Lue keskustelun säännöt.
HS Jos oma perhe kuuluu työväenluokkaan, yliopisto saattaa tuntua oudolta ja vieraalta.
09.09.2021 |
"Opintojen alkaessa vastassa oli uusia yllätyksiä, Launonen kertoo. Hän kuvailee olleensa yliopiston käytävillä kuin norsu posliinikaupassa.”Kotona ei ollut mitään kertomusperinnettä siitä yliopistosta. En tiennyt tapahtumista, sitseistä tai ainejärjestöistä.”Opintojen ohessa tehdystä varastotyöstä tuli jonkinlainen takaportti omaan taustaan. Siitä riitti puhuttavaa esimerkiksi suvun miesten kesken. Hän tunsi olevansa ympäristölleen vieras, puhetyyliä myöten. Sen huomasi esimerkiksi huumorissa. Vitsimielessä heitetyt letkautukset johtivat toisinaan isoihin väärinkäsityksiin ja ongelmiin, Launonen kertoo.Launonen kuvailee yliopistomaailmaan astumisen aiheuttamaa oloa jonkinlaiseksi välitilaksi."
Muilla vastaavia kokemuksia? Omat opinnot ovat 90 -luvulta ja silloin oli todellakin norsumainen olo Helsingin yliopistolla tällaisella työväenluokan edustajalla.
Kommentit (674)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti jotkut yliopistot on kummallisia eikä opiskelu sinänsä.
Aikanaan TKK:lla oli uusien opiskelijoiden perehdytyssysteemit joilla pääsi sisään niin opiskeluun kuin noihin opiskelijaelämäjuttuihinkin. Lisäksi jos ei aiemmin (koulussa) tullut olleeksi kanssakäymisissä eri yhteiskuntaluokista olevien kanssa niin armeijassa tuli viimeistään eli ei yliopisto sen kummempi ollut kunhan vaan lähti tutustumaan muihin avoimin mielin.
Tietääkseni Aallossa on edelleen melkoinen tapahtumasirkus uusille opiskelijoille ekan vuoden alussa.
Itse tunsin oloni hyvin kotoisaksi pienessä maaseutuyliopistossa. Sitähän minä olin ikäni tavoitellut ja olin kuin kala vedessä! En usko, että olisi ollut eroa sen vuoksi, että olen pikemminkin maanviljelijä- kuin työläistautainen. Ei ollut mitään merkitystä silläkään, että suvustani oli jo pari ehtinyt yliopistoon ennen minua.
Yliopistoissa on aivan varmasti eroja. On eri asia olla Joensuun metsätieteellisessä tai Rovaniemen kasvatustieteellisessä kuin Aallon arkkitehtiopiskelijana tai Åbo akademin teologisessa.
Tämä vielä korostuu tulevaisuudessa, koska nykyään suuremmalla osalla fuksien vanhemmista on joku korkeakoulututkinto, siis amk/yliopisto. Jos tuletkin ihan kouluttamattomien vanhempien kodista, niin ero on tosi iso. Helsingissähän asuinalueet eriytyvät reipasta vauhtia, joten on entistä vaikeampaa ponnistaa sieltä huonon kaupunginosan huonosta lukiosta yliopistoon.
Joskus 70-luvulla Oulun yliopistoon tuli paljon maanviljelijöiden lapsia, vasemmistolaisuus oli jopa pop ja rakenteita vastaan kapinoitiin.
Nyt on eri asia, kun peruskoulu on ollut kohta 50 vuotta. Luokkaerot ja henkisen, ja kulttuurisen pääoman katsotaan olevan jokaisen omalla vastuulla.
Tämäkin on kumma myytti. Aiemmin oppikoulu oli maksullinen ja köyhien perheiden lapset karsiutui jo noin 10-vuotiaina pois akateemiselta polulta.
Nyt koulutus on toisellakin asteella maksuton. Lukioon voi hakea oman keskiarvon perusteella vaikka sinne eliittilukioon. Ja maaseudulla ei ikinä ole ollutkaan kuin yksi tai muutama lukio koko ikäluokalle.
Mikä on myytti? Alueellinen eriytyiminen Helsingissä?
Huonoimman ja parhaimman koulun välillä voi osaamisessa olla eroa 2-3 vuotta; Helsingissä on myös monia yksityiskouluja. Ovatko nämä mielestäsi myyttejä?
Pikkupaikkakunnilla voi saada parempaa opetusta esim. lukiossa, koska siellä on koko porukka samassa ja keskiarvorajat ovat matalammat.
Helsingissä voi hakea mihin tahansa lukioon. Itse kävin kouluni Itä-Helsingissä alueella, joka toistuu uutisissa yhtenä ongelmalähiönä. Mistä tahansa koulusta voi kuitenkin hakea mihin tahansa lukioon, jos keskiarvo riittää. Sen sijaan jos koulu olisi ollut maksullinen kuten ennen, olisi jäänyt opiskelut vähemmälle.
Maksullisuus tulee epäsuorasti mukaan siinä, että monille halutuille oppialoille ei enää käytännössä pääse kuin kalliit valmennuskurssit käymällä tai yksityisopetuksella preppaamalla.
Isäni on maisteri, ikänsä kunnalla töissä ja pääsi sisään aikoina, jolloin riitti suunnilleen pelkkä kohtuullinen lukiotodistus. Ei voinut ymmärtää tätä eikä halunnut sponssata kursseja. Luin omatoimisesti, ja kävin kertaalleen kokeilemassa, mutta kysymyksiä ajatellen vääriä asioita tai en osannut ennakoida pisteitä tuottavaa vastaustapaa oikein. Päädyin sitten amk-puolelle ällän lukiopapereista huolimatta.
Nykyään niillä ällän lukiopapereilla pääsee opiskelemaan, kun todistuksen painoarvoa on lisätty.
Näiden juttujen perusteella pääkaupunkiseudultakin maakuntayliopistoon hakeutumisessa.on lähinnä vain positiivisia puolia. Säästyy tarpeettomalta elitismiltä ja alemmat pääsyrajat.
Varmasti näin, jos opetuksen laadulla ei ole niin väliä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemus 80-90-lukujen vaihteesta on se, ettei työväenluokan lapsille oikein edes kerrottu kuinka meilläkin olisi oikeus opiskella vaikka kuinka pitkälle ja että lukio+yliopistot on vaihtoehto siinä missä amikset tai töihinmeno. Opo puhui vaan autojen rassaamisesta, kauppiksesta ja kampaajaksi opiskelusta. Omalta luokalta ei lukioon tainnut edes hakea kuin pari poikaa joista kummankin äidit oli opettajia (tosin eri koulussa). Eikä tosiaan oltu mikään tarkkis-luokka vaan kyllä siellä kaikilla keskiarvo pyöri lukukaudesta toiseen 8 paremmalla puolen vaikka ei oltu kyllä mitään hikipinkojakaan. Jälkeenpäin sitä vasta on ymmärtänyt, että itselläkin olisi ollut rahkeita vaikka mihin muuhunkin kuin pelkkiin "pskaduuneihin". Kaikki ohjaus vaan oli ennemminkin lannistavaa kuin kannustavaa eli äkkiä vaan johonkin ammattiin ja tienaamaan.
