Lue keskustelun säännöt.
Miksi ei saa olla surullinen tai katkera yksinäisyydestään/ikisinkkuudestaan?
24.09.2021 |
Aina sanotaan, että pitää lopettaa valittaminen tai oppia elämään asian kanssa. Ihmissuhde ei kuulemma ole oikeus eikä sitä kaikille suoda. Tämä pitäisi vain hyväksyä ja mennä eteenpäin.
Miksi?
Mä ainakin olen tosi pettynyt itseeni ja elämääni, kun nyt alan tajuta, että yksin jäätiin ja loppuun asti ollaan. En syytä asiasta muita ihmisiä, mutta ei se poista sitä surua ja epätoivoa, jota tunnen, kun osa elämäntavoitteista jäi saavuttamatta ja kokematta. Mulle on ainakin vaikea hyväksyä sitä, että juuri minä olin se viallinen, epäviehättävä ihminen, joka jäi yksin. Todella vaikeaa on hyväksyä, että tämä oli elämäni suunta, kohtaloni.
Miksi en siis saisi olla asiasta alakuloinen ja surullinen?
Kommentit (97)
Sinkku kirjoitti:
Olen ollut sinkku 7 vuotta ennen sitä pitkä avoliitto. Parasta aikaa nyt vietän ja nautin kun vapaana saan olla enkä tällä hetkellä kaipaa mitään vakituista kumppania. Treffeillä mukava käydä ja tavata uusia ihmisiä. Tulevaisuus auki ja katselen mitä elämä tuo tullessaan.
Niin no, mä olen ollut yksin ja sinkku koko elämäni. Ei mulla ole ollut ikinä mitään vertailukohdetta enkä ole päässyt "nauttimaan vapaudesta". Siksi en voi samaistua ihmisiin joiden elämä on ollut normaalia eli sinkkuuden ja parisuhteiden vuorottelua. Ei tässä ole kysymys asiasta, jonka voisin valita.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No, ne eivät jaksa kuunnella sun jatkuvaa narinaasi aiheesta.
Mä en ole ikinä asiasta kenellekään puhunut enkä valittanut. Kaikki on ollut päänsisäistä prosessia vain. Tätä yritin avauksessani kertoa. Miksi en saa olla edes itsekseni pettynyt ja surullinen? Miksi näin ei saisi tuntea?
ap
Vierailija kirjoitti:
Sinkku kirjoitti:
Olen ollut sinkku 7 vuotta ennen sitä pitkä avoliitto. Parasta aikaa nyt vietän ja nautin kun vapaana saan olla enkä tällä hetkellä kaipaa mitään vakituista kumppania. Treffeillä mukava käydä ja tavata uusia ihmisiä. Tulevaisuus auki ja katselen mitä elämä tuo tullessaan.
Niin no, mä olen ollut yksin ja sinkku koko elämäni. Ei mulla ole ollut ikinä mitään vertailukohdetta enkä ole päässyt "nauttimaan vapaudesta". Siksi en voi samaistua ihmisiin joiden elämä on ollut normaalia eli sinkkuuden ja parisuhteiden vuorottelua. Ei tässä ole kysymys asiasta, jonka voisin valita.
ap
Sinulle on jo minun lisäkseni ehdottanut joku toinenkin ammattiavun hakemista eli että kävisit keskustelemasta aiheesta jonkun kanssa. Miksi et tekisi niin? Jopa parisuhdeterapeutille on mahdollista mennä yksin, mikäli ongelma on nimenomaan yksinäisyys ja elämänkumppanin puute, vaikka usein kuvitellaan, että se on vain pareille.
Vierailija kirjoitti:
Koska tuo vellominen estää hyvän elämän. Mitä nopeammin tosiasiat hyväksyy, sen nopeammin pääsee rakentamaan itselleen mielekästä ja hyvää elämää. Varmaan kannattaa mennä terapiaan käsittelemään asiaa ammattilaisen kanssa eikä rasittaa jatkuvalla ulinalla kanssaihmisiäön.
No, tässä onkin se toinen ongelma. Entä jos koen, että mielekästä elämää ei voi olla ikuisessa yksinäisyydessä? Näin tuntee suurin osa ihmisistä. Onko se väärin? Miksi ei ymmärretä, että me ihmiset olemme yksilöitä, erilaisia? Me kaikki emme pysty samaan, emmekä elämään täysipainoista elämää yksin vaikka kuinka yrittäisimme.
ap
Vierailija kirjoitti:
Ihme gloriaa viritellään parisuhteeseen. Ei se elämää paremmaksi tee ( paitsi ehkä taloudellisesti).
