Lue keskustelun säännöt.
HS Jos oma perhe kuuluu työväenluokkaan, yliopisto saattaa tuntua oudolta ja vieraalta.
09.09.2021 |
"Opintojen alkaessa vastassa oli uusia yllätyksiä, Launonen kertoo. Hän kuvailee olleensa yliopiston käytävillä kuin norsu posliinikaupassa.”Kotona ei ollut mitään kertomusperinnettä siitä yliopistosta. En tiennyt tapahtumista, sitseistä tai ainejärjestöistä.”Opintojen ohessa tehdystä varastotyöstä tuli jonkinlainen takaportti omaan taustaan. Siitä riitti puhuttavaa esimerkiksi suvun miesten kesken. Hän tunsi olevansa ympäristölleen vieras, puhetyyliä myöten. Sen huomasi esimerkiksi huumorissa. Vitsimielessä heitetyt letkautukset johtivat toisinaan isoihin väärinkäsityksiin ja ongelmiin, Launonen kertoo.Launonen kuvailee yliopistomaailmaan astumisen aiheuttamaa oloa jonkinlaiseksi välitilaksi."
Muilla vastaavia kokemuksia? Omat opinnot ovat 90 -luvulta ja silloin oli todellakin norsumainen olo Helsingin yliopistolla tällaisella työväenluokan edustajalla.
Kommentit (674)
Ruvetkaa yrittäjiksi niin haihattelut luokkajaoista unohtuvat. Kun itse tekee kaikki mahdolliset työt, niin käsitteet kuten akateeminen ja duunari alkavat suorastaan ärsyttää.
Ei yllätä että nykyinen Hesari julkaisee tällaisia luokkajakoja ja -eroja korostavia juttuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on yliopistotutkinto enkä vieläkään tiedä, mikä on sitsi.
Sama juttu, vaikka toinenkin tutkinto edistyi aika pitkälle.
Eräille tuntuu olevan täysin vieras ajatus, että toisille yliopisto on vaan oppilaitos ihan siinä missä mikä tahansa muu. Siellä opiskellaan ja valmistutaan ammattiin ja toivotaan löytyvän työtä sen jälkeen. Tosin kaikki yliopistotutkinnot eivät ole sellaisenaan yksiselitteisiä ammattitutkintoja, mutta tavoite on kuitenkin työpaikka.
Nykyiset suomalaiset yliopistot eivät ole niin hienoja ja arvokkaita laitoksia, että siellä ei selviytyisi ihan kuka tahansa. Joku voi tuntea olonsa oudoksi, mutta yhtä hyvin sairaanhoito-oppilaitoksessa moni on tuntenut olevansa paljon pahemmin orpopiru vieraassa helvetissä kuin kukaan koskaan yliopistossa.
Totta kai selviytyy, mutta tässä ei ollut siitä kyse vaan kuulumisen ja pärjäämisen tunteesta.
Ihan sama homma se on sairaanhoito-oppilaitoksessa, jossa eivät kaikki koe kuuluvansa joukkoon eikä pärjäävänsä. Silti moni lusii opinnot läpi ja suorittaa tutkinnon, ja kokee joukkoon kuulumista ja pärjäämistä muualla, vaikka harrastuksen tai ystävien parissa.
Vierailija kirjoitti:
Mikä siinä akateemisuudessa on niin hienoa. Itse menin yliopistoon, koska olen aina tykännyt fysiikasta. Akateeminen pelleily juhlineen ja kalliine pukuineen itsessään ei ole kiinnostanut lainkaan.
Akateemisuuteni huippuhetki oli se, kun saavuin pe-la välisenä yön duunimatkalta (olin jo AMK-inssi) ja avasin keittiön pöydällä olleen kirjekuoren. Sitten baarikaapille, 6 cl Lagavulinia lasiin ja sohvalla lueskentelin "olet diplomi-insinööri"-läystäkettä. Hetken aikaa oli lämmin henkinen läikähdys "ai etten mukamas olisi pystynyt?", sitten kirjekuori sisältöineen piirongin laatikkoon, matkalaukku tyhjäksi ja nukkumaan. Siinä se, karavaani jatkoi kulkuaan eikä mikään muuttunut, homma jatkui kuin aikaisemmin, mikään ei muuttunut.
