Lue keskustelun säännöt.
Miksi ei saa olla surullinen tai katkera yksinäisyydestään/ikisinkkuudestaan?
24.09.2021 |
Aina sanotaan, että pitää lopettaa valittaminen tai oppia elämään asian kanssa. Ihmissuhde ei kuulemma ole oikeus eikä sitä kaikille suoda. Tämä pitäisi vain hyväksyä ja mennä eteenpäin.
Miksi?
Mä ainakin olen tosi pettynyt itseeni ja elämääni, kun nyt alan tajuta, että yksin jäätiin ja loppuun asti ollaan. En syytä asiasta muita ihmisiä, mutta ei se poista sitä surua ja epätoivoa, jota tunnen, kun osa elämäntavoitteista jäi saavuttamatta ja kokematta. Mulle on ainakin vaikea hyväksyä sitä, että juuri minä olin se viallinen, epäviehättävä ihminen, joka jäi yksin. Todella vaikeaa on hyväksyä, että tämä oli elämäni suunta, kohtaloni.
Miksi en siis saisi olla asiasta alakuloinen ja surullinen?
Kommentit (97)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://www.potilaanlaakarilehti.fi/artikkelit/mita-suru-on/
Missä vaiheessa koet itse olevasi? Kyllähän surutyöhön jokaisella on oikeus, tottakai. Mutta jos jää jumiin johonkin sen vaiheeseen, niin silloin pitää hakea ammattiapua. Sure ihan vapaasti, anna surulle aikaa ja tilaa, lähde pitkälle kävelylle ja mieti asioita tai sytytä kynttilöitä ja vietä iltaa hämäränhyssyssä, anna surun tehdä työtään. Jonakin päivänä se helpottaa.
Ei se helpota, koska tunne ja olotila ovat läsnä jokaikinen päivä. Seinäkellon tikitys ja jääkaapin hurina muistuttavat yksinäisyydestä jatkuvasti. Pahinta on, kun ei tiedä, muuttuuko tilanne koskaan ja jos muuttuu, niin kuinka monta vuotta siihen menee?
Tietenkin saat surra ja olla allapäin, mutta jos se on elämäsi keskiössä ja tarkoitus, niin silloin pitää keksiä jokin muu harrastus. Vellominen menneessä tai asioiden odottaminen tapahtuvaksi ilman, että itse muutat mitään ei ole oikea lähestymistapa. Suremiselle voi jättää oman siivun, mutta muuten katse pitää suunnata uuteen. Mikä kiinnostaa, mitä voit alkaa tehdä muuttaaksesi nykyistä elämääsi? Haluatko matkustella ja kokea - voit alkaa suunnitella matkaa ja säästää rahaa sitä varten. Haluatko oppia uuden taidon - etsi kansalaisopistosta, seuroista tai yhdistyksistä kursseja. Haluatko oppia uusia kieliä, puutarhanhoitoa tai parantaa akateemisia valmiuksia - aloita opiskelu. Jokin uusi suunta ja tavoite elämässä antaa mahdollisuuden elää ja vähentää alakulon valtaamaa tilaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska tuo vellominen estää hyvän elämän. Mitä nopeammin tosiasiat hyväksyy, sen nopeammin pääsee rakentamaan itselleen mielekästä ja hyvää elämää. Varmaan kannattaa mennä terapiaan käsittelemään asiaa ammattilaisen kanssa eikä rasittaa jatkuvalla ulinalla kanssaihmisiäön.
No, tässä onkin se toinen ongelma. Entä jos koen, että mielekästä elämää ei voi olla ikuisessa yksinäisyydessä? Näin tuntee suurin osa ihmisistä. Onko se väärin? Miksi ei ymmärretä, että me ihmiset olemme yksilöitä, erilaisia? Me kaikki emme pysty samaan, emmekä elämään täysipainoista elämää yksin vaikka kuinka yrittäisimme.
ap
Sinun tulisi kyetä erottamaan toisistaan asiat, jotka voit muuttaa ja ne, joita et voi muuttaa. Olet nyt sinkkuna tilanteessa, jota et pysty muuttamaan. Piste. Sen sijaan elämässäsi on muita asioita, joihin olet tyytymätön ja joihin voit vaikuttaa. Et kuitenkaan huomaa niitä, koska projisoit kaiken parisuhteen vaaleanpunaisten silmälasien lävitse. Jos ja kun kaikesta huolimatta joskus saisit parisuhteen, niin kaikki ongelmat joihin et ole kiinnittänyt huomiota, ja jotka vaativat muutosta vyöryvät päälle. Silloin syytät parisuhdetta aivan kuten nyt syytät sinkkuutta omaan ahdinkoosi.
