HS Jos oma perhe kuuluu työväenluokkaan, yliopisto saattaa tuntua oudolta ja vieraalta.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan suurin este on, että ei-akateemisessa perheessä kasvanut ei edes tiedä, että on olemassa joku valtiotieteellinen saati, mitä siellä opiskellaan. Yksi haastatelluista sanoi valtiotieteellisen olleen haaveena, mutta veikkaan, että meidän yläasteella suurin osa ei edes ollut kuullut moisesta saati jostain sosiaalipsykologiasta. Opinto-ohjauksen pitäisi olla todella rautaista alueilla, joissa enemmistönä duunariperheet. Ei mitään haaveistä lässyttämistä, vaan oikeasti kerrottaisiin, mitä kaikkea yleensäkin voi opiskella. 

No ei tiedä sen paremmin moni akateemisen perheen lukiolainenkaan! Mistä he sen tietäisivät? Itse luin opinto-oppaista. Nykyään voi olla enemmän curling-vanhempia mutta ei heilläkään kaiken maailman alojen tuntemusta ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä allekirjoitan ap:n kokemuksen täysin. Olen ensimmäinen yliopistoon päässyt sekä omasta että puolisoni suvusta. En tiennyt mistään mitään, sitseistä enkä mistään. Ihan kaikki tuli uutena. On myös todella ulkopuolinen olo niiden seurassa, jonka perheissä selvästi on kouluttauduttu ja tiedetään asioista. Tämä kaikki ei kuitenkaan estänyt oppimasta ja osallistumasta, mutta jännitti tosi paljon kaikki asiat ja oli hölmö olo usein. 

Tuo on juuri sitä kummallista työväenluokkaisten harhaa tässä ketjussa. Esimerkiksi minä kolmannen polven akateemisena kuulin sitseistä ensimmäisen kerran vasta opiskelukabereiltani. En ollut koskaan edes kuullut sellaista sanaa ennen.

Nämä työväenluokkaisten kuvitelmat akateemisista muistuttavat vähän palstan Ulin harhoja siitä, miten kaikki naiset saisivat parisuhteen heti halutessaan.

Samaa mieltä. Ilmeisesti Helsinki ja siellä jotkus spesiaalialat. Naurettava ajatuskin että vanhemmillani tai itselläni olisi ollut mitään käryä nykyajan opiskelijaperinteistä tai jostain hiton karokkaetiketistä tai miten professoreja puhutellaan ym. höpönlöpöä. Itse opiskelin 90-luvulla eikä silloin ollut edes sitsiperinnettä maakuntayliopistossa tai jos oli niin varmaan teekkareilla.

Miten niitä professoreita sitten kuuluisi puhutella? En tiennyt että siihenkin on jotain erityisiä sääntöjä. t. Maisteri ja professorin tytär

Ja sitseistä ym kuulin tosiaan vasta yliopistossa, vaikka molemmat vanhempani ovat siellä pitkän kaavan mukaan opiskelleet. Tuntui suorastaan nololta kun isäni kertoi, että on ollut jonkun meidän opettajan väitöskirjan ohjaajana, en tuonut tätä faktaa erityisemmin ilmi.

Se kuuluu professorin työhön, siinä missä kurssien luennointi tai tutkimuksen tekokin. Kaikilla noilla vähänkään kokeneemmilla on tohtoriopiskelijoita ja ohjattuja väitöskirjoja.

No totta kai minä sen tiedän että professorin työhön kuuluu ohjata väitöskirjoja ja toimia opponenttina jne. Mutta en kokenut erityistä tarvetta kehuskella opiskelukavereilleni sillä, päinvastoin. Saati että olisin luennoitsijoille tuonut asian esiin. Tämä vaan kommenttina siihen, kun jotkut kuvittelevat että akateemisella taustalla saa jotenkin automaattisesti paremman aseman ja verkostot. Ei se niin mene. Isäni on nykyään korkeassa asemassa, mutta en minä siitä ole mitenkään hyötynyt (muuta kuin toki saamani kasvatuksen kautta).

Itse en yliopistoon mennessä tiennyt, mikä on professori tai väitöskirja tai tohtoriopiskelija. Tiesin tohtori Sykerön. Olin käynyt yliopiston alueella/rakennuksessa tasan silloin, kun lukiomme tutustui kahteen maakuntayliopistoon.

Ei minulla ollut tietoakaan, että pitäisi olla tietynlaisia vaatteita juhliin ja tapahtumiin. Opintorahalla niitä oli hankalampi hankkia, eikä äidillänikään ollut iltapukuja lainattavaksi. Esim. frakki on ihan normaali vaatetus yliopiston juhlissa. Siinäpä esität vanhemmillesi, että pitäisi pistää 1000€ nyt pukuun, että pääsee juhliin (tummaa pukuakaan ei ole), eikä todellakaan kellään suvussa ole mitään isoja juhlapukuja, jos ei nyt Tuulikki-tädin Munsalon kansallispukua lasketa.

Ei minullakaan ollut mitään juhlapukuja. Ainoan kerran kun kävin missään hienoissa juhlissa lainasin kaverin pukua. Ensimmäisen kerran kävin yliopiston tiloissa pääsykokeessa.

Mitä tekemistä tällä on vanhempien kanssa? Vanhempani ovat akateemisesti koulutettuja.

Monet lainaavat frakkia tai juhlapukua jne vanhemmiltaan. Monet opiskelukavereideni akateemiset vanhemmat hankkivat nämä jutut lapsilleen, koska tiesivät, että ne kuuluvat yliopistojuhliin. Monilla tytöillä oli jo musta iltapuku valmiina, koska on perusjuttu akateemisissa juhlissa, kuten karonkoissa.

Ja ei, juhlat eivät ole pakollisia, mutta jos haluaa, mutta ei pysty menemään, koska ei ole vaatteita? Tai kavereita, joilta lainata akateemista pukua? Nykyään on toki enemmän kirppiksiä, mutta aiemmin oli tosi hankalaa saada opiskelijahintaan vaatteet. Käytännössä vanhemmat sponssasivat tässä.

Vierailija kirjoitti:

Oulussa oli paljon maatilojen lapsia, Onko ne työväenluokkaisia

Opiskelun Oulussa ja hyvin sulauduin porukkaan pienen kylän tyttönä.