Rouva huomasi vasta noin vuoden kuluttua etten käytä aikaani kotikoneen ääressä yms.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelutaito on eräänlaista älykkyyttä, jota lapset oppii vanhemmiltaan, jos näillä on keskustelun taito, ja ylipäätään tapana puhua lasten kanssa asioista.
Joistain lapsistahan huomaa jo ala-asteikäisinä, etteivät ole tottuneet juttelemaan aikuisten kanssa. Osa lapsista sen taidon varmaan oppii sitten koulussa tai muissa piireissä.Mutta voisin lyödä vetoa, että vanhempien koulutustaustalla on tuossa merkitystä. Joten ei ole kummallista, jos keskusteluun tottumaton (työläisperheen) nuori tuntee olonsa oudoksi yliopistossa.
Täytyypä nyt sanoa, että en ole ikinä huomannut keskustelun puutetta kouluttamattomissa sukulaisissa. Päinvastoin. Juttua riittää. Ehkä se johtuu itäsuomalaisesta perimästä. Hämeessä jörötetään enemmän. Helsingissä sitä vasta tuppisuita ollaankin.
Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot on vähän eri asioita. Ei minunkaan vanhempani tuppisuita ole, mutta puhuvat itse, eivät keskustele tai kuuntele eikä saa puhua kuin heidän hyväksymistään asioista.
Ei mun vanhemmat keskustele eikä kysy mielipiteitä ja kumpikin on korkeasti koulutettu. Kummallinen ajatus, että ihminen oppisi sosiaalisia taitoja vain vanhemmilta.
Juu, mutta perusta tavallisesti luodaan jo kotona.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on yliopistotutkinto enkä vieläkään tiedä, mikä on sitsi.
Sama juttu, vaikka toinenkin tutkinto edistyi aika pitkälle.
Eräille tuntuu olevan täysin vieras ajatus, että toisille yliopisto on vaan oppilaitos ihan siinä missä mikä tahansa muu. Siellä opiskellaan ja valmistutaan ammattiin ja toivotaan löytyvän työtä sen jälkeen. Tosin kaikki yliopistotutkinnot eivät ole sellaisenaan yksiselitteisiä ammattitutkintoja, mutta tavoite on kuitenkin työpaikka.
Nykyiset suomalaiset yliopistot eivät ole niin hienoja ja arvokkaita laitoksia, että siellä ei selviytyisi ihan kuka tahansa. Joku voi tuntea olonsa oudoksi, mutta yhtä hyvin sairaanhoito-oppilaitoksessa moni on tuntenut olevansa paljon pahemmin orpopiru vieraassa helvetissä kuin kukaan koskaan yliopistossa.
Totta kai selviytyy, mutta tässä ei ollut siitä kyse vaan kuulumisen ja pärjäämisen tunteesta.
Ihan sama homma se on sairaanhoito-oppilaitoksessa, jossa eivät kaikki koe kuuluvansa joukkoon eikä pärjäävänsä. Silti moni lusii opinnot läpi ja suorittaa tutkinnon, ja kokee joukkoon kuulumista ja pärjäämistä muualla, vaikka harrastuksen tai ystävien parissa.
Niin, mutta tässä puhuttiin yliopistosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustelutaito on eräänlaista älykkyyttä, jota lapset oppii vanhemmiltaan, jos näillä on keskustelun taito, ja ylipäätään tapana puhua lasten kanssa asioista.
Joistain lapsistahan huomaa jo ala-asteikäisinä, etteivät ole tottuneet juttelemaan aikuisten kanssa. Osa lapsista sen taidon varmaan oppii sitten koulussa tai muissa piireissä.Mutta voisin lyödä vetoa, että vanhempien koulutustaustalla on tuossa merkitystä. Joten ei ole kummallista, jos keskusteluun tottumaton (työläisperheen) nuori tuntee olonsa oudoksi yliopistossa.