Uskon siis täysin, että yliopistossa (ainakin aikanaan) karsastettiin työväentaustaisista perheistä tulevia opiskelijoita. Eihän meitä sinne edes haluttu :(
Opiskelin maakuntayliopistossa, aloitusvuosi 1992. Lähimmän kymmenen opiskelukaverini taustat: suurin osa käsityöläis-, alkutuotanto-, pienyrittäjä-, toimistotyöläis- ja keskitason toimihenkilötaustoista, monella toinen vanhempi työtön. Pikkupaikkakuntien tavallisten ihmisten lapsia aika iso osa. Näiden lisäksi yksi jonka vanhemmat isolla tehtaalla töissä ja hyvällä palkalla. Minulla toinen vanhempi akateeminen, toinen seminaarin käynyt opettaja ja näiden lisäksi yksi jonka äiti oli lääkäri. Toki tämä ei kata koko vuosikurssia mutta melko hyvä otanta.
Merkittävä tekijä on juurikin tuo maakuntayliopisto. Vanhoissa yliopistoissa on ihan meininki. Ero jo esim. teknillisellä alalla on iso Otaniemen ja vaikka Oulun välillä. Jo ihan pisterajoissakin iso ero - Otaniemeen pitää huonoimmillekin osastoille olla hyvät pisteet.
Arveletko ettei Otaniemessä opiskele pienviljelijöiden lapsia maakunnista? Tai pienen kylän lähi K-kaupan kauppiaan lapsia?
Tai toisaalta maakuntayliopistoissa pääkaupunkiseudun raharikkaiden lapsia?Tässä on ehkä sellainen sosiaalinen ilmiö, että ihminen tuppaa vertaamaan itseään aina pykälän ylöspäin, ei alas. Eli siellä lipastossakin vertaa itseään niihin opiskelijoihin, jotka on jo alunperinkin "piireistä", ei siihen tavisten massaan, vaikka siellä keskimääräisessä olisi kotoisampi olla joukossa.
Samahan se on kun töissä saa ylennyksen; jonkin aikaa on ylpeä olo ja rahakin tuntuu hyvältä, mutta sitten kun on päässyt ekaa kertaa mukaan vaikka yhtiön johtoryhmään niin alkaa pian vertaamaan itseään siinä viiteryhmässä. Aina löytyy joku joka tienaa enemmän, on pätevämpi, kokeneempi.. aina löytyy ryhmä, jossa on itse ihan pihalla keskustelussa
Tai sitten kukaan ei yliopistossa hirveesti kuuluttele, että on Laihian k-marketin kauppiaan tai pohjalaisen pienviljelijän lapsi?
Ja sen jälkeen voikin kysyä, että miksi? Miksi vanhempien ammatit tulee toiseen suuntaan esille?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti jotkut yliopistot on kummallisia eikä opiskelu sinänsä.
Aikanaan TKK:lla oli uusien opiskelijoiden perehdytyssysteemit joilla pääsi sisään niin opiskeluun kuin noihin opiskelijaelämäjuttuihinkin. Lisäksi jos ei aiemmin (koulussa) tullut olleeksi kanssakäymisissä eri yhteiskuntaluokista olevien kanssa niin armeijassa tuli viimeistään eli ei yliopisto sen kummempi ollut kunhan vaan lähti tutustumaan muihin avoimin mielin.
Tietääkseni Aallossa on edelleen melkoinen tapahtumasirkus uusille opiskelijoille ekan vuoden alussa.
Itse tunsin oloni hyvin kotoisaksi pienessä maaseutuyliopistossa. Sitähän minä olin ikäni tavoitellut ja olin kuin kala vedessä! En usko, että olisi ollut eroa sen vuoksi, että olen pikemminkin maanviljelijä- kuin työläistautainen. Ei ollut mitään merkitystä silläkään, että suvustani oli jo pari ehtinyt yliopistoon ennen minua.
Yliopistoissa on aivan varmasti eroja. On eri asia olla Joensuun metsätieteellisessä tai Rovaniemen kasvatustieteellisessä kuin Aallon arkkitehtiopiskelijana tai Åbo akademin teologisessa.
Tämä vielä korostuu tulevaisuudessa, koska nykyään suuremmalla osalla fuksien vanhemmista on joku korkeakoulututkinto, siis amk/yliopisto. Jos tuletkin ihan kouluttamattomien vanhempien kodista, niin ero on tosi iso. Helsingissähän asuinalueet eriytyvät reipasta vauhtia, joten on entistä vaikeampaa ponnistaa sieltä huonon kaupunginosan huonosta lukiosta yliopistoon.
Joskus 70-luvulla Oulun yliopistoon tuli paljon maanviljelijöiden lapsia, vasemmistolaisuus oli jopa pop ja rakenteita vastaan kapinoitiin.
Nyt on eri asia, kun peruskoulu on ollut kohta 50 vuotta. Luokkaerot ja henkisen, ja kulttuurisen pääoman katsotaan olevan jokaisen omalla vastuulla.
Tämäkin on kumma myytti. Aiemmin oppikoulu oli maksullinen ja köyhien perheiden lapset karsiutui jo noin 10-vuotiaina pois akateemiselta polulta.
Nyt koulutus on toisellakin asteella maksuton. Lukioon voi hakea oman keskiarvon perusteella vaikka sinne eliittilukioon. Ja maaseudulla ei ikinä ole ollutkaan kuin yksi tai muutama lukio koko ikäluokalle.
Mikä on myytti? Alueellinen eriytyiminen Helsingissä?
Huonoimman ja parhaimman koulun välillä voi osaamisessa olla eroa 2-3 vuotta; Helsingissä on myös monia yksityiskouluja. Ovatko nämä mielestäsi myyttejä?
Pikkupaikkakunnilla voi saada parempaa opetusta esim. lukiossa, koska siellä on koko porukka samassa ja keskiarvorajat ovat matalammat.
Helsingissä voi hakea mihin tahansa lukioon. Itse kävin kouluni Itä-Helsingissä alueella, joka toistuu uutisissa yhtenä ongelmalähiönä. Mistä tahansa koulusta voi kuitenkin hakea mihin tahansa lukioon, jos keskiarvo riittää. Sen sijaan jos koulu olisi ollut maksullinen kuten ennen, olisi jäänyt opiskelut vähemmälle.
Maksullisuus tulee epäsuorasti mukaan siinä, että monille halutuille oppialoille ei enää käytännössä pääse kuin kalliit valmennuskurssit käymällä tai yksityisopetuksella preppaamalla.