Vierailija kirjoitti:

Ei minulla ollut samanlaisia ongelmia yliopistolla, toki välillä iski alemmuuskompleksi enkä vieläkään tiedä ns.kaikkea, sivistystä ei tullut kotoa yhtään joten kaiken olen omasta kiinnostuksesta opiskellut mitä tiedän ja välillä on yhä aukkoja. Se yliopistoon hakenut ja päässyt minä oli kuitenkin se oikea minä, olin juuri omalla alallani, siltä tuntui. Ja en minä koskaan ole ollut suosittu joten en ollut sitä yliopistossakaan. Ainejärjestötoiminta ei kiinnostanut, sieltä olisi ehkä saanut enemmän kavereita. Ihmiset joiden kanssa kaverustuin taisivat olla aika samasta tausta kuin minä. Ei niistä kyllä edes puhuttu paljoa.

Mutta ongelmia oli kun kävi entisellä kotipaikkakunnalla. Perhe ajatteli että olen nyt "hieno ihminen" ja sain kuittailua siitä, vanhat kaverit katsoi nyrpeästi, jos olisin minäkin hakenut lähihoitajakouluun ja ollut kiinnostunut samoista asioista, olisin sopinut porukkaan paremmin. He alkoivat hylkiä minua. Olin liian erilainen yhtäkkiä. Nykyään en ole enää tekemisissä. Perhe on onneksi vähentänyt kommenttejaan, taitavat olla ylpeitä minusta, mutta yllättyneitä että heidän lapsestaan tuli maisteri.

Mulla oli tämä sama kokemus, tästä ei paljon puhuta. Musta tuli yksinäisempi ja turvaverkoton, koska en enää kuulunut sinne mistä lähdin, enkä vielä kuulunut sinne minne olin pyrkimässä. Olin laumaton, ja oma entinen laumani potkaisi minut pihalle ja sulki rivit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä hukkuu nyt asian pointti

Työläistaustalta tulevan on hyvä vaan tunnistaa, ettei se outouden ja ulkopuolisuuden tunne johdu siitä, että hän olisi jotenkin huonompi tai sosiaalisesti lahjaton. Vaan hän on ehkä uudemmassa ja vieraammassa tilanteessa kuin moni muu, ja joutuu siksi tulemaan elämänvaiheeseen vähän takamatkalta. Ja on yksinäinen olo, koska perheessä ei voi jakaa kokemusta kenenkään kanssa, he eivät yhtään ymmärrä mistä puhutaan.

Kun ymmärtää, että itsessä ei ole vikaa, vaan tilanne on mikä on, voi olla itselleen armollisempi, kokea ettei ole yksin, vaan kuuluu tiettyyn viiteeyhmään, ja myös voi olla itsestään ylpeä.

Keskimäärin siellä on pihalla ihan kaikki.

Toisaalta onko Helsingissä kaikki yliopisto-opiskelijat toistensa vanhoja lukiokavereita tai perhetuttuja?

Sekin kuulostaa omituiselle, koska pääkaupunkiseudulle tulee muualta opiskelijoita ja vastaavasti sieltä lähtee opiskelijoita muualle Suomeen.

Sepä se, että uuttahan se kaikille on. Jos kuitenkin kokee omaavansa erilaisen taustan kuin muut ja kokee oman taustansa vaatimattomaksi, voi kaikkia aloittajia vaivaavaan tietämättömyyden tunteeseen reagoida negatiivisemmin kuin muut. Jos on huono itsetunto, tulee helposti tunne, että muut ovat parempia ja osaavat paremmin. Toiset voivat kokea uuden paikan jännittävänä, kun taas huonolla itsetunnolla varustettu kokee tilanteen vaikeaksi.

Se on kyllä totta, että varmaan osa tuosta ulkopuolisuuden kokemuksesta on juuri sitä omasta itsetunnosta johtuvaa, laitetaan kaikki epävarmuus oman perhetaustan syyksi. Mutta ei siihen auta se, että voivotellaan miten hankalaa duunariperheestä tulevalla on. Ennemmin pitäisi korostaa sitä, että kaikki (/suurin osa) on uuden edessä ja epävarmuus on ihan normaalia! Ja että kuinka hienoa on että meillä oikeasti kaikilla on mahdollisuus sinne yliopistoon päästä jos päätä ja luki halua riittää, se kun ei ole ihan itsestään selvää.

Se että sanotaan että kaikilla on vaikeaa, on sen lakaisemista maton alle, että ihmisillä on eri syistä ja eri asteisesti vaikeaa. Ihmisen on kyllä hyvä tunnistaa, että mistä vaikeus johtuu, varsinkin että se ei ole oma syy eikä omaa huonoutta tai kyvyttömyyttä.

Mistä johtuu akateemisen perheen lapsen vaikeudet? Omasta huonoudesta tai kyvyttömyydestä? Vai rakenteista?

Varmaan ilmiö on sama kuin jos naisella on vaikeuksia löytää töitä niin syy on miesvaltaisen yritysmaailman järjestelmällisessä syrjinnässä, jos miehellä on vastaavia ongelmia niin evvk. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä hukkuu nyt asian pointti

Työläistaustalta tulevan on hyvä vaan tunnistaa, ettei se outouden ja ulkopuolisuuden tunne johdu siitä, että hän olisi jotenkin huonompi tai sosiaalisesti lahjaton. Vaan hän on ehkä uudemmassa ja vieraammassa tilanteessa kuin moni muu, ja joutuu siksi tulemaan elämänvaiheeseen vähän takamatkalta. Ja on yksinäinen olo, koska perheessä ei voi jakaa kokemusta kenenkään kanssa, he eivät yhtään ymmärrä mistä puhutaan.

Kun ymmärtää, että itsessä ei ole vikaa, vaan tilanne on mikä on, voi olla itselleen armollisempi, kokea ettei ole yksin, vaan kuuluu tiettyyn viiteeyhmään, ja myös voi olla itsestään ylpeä.

Hyvin harvassa taitaa olla ne jotka on lapsuutensa viettäneet yliopiston käytävillä ja luentosaleissa saati sitten opiskelijaelämän tilaisuuksissa. Elikkä eiköhän se kynnys ole samankaltainen jokaiselle. Toiset tunnetusti sopeutuu uuteen ympäristöön helpommin kuin toiset mutta ei tää tietääkseni taustasta riipu vaan luonteesta. 

