HS Jos oma perhe kuuluu työväenluokkaan, yliopisto saattaa tuntua oudolta ja vieraalta.

Kuulostaa saman mittakaavan ongelmalta kuin eräs, joka vaihtoi fuksivuonna nimeään vähemmän rahvaanomaiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä hukkuu nyt asian pointti

Työläistaustalta tulevan on hyvä vaan tunnistaa, ettei se outouden ja ulkopuolisuuden tunne johdu siitä, että hän olisi jotenkin huonompi tai sosiaalisesti lahjaton. Vaan hän on ehkä uudemmassa ja vieraammassa tilanteessa kuin moni muu, ja joutuu siksi tulemaan elämänvaiheeseen vähän takamatkalta. Ja on yksinäinen olo, koska perheessä ei voi jakaa kokemusta kenenkään kanssa, he eivät yhtään ymmärrä mistä puhutaan.

Kun ymmärtää, että itsessä ei ole vikaa, vaan tilanne on mikä on, voi olla itselleen armollisempi, kokea ettei ole yksin, vaan kuuluu tiettyyn viiteeyhmään, ja myös voi olla itsestään ylpeä.

ihan näin ei-akatemisesta perheestä ulevana (ja solahdin silti yliopistomaailmaan hyvin) niin paljonko te alustatte lastanne yliopistoelämästä ennen opiskeluja? Kerrotte tapahtumista ja tavoista toimia? Jaatte kokemuksia kuin synnytys- tai armeijakertomuksia ikään? Minusta tämä artikkeli on huvittava, ainnakin nymymaailmassa, jossa ainakin lukiotasolle pääsee kyllä ihan "työväenluokasta" riippumatta kuka tahasa. Samoin kuin tiedon äärelle. Ei sinne yliopistoon mistään savikuopasta ja tynnyrissä kasvaneena mennä.

On vielä eri asia olla ei-akateeminen, mutta vaikka opistokoulutettu. Onko noin vaikeaa ymmärtää, että joidenkin vanhemmat on menneet duunariksi 16-vuotiaana suoraan kansakoulusta tai sitten peruskoulusta. Silloin ei ole edes yleissivistävää lukiota alla, ei juurikaan kielitaitoa, ei ole ehkä ulkomailla oltu, ei haettu koskaan mihinkään opintoihin. Ei ehkä ole koskaan haettu töihinkään, vaan on pysytty samalla työnantajalla siitä asti. Ei mitään kokemusta CV:n kartuttamisesta, verkostoitumisesta, itsenäisestä opiskelusta, ei pakollisista harjoittelusta, vaihdosta, oman alan kesätöistä tai opintojen ohella oman alan työn teosta. Ei varsinkaan opintojen rakentamisesta ja aikataulutuksesta tai sen vaikeudesta, ei siitä mitä on valita ja yrittää tehdä lopputyö. Ei edes siitä, mitä on rypistää kasaan kirjallinen raportti. Nämä vanhemmat eivät ole ehkä edes käyttäneet ikinä tietokonetta.

Vielä nykyään, kun olen ollut 1,5 vuotta etätöissä asiantuntijana, äiti välillä kysyy, enkö ole vieläkään ollut töissä.

niin? Oma äitini mennyt juuri näin, köyhästä maalaistalosa. Isäni alkoholisti. Kyllä mä silti ymmärsin, mikä on yliopisto ja millaista ehkä opiskelu siellä siitä huolimatta. Oli jopa 90-luvulla tieetoa eri opiskelupaikoista tarjolla. Päsin yliopistoon enkä yhtään tuntenut oloani siellä oudoksi. Eikä kukaan edes tehnyt numeroa taustoistaan. Toki ei ollut lääkis eikä kauppis. Olen ehkä poikkeus.

No sua ei ole sitten herroiteltu kotona, nyrpistelty kielenkäytöstä, eikä oltu vähän että kuka luulet nyt olevasi.

ei, koska huolimatta taustoistaan  vanhempani kuitenkin ovat olleet fiksuja.

Jostain syystä luokkakeskustelu saa usein aikaan kiivaita väittelyjä siitä, että yhteiskuntaluokkia ei ole. Mistäköhän tämä aggressiivisuus keskustelussa johtuu?

Minä allekirjoitan tässä keskustelussa olleet kommentit ja kivun siitä, miltä tuntuu, kun oma lapsuudenperhe alkaa hyljeksiä opiskelujen jälkeen. Ja tästä asiasta näkyy vielä vähemmän artikkeleita kuin siitä, että työläistausta tuo sopeutumisvaikeuksia yliopistossa.

Mitä sitten, kun opiskelujesi jälkeen et enää "kelpaa" lapsuuden perheellesi? Sinua ei enää ymmärretä, uusien kiinnostuksenkohteittesi annetaan ymmärtää olevan naurettavia, sinulta ei kysellä kuulumisia ja työskentelyäsi vähätellään. Yliopistoon meno voi pahimmillaan tehdä ihmisestä juurettoman ja turvaverkottoman :(.

Totta kai luokkia on olemassa ja olen niistä paljon sosiologin tiimoilta lukenut. Silti ne eivät mielestäni kyllä merkitse noin paljoa kuin mitä artikkelissa kirojitettiin. Enemmänkin kielii siitä, että on moukkia ja vähemmän moukkia ihmisiä. 

