Lue keskustelun säännöt.
Miksi ei saa olla surullinen tai katkera yksinäisyydestään/ikisinkkuudestaan?
24.09.2021 |
Aina sanotaan, että pitää lopettaa valittaminen tai oppia elämään asian kanssa. Ihmissuhde ei kuulemma ole oikeus eikä sitä kaikille suoda. Tämä pitäisi vain hyväksyä ja mennä eteenpäin.
Miksi?
Mä ainakin olen tosi pettynyt itseeni ja elämääni, kun nyt alan tajuta, että yksin jäätiin ja loppuun asti ollaan. En syytä asiasta muita ihmisiä, mutta ei se poista sitä surua ja epätoivoa, jota tunnen, kun osa elämäntavoitteista jäi saavuttamatta ja kokematta. Mulle on ainakin vaikea hyväksyä sitä, että juuri minä olin se viallinen, epäviehättävä ihminen, joka jäi yksin. Todella vaikeaa on hyväksyä, että tämä oli elämäni suunta, kohtaloni.
Miksi en siis saisi olla asiasta alakuloinen ja surullinen?
Kommentit (97)
no totta kai saa olla surullinen ja katkera, se on ihan oikeutettua. minusta outoa että esimerkiksi vain eron jälkeen saisi olla surullinen. tuo surullisuus ja katkeruus on todella oikeutettua.
eri asia sitten on, että elämä yleensä menee parempaan suuntaan, jos itse mahdollisuuksien mukaan tekee siitä mahdollisimman hyvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saa olla. Tällä vauva-palstalla ollaan surullisia ja katkeria siitä kun päiväkodin täti sanoi sitä ja tätä tai wilmassa tuli sellainen viesti jne. Perheelliset monesti kadehtii yksineläjiä mutta yksikään ei olisi valmis vaihtamaan päittäin rooleja.
Totta kai asiasta saa olla surullinen ja surutyö pitää tehdä. Parisuhde ei kuitenkaan tosiaan ole ihmisoikeus eikä kenenkään sinkkuus ole toisten ihmisten vika. Suru pitää surra pois ja katkerakin saa olla, mutta kannattaa miettiä, että olisiko elämä parempaa jos käsittelisi asian ja sitten siirtyisi miettimään mitkä on sellaisia asioita, jotka tekevät onnelliseksi ja millä voi luoda merkitystä omaan yksineläjän elämään niin, että oma elämä on onnellista ja ihanaa.
Kyllähän sitä saa olla surullinen, katkerakin, mutta mitä se hyödyttää ?
Miten se muuttaa tilannetta parempaan ?
Tottakai saa surra. Parempi niin, kuin yrittää peittää surua itseriittoiseen voimaantumiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä sinkkuudesta saa olla surullinen. Ikisinkkuus tarkoittaa useimmiten myös seuraavia asioita: lapsettomuus, lastenlapsettomuus, perheellisiä alempi elintaso, kumppanin puutteesta johtuvat vaikeudet löytää seuraa erilaisiin tekemisiin, kuten matkusteluun, turvattomuus vaikeiden elämäntilanteiden kohdatessa, kaikki asiat täytyy päättää yksin jne.
Sinkun kannattaa valita hyvin keiden kanssa jakaa ajatuksia sinkkuudestaan. Parilliset eivät monestikaan ymmärrä, eivät vallankaan, joiden elämään kumppani on tupsahtanut tilaamatta jo nuorella iällä.
Kumppanin voi kohdata myös vanhemmalla iällä. Tiedän useita yli 60v. eka avioon menneitä.
Toki saa olla, mutta jatkuva surussa ja katkeruudessa vellominen pilaa ne loputkin hyvät asiat mitä elämässä on.
Jos taas ei kykene löytämään elämästään mitään hyvää ilman parisuhdetta, silloin ongelma on jokin ihan muu kuin parisuhteen puuttuminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joidenkin mielestä ei saa. Minun mielestäni on terveellistä tuntea kaikki tunteet.
"Sinkun kannattaa valita hyvin keiden kanssa jakaa ajatuksia sinkkuudestaan. Parilliset eivät monestikaan ymmärrä, eivät vallankaan, joiden elämään kumppani on tupsahtanut tilaamatta jo nuorella iällä."
tämä. äärimmäisen tärkeä asia. toinen on ajanviettoseura. se, että on seuraa toisista sinkuista, että ihan tietoisesti rakentaa sellaisen tuttavapiirin, jossa on samassa elämäntilanteessa olevia, on tärkeää, niin henkisen tuen, kuin ihan käytännön asioiden kannalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän hyvin miksi olet yksin. Vaikka sinulla on ilmeisesti kaikki muut asiat hyvin, niin keksit valittamista ihan takuulla. Valitat ihan valittamisen ilosta ja et edes yritä parantaa elämääsi, vaan jatkat valittamista maailman tappiin.