Vierailija kirjoitti:
Sinkku kirjoitti:
Olen ollut sinkku 7 vuotta ennen sitä pitkä avoliitto. Parasta aikaa nyt vietän ja nautin kun vapaana saan olla enkä tällä hetkellä kaipaa mitään vakituista kumppania. Treffeillä mukava käydä ja tavata uusia ihmisiä. Tulevaisuus auki ja katselen mitä elämä tuo tullessaan.
Niin no, mä olen ollut yksin ja sinkku koko elämäni. Ei mulla ole ollut ikinä mitään vertailukohdetta enkä ole päässyt "nauttimaan vapaudesta". Siksi en voi samaistua ihmisiin joiden elämä on ollut normaalia eli sinkkuuden ja parisuhteiden vuorottelua. Ei tässä ole kysymys asiasta, jonka voisin valita.
ap
Niin noh, mä olen ollut vain yhden kerran miehen kanssa tekemisissä ja siis parisuhteessa, olin silloin 23v. Ja kyllä se kaikki tuli minulle vähän järkytyksenä jopa. Että mitä on olla kun joku äijä häärää koko ajan kimpussa. En ollut tottunut edes kosketukseen ja miehen kanssa piti sitten suostua kaikenlaiseen. Halusin tietysti miellyttää ja suostuin kaikkeen. Sellaiseenkin mihin ei olisi pitänyt, koska en tykännyt. En löytänyt itseäni seksuaalisesti,koin olevani vain objekti. En ole löytänyt itseäni vielä nelikymppisenäkään, koska olen liian tottunut olemaan yksin. Harmittaa olla yksin, mutta on vaikeaa ajatella olevansa miehen kanssa kun en ole edes koskaan kasvanut naiseksi seksuaalisesti.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sinkkuudesta saa olla surullinen. Ikisinkkuus tarkoittaa useimmiten myös seuraavia asioita: lapsettomuus, lastenlapsettomuus, perheellisiä alempi elintaso, kumppanin puutteesta johtuvat vaikeudet löytää seuraa erilaisiin tekemisiin, kuten matkusteluun, turvattomuus vaikeiden elämäntilanteiden kohdatessa, kaikki asiat täytyy päättää yksin jne.
Sinkun kannattaa valita hyvin keiden kanssa jakaa ajatuksia sinkkuudestaan. Parilliset eivät monestikaan ymmärrä, eivät vallankaan, joiden elämään kumppani on tupsahtanut tilaamatta jo nuorella iällä.
Kumppanin voi kohdata myös vanhemmalla iällä. Tiedän useita yli 60v. eka avioon menneitä.
Ikisinkkuudessa rassaa nimenomaan se, että kaikesta pitää selvitä yksin, jos ei satu olemaan läheistä suhdetta perheenjäseniin, jotka vielä asuvat järkevän välimatkan päässä. Tai jos et selviä yksin, palvelu pitää ostaa. Pienituloinen yksineläjä on hyvin turvattomassa asemassa.
Esimerkkejä omasta elämästäni maustettuna 153cm pituudella, olen asunut yksin koko elämäni ja viimeisin deitti oli 16 vuotta sitten:
- Ostin television. Piti hankkia sille kotiinkuljetus 50 eurolla, koska minulla ei ole ketään, kuka auttaisi television roudaamisessa ja yksin en sitä saa kannettua.
- Olen sairaana tai loukkaantunut. Ruoat ja lääkkeet, jos sattuvat loppumaan sairastelun aikana, pitää tilata kotiinkuljetuksella tai ostaa Woltin/Foodoran kautta niin monena päivänä, kunnes kykenen kauppaan itse edes puolikuntoisena. Jos pitää päästä lääkäriin sairaana, on mentävä taksilla tai julkisilla. Onneksi sairastelen harvoin.
- Jos joutuisin leikkaukseen, kukaan ei olisi hakemassa minua sairaalasta tai viettämässä kanssani ensimmäistä yötä, saati auttamassa toipumisaikana. Kukaan ei kyllä tulisi sairaalaankaan katsomaan minua, jos joutuisin sinne pidemmäksi aikaa. Kaikki diagnoosit pitää ottaa vastaan yksin ja selvitä niistä yksin.
- Lähden matkalle. Maksan hotellihuoneesta tai muusta majoituksesta kahden hengen hinnan yksin.