Sinun mielestäsi eivät merkitse - minun mielestäni merkitsevät. Kummatkin ovat mielipidekysymyksiä, joten eipä tässä voi tehdä päätelmää siitä, mikä on merkityksen taso. Mutta ehkäpä minun vanhempani ovat moukkia, niin kuin ehdotit. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä hukkuu nyt asian pointti

Työläistaustalta tulevan on hyvä vaan tunnistaa, ettei se outouden ja ulkopuolisuuden tunne johdu siitä, että hän olisi jotenkin huonompi tai sosiaalisesti lahjaton. Vaan hän on ehkä uudemmassa ja vieraammassa tilanteessa kuin moni muu, ja joutuu siksi tulemaan elämänvaiheeseen vähän takamatkalta. Ja on yksinäinen olo, koska perheessä ei voi jakaa kokemusta kenenkään kanssa, he eivät yhtään ymmärrä mistä puhutaan.

Kun ymmärtää, että itsessä ei ole vikaa, vaan tilanne on mikä on, voi olla itselleen armollisempi, kokea ettei ole yksin, vaan kuuluu tiettyyn viiteeyhmään, ja myös voi olla itsestään ylpeä.

ihan näin ei-akatemisesta perheestä ulevana (ja solahdin silti yliopistomaailmaan hyvin) niin paljonko te alustatte lastanne yliopistoelämästä ennen opiskeluja? Kerrotte tapahtumista ja tavoista toimia? Jaatte kokemuksia kuin synnytys- tai armeijakertomuksia ikään? Minusta tämä artikkeli on huvittava, ainnakin nymymaailmassa, jossa ainakin lukiotasolle pääsee kyllä ihan "työväenluokasta" riippumatta kuka tahasa. Samoin kuin tiedon äärelle. Ei sinne yliopistoon mistään savikuopasta ja tynnyrissä kasvaneena mennä.

On vielä eri asia olla ei-akateeminen, mutta vaikka opistokoulutettu. Onko noin vaikeaa ymmärtää, että joidenkin vanhemmat on menneet duunariksi 16-vuotiaana suoraan kansakoulusta tai sitten peruskoulusta. Silloin ei ole edes yleissivistävää lukiota alla, ei juurikaan kielitaitoa, ei ole ehkä ulkomailla oltu, ei haettu koskaan mihinkään opintoihin. Ei ehkä ole koskaan haettu töihinkään, vaan on pysytty samalla työnantajalla siitä asti. Ei mitään kokemusta CV:n kartuttamisesta, verkostoitumisesta, itsenäisestä opiskelusta, ei pakollisista harjoittelusta, vaihdosta, oman alan kesätöistä tai opintojen ohella oman alan työn teosta. Ei varsinkaan opintojen rakentamisesta ja aikataulutuksesta tai sen vaikeudesta, ei siitä mitä on valita ja yrittää tehdä lopputyö. Ei edes siitä, mitä on rypistää kasaan kirjallinen raportti. Nämä vanhemmat eivät ole ehkä edes käyttäneet ikinä tietokonetta.

Vielä nykyään, kun olen ollut 1,5 vuotta etätöissä asiantuntijana, äiti välillä kysyy, enkö ole vieläkään ollut töissä.

niin? Oma äitini mennyt juuri näin, köyhästä maalaistalosa. Isäni alkoholisti. Kyllä mä silti ymmärsin, mikä on yliopisto ja millaista ehkä opiskelu siellä siitä huolimatta. Oli jopa 90-luvulla tieetoa eri opiskelupaikoista tarjolla. Päsin yliopistoon enkä yhtään tuntenut oloani siellä oudoksi. Eikä kukaan edes tehnyt numeroa taustoistaan. Toki ei ollut lääkis eikä kauppis. Olen ehkä poikkeus.

No sua ei ole sitten herroiteltu kotona, nyrpistelty kielenkäytöstä, eikä oltu vähän että kuka luulet nyt olevasi.

ei, koska huolimatta taustoistaan  vanhempani kuitenkin ovat olleet fiksuja.

Jostain syystä luokkakeskustelu saa usein aikaan kiivaita väittelyjä siitä, että yhteiskuntaluokkia ei ole. Mistäköhän tämä aggressiivisuus keskustelussa johtuu?

Minä allekirjoitan tässä keskustelussa olleet kommentit ja kivun siitä, miltä tuntuu, kun oma lapsuudenperhe alkaa hyljeksiä opiskelujen jälkeen. Ja tästä asiasta näkyy vielä vähemmän artikkeleita kuin siitä, että työläistausta tuo sopeutumisvaikeuksia yliopistossa.

Mitä sitten, kun opiskelujesi jälkeen et enää "kelpaa" lapsuuden perheellesi? Sinua ei enää ymmärretä, uusien kiinnostuksenkohteittesi annetaan ymmärtää olevan naurettavia, sinulta ei kysellä kuulumisia ja työskentelyäsi vähätellään. Yliopistoon meno voi pahimmillaan tehdä ihmisestä juurettoman ja turvaverkottoman :(.

Niinhän tälle Katriina Järviselle kävi. Suosittelen myös hänen kirjaansa Kaikella kunnioituksella, jossa kertoo paljon taustastaan ja siitä irtautumisesta.

On aivan totta että tuokin ilmiö on olemassa. Ehdollista on silti niidenkin keskiluokkaisten vanhempien rakkaus, jotka eivät voi kuvitellakaan lapselleen muuta kuin akateemista ammattia. Lapselta itseltään ei juurikaan kysellä.

Eikö tuota Järvisen lapsuutta määritä tiukka uskonnollisuus paljon enemmän kuin "työläisyys"? Komplekseja voi tulla mistä vaan, harvempi kykenee elättämään itsensä omia "traumoja" (työväenluokkainen meni naimisiin yläluokkaisen miehen kanssa jne) kaivelemalla..