Omat lapseni ovat käyneet lukuisia kertoja campuksella ja yliopistolla, kaveriporukkamme järjestää koko perheen juhlia ylioppilaskunnan juhlatiloissa, wappuna ollaan yhteisellä picnicillä Ulliksella, lauletaan yhdessä teekkarilauluja, käydään konserteissa (YL, PK, PO, Retuperä, KYN) ja speksejä katsomassa. Kyllä heillä on aika vahva side jo alaan ja korkeakouluun, toki myös laajat verkostot.

Kuulostaa huvittavalta. No, osaa sitten hoilata paremmin Levanderin kul li-laulua vappuna ja syödä silliä? Mitä jos lapsi haluaakin lukea kulttuuriantropologiaa, soveltavaa kielitiedettä tai autonasennusta? Mitkä verkostot tällöin on käytössä vai tukehdutko silliin pelkästä ajatuksesta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä hukkuu nyt asian pointti

Työläistaustalta tulevan on hyvä vaan tunnistaa, ettei se outouden ja ulkopuolisuuden tunne johdu siitä, että hän olisi jotenkin huonompi tai sosiaalisesti lahjaton. Vaan hän on ehkä uudemmassa ja vieraammassa tilanteessa kuin moni muu, ja joutuu siksi tulemaan elämänvaiheeseen vähän takamatkalta. Ja on yksinäinen olo, koska perheessä ei voi jakaa kokemusta kenenkään kanssa, he eivät yhtään ymmärrä mistä puhutaan.

Kun ymmärtää, että itsessä ei ole vikaa, vaan tilanne on mikä on, voi olla itselleen armollisempi, kokea ettei ole yksin, vaan kuuluu tiettyyn viiteeyhmään, ja myös voi olla itsestään ylpeä.

ihan näin ei-akatemisesta perheestä ulevana (ja solahdin silti yliopistomaailmaan hyvin) niin paljonko te alustatte lastanne yliopistoelämästä ennen opiskeluja? Kerrotte tapahtumista ja tavoista toimia? Jaatte kokemuksia kuin synnytys- tai armeijakertomuksia ikään? Minusta tämä artikkeli on huvittava, ainnakin nymymaailmassa, jossa ainakin lukiotasolle pääsee kyllä ihan "työväenluokasta" riippumatta kuka tahasa. Samoin kuin tiedon äärelle. Ei sinne yliopistoon mistään savikuopasta ja tynnyrissä kasvaneena mennä.

On vielä eri asia olla ei-akateeminen, mutta vaikka opistokoulutettu. Onko noin vaikeaa ymmärtää, että joidenkin vanhemmat on menneet duunariksi 16-vuotiaana suoraan kansakoulusta tai sitten peruskoulusta. Silloin ei ole edes yleissivistävää lukiota alla, ei juurikaan kielitaitoa, ei ole ehkä ulkomailla oltu, ei haettu koskaan mihinkään opintoihin. Ei ehkä ole koskaan haettu töihinkään, vaan on pysytty samalla työnantajalla siitä asti. Ei mitään kokemusta CV:n kartuttamisesta, verkostoitumisesta, itsenäisestä opiskelusta, ei pakollisista harjoittelusta, vaihdosta, oman alan kesätöistä tai opintojen ohella oman alan työn teosta. Ei varsinkaan opintojen rakentamisesta ja aikataulutuksesta tai sen vaikeudesta, ei siitä mitä on valita ja yrittää tehdä lopputyö. Ei edes siitä, mitä on rypistää kasaan kirjallinen raportti. Nämä vanhemmat eivät ole ehkä edes käyttäneet ikinä tietokonetta.

Vielä nykyään, kun olen ollut 1,5 vuotta etätöissä asiantuntijana, äiti välillä kysyy, enkö ole vieläkään ollut töissä.

niin? Oma äitini mennyt juuri näin, köyhästä maalaistalosa. Isäni alkoholisti. Kyllä mä silti ymmärsin, mikä on yliopisto ja millaista ehkä opiskelu siellä siitä huolimatta. Oli jopa 90-luvulla tieetoa eri opiskelupaikoista tarjolla. Päsin yliopistoon enkä yhtään tuntenut oloani siellä oudoksi. Eikä kukaan edes tehnyt numeroa taustoistaan. Toki ei ollut lääkis eikä kauppis. Olen ehkä poikkeus.

No sua ei ole sitten herroiteltu kotona, nyrpistelty kielenkäytöstä, eikä oltu vähän että kuka luulet nyt olevasi.

ei, koska huolimatta taustoistaan  vanhempani kuitenkin ovat olleet fiksuja.

Jostain syystä luokkakeskustelu saa usein aikaan kiivaita väittelyjä siitä, että yhteiskuntaluokkia ei ole. Mistäköhän tämä aggressiivisuus keskustelussa johtuu?

Minä allekirjoitan tässä keskustelussa olleet kommentit ja kivun siitä, miltä tuntuu, kun oma lapsuudenperhe alkaa hyljeksiä opiskelujen jälkeen. Ja tästä asiasta näkyy vielä vähemmän artikkeleita kuin siitä, että työläistausta tuo sopeutumisvaikeuksia yliopistossa.

Mitä sitten, kun opiskelujesi jälkeen et enää "kelpaa" lapsuuden perheellesi? Sinua ei enää ymmärretä, uusien kiinnostuksenkohteittesi annetaan ymmärtää olevan naurettavia, sinulta ei kysellä kuulumisia ja työskentelyäsi vähätellään. Yliopistoon meno voi pahimmillaan tehdä ihmisestä juurettoman ja turvaverkottoman :(.

Todella ikävää mutta kertoo enemmän perheestä kuin koulutustaustasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä allekirjoitan ap:n kokemuksen täysin. Olen ensimmäinen yliopistoon päässyt sekä omasta että puolisoni suvusta. En tiennyt mistään mitään, sitseistä enkä mistään. Ihan kaikki tuli uutena. On myös todella ulkopuolinen olo niiden seurassa, jonka perheissä selvästi on kouluttauduttu ja tiedetään asioista. Tämä kaikki ei kuitenkaan estänyt oppimasta ja osallistumasta, mutta jännitti tosi paljon kaikki asiat ja oli hölmö olo usein. 