Täytyypä nyt sanoa, että en ole ikinä huomannut keskustelun puutetta kouluttamattomissa sukulaisissa. Päinvastoin. Juttua riittää. Ehkä se johtuu itäsuomalaisesta perimästä. Hämeessä jörötetään enemmän. Helsingissä sitä vasta tuppisuita ollaankin.
Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot on vähän eri asioita. Ei minunkaan vanhempani tuppisuita ole, mutta puhuvat itse, eivät keskustele tai kuuntele eikä saa puhua kuin heidän hyväksymistään asioista.
Ei mun vanhemmat keskustele eikä kysy mielipiteitä ja kumpikin on korkeasti koulutettu. Kummallinen ajatus, että ihminen oppisi sosiaalisia taitoja vain vanhemmilta.
Juu, mutta perusta tavallisesti luodaan jo kotona.
Ja missä tahansa kodissa osataan jutella. Olen asunut pikkukaupungissa ja siellä ainakin kavereiden vanhemmat tykkäsi krskustella kanssani toisin kuin omat vanhempani. Helsinkiin muutettuani yllätyin, kun tosi moni opiskelukaveri oli kuin mykkäkoululainen. Ihan peruskäytöstavat hukassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koska jotkut täällä niin kirkasotsaiset tai oman kuplansa sisään jumittuneet väittävät, ettei mitään luokkaeroja ole, että kyse on vain näiden "työväenluokkaisten" sosiaalisten taitojen puutteesta tai oman pään sisäisestä ongelmasta, niin tässä oma kokemukseni:
Vaikka opiskelijoiden oma tausta ja vanhempien ammatit eivät olleet usein tai edes koskaan mikään jokapäiväinen kahvipöydän keskustelun aihe, törmäsin silti lukemattomia kertoja aivan järkyttäviin ennakkoluuloihin työväenluokkaisista, esim. pelkän ammattikoulun käyneistä. Suurin osa opiskelijoista omalla alallani tuli korkeasti kouluttautuneista perheistä (tämä tosin voi vaihdella eri aloilla) ja läpi opintojeni sain kuulla miten työväenluokkaisiin viitattiin mm. "vähä-älyisinä, sairaina, tyhminä, oman elämänsä ja kouluttautumisensa omilla elämänvalinnoillaan pilanneina, sivistymättöminä, ressukoina, joita me oikeasti kouluttautuneet ja älykkäät pääsemme tulevassa työssämme auttamaan". Tämänkaltainen puhe koski vielä työväenluokkaa yleisellä tasolla, ei vain jostain huumeongelmasta tms. kärsiviä ihmisiä. On syytä kyllä miettiä uudelleen, kenellä tässä tilanteessa oikeastaan on se puute niistä sosiaalisista taidoista.
Jos sinulla, lukija, on yhtään empatiakykyä, voit miettiä miltä minusta tuntui istua vuodesta toiseen luennoilla, seminaareissa, illanistujaisissa, tapahtumissa ja porukoissa, joissa työväenluokka, johon myös koko oma sukuni kuuluu, nähtiin jonain "huonompana" ja "epäonnistuneempana" pelkän koulutuksen ja työn perusteella. Luonnollisesti en halunnut tuoda omaa taustaani koskaan yleisesti esille.
Ennen kuin joku teistä ärähtää "no eihän kaikki keskiluokkaiset tai yläluokkaiset ole tuollaisia", niin ei olekaan. Tapasin yliopistoaikoina myös aivan ihania empatiaan kykeneviä, erilaisten näkökulmien pohdinnasta kiinnostuneita, eri taustoista lähtöisin olevia ihmisiä, joista osasta sain jopa elinikäisiä ystäviä. Mutta valitettavan moni pysyi hyvin ennakkoluuloisina ainakin koko opiskeluajan. En tiedä, jatkuuko kaikilla sama meno vielä työelämässä. Mutta voi vain kuvitella, miltä työväenluokkaisesta tuntuu istua vastaanotolla sellaisen ammatilaisen luona, joka suhtautuu häneen pöytänsä takaa arvostellen lähtökohtaisesti jonain huonompana, vaikka ei sitä ääneen sanoisi.