Tällainen vaikutelma minullekin tuli. Mielestäni Järvisen lapsuus ei kuulostanut tyypilliseltä työväenluokan elämältä vaan ahdasmielisen uskonnollisen yhteisön. Työväenluokan nuorille nuorisokulttuuri muoti-ilmiöineen ei yleensä ole vierasta, päinvastoin.

Omat vanhemmat on käyneet yliopiston ja hyvin vähän niistä ajoista tai yliopiston kulttuurista on keskusteltu. Tiedän etäisesti esimerkiksi mitkä on sitsit, sekin kaverin takia, vanhemmilta en ole sellaisesta kuullut.

Vierailija kirjoitti:

Ihan rehellisesti sanottuna oma näkemykseni on että nämä perhetaustojaan häpeilevät työläisperheiden lapset kärsivät lähinnä huonosta itsetunnosta ja kehnoista sosiaalisista kyvyistä enemmän kuin siitä että perheessä ei puhuttu yliopisto-opiskeluista. Sosiaalisesti taitavat ja/tai itsevarmat työläisperheiden lapset pärjäävät opistolla siinä missä muutkin. 

Nythän ei ollut kyse pärjäämisestä, vaan siitä takaamatkasta ja vierauden tunteesta, mikä sillä alemman sos.luokan opiskelijalla on. Osa heistä pärjää varmasti hyvin, mutta sitten taas on rakenteita, joita ei voi murtaa.

Yksi on esim. harjoittelupaikat oikeusistuimissa. Ne menevät suhteilla. Se on helvetin perseestä, jos et pääse harjoittelijaksi tai myöhemmin auskultoimaan. Sitten pitää keksiä jotain muita pärjäämiskeinoja, jos ei edes perähikiän käräjäoikeuteen pääse auskultoimaan, kun sinne otettiin joku sukulaisen kummin kaima.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä hukkuu nyt asian pointti

Työläistaustalta tulevan on hyvä vaan tunnistaa, ettei se outouden ja ulkopuolisuuden tunne johdu siitä, että hän olisi jotenkin huonompi tai sosiaalisesti lahjaton. Vaan hän on ehkä uudemmassa ja vieraammassa tilanteessa kuin moni muu, ja joutuu siksi tulemaan elämänvaiheeseen vähän takamatkalta. Ja on yksinäinen olo, koska perheessä ei voi jakaa kokemusta kenenkään kanssa, he eivät yhtään ymmärrä mistä puhutaan.

Kun ymmärtää, että itsessä ei ole vikaa, vaan tilanne on mikä on, voi olla itselleen armollisempi, kokea ettei ole yksin, vaan kuuluu tiettyyn viiteeyhmään, ja myös voi olla itsestään ylpeä.

Hyvin harvassa taitaa olla ne jotka on lapsuutensa viettäneet yliopiston käytävillä ja luentosaleissa saati sitten opiskelijaelämän tilaisuuksissa. Elikkä eiköhän se kynnys ole samankaltainen jokaiselle. Toiset tunnetusti sopeutuu uuteen ympäristöön helpommin kuin toiset mutta ei tää tietääkseni taustasta riipu vaan luonteesta. 

Omat lapseni ovat käyneet lukuisia kertoja campuksella ja yliopistolla, kaveriporukkamme järjestää koko perheen juhlia ylioppilaskunnan juhlatiloissa, wappuna ollaan yhteisellä picnicillä Ulliksella, lauletaan yhdessä teekkarilauluja, käydään konserteissa (YL, PK, PO, Retuperä, KYN) ja speksejä katsomassa. Kyllä heillä on aika vahva side jo alaan ja korkeakouluun, toki myös laajat verkostot.

Oletko koskaan ajatellut millaisia paineita laitat lastesi niskaan tuolla asenteella? Heille ilmeisesti ei ole mitään mahdollisuutta valita ei-akateeminen ammatti vaikka haluaisivat? Entä jos epäonnistuvat, eivät pääse sisälle? Tai väsähtävät burn outtiin heti sisälle päästyään? Osa näistä palstan "akateemisista" naisista on pelottavia siirtäessään omaa kunnianhimoaan lapsien kannettavaksi, voi kunpa puskisivat vain omalla urallaan eivätkä kokisi oikeudekseen ylpeillä miehillään ja lapsillaan. Akateemisuuteen kuuluu vapaus, tuon pitäisi ulottua myös lasten ammatinvalintaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä allekirjoitan ap:n kokemuksen täysin. Olen ensimmäinen yliopistoon päässyt sekä omasta että puolisoni suvusta. En tiennyt mistään mitään, sitseistä enkä mistään. Ihan kaikki tuli uutena. On myös todella ulkopuolinen olo niiden seurassa, jonka perheissä selvästi on kouluttauduttu ja tiedetään asioista. Tämä kaikki ei kuitenkaan estänyt oppimasta ja osallistumasta, mutta jännitti tosi paljon kaikki asiat ja oli hölmö olo usein. 

Tuo on juuri sitä kummallista työväenluokkaisten harhaa tässä ketjussa. Esimerkiksi minä kolmannen polven akateemisena kuulin sitseistä ensimmäisen kerran vasta opiskelukabereiltani. En ollut koskaan edes kuullut sellaista sanaa ennen.

Nämä työväenluokkaisten kuvitelmat akateemisista muistuttavat vähän palstan Ulin harhoja siitä, miten kaikki naiset saisivat parisuhteen heti halutessaan.

Samaa mieltä. Ilmeisesti Helsinki ja siellä jotkus spesiaalialat. Naurettava ajatuskin että vanhemmillani tai itselläni olisi ollut mitään käryä nykyajan opiskelijaperinteistä tai jostain hiton karokkaetiketistä tai miten professoreja puhutellaan ym. höpönlöpöä. Itse opiskelin 90-luvulla eikä silloin ollut edes sitsiperinnettä maakuntayliopistossa tai jos oli niin varmaan teekkareilla.