Jos sinulla olisi parisuhde, niin et tasan varmasti olisi tyytyväinen, vaan valittaisit silti. Seurustelistko itse itsesi kanssa? Tykkäisitkö ja arvostaisitko itseäsi vai kavahtaisitko ka kiertäisit kaukaa?
Niin kauan kun on elämää, on toivoa. Ainakin minun mielestä, mutta ei ap:n mielestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://www.potilaanlaakarilehti.fi/artikkelit/mita-suru-on/
Missä vaiheessa koet itse olevasi? Kyllähän surutyöhön jokaisella on oikeus, tottakai. Mutta jos jää jumiin johonkin sen vaiheeseen, niin silloin pitää hakea ammattiapua. Sure ihan vapaasti, anna surulle aikaa ja tilaa, lähde pitkälle kävelylle ja mieti asioita tai sytytä kynttilöitä ja vietä iltaa hämäränhyssyssä, anna surun tehdä työtään. Jonakin päivänä se helpottaa.
Ei se helpota, koska tunne ja olotila ovat läsnä jokaikinen päivä. Seinäkellon tikitys ja jääkaapin hurina muistuttavat yksinäisyydestä jatkuvasti. Pahinta on, kun ei tiedä, muuttuuko tilanne koskaan ja jos muuttuu, niin kuinka monta vuotta siihen menee?
No jos vietät aikasi seinäkellon ja jääkaapin välissä, loppuikäsi saat olla yksin.
Ei niitä kumppaneita tungeta valtion kirjeenä postiluukusta.
Ja hei, puhuit TUNTEISTA. Tunteet ovat välittäjäaineiden purkauksia, hyvin nopeasti ohimeneviä, paitsi jos jäät niihin vellomaan sairaalloisesti. Silloin on kyse sairaudesta, johon saat hoitoa lääkäriltä.
Josko lääke auttaisi sen verran, että tajuaisit lähteä ulos harrastamaan juttuja, joissa muihin ihmisiin törmää.
Kommentoija 16 kommentoi tähän väliin että kun se epätoivo vaan on tosi luontaantyöntävää potentiaalisten kumppanien mielestä. Se vain on. Ette tekään halua jotain roikkujaa vaan tasapainoisen ihmisen. Tätä on vain ikisinkkujen jotenkin vaikea kääntää päässään niin että näkee niiden toistenkin ihmisten näkökulmasta oman itsensä.
Tuo on ihan totta. Voi toki olla että joidenkin on vaikea ymmärtää tota mutta omalla kohdallani ongelma oli enemmän se että oli vaikea piilottaa miten kovasti toivoi parisuhdetta kun se vaan oli niin tärkeä asia itselle.
Itsekin olen terapiassa käsitellyt muun muassa tätä asiaa ja suosittelen muillekin jos suru ja katkeruus meinaa vallata koko elämän. Ne on täysin ymmärrettäviä ja oikeutettuja tunteita mutta niitä kannattaa ainakin yrittää työstää. Todennäköisemmin parisuhteenkin löytää silloin. Ja jos ei löydäkään niin ainakin saa työkaluja siihen miten elämästä voi löytää muuta mielekkyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Sinkun kannattaa valita hyvin keiden kanssa jakaa ajatuksia sinkkuudestaan. Parilliset eivät monestikaan ymmärrä, eivät vallankaan, joiden elämään kumppani on tupsahtanut tilaamatta jo nuorella iällä."
tämä. äärimmäisen tärkeä asia. toinen on ajanviettoseura. se, että on seuraa toisista sinkuista, että ihan tietoisesti rakentaa sellaisen tuttavapiirin, jossa on samassa elämäntilanteessa olevia, on tärkeää, niin henkisen tuen, kuin ihan käytännön asioiden kannalta.
Muuten hyvä, mutta sinkkuus ei ole kaikille pysyvä olotila. Jos sinkkukaveri löytääkin ihanan ystävän, niin siitähän tuleeap:n kaltaiselta hirveä itku ja mekastus kuinka toinen pettää ja jättää tuolla tavoin, kuinka hän ei olisi saanut tehdä niin!
Mun tuntemilla erittäin epäviehättävillä juuri on vientiä.