Isäni on maisteri, ikänsä kunnalla töissä ja pääsi sisään aikoina, jolloin riitti suunnilleen pelkkä kohtuullinen lukiotodistus. Ei voinut ymmärtää tätä eikä halunnut sponssata kursseja. Luin omatoimisesti, ja kävin kertaalleen kokeilemassa, mutta kysymyksiä ajatellen vääriä asioita tai en osannut ennakoida pisteitä tuottavaa vastaustapaa oikein. Päädyin sitten amk-puolelle ällän lukiopapereista huolimatta.
Nykyään niillä ällän lukiopapereilla pääsee opiskelemaan, kun todistuksen painoarvoa on lisätty.
Näiden juttujen perusteella pääkaupunkiseudultakin maakuntayliopistoon hakeutumisessa.on lähinnä vain positiivisia puolia. Säästyy tarpeettomalta elitismiltä ja alemmat pääsyrajat.
Varmasti näin, jos opetuksen laadulla ei ole niin väliä.
Ylempi korkeakoulututkinto on lähinnä suorite. Opetuksen laadulla on aika pieni merkitys riippumatta mihin pyrit. Jos tiede- tai teknologiaura kiinnostaa, niin graduvaiheessa kannattaa ängetä itsensä suurempaan tutkimusryhmään, jolla on vakaa SA tai EU-rahoitus ja johtajalla hyvät kansainväliset verkostot. Siitä sitten kansainväliselle uralle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielestäni ilmiössä kyse ei ole niinkään mistään sitseistä tai vuosijuhlista, ne perinteet kyllä oppii, vaan keskustelutaidoista. Minulle yliopistossa ja työelämässä vaadittava keskustelu- ja argumentointitapa oli ihan uutta, koska lapsuudenperheessäni ei juuri puhuttu tai mietitty asioita eri näkökulmista. Olin suunnilleen järkyttynyt, kun joku kysyi mielipidettäni käsiteltävään asiaan enkä oikein osannut pohtia asioita kriittisesti. Kuuntelin toisten viiltävää argumentaatiota ihan suu auki. Samoin verkostoituminen on ollut tosi vierasta, kun on kasvanut siihen, että itseään ei missään tapauksessa saa tuoda julki.
Toki olen kehittynyt ja kehittänyt itseäni tietoisesti ja alan olla jo ihan rohkea keskustelija (olen mennyt yliopistoon melkein 20v. sitten ja ollut toki jo työelämässä pitkään), mutta en ole niitä taitoja saanut äidinmaidossa kuten moni muu kanssaopiskelija.
Seminaarit olivat ainoa paikka, jossa yliopistossa harjoiteltiin tieteellistä keskustelua ja argumentointia. Muuten tavalliseen työhön pätevöittävä koulutus ei paljonkaan akateemisia taitoja ole vaatinut, ei yliopistossa eikä töissä.
Voi riippua alasta, mutta kyllä meillä keskustelutaitoja vaadittiin alusta asti ihan jo massaluennoilla. Samoin työssäni pitää osata argumentoida taitavasti niin suullisesti kuin kirjallisestikin. T. Vtm
Meillä ei ole juurikaan keskusteluja edes korkeimmalla tasolla, vaan lähinnä seminaarit ovat tulosten esittelyä, jonka päätteeksi saattaa tulla yleisöstä muutama tarkentava kysymys. Mutta harvoin tuloksia juurikaan voi debatoida tai harrastaa mitään verbaaliakrobatiaa. Tutkimussuunnitelmien esittely saattaa herättää hieman enemmän yleistä keskustelua.
Minulla on tutkinnot teknilliseltä ja luonnontieteelliseltä alalta. Tein sivuaineena pedagogiset opinnot ja siellä oli tavallista, että luennolla joku random tyyppi viittasi ja halusi kertoa jostain omasta koulukokemuksestaan. Olin aivan pöyristynyt ja myös hyvin ärsyyntynyt, että luennon aikaa kulutettiin tällaisiin av-tasoisiin "kun minä olin koulussa..." -kokemuksiin, joilla ei varsinaisesti ollut aiheen kannalta merkitystä. En olisi vastaavaa voinut kuvitellakaan noilla omilla aloillani. Kaikki nämä viittailijat ja kertoilijat olivat naisia, muuten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemus 80-90-lukujen vaihteesta on se, ettei työväenluokan lapsille oikein edes kerrottu kuinka meilläkin olisi oikeus opiskella vaikka kuinka pitkälle ja että lukio+yliopistot on vaihtoehto siinä missä amikset tai töihinmeno. Opo puhui vaan autojen rassaamisesta, kauppiksesta ja kampaajaksi opiskelusta. Omalta luokalta ei lukioon tainnut edes hakea kuin pari poikaa joista kummankin äidit oli opettajia (tosin eri koulussa). Eikä tosiaan oltu mikään tarkkis-luokka vaan kyllä siellä kaikilla keskiarvo pyöri lukukaudesta toiseen 8 paremmalla puolen vaikka ei oltu kyllä mitään hikipinkojakaan. Jälkeenpäin sitä vasta on ymmärtänyt, että itselläkin olisi ollut rahkeita vaikka mihin muuhunkin kuin pelkkiin "pskaduuneihin". Kaikki ohjaus vaan oli ennemminkin lannistavaa kuin kannustavaa eli äkkiä vaan johonkin ammattiin ja tienaamaan.
Uskon siis täysin, että yliopistossa (ainakin aikanaan) karsastettiin työväentaustaisista perheistä tulevia opiskelijoita. Eihän meitä sinne edes haluttu :(
Opiskelin maakuntayliopistossa, aloitusvuosi 1992. Lähimmän kymmenen opiskelukaverini taustat: suurin osa käsityöläis-, alkutuotanto-, pienyrittäjä-, toimistotyöläis- ja keskitason toimihenkilötaustoista, monella toinen vanhempi työtön. Pikkupaikkakuntien tavallisten ihmisten lapsia aika iso osa. Näiden lisäksi yksi jonka vanhemmat isolla tehtaalla töissä ja hyvällä palkalla. Minulla toinen vanhempi akateeminen, toinen seminaarin käynyt opettaja ja näiden lisäksi yksi jonka äiti oli lääkäri. Toki tämä ei kata koko vuosikurssia mutta melko hyvä otanta.
Merkittävä tekijä on juurikin tuo maakuntayliopisto. Vanhoissa yliopistoissa on ihan meininki. Ero jo esim. teknillisellä alalla on iso Otaniemen ja vaikka Oulun välillä. Jo ihan pisterajoissakin iso ero - Otaniemeen pitää huonoimmillekin osastoille olla hyvät pisteet.
Arveletko ettei Otaniemessä opiskele pienviljelijöiden lapsia maakunnista? Tai pienen kylän lähi K-kaupan kauppiaan lapsia?