Tuo on juuri sitä kummallista työväenluokkaisten harhaa tässä ketjussa. Esimerkiksi minä kolmannen polven akateemisena kuulin sitseistä ensimmäisen kerran vasta opiskelukabereiltani. En ollut koskaan edes kuullut sellaista sanaa ennen.

Nämä työväenluokkaisten kuvitelmat akateemisista muistuttavat vähän palstan Ulin harhoja siitä, miten kaikki naiset saisivat parisuhteen heti halutessaan.

Samaa mieltä. Ilmeisesti Helsinki ja siellä jotkus spesiaalialat. Naurettava ajatuskin että vanhemmillani tai itselläni olisi ollut mitään käryä nykyajan opiskelijaperinteistä tai jostain hiton karokkaetiketistä tai miten professoreja puhutellaan ym. höpönlöpöä. Itse opiskelin 90-luvulla eikä silloin ollut edes sitsiperinnettä maakuntayliopistossa tai jos oli niin varmaan teekkareilla.

Miten niitä professoreita sitten kuuluisi puhutella? En tiennyt että siihenkin on jotain erityisiä sääntöjä. t. Maisteri ja professorin tytär

Ja sitseistä ym kuulin tosiaan vasta yliopistossa, vaikka molemmat vanhempani ovat siellä pitkän kaavan mukaan opiskelleet. Tuntui suorastaan nololta kun isäni kertoi, että on ollut jonkun meidän opettajan väitöskirjan ohjaajana, en tuonut tätä faktaa erityisemmin ilmi.

Se kuuluu professorin työhön, siinä missä kurssien luennointi tai tutkimuksen tekokin. Kaikilla noilla vähänkään kokeneemmilla on tohtoriopiskelijoita ja ohjattuja väitöskirjoja.

No totta kai minä sen tiedän että professorin työhön kuuluu ohjata väitöskirjoja ja toimia opponenttina jne. Mutta en kokenut erityistä tarvetta kehuskella opiskelukavereilleni sillä, päinvastoin. Saati että olisin luennoitsijoille tuonut asian esiin. Tämä vaan kommenttina siihen, kun jotkut kuvittelevat että akateemisella taustalla saa jotenkin automaattisesti paremman aseman ja verkostot. Ei se niin mene. Isäni on nykyään korkeassa asemassa, mutta en minä siitä ole mitenkään hyötynyt (muuta kuin toki saamani kasvatuksen kautta).

Itse en yliopistoon mennessä tiennyt, mikä on professori tai väitöskirja tai tohtoriopiskelija. Tiesin tohtori Sykerön. Olin käynyt yliopiston alueella/rakennuksessa tasan silloin, kun lukiomme tutustui kahteen maakuntayliopistoon.

Ei minulla ollut tietoakaan, että pitäisi olla tietynlaisia vaatteita juhliin ja tapahtumiin. Opintorahalla niitä oli hankalampi hankkia, eikä äidillänikään ollut iltapukuja lainattavaksi. Esim. frakki on ihan normaali vaatetus yliopiston juhlissa. Siinäpä esität vanhemmillesi, että pitäisi pistää 1000€ nyt pukuun, että pääsee juhliin (tummaa pukuakaan ei ole), eikä todellakaan kellään suvussa ole mitään isoja juhlapukuja, jos ei nyt Tuulikki-tädin Munsalon kansallispukua lasketa.

Ei minullakaan ollut mitään juhlapukuja. Ainoan kerran kun kävin missään hienoissa juhlissa lainasin kaverin pukua. Ensimmäisen kerran kävin yliopiston tiloissa pääsykokeessa.

Mitä tekemistä tällä on vanhempien kanssa? Vanhempani ovat akateemisesti koulutettuja.

Monet lainaavat frakkia tai juhlapukua jne vanhemmiltaan. Monet opiskelukavereideni akateemiset vanhemmat hankkivat nämä jutut lapsilleen, koska tiesivät, että ne kuuluvat yliopistojuhliin. Monilla tytöillä oli jo musta iltapuku valmiina, koska on perusjuttu akateemisissa juhlissa, kuten karonkoissa.

Ja ei, juhlat eivät ole pakollisia, mutta jos haluaa, mutta ei pysty menemään, koska ei ole vaatteita? Tai kavereita, joilta lainata akateemista pukua? Nykyään on toki enemmän kirppiksiä, mutta aiemmin oli tosi hankalaa saada opiskelijahintaan vaatteet. Käytännössä vanhemmat sponssasivat tässä.

Höpöhöpö. Omien vanhempien opiskeluaikana ei ollut iltapukujuhlia tai jos oli, ne ei olleet suosittuja. Nykyisinkään kaikki ei suinkaan käy patsastelemassa hienoissa vaatteissa.

Vaikuttaa siltä, että tämmöinen hienostelu frakissa ja iltapuvuissa on uudempaa perua. Minulla ei ollut minkäänlaisia hienoja vaatteita eikä miehellänikään. Joillakin oli vanhojentanssipuku. Itse olin lainannut vanhojenpäivän puvun, joten ei ollut sitäkään.

Sanoisin, että olet tehnyt juhlapuvuista päässäsi ylisuuren kynnyskysymyksen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä allekirjoitan ap:n kokemuksen täysin. Olen ensimmäinen yliopistoon päässyt sekä omasta että puolisoni suvusta. En tiennyt mistään mitään, sitseistä enkä mistään. Ihan kaikki tuli uutena. On myös todella ulkopuolinen olo niiden seurassa, jonka perheissä selvästi on kouluttauduttu ja tiedetään asioista. Tämä kaikki ei kuitenkaan estänyt oppimasta ja osallistumasta, mutta jännitti tosi paljon kaikki asiat ja oli hölmö olo usein. 

Tuo on juuri sitä kummallista työväenluokkaisten harhaa tässä ketjussa. Esimerkiksi minä kolmannen polven akateemisena kuulin sitseistä ensimmäisen kerran vasta opiskelukabereiltani. En ollut koskaan edes kuullut sellaista sanaa ennen.

Nämä työväenluokkaisten kuvitelmat akateemisista muistuttavat vähän palstan Ulin harhoja siitä, miten kaikki naiset saisivat parisuhteen heti halutessaan.