- En yllä vaihtamaan verhoja, lamppuja ymv. edes tikkaiden avulla. Pitää odottaa, että joku kavereista tai perheenjäsenista 600km päästä tulee käymään tai yrittää ostaa palvelu joltakulta.
- Elämässä tulee vastaan kriisi; sairaus, työttömyys, läheisen menetys ymv. Siitä pitää selvitä yksin.
- Jos omat rahat loppuvat, se on voi voi. Koskee myös äkillisiä kustannuksia kuten hajonnut kodinlaite, sairaalareissu, hammaslääkäri.
Alan olla 16 vuoden yksinrämpimisen jälkeen henkisesti todella, todella väsynyt, joka alkaa näkyä kroonistuneena stressinä, kun aina on pitänyt elää yksinselviytymisen moodissa ja kohdata kaikki elämään normaalisti kuuluvat haasteet ja kriisit yksin.
Tarttetko halauksen, kun diagnoosiksi tuli harvinainen sairaus tai vaan, koska töissä oli harvinaisen paska päivä? Voi voi, halaapa itse itseäsi. Haluatko jutella jollekulle näistä asioista? Peili on olemassa. Kyllä se siitä.
Täällä toinen yksineläjä ja sinkku. Muistan jo lapsena etsineeni itselleni kaveria, mutta eipä löytynyt ja nyt olen samassa tilanteessa. Kai se on vaan meikäläinenkin yksinäiseksi luotu vaikka luoja loi itselleen kaverin/ihmiset niin sitten jätti jotkut ihmiset yksinäisiksi ihmisiksi tänne itkemän ja suremaan niin että sieluun koskee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuka muka syyllistää, jos on vain mielessään surullinen, ja miksi välittää vaikka syyllistäisi. Onko katkeruus pursuillut kumminkin esiin kuten trollipojalla, joka harrastaa sitä ja tätä lähempää tarkastelua kestämätöntä? Pitääkö semmonen hyväksyä, jos on paha mieli? Vastaus tähän kertoo tarpeeksi.
Oletko katkera kenelle vai mille?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinkku kirjoitti:
Olen ollut sinkku 7 vuotta ennen sitä pitkä avoliitto. Parasta aikaa nyt vietän ja nautin kun vapaana saan olla enkä tällä hetkellä kaipaa mitään vakituista kumppania. Treffeillä mukava käydä ja tavata uusia ihmisiä. Tulevaisuus auki ja katselen mitä elämä tuo tullessaan.
Itse en pääse edes treffeille. Kyllä se satuttaa olla hylkiö josta ei kiinnostuta. Ohis
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, ne eivät jaksa kuunnella sun jatkuvaa narinaasi aiheesta.
Mä en ole ikinä asiasta kenellekään puhunut enkä valittanut. Kaikki on ollut päänsisäistä prosessia vain. Tätä yritin avauksessani kertoa. Miksi en saa olla edes itsekseni pettynyt ja surullinen? Miksi näin ei saisi tuntea?
ap
Miksi kyselet lupia tunteisiisi täällä? Ole pettynyt, ole surullinen, käsittele ne tunteet ja sit jätä taaksesi. Jos et käsittele, ne näkyy helposti kauas ja pilaa lopulta myös ystävyyssuhteet vaikket niistä keskustelisi. Kateus ja katkeruus paistaa naamasta tosi kauas. Ootko ikinä nähny ihmistä, jonka vierestä et uskaltaisi ottaa kaupassa tuotetta? Se ihminen on kateellinen ja katkera.
Nyt kun sulla ei ole parisuhdetta, voit hyvin keskittyä kehittämään itseäsi. Harrasta kivoja, mutta vaativia juttuja. Lue filosofiaa ja elämänkertoja, niin saat perspektiiviä vaikeuksiisi. Keksi itsellesi joku tavoite (vaikka juosten 10 kilsaa alle tuntiin tmv) ja sille kannustava aikataulu. Opettele elämään, aseta itse omat rajasi.
Tee nyt niitä asioita, mitä kuvittelet myyttisessä seurustelusuhteessa tekeväsi. Harvat parit harrastaa yhdessä, ellei oo tutustuneet harrastuksessa.
Kun osaat miettiä muutakin kun sun surua ja pettymystä, kun näät tilanteet mahdollisuuksina, maailma aukenee eri tavalla ja oot myös helpommin lähestyttävä.