N24
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletko noin 90v? Koska jos et ole niin ei mikään ole vielä sanonut ettetkö voisi löytää kumppania. Mutta tietysti saa olla surullinen mistä tahansa asiasta, viestistäsi tosin paistaa läpi katkeruus...jos asialle on tehtävissä jotain niin katkeruus ei ainakaan auta asiaa vaan asialle pitää tehdä jotain.
Tämä. Ehkä joskus 90 vuotiaana alkaisin surra sinkkuutta, mutta en yhtään sitä ennen.
Vierailija kirjoitti:
Mun tuntemilla erittäin epäviehättävillä juuri on vientiä.
N24
Minkälainen on epäviehättävä ihminen? Sisäinen ja ulkoinen epäviehättävyys ovat eri asioita myös.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Sinkun kannattaa valita hyvin keiden kanssa jakaa ajatuksia sinkkuudestaan. Parilliset eivät monestikaan ymmärrä, eivät vallankaan, joiden elämään kumppani on tupsahtanut tilaamatta jo nuorella iällä."
tämä. äärimmäisen tärkeä asia. toinen on ajanviettoseura. se, että on seuraa toisista sinkuista, että ihan tietoisesti rakentaa sellaisen tuttavapiirin, jossa on samassa elämäntilanteessa olevia, on tärkeää, niin henkisen tuen, kuin ihan käytännön asioiden kannalta.
Muuten hyvä, mutta sinkkuus ei ole kaikille pysyvä olotila. Jos sinkkukaveri löytääkin ihanan ystävän, niin siitähän tuleeap:n kaltaiselta hirveä itku ja mekastus kuinka toinen pettää ja jättää tuolla tavoin, kuinka hän ei olisi saanut tehdä niin!
Taitaa katkeruus olla pahempi sittenkin jollain muulla kuin AP:lla...
Saa olla, mutta ehkä muut ei jaksa sitä kuunnella. Tuskin ketään haittaa, jos joku on katkera itsekseen, mutta valittamatta
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata valittaa ihmisten kuullen.
Minä olen pitänyt suuni kiinni, joten valtaosa ihmisistä varmasti luulee, että sinkkuuteni on tahallista ja oma valinta. Myönnän kyllä, että olen poikkeuksellisen hyvin omissa oloissani viihtyvä ihminen, joten näkyviä oireita ei ole.
Minusta ei ole kiinnostuttu sen vuoksi, että luonteessani on jotain vikaa. En tiedä, mikä se vika on; minut tuntevat eivät vastaisi rehellisesti, eikä muiden arveluista ole hyötyä. Omaa luonnettaan ei kuitenkaan voi muuttaa, joten olen sinkku seuraavatkin 55+ vuotta. Toivottavasti en elä satakymmenenvuotiaaksi. Ei tämä sentään niin kivaa ole.
En ainakaan tämän kommentin perusteella pyytäisi treffeille. Sekoitus itseensä kadonnutta erityisyydenkokemusta ja toisaalta epävarmuutta. Ei tee vaikutusta. Sori.
Mitä ihmettä? Oliko tässä ketjussa tarkoitus tehdä vaikutus?
Kerropa omin sanoin, mitä tuo jostain parisuhdesivustoilta kopsaamasi "itseensä kadonnut erityisyydenkokemus" tarkoittaa. Teit nimittäin niin painavan kyökkidiagnoosin siitä, että minä tiedän luonteeni olevan syy sinkkuuteeni, että kyllä sinä saat nyt avata ajatteluasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://www.potilaanlaakarilehti.fi/artikkelit/mita-suru-on/
Missä vaiheessa koet itse olevasi? Kyllähän surutyöhön jokaisella on oikeus, tottakai. Mutta jos jää jumiin johonkin sen vaiheeseen, niin silloin pitää hakea ammattiapua. Sure ihan vapaasti, anna surulle aikaa ja tilaa, lähde pitkälle kävelylle ja mieti asioita tai sytytä kynttilöitä ja vietä iltaa hämäränhyssyssä, anna surun tehdä työtään. Jonakin päivänä se helpottaa.
Ei se helpota, koska tunne ja olotila ovat läsnä jokaikinen päivä. Seinäkellon tikitys ja jääkaapin hurina muistuttavat yksinäisyydestä jatkuvasti. Pahinta on, kun ei tiedä, muuttuuko tilanne koskaan ja jos muuttuu, niin kuinka monta vuotta siihen menee?
Silloin kannattaa hakea sitä ammattiapua juuri kuten edellä mainitsin.
En ainakaan tämän kommentin perusteella pyytäisi treffeille. Sekoitus itseensä kadonnutta erityisyydenkokemusta ja toisaalta epävarmuutta. Ei tee vaikutusta. Sori.