Samaa mieltä. Ilmeisesti Helsinki ja siellä jotkus spesiaalialat. Naurettava ajatuskin että vanhemmillani tai itselläni olisi ollut mitään käryä nykyajan opiskelijaperinteistä tai jostain hiton karokkaetiketistä tai miten professoreja puhutellaan ym. höpönlöpöä. Itse opiskelin 90-luvulla eikä silloin ollut edes sitsiperinnettä maakuntayliopistossa tai jos oli niin varmaan teekkareilla.

Miten niitä professoreita sitten kuuluisi puhutella? En tiennyt että siihenkin on jotain erityisiä sääntöjä. t. Maisteri ja professorin tytär

Ja sitseistä ym kuulin tosiaan vasta yliopistossa, vaikka molemmat vanhempani ovat siellä pitkän kaavan mukaan opiskelleet. Tuntui suorastaan nololta kun isäni kertoi, että on ollut jonkun meidän opettajan väitöskirjan ohjaajana, en tuonut tätä faktaa erityisemmin ilmi.

Se kuuluu professorin työhön, siinä missä kurssien luennointi tai tutkimuksen tekokin. Kaikilla noilla vähänkään kokeneemmilla on tohtoriopiskelijoita ja ohjattuja väitöskirjoja.

No totta kai minä sen tiedän että professorin työhön kuuluu ohjata väitöskirjoja ja toimia opponenttina jne. Mutta en kokenut erityistä tarvetta kehuskella opiskelukavereilleni sillä, päinvastoin. Saati että olisin luennoitsijoille tuonut asian esiin. Tämä vaan kommenttina siihen, kun jotkut kuvittelevat että akateemisella taustalla saa jotenkin automaattisesti paremman aseman ja verkostot. Ei se niin mene. Isäni on nykyään korkeassa asemassa, mutta en minä siitä ole mitenkään hyötynyt (muuta kuin toki saamani kasvatuksen kautta).

Itse en yliopistoon mennessä tiennyt, mikä on professori tai väitöskirja tai tohtoriopiskelija. Tiesin tohtori Sykerön. Olin käynyt yliopiston alueella/rakennuksessa tasan silloin, kun lukiomme tutustui kahteen maakuntayliopistoon.

Ei minulla ollut tietoakaan, että pitäisi olla tietynlaisia vaatteita juhliin ja tapahtumiin. Opintorahalla niitä oli hankalampi hankkia, eikä äidillänikään ollut iltapukuja lainattavaksi. Esim. frakki on ihan normaali vaatetus yliopiston juhlissa. Siinäpä esität vanhemmillesi, että pitäisi pistää 1000€ nyt pukuun, että pääsee juhliin (tummaa pukuakaan ei ole), eikä todellakaan kellään suvussa ole mitään isoja juhlapukuja, jos ei nyt Tuulikki-tädin Munsalon kansallispukua lasketa.

Ei minullakaan ollut mitään juhlapukuja. Ainoan kerran kun kävin missään hienoissa juhlissa lainasin kaverin pukua. Ensimmäisen kerran kävin yliopiston tiloissa pääsykokeessa.

Mitä tekemistä tällä on vanhempien kanssa? Vanhempani ovat akateemisesti koulutettuja.

Monet lainaavat frakkia tai juhlapukua jne vanhemmiltaan. Monet opiskelukavereideni akateemiset vanhemmat hankkivat nämä jutut lapsilleen, koska tiesivät, että ne kuuluvat yliopistojuhliin. Monilla tytöillä oli jo musta iltapuku valmiina, koska on perusjuttu akateemisissa juhlissa, kuten karonkoissa.

Ja ei, juhlat eivät ole pakollisia, mutta jos haluaa, mutta ei pysty menemään, koska ei ole vaatteita? Tai kavereita, joilta lainata akateemista pukua? Nykyään on toki enemmän kirppiksiä, mutta aiemmin oli tosi hankalaa saada opiskelijahintaan vaatteet. Käytännössä vanhemmat sponssasivat tässä.

Frakkeja voi myös vuokrata. Ei ole pakko ostaa tai lainata sukulaisten pukuja. EI tääkään halpaa ole mutta eipä tarvitse ostaa pukua jota ei tarvitse välttämättä koskaan uudelleen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä allekirjoitan ap:n kokemuksen täysin. Olen ensimmäinen yliopistoon päässyt sekä omasta että puolisoni suvusta. En tiennyt mistään mitään, sitseistä enkä mistään. Ihan kaikki tuli uutena. On myös todella ulkopuolinen olo niiden seurassa, jonka perheissä selvästi on kouluttauduttu ja tiedetään asioista. Tämä kaikki ei kuitenkaan estänyt oppimasta ja osallistumasta, mutta jännitti tosi paljon kaikki asiat ja oli hölmö olo usein. 

Tuo on juuri sitä kummallista työväenluokkaisten harhaa tässä ketjussa. Esimerkiksi minä kolmannen polven akateemisena kuulin sitseistä ensimmäisen kerran vasta opiskelukabereiltani. En ollut koskaan edes kuullut sellaista sanaa ennen.

Nämä työväenluokkaisten kuvitelmat akateemisista muistuttavat vähän palstan Ulin harhoja siitä, miten kaikki naiset saisivat parisuhteen heti halutessaan.

Samaa mieltä. Ilmeisesti Helsinki ja siellä jotkus spesiaalialat. Naurettava ajatuskin että vanhemmillani tai itselläni olisi ollut mitään käryä nykyajan opiskelijaperinteistä tai jostain hiton karokkaetiketistä tai miten professoreja puhutellaan ym. höpönlöpöä. Itse opiskelin 90-luvulla eikä silloin ollut edes sitsiperinnettä maakuntayliopistossa tai jos oli niin varmaan teekkareilla.

Otaniemessä järjestetään vanhempainsitsit osassa kiltoja. Eli fuksit tulevat sitseille vanhempineen. Vanhemmille tämä on kiva nähdä vanhoja opiskelija- ja työelämän kavereita, ja huomata, että heidän lapset ovat samalla alalla. Hyvä verkostoitua ja rekrytäkin.

Normaalille parikymppiselle nuorelle tuo kuulostaa lähinnä nololta ja mikäli vanhemmat "pakottavat" moisiin tilaisuuksiin osallistumaan, luultavasti lapset häpeävät asiaa. Mutta siitä ei saa ilmeisesti kirjoitettua lehtiartikkelia. 