Tuommoiset ennakkoluulot on kyllä kamalia :( itse en ole omissa opinnoissa ja pääasiassa korkeakoulutetussa tuttavapiirissä tuommoiseen törmännyt, mutta en epäile etteikö joissain piireissä voisi sitä ollakin. Ja onhan näitä, vaikkapa lääkäreitä, jotka ei istu hoitajien kanssa samaan pöytään vaan on mieluummin yksin.
Mutta sitten on myös se toinen suunta, johon itse olen törmännyt henkilökohtaisesti, eli se kun duunarikaverit ja pahimmillaan perhe alkaa haukkua ja dissata sitä "liian hienoa" yliopisto-opiskelijaa, mikä on ihan hirveän surullista. Oikeasti olen törmännyt mitä ihmeellisimpiin ennakkoluuloihin, kun joskus kaverin kautta tuli vietettyä aikaa duunarimiesten seurassa, tai vaikkapa baarissa juteltua semmoisen kanssa. Voin vaan kuvitella miten vaikeaa on, jos omat vanhemmat on semmoisia ja itse päätyt menemään yliopistoon :(
Tästä tuli míeleen omat kokemukseni. Pari muuten ihan fiksua ammattikorkean käynyttä, työläistaustaista kaveriani (naisia, eri aloilta ja eri aikoina) piikittelivät aina sopivassa kohden minua, koska olen maisteri. Taustavivahteena jutuissa oli se miten pääsen elämässäni helpommalla ja tienaan maisterina paremmin kuin muut. Tosiasiassa tienasin vähän yli pari tonnia kuussa ja siitäkin piti säästellä, koska olin määräaikaisuuksien välissä epätoivoisesti työtä hakeva työtön ja heillä puolestaan oli vakityöt ja isommat tulot...
Minusta tuntuu että jopa minun työkaverit (amkin käyneitä) suhtautuu minuun jotenkin eri tavalla, koska olen opiskellut yliopistossa. Tutkintoni on kandin tasoinen, eli alempi korkeakoulututkinto niinkuin amk-tutkinnot, mutta jostain syystä se yliopisto siinä tekee minusta jotenkin erilaisen ja vähän liian "hienon" monien silmissä. Se on hämmentävää. Olen aina kokenut itseni hieman ulkopuoliseksi, toisen polven akateemisena maaseudulta tunnun olevan vääränlainen joka joukkoon. Voi se johtua myös siitä että lapsesta asti on kokemus erilaisuudesta, kun maalaiskoulussa sain kuulla kuinka vanhempieni ammatit ovat tyhmiä ja noloja eikä mitään oikeaa työtä. Tältä pohjalta ymmärrän toisaalta tosi hyvin niitä, jotka kokee olonsa oudoksi yliopistossa. Jos lapsuuden kasvuympäristö on aivan erilainen ja vanhempien mielestä maisterit "hienoja herroja" niin on aivan takuulla hankalaa. Kyse on juuri siitä identiteetistä, mihin on kasvanut, ja sen muutoksesta. Nuo elitistihommat, vanhempainsitsit ym. on sitten vielä asia erikseen, jos semmoista oikeasti jossain esiintyy niin siellä on sitten kyllä ihmeissään suurin osa perus maistereiden lapsistakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen työläisperheestä. Kaikki neljä yliopiston käyneitä. En edes tunnista ap:n kertomia asioita todellisiksi. Kyse on enemmän sosiaalisista taidoista. Turhaan taas luoda tätä luokkahysteriaa, kun sellaista ei ole. Sanna Marin sanoi, että kaikista voi tulla mitä vain.
Tämä ei ole ihan totta. Kaikista ei voi tulla, mitä vain. Ihmisistä voi tulla tai ihminen voi toki päästä eteenpäin ja tavoitteisiin, mutta siinä on kysymys persoonasta ja motivaatiosta myös. Jos on keskinkertainen, ei kyllä voi tulla mitä vain. Kaupan kassasta voi tulla pääministeri, muttei esim. naapurin Pirkosta, vaikka haluaisi.