Otaniemessä järjestetään vanhempainsitsit osassa kiltoja. Eli fuksit tulevat sitseille vanhempineen. Vanhemmille tämä on kiva nähdä vanhoja opiskelija- ja työelämän kavereita, ja huomata, että heidän lapset ovat samalla alalla. Hyvä verkostoitua ja rekrytäkin.

Normaalille parikymppiselle nuorelle tuo kuulostaa lähinnä nololta ja mikäli vanhemmat "pakottavat" moisiin tilaisuuksiin osallistumaan, luultavasti lapset häpeävät asiaa. Mutta siitä ei saa ilmeisesti kirjoitettua lehtiartikkelia. 

Joo, kyllä minun käsittääkseni normaalit parikymppiset nuoret haluaa itsenäistyä eikä ottaa isukkia mukaan opiskelijabileisiin. Huhhuh mitä touhua. Ei todellakaan ole mikään yleinen yliopistomaailman käytäntö sikäli kun tuo nyt yleensäkään pitää paikkaansa.

Googlapa: Fyysikkokilta, Sähkökilta, Koneinsinöörikilta, insinöörikilta (raksa), Kymeenlaakson osakunta, Prodeko (tuotantotalous), Jyrki Kasvi on ollut v. 2018 vanhempainsitseillä Instan mukaan, Informaatioverkostokilta... Eli kyllä näitä järjestetään.

Otaniemessä jopa osaston (eli killan) periytyminen on tosi vahvaa.

Nää on aika uusi ilmiö koska 80-luvulla ei ollut edes sitsejä saati sitten vanhempainsitsejä ainakaan kaikissa noissa killoissa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä. Minkälaisesta "työväenluokasta" nyt oikein on noustu akateemiseen maailmaan? Sellaisesta teuvo-tulio -maailmasta, jossa lestiä heitetään, naiset kulkevat varjoisilla kujilla itseään myymässä ja varastetuilla autoilla käydään ryöstelemässä R-kioskeja..?

Jos näin, niin sopeutuminen on varmasti vaikeaa, mutta en oikein usko, että tuollainen on nykytodellisuutta.

Itse olen työväenluokkaisesta perheestä, mutta solahdin ihan kevyesti yliopistomaailmaan. Eivätkä vanhempanikaan ole tunteneet mitään uhriutuvaa alemmuutta "akateemikko" tyttärensä edessä. Edelleen ymmärrämme toisiamme aivan hyvin

Oma työväenluokkainen perheeni:

 

- vanhemmat eivät ole opiskelleet vieraita kieliä tai ruotsia.

- asutaan pienellä paikkakunnalla pienessä talossa

- ei ole varallisuutta tai lomaosakkeita ulkomailla

- ei ole setiä tai kummisetiä hyvissä positioissa yliopistoissa ja yrityksissä, jonne pääsisi harjoittelijaksi

- vanhempien harrastukset ovat erilaisia kuin akateemisilla

- lehdet, joita luetaan ovat erilaisia

Kerroin tässä postauksessani, minkälainen on oma työväenluokkainen perheeni. Saan siihen alapeukkuja - miksi? Tämä on just se juttu, miksi en missään yhteyksissä yliopistolla ole tuonut perhettäni MILLÄÄN lailla esiin. Alapeukkua vaan.

En antanut alapeukkua enkä edes tiedä millä sivulla tuo kommenttisi oli, mutta voisin ehkä antaa alapeukun siitä, että vaikuttaa, kuin yrittäisit listallasi kertoa, kuinka kauhean erilainen perheesi on kuin akateemiset perheet. Kuitenkin on akateemisia perheitä, joiden elämä ei tuosta kuvauksesta eroa. 

Väität siis, että akateemisissa on paljon henkilöitä, jotka eivät ole koskaan opiskelleet mitään vierasta kieltä? Tai edes toista kotimaista? OK.

Älä nyt järkyty mutta monikin suorittaa ruotsin vain siksi että se on pakko ja sitten unohtaa koko kielen kun sille ei ole käyttöä kuin aika pienessä osassa maata. 

Vitsihän tuo on nykyään, MPKK:ssa jos et pääse läpi niin joudut yrittämään kolmasti ja jos ei ole läpi, niin se merkitään läpimenneeksi.

Teknillisellä puolella yleensä yksi viimeisistä tenteistä ja vaatimustaso "titta, där är en hund som heter Luffe".

Vierailija kirjoitti:

Jos se on vaan sosiaalista kömpelyyttä?

Ei suomalaiset sentään niin eriytyneitä ole. Tuleehan missä porukassa tahansa tilanteita, että vitsit ei mene jakeluun.

Kysymys onkin kumpi osapuoli on se sosiaalisesti kömpelömpi puoli? Vitsit mitkä on normaaleja tavalliselle kansalle ei ole merkki sosiaalisesta kömpelyydestä. Pienestä loukkaantuminen ja mielensäpahoittaminen sen sijaan on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan rehellisesti sanottuna oma näkemykseni on että nämä perhetaustojaan häpeilevät työläisperheiden lapset kärsivät lähinnä huonosta itsetunnosta ja kehnoista sosiaalisista kyvyistä enemmän kuin siitä että perheessä ei puhuttu yliopisto-opiskeluista. Sosiaalisesti taitavat ja/tai itsevarmat työläisperheiden lapset pärjäävät opistolla siinä missä muutkin. 