Joo, kyllä minun käsittääkseni normaalit parikymppiset nuoret haluaa itsenäistyä eikä ottaa isukkia mukaan opiskelijabileisiin. Huhhuh mitä touhua. Ei todellakaan ole mikään yleinen yliopistomaailman käytäntö sikäli kun tuo nyt yleensäkään pitää paikkaansa.

Googlapa: Fyysikkokilta, Sähkökilta, Koneinsinöörikilta, insinöörikilta (raksa), Kymeenlaakson osakunta, Prodeko (tuotantotalous), Jyrki Kasvi on ollut v. 2018 vanhempainsitseillä Instan mukaan, Informaatioverkostokilta... Eli kyllä näitä järjestetään.

Otaniemessä jopa osaston (eli killan) periytyminen on tosi vahvaa.

Vierailija kirjoitti:

Ei minulla ollut samanlaisia ongelmia yliopistolla, toki välillä iski alemmuuskompleksi enkä vieläkään tiedä ns.kaikkea, sivistystä ei tullut kotoa yhtään joten kaiken olen omasta kiinnostuksesta opiskellut mitä tiedän ja välillä on yhä aukkoja. Se yliopistoon hakenut ja päässyt minä oli kuitenkin se oikea minä, olin juuri omalla alallani, siltä tuntui. Ja en minä koskaan ole ollut suosittu joten en ollut sitä yliopistossakaan. Ainejärjestötoiminta ei kiinnostanut, sieltä olisi ehkä saanut enemmän kavereita. Ihmiset joiden kanssa kaverustuin taisivat olla aika samasta tausta kuin minä. Ei niistä kyllä edes puhuttu paljoa.

Mutta ongelmia oli kun kävi entisellä kotipaikkakunnalla. Perhe ajatteli että olen nyt "hieno ihminen" ja sain kuittailua siitä, vanhat kaverit katsoi nyrpeästi, jos olisin minäkin hakenut lähihoitajakouluun ja ollut kiinnostunut samoista asioista, olisin sopinut porukkaan paremmin. He alkoivat hylkiä minua. Olin liian erilainen yhtäkkiä. Nykyään en ole enää tekemisissä. Perhe on onneksi vähentänyt kommenttejaan, taitavat olla ylpeitä minusta, mutta yllättyneitä että heidän lapsestaan tuli maisteri.

Just tämä. Perhe kommentoi vähän, että ei akateemiset ymmärrä käytännön töistä mitään.

Vanhemmat olivat tehdastyöläisiä ja toinen ehti kuollakin, kun olin vielä lukiossa. Opiskelin Helsingin yliopistossa jo 60-luvulla, enkä muista, että olisi ollut mitenkään vaikeaa solahtaa mukaan yliopistoelämään. Vasta jälkeenpäin, kun olen lukenut näitä aloituksen kaltaisia tekstejä, on käynyt mielessä, että monen opiskelukaverin sukunimi oli tosiaan varsin tunnettu ja vanhemmat näkyvillä paikoilla yhteiskunnassa.

Outoa oli vain se, kun opiskelujen alkajaisiksi piti mennä ehdottomasti hame päällä kättelemään rehtoria.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä. Minkälaisesta "työväenluokasta" nyt oikein on noustu akateemiseen maailmaan? Sellaisesta teuvo-tulio -maailmasta, jossa lestiä heitetään, naiset kulkevat varjoisilla kujilla itseään myymässä ja varastetuilla autoilla käydään ryöstelemässä R-kioskeja..?

Jos näin, niin sopeutuminen on varmasti vaikeaa, mutta en oikein usko, että tuollainen on nykytodellisuutta.

Itse olen työväenluokkaisesta perheestä, mutta solahdin ihan kevyesti yliopistomaailmaan. Eivätkä vanhempanikaan ole tunteneet mitään uhriutuvaa alemmuutta "akateemikko" tyttärensä edessä. Edelleen ymmärrämme toisiamme aivan hyvin

Oma työväenluokkainen perheeni:

 

- vanhemmat eivät ole opiskelleet vieraita kieliä tai ruotsia.

- asutaan pienellä paikkakunnalla pienessä talossa

- ei ole varallisuutta tai lomaosakkeita ulkomailla

- ei ole setiä tai kummisetiä hyvissä positioissa yliopistoissa ja yrityksissä, jonne pääsisi harjoittelijaksi

- vanhempien harrastukset ovat erilaisia kuin akateemisilla

- lehdet, joita luetaan ovat erilaisia

Kerroin tässä postauksessani, minkälainen on oma työväenluokkainen perheeni. Saan siihen alapeukkuja - miksi? Tämä on just se juttu, miksi en missään yhteyksissä yliopistolla ole tuonut perhettäni MILLÄÄN lailla esiin. Alapeukkua vaan.

En antanut alapeukkua enkä edes tiedä millä sivulla tuo kommenttisi oli, mutta voisin ehkä antaa alapeukun siitä, että vaikuttaa, kuin yrittäisit listallasi kertoa, kuinka kauhean erilainen perheesi on kuin akateemiset perheet. Kuitenkin on akateemisia perheitä, joiden elämä ei tuosta kuvauksesta eroa. 

Väität siis, että akateemisissa on paljon henkilöitä, jotka eivät ole koskaan opiskelleet mitään vierasta kieltä? Tai edes toista kotimaista? OK.

Vierailija kirjoitti:

filmaist kirjoitti:

Isäni oli pienipalkkainen rajavartija, äiti kotona. Asuimme itärajalla, isä, äiti ja viisi lasta. Perheemme oli köyhä, mutta isä ja äiti kannustivat meitä kaikkia opiskelemaan. Koulussa meitä kiusattiin köyhyytemne, isän vasemmistolaisuuden sekä uskontomme takia, koska emme kuuluneet ev. lut. kirkkoon. Koulunkäynti oli paskaa, olin koulukiusattu. Olin suvun ensimmäinen ylioppilas ja ensimmäinen yliopistoon opiskelemaan mennyt. Yliopistossa ensimmäisen kerran nautin opiskelusta ja siitä, että opiskelukaverit olivat samanhenkistä porukkaa. Minua ei enää pilkattu ja kiusattu, ja menestyin opinnoissa hyvin. Valmistuin viidessä vuodessa filosofian maisteriksi ja aloitin väitöskirjan teon. En ole kertaakaan tuntenut itseäni yliopistossa ulkopuoliseksi taustani takia.