Voit tietenkin jatkaa surussa ja pettymyksessä pyörimistä, ihan oma elämäs se on. Siinä sit seuraavat xkymmentä vuotta naama happamana odotat, että joku muu tulee ja korjaa. Jos tulee, niin mistä sulla on juteltavaa? Mitä annat suhteeseen? Kauanko toinen jaksaa odottaa, että rentoudut elämään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sinkkuudesta saa olla surullinen. Ikisinkkuus tarkoittaa useimmiten myös seuraavia asioita: lapsettomuus, lastenlapsettomuus, perheellisiä alempi elintaso, kumppanin puutteesta johtuvat vaikeudet löytää seuraa erilaisiin tekemisiin, kuten matkusteluun, turvattomuus vaikeiden elämäntilanteiden kohdatessa, kaikki asiat täytyy päättää yksin jne.
Sinkun kannattaa valita hyvin keiden kanssa jakaa ajatuksia sinkkuudestaan. Parilliset eivät monestikaan ymmärrä, eivät vallankaan, joiden elämään kumppani on tupsahtanut tilaamatta jo nuorella iällä.
Kumppanin voi kohdata myös vanhemmalla iällä. Tiedän useita yli 60v. eka avioon menneitä.
Ikisinkkuudessa rassaa nimenomaan se, että kaikesta pitää selvitä yksin, jos ei satu olemaan läheistä suhdetta perheenjäseniin, jotka vielä asuvat järkevän välimatkan päässä. Tai jos et selviä yksin, palvelu pitää ostaa. Pienituloinen yksineläjä on hyvin turvattomassa asemassa.
Esimerkkejä omasta elämästäni maustettuna 153cm pituudella, olen asunut yksin koko elämäni ja viimeisin deitti oli 16 vuotta sitten:
- Ostin television. Piti hankkia sille kotiinkuljetus 50 eurolla, koska minulla ei ole ketään, kuka auttaisi television roudaamisessa ja yksin en sitä saa kannettua.
- Olen sairaana tai loukkaantunut. Ruoat ja lääkkeet, jos sattuvat loppumaan sairastelun aikana, pitää tilata kotiinkuljetuksella tai ostaa Woltin/Foodoran kautta niin monena päivänä, kunnes kykenen kauppaan itse edes puolikuntoisena. Jos pitää päästä lääkäriin sairaana, on mentävä taksilla tai julkisilla. Onneksi sairastelen harvoin.
- Jos joutuisin leikkaukseen, kukaan ei olisi hakemassa minua sairaalasta tai viettämässä kanssani ensimmäistä yötä, saati auttamassa toipumisaikana. Kukaan ei kyllä tulisi sairaalaankaan katsomaan minua, jos joutuisin sinne pidemmäksi aikaa. Kaikki diagnoosit pitää ottaa vastaan yksin ja selvitä niistä yksin.
- Lähden matkalle. Maksan hotellihuoneesta tai muusta majoituksesta kahden hengen hinnan yksin.
- En yllä vaihtamaan verhoja, lamppuja ymv. edes tikkaiden avulla. Pitää odottaa, että joku kavereista tai perheenjäsenista 600km päästä tulee käymään tai yrittää ostaa palvelu joltakulta.
- Elämässä tulee vastaan kriisi; sairaus, työttömyys, läheisen menetys ymv. Siitä pitää selvitä yksin.
- Jos omat rahat loppuvat, se on voi voi. Koskee myös äkillisiä kustannuksia kuten hajonnut kodinlaite, sairaalareissu, hammaslääkäri.
Alan olla 16 vuoden yksinrämpimisen jälkeen henkisesti todella, todella väsynyt, joka alkaa näkyä kroonistuneena stressinä, kun aina on pitänyt elää yksinselviytymisen moodissa ja kohdata kaikki elämään normaalisti kuuluvat haasteet ja kriisit yksin.
Tarttetko halauksen, kun diagnoosiksi tuli harvinainen sairaus tai vaan, koska töissä oli harvinaisen paska päivä? Voi voi, halaapa itse itseäsi. Haluatko jutella jollekulle näistä asioista? Peili on olemassa. Kyllä se siitä.
Juuri näin. Kun kaikesta, ihan kaikesta, joutuu selviämään yksin, ilman että kukaan on tukena, tsemppaa, auttaa henkisesti tai konkreettisesti, se on ihan helkatin raskasta elämää.
Vierailija kirjoitti:
Sinkku kirjoitti:
Olen ollut sinkku 7 vuotta ennen sitä pitkä avoliitto. Parasta aikaa nyt vietän ja nautin kun vapaana saan olla enkä tällä hetkellä kaipaa mitään vakituista kumppania. Treffeillä mukava käydä ja tavata uusia ihmisiä. Tulevaisuus auki ja katselen mitä elämä tuo tullessaan.
