Lue keskustelun säännöt.
HS Jos oma perhe kuuluu työväenluokkaan, yliopisto saattaa tuntua oudolta ja vieraalta.
09.09.2021 |
"Opintojen alkaessa vastassa oli uusia yllätyksiä, Launonen kertoo. Hän kuvailee olleensa yliopiston käytävillä kuin norsu posliinikaupassa.”Kotona ei ollut mitään kertomusperinnettä siitä yliopistosta. En tiennyt tapahtumista, sitseistä tai ainejärjestöistä.”Opintojen ohessa tehdystä varastotyöstä tuli jonkinlainen takaportti omaan taustaan. Siitä riitti puhuttavaa esimerkiksi suvun miesten kesken. Hän tunsi olevansa ympäristölleen vieras, puhetyyliä myöten. Sen huomasi esimerkiksi huumorissa. Vitsimielessä heitetyt letkautukset johtivat toisinaan isoihin väärinkäsityksiin ja ongelmiin, Launonen kertoo.Launonen kuvailee yliopistomaailmaan astumisen aiheuttamaa oloa jonkinlaiseksi välitilaksi."
Muilla vastaavia kokemuksia? Omat opinnot ovat 90 -luvulta ja silloin oli todellakin norsumainen olo Helsingin yliopistolla tällaisella työväenluokan edustajalla.
Kommentit (674)
Vierailija kirjoitti:
Koska nää sitsit on tulleet? Ysärillä oli ainejärjestöjen vuosijuhlat yms, mutta sitseistä en ollut kuullut. Kahteen tiedekuntaan tein tutkinnot.
Joskus 1800-luvulla. Poli on perustettu 1879 ja sitsiperinne on tullut Ruotsin yliopistoista, mm. Chalmersista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä hukkuu nyt asian pointti
Työläistaustalta tulevan on hyvä vaan tunnistaa, ettei se outouden ja ulkopuolisuuden tunne johdu siitä, että hän olisi jotenkin huonompi tai sosiaalisesti lahjaton. Vaan hän on ehkä uudemmassa ja vieraammassa tilanteessa kuin moni muu, ja joutuu siksi tulemaan elämänvaiheeseen vähän takamatkalta. Ja on yksinäinen olo, koska perheessä ei voi jakaa kokemusta kenenkään kanssa, he eivät yhtään ymmärrä mistä puhutaan.Kun ymmärtää, että itsessä ei ole vikaa, vaan tilanne on mikä on, voi olla itselleen armollisempi, kokea ettei ole yksin, vaan kuuluu tiettyyn viiteeyhmään, ja myös voi olla itsestään ylpeä.
ihan näin ei-akatemisesta perheestä ulevana (ja solahdin silti yliopistomaailmaan hyvin) niin paljonko te alustatte lastanne yliopistoelämästä ennen opiskeluja? Kerrotte tapahtumista ja tavoista toimia? Jaatte kokemuksia kuin synnytys- tai armeijakertomuksia ikään? Minusta tämä artikkeli on huvittava, ainnakin nymymaailmassa, jossa ainakin lukiotasolle pääsee kyllä ihan "työväenluokasta" riippumatta kuka tahasa. Samoin kuin tiedon äärelle. Ei sinne yliopistoon mistään savikuopasta ja tynnyrissä kasvaneena mennä.
On vielä eri asia olla ei-akateeminen, mutta vaikka opistokoulutettu. Onko noin vaikeaa ymmärtää, että joidenkin vanhemmat on menneet duunariksi 16-vuotiaana suoraan kansakoulusta tai sitten peruskoulusta. Silloin ei ole edes yleissivistävää lukiota alla, ei juurikaan kielitaitoa, ei ole ehkä ulkomailla oltu, ei haettu koskaan mihinkään opintoihin. Ei ehkä ole koskaan haettu töihinkään, vaan on pysytty samalla työnantajalla siitä asti. Ei mitään kokemusta CV:n kartuttamisesta, verkostoitumisesta, itsenäisestä opiskelusta, ei pakollisista harjoittelusta, vaihdosta, oman alan kesätöistä tai opintojen ohella oman alan työn teosta. Ei varsinkaan opintojen rakentamisesta ja aikataulutuksesta tai sen vaikeudesta, ei siitä mitä on valita ja yrittää tehdä lopputyö. Ei edes siitä, mitä on rypistää kasaan kirjallinen raportti. Nämä vanhemmat eivät ole ehkä edes käyttäneet ikinä tietokonetta.
Vielä nykyään, kun olen ollut 1,5 vuotta etätöissä asiantuntijana, äiti välillä kysyy, enkö ole vieläkään ollut töissä.niin? Oma äitini mennyt juuri näin, köyhästä maalaistalosa. Isäni alkoholisti. Kyllä mä silti ymmärsin, mikä on yliopisto ja millaista ehkä opiskelu siellä siitä huolimatta. Oli jopa 90-luvulla tieetoa eri opiskelupaikoista tarjolla. Päsin yliopistoon enkä yhtään tuntenut oloani siellä oudoksi. Eikä kukaan edes tehnyt numeroa taustoistaan. Toki ei ollut lääkis eikä kauppis. Olen ehkä poikkeus.
No sua ei ole sitten herroiteltu kotona, nyrpistelty kielenkäytöstä, eikä oltu vähän että kuka luulet nyt olevasi.
ei, koska huolimatta taustoistaan vanhempani kuitenkin ovat olleet fiksuja.
Jostain syystä luokkakeskustelu saa usein aikaan kiivaita väittelyjä siitä, että yhteiskuntaluokkia ei ole. Mistäköhän tämä aggressiivisuus keskustelussa johtuu?
Minä allekirjoitan tässä keskustelussa olleet kommentit ja kivun siitä, miltä tuntuu, kun oma lapsuudenperhe alkaa hyljeksiä opiskelujen jälkeen. Ja tästä asiasta näkyy vielä vähemmän artikkeleita kuin siitä, että työläistausta tuo sopeutumisvaikeuksia yliopistossa.
Mitä sitten, kun opiskelujesi jälkeen et enää "kelpaa" lapsuuden perheellesi? Sinua ei enää ymmärretä, uusien kiinnostuksenkohteittesi annetaan ymmärtää olevan naurettavia, sinulta ei kysellä kuulumisia ja työskentelyäsi vähätellään. Yliopistoon meno voi pahimmillaan tehdä ihmisestä juurettoman ja turvaverkottoman :(.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä. Minkälaisesta "työväenluokasta" nyt oikein on noustu akateemiseen maailmaan? Sellaisesta teuvo-tulio -maailmasta, jossa lestiä heitetään, naiset kulkevat varjoisilla kujilla itseään myymässä ja varastetuilla autoilla käydään ryöstelemässä R-kioskeja..?
Jos näin, niin sopeutuminen on varmasti vaikeaa, mutta en oikein usko, että tuollainen on nykytodellisuutta.Itse olen työväenluokkaisesta perheestä, mutta solahdin ihan kevyesti yliopistomaailmaan. Eivätkä vanhempanikaan ole tunteneet mitään uhriutuvaa alemmuutta "akateemikko" tyttärensä edessä. Edelleen ymmärrämme toisiamme aivan hyvin
Oma työväenluokkainen perheeni:
- vanhemmat eivät ole opiskelleet vieraita kieliä tai ruotsia.
- asutaan pienellä paikkakunnalla pienessä talossa
- ei ole varallisuutta tai lomaosakkeita ulkomailla
- ei ole setiä tai kummisetiä hyvissä positioissa yliopistoissa ja yrityksissä, jonne pääsisi harjoittelijaksi
- vanhempien harrastukset ovat erilaisia kuin akateemisilla
- lehdet, joita luetaan ovat erilaisiaKerroin tässä postauksessani, minkälainen on oma työväenluokkainen perheeni. Saan siihen alapeukkuja - miksi? Tämä on just se juttu, miksi en missään yhteyksissä yliopistolla ole tuonut perhettäni MILLÄÄN lailla esiin. Alapeukkua vaan.
Et pelkästään kertonut, vaan lisäsit mukaan olettamiasi siitä millaisia lehtiä akateemiset lukevat ja mitä he harrastavat.
Vierailija kirjoitti:
Opiskelin 90-luvulla farmasiaa työväenluokkataustalla, enkä huomannut mitään erityistä luokkajakoa. Toki joidenkin isä tai äiti oli apteekkari, mutta eipä sitä sen kummemmin mietitty. Liekö nykyajan kotkotuksia?
Sinänsä ei haittaa, että pohdiskellaan ihmisten kasvutaustojen merkitystä ja vaikka arvojen periytymistä.
Ikävää on se, miten helposti ikään kuin vain vahvistetaan ”nuo ei ole meitä” -ajattelua. Keskitytään liikaa erottaviin kuin yhdistäviin tekijöihin. Ne ”samanluokkaisetkin” ovat yksilöllisempää porukkaa kuin ehkä vielä muutama vuosikymmen sitten.
Oireellista on yliopistolaitoksen irtaantuminen laajemman sivistyksen vaalimisesta. Ei yliopiston tarkoitus ole olla joku pinnallinen käytöskoulu lähtökohtaisesti. Paapominen ärsyttää kun kyse on kuitenkin jo aikuisista ihmisistä joiden tulisi sietää erilaisuutta ja erilaisia taustoja/elämänpolkuja. Jos tuota ei taida niin aika kapeaksi jää yliopiston anti.
Ei minulla ollut samanlaisia ongelmia yliopistolla, toki välillä iski alemmuuskompleksi enkä vieläkään tiedä ns.kaikkea, sivistystä ei tullut kotoa yhtään joten kaiken olen omasta kiinnostuksesta opiskellut mitä tiedän ja välillä on yhä aukkoja. Se yliopistoon hakenut ja päässyt minä oli kuitenkin se oikea minä, olin juuri omalla alallani, siltä tuntui. Ja en minä koskaan ole ollut suosittu joten en ollut sitä yliopistossakaan. Ainejärjestötoiminta ei kiinnostanut, sieltä olisi ehkä saanut enemmän kavereita. Ihmiset joiden kanssa kaverustuin taisivat olla aika samasta tausta kuin minä. Ei niistä kyllä edes puhuttu paljoa.
Mutta ongelmia oli kun kävi entisellä kotipaikkakunnalla. Perhe ajatteli että olen nyt "hieno ihminen" ja sain kuittailua siitä, vanhat kaverit katsoi nyrpeästi, jos olisin minäkin hakenut lähihoitajakouluun ja ollut kiinnostunut samoista asioista, olisin sopinut porukkaan paremmin. He alkoivat hylkiä minua. Olin liian erilainen yhtäkkiä. Nykyään en ole enää tekemisissä. Perhe on onneksi vähentänyt kommenttejaan, taitavat olla ylpeitä minusta, mutta yllättyneitä että heidän lapsestaan tuli maisteri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla olisi sitten pitänyt olla kauhea kulttuurishokki, kun lähdin 18-vuotiaana duunarikodistani yliopistoon toiselle puolen Suomea. Ei ollut. Sopeuduin oikein hyvin kaikkeen. Kyseessä oli pienen maakuntayliopiston pieni yksikkö ja muutkin opiskelijat taisivat olla enimmäkseen melko tavallisista perheistä. Ehkä kokemus olisi ollut erilainen Helsingissä, missä olisi varmasti kohdannut "eliittitaustaisia" opiskelijoita. Ei voi tietää. Olen myöhemmin opiskellut Helsingin yliopistossakin, aikuisena, eikä edelleenkään ollut mitään ongelmia, mutta toki aikuisena on eri tavalla valmistautunut kaikkeen.
Vierailija kirjoitti:
Ihan rehellisesti sanottuna oma näkemykseni on että nämä perhetaustojaan häpeilevät työläisperheiden lapset kärsivät lähinnä huonosta itsetunnosta ja kehnoista sosiaalisista kyvyistä enemmän kuin siitä että perheessä ei puhuttu yliopisto-opiskeluista. Sosiaalisesti taitavat ja/tai itsevarmat työläisperheiden lapset pärjäävät opistolla siinä missä muutkin.
Samalla logiikalla suomalainen ei voisi vastaanottaa asemaa vaikkapa Yalesta, koska hän on opiskellut vain rupuisissa yliopistoissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä hukkuu nyt asian pointti
Työläistaustalta tulevan on hyvä vaan tunnistaa, ettei se outouden ja ulkopuolisuuden tunne johdu siitä, että hän olisi jotenkin huonompi tai sosiaalisesti lahjaton. Vaan hän on ehkä uudemmassa ja vieraammassa tilanteessa kuin moni muu, ja joutuu siksi tulemaan elämänvaiheeseen vähän takamatkalta. Ja on yksinäinen olo, koska perheessä ei voi jakaa kokemusta kenenkään kanssa, he eivät yhtään ymmärrä mistä puhutaan.Kun ymmärtää, että itsessä ei ole vikaa, vaan tilanne on mikä on, voi olla itselleen armollisempi, kokea ettei ole yksin, vaan kuuluu tiettyyn viiteeyhmään, ja myös voi olla itsestään ylpeä.
ihan näin ei-akatemisesta perheestä ulevana (ja solahdin silti yliopistomaailmaan hyvin) niin paljonko te alustatte lastanne yliopistoelämästä ennen opiskeluja? Kerrotte tapahtumista ja tavoista toimia? Jaatte kokemuksia kuin synnytys- tai armeijakertomuksia ikään? Minusta tämä artikkeli on huvittava, ainnakin nymymaailmassa, jossa ainakin lukiotasolle pääsee kyllä ihan "työväenluokasta" riippumatta kuka tahasa. Samoin kuin tiedon äärelle. Ei sinne yliopistoon mistään savikuopasta ja tynnyrissä kasvaneena mennä.
On vielä eri asia olla ei-akateeminen, mutta vaikka opistokoulutettu. Onko noin vaikeaa ymmärtää, että joidenkin vanhemmat on menneet duunariksi 16-vuotiaana suoraan kansakoulusta tai sitten peruskoulusta. Silloin ei ole edes yleissivistävää lukiota alla, ei juurikaan kielitaitoa, ei ole ehkä ulkomailla oltu, ei haettu koskaan mihinkään opintoihin. Ei ehkä ole koskaan haettu töihinkään, vaan on pysytty samalla työnantajalla siitä asti. Ei mitään kokemusta CV:n kartuttamisesta, verkostoitumisesta, itsenäisestä opiskelusta, ei pakollisista harjoittelusta, vaihdosta, oman alan kesätöistä tai opintojen ohella oman alan työn teosta. Ei varsinkaan opintojen rakentamisesta ja aikataulutuksesta tai sen vaikeudesta, ei siitä mitä on valita ja yrittää tehdä lopputyö. Ei edes siitä, mitä on rypistää kasaan kirjallinen raportti. Nämä vanhemmat eivät ole ehkä edes käyttäneet ikinä tietokonetta.
Vielä nykyään, kun olen ollut 1,5 vuotta etätöissä asiantuntijana, äiti välillä kysyy, enkö ole vieläkään ollut töissä.niin? Oma äitini mennyt juuri näin, köyhästä maalaistalosa. Isäni alkoholisti. Kyllä mä silti ymmärsin, mikä on yliopisto ja millaista ehkä opiskelu siellä siitä huolimatta. Oli jopa 90-luvulla tieetoa eri opiskelupaikoista tarjolla. Päsin yliopistoon enkä yhtään tuntenut oloani siellä oudoksi. Eikä kukaan edes tehnyt numeroa taustoistaan. Toki ei ollut lääkis eikä kauppis. Olen ehkä poikkeus.
No sua ei ole sitten herroiteltu kotona, nyrpistelty kielenkäytöstä, eikä oltu vähän että kuka luulet nyt olevasi.
ei, koska huolimatta taustoistaan vanhempani kuitenkin ovat olleet fiksuja.
Jostain syystä luokkakeskustelu saa usein aikaan kiivaita väittelyjä siitä, että yhteiskuntaluokkia ei ole. Mistäköhän tämä aggressiivisuus keskustelussa johtuu?
Minä allekirjoitan tässä keskustelussa olleet kommentit ja kivun siitä, miltä tuntuu, kun oma lapsuudenperhe alkaa hyljeksiä opiskelujen jälkeen. Ja tästä asiasta näkyy vielä vähemmän artikkeleita kuin siitä, että työläistausta tuo sopeutumisvaikeuksia yliopistossa.
Mitä sitten, kun opiskelujesi jälkeen et enää "kelpaa" lapsuuden perheellesi? Sinua ei enää ymmärretä, uusien kiinnostuksenkohteittesi annetaan ymmärtää olevan naurettavia, sinulta ei kysellä kuulumisia ja työskentelyäsi vähätellään. Yliopistoon meno voi pahimmillaan tehdä ihmisestä juurettoman ja turvaverkottoman :(.
Totta kai luokkia on olemassa ja olen niistä paljon sosiologin tiimoilta lukenut. Silti ne eivät mielestäni kyllä merkitse noin paljoa kuin mitä artikkelissa kirojitettiin. Enemmänkin kielii siitä, että on moukkia ja vähemmän moukkia ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla molemmat vanhemmat akateemisesti koulutettuja. Ei me kotona koskaan juteltu yliopisto-opinnoista, sitseistä tms. eli olivat mulle ihan uusi juttu kun itse menin yliopistoon. Mun opintoala oli ihan eri kuin kummallakaan vanhemmalla. Opiskelijoista erottui joukosta lähinnä ne, joiden vanhemmat ja isovanhemmatkin olivat saman koulutuksen käyneitä ja jotka tunsivat puolet professoreista. Näitä oli vain kourallinen. Kaikki muut noin sata olivat ihan yhtä pihalla kaikesta kuin minäkin mutta pääsivät kärryille nopeasti fuksivuonna. Siellä oli ihmisiä kaikenlaisista taustoista. Yksikään duunaritaustainen ei erottunut joukosta hyvässä eikä pahassa.
Ihan sama kokemus minullakin. Vanhempani olivat valmistuneet lääkiksestä ja TKK:lta, itse opiskelin oikiksessa. Ei meillä kotona ikinä puhuttu mitään mistään opintoihin liittyvästä, enkä tiedä vieläkään, kuuluivatko vanhempani aikoinaan mihinkään osakuntiin tai olivatko he ikinä käyneet sitseissä (olikohan niitä edes 70-luvulla?). Rehellisesti sanottuna en googlettamatta edes tiedä, mikä tarkalleen ottaen on kilta, vaikka sanan olen toki kuullut monesti.
Vanhempani olivat aikoinaan omien sukujensa ensimmäisiä akateemisia, mutta enpä muista heidän koskaan valitelleen, että he olisivat yliopistolla kokeneet olonsa norsuksi posliinikaupassa… Hesarin juttu on taas tätä nykyajan uhriutumista, jota ei jaksaisi ollenkaan.
He ei ole välttämättä tunnistaneet tätä. Koska ei tästä ole aiemmin puhuttu. On vain hävetty ja tunnettu ulkopuolisuutta.
Tai sitten kaikki ihmiset ei häpeä niitä asioita, joista heidän sinusta pitäisi tuntea häpeää.
Tosin palstalla kaikesta tunnetaan häpeää. Viimeksi opin täältä, että nuorena työssäkäyntikin on häpeällistä. Kunnollinen vanhempi säästää lapsilleen niin paljon rahaa, ettei heidän tarvitse häpeillen mennä vaikkapa kesätöihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä hukkuu nyt asian pointti
Työläistaustalta tulevan on hyvä vaan tunnistaa, ettei se outouden ja ulkopuolisuuden tunne johdu siitä, että hän olisi jotenkin huonompi tai sosiaalisesti lahjaton. Vaan hän on ehkä uudemmassa ja vieraammassa tilanteessa kuin moni muu, ja joutuu siksi tulemaan elämänvaiheeseen vähän takamatkalta. Ja on yksinäinen olo, koska perheessä ei voi jakaa kokemusta kenenkään kanssa, he eivät yhtään ymmärrä mistä puhutaan.Kun ymmärtää, että itsessä ei ole vikaa, vaan tilanne on mikä on, voi olla itselleen armollisempi, kokea ettei ole yksin, vaan kuuluu tiettyyn viiteeyhmään, ja myös voi olla itsestään ylpeä.
Keskimäärin siellä on pihalla ihan kaikki.
Toisaalta onko Helsingissä kaikki yliopisto-opiskelijat toistensa vanhoja lukiokavereita tai perhetuttuja?
Sekin kuulostaa omituiselle, koska pääkaupunkiseudulle tulee muualta opiskelijoita ja vastaavasti sieltä lähtee opiskelijoita muualle Suomeen.Sepä se, että uuttahan se kaikille on. Jos kuitenkin kokee omaavansa erilaisen taustan kuin muut ja kokee oman taustansa vaatimattomaksi, voi kaikkia aloittajia vaivaavaan tietämättömyyden tunteeseen reagoida negatiivisemmin kuin muut. Jos on huono itsetunto, tulee helposti tunne, että muut ovat parempia ja osaavat paremmin. Toiset voivat kokea uuden paikan jännittävänä, kun taas huonolla itsetunnolla varustettu kokee tilanteen vaikeaksi.
Se on kyllä totta, että varmaan osa tuosta ulkopuolisuuden kokemuksesta on juuri sitä omasta itsetunnosta johtuvaa, laitetaan kaikki epävarmuus oman perhetaustan syyksi. Mutta ei siihen auta se, että voivotellaan miten hankalaa duunariperheestä tulevalla on. Ennemmin pitäisi korostaa sitä, että kaikki (/suurin osa) on uuden edessä ja epävarmuus on ihan normaalia! Ja että kuinka hienoa on että meillä oikeasti kaikilla on mahdollisuus sinne yliopistoon päästä jos päätä ja luki halua riittää, se kun ei ole ihan itsestään selvää.
Se että sanotaan että kaikilla on vaikeaa, on sen lakaisemista maton alle, että ihmisillä on eri syistä ja eri asteisesti vaikeaa. Ihmisen on kyllä hyvä tunnistaa, että mistä vaikeus johtuu, varsinkin että se ei ole oma syy eikä omaa huonoutta tai kyvyttömyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä allekirjoitan ap:n kokemuksen täysin. Olen ensimmäinen yliopistoon päässyt sekä omasta että puolisoni suvusta. En tiennyt mistään mitään, sitseistä enkä mistään. Ihan kaikki tuli uutena. On myös todella ulkopuolinen olo niiden seurassa, jonka perheissä selvästi on kouluttauduttu ja tiedetään asioista. Tämä kaikki ei kuitenkaan estänyt oppimasta ja osallistumasta, mutta jännitti tosi paljon kaikki asiat ja oli hölmö olo usein.
Tuo on juuri sitä kummallista työväenluokkaisten harhaa tässä ketjussa. Esimerkiksi minä kolmannen polven akateemisena kuulin sitseistä ensimmäisen kerran vasta opiskelukabereiltani. En ollut koskaan edes kuullut sellaista sanaa ennen.
Nämä työväenluokkaisten kuvitelmat akateemisista muistuttavat vähän palstan Ulin harhoja siitä, miten kaikki naiset saisivat parisuhteen heti halutessaan.
Samaa mieltä. Ilmeisesti Helsinki ja siellä jotkus spesiaalialat. Naurettava ajatuskin että vanhemmillani tai itselläni olisi ollut mitään käryä nykyajan opiskelijaperinteistä tai jostain hiton karokkaetiketistä tai miten professoreja puhutellaan ym. höpönlöpöä. Itse opiskelin 90-luvulla eikä silloin ollut edes sitsiperinnettä maakuntayliopistossa tai jos oli niin varmaan teekkareilla.
Otaniemessä järjestetään vanhempainsitsit osassa kiltoja. Eli fuksit tulevat sitseille vanhempineen. Vanhemmille tämä on kiva nähdä vanhoja opiskelija- ja työelämän kavereita, ja huomata, että heidän lapset ovat samalla alalla. Hyvä verkostoitua ja rekrytäkin.
Normaalille parikymppiselle nuorelle tuo kuulostaa lähinnä nololta ja mikäli vanhemmat "pakottavat" moisiin tilaisuuksiin osallistumaan, luultavasti lapset häpeävät asiaa. Mutta siitä ei saa ilmeisesti kirjoitettua lehtiartikkelia.
Huutikset mielikuvalle vanhemmista samoissa bileissä joissa hilluin tukka silmillä haalareissa:D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla molemmat vanhemmat akateemisesti koulutettuja. Ei me kotona koskaan juteltu yliopisto-opinnoista, sitseistä tms. eli olivat mulle ihan uusi juttu kun itse menin yliopistoon. Mun opintoala oli ihan eri kuin kummallakaan vanhemmalla. Opiskelijoista erottui joukosta lähinnä ne, joiden vanhemmat ja isovanhemmatkin olivat saman koulutuksen käyneitä ja jotka tunsivat puolet professoreista. Näitä oli vain kourallinen. Kaikki muut noin sata olivat ihan yhtä pihalla kaikesta kuin minäkin mutta pääsivät kärryille nopeasti fuksivuonna. Siellä oli ihmisiä kaikenlaisista taustoista. Yksikään duunaritaustainen ei erottunut joukosta hyvässä eikä pahassa.
Ihan sama kokemus minullakin. Vanhempani olivat valmistuneet lääkiksestä ja TKK:lta, itse opiskelin oikiksessa. Ei meillä kotona ikinä puhuttu mitään mistään opintoihin liittyvästä, enkä tiedä vieläkään, kuuluivatko vanhempani aikoinaan mihinkään osakuntiin tai olivatko he ikinä käyneet sitseissä (olikohan niitä edes 70-luvulla?). Rehellisesti sanottuna en googlettamatta edes tiedä, mikä tarkalleen ottaen on kilta, vaikka sanan olen toki kuullut monesti.
Vanhempani olivat aikoinaan omien sukujensa ensimmäisiä akateemisia, mutta enpä muista heidän koskaan valitelleen, että he olisivat yliopistolla kokeneet olonsa norsuksi posliinikaupassa… Hesarin juttu on taas tätä nykyajan uhriutumista, jota ei jaksaisi ollenkaan.
He ei ole välttämättä tunnistaneet tätä. Koska ei tästä ole aiemmin puhuttu. On vain hävetty ja tunnettu ulkopuolisuutta.
Tai sitten kaikki ihmiset ei häpeä niitä asioita, joista heidän sinusta pitäisi tuntea häpeää.
Tosin palstalla kaikesta tunnetaan häpeää. Viimeksi opin täältä, että nuorena työssäkäyntikin on häpeällistä. Kunnollinen vanhempi säästää lapsilleen niin paljon rahaa, ettei heidän tarvitse häpeillen mennä vaikkapa kesätöihin.
En sanonut että siitä pitää tuntea häpeää. Mutta moni voi tuntea.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä hukkuu nyt asian pointti
Työläistaustalta tulevan on hyvä vaan tunnistaa, ettei se outouden ja ulkopuolisuuden tunne johdu siitä, että hän olisi jotenkin huonompi tai sosiaalisesti lahjaton. Vaan hän on ehkä uudemmassa ja vieraammassa tilanteessa kuin moni muu, ja joutuu siksi tulemaan elämänvaiheeseen vähän takamatkalta. Ja on yksinäinen olo, koska perheessä ei voi jakaa kokemusta kenenkään kanssa, he eivät yhtään ymmärrä mistä puhutaan.Kun ymmärtää, että itsessä ei ole vikaa, vaan tilanne on mikä on, voi olla itselleen armollisempi, kokea ettei ole yksin, vaan kuuluu tiettyyn viiteeyhmään, ja myös voi olla itsestään ylpeä.
Keskimäärin siellä on pihalla ihan kaikki.
Toisaalta onko Helsingissä kaikki yliopisto-opiskelijat toistensa vanhoja lukiokavereita tai perhetuttuja?
Sekin kuulostaa omituiselle, koska pääkaupunkiseudulle tulee muualta opiskelijoita ja vastaavasti sieltä lähtee opiskelijoita muualle Suomeen.Sepä se, että uuttahan se kaikille on. Jos kuitenkin kokee omaavansa erilaisen taustan kuin muut ja kokee oman taustansa vaatimattomaksi, voi kaikkia aloittajia vaivaavaan tietämättömyyden tunteeseen reagoida negatiivisemmin kuin muut. Jos on huono itsetunto, tulee helposti tunne, että muut ovat parempia ja osaavat paremmin. Toiset voivat kokea uuden paikan jännittävänä, kun taas huonolla itsetunnolla varustettu kokee tilanteen vaikeaksi.
Se on kyllä totta, että varmaan osa tuosta ulkopuolisuuden kokemuksesta on juuri sitä omasta itsetunnosta johtuvaa, laitetaan kaikki epävarmuus oman perhetaustan syyksi. Mutta ei siihen auta se, että voivotellaan miten hankalaa duunariperheestä tulevalla on. Ennemmin pitäisi korostaa sitä, että kaikki (/suurin osa) on uuden edessä ja epävarmuus on ihan normaalia! Ja että kuinka hienoa on että meillä oikeasti kaikilla on mahdollisuus sinne yliopistoon päästä jos päätä ja luki halua riittää, se kun ei ole ihan itsestään selvää.
Se että sanotaan että kaikilla on vaikeaa, on sen lakaisemista maton alle, että ihmisillä on eri syistä ja eri asteisesti vaikeaa. Ihmisen on kyllä hyvä tunnistaa, että mistä vaikeus johtuu, varsinkin että se ei ole oma syy eikä omaa huonoutta tai kyvyttömyyttä.
Mistä johtuu akateemisen perheen lapsen vaikeudet? Omasta huonoudesta tai kyvyttömyydestä? Vai rakenteista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä hukkuu nyt asian pointti
Työläistaustalta tulevan on hyvä vaan tunnistaa, ettei se outouden ja ulkopuolisuuden tunne johdu siitä, että hän olisi jotenkin huonompi tai sosiaalisesti lahjaton. Vaan hän on ehkä uudemmassa ja vieraammassa tilanteessa kuin moni muu, ja joutuu siksi tulemaan elämänvaiheeseen vähän takamatkalta. Ja on yksinäinen olo, koska perheessä ei voi jakaa kokemusta kenenkään kanssa, he eivät yhtään ymmärrä mistä puhutaan.Kun ymmärtää, että itsessä ei ole vikaa, vaan tilanne on mikä on, voi olla itselleen armollisempi, kokea ettei ole yksin, vaan kuuluu tiettyyn viiteeyhmään, ja myös voi olla itsestään ylpeä.
ihan näin ei-akatemisesta perheestä ulevana (ja solahdin silti yliopistomaailmaan hyvin) niin paljonko te alustatte lastanne yliopistoelämästä ennen opiskeluja? Kerrotte tapahtumista ja tavoista toimia? Jaatte kokemuksia kuin synnytys- tai armeijakertomuksia ikään? Minusta tämä artikkeli on huvittava, ainnakin nymymaailmassa, jossa ainakin lukiotasolle pääsee kyllä ihan "työväenluokasta" riippumatta kuka tahasa. Samoin kuin tiedon äärelle. Ei sinne yliopistoon mistään savikuopasta ja tynnyrissä kasvaneena mennä.
On vielä eri asia olla ei-akateeminen, mutta vaikka opistokoulutettu. Onko noin vaikeaa ymmärtää, että joidenkin vanhemmat on menneet duunariksi 16-vuotiaana suoraan kansakoulusta tai sitten peruskoulusta. Silloin ei ole edes yleissivistävää lukiota alla, ei juurikaan kielitaitoa, ei ole ehkä ulkomailla oltu, ei haettu koskaan mihinkään opintoihin. Ei ehkä ole koskaan haettu töihinkään, vaan on pysytty samalla työnantajalla siitä asti. Ei mitään kokemusta CV:n kartuttamisesta, verkostoitumisesta, itsenäisestä opiskelusta, ei pakollisista harjoittelusta, vaihdosta, oman alan kesätöistä tai opintojen ohella oman alan työn teosta. Ei varsinkaan opintojen rakentamisesta ja aikataulutuksesta tai sen vaikeudesta, ei siitä mitä on valita ja yrittää tehdä lopputyö. Ei edes siitä, mitä on rypistää kasaan kirjallinen raportti. Nämä vanhemmat eivät ole ehkä edes käyttäneet ikinä tietokonetta.
Vielä nykyään, kun olen ollut 1,5 vuotta etätöissä asiantuntijana, äiti välillä kysyy, enkö ole vieläkään ollut töissä.niin? Oma äitini mennyt juuri näin, köyhästä maalaistalosa. Isäni alkoholisti. Kyllä mä silti ymmärsin, mikä on yliopisto ja millaista ehkä opiskelu siellä siitä huolimatta. Oli jopa 90-luvulla tieetoa eri opiskelupaikoista tarjolla. Päsin yliopistoon enkä yhtään tuntenut oloani siellä oudoksi. Eikä kukaan edes tehnyt numeroa taustoistaan. Toki ei ollut lääkis eikä kauppis. Olen ehkä poikkeus.
No sua ei ole sitten herroiteltu kotona, nyrpistelty kielenkäytöstä, eikä oltu vähän että kuka luulet nyt olevasi.
ei, koska huolimatta taustoistaan vanhempani kuitenkin ovat olleet fiksuja.
Jostain syystä luokkakeskustelu saa usein aikaan kiivaita väittelyjä siitä, että yhteiskuntaluokkia ei ole. Mistäköhän tämä aggressiivisuus keskustelussa johtuu?
Minä allekirjoitan tässä keskustelussa olleet kommentit ja kivun siitä, miltä tuntuu, kun oma lapsuudenperhe alkaa hyljeksiä opiskelujen jälkeen. Ja tästä asiasta näkyy vielä vähemmän artikkeleita kuin siitä, että työläistausta tuo sopeutumisvaikeuksia yliopistossa.
Mitä sitten, kun opiskelujesi jälkeen et enää "kelpaa" lapsuuden perheellesi? Sinua ei enää ymmärretä, uusien kiinnostuksenkohteittesi annetaan ymmärtää olevan naurettavia, sinulta ei kysellä kuulumisia ja työskentelyäsi vähätellään. Yliopistoon meno voi pahimmillaan tehdä ihmisestä juurettoman ja turvaverkottoman :(.
Niinhän tälle Katriina Järviselle kävi. Suosittelen myös hänen kirjaansa Kaikella kunnioituksella, jossa kertoo paljon taustastaan ja siitä irtautumisesta.
On aivan totta että tuokin ilmiö on olemassa. Ehdollista on silti niidenkin keskiluokkaisten vanhempien rakkaus, jotka eivät voi kuvitellakaan lapselleen muuta kuin akateemista ammattia. Lapselta itseltään ei juurikaan kysellä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos se on vaan sosiaalista kömpelyyttä?
Ei suomalaiset sentään niin eriytyneitä ole. Tuleehan missä porukassa tahansa tilanteita, että vitsit ei mene jakeluun.Ilmiöstä on kirjoitettu useita kirjoja ja tutkittu useita tutkimuksia ja yhä useampi työväenluokkainen siitä puhuu. Sinustako he kaikki ovat vain sosiaalisesti kömpelöitä? Ja sattumalta akateemisten lapset eivät ole?
Ehkäpä akateemisten perheiden lapset ovat tottuneempia seurustelemaan kaltaistensa tavoin. Duunariperheen lapsilla ei ole tällaisia kokemuksia ja taitoja.
Aika halventava väite
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä hukkuu nyt asian pointti
Työläistaustalta tulevan on hyvä vaan tunnistaa, ettei se outouden ja ulkopuolisuuden tunne johdu siitä, että hän olisi jotenkin huonompi tai sosiaalisesti lahjaton. Vaan hän on ehkä uudemmassa ja vieraammassa tilanteessa kuin moni muu, ja joutuu siksi tulemaan elämänvaiheeseen vähän takamatkalta. Ja on yksinäinen olo, koska perheessä ei voi jakaa kokemusta kenenkään kanssa, he eivät yhtään ymmärrä mistä puhutaan.Kun ymmärtää, että itsessä ei ole vikaa, vaan tilanne on mikä on, voi olla itselleen armollisempi, kokea ettei ole yksin, vaan kuuluu tiettyyn viiteeyhmään, ja myös voi olla itsestään ylpeä.
ihan näin ei-akatemisesta perheestä ulevana (ja solahdin silti yliopistomaailmaan hyvin) niin paljonko te alustatte lastanne yliopistoelämästä ennen opiskeluja? Kerrotte tapahtumista ja tavoista toimia? Jaatte kokemuksia kuin synnytys- tai armeijakertomuksia ikään? Minusta tämä artikkeli on huvittava, ainnakin nymymaailmassa, jossa ainakin lukiotasolle pääsee kyllä ihan "työväenluokasta" riippumatta kuka tahasa. Samoin kuin tiedon äärelle. Ei sinne yliopistoon mistään savikuopasta ja tynnyrissä kasvaneena mennä.
On vielä eri asia olla ei-akateeminen, mutta vaikka opistokoulutettu. Onko noin vaikeaa ymmärtää, että joidenkin vanhemmat on menneet duunariksi 16-vuotiaana suoraan kansakoulusta tai sitten peruskoulusta. Silloin ei ole edes yleissivistävää lukiota alla, ei juurikaan kielitaitoa, ei ole ehkä ulkomailla oltu, ei haettu koskaan mihinkään opintoihin. Ei ehkä ole koskaan haettu töihinkään, vaan on pysytty samalla työnantajalla siitä asti. Ei mitään kokemusta CV:n kartuttamisesta, verkostoitumisesta, itsenäisestä opiskelusta, ei pakollisista harjoittelusta, vaihdosta, oman alan kesätöistä tai opintojen ohella oman alan työn teosta. Ei varsinkaan opintojen rakentamisesta ja aikataulutuksesta tai sen vaikeudesta, ei siitä mitä on valita ja yrittää tehdä lopputyö. Ei edes siitä, mitä on rypistää kasaan kirjallinen raportti. Nämä vanhemmat eivät ole ehkä edes käyttäneet ikinä tietokonetta.
Vielä nykyään, kun olen ollut 1,5 vuotta etätöissä asiantuntijana, äiti välillä kysyy, enkö ole vieläkään ollut töissä.niin? Oma äitini mennyt juuri näin, köyhästä maalaistalosa. Isäni alkoholisti. Kyllä mä silti ymmärsin, mikä on yliopisto ja millaista ehkä opiskelu siellä siitä huolimatta. Oli jopa 90-luvulla tieetoa eri opiskelupaikoista tarjolla. Päsin yliopistoon enkä yhtään tuntenut oloani siellä oudoksi. Eikä kukaan edes tehnyt numeroa taustoistaan. Toki ei ollut lääkis eikä kauppis. Olen ehkä poikkeus.
No sua ei ole sitten herroiteltu kotona, nyrpistelty kielenkäytöstä, eikä oltu vähän että kuka luulet nyt olevasi.
ei, koska huolimatta taustoistaan vanhempani kuitenkin ovat olleet fiksuja.
Jostain syystä luokkakeskustelu saa usein aikaan kiivaita väittelyjä siitä, että yhteiskuntaluokkia ei ole. Mistäköhän tämä aggressiivisuus keskustelussa johtuu?
Minä allekirjoitan tässä keskustelussa olleet kommentit ja kivun siitä, miltä tuntuu, kun oma lapsuudenperhe alkaa hyljeksiä opiskelujen jälkeen. Ja tästä asiasta näkyy vielä vähemmän artikkeleita kuin siitä, että työläistausta tuo sopeutumisvaikeuksia yliopistossa.
Mitä sitten, kun opiskelujesi jälkeen et enää "kelpaa" lapsuuden perheellesi? Sinua ei enää ymmärretä, uusien kiinnostuksenkohteittesi annetaan ymmärtää olevan naurettavia, sinulta ei kysellä kuulumisia ja työskentelyäsi vähätellään. Yliopistoon meno voi pahimmillaan tehdä ihmisestä juurettoman ja turvaverkottoman :(.
Jokaiselle lapselle toivoisi sellaista joustavuutta heidän läheistensä mieliin, jota äitini osoitti, kun itse sain aikoinani lapsia. Äitini oli aina ollut sitä mieltä, että matematiikka ja urheilu ovat äärimmäisen tylsiä, jopa turhia asioita. Kun poikani osoittautui matemaattisesti lahjakkaaksi ja tyttäreni urheilulliseksi, äitini käänsi tyynesti kelkkansa ja totesi kuinka hyvä on, että lapsilta sujuu matematiikka ja urheilu, ne kun ovat niin kehittäviä ja hyödyllisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aijaa. Minä opiskelin valtsikassa, enkä tuntenut sieltä ketään entuudestaan. En siis yhtään ketään. Isäni ja äitini ovst akateemisia, molemmat johtajia, mutta mitään työpaikkaa en ole koskaan heidän avullaan saanut. Olen ollut kahteen otteeseen työttömänäkin, mutta ihan itse joutunut selviämään. Joten täysin epärealistisia ja idioottimaisia ennakkoluuloja noilla työväenluokkaisilla tässä ketjussa taas.
Mikä tarve akateemisella on dissata toisen ihmisen kokemusta näin? Sopiiko, jos dissaan esim. sinun jumalkokemustasi vastaavasti?
Et taida erottaa toisistaan omaa subjektiivista kokemustasi, johon vaikuttavat myös ennakkoasenteesi ja toisaalta objektiivista totuutta toisistaan. Olet läpi ketjun yrittänyt väittää omia ennakkoluulojen värittämiä kokemuksiasi yleiseksi totuudeksi. Akateemiset täällä ovat yrittäneet kertoa sinulle, että ne eivät ole yleinen totuus, vaan sinun omia päänsisäisiä tuntemuksiasi. Eli en 'dissaa' sinun henkilökohtaisia subjektiivisia kokemuksiasi, vaan kerron sinulle, että ne suorastaan naurettavat kuvitelmäsi akateemisten taustoista eivät pidä oikeasti paikkaansa.
Kysymys on kokemuksesta ja sinä et kykene sitä kumoamaan. Oma kokemukseni ei ole edes ainutkertainen, vaan tässäkin ketjussa meitä työväenluokkaisia on lukuisia, jos kykenisit erottamaan. Myös tutkimustieto on puolellani sinun lapsellista mutuasi vastaan. On totta, että myös akateemisilla voi olla mulk*uja vanhempia, jotka eivät auta, mutta yksittäistapaukset eivät tee kesää.
Nyt täytyy sanoa jo vähän painavasti kun alkoi kiukuttamaan: Puhut täyttä fuulaa! Ne akateemiset vanhemmat eivät ole poikkeus tai varsinkaan mitenkään m*lkkuja, jotka eivät aikuista lastaan auta opinnoissa tai työllistymisessä, vaan useinmiten kyseessä on ihan olosuhteiden sanelema pakko. Montako opiskelijaikäistä sinä tunnet, joka asuu yhä kotonaan tai edes tapaa vanhempiaan viikottain? Moniko opiskelee tai hakee töitä lapsuuden kotipaikkakunnalla?
Akateemisten lasten todellisuutta on pikemminkin se, ettei kesä tai osa-aikaistöitä saa mistään, koska vanhemmat eivät työpaikalleen pysty järjestämään kouluttamattomalle nuorelle töitä. Ns duunareiden lapset ne saavat sen ohituskaistan kesäansioille ja monesti ihan vakituiseen työhön vanhempien firmaan.
Jos tässä nyt porukka katsoo asiaa jostain ankkalammikosta käsin, niin me muualla Suomessa eletään kyllä ihan toisenlaista todellisuutta: rahaa tekee ne, jotka pääsevät ammattikoulusta suoraan ajamaan iskän motoa tai työnjohtajaksi perheyritykseen. Jatko-opiskelut valinneet taas muuttavat kauas kotoa ja pärjäilevät siellä ihan omillaan.
Heikoimmassa asemassa on ne lapset joiden kotona elämä on yhtä hulinaa, häätöjä ja vaihtuvia isäpuolia. Että viitsittekin "työlais"taustaiset narista kun teillä on asiat kuitenkin verrattain mallillaan.
Väität siis, että duunarivanhemmilla on oma firma? Sen verran korjaisin, että eivät ole työntekijöitä silloin, vaan yrittäjiä.
Teknisellä alalla harjoittelijoiksi palkataan paljon 1. vuoden jälkeen jo, ja nämä paikat menevät suhteilla.
Pahoittelut, ilmaisin huonosti itseäni -siis firmaan, jossa vanhemmat työssä. Kesätöiden jaossa on teollisuudessa nepotismi aivan valloillaan, ja nyt ei kyse ole akateemisten lapsista, kun ei sitä kouluttamatonta voi edelleenkään palkata controllerin kesäsijaiseksi tai projektointiin suunnittelijaksi. Esim oma työnantajani (yksi Suomen suurimmista) ihan avoimesti ilmoittaa kun kesätyöt tulee henkilökunnan lasten haettavaksi ja silloin tuotannossa on työssä operaattoreiden lapset.
Akateemisista on valtava osa julkisella töissä, jossa tällaista ohituskaistaa ei ole mahdollista järjestää. Itse en ole koskaan saanut yhtään työpaikkaa tai opiskelupaikkaa suhteilla vaikka vanhemmat akateemisia ovatkin. Puolisoni työskenteli kesät ja osin viikonloput teknikko-isänsä työpaikalla konepajalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä hukkuu nyt asian pointti
Työläistaustalta tulevan on hyvä vaan tunnistaa, ettei se outouden ja ulkopuolisuuden tunne johdu siitä, että hän olisi jotenkin huonompi tai sosiaalisesti lahjaton. Vaan hän on ehkä uudemmassa ja vieraammassa tilanteessa kuin moni muu, ja joutuu siksi tulemaan elämänvaiheeseen vähän takamatkalta. Ja on yksinäinen olo, koska perheessä ei voi jakaa kokemusta kenenkään kanssa, he eivät yhtään ymmärrä mistä puhutaan.Kun ymmärtää, että itsessä ei ole vikaa, vaan tilanne on mikä on, voi olla itselleen armollisempi, kokea ettei ole yksin, vaan kuuluu tiettyyn viiteeyhmään, ja myös voi olla itsestään ylpeä.
ihan näin ei-akatemisesta perheestä ulevana (ja solahdin silti yliopistomaailmaan hyvin) niin paljonko te alustatte lastanne yliopistoelämästä ennen opiskeluja? Kerrotte tapahtumista ja tavoista toimia? Jaatte kokemuksia kuin synnytys- tai armeijakertomuksia ikään? Minusta tämä artikkeli on huvittava, ainnakin nymymaailmassa, jossa ainakin lukiotasolle pääsee kyllä ihan "työväenluokasta" riippumatta kuka tahasa. Samoin kuin tiedon äärelle. Ei sinne yliopistoon mistään savikuopasta ja tynnyrissä kasvaneena mennä.
On vielä eri asia olla ei-akateeminen, mutta vaikka opistokoulutettu. Onko noin vaikeaa ymmärtää, että joidenkin vanhemmat on menneet duunariksi 16-vuotiaana suoraan kansakoulusta tai sitten peruskoulusta. Silloin ei ole edes yleissivistävää lukiota alla, ei juurikaan kielitaitoa, ei ole ehkä ulkomailla oltu, ei haettu koskaan mihinkään opintoihin. Ei ehkä ole koskaan haettu töihinkään, vaan on pysytty samalla työnantajalla siitä asti. Ei mitään kokemusta CV:n kartuttamisesta, verkostoitumisesta, itsenäisestä opiskelusta, ei pakollisista harjoittelusta, vaihdosta, oman alan kesätöistä tai opintojen ohella oman alan työn teosta. Ei varsinkaan opintojen rakentamisesta ja aikataulutuksesta tai sen vaikeudesta, ei siitä mitä on valita ja yrittää tehdä lopputyö. Ei edes siitä, mitä on rypistää kasaan kirjallinen raportti. Nämä vanhemmat eivät ole ehkä edes käyttäneet ikinä tietokonetta.
Vielä nykyään, kun olen ollut 1,5 vuotta etätöissä asiantuntijana, äiti välillä kysyy, enkö ole vieläkään ollut töissä.niin? Oma äitini mennyt juuri näin, köyhästä maalaistalosa. Isäni alkoholisti. Kyllä mä silti ymmärsin, mikä on yliopisto ja millaista ehkä opiskelu siellä siitä huolimatta. Oli jopa 90-luvulla tieetoa eri opiskelupaikoista tarjolla. Päsin yliopistoon enkä yhtään tuntenut oloani siellä oudoksi. Eikä kukaan edes tehnyt numeroa taustoistaan. Toki ei ollut lääkis eikä kauppis. Olen ehkä poikkeus.
No sua ei ole sitten herroiteltu kotona, nyrpistelty kielenkäytöstä, eikä oltu vähän että kuka luulet nyt olevasi.
ei, koska huolimatta taustoistaan vanhempani kuitenkin ovat olleet fiksuja.
Jostain syystä luokkakeskustelu saa usein aikaan kiivaita väittelyjä siitä, että yhteiskuntaluokkia ei ole. Mistäköhän tämä aggressiivisuus keskustelussa johtuu?
Minä allekirjoitan tässä keskustelussa olleet kommentit ja kivun siitä, miltä tuntuu, kun oma lapsuudenperhe alkaa hyljeksiä opiskelujen jälkeen. Ja tästä asiasta näkyy vielä vähemmän artikkeleita kuin siitä, että työläistausta tuo sopeutumisvaikeuksia yliopistossa.
Mitä sitten, kun opiskelujesi jälkeen et enää "kelpaa" lapsuuden perheellesi? Sinua ei enää ymmärretä, uusien kiinnostuksenkohteittesi annetaan ymmärtää olevan naurettavia, sinulta ei kysellä kuulumisia ja työskentelyäsi vähätellään. Yliopistoon meno voi pahimmillaan tehdä ihmisestä juurettoman ja turvaverkottoman :(.
Lokerointia voi tehdä maailman loppuun asti ja aina mennä entistä ahtaampiin lokeroihin, jos asia uhkaa loppua. Se onko lokeroinnilla käytännön merkitystä onkin sitten asia erikseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä hukkuu nyt asian pointti
Työläistaustalta tulevan on hyvä vaan tunnistaa, ettei se outouden ja ulkopuolisuuden tunne johdu siitä, että hän olisi jotenkin huonompi tai sosiaalisesti lahjaton. Vaan hän on ehkä uudemmassa ja vieraammassa tilanteessa kuin moni muu, ja joutuu siksi tulemaan elämänvaiheeseen vähän takamatkalta. Ja on yksinäinen olo, koska perheessä ei voi jakaa kokemusta kenenkään kanssa, he eivät yhtään ymmärrä mistä puhutaan.Kun ymmärtää, että itsessä ei ole vikaa, vaan tilanne on mikä on, voi olla itselleen armollisempi, kokea ettei ole yksin, vaan kuuluu tiettyyn viiteeyhmään, ja myös voi olla itsestään ylpeä.
Hyvin harvassa taitaa olla ne jotka on lapsuutensa viettäneet yliopiston käytävillä ja luentosaleissa saati sitten opiskelijaelämän tilaisuuksissa. Elikkä eiköhän se kynnys ole samankaltainen jokaiselle. Toiset tunnetusti sopeutuu uuteen ympäristöön helpommin kuin toiset mutta ei tää tietääkseni taustasta riipu vaan luonteesta.
Omat lapseni ovat käyneet lukuisia kertoja campuksella ja yliopistolla, kaveriporukkamme järjestää koko perheen juhlia ylioppilaskunnan juhlatiloissa, wappuna ollaan yhteisellä picnicillä Ulliksella, lauletaan yhdessä teekkarilauluja, käydään konserteissa (YL, PK, PO, Retuperä, KYN) ja speksejä katsomassa. Kyllä heillä on aika vahva side jo alaan ja korkeakouluun, toki myös laajat verkostot.
Ja silti sinun perheesi + kaveriesi perheet on esim. aallon opiskelijamäärästä niin pieni prosentin murto-osa ettei sitä oikein voi parhaalla tahdollakaan kutsua valtavirraksi, tai edes merkittäväksi osaksi.
He ei ole välttämättä tunnistaneet tätä. Koska ei tästä ole aiemmin puhuttu. On vain hävetty ja tunnettu ulkopuolisuutta.