Tässä voi myös vaikuttaa se, että pääsit irti tuosta kodin lähipiiristä. Yliopisto ei varmaankaan sijainnut siellä itärajalla? 

Itsekin tulin pienestä kaupungista Helsinkiin opiskelemaan, ja tunsin helpotusta, että vanhempani asuivat niin kaukana. Koska häpesin köyhää kotiani, vanhempieni sivistymättömyyttä. Tapasin välillä joitain opiskelukavereideni vanhempia esim. heidän kesähuvilallaan, konseritssa tai kahvilassa ja vertailuja oli helppo tehdä.

Ja jatkan vielä, että tuo oli se ensivaikutelma, kun muutin Helsinkiin.

Sittemmin olen arvostanut työväenluokkaisten vanhempieni ahkeruutta ja kädentaitoja. Heiltä onnistuu remontointi, voivat kantaa laatikoita, osaavat ommella vaatteita jne. Jaksavat hoitaa lapsenlapsia. Toki monelta akateemiseltakin onnistuu, mutta liian hienoissa piireissä ei.

Vierailija kirjoitti:

filmaist kirjoitti:

Isäni oli pienipalkkainen rajavartija, äiti kotona. Asuimme itärajalla, isä, äiti ja viisi lasta. Perheemme oli köyhä, mutta isä ja äiti kannustivat meitä kaikkia opiskelemaan. Koulussa meitä kiusattiin köyhyytemne, isän vasemmistolaisuuden sekä uskontomme takia, koska emme kuuluneet ev. lut. kirkkoon. Koulunkäynti oli paskaa, olin koulukiusattu. Olin suvun ensimmäinen ylioppilas ja ensimmäinen yliopistoon opiskelemaan mennyt. Yliopistossa ensimmäisen kerran nautin opiskelusta ja siitä, että opiskelukaverit olivat samanhenkistä porukkaa. Minua ei enää pilkattu ja kiusattu, ja menestyin opinnoissa hyvin. Valmistuin viidessä vuodessa filosofian maisteriksi ja aloitin väitöskirjan teon. En ole kertaakaan tuntenut itseäni yliopistossa ulkopuoliseksi taustani takia.

Tässä voi myös vaikuttaa se, että pääsit irti tuosta kodin lähipiiristä. Yliopisto ei varmaankaan sijainnut siellä itärajalla? 

Itsekin tulin pienestä kaupungista Helsinkiin opiskelemaan, ja tunsin helpotusta, että vanhempani asuivat niin kaukana. Koska häpesin köyhää kotiani, vanhempieni sivistymättömyyttä. Tapasin välillä joitain opiskelukavereideni vanhempia esim. heidän kesähuvilallaan, konseritssa tai kahvilassa ja vertailuja oli helppo tehdä.

Järkyttävää. Suomalaisilla keskimäärin on maalaisuuteen ja sivistymättömyyteen niin vähän matkaa, ajallisesti ja maantieteellisesti, puhumattakaan kulttuurillisesti, etten yhtään ymmärrä tuollaista häpeää. Itse olen hävennyt lähinnä akateemisen isäni juopporetkiä, kunnes aikuistuttuani ymmärsin, ettei niissäkään ole minulla mitään hävettävää.

En kokenut tuollaista lainkaan. Toki en juurikaan viihtynyt opiskelijabileissä tai muissa aktiviteeteissa vaan mulla oli opintojen ohella työ ja harrastukset. Sitseillä kävin kerran, olipahan harvinaisen typerä tapahtuma. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä hukkuu nyt asian pointti

Työläistaustalta tulevan on hyvä vaan tunnistaa, ettei se outouden ja ulkopuolisuuden tunne johdu siitä, että hän olisi jotenkin huonompi tai sosiaalisesti lahjaton. Vaan hän on ehkä uudemmassa ja vieraammassa tilanteessa kuin moni muu, ja joutuu siksi tulemaan elämänvaiheeseen vähän takamatkalta. Ja on yksinäinen olo, koska perheessä ei voi jakaa kokemusta kenenkään kanssa, he eivät yhtään ymmärrä mistä puhutaan.

Kun ymmärtää, että itsessä ei ole vikaa, vaan tilanne on mikä on, voi olla itselleen armollisempi, kokea ettei ole yksin, vaan kuuluu tiettyyn viiteeyhmään, ja myös voi olla itsestään ylpeä.

ihan näin ei-akatemisesta perheestä ulevana (ja solahdin silti yliopistomaailmaan hyvin) niin paljonko te alustatte lastanne yliopistoelämästä ennen opiskeluja? Kerrotte tapahtumista ja tavoista toimia? Jaatte kokemuksia kuin synnytys- tai armeijakertomuksia ikään? Minusta tämä artikkeli on huvittava, ainnakin nymymaailmassa, jossa ainakin lukiotasolle pääsee kyllä ihan "työväenluokasta" riippumatta kuka tahasa. Samoin kuin tiedon äärelle. Ei sinne yliopistoon mistään savikuopasta ja tynnyrissä kasvaneena mennä.

On vielä eri asia olla ei-akateeminen, mutta vaikka opistokoulutettu. Onko noin vaikeaa ymmärtää, että joidenkin vanhemmat on menneet duunariksi 16-vuotiaana suoraan kansakoulusta tai sitten peruskoulusta. Silloin ei ole edes yleissivistävää lukiota alla, ei juurikaan kielitaitoa, ei ole ehkä ulkomailla oltu, ei haettu koskaan mihinkään opintoihin. Ei ehkä ole koskaan haettu töihinkään, vaan on pysytty samalla työnantajalla siitä asti. Ei mitään kokemusta CV:n kartuttamisesta, verkostoitumisesta, itsenäisestä opiskelusta, ei pakollisista harjoittelusta, vaihdosta, oman alan kesätöistä tai opintojen ohella oman alan työn teosta. Ei varsinkaan opintojen rakentamisesta ja aikataulutuksesta tai sen vaikeudesta, ei siitä mitä on valita ja yrittää tehdä lopputyö. Ei edes siitä, mitä on rypistää kasaan kirjallinen raportti. Nämä vanhemmat eivät ole ehkä edes käyttäneet ikinä tietokonetta.