Itse en pääse edes treffeille. Kyllä se satuttaa olla hylkiö josta ei kiinnostuta. Ohis
Sun pitää vaan jaksaa kestää. Sun kaltaiset kunniakkaat ihmiset pitävät tän sairaan valtion pystyssä niin kauan kuin elät täällä orjana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sinkkuudesta saa olla surullinen. Ikisinkkuus tarkoittaa useimmiten myös seuraavia asioita: lapsettomuus, lastenlapsettomuus, perheellisiä alempi elintaso, kumppanin puutteesta johtuvat vaikeudet löytää seuraa erilaisiin tekemisiin, kuten matkusteluun, turvattomuus vaikeiden elämäntilanteiden kohdatessa, kaikki asiat täytyy päättää yksin jne.
Sinkun kannattaa valita hyvin keiden kanssa jakaa ajatuksia sinkkuudestaan. Parilliset eivät monestikaan ymmärrä, eivät vallankaan, joiden elämään kumppani on tupsahtanut tilaamatta jo nuorella iällä.
Kumppanin voi kohdata myös vanhemmalla iällä. Tiedän useita yli 60v. eka avioon menneitä.
Ikisinkkuudessa rassaa nimenomaan se, että kaikesta pitää selvitä yksin, jos ei satu olemaan läheistä suhdetta perheenjäseniin, jotka vielä asuvat järkevän välimatkan päässä. Tai jos et selviä yksin, palvelu pitää ostaa. Pienituloinen yksineläjä on hyvin turvattomassa asemassa.
Esimerkkejä omasta elämästäni maustettuna 153cm pituudella, olen asunut yksin koko elämäni ja viimeisin deitti oli 16 vuotta sitten:
- Ostin television. Piti hankkia sille kotiinkuljetus 50 eurolla, koska minulla ei ole ketään, kuka auttaisi television roudaamisessa ja yksin en sitä saa kannettua.
- Olen sairaana tai loukkaantunut. Ruoat ja lääkkeet, jos sattuvat loppumaan sairastelun aikana, pitää tilata kotiinkuljetuksella tai ostaa Woltin/Foodoran kautta niin monena päivänä, kunnes kykenen kauppaan itse edes puolikuntoisena. Jos pitää päästä lääkäriin sairaana, on mentävä taksilla tai julkisilla. Onneksi sairastelen harvoin.
- Jos joutuisin leikkaukseen, kukaan ei olisi hakemassa minua sairaalasta tai viettämässä kanssani ensimmäistä yötä, saati auttamassa toipumisaikana. Kukaan ei kyllä tulisi sairaalaankaan katsomaan minua, jos joutuisin sinne pidemmäksi aikaa. Kaikki diagnoosit pitää ottaa vastaan yksin ja selvitä niistä yksin.
- Lähden matkalle. Maksan hotellihuoneesta tai muusta majoituksesta kahden hengen hinnan yksin.
- En yllä vaihtamaan verhoja, lamppuja ymv. edes tikkaiden avulla. Pitää odottaa, että joku kavereista tai perheenjäsenista 600km päästä tulee käymään tai yrittää ostaa palvelu joltakulta.
- Elämässä tulee vastaan kriisi; sairaus, työttömyys, läheisen menetys ymv. Siitä pitää selvitä yksin.
- Jos omat rahat loppuvat, se on voi voi. Koskee myös äkillisiä kustannuksia kuten hajonnut kodinlaite, sairaalareissu, hammaslääkäri.
Alan olla 16 vuoden yksinrämpimisen jälkeen henkisesti todella, todella väsynyt, joka alkaa näkyä kroonistuneena stressinä, kun aina on pitänyt elää yksinselviytymisen moodissa ja kohdata kaikki elämään normaalisti kuuluvat haasteet ja kriisit yksin.
Tarttetko halauksen, kun diagnoosiksi tuli harvinainen sairaus tai vaan, koska töissä oli harvinaisen paska päivä? Voi voi, halaapa itse itseäsi. Haluatko jutella jollekulle näistä asioista? Peili on olemassa. Kyllä se siitä.
Juuri näin. Kun kaikesta, ihan kaikesta, joutuu selviämään yksin, ilman että kukaan on tukena, tsemppaa, auttaa henkisesti tai konkreettisesti, se on ihan helkatin raskasta elämää.
