella paljon ja varmaan olisin iloisempi ja sosiaalisempi. Tiedän, tuokaan jälkimmäinen stereotypia ei ole aina paikkansa pitävä, jos puhutaan niistä kehitysvammaisista, jotka eivät edes tajua, missä mennään. Kuitenkin kokisin itselleni paremmaksi olla tiedoton tyhmyydestäni ja nauttia vain siitä, että kaikki tuodaan nenän eteen.

En tiedä, onko minulla uskallusta mennä kouluun, vaikka toisaalta taas harkitsen sitä. Jo viimeisimmässä lyhytkoulutuksessa väsyin, kun tuijotettiin ihan aamusta alkaen diaesityksiä ja tuntui, että valot läpäisee silmiäni. Olisi tehnyt mieli todeta ääneen, että en jaksa. Ammatinvalintapsykologilla tietokoneella tehtävää testiä tehdessäkin meni tekeminen ja keskittyminen päin p******* haukotellessani tietokoneen äärellä ja tuntui, että piti suoraan sanoen liimata oma naama tietokoneen ruudulle tehdessäni jotain luetun ymmärrykseen liittyvää tehtävää. Minun silmät ei kerta kaikkiaan kestä pientä fonttikokoa tai pieniä kuvioita, joten pakostikin joudun silmiäni lähentelemään niitä kohti. Tarvitsen varmaan kohta suurennuslasin. Kirjoitan kyllä isolla fontilla ja kynälläkin isoa tekstiä, en tosin kissankokoisin kirjaimin. Kysyi minulta viime vuonna koulupsykologi käsialastani, kun puhuimme autismin kirjosta, jolloin vastasin, että sitä on kyllä hyväksi kehuttu, josta kyllä saa selvää. Ihan en harakanvarpaita kirjoita. Hän itsekin totesi sen olevan hyvä nähdessäni vanhoja kouluvihkojani. Kaunokirjoitus jäänyt vähälle, mutta on jotain hajua, miten sitä kirjoitetaan.

Siinä testissä siis testattiin kykyjä, ei älykkyyttä. Tuloksia oli vertailtu niihin, joilla oli peruskoulu ja mahdollisesti ammattikoulu käytynä, jos oikein kuulin ammatinvalintapsykologilta. Tulokset olivat suurimmalta osin alhaista keskitasoa, mutta oli siellä looginen päättelykyky (kutsun sitä Mensa-testiksi, koska joskus tein maksuttoman version vitsillä, vaikka keskityin siihen ja mietin) ja joku visuaalinen tehtävä (piti miettiä, että mistä kuvioista saisin yllä mainitun kuvion) päässyt keskitasolle, mitä pidin yllättävänä tietona. Etenkin tuota jälkimmäistä.

Tämän takia normaalit, arkiset asiatkin tuntuu melkein vaikeilta suorittaa ja fyysisestä kunnosta huolehtiminenkin on vaikeaa. En vain jaksa tai ehdi. Minulla on nykyään valonarkuutta, jonka olen taatusti aiheuttanut itse johtuen liiasta ruutuajasta pienestä pitäen. Tarvitsen tietokoneeseen ja puhelimeeni silmäystävälliset tilat, jotta voisin keskittyä, enkä haukottelisi koko aikaa. Minun tekisi mieli oikeasti nukkua ollessani paikoissa, joissa on liikaa ruutuja kirkkaine valoineen. Kuljen jopa sisätiloissakin välillä aurinkolasit päässä, vaikkei nekään täysin pelasta tilannetta, eikä pelasta silmälasieni sinivalosuoja. Vapaa päivinä tarvitsen oikeasti paljon unta, noin 10 tuntia ollessani lähes uupunut töissä kirkkaista valoista. Kuitenkin peittelen fyysistä sairauttani muilta, enkä osoita mitään tuntemusta siitä, kun saan lievän pääkivun ja melkein sekavan olon. Hyvä, kun kukaan ei luule päihtyneeksi. Ei ole migreeniä, jota pidetään epätodennäköisenä, vaan syyllinen 99 % varmuudella kuivasilmäisyys. Ei kaihia, ei näkövammaa, ei kasvainta, joka selittäisi asian.