Vanhempien koulutustautsta ei kuitenkaan ole se, joka naapurin Pirkon koulutuksen ja tulevaisuuden ratkaisee vaan hänen henkilökohtaiset ominaisuudet. Sitähän sinä tarkoititkin.
Niin tarkoitin, nimenomaan. Henkilökohtaiset ominaisuudet ratkaisee paljon, mitä itse haluaa, ei aina riitä. Marinista tuli pääministeri, muttei kaikista tule mitä vain. Akateemisia tunnen sen verran, että jotkut on seurannut sukunsa perinteitä, vaikka om kiinnostus voi olla vaikkapa duunariammatti. Omista sisaruksista 3kpl, yksi on akateeminen, muut tavantallaajia paremmalla palkalla, joka sekään ei ole tärkein juttu, kuin tämä yliopiston käynyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen työläisperheestä. Kaikki neljä yliopiston käyneitä. En edes tunnista ap:n kertomia asioita todellisiksi. Kyse on enemmän sosiaalisista taidoista. Turhaan taas luoda tätä luokkahysteriaa, kun sellaista ei ole. Sanna Marin sanoi, että kaikista voi tulla mitä vain.
Googletappa selviytymisharha ja tutustu hieman, tuo on jo niin kulunut fraasi.
Ei se mikään fraasi ole vaan oma empiirinen kokemus. Me peruskoulun alkuaikoina kouluamme käyneet emme edes ajatelleet, että meillä olisi jotain rajoitteita opiskelun suhteen. Me selviydyimme ja hankimme koulutusta omien kykyjen ja halujen mukaan ajattelematta vähääkään sitä, että ei tämä nyt duunarien lapselle sovi. Ehkä selviytymisharha pätee jossakin muualla, mutta ei niinkään Suomessa, jossa tosiaan yksinhuoltajasiivoojan lapsesta voi tulla mitä vaan.
Kun nyt muistellaan vaikkapa entisiä presidenttejä, eivät he kaikki suinkaan olleet ylempien yhteiskuntaluokkien kasvatteja ja korkeasti kouluttautuneitten vanhempien lapsia. Oli Kekkonen, joka lähti Pielavedeltä Lepikon torpasta ja Halonen Kalliosta, joka ei käsittääkseni ole ollut mikään hienostokaupunginosa.
60 -luvun sukupolven maailma on jäänyt kauas historiaan. Tänä päivänä keskiluokka uusintaa itsensä keskuudestaan eikä luokkaretket ole tavallisia. Toimin itse sosiaalialalla ja työskentelen nuorten kanssa. Aivan järjestäin nuoret, hyväpäiset ihmiset valitsevat ammattikouluja, jos ovat taustaltaan työväenluokkaisia tai sossun perheitä. Vaikka opettajat ja sossut kuinka tsemppaisivat, se ajatus, että itsestä voisi tulla vaikkapa lääkäri on vaan niin vieras ja sitten mennään hitsarioppiin.
Opettajat ja opot ei kyllä tsemppaa. Opoilla on suuri viehtymys kehottaa hyvänkin keskiarvon oppilaita ammattikouluun. Näin se oli jo vuosikymmeniä sitten ja näin on edelleen.
Jep, meidän yläasteella tehtiin oppilaitosvierailuja amikseen ja lukiosta amkiin, vaikka olisi siinä samassa kaupungissa ollut yliopistokin. Ei ihme että ajatus yliopistosta jää joillekin ihan vieraaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minäkään en tiennyt näistä mitään vaikka toisella vanhemmalla on yliopistotutkinto. En huomannut että oma tietämättömyys on poikkeavaa.
Sama juttu. On aivan turha yrittää näin keinotekoisesti luoda Suomeen jotain "luokkajärjestelmää". Kaikilla on aluksi orpo olo yliopistolla, perheen koulutustaustasta riippumatta.
Mikä ihmeen akateeminen identiteetti? Identiteetti muodostuu pikkuhiljaa jo äidin ja isän hoivassa ja siihen sitten joskus aikuisiällä tulee päälle se, mitä työtä ihminen tekee.