Haluisitko mennä vankilaan? Sieltä saisit ihania ystäviä sekä siellä olisi tekemistä myös ajankuluksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinkku kirjoitti:
Olen ollut sinkku 7 vuotta ennen sitä pitkä avoliitto. Parasta aikaa nyt vietän ja nautin kun vapaana saan olla enkä tällä hetkellä kaipaa mitään vakituista kumppania. Treffeillä mukava käydä ja tavata uusia ihmisiä. Tulevaisuus auki ja katselen mitä elämä tuo tullessaan.
Niin no, mä olen ollut yksin ja sinkku koko elämäni. Ei mulla ole ollut ikinä mitään vertailukohdetta enkä ole päässyt "nauttimaan vapaudesta". Siksi en voi samaistua ihmisiin joiden elämä on ollut normaalia eli sinkkuuden ja parisuhteiden vuorottelua. Ei tässä ole kysymys asiasta, jonka voisin valita.
ap
Niin noh, mä olen ollut vain yhden kerran miehen kanssa tekemisissä ja siis parisuhteessa, olin silloin 23v. Ja kyllä se kaikki tuli minulle vähän järkytyksenä jopa. Että mitä on olla kun joku äijä häärää koko ajan kimpussa. En ollut tottunut edes kosketukseen ja miehen kanssa piti sitten suostua kaikenlaiseen. Halusin tietysti miellyttää ja suostuin kaikkeen. Sellaiseenkin mihin ei olisi pitänyt, koska en tykännyt. En löytänyt itseäni seksuaalisesti,koin olevani vain objekti. En ole löytänyt itseäni vielä nelikymppisenäkään, koska olen liian tottunut olemaan yksin. Harmittaa olla yksin, mutta on vaikeaa ajatella olevansa miehen kanssa kun en ole edes koskaan kasvanut naiseksi seksuaalisesti.
Tämä on varmasti ongelma meillä pitkään tai aina yksinasuneilla. Kyllä itsekin olen pohtinut millaista olisi elämä, jossa toinen olisi lähes aina läsnä ja hänet pitäisi aina huomioida. En sano, että tuo olisi jotenkin paha asia tai muutos, mutta kyllähän siihen pitäisi sopeutua ja totutella, kun on kaikki edelliset vuodet elänyt yksin ja saanut oikeastaan päättää kaiken mitä tekee ja milloin.
Onneksi vuosi vuodelta haaveilen tuollaisesta yhä vähemmän ja vaikka olen hieman surullinen, että en yhteisasumista päässyt kokemaan niin eihän sitä tiedä vaikka olisin ollut ihan katastrofihuono siinä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sinkkuudesta saa olla surullinen. Ikisinkkuus tarkoittaa useimmiten myös seuraavia asioita: lapsettomuus, lastenlapsettomuus, perheellisiä alempi elintaso, kumppanin puutteesta johtuvat vaikeudet löytää seuraa erilaisiin tekemisiin, kuten matkusteluun, turvattomuus vaikeiden elämäntilanteiden kohdatessa, kaikki asiat täytyy päättää yksin jne.
Sinkun kannattaa valita hyvin keiden kanssa jakaa ajatuksia sinkkuudestaan. Parilliset eivät monestikaan ymmärrä, eivät vallankaan, joiden elämään kumppani on tupsahtanut tilaamatta jo nuorella iällä.
Kumppanin voi kohdata myös vanhemmalla iällä. Tiedän useita yli 60v. eka avioon menneitä.
Ikisinkkuudessa rassaa nimenomaan se, että kaikesta pitää selvitä yksin, jos ei satu olemaan läheistä suhdetta perheenjäseniin, jotka vielä asuvat järkevän välimatkan päässä. Tai jos et selviä yksin, palvelu pitää ostaa. Pienituloinen yksineläjä on hyvin turvattomassa asemassa.
Esimerkkejä omasta elämästäni maustettuna 153cm pituudella, olen asunut yksin koko elämäni ja viimeisin deitti oli 16 vuotta sitten:
- Ostin television. Piti hankkia sille kotiinkuljetus 50 eurolla, koska minulla ei ole ketään, kuka auttaisi television roudaamisessa ja yksin en sitä saa kannettua.
- Olen sairaana tai loukkaantunut. Ruoat ja lääkkeet, jos sattuvat loppumaan sairastelun aikana, pitää tilata kotiinkuljetuksella tai ostaa Woltin/Foodoran kautta niin monena päivänä, kunnes kykenen kauppaan itse edes puolikuntoisena. Jos pitää päästä lääkäriin sairaana, on mentävä taksilla tai julkisilla. Onneksi sairastelen harvoin.