Ei mahdu pitkät tekstini yhteen kommenttilaatikoon, niin jatkan vielä. Ja lisää kirjoitettavaa varmasti tulee, joten nauttikaa romaanistani tai olkaa nauttimatta, jos kuulostan liian angstiselta pessimistiltä, vaikka pidän itseäni realistina. Hyvä on, on minussa pessimistin vikaa.

Minulla ei ole älykkyyden lisäksi fyysistä voimaakaan, vaikka tuli sitä aiemmin käytyä kuntosalilla. Olen kuitenkin moneen naiseen verrattuna heikompi. Minusta ei olisi koskaan siivoojaksi tai maatilan emännäksi. Sain traumoja vuoden 2014 työssäoppimisesta lautasten kanteluiden takia, jolloin aloin vapisemaan ja jopa pelkäämään, kun olin jopa kompastua lautasten kanssa. Jos olisi oikeasti käynyt noin, niin varmasti olisi tehnyt mieli ruveta huutamaan. Vielä päälle se, että joku työtoveri kysyi, että enkö pysty kolmatta lautasta kantamaan käsilläni. Se oli niin elävää painajaista minulle, minkä takia totesin, etten koskaan opiskele. Tämä on saanut minut harkitsemaan itsensä työllistämistä, jos vain ensin saisin opin ja sitten harkitsisin asiaa realistisesti. Voisin varmaan työskennellä omalla tavalla ja tehdä esteettömät tilat ajatellen silmieni terveyttä.

On ihan totta, että väkisin minut ja myös minä itsekin olen syrjäyttänyt itseni. Introvertin ja ujon piirteet ovat dominoineet enemmän luonnettani kuten olen aiemmin kirjoittanut. Yksinolostakin olen nauttinut, vaikka tulen toimeen muiden kanssa, enkä ole edes vihamiehistä alkanut kitisemään, etten tuon kanssa ole missään tekemisissä. Minua on taas sen sijaan toruttu, eikä unohdettu edes hetkeksi vihamielisiä suhteita. Muistan vieläkin yläkoulun maantiedon tunnin 8. luokalta, jolloin opettaja jakoi oppilaat ryhmiin tai pareiksi. Tunsin ihan kauhun väreitä päätyessäni luokkani pahimman päänaukojan kanssa, vaikka koitin edes toimeen tulla hänen kanssa siitä huolimatta, että olin hänelle "va ja kki" ja "ilman aivoja oleva ihminen". Kuitenkin koitin hiljaisin elein näyttää opettajalle vastustavani ajatusta, muttei minulla ollut munaa sanoa miten ujo olen ja suoraan sanoen olisin halunnut tehdä yksilötehtäviä. Onneksi pääsin toiseen ryhmään tuolla tunnilla, jossa ei tullut tuollaista vastustusta. Tämä samainen tyyppi oli jopa pienluokassa kanssani englannissa ja tällöinkin hänen piti ihan ääneen kommentoida, että "miksi vammaisten (tarkoitti minua) ja normaalien pitää olla samassa koulussa" ja hokea "va ja kkia". Siinähän nauroi toinenkin minua pilkannut ihminen toiselta luokalta, jolle olisin halunnut hakea ihan nöyryyttämiseksi lähestymiskieltoa, kun en saanut edes bussipysäkillä ja kylällä liikkua rauhassa omalla ajallani, vaikka käytännössä se oli vaikeaa.

Aivan syystäkin epäilin yläkoulussa itselläni masennusta ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa, mutta kuraattorin teettämän masennustestin mukaan se ei ollut paikkansa pitävä. Eihän se tietenkään mikään diagnoositesti ollut, mutta kyllä kuraattori oli kuullut monta kiusaamiskertomustani ja ottanut kiusaajat puhutteluun, joten konkreettista näyttöä oli antaa epäilyille. Yläkoulun koulupsykologillekin kerroin masennusepäilyni, johon sain vain nyökkäävän vastauksen. Enpä ole koskaan saanut epäilyihin vastausta, vaikka olen varma, että varmasti epäilyt piti paikkansa, joista on vieläkin ikäviä muistoja jäljellä.