Nythän ei ollut kyse pärjäämisestä, vaan siitä takaamatkasta ja vierauden tunteesta, mikä sillä alemman sos.luokan opiskelijalla on. Osa heistä pärjää varmasti hyvin, mutta sitten taas on rakenteita, joita ei voi murtaa.

Yksi on esim. harjoittelupaikat oikeusistuimissa. Ne menevät suhteilla. Se on helvetin perseestä, jos et pääse harjoittelijaksi tai myöhemmin auskultoimaan. Sitten pitää keksiä jotain muita pärjäämiskeinoja, jos ei edes perähikiän käräjäoikeuteen pääse auskultoimaan, kun sinne otettiin joku sukulaisen kummin kaima.

Löysit sitten jonkun minimaalisen esimerkin alasta jolla voi olla jotain "takamatkaa". Eikä tuokaan takamatka ole oikeastaan yliopistoon liittyvä vaan tulevaan ammattiin.

Tosiasiassa siellä yliopistossa opiskellessasi olet se mitä olet eikä siellä vanhemmat istu kenelläkään vieressä pitelemässä kädestä. Jokaisen kurssin joudut suorittamaan itse ja vaikka osaisit pari termiä jo etukäteen niin eipä tuo ole kummoinen etumatka kun varsinaista opiskeltavaa on jättimäiset määrät jokaisella. 

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat olivat tehdastyöläisiä ja toinen ehti kuollakin, kun olin vielä lukiossa. Opiskelin Helsingin yliopistossa jo 60-luvulla, enkä muista, että olisi ollut mitenkään vaikeaa solahtaa mukaan yliopistoelämään. Vasta jälkeenpäin, kun olen lukenut näitä aloituksen kaltaisia tekstejä, on käynyt mielessä, että monen opiskelukaverin sukunimi oli tosiaan varsin tunnettu ja vanhemmat näkyvillä paikoilla yhteiskunnassa.

Outoa oli vain se, kun opiskelujen alkajaisiksi piti mennä ehdottomasti hame päällä kättelemään rehtoria.

Mekin käytiin 80-luvulla kättelemässä yliopiston päärakennuksessa jotakuta ukkelia ja saatiin opintokirjat käteen. Ei aavistustakaan kuka se oli, eikä ollut pukukoodia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä. Minkälaisesta "työväenluokasta" nyt oikein on noustu akateemiseen maailmaan? Sellaisesta teuvo-tulio -maailmasta, jossa lestiä heitetään, naiset kulkevat varjoisilla kujilla itseään myymässä ja varastetuilla autoilla käydään ryöstelemässä R-kioskeja..?

Jos näin, niin sopeutuminen on varmasti vaikeaa, mutta en oikein usko, että tuollainen on nykytodellisuutta.

Itse olen työväenluokkaisesta perheestä, mutta solahdin ihan kevyesti yliopistomaailmaan. Eivätkä vanhempanikaan ole tunteneet mitään uhriutuvaa alemmuutta "akateemikko" tyttärensä edessä. Edelleen ymmärrämme toisiamme aivan hyvin

Oma työväenluokkainen perheeni:

 

- vanhemmat eivät ole opiskelleet vieraita kieliä tai ruotsia.

- asutaan pienellä paikkakunnalla pienessä talossa

- ei ole varallisuutta tai lomaosakkeita ulkomailla

- ei ole setiä tai kummisetiä hyvissä positioissa yliopistoissa ja yrityksissä, jonne pääsisi harjoittelijaksi

- vanhempien harrastukset ovat erilaisia kuin akateemisilla

- lehdet, joita luetaan ovat erilaisia

Kerroin tässä postauksessani, minkälainen on oma työväenluokkainen perheeni. Saan siihen alapeukkuja - miksi? Tämä on just se juttu, miksi en missään yhteyksissä yliopistolla ole tuonut perhettäni MILLÄÄN lailla esiin. Alapeukkua vaan.

Et pelkästään kertonut, vaan lisäsit mukaan olettamiasi siitä millaisia lehtiä akateemiset lukevat ja mitä he harrastavat.

Kyllä näissä varmasti voidaan nähdä polarisoitumista:

akateemiset: mies- ja naiskuorot, akustiset soittimet, ooppera, golf, tennis & padel, laskettelu...

duunarit: moottorikelekkailu, metästys, marjastus, lavatanssit...

Jatkapa vaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä hukkuu nyt asian pointti

Työläistaustalta tulevan on hyvä vaan tunnistaa, ettei se outouden ja ulkopuolisuuden tunne johdu siitä, että hän olisi jotenkin huonompi tai sosiaalisesti lahjaton. Vaan hän on ehkä uudemmassa ja vieraammassa tilanteessa kuin moni muu, ja joutuu siksi tulemaan elämänvaiheeseen vähän takamatkalta. Ja on yksinäinen olo, koska perheessä ei voi jakaa kokemusta kenenkään kanssa, he eivät yhtään ymmärrä mistä puhutaan.

Kun ymmärtää, että itsessä ei ole vikaa, vaan tilanne on mikä on, voi olla itselleen armollisempi, kokea ettei ole yksin, vaan kuuluu tiettyyn viiteeyhmään, ja myös voi olla itsestään ylpeä.

ihan näin ei-akatemisesta perheestä ulevana (ja solahdin silti yliopistomaailmaan hyvin) niin paljonko te alustatte lastanne yliopistoelämästä ennen opiskeluja? Kerrotte tapahtumista ja tavoista toimia? Jaatte kokemuksia kuin synnytys- tai armeijakertomuksia ikään? Minusta tämä artikkeli on huvittava, ainnakin nymymaailmassa, jossa ainakin lukiotasolle pääsee kyllä ihan "työväenluokasta" riippumatta kuka tahasa. Samoin kuin tiedon äärelle. Ei sinne yliopistoon mistään savikuopasta ja tynnyrissä kasvaneena mennä.