Tai toisaalta maakuntayliopistoissa pääkaupunkiseudun raharikkaiden lapsia?Tässä on ehkä sellainen sosiaalinen ilmiö, että ihminen tuppaa vertaamaan itseään aina pykälän ylöspäin, ei alas. Eli siellä lipastossakin vertaa itseään niihin opiskelijoihin, jotka on jo alunperinkin "piireistä", ei siihen tavisten massaan, vaikka siellä keskimääräisessä olisi kotoisampi olla joukossa.
Samahan se on kun töissä saa ylennyksen; jonkin aikaa on ylpeä olo ja rahakin tuntuu hyvältä, mutta sitten kun on päässyt ekaa kertaa mukaan vaikka yhtiön johtoryhmään niin alkaa pian vertaamaan itseään siinä viiteryhmässä. Aina löytyy joku joka tienaa enemmän, on pätevämpi, kokeneempi.. aina löytyy ryhmä, jossa on itse ihan pihalla keskustelussa
Tai sitten kukaan ei yliopistossa hirveesti kuuluttele, että on Laihian k-marketin kauppiaan tai pohjalaisen pienviljelijän lapsi?
Ja sen jälkeen voikin kysyä, että miksi? Miksi vanhempien ammatit tulee toiseen suuntaan esille?
Mun opiskelukaverien vanhemmat ei kyllä tulleet esille. Mistä niin kuvittelet? En itsekään puhunut vanhemmista mitään ja he ovat ihan akateemisesti koulutettuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemus 80-90-lukujen vaihteesta on se, ettei työväenluokan lapsille oikein edes kerrottu kuinka meilläkin olisi oikeus opiskella vaikka kuinka pitkälle ja että lukio+yliopistot on vaihtoehto siinä missä amikset tai töihinmeno. Opo puhui vaan autojen rassaamisesta, kauppiksesta ja kampaajaksi opiskelusta. Omalta luokalta ei lukioon tainnut edes hakea kuin pari poikaa joista kummankin äidit oli opettajia (tosin eri koulussa). Eikä tosiaan oltu mikään tarkkis-luokka vaan kyllä siellä kaikilla keskiarvo pyöri lukukaudesta toiseen 8 paremmalla puolen vaikka ei oltu kyllä mitään hikipinkojakaan. Jälkeenpäin sitä vasta on ymmärtänyt, että itselläkin olisi ollut rahkeita vaikka mihin muuhunkin kuin pelkkiin "pskaduuneihin". Kaikki ohjaus vaan oli ennemminkin lannistavaa kuin kannustavaa eli äkkiä vaan johonkin ammattiin ja tienaamaan.
Uskon siis täysin, että yliopistossa (ainakin aikanaan) karsastettiin työväentaustaisista perheistä tulevia opiskelijoita. Eihän meitä sinne edes haluttu :(
Opiskelin maakuntayliopistossa, aloitusvuosi 1992. Lähimmän kymmenen opiskelukaverini taustat: suurin osa käsityöläis-, alkutuotanto-, pienyrittäjä-, toimistotyöläis- ja keskitason toimihenkilötaustoista, monella toinen vanhempi työtön. Pikkupaikkakuntien tavallisten ihmisten lapsia aika iso osa. Näiden lisäksi yksi jonka vanhemmat isolla tehtaalla töissä ja hyvällä palkalla. Minulla toinen vanhempi akateeminen, toinen seminaarin käynyt opettaja ja näiden lisäksi yksi jonka äiti oli lääkäri. Toki tämä ei kata koko vuosikurssia mutta melko hyvä otanta.
Merkittävä tekijä on juurikin tuo maakuntayliopisto. Vanhoissa yliopistoissa on ihan meininki. Ero jo esim. teknillisellä alalla on iso Otaniemen ja vaikka Oulun välillä. Jo ihan pisterajoissakin iso ero - Otaniemeen pitää huonoimmillekin osastoille olla hyvät pisteet.
Arveletko ettei Otaniemessä opiskele pienviljelijöiden lapsia maakunnista? Tai pienen kylän lähi K-kaupan kauppiaan lapsia?
Tai toisaalta maakuntayliopistoissa pääkaupunkiseudun raharikkaiden lapsia?Tässä on ehkä sellainen sosiaalinen ilmiö, että ihminen tuppaa vertaamaan itseään aina pykälän ylöspäin, ei alas. Eli siellä lipastossakin vertaa itseään niihin opiskelijoihin, jotka on jo alunperinkin "piireistä", ei siihen tavisten massaan, vaikka siellä keskimääräisessä olisi kotoisampi olla joukossa.
Samahan se on kun töissä saa ylennyksen; jonkin aikaa on ylpeä olo ja rahakin tuntuu hyvältä, mutta sitten kun on päässyt ekaa kertaa mukaan vaikka yhtiön johtoryhmään niin alkaa pian vertaamaan itseään siinä viiteryhmässä. Aina löytyy joku joka tienaa enemmän, on pätevämpi, kokeneempi.. aina löytyy ryhmä, jossa on itse ihan pihalla keskustelussa
Tai sitten kukaan ei yliopistossa hirveesti kuuluttele, että on Laihian k-marketin kauppiaan tai pohjalaisen pienviljelijän lapsi?
Ja sen jälkeen voikin kysyä, että miksi? Miksi vanhempien ammatit tulee toiseen suuntaan esille?
Aikuisten oikeesti, korkeakoulu käyneet, kuinka monen opiskelijakaverin vanhempien ammatit te tiedätte? ja jos olette tienneet, paljonko tuo on mihinkään vaikuttanut?
Jotenkin osa ihmisistä kehittää jotain ihmeellistä glooriaa yliopistokoulutuksen ympärille. Kun koko ajan yleisempää on perusreitin lisäksi käydä juuri poikani amis-AMK-maisterikoulutus tyylisiä reittejä. Omista lapsistani kaikki kolmella eri koulutustasolla opiskelleet ovat puhuneet "kouluun menosta". Ehkä tossa nyt sitä realiteettia elämään. Opiskellaan tietoja ja taitoja, opitaan työn ohessa oikeita ammattitaitoja ja elätetään itsemme koulutuksen, kokemuksen ja luontaisten kykyjemme muokkaamalla osaamisella. Amistasoinen saattaa perustaa firman joka menestyy ja toimia toimitusjohtajana vastaten laajemmasta kokonaisuudesta kuin perusekonomi, korkeastikoulutetut pyyhkivät räkää lasten nenistä tai tekevät sihteeritasoisia suorittavia töitä rutupalkalla ja kaikkea tältä väliltä. Jos koko elämänaikaisen identiteettinsä muokkaa pelkästään vanhempien koulutustason perusteella, tai jos pieni vivahde-ero koulutuksesta saa aikaan hirveän sisäisen ristiriidan Suomen kaltaisessa maassa niin hieman hämmästelen. Niitä ulkopuolisuuden kokemuksia voi saada mistä vaan jos keskittyy oman navan pohtimiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti jotkut yliopistot on kummallisia eikä opiskelu sinänsä.