En ole perheestänikään saanut hirveämmin apua, vaikka tullaan hyvin toimeen. Äidiltä saatoin herkästi kuulla raivoamista, vaikkei hän ketään lyönyt. Kyllä hän minun kanssa rasittui ja olin varmasti hankala, vaikken häntä lyönyt tai edes uhkaillut. Yläkoulussakin äiti totesi kerran ääneen minun ja sisarpuolteni olevan yhtä tyhmiä. Ehkä hän oli oikeassa minun suhteen. Hän jopa tyrmäsi ajatukseni oppia japanin kieltä ollessani seitsemäsluokkalainen, mitä toki opettelin vähän itse aloittaen alkeet. Siihen se jäikin, kun tietokoneen äärellä oleminen ja laiskottelu veivät voiton.

Ehkä ainoan neuvon elämässäni olen saanut äidiltä siirtyä opiskelemaan kotityö- ja puhdistuspalvelujen alaa, kun ravintola-alan koulutuksessa tuli alkuun vaikeuksia suunnitella omaa työtä ja hahmottaa vaa'an näytöllä olevia grammoja ja kilogrammoja, vaikka tiedän kumpi niistä on suurempi. Pidin tietoni pään sisällä ajatellessani, että uskallanko tehdä tuota tai tätä omatoimisesti. Aloin muistamaan näkemisen kautta, milloin vaaka näyttää grammaa tai milloin kilogrammaa tiettyinä lukuina. Ensimmäinen työssäoppimisjakso tosin meni läpi tyydyttävällä arvosanalla, sillä tarvitsin oikeasti tuolloin ohjausta työprosessin hallinnassa. Pidin silloinkin pään sisällä ajatukseni ja olin vain passiivinen. Paperille kirjoitettu näyttösuunnitelma toi tosin helpotusta, kun tiesin, että mitä minun tuli tehdä missäkin ajassa ja järjestyksessä, mutta siinäkin olin hidas. Kuitenkin tuon jälkeen onnistuin tekemään muutoksen ja suoriuduin seuraavista työssäoppimisjaksoista arvosanoin K3 tai H2 ilman mukautuksia. HOJKS:kin oli aika kaksipiippuinen juttu tuolloin ammatillisen erityisopettajan mielestä, kun itse aloin huolestua kustannuslaskennusta ja matematiikassa, jossa onneksi oli niitä prosentteja, sin-, cos- ja tan-laskuja sekä geometriaa, jotka sisäistin edes väliaikaisesti.

Kotona asuessani vietin päiväni pääosin tietokoneen ääressä. Kyllähän tästä tuli valituksia, kuinka olin vain tietokoneella. Erioten neljännellä ja viidennellä luokalla, ja toimintaterapeuttikin antoi tästä palautetta. Tiedostan, että rajat on oltava ruutuajalla. Tosin peruskoulussa asiaa ei osannut syvemmin ajatella, kun olin mukavuudenhaluinen. Tietokone oli myös ainoa ystäväni. Itkin kyllä kaverittomuuttani, mutta samalla muutin mieltä: en halunnutkaan kavereita. Tämä esimerkki myös lastenpsykiatrian poliklinikalta, kun arviointikeskustelussa huolestuttiin kaverittomuudestani. Rupesin siinä kohdin itkemään, enkä uskaltanut kertoa totuutta: olin ujo, ja minua pelotti, että olisinko uskaltanut keksiä mitään puheenaihetta. Valehtelin myös siellä sairaalassa siitäkin, että miksi en halunnut tavata isääni: valehtelin keksittyväni tulevaan laulajan uraan, vaikken kotona harjoitellut yhtään, vaikka pidin laulamisesta. Oikea syy oli isän naisystävä, josta en uskaltanut sanoa mitään suoraan ja koin paremmaksi keinoksi vaikenemisen, vaikkei kukaan ole edes kiistänyt minua. Koin suojelevani isääni pahalta mieleltä. Minulla on oikeasti ihan nössön piirteet, minkä takia olen helposti pelännyt negatiivisilta kuulostavia reaktioita.

Siinä on tämän heikkolahjaisen elämänkerta ja tyhmänä sitä pysytään hautaan saakka. Elämälläni ei tule taatusti mitään tarkoitusta olemaan, vaikka elän sen loppuun asti. Kuitenkaan en pura epävarmuuttani huumeisiin tai alkoholiin, vaan käytän alkoholia kohtuudella ja syön uuden noudattamani ruokavalion tuodessa sääntöjä elämääni, vaikka en nyt ihan askeettista elämää elä.