Äitini väitti, että yliopistossa tutustuu ihmisiin helpommin kuin missään muualla ja opiskeluaika on ihmisen parasta aikaa. Täysi yllätys olikin, että olin todella yksinäinen yliopistossa ja koin, että ilmapiiri oli ihan muuta kuin olin luullut.

Opiskelin valtsikassa ja moni opiskelukaveri oli tosi elitistinen. Lisäksi kaikilla oli hirveä huoli työnsaannista, mikä aiheutti monenlaista kuppikuntaa ja kilpailuasetelmaa ihan älyttömissä asioissa. En kokenut mitään opiskelukavereiden välistä yhteishenkeä kuten vielä lukiossa.

Haa, mulla on melko samanlainen kokemus. Vanhemmat aina toitotti, että yliopistolta löytyy ne parhaat ystävät. Heille, työläisperheistä yliopistomaailmaan loikanneille, varmasti löytyikin samanmielisiä ystäviä. 

Opiskelin myös valtsikassa ja osallistuin jonkun verran opiskelijarientoihin. En kokenut muita opiskelijoita elitistisiksi (ehkä se riippuu paljon pääaineesta), mutta yhtään ystävää, edes kaveria ei löytynyt. Lapsuuden ystävät ovat edelleen niitä läheisimpiä. 

Mulla erittäin vastaava kokemus. Opiskelin humanistisessa tiedekunnassa ja tosiaan iso osa opiskeluajasta meni lähinnä rahatilanteesta ja tulevaisuuden töistä stressaten. Fuksina kävin muutaman kerran juhlissa, mutta sen olin "omillani". Kävin yliopistolla vain luennoilla, tekemässä ryhmätöitä ja syömässä. Muuten kävin kuntosalilla ja töissä. Ja tulen siis perheestä missä molemmat vanhemmat ovat akateemisesti koulutettuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan rehellisesti sanottuna oma näkemykseni on että nämä perhetaustojaan häpeilevät työläisperheiden lapset kärsivät lähinnä huonosta itsetunnosta ja kehnoista sosiaalisista kyvyistä enemmän kuin siitä että perheessä ei puhuttu yliopisto-opiskeluista. Sosiaalisesti taitavat ja/tai itsevarmat työläisperheiden lapset pärjäävät opistolla siinä missä muutkin. 

Nythän ei ollut kyse pärjäämisestä, vaan siitä takaamatkasta ja vierauden tunteesta, mikä sillä alemman sos.luokan opiskelijalla on. Osa heistä pärjää varmasti hyvin, mutta sitten taas on rakenteita, joita ei voi murtaa.

Yksi on esim. harjoittelupaikat oikeusistuimissa. Ne menevät suhteilla. Se on helvetin perseestä, jos et pääse harjoittelijaksi tai myöhemmin auskultoimaan. Sitten pitää keksiä jotain muita pärjäämiskeinoja, jos ei edes perähikiän käräjäoikeuteen pääse auskultoimaan, kun sinne otettiin joku sukulaisen kummin kaima.

Ja heillä, joilla Pappa ja Mamma dominoivat lapsiraukan elämää ei ole sosiaalisissa kanssakäymisissä vierauden tunnetta? Kuvaukset kuulostavat tämän päivän itsenäisyyttä ja yksilöllisyyttä korostavassa kulttuurissa lähes insestimäisiltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä allekirjoitan ap:n kokemuksen täysin. Olen ensimmäinen yliopistoon päässyt sekä omasta että puolisoni suvusta. En tiennyt mistään mitään, sitseistä enkä mistään. Ihan kaikki tuli uutena. On myös todella ulkopuolinen olo niiden seurassa, jonka perheissä selvästi on kouluttauduttu ja tiedetään asioista. Tämä kaikki ei kuitenkaan estänyt oppimasta ja osallistumasta, mutta jännitti tosi paljon kaikki asiat ja oli hölmö olo usein. 

Tuo on juuri sitä kummallista työväenluokkaisten harhaa tässä ketjussa. Esimerkiksi minä kolmannen polven akateemisena kuulin sitseistä ensimmäisen kerran vasta opiskelukabereiltani. En ollut koskaan edes kuullut sellaista sanaa ennen.

Nämä työväenluokkaisten kuvitelmat akateemisista muistuttavat vähän palstan Ulin harhoja siitä, miten kaikki naiset saisivat parisuhteen heti halutessaan.

Samaa mieltä. Ilmeisesti Helsinki ja siellä jotkus spesiaalialat. Naurettava ajatuskin että vanhemmillani tai itselläni olisi ollut mitään käryä nykyajan opiskelijaperinteistä tai jostain hiton karokkaetiketistä tai miten professoreja puhutellaan ym. höpönlöpöä. Itse opiskelin 90-luvulla eikä silloin ollut edes sitsiperinnettä maakuntayliopistossa tai jos oli niin varmaan teekkareilla.

Miten niitä professoreita sitten kuuluisi puhutella? En tiennyt että siihenkin on jotain erityisiä sääntöjä. t. Maisteri ja professorin tytär

Ja sitseistä ym kuulin tosiaan vasta yliopistossa, vaikka molemmat vanhempani ovat siellä pitkän kaavan mukaan opiskelleet. Tuntui suorastaan nololta kun isäni kertoi, että on ollut jonkun meidän opettajan väitöskirjan ohjaajana, en tuonut tätä faktaa erityisemmin ilmi.

Se kuuluu professorin työhön, siinä missä kurssien luennointi tai tutkimuksen tekokin. Kaikilla noilla vähänkään kokeneemmilla on tohtoriopiskelijoita ja ohjattuja väitöskirjoja.