Aikanaan TKK:lla oli uusien opiskelijoiden perehdytyssysteemit joilla pääsi sisään niin opiskeluun kuin noihin opiskelijaelämäjuttuihinkin. Lisäksi jos ei aiemmin (koulussa) tullut olleeksi kanssakäymisissä eri yhteiskuntaluokista olevien kanssa niin armeijassa tuli viimeistään eli ei yliopisto sen kummempi ollut kunhan vaan lähti tutustumaan muihin avoimin mielin.
Tietääkseni Aallossa on edelleen melkoinen tapahtumasirkus uusille opiskelijoille ekan vuoden alussa.
Itse tunsin oloni hyvin kotoisaksi pienessä maaseutuyliopistossa. Sitähän minä olin ikäni tavoitellut ja olin kuin kala vedessä! En usko, että olisi ollut eroa sen vuoksi, että olen pikemminkin maanviljelijä- kuin työläistautainen. Ei ollut mitään merkitystä silläkään, että suvustani oli jo pari ehtinyt yliopistoon ennen minua.
Yliopistoissa on aivan varmasti eroja. On eri asia olla Joensuun metsätieteellisessä tai Rovaniemen kasvatustieteellisessä kuin Aallon arkkitehtiopiskelijana tai Åbo akademin teologisessa.
Tämä vielä korostuu tulevaisuudessa, koska nykyään suuremmalla osalla fuksien vanhemmista on joku korkeakoulututkinto, siis amk/yliopisto. Jos tuletkin ihan kouluttamattomien vanhempien kodista, niin ero on tosi iso. Helsingissähän asuinalueet eriytyvät reipasta vauhtia, joten on entistä vaikeampaa ponnistaa sieltä huonon kaupunginosan huonosta lukiosta yliopistoon.
Joskus 70-luvulla Oulun yliopistoon tuli paljon maanviljelijöiden lapsia, vasemmistolaisuus oli jopa pop ja rakenteita vastaan kapinoitiin.
Nyt on eri asia, kun peruskoulu on ollut kohta 50 vuotta. Luokkaerot ja henkisen, ja kulttuurisen pääoman katsotaan olevan jokaisen omalla vastuulla.
Tämäkin on kumma myytti. Aiemmin oppikoulu oli maksullinen ja köyhien perheiden lapset karsiutui jo noin 10-vuotiaina pois akateemiselta polulta.
Nyt koulutus on toisellakin asteella maksuton. Lukioon voi hakea oman keskiarvon perusteella vaikka sinne eliittilukioon. Ja maaseudulla ei ikinä ole ollutkaan kuin yksi tai muutama lukio koko ikäluokalle.
Mikä on myytti? Alueellinen eriytyiminen Helsingissä?
Huonoimman ja parhaimman koulun välillä voi osaamisessa olla eroa 2-3 vuotta; Helsingissä on myös monia yksityiskouluja. Ovatko nämä mielestäsi myyttejä?
Pikkupaikkakunnilla voi saada parempaa opetusta esim. lukiossa, koska siellä on koko porukka samassa ja keskiarvorajat ovat matalammat.
Helsingissä voi hakea mihin tahansa lukioon. Itse kävin kouluni Itä-Helsingissä alueella, joka toistuu uutisissa yhtenä ongelmalähiönä. Mistä tahansa koulusta voi kuitenkin hakea mihin tahansa lukioon, jos keskiarvo riittää. Sen sijaan jos koulu olisi ollut maksullinen kuten ennen, olisi jäänyt opiskelut vähemmälle.
Maksullisuus tulee epäsuorasti mukaan siinä, että monille halutuille oppialoille ei enää käytännössä pääse kuin kalliit valmennuskurssit käymällä tai yksityisopetuksella preppaamalla.
Isäni on maisteri, ikänsä kunnalla töissä ja pääsi sisään aikoina, jolloin riitti suunnilleen pelkkä kohtuullinen lukiotodistus. Ei voinut ymmärtää tätä eikä halunnut sponssata kursseja. Luin omatoimisesti, ja kävin kertaalleen kokeilemassa, mutta kysymyksiä ajatellen vääriä asioita tai en osannut ennakoida pisteitä tuottavaa vastaustapaa oikein. Päädyin sitten amk-puolelle ällän lukiopapereista huolimatta.
Nykyään niillä ällän lukiopapereilla pääsee opiskelemaan, kun todistuksen painoarvoa on lisätty.
Näiden juttujen perusteella pääkaupunkiseudultakin maakuntayliopistoon hakeutumisessa.on lähinnä vain positiivisia puolia. Säästyy tarpeettomalta elitismiltä ja alemmat pääsyrajat.
Varmasti näin, jos opetuksen laadulla ei ole niin väliä.
Ylempi korkeakoulututkinto on lähinnä suorite. Opetuksen laadulla on aika pieni merkitys riippumatta mihin pyrit. Jos tiede- tai teknologiaura kiinnostaa, niin graduvaiheessa kannattaa ängetä itsensä suurempaan tutkimusryhmään, jolla on vakaa SA tai EU-rahoitus ja johtajalla hyvät kansainväliset verkostot. Siitä sitten kansainväliselle uralle.
Noita ryhmiä sitten taas löytää enemmän esim. helsingin yliopiston tai aallon liepeiltä. Mutta on niitä toki muuallakin. Samoin isoissa yliopistoissa on enemmän erilaisia assistentin paikkoja tai ohjelmia hyvin opintojaan suorittaville yms. ja kesätöitä laitoksella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lopettakaa tää joutava lässytys!
Ihan samaa mieltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihmeen akateeminen identiteetti? Identiteetti muodostuu pikkuhiljaa jo äidin ja isän hoivassa ja siihen sitten joskus aikuisiällä tulee päälle se, mitä työtä ihminen tekee.
Jos identiteetti on horjuva, ei siihen mikään akateemisuus auta.
Suomessa muutenkin arvostetaan minusta liikaa yliopistokoulutusta ja sen tuomaa titteliä. Minä arvostan ehjää persoonaa, joka on löytänyt oman työnsä ja on hyvä siinä, duunari tai akateeminen.
Voin muuten mainita vain omasta kokemuksestani, että 1.puolisoni oli akateeminen, tämä nykyinen duunari, fiksumpi, empaattisempi ja laaja-alaisempi kuin eka. Ehkä ekan eron yksi, siis vain yksi syy oli se, että mies piti itseään hienoisesti parempana kuin minä.