Jos identiteetti on horjuva, ei siihen mikään akateemisuus auta.
Suomessa muutenkin arvostetaan minusta liikaa yliopistokoulutusta ja sen tuomaa titteliä. Minä arvostan ehjää persoonaa, joka on löytänyt oman työnsä ja on hyvä siinä, duunari tai akateeminen.
Voin muuten mainita vain omasta kokemuksestani, että 1.puolisoni oli akateeminen, tämä nykyinen duunari, fiksumpi, empaattisempi ja laaja-alaisempi kuin eka. Ehkä ekan eron yksi, siis vain yksi syy oli se, että mies piti itseään hienoisesti parempana kuin minä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhteiskuntaluokassahan kyse on hyvin pitkälti identiteteetistä. Ei se helppoa ole muuttaa omaksuttua identiteettiä. Olen itse työväenluokasta lähtöisin. Akateemisen identiteteetin muodostuminen ei ole ollut mikään helppo juttu. Helpompaa on ollut aikuisena vaihdettu identiteetti eri tieteen alan edustajasta toiseen.
Minun identiteettini ei muuttunut yhtään mihinkään, kun kouluttauduin talonpoikaluokasta (?) akateemiseksi. Eiköhän sukuni ole kuitenkin lähempänä duunareita, vaikka muinaisilla säätyvaltiopäivillä esi-isäni edusti talonpoikaissäätyä.
Aika harvan tavallisen ihmisen identiteettiin koulutus ja tieteen ala vaikuttaa yhtään mitenkään.
Totta kyllä, että paljon helpompi on opiskella yliopistossa professorien kuin duunareitten lapsena, mutta aivan sama juttu, jos käsistään kätevä professorien lapsi haluaakin opiskella asentajaksi.
Taloinpoikaistaustainen ei ole duunaria nähnytkään.
Mitesn aatelisto- tai papistotaustainen? Luulisi, että ovat ainakin nähneet...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yhteiskuntaluokassahan kyse on hyvin pitkälti identiteteetistä. Ei se helppoa ole muuttaa omaksuttua identiteettiä. Olen itse työväenluokasta lähtöisin. Akateemisen identiteteetin muodostuminen ei ole ollut mikään helppo juttu. Helpompaa on ollut aikuisena vaihdettu identiteetti eri tieteen alan edustajasta toiseen.
Minun identiteettini ei muuttunut yhtään mihinkään, kun kouluttauduin talonpoikaluokasta (?) akateemiseksi. Eiköhän sukuni ole kuitenkin lähempänä duunareita, vaikka muinaisilla säätyvaltiopäivillä esi-isäni edusti talonpoikaissäätyä.
Aika harvan tavallisen ihmisen identiteettiin koulutus ja tieteen ala vaikuttaa yhtään mitenkään.
Totta kyllä, että paljon helpompi on opiskella yliopistossa professorien kuin duunareitten lapsena, mutta aivan sama juttu, jos käsistään kätevä professorien lapsi haluaakin opiskella asentajaksi.
Taloinpoikaistaustainen ei ole duunaria nähnytkään.
Meistä valtaosa on muutaman sukupolven takaa talonpoikaistaustainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tossa HS jutussa se erilaisuutta kokenut duunaritaustainen opiskeli filosofiaa. Tuo varmasti oppiaine jossa korostuu aiemmin opittu, ei pelkästään lukio-opinnot, vaan kaikki muu luettu sisäänimetty. Toinen, amispohjalta oikikseen mennyt ilman lukioita oli ihan fine, keskittyi lakiopintoihin ja tähtäsi töihin, ei nikotteluja. SE kolmas haastateltu oli erilainen kahdesta syystä: ihonvärin ja työläistaustansa vuoksi, ja hän kyllä korosti tuon ensimmäisen aiheuttamaan erilaisuuden tunnetta.