Vielä nykyään, kun olen ollut 1,5 vuotta etätöissä asiantuntijana, äiti välillä kysyy, enkö ole vieläkään ollut töissä.

niin? Oma äitini mennyt juuri näin, köyhästä maalaistalosa. Isäni alkoholisti. Kyllä mä silti ymmärsin, mikä on yliopisto ja millaista ehkä opiskelu siellä siitä huolimatta. Oli jopa 90-luvulla tieetoa eri opiskelupaikoista tarjolla. Päsin yliopistoon enkä yhtään tuntenut oloani siellä oudoksi. Eikä kukaan edes tehnyt numeroa taustoistaan. Toki ei ollut lääkis eikä kauppis. Olen ehkä poikkeus.

No sua ei ole sitten herroiteltu kotona, nyrpistelty kielenkäytöstä, eikä oltu vähän että kuka luulet nyt olevasi.

ei, koska huolimatta taustoistaan  vanhempani kuitenkin ovat olleet fiksuja.

Jostain syystä luokkakeskustelu saa usein aikaan kiivaita väittelyjä siitä, että yhteiskuntaluokkia ei ole. Mistäköhän tämä aggressiivisuus keskustelussa johtuu?

Minä allekirjoitan tässä keskustelussa olleet kommentit ja kivun siitä, miltä tuntuu, kun oma lapsuudenperhe alkaa hyljeksiä opiskelujen jälkeen. Ja tästä asiasta näkyy vielä vähemmän artikkeleita kuin siitä, että työläistausta tuo sopeutumisvaikeuksia yliopistossa.

Mitä sitten, kun opiskelujesi jälkeen et enää "kelpaa" lapsuuden perheellesi? Sinua ei enää ymmärretä, uusien kiinnostuksenkohteittesi annetaan ymmärtää olevan naurettavia, sinulta ei kysellä kuulumisia ja työskentelyäsi vähätellään. Yliopistoon meno voi pahimmillaan tehdä ihmisestä juurettoman ja turvaverkottoman :(.

Niinhän tälle Katriina Järviselle kävi. Suosittelen myös hänen kirjaansa Kaikella kunnioituksella, jossa kertoo paljon taustastaan ja siitä irtautumisesta.

On aivan totta että tuokin ilmiö on olemassa. Ehdollista on silti niidenkin keskiluokkaisten vanhempien rakkaus, jotka eivät voi kuvitellakaan lapselleen muuta kuin akateemista ammattia. Lapselta itseltään ei juurikaan kysellä.

Eikö tuota Järvisen lapsuutta määritä tiukka uskonnollisuus paljon enemmän kuin "työläisyys"? Komplekseja voi tulla mistä vaan, harvempi kykenee elättämään itsensä omia "traumoja" (työväenluokkainen meni naimisiin yläluokkaisen miehen kanssa jne) kaivelemalla..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä. Minkälaisesta "työväenluokasta" nyt oikein on noustu akateemiseen maailmaan? Sellaisesta teuvo-tulio -maailmasta, jossa lestiä heitetään, naiset kulkevat varjoisilla kujilla itseään myymässä ja varastetuilla autoilla käydään ryöstelemässä R-kioskeja..?

Jos näin, niin sopeutuminen on varmasti vaikeaa, mutta en oikein usko, että tuollainen on nykytodellisuutta.

Itse olen työväenluokkaisesta perheestä, mutta solahdin ihan kevyesti yliopistomaailmaan. Eivätkä vanhempanikaan ole tunteneet mitään uhriutuvaa alemmuutta "akateemikko" tyttärensä edessä. Edelleen ymmärrämme toisiamme aivan hyvin

Oma työväenluokkainen perheeni:

 

- vanhemmat eivät ole opiskelleet vieraita kieliä tai ruotsia.

- asutaan pienellä paikkakunnalla pienessä talossa

- ei ole varallisuutta tai lomaosakkeita ulkomailla

- ei ole setiä tai kummisetiä hyvissä positioissa yliopistoissa ja yrityksissä, jonne pääsisi harjoittelijaksi

- vanhempien harrastukset ovat erilaisia kuin akateemisilla

- lehdet, joita luetaan ovat erilaisia

Kerroin tässä postauksessani, minkälainen on oma työväenluokkainen perheeni. Saan siihen alapeukkuja - miksi? Tämä on just se juttu, miksi en missään yhteyksissä yliopistolla ole tuonut perhettäni MILLÄÄN lailla esiin. Alapeukkua vaan.

En antanut alapeukkua enkä edes tiedä millä sivulla tuo kommenttisi oli, mutta voisin ehkä antaa alapeukun siitä, että vaikuttaa, kuin yrittäisit listallasi kertoa, kuinka kauhean erilainen perheesi on kuin akateemiset perheet. Kuitenkin on akateemisia perheitä, joiden elämä ei tuosta kuvauksesta eroa. 

Väität siis, että akateemisissa on paljon henkilöitä, jotka eivät ole koskaan opiskelleet mitään vierasta kieltä? Tai edes toista kotimaista? OK.

Älä nyt järkyty mutta monikin suorittaa ruotsin vain siksi että se on pakko ja sitten unohtaa koko kielen kun sille ei ole käyttöä kuin aika pienessä osassa maata. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen voi pärjätä hyvinkin, mutta tunnistaa, että joutuu tekemään töitä enemmän kuin muut, tunnistaa rakenteita ja ennakkoluuloja.

Ei tuo asia koske pelkästään työväenluokkaisista perheistä opiskelemaan lähteviä. 

Ei tietenkään, mutta tässä keskusteluketjussa keskustellaan juuri tästä aiheesta.

Voit avata toisen ketjun, jos halut keskustella jostain muusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska nää sitsit on tulleet? Ysärillä oli ainejärjestöjen vuosijuhlat yms, mutta sitseistä en ollut kuullut. Kahteen tiedekuntaan tein tutkinnot.

Joskus 1800-luvulla. Poli on perustettu 1879  ja sitsiperinne on tullut Ruotsin yliopistoista, mm. Chalmersista.

Itse opiskelin -80-luvulla Helsingin Yliopistossa ,enkä kuullut tuona aikana kenenkään käyneen tai edes puhuvan sitseistä. Toki ainejärjestöt toimi aktiivisesti ja niillä oli omat tietyt juhlat ja tapahtumat, jotka toistui vuodesta toiseen.