Sehän siinä onkin, että jos lapsuudenkodissa on kasvanut ajatusmaailmaan siitä, että kuulut tiukasti työväenluokkaan. Siitä tulee osa identiteettiä. Mutta sitten jos meneekin yliopistoon niin se ristiriita työväenluokkaisen identiteetin ja porvariammatin välillä voi teettää töitä. Varsinkin, jos tuntuu että kaikki muut saman alan opiskelijat tulee erilaisesta kodista. Kaikki duunariperheet ei ole kuitenkaan niin vahvasti identifioituneet työväenluokkaisiksi, siinä on valtavan paljon eroja miten suhtaudutaan muiden yhteiskuntaluokkien edustajiin ja omaan asemaan yhteiskunnassa, ja se tietysti heijastuu lapsiinkin. Kyllä edelleen on paikoitellen voimissaan semmoinen "me alhaiset hoitajat-nuo hienot lääkärit"-ajattelu (tämä vain esimerkkinä, samanlaista löytyy varmaan muiltakin aloilta), ja myös sama toiseen suuntaan, mikä voi vaikeuttaa sen hoitajan lapsen uskallusta lähteä yrittämään lääkikseen.
Kotona pitää kannustaa lasta opiskelemaan ja tavoittelemaan sitä paikkaa mihin on päätä. Eikä vähätellä että et sinä sinne pääse kuitenkin olla realisti.
Niin pitäisi. Ja ihan jo sillä on vaikutusta miten asioista ja ammateista puhuu. Otetaan nyt esimerkiksi vaikka lapsi, joka on rakastaa vauvanukkejen hoitamista. Joku vanhempi voi kehua että kyllä sinusta tulee isona hyvä äiti tai olet selvästi hoitaja-ainesta. Toinen vanhempi ehdottaa, että entä jos ryhtyisit vaikkapa lastenlääkäriksi, että voisit auttaa lapsia. Kummasta tulee todennäköisemmin lääkäri? Pikkujuttu, mutta vaikuttaa siihen lapsen identiteetin kehittymiseen.
Olen itse huomannut miten eri lailla minä, akateemisesta perheestä, ja duunaritaustainen mieheni ajatellaan esim. joistain lasten ominaisuuksista. Mies on selvästi enemmän sitä mieltä, että heistä tulee kädentaitajia, minä taas arvelen että he voivat hyvinkin menestyä koulussa kun kannustetaan. No, aika näyttää, vielä ovat niin pieniä että kaikki ovet on auki :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin olen akateemisten vanhempien lapsi, menin vielä samaan tiedekuntaan opiskelemaan. Mitään en tiennyt sitseistä ja spekseistä vaan olin ihan huuli pyöreänä. Ei oltu kotona kerrottu, en kyllä kysynytkään. Sosiaalisesti kömpelöhkö olen ja huono verkostoitumaan. Onneks pätevyydellä, mukavuudella ja ahkeruudella pärjää mun alalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihmeen akateeminen identiteetti? Identiteetti muodostuu pikkuhiljaa jo äidin ja isän hoivassa ja siihen sitten joskus aikuisiällä tulee päälle se, mitä työtä ihminen tekee.
Jos identiteetti on horjuva, ei siihen mikään akateemisuus auta.
Suomessa muutenkin arvostetaan minusta liikaa yliopistokoulutusta ja sen tuomaa titteliä. Minä arvostan ehjää persoonaa, joka on löytänyt oman työnsä ja on hyvä siinä, duunari tai akateeminen.
Voin muuten mainita vain omasta kokemuksestani, että 1.puolisoni oli akateeminen, tämä nykyinen duunari, fiksumpi, empaattisempi ja laaja-alaisempi kuin eka. Ehkä ekan eron yksi, siis vain yksi syy oli se, että mies piti itseään hienoisesti parempana kuin minä.
Sehän siinä onkin, että jos lapsuudenkodissa on kasvanut ajatusmaailmaan siitä, että kuulut tiukasti työväenluokkaan. Siitä tulee osa identiteettiä. Mutta sitten jos meneekin yliopistoon niin se ristiriita työväenluokkaisen identiteetin ja porvariammatin välillä voi teettää töitä. Varsinkin, jos tuntuu että kaikki muut saman alan opiskelijat tulee erilaisesta kodista. Kaikki duunariperheet ei ole kuitenkaan niin vahvasti identifioituneet työväenluokkaisiksi, siinä on valtavan paljon eroja miten suhtaudutaan muiden yhteiskuntaluokkien edustajiin ja omaan asemaan yhteiskunnassa, ja se tietysti heijastuu lapsiinkin. Kyllä edelleen on paikoitellen voimissaan semmoinen "me alhaiset hoitajat-nuo hienot lääkärit"-ajattelu (tämä vain esimerkkinä, samanlaista löytyy varmaan muiltakin aloilta), ja myös sama toiseen suuntaan, mikä voi vaikeuttaa sen hoitajan lapsen uskallusta lähteä yrittämään lääkikseen.
Harva sairaanhoitaja jaksaa palvoa lääkäreitä jotka ovat heidän työkavereitaan. Älä viitsi. Omassa perheessäni on kaikkia sekaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen akateemisten vanhempien lapsi, menin vielä samaan tiedekuntaan opiskelemaan. Mitään en tiennyt sitseistä ja spekseistä vaan olin ihan huuli pyöreänä. Ei oltu kotona kerrottu, en kyllä kysynytkään. Sosiaalisesti kömpelöhkö olen ja huono verkostoitumaan. Onneks pätevyydellä, mukavuudella ja ahkeruudella pärjää mun alalla.
Sama kokemus. Täällä kuitenkin ohitetaan tällaiset kokemukset. Virallinen palstatotuus on, että akateemisten lapset on sosiaalisissa tilanteissa kuin kala vedessä ja solahtavat vaivattomasti yliopistoon. Duunariperheiden lapset ovat pihalla kuin lumiukot. Jos jollain on muunlaisia kokemuksia, se on väärin koettu.
Vierailija kirjoitti:
Koska jotkut täällä niin kirkasotsaiset tai oman kuplansa sisään jumittuneet väittävät, ettei mitään luokkaeroja ole, että kyse on vain näiden "työväenluokkaisten" sosiaalisten taitojen puutteesta tai oman pään sisäisestä ongelmasta, niin tässä oma kokemukseni:
Vaikka opiskelijoiden oma tausta ja vanhempien ammatit eivät olleet usein tai edes koskaan mikään jokapäiväinen kahvipöydän keskustelun aihe, törmäsin silti lukemattomia kertoja aivan järkyttäviin ennakkoluuloihin työväenluokkaisista, esim. pelkän ammattikoulun käyneistä. Suurin osa opiskelijoista omalla alallani tuli korkeasti kouluttautuneista perheistä (tämä tosin voi vaihdella eri aloilla) ja läpi opintojeni sain kuulla miten työväenluokkaisiin viitattiin mm. "vähä-älyisinä, sairaina, tyhminä, oman elämänsä ja kouluttautumisensa omilla elämänvalinnoillaan pilanneina, sivistymättöminä, ressukoina, joita me oikeasti kouluttautuneet ja älykkäät pääsemme tulevassa työssämme auttamaan". Tämänkaltainen puhe koski vielä työväenluokkaa yleisellä tasolla, ei vain jostain huumeongelmasta tms. kärsiviä ihmisiä. On syytä kyllä miettiä uudelleen, kenellä tässä tilanteessa oikeastaan on se puute niistä sosiaalisista taidoista.