Kukaan ei sano, että parisuhde olisi paratiisi tai ratkaisu kaikkiin ongelmiin. Jotain tavoittelemisen arvoista ja enemmän hyvää kuin huonoa sisältävää se kuitenkin yleensä on, koska suurin osa ihmisistä sitä tavoittelee ja sen puutetta suree. Mielestäni ihminen on tehty olemaan toisen lähellä ja näin sanovat tutkimuksetkin. Yksinäisyys ja eristäytyminen muista ei ole juuri kenellekään hyväksi ja läheisyydenkaipuu on meihin niin sisäänrakennettu, että se ei katoa vaikka haluaisi.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Sinkun kannattaa valita hyvin keiden kanssa jakaa ajatuksia sinkkuudestaan. Parilliset eivät monestikaan ymmärrä, eivät vallankaan, joiden elämään kumppani on tupsahtanut tilaamatta jo nuorella iällä."
tämä. äärimmäisen tärkeä asia. toinen on ajanviettoseura. se, että on seuraa toisista sinkuista, että ihan tietoisesti rakentaa sellaisen tuttavapiirin, jossa on samassa elämäntilanteessa olevia, on tärkeää, niin henkisen tuen, kuin ihan käytännön asioiden kannalta.
Muuten hyvä, mutta sinkkuus ei ole kaikille pysyvä olotila. Jos sinkkukaveri löytääkin ihanan ystävän, niin siitähän tuleeap:n kaltaiselta hirveä itku ja mekastus kuinka toinen pettää ja jättää tuolla tavoin, kuinka hän ei olisi saanut tehdä niin!
En usko. Itse oon entinen ikisinkku samoin kuin hyvä ystäväni. Oltiin yli4-kymppisiä kumpikin, kun pariuduttiin. Jotenkin se pitkän sinkkuuden kokemus on kuitenkin molemmilla vahva, millainen on ollut elämä. Ollaan me jotenkin edelleen tottumuksiltamme hyvin erilaisia kuin ne miltei aina parisuhteessa olleet. Edelleen mulla usein synkkaa paremmin ikäisteni sinkkujen kanssa vs. parisuhdenaiset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska tuo vellominen estää hyvän elämän. Mitä nopeammin tosiasiat hyväksyy, sen nopeammin pääsee rakentamaan itselleen mielekästä ja hyvää elämää. Varmaan kannattaa mennä terapiaan käsittelemään asiaa ammattilaisen kanssa eikä rasittaa jatkuvalla ulinalla kanssaihmisiäön.
No, tässä onkin se toinen ongelma. Entä jos koen, että mielekästä elämää ei voi olla ikuisessa yksinäisyydessä? Näin tuntee suurin osa ihmisistä. Onko se väärin? Miksi ei ymmärretä, että me ihmiset olemme yksilöitä, erilaisia? Me kaikki emme pysty samaan, emmekä elämään täysipainoista elämää yksin vaikka kuinka yrittäisimme.
ap
Mistä tiedät että parisuhteessa voisit sitten elää täysipainoista elämää, jos et koskaan ole parisuhteessa ollut?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, ne eivät jaksa kuunnella sun jatkuvaa narinaasi aiheesta.
Mä en ole ikinä asiasta kenellekään puhunut enkä valittanut. Kaikki on ollut päänsisäistä prosessia vain. Tätä yritin avauksessani kertoa. Miksi en saa olla edes itsekseni pettynyt ja surullinen? Miksi näin ei saisi tuntea?
ap
Tottakai saat tuntea näin ja olla asiasta surullinen.
Mihin asioihin tutustumiset ovat tyssänneet aikaisemmin??
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska tuo vellominen estää hyvän elämän. Mitä nopeammin tosiasiat hyväksyy, sen nopeammin pääsee rakentamaan itselleen mielekästä ja hyvää elämää. Varmaan kannattaa mennä terapiaan käsittelemään asiaa ammattilaisen kanssa eikä rasittaa jatkuvalla ulinalla kanssaihmisiäön.