No totta kai minä sen tiedän että professorin työhön kuuluu ohjata väitöskirjoja ja toimia opponenttina jne. Mutta en kokenut erityistä tarvetta kehuskella opiskelukavereilleni sillä, päinvastoin. Saati että olisin luennoitsijoille tuonut asian esiin. Tämä vaan kommenttina siihen, kun jotkut kuvittelevat että akateemisella taustalla saa jotenkin automaattisesti paremman aseman ja verkostot. Ei se niin mene. Isäni on nykyään korkeassa asemassa, mutta en minä siitä ole mitenkään hyötynyt (muuta kuin toki saamani kasvatuksen kautta).

Itse en yliopistoon mennessä tiennyt, mikä on professori tai väitöskirja tai tohtoriopiskelija. Tiesin tohtori Sykerön. Olin käynyt yliopiston alueella/rakennuksessa tasan silloin, kun lukiomme tutustui kahteen maakuntayliopistoon.

Ei minulla ollut tietoakaan, että pitäisi olla tietynlaisia vaatteita juhliin ja tapahtumiin. Opintorahalla niitä oli hankalampi hankkia, eikä äidillänikään ollut iltapukuja lainattavaksi. Esim. frakki on ihan normaali vaatetus yliopiston juhlissa. Siinäpä esität vanhemmillesi, että pitäisi pistää 1000€ nyt pukuun, että pääsee juhliin (tummaa pukuakaan ei ole), eikä todellakaan kellään suvussa ole mitään isoja juhlapukuja, jos ei nyt Tuulikki-tädin Munsalon kansallispukua lasketa.

Ei minullakaan ollut mitään juhlapukuja. Ainoan kerran kun kävin missään hienoissa juhlissa lainasin kaverin pukua. Ensimmäisen kerran kävin yliopiston tiloissa pääsykokeessa.

Mitä tekemistä tällä on vanhempien kanssa? Vanhempani ovat akateemisesti koulutettuja.

Monet lainaavat frakkia tai juhlapukua jne vanhemmiltaan. Monet opiskelukavereideni akateemiset vanhemmat hankkivat nämä jutut lapsilleen, koska tiesivät, että ne kuuluvat yliopistojuhliin. Monilla tytöillä oli jo musta iltapuku valmiina, koska on perusjuttu akateemisissa juhlissa, kuten karonkoissa.

Ja ei, juhlat eivät ole pakollisia, mutta jos haluaa, mutta ei pysty menemään, koska ei ole vaatteita? Tai kavereita, joilta lainata akateemista pukua? Nykyään on toki enemmän kirppiksiä, mutta aiemmin oli tosi hankalaa saada opiskelijahintaan vaatteet. Käytännössä vanhemmat sponssasivat tässä.

Höpö höpö. Isien frakit eivät sovi pojille kuin harvoissa tapauksissa. Ja miksi akateemisten perheessä tytöllä olisi pitkä musta iltapuku, eivät he karonkoissa pyöri vaikka isä tai äiti olisi professori ja kulkisi siellä jatkuvasti, ja ne omat vanhemmat ovat todennäköisesti väitelleet alle kolmekymppisenä, aikana jolloin lapset ovat olleet kapaloissa tai vasta suunnitelmissa.

Sen sijaan nuoret naiset kulkevat porukoilla iltapukuja ostamassa kirppiksiltä ja yliopistokaupungeissa järjestettävissä halpamyynneissä, ostavat netistä halvalla. Jotain rajaa noihin akateemisiin satuihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä hukkuu nyt asian pointti

Työläistaustalta tulevan on hyvä vaan tunnistaa, ettei se outouden ja ulkopuolisuuden tunne johdu siitä, että hän olisi jotenkin huonompi tai sosiaalisesti lahjaton. Vaan hän on ehkä uudemmassa ja vieraammassa tilanteessa kuin moni muu, ja joutuu siksi tulemaan elämänvaiheeseen vähän takamatkalta. Ja on yksinäinen olo, koska perheessä ei voi jakaa kokemusta kenenkään kanssa, he eivät yhtään ymmärrä mistä puhutaan.

Kun ymmärtää, että itsessä ei ole vikaa, vaan tilanne on mikä on, voi olla itselleen armollisempi, kokea ettei ole yksin, vaan kuuluu tiettyyn viiteeyhmään, ja myös voi olla itsestään ylpeä.

Keskimäärin siellä on pihalla ihan kaikki.

Toisaalta onko Helsingissä kaikki yliopisto-opiskelijat toistensa vanhoja lukiokavereita tai perhetuttuja?

Sekin kuulostaa omituiselle, koska pääkaupunkiseudulle tulee muualta opiskelijoita ja vastaavasti sieltä lähtee opiskelijoita muualle Suomeen.

Sepä se, että uuttahan se kaikille on. Jos kuitenkin kokee omaavansa erilaisen taustan kuin muut ja kokee oman taustansa vaatimattomaksi, voi kaikkia aloittajia vaivaavaan tietämättömyyden tunteeseen reagoida negatiivisemmin kuin muut. Jos on huono itsetunto, tulee helposti tunne, että muut ovat parempia ja osaavat paremmin. Toiset voivat kokea uuden paikan jännittävänä, kun taas huonolla itsetunnolla varustettu kokee tilanteen vaikeaksi.