Meidän korkeastikoulutetusta perheestä (toinen meistä vanhemmista tohtori, toinen maisteri) lapset menivät yliopistoon, AMkiin ja amikseen. Kaikilla muilla opintojen alussa oloa väärässä paikassa olemisesta paitsi AMK -nörtillä joka koodaili onnellisena heti alusta. Yliopistolainen sai opettaa vanhemmilleen mitä on sitsit ja vujut, sellaisia ei ollut meidän aikaan eikä hän ole saanut apua opinnoissaan enempää kuin muutkaan lapset. Amislainen oli ollut töissä jo jonkin aikaa kun halusi mennä AMKiin, nyt suunnittelee maisterilinjalle hakua.
Ja tällaisessa normaalissa akateemisessa perheessä on suht hyvät tulot, mutta verotus tasaa käteenjäävän hyvin. Vaikka kuulumme parhaaseen tulodesiiliin ei meillä lapsilla ole omistusasuntoja ostettuna, autokaupoissa (niitä viiden tonnin kosloja) on autettu, samoin vuokrakämppien sisutuksessa maalattu vanhoja pöytiä ja lundioita uusiokäyttöön jne. Täytyy muistaa, että noita osinkoja saavia opiskelijanuoria on todella vähän, ja kuten useampi on ketjussa jo muistuttanut, iso osa heistä ei ole mitään akateemisten kulttuurisukujen kasvatteja vaan ne ylimääräiset rahat tulevat akateemisesti kouluttamattoman isin kuorma-auto tai LVI-firmasta. Ne luokat kun oikeasti ovat hyvin höttöisesti määriteltävissä Suomessa kun puhutaan suuresta enemmistöstä kansaa.
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihmeen akateeminen identiteetti? Identiteetti muodostuu pikkuhiljaa jo äidin ja isän hoivassa ja siihen sitten joskus aikuisiällä tulee päälle se, mitä työtä ihminen tekee.
Jos identiteetti on horjuva, ei siihen mikään akateemisuus auta.
Suomessa muutenkin arvostetaan minusta liikaa yliopistokoulutusta ja sen tuomaa titteliä. Minä arvostan ehjää persoonaa, joka on löytänyt oman työnsä ja on hyvä siinä, duunari tai akateeminen.
Voin muuten mainita vain omasta kokemuksestani, että 1.puolisoni oli akateeminen, tämä nykyinen duunari, fiksumpi, empaattisempi ja laaja-alaisempi kuin eka. Ehkä ekan eron yksi, siis vain yksi syy oli se, että mies piti itseään hienoisesti parempana kuin minä.
Kyllä se työssä suoriutumiseen vaikuttaa olennaisesti se identiteetti. Meillä on paljon ihmisiä ihan julkisissa viroissa, jotka puhuvat miten työssä jaksamista syö se, että kokee olevansa feikkilääkäri, pappi tai vaikkapa sossu. Se ammatillinen identiteetti puuttuu.
Opiskeluaikoina tunsin itsekin hieman oudoksi kun monet ympärillä olivat jotenkin niin tärkeitä, eli ymmärrän kyllä tuon fiiliksen. En sitten tiedä mitä tapahtui kun itse olen meidän opiskeluporukasta ainoa, joka on edennyt "akateemisia portaita", vaikka mielestäni vähiten sulauduin joukkoon silloin alussa. Ehkä tämä akateemisen pyramidin portaiden kipumisen vaativa raaka työ ja pääasiassa pään seinään hakkaaminen sitten karsii sitä "fiksumpaa" porukkaa...
Vierailija kirjoitti:
Mikä ihmeen akateeminen identiteetti? Identiteetti muodostuu pikkuhiljaa jo äidin ja isän hoivassa ja siihen sitten joskus aikuisiällä tulee päälle se, mitä työtä ihminen tekee.
Jos identiteetti on horjuva, ei siihen mikään akateemisuus auta.
Suomessa muutenkin arvostetaan minusta liikaa yliopistokoulutusta ja sen tuomaa titteliä. Minä arvostan ehjää persoonaa, joka on löytänyt oman työnsä ja on hyvä siinä, duunari tai akateeminen.