- Jos joutuisin leikkaukseen, kukaan ei olisi hakemassa minua sairaalasta tai viettämässä kanssani ensimmäistä yötä, saati auttamassa toipumisaikana. Kukaan ei kyllä tulisi sairaalaankaan katsomaan minua, jos joutuisin sinne pidemmäksi aikaa. Kaikki diagnoosit pitää ottaa vastaan yksin ja selvitä niistä yksin.
- Lähden matkalle. Maksan hotellihuoneesta tai muusta majoituksesta kahden hengen hinnan yksin.
- En yllä vaihtamaan verhoja, lamppuja ymv. edes tikkaiden avulla. Pitää odottaa, että joku kavereista tai perheenjäsenista 600km päästä tulee käymään tai yrittää ostaa palvelu joltakulta.
- Elämässä tulee vastaan kriisi; sairaus, työttömyys, läheisen menetys ymv. Siitä pitää selvitä yksin.
- Jos omat rahat loppuvat, se on voi voi. Koskee myös äkillisiä kustannuksia kuten hajonnut kodinlaite, sairaalareissu, hammaslääkäri.
Alan olla 16 vuoden yksinrämpimisen jälkeen henkisesti todella, todella väsynyt, joka alkaa näkyä kroonistuneena stressinä, kun aina on pitänyt elää yksinselviytymisen moodissa ja kohdata kaikki elämään normaalisti kuuluvat haasteet ja kriisit yksin.
Tarttetko halauksen, kun diagnoosiksi tuli harvinainen sairaus tai vaan, koska töissä oli harvinaisen paska päivä? Voi voi, halaapa itse itseäsi. Haluatko jutella jollekulle näistä asioista? Peili on olemassa. Kyllä se siitä.
Tämä oli hyvin kirjoitettu. Kiitos siitä.
Tuossahan niitä oli lueteltu, yksinäisen arkea. Kaikki pitää kohdata yksin ja kaikki pitää tehdä yksin. Kaikesta pitää ottaa vastuu yksin ja kaikesta nautitaan, arvasit kyllä, yksin. Eikä siinä sinänsä mitään vikaa ole. Kyllä mäkin olen tähän tottunut ja asian hyväksynyt. Yksin pitää kaikki tehdä, koska se on vain pakko.
Mutta kuten lopussa todettiin, jossain vaiheessa tämä yksin toimiminen vain on liikaa. Tekee mieli huutaa ja itkeä, mutta siltikään kukaan ei tule kysymään, että mikä hätänä. En mä vaadi, että joku tulisi vastentahtoisesti kanssani aikaa viettämään, mutta olisi mukavaa, että edes välillä olisi joku, joka välittää ja on läsnä - niin hyvinä kuin huonoina hetkinä. Onko se liikaa pyydetty?
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sinkkuudesta saa olla surullinen. Ikisinkkuus tarkoittaa useimmiten myös seuraavia asioita: lapsettomuus, lastenlapsettomuus, perheellisiä alempi elintaso, kumppanin puutteesta johtuvat vaikeudet löytää seuraa erilaisiin tekemisiin, kuten matkusteluun, turvattomuus vaikeiden elämäntilanteiden kohdatessa, kaikki asiat täytyy päättää yksin jne.
Sinkun kannattaa valita hyvin keiden kanssa jakaa ajatuksia sinkkuudestaan. Parilliset eivät monestikaan ymmärrä, eivät vallankaan, joiden elämään kumppani on tupsahtanut tilaamatta jo nuorella iällä.
Kumppanin voi kohdata myös vanhemmalla iällä. Tiedän useita yli 60v. eka avioon menneitä.
Ikisinkkuudessa rassaa nimenomaan se, että kaikesta pitää selvitä yksin, jos ei satu olemaan läheistä suhdetta perheenjäseniin, jotka vielä asuvat järkevän välimatkan päässä. Tai jos et selviä yksin, palvelu pitää ostaa. Pienituloinen yksineläjä on hyvin turvattomassa asemassa.
Esimerkkejä omasta elämästäni maustettuna 153cm pituudella, olen asunut yksin koko elämäni ja viimeisin deitti oli 16 vuotta sitten:
- Ostin television. Piti hankkia sille kotiinkuljetus 50 eurolla, koska minulla ei ole ketään, kuka auttaisi television roudaamisessa ja yksin en sitä saa kannettua.