Se on kyllä totta, että varmaan osa tuosta ulkopuolisuuden kokemuksesta on juuri sitä omasta itsetunnosta johtuvaa, laitetaan kaikki epävarmuus oman perhetaustan syyksi. Mutta ei siihen auta se, että voivotellaan miten hankalaa duunariperheestä tulevalla on. Ennemmin pitäisi korostaa sitä, että kaikki (/suurin osa) on uuden edessä ja epävarmuus on ihan normaalia! Ja että kuinka hienoa on että meillä oikeasti kaikilla on mahdollisuus sinne yliopistoon päästä jos päätä ja luki halua riittää, se kun ei ole ihan itsestään selvää.

Se että sanotaan että kaikilla on vaikeaa, on sen lakaisemista maton alle, että ihmisillä on eri syistä ja eri asteisesti vaikeaa. Ihmisen on kyllä hyvä tunnistaa, että mistä vaikeus johtuu, varsinkin että se ei ole oma syy eikä omaa huonoutta tai kyvyttömyyttä.

Mistä johtuu akateemisen perheen lapsen vaikeudet? Omasta huonoudesta tai kyvyttömyydestä? Vai rakenteista?

Vaatimuksista, oletuksista, perinteistä. "Kun meidän suvussa on aina luettu konetekniikkaa tai kauppatieteitä..."

Vierailija kirjoitti:

Ihan rehellisesti sanottuna oma näkemykseni on että nämä perhetaustojaan häpeilevät työläisperheiden lapset kärsivät lähinnä huonosta itsetunnosta ja kehnoista sosiaalisista kyvyistä enemmän kuin siitä että perheessä ei puhuttu yliopisto-opiskeluista. Sosiaalisesti taitavat ja/tai itsevarmat työläisperheiden lapset pärjäävät opistolla siinä missä muutkin. 

Minä olen työväenluokkaisesta taustastani ylpeä tuplamaisteri, kahdesta eri yliopistosta valmistunut. Et halua lainkaan ymmärtää koko ilmiötä selvästikään. Kyse ei ole itsetunnosta tai sosiaalisista taidoista vaan luokkaretken aiheuttamasta hämmennyksestä, josta on olemassa laajalti ihan tutkimustakin. Moni saattaa kärsiä lopun ikäänsä elämästä tavallaan kahden maailman välissä. Ei enää kuulu sinne mistä lähti, mutta ei koskaan ole samaa kuin mihin kulutuksen kautta on noussut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan suurin este on, että ei-akateemisessa perheessä kasvanut ei edes tiedä, että on olemassa joku valtiotieteellinen saati, mitä siellä opiskellaan. Yksi haastatelluista sanoi valtiotieteellisen olleen haaveena, mutta veikkaan, että meidän yläasteella suurin osa ei edes ollut kuullut moisesta saati jostain sosiaalipsykologiasta. Opinto-ohjauksen pitäisi olla todella rautaista alueilla, joissa enemmistönä duunariperheet. Ei mitään haaveistä lässyttämistä, vaan oikeasti kerrottaisiin, mitä kaikkea yleensäkin voi opiskella. 

No ei tiedä sen paremmin moni akateemisen perheen lukiolainenkaan! Mistä he sen tietäisivät? Itse luin opinto-oppaista. Nykyään voi olla enemmän curling-vanhempia mutta ei heilläkään kaiken maailman alojen tuntemusta ole.

Et vissiin ole asunut slummissa tai sen liepeillä.

Vierailija kirjoitti:

En kokenut tuollaista lainkaan. Toki en juurikaan viihtynyt opiskelijabileissä tai muissa aktiviteeteissa vaan mulla oli opintojen ohella työ ja harrastukset. Sitseillä kävin kerran, olipahan harvinaisen typerä tapahtuma. 

Aika moni jätti bile- ja kiltatouhut fuksivuoden jälkeen. Teekkareilla saattaa olla kovempi sosiaalinen paine osallistua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua aina ihmetyttää miten akateemisten perheiden muksut on innoissaan kieltämässä tätä ilmiötä. Kyllä meilläkin on työväen ja akateemisten välillä kuilu ja se käy esille viimeistään siinä vaiheessa kun joku pystyy kysymään proffa isältään apua raporttien tekoon tai ainejärjestö varaa opiskelijoille matkaa johon osallistumismaksu on toista tuhatta. Akateemisista perheistä tulevat ei asiaa muka vain huomaa.

En tiedä missä sinä opiskelet mutta harvemmin noita kalliita matkoja on tullut vastaan. Yhden ainejärjestön järkkäämään matkaan kerran vuodessa kerättin rahaa pitkin vuotta erilaisilla tempauksilla. Lisäksi siinä oli sponsoreita eli yhteistyökumppaneita maksamassa osan matkasta. Lisäksi opiskelijat oli jo maisterivaiheessa eli yleensä myös töissä joten rahaa sai sieltäkin. Eikä sinne ollut pakko osallistua.

Eli ei tuo mikään yllärimatka ollut johon yhtäkkiä lykättiin parin tonnin lasku nenän eteen vaan ihan odotettu projekti jonka eteen tehtiin työtä iso osa vuodesta. Mutta ehkä jotkut ainejärjestöt sitten järkkää matkojaan toisenlaisella meiningillä?

Kyllä Otaniemessä on näitä matkoja! Mm. arkkitehtiopiskelijat käyvät New Yorkissa, ja ei ollut mikään pikkurahalla maksettava se

. Tokikaan pakko ei ole mennä, mutta ehkä huomaat siinä eron.

Ja kauppiksen puolella on käyty maailman sivu Alpeilla laskettelemassa joka vuosi.Paitti ehkä  viime vuonna, ratsastusmatkoja Viroon.Omia yksiöitä Tölikässä ja Ullanlinnassa .  Ja kas kummaa ,alle 30v entisillä opiskelukavereilla 200 neliön kämpät Larussa meren rannassa.