Jos sinulla, lukija, on yhtään empatiakykyä, voit miettiä miltä minusta tuntui istua vuodesta toiseen luennoilla, seminaareissa, illanistujaisissa, tapahtumissa ja porukoissa, joissa työväenluokka, johon myös koko oma sukuni kuuluu, nähtiin jonain "huonompana" ja "epäonnistuneempana" pelkän koulutuksen ja työn perusteella. Luonnollisesti en halunnut tuoda omaa taustaani koskaan yleisesti esille.
Ennen kuin joku teistä ärähtää "no eihän kaikki keskiluokkaiset tai yläluokkaiset ole tuollaisia", niin ei olekaan. Tapasin yliopistoaikoina myös aivan ihania empatiaan kykeneviä, erilaisten näkökulmien pohdinnasta kiinnostuneita, eri taustoista lähtöisin olevia ihmisiä, joista osasta sain jopa elinikäisiä ystäviä. Mutta valitettavan moni pysyi hyvin ennakkoluuloisina ainakin koko opiskeluajan. En tiedä, jatkuuko kaikilla sama meno vielä työelämässä. Mutta voi vain kuvitella, miltä työväenluokkaisesta tuntuu istua vastaanotolla sellaisen ammatilaisen luona, joka suhtautuu häneen pöytänsä takaa arvostellen lähtökohtaisesti jonain huonompana, vaikka ei sitä ääneen sanoisi.
Tässä on kiteytettynä hyvin se ero.
Tämä voi tulla esiin niin monissa kommenteissa: miten opiskelutoverit puhuvat taksikuskista yhteisen taksimatkan jälkeen (setäni ajaa työkseen taksia), miten puhutaan hoitsuista (tätini on sairaanhoitaja), nimitellään persuiksi ja junteiksi. Kyllä siinä mieluummin pitää suunsa kiinni omasta taustastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihmeen akateeminen identiteetti? Identiteetti muodostuu pikkuhiljaa jo äidin ja isän hoivassa ja siihen sitten joskus aikuisiällä tulee päälle se, mitä työtä ihminen tekee.
Jos identiteetti on horjuva, ei siihen mikään akateemisuus auta.
Suomessa muutenkin arvostetaan minusta liikaa yliopistokoulutusta ja sen tuomaa titteliä. Minä arvostan ehjää persoonaa, joka on löytänyt oman työnsä ja on hyvä siinä, duunari tai akateeminen.
Voin muuten mainita vain omasta kokemuksestani, että 1.puolisoni oli akateeminen, tämä nykyinen duunari, fiksumpi, empaattisempi ja laaja-alaisempi kuin eka. Ehkä ekan eron yksi, siis vain yksi syy oli se, että mies piti itseään hienoisesti parempana kuin minä.
Sehän siinä onkin, että jos lapsuudenkodissa on kasvanut ajatusmaailmaan siitä, että kuulut tiukasti työväenluokkaan. Siitä tulee osa identiteettiä. Mutta sitten jos meneekin yliopistoon niin se ristiriita työväenluokkaisen identiteetin ja porvariammatin välillä voi teettää töitä. Varsinkin, jos tuntuu että kaikki muut saman alan opiskelijat tulee erilaisesta kodista. Kaikki duunariperheet ei ole kuitenkaan niin vahvasti identifioituneet työväenluokkaisiksi, siinä on valtavan paljon eroja miten suhtaudutaan muiden yhteiskuntaluokkien edustajiin ja omaan asemaan yhteiskunnassa, ja se tietysti heijastuu lapsiinkin. Kyllä edelleen on paikoitellen voimissaan semmoinen "me alhaiset hoitajat-nuo hienot lääkärit"-ajattelu (tämä vain esimerkkinä, samanlaista löytyy varmaan muiltakin aloilta), ja myös sama toiseen suuntaan, mikä voi vaikeuttaa sen hoitajan lapsen uskallusta lähteä yrittämään lääkikseen.
Harva sairaanhoitaja jaksaa palvoa lääkäreitä jotka ovat heidän työkavereitaan. Älä viitsi. Omassa perheessäni on kaikkia sekaisin.
Täytyy sanoa että itsekin hämmästyin kun tuommoiseen ajatusmalliin törmäsin ensimmäisen kerran. Riippuu varmasti paljon paikasta millainen kulttuuri siellä on. Ei kaikkialla ole lääkäriä hoitajan työkaverina, ei välttämättä ole edes sitä sairaanhoitajaa, vaan lääkäri käy kierrolla joskus tai asiakkaita käytetään lääkärissä tarpeen mukaan, lääkäri on ehkä se esimiehen esimies tai jotain. Toisaalla taas sitten työskennellään sujuvasti rinta rinnan moniammatillisesti kaikkien ammattitaitoa kunnioittaen.
Vierailija kirjoitti:
Mietin tätä lukiessani, että todellako jonkun kotona jutellaan ruokapyödässä sitseistä perheen kesken? Olen itse neljännen polven yliopistokoulutettu, eikä meidän kotona mitään akateemista jargonia jauhettu. Ihan opin yliopistoon mennessä mitä ne sitsit ovat.
Ymmärrän toki, että keskustelukulttuuri voi perheessä olla erilainen, jos vanhemmat ovat jotain silmäätekeviä akateemikkoja. Mutta monille se on vain koulutus, sitten mennään töihin ja mietitään jotain ihan muuta.
Samoin vanhempien asiat ja oma luokkatausta (?) tuli kyllä todella, todella harvoin millään tavalla puheeksi opiskelukavereiden kanssa. Joku mainitsi, että on perheensä ensimmäinen ylioppilas, ei juuri muuta. Omalla tekemisellä oli eniten väliä. Toki voi olla, että tästä omasta taustastani käsin en artikkelin kuvaamia vaikeuksia vaan millään pysty näkemään.
Olet sentään rehellinen itsellesi, että et voi nähdä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen akateemisten vanhempien lapsi, menin vielä samaan tiedekuntaan opiskelemaan. Mitään en tiennyt sitseistä ja spekseistä vaan olin ihan huuli pyöreänä. Ei oltu kotona kerrottu, en kyllä kysynytkään. Sosiaalisesti kömpelöhkö olen ja huono verkostoitumaan. Onneks pätevyydellä, mukavuudella ja ahkeruudella pärjää mun alalla.
Sama kokemus. Täällä kuitenkin ohitetaan tällaiset kokemukset. Virallinen palstatotuus on, että akateemisten lapset on sosiaalisissa tilanteissa kuin kala vedessä ja solahtavat vaivattomasti yliopistoon. Duunariperheiden lapset ovat pihalla kuin lumiukot. Jos jollain on muunlaisia kokemuksia, se on väärin koettu.