- Olen sairaana tai loukkaantunut. Ruoat ja lääkkeet, jos sattuvat loppumaan sairastelun aikana, pitää tilata kotiinkuljetuksella tai ostaa Woltin/Foodoran kautta niin monena päivänä, kunnes kykenen kauppaan itse edes puolikuntoisena. Jos pitää päästä lääkäriin sairaana, on mentävä taksilla tai julkisilla. Onneksi sairastelen harvoin.
- Jos joutuisin leikkaukseen, kukaan ei olisi hakemassa minua sairaalasta tai viettämässä kanssani ensimmäistä yötä, saati auttamassa toipumisaikana. Kukaan ei kyllä tulisi sairaalaankaan katsomaan minua, jos joutuisin sinne pidemmäksi aikaa. Kaikki diagnoosit pitää ottaa vastaan yksin ja selvitä niistä yksin.
- Lähden matkalle. Maksan hotellihuoneesta tai muusta majoituksesta kahden hengen hinnan yksin.
- En yllä vaihtamaan verhoja, lamppuja ymv. edes tikkaiden avulla. Pitää odottaa, että joku kavereista tai perheenjäsenista 600km päästä tulee käymään tai yrittää ostaa palvelu joltakulta.
- Elämässä tulee vastaan kriisi; sairaus, työttömyys, läheisen menetys ymv. Siitä pitää selvitä yksin.
- Jos omat rahat loppuvat, se on voi voi. Koskee myös äkillisiä kustannuksia kuten hajonnut kodinlaite, sairaalareissu, hammaslääkäri.
Alan olla 16 vuoden yksinrämpimisen jälkeen henkisesti todella, todella väsynyt, joka alkaa näkyä kroonistuneena stressinä, kun aina on pitänyt elää yksinselviytymisen moodissa ja kohdata kaikki elämään normaalisti kuuluvat haasteet ja kriisit yksin.
Tarttetko halauksen, kun diagnoosiksi tuli harvinainen sairaus tai vaan, koska töissä oli harvinaisen paska päivä? Voi voi, halaapa itse itseäsi. Haluatko jutella jollekulle näistä asioista? Peili on olemassa. Kyllä se siitä.
Tämä oli hyvin kirjoitettu. Kiitos siitä.
Tuossahan niitä oli lueteltu, yksinäisen arkea. Kaikki pitää kohdata yksin ja kaikki pitää tehdä yksin. Kaikesta pitää ottaa vastuu yksin ja kaikesta nautitaan, arvasit kyllä, yksin. Eikä siinä sinänsä mitään vikaa ole. Kyllä mäkin olen tähän tottunut ja asian hyväksynyt. Yksin pitää kaikki tehdä, koska se on vain pakko.
Mutta kuten lopussa todettiin, jossain vaiheessa tämä yksin toimiminen vain on liikaa. Tekee mieli huutaa ja itkeä, mutta siltikään kukaan ei tule kysymään, että mikä hätänä. En mä vaadi, että joku tulisi vastentahtoisesti kanssani aikaa viettämään, mutta olisi mukavaa, että edes välillä olisi joku, joka välittää ja on läsnä - niin hyvinä kuin huonoina hetkinä. Onko se liikaa pyydetty?
ap
Keneltä sinä sitä pyydät? Jumalalta? Kohtalolta? Yhteiskunnalta? Äidiltä tai isältä?
Saat olla mutta se ei hyödytä sinua, eikä ketään muutakaan mitenkään.
Niin. Jokainen meistä haluaa sellaisen kumppanin, joka tuo elämään iloa, ei syö iloa elämästä. Ikisinkut on lähes poikkeuksetta varsin myrkyttyneitä mieleltään. Todella kyynisiä, estyneitä ja jopa vihaa täynnä vastakkaista sukupuolta kohtaan. Ei ole mikään ihme, ettei yksinäiset kohtaa toisiaan, kun taas iloluonteiset ihmiset hyppelehtii parisuhteesta toiseen.
Viha, suru ja pettymys ovat ihan luonnollisia tunteita, mutta ei voi silti odottaa niiden lisäävän houkuttelevuutta ja lähestyttävyyttä. Niin kliseistä ja epäreilua kuin se onkin, niin se oma elämä pitäisi ensin olla kunnossa, vasta sitten on jotain annettavaa toisellekin. Liian moni on yrittänyt toimia parisuhteessa pelastajana, harvoin siinä on hyvin käynyt. Toki suhteen alussa on kaikki paremmin, mutta kun alkuhuuma tasaantuu niin kaikki vanhat ongelmat vyöryy takaisin päälle. Ja enää niistä ei kärsi yksin, vaan on se toinenkin siinä kärsimässä.