No, tässä onkin se toinen ongelma. Entä jos koen, että mielekästä elämää ei voi olla ikuisessa yksinäisyydessä? Näin tuntee suurin osa ihmisistä. Onko se väärin? Miksi ei ymmärretä, että me ihmiset olemme yksilöitä, erilaisia? Me kaikki emme pysty samaan, emmekä elämään täysipainoista elämää yksin vaikka kuinka yrittäisimme.
ap
Mitä vaihtoehtoja sinulla sitten on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihme gloriaa viritellään parisuhteeseen. Ei se elämää paremmaksi tee ( paitsi ehkä taloudellisesti).
Kukaan ei sano, että parisuhde olisi paratiisi tai ratkaisu kaikkiin ongelmiin. Jotain tavoittelemisen arvoista ja enemmän hyvää kuin huonoa sisältävää se kuitenkin yleensä on, koska suurin osa ihmisistä sitä tavoittelee ja sen puutetta suree. Mielestäni ihminen on tehty olemaan toisen lähellä ja näin sanovat tutkimuksetkin. Yksinäisyys ja eristäytyminen muista ei ole juuri kenellekään hyväksi ja läheisyydenkaipuu on meihin niin sisäänrakennettu, että se ei katoa vaikka haluaisi.
ap
Itse olen vähän samanlaisessa tilanteessa kuin sinä. Olen kyllä käynyt terapiassa, mutta ainoa asia mihin se auttoi oli lompakkoni keventämiseen.
On muuten aika naurattavaa kuinka tässäkin ketjussa ihmiset heti hyökkäävät kimppuusi. Nämä ovat ilmeisesti niitä kuuluisia tasapainoisia ihmisiä, ketkä saavat parisuhteen.
Vierailija kirjoitti:
Oletko noin 90v? Koska jos et ole niin ei mikään ole vielä sanonut ettetkö voisi löytää kumppania. Mutta tietysti saa olla surullinen mistä tahansa asiasta, viestistäsi tosin paistaa läpi katkeruus...jos asialle on tehtävissä jotain niin katkeruus ei ainakaan auta asiaa vaan asialle pitää tehdä jotain.
Sama. Itse olen kohta 50, muutama hankalahko pidempi suhde takana ja nyt monta vuotta yksin. Nautin elämästäni enemmän kuin ikinä. En ajattele, etten voisi vielä löytää (hyvää)suhdetta, mutta en nyt etsikään sitä.
Ikisinkkuus on oma stoorinsa, mutta IKINÄ ei pidä ajatella, että tässä sitä nyt kituutetaan kuolemaan asti. Koska sitten se kyllä toteutuu, ihan satavarmasti. Mitä enemmän ”uskot” kohtaloosi, sitä varmemmin myös toteutat sen.
Oma lukunsa kyllä sitten ikisinkut, jotka valittavat ihan loputtomasti ja saavat siitä valittamisesta kiksinsä. Katkeruus on valitettavasti hyvin raskas luonteenpiirre. Koeta kaikin keinoin etsiä elämääsi jotain, mikä tuo iloa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska tuo vellominen estää hyvän elämän. Mitä nopeammin tosiasiat hyväksyy, sen nopeammin pääsee rakentamaan itselleen mielekästä ja hyvää elämää. Varmaan kannattaa mennä terapiaan käsittelemään asiaa ammattilaisen kanssa eikä rasittaa jatkuvalla ulinalla kanssaihmisiäön.
No, tässä onkin se toinen ongelma. Entä jos koen, että mielekästä elämää ei voi olla ikuisessa yksinäisyydessä? Näin tuntee suurin osa ihmisistä. Onko se väärin? Miksi ei ymmärretä, että me ihmiset olemme yksilöitä, erilaisia? Me kaikki emme pysty samaan, emmekä elämään täysipainoista elämää yksin vaikka kuinka yrittäisimme.
ap
Mistä tiedät että parisuhteessa voisit sitten elää täysipainoista elämää, jos et koskaan ole parisuhteessa ollut?
Luulisin että parisuhteessa tulee yhdessä tehtyä kaikkea mukavaa mistä yksin jää ilman.
Puhumattakaan keskusteluista ja haleista ym. ym.
Vierailija kirjoitti:
No, ne eivät jaksa kuunnella sun jatkuvaa narinaasi aiheesta.