Sama täällä.
Virallinen totuus näyttää olevan myös se, että kaikki aiateemiset ymmärtävät kulttuurista ja taiteesta kaikkea. Minua ei kumpikaan kiinnosta.
Mikä helvetin luokka. Onko ihmiset luokkia . Koulun luokka ymmärretään mutta että työtä tekevä on luokkaa eikö myös akateemiset tee työtä vai onko niillä työstä vapautus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska jotkut täällä niin kirkasotsaiset tai oman kuplansa sisään jumittuneet väittävät, ettei mitään luokkaeroja ole, että kyse on vain näiden "työväenluokkaisten" sosiaalisten taitojen puutteesta tai oman pään sisäisestä ongelmasta, niin tässä oma kokemukseni:
Vaikka opiskelijoiden oma tausta ja vanhempien ammatit eivät olleet usein tai edes koskaan mikään jokapäiväinen kahvipöydän keskustelun aihe, törmäsin silti lukemattomia kertoja aivan järkyttäviin ennakkoluuloihin työväenluokkaisista, esim. pelkän ammattikoulun käyneistä. Suurin osa opiskelijoista omalla alallani tuli korkeasti kouluttautuneista perheistä (tämä tosin voi vaihdella eri aloilla) ja läpi opintojeni sain kuulla miten työväenluokkaisiin viitattiin mm. "vähä-älyisinä, sairaina, tyhminä, oman elämänsä ja kouluttautumisensa omilla elämänvalinnoillaan pilanneina, sivistymättöminä, ressukoina, joita me oikeasti kouluttautuneet ja älykkäät pääsemme tulevassa työssämme auttamaan". Tämänkaltainen puhe koski vielä työväenluokkaa yleisellä tasolla, ei vain jostain huumeongelmasta tms. kärsiviä ihmisiä. On syytä kyllä miettiä uudelleen, kenellä tässä tilanteessa oikeastaan on se puute niistä sosiaalisista taidoista.
Jos sinulla, lukija, on yhtään empatiakykyä, voit miettiä miltä minusta tuntui istua vuodesta toiseen luennoilla, seminaareissa, illanistujaisissa, tapahtumissa ja porukoissa, joissa työväenluokka, johon myös koko oma sukuni kuuluu, nähtiin jonain "huonompana" ja "epäonnistuneempana" pelkän koulutuksen ja työn perusteella. Luonnollisesti en halunnut tuoda omaa taustaani koskaan yleisesti esille.
Ennen kuin joku teistä ärähtää "no eihän kaikki keskiluokkaiset tai yläluokkaiset ole tuollaisia", niin ei olekaan. Tapasin yliopistoaikoina myös aivan ihania empatiaan kykeneviä, erilaisten näkökulmien pohdinnasta kiinnostuneita, eri taustoista lähtöisin olevia ihmisiä, joista osasta sain jopa elinikäisiä ystäviä. Mutta valitettavan moni pysyi hyvin ennakkoluuloisina ainakin koko opiskeluajan. En tiedä, jatkuuko kaikilla sama meno vielä työelämässä. Mutta voi vain kuvitella, miltä työväenluokkaisesta tuntuu istua vastaanotolla sellaisen ammatilaisen luona, joka suhtautuu häneen pöytänsä takaa arvostellen lähtökohtaisesti jonain huonompana, vaikka ei sitä ääneen sanoisi.
Tässä on kiteytettynä hyvin se ero.
Tämä voi tulla esiin niin monissa kommenteissa: miten opiskelutoverit puhuvat taksikuskista yhteisen taksimatkan jälkeen (setäni ajaa työkseen taksia), miten puhutaan hoitsuista (tätini on sairaanhoitaja), nimitellään persuiksi ja junteiksi. Kyllä siinä mieluummin pitää suunsa kiinni omasta taustastaan.
Vain huonosta itsetunnosta kärsivät nimittelee toisia junteiksi. Sillä ei ole mitään tekemistä muun taustan kuin sivistymättömyyden kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelutaito on eräänlaista älykkyyttä, jota lapset oppii vanhemmiltaan, jos näillä on keskustelun taito, ja ylipäätään tapana puhua lasten kanssa asioista.
Joistain lapsistahan huomaa jo ala-asteikäisinä, etteivät ole tottuneet juttelemaan aikuisten kanssa. Osa lapsista sen taidon varmaan oppii sitten koulussa tai muissa piireissä.Mutta voisin lyödä vetoa, että vanhempien koulutustaustalla on tuossa merkitystä. Joten ei ole kummallista, jos keskusteluun tottumaton (työläisperheen) nuori tuntee olonsa oudoksi yliopistossa.
Joo, tuo on totta! Meillä käy 9 ja 12 vuotiaita kavereita, joista osa juttelee luontevasti (jalkapallosta, metsäretkistä ym. lasten aiheista), kun taas toiset välttelee puhumista mistään. Ja ovat siis rampanneet täällä jo vuosia, ettei enää ujoudesta ole kyse.
Meillä työläiskodissa on kyllä keskusteltu, mutta käytetty kieli on ollut kansanomaisempaa. Kävin lukion hyvillä arvosanoilla, mutta minulla on ollut ongelmia mm. sanavaraston kanssa. Sivistyssanoja ei opeteta edes lukiossa ja välillä yliopistossa en ymmärtänyt toisten kommenteista juuri mitään. Joten olin hiljaa. Myöskään latinaa ei lukiossani voinut opiskella tai opetettu, ja jos joku kertoi keskustelussa jonkun latinankielisen lausahduksen, oli parempi vain olla ihan hiljaa. Osa toki käytti tällaista keskustelua vain itseään korostaakseen, mutta osalle se oli normaalia puhekieltä.
Toinen oli sitten ylioppilaskunnan politisoituminen. Jos kiltavaaleissa oli ehdokas lista "oikeat koneteekkarit" jne. ja jotenkin tässä vaiheessa mulla hirtti hyvin paljon kiinni. Omassa kodissani oli poliittinen asetelma vielä hyvin herkkä v. 1918 sodan jäljiltä! Voitteko uskoa. Toisen vanhempani perhe oli hyvin punainen ja vasemmalla, toinen keskustalainen maanviljelijäperhe. Kepulainen oli lähes kirosana, ja osa sukulaisista kävi vappumarsseilla... Ja tämä ei ollut mitään yliopistossa esiintyvää 70-l vasemmistolaisuutta tai KOM-teatterin tulkintoja, vaan aika aitoa korpikommunismia.
Kotona pitää kannustaa lasta opiskelemaan ja tavoittelemaan sitä paikkaa mihin on päätä. Eikä vähätellä että et sinä sinne pääse kuitenkin olla realisti.