Voin muuten mainita vain omasta kokemuksestani, että 1.puolisoni oli akateeminen, tämä nykyinen duunari, fiksumpi, empaattisempi ja laaja-alaisempi kuin eka. Ehkä ekan eron yksi, siis vain yksi syy oli se, että mies piti itseään hienoisesti parempana kuin minä.
Sehän siinä onkin, että jos lapsuudenkodissa on kasvanut ajatusmaailmaan siitä, että kuulut tiukasti työväenluokkaan. Siitä tulee osa identiteettiä. Mutta sitten jos meneekin yliopistoon niin se ristiriita työväenluokkaisen identiteetin ja porvariammatin välillä voi teettää töitä. Varsinkin, jos tuntuu että kaikki muut saman alan opiskelijat tulee erilaisesta kodista. Kaikki duunariperheet ei ole kuitenkaan niin vahvasti identifioituneet työväenluokkaisiksi, siinä on valtavan paljon eroja miten suhtaudutaan muiden yhteiskuntaluokkien edustajiin ja omaan asemaan yhteiskunnassa, ja se tietysti heijastuu lapsiinkin. Kyllä edelleen on paikoitellen voimissaan semmoinen "me alhaiset hoitajat-nuo hienot lääkärit"-ajattelu (tämä vain esimerkkinä, samanlaista löytyy varmaan muiltakin aloilta), ja myös sama toiseen suuntaan, mikä voi vaikeuttaa sen hoitajan lapsen uskallusta lähteä yrittämään lääkikseen.
Lopettakaa tää joutava lässytys!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen työläisperheestä. Kaikki neljä yliopiston käyneitä. En edes tunnista ap:n kertomia asioita todellisiksi. Kyse on enemmän sosiaalisista taidoista. Turhaan taas luoda tätä luokkahysteriaa, kun sellaista ei ole. Sanna Marin sanoi, että kaikista voi tulla mitä vain.
Googletappa selviytymisharha ja tutustu hieman, tuo on jo niin kulunut fraasi.
Ei se mikään fraasi ole vaan oma empiirinen kokemus. Me peruskoulun alkuaikoina kouluamme käyneet emme edes ajatelleet, että meillä olisi jotain rajoitteita opiskelun suhteen. Me selviydyimme ja hankimme koulutusta omien kykyjen ja halujen mukaan ajattelematta vähääkään sitä, että ei tämä nyt duunarien lapselle sovi. Ehkä selviytymisharha pätee jossakin muualla, mutta ei niinkään Suomessa, jossa tosiaan yksinhuoltajasiivoojan lapsesta voi tulla mitä vaan.
Kun nyt muistellaan vaikkapa entisiä presidenttejä, eivät he kaikki suinkaan olleet ylempien yhteiskuntaluokkien kasvatteja ja korkeasti kouluttautuneitten vanhempien lapsia. Oli Kekkonen, joka lähti Pielavedeltä Lepikon torpasta ja Halonen Kalliosta, joka ei käsittääkseni ole ollut mikään hienostokaupunginosa.
60 -luvun sukupolven maailma on jäänyt kauas historiaan. Tänä päivänä keskiluokka uusintaa itsensä keskuudestaan eikä luokkaretket ole tavallisia. Toimin itse sosiaalialalla ja työskentelen nuorten kanssa. Aivan järjestäin nuoret, hyväpäiset ihmiset valitsevat ammattikouluja, jos ovat taustaltaan työväenluokkaisia tai sossun perheitä. Vaikka opettajat ja sossut kuinka tsemppaisivat, se ajatus, että itsestä voisi tulla vaikkapa lääkäri on vaan niin vieras ja sitten mennään hitsarioppiin.
Opettajat ja opot ei kyllä tsemppaa. Opoilla on suuri viehtymys kehottaa hyvänkin keskiarvon oppilaita ammattikouluun. Näin se oli jo vuosikymmeniä sitten ja näin on edelleen.
Kotona kannattaa jo hyvissä ajoin keskustella mihin peruskoulusta.
Ei mun vanhemmat keskustele eikä kysy mielipiteitä ja kumpikin on korkeasti koulutettu. Kummallinen ajatus, että ihminen oppisi sosiaalisia taitoja vain vanhemmilta.