Pessimistit, jotka piehtaroivat omissa ongelmissaan, ovat kieltämättä ankeaa seuraa. Kunnon optimistinkin paukut menevät siihen että joutuisi koko ajan piristämään toista ihmistä ja olla ratkomassa tämän ongelmia. On jotenkin huvittavaa ja surullista miten jotkut kuvittelevat että jos he löytävät sen miehisestä näkökulmasta katsottuna "elämänsä naisen", niin hokkuspokus kaikki asiat ratkeavat kuin romanttisessa komediassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap mieti lapsuuttasi, oliko siinä jotain mikä voi aiheuttaa tuon? Narsistinen vanhempi? Kotikiusaamista? Koulukiusaamista?
Olen parisuhteessa ja on useampi lapsi ja silti olen yksinäinen. Olen kuitenkin tajunnut että yksinäisyys on ”state of mind” eli sisäinen olotila. Mua kaltoinkohdeltiin vanhempieni toimesta ja lapsena jo juurtui syvä yksinäisyyden, ulkopuolisuuden ja juurettomuuden tunne jota ei edes oma perhe poista.
Nykyään tiedostan tän ja lempeästi yritän hyväksyä asian ja korjata pienillä edistysaskelilla tilaani. Mutta siis halusin sanoa tän siksi että vaikka saisit kumppanin/suheen saattaisit SILTI olla yksinäinen.
Se yksinäisyyden tila, sisäinen kokemus, sun pitää itse korjata - aina se ei ole täysin mahdollista mutta takaan että sitä pystyy parantamaan.
Mulla ei ole ystäviä, juuri tuon kokemukseni takia, eli olen itse tiedostamatta kieltänyt itseltäni monia asioita. Näitä nyt yritän korjata.
Tsemppiä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska tuo vellominen estää hyvän elämän. Mitä nopeammin tosiasiat hyväksyy, sen nopeammin pääsee rakentamaan itselleen mielekästä ja hyvää elämää. Varmaan kannattaa mennä terapiaan käsittelemään asiaa ammattilaisen kanssa eikä rasittaa jatkuvalla ulinalla kanssaihmisiäön.
No, tässä onkin se toinen ongelma. Entä jos koen, että mielekästä elämää ei voi olla ikuisessa yksinäisyydessä? Näin tuntee suurin osa ihmisistä. Onko se väärin? Miksi ei ymmärretä, että me ihmiset olemme yksilöitä, erilaisia? Me kaikki emme pysty samaan, emmekä elämään täysipainoista elämää yksin vaikka kuinka yrittäisimme.
ap
Mistä tiedät että parisuhteessa voisit sitten elää täysipainoista elämää, jos et koskaan ole parisuhteessa ollut?
Luulisin että parisuhteessa tulee yhdessä tehtyä kaikkea mukavaa mistä yksin jää ilman.
Puhumattakaan keskusteluista ja haleista ym. ym.
Iso osa suhteista on sellaisia että noita ei tehdä. Ei varsinkaan puhuta.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän hyvin miksi olet yksin. Vaikka sinulla on ilmeisesti kaikki muut asiat hyvin, niin keksit valittamista ihan takuulla. Valitat ihan valittamisen ilosta ja et edes yritä parantaa elämääsi, vaan jatkat valittamista maailman tappiin.
Jos sinulla olisi parisuhde, niin et tasan varmasti olisi tyytyväinen, vaan valittaisit silti. Seurustelistko itse itsesi kanssa? Tykkäisitkö ja arvostaisitko itseäsi vai kavahtaisitko ka kiertäisit kaukaa?
Niin kauan kun on elämää, on toivoa. Ainakin minun mielestä, mutta ei ap:n mielestä.
Tuo on sinun tulkintasi minusta. Mä voin olla valittaja tai sitten en. Se ei kuitenkaan ole se olennainen kysymys. Onko sillä väliä millainen olen? Yksinäisyyteni voi olla oma syyni täysin tai osittain. Saa kai sitä silti tuntea surua ja pettymystä vaikka olisi itse syyllinen tilanteeseensa? Mielestäni pettymys voi olla jopa kovempi, jos yksinäisyys on oma syy. Ketään muuta ei voi syyttää ja täytyy tunnustaa itsellensä olevansa huono ja parisuhdekelvoton yksilö. Sen tajuaminen on ravisuttava kokemus ja voi olla valtava pudotus itsetunnolle, kun ymmärtää, että on ihmisenä ylijäämää.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska tuo vellominen estää hyvän elämän. Mitä nopeammin tosiasiat hyväksyy, sen nopeammin pääsee rakentamaan itselleen mielekästä ja hyvää elämää. Varmaan kannattaa mennä terapiaan käsittelemään asiaa ammattilaisen kanssa eikä rasittaa jatkuvalla ulinalla kanssaihmisiäön.
No, tässä onkin se toinen ongelma. Entä jos koen, että mielekästä elämää ei voi olla ikuisessa yksinäisyydessä? Näin tuntee suurin osa ihmisistä. Onko se väärin? Miksi ei ymmärretä, että me ihmiset olemme yksilöitä, erilaisia? Me kaikki emme pysty samaan, emmekä elämään täysipainoista elämää yksin vaikka kuinka yrittäisimme.
ap
Mistä tiedät että parisuhteessa voisit sitten elää täysipainoista elämää, jos et koskaan ole parisuhteessa ollut?
Luulisin että parisuhteessa tulee yhdessä tehtyä kaikkea mukavaa mistä yksin jää ilman.
Puhumattakaan keskusteluista ja haleista ym. ym.
Kyllä, parisuhteessa on kiva tehdä asioita yhdessä, on se eri asia tehdä ne "spesiaalin" ihmisen kuin kavereiden kanssa. Mutta lähes kaikkea voi tehdä myös kavereiden kanssa. Ei ole pakko jäädä ilman mistään. Kavereita voi jopa halailla. Minulle henkilökohtaisesti seksi on ainoa, mikä ei tulisi kysymykseen myös kavereiden kanssa. Ja matkustelen mieluummin yksin kuin kavereiden kanssa, ellei puoliso halua lähteä mukaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän hyvin miksi olet yksin. Vaikka sinulla on ilmeisesti kaikki muut asiat hyvin, niin keksit valittamista ihan takuulla. Valitat ihan valittamisen ilosta ja et edes yritä parantaa elämääsi, vaan jatkat valittamista maailman tappiin.
Jos sinulla olisi parisuhde, niin et tasan varmasti olisi tyytyväinen, vaan valittaisit silti. Seurustelistko itse itsesi kanssa? Tykkäisitkö ja arvostaisitko itseäsi vai kavahtaisitko ka kiertäisit kaukaa?
Niin kauan kun on elämää, on toivoa. Ainakin minun mielestä, mutta ei ap:n mielestä.
Tuo on sinun tulkintasi minusta. Mä voin olla valittaja tai sitten en. Se ei kuitenkaan ole se olennainen kysymys. Onko sillä väliä millainen olen? Yksinäisyyteni voi olla oma syyni täysin tai osittain. Saa kai sitä silti tuntea surua ja pettymystä vaikka olisi itse syyllinen tilanteeseensa? Mielestäni pettymys voi olla jopa kovempi, jos yksinäisyys on oma syy. Ketään muuta ei voi syyttää ja täytyy tunnustaa itsellensä olevansa huono ja parisuhdekelvoton yksilö. Sen tajuaminen on ravisuttava kokemus ja voi olla valtava pudotus itsetunnolle, kun ymmärtää, että on ihmisenä ylijäämää.
ap
Kun et ilmeisesti aio vastata kysymykseen ammattiavusta, niin vastaa sitten, että mitä tältä keskustelulta odotat. Mitä toivot tapahtuvan, mihin tällä pyrit, miten tämä vähentää suruasi?
Yksinäisiä on pilvin pimein markkinoilla ja jos ei kukaan kelpaa niin vika on itsessä. Kaupan hyllyltä ei saa mitään ostettua parisuhdetta. Pitkässä parisuhteessa pitää sietää toisen ikäkriisit ja rakastaa sekä ylä ja ala mäissäkin. Pitää sietää jos toinen sairastuu ja luopua itsekkäistä vaatimuksistaan. Pitää ottaa vastuuta toisesta ihmisestä eikä ajatella vain itsekkäästi itseään.
Narsistisilla ja täysin itsekeskeisillä ei toimi mikään suhde kun heille pitää vain antaa eikä ne anna yhtään mitään muille niin että yksipuolinen suhde vain sopii heille.
Miten se menee hukkaan? En mä voi tunteita valita.
Lisäksi tässä oletetaan, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia ja käsittelevät pettymyksiä samalla tavalla. Joku muu voi ohittaa asian ja vaikka muuttaa etelään. Mä en ole tuollainen